Vuoden 2023 Top 10 kirjat (2/2)

Tässä olisi loput viisi vuoden 2023 top 10 kirjoista. Tosiaan, kirjat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, koska en pystynyt laittamaan niitä sellaiseen.

Enjoy!

A Power Unbound (Freya Marske)

A Power Unbound on Marsken aikuisille suunnatun romanttisen fantasiatrilogian, The Last Binding, viimeinen osa. Tykkäsin tosi paljon ykkös- ja kakkoskirjasta, mutta tämä finale oli mielestäni ehdottomasti trilogian paras. 

Päähenkilöt – ulkokuoreltaan kylmä ja koppava lordi Jack Alston ja uhmakas, varaton ja perhettään elättävä aloitteleva journalisti Alan Ross – ovat aivan ihania yhdessä ja heidän välisensä kemia on käsinkosketeltavaa. He ovat, If We Were Villains -teoksen pääparin ohella, yksi vuoden parhaimmista rakkaustarinoista. Arvostin sitä, miten Marske käsittelee Jackin ja Alanin välistä valtadynamiikkaa (toinen on rikas aatelinen ja toinen on köyhä "tavis") ja luokkaa ylipäätänsä. Alan on ainoa trilogian päähenkilöistä, joka ei ole varakkaasta suvusta ja on joutunut tekemään töitä koko elämänsä pitääkseen itsensä ja perheensä poissa köyhyydestä. Hän tuo trilogiaan vaihtelua erilaisella taustallaan ja haastaa Jackin tutkiskelemaan omaa asemaansa.

Romanssin ohella myös kirjan fantasiajuoni toimii ja solmii edellisissä osissa esitellyt juonikuviot yhteen tyydyttävällä tavalla. Tässä kirjassa mennään villeihin sfääreihin magian kanssa, mikä oli todella hauskaa. Kaikki tärkeät hahmot edellisistä kirjoista esiintyvät ja kaikilla on oma roolinsa ja oma paikkansa tarinassa, eikä kenenkään läsnäolo tunnu vain cameolta. Jokaisen tarina myös päättyy hahmolle autenttisella ja tyydyttävällä tavalla.

The Eye of Darkness (George Mann) 

The Eye of Darkness, The High Republic -saagan kolmannen ja viimeisen vaiheen ensimmäinen romaani, oli kaikinpuolin loistava. Se esitteli galaksin synkeän tilanteen, kehitti jo aiemmin esiteltyjä hahmoja mielenkiintoisella tavalla, sukelsi syvälle pohdintoihin esimerkiksi sodasta, katumuksesta ja surusta, ja esitteli uusia mielenkiintoisia hahmoja. Se myös sitoi ensimmäisen ja toisen vaiheen tarinoita yhteen – olen lukenut kaikki The High Republic -kirjat ja sarjakuvat ja audiodraamat, ja tämän romaanin lukeminen tuntui todella tyydyttävälle tämän takia, koska tajusin kaikki viittaukset ja aloin nähdä joitain linkkejä ennen erillisiltä tuntuneiden tarinoiden välillä.

The Eye of Darkness on juuri sellainen Star Wars -romaani, josta minä pidän. Kirjassa oli jännitystä, menoa ja melskettä, huumoria ja yllättäviä, järkyttäviäkin kohtauksia, mutta ennen kaikkea se keskittyi hahmoihin, heidän tunteisiinsa, tavoitteisiinsa ja hankaluuksiinsa. Hahmot ovat minulle kirjoissa kaikki kaikessa. Mann kirjoitti myös todella kauniisti toivosta ja siitä, miten kaikki hahmot pyrkivät säilyttämään uskonsa ja toivonsa paremmasta maailmasta vaikka ovat nähneet niin paljon kamalia asioita ja menettäneet monia heille rakkaita ihmistä. Star Warsin ja erityisesti Jedien uhmakas toivo saa minut aina herkistymään.

Olen tykännyt George Mannin aiemmista Star Wars -kirjoista paljon, mutta The Eye of Darkness sai minut arvostamaan häntä aivan uudella tavalla. Toivon, että hän saa tulevaisuudessa kirjoittaa niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja – hän tuntuu taitavan kaikki ikäluokat mainiosti.

Ne muut (C. J. Tudor)

Ne muut oli tämän vuoden suosikkidekkarini. C. J. Tudor rynni yhdeksi lempikirjailijoistani ja tykkäsin kaikista hänen kirjoistaan, jotka tänä vuonna luin. Ne muut kuitenkin hurmasi minut tyystin. Tai no, hurmata on ehkä väärä sana. Se häiritsi, ahdisti ja suretti minua. Luin sen muutamassa päivässä, koska en vain pystynyt lopettamaan.

Kirjan juoni on koukuttava ja monitahoinen, ja sai minut luomaan teorioita hullun lailla. Pidin myös kovasti siitä, miten Tudor yhdisteli perinteisiä jännärin piirteitä kauhuun ja yliluonnolliseen. Eniten minua kuitenkin kosketti se, miten romaani käsitteli surua ja menetystä, ja sitä, miten eri ihmiset reagoivat näihin tunteisiin. Jotkut jäävät jumiin, jotkut takertuvat vihaansa ja jotkut eivät suostu hyväksymään menetystään. Romaani käsitteli myös kylmäävällä tavalla sitä, miten kukaan meistä ei ole aidosti turvassa surulta ja väkivallalta, vaan kuinka meidän jokaisen tavallinen elämä voi yhtäkkiä musertua. Suru, menetys ja kauhu eivät vain kosketa "noita muita" ihmisiä.

Kirjan tunnelma oli hiipivän karmaiseva, kylmäävä ja ahdistava. Kauhuelementit ovat vähäeleisiä, kunnes ne räjähtävät todella coolilla tavalla. Pidän jännärikauhusta, joka ottaa aikansa. En ole niin iso slashereiden tai toimintajännärien ystävä. Aion ehdottomasti lukea kaiken mitä Tudor julkaisee.

Koodinimi Alice (Kate Quinn)

Koodinimi Alice on koukuttava tarina ensimmäisessä maailmansodassa palvelleesta naisvakoojasta ja toisen maailmansodassa kadonnutta serkkuaan etsivästä nuoresta naisesta. Kummatkin päähenkilöt ovat mielenkiintoisia ja rakastettavia, ja molemmat kehittyvät kiehtovalla tavalla. Rakkain minulle kuitenkin oli Eve, uhmakas ja kovia kärsinyt vakooja. Hän on myös yksi harvoja änkyttäviä hahmoja joista olen lukenut ja jonka änkytystä ei kuvata hassuna tai koomisena, vaan hankalana, paikoittain raastavana ja syvästi turhauttavana. Olen itsekin änkyttäjä ja arvostin sitä, miten Quinn käsitteli tätä puolta Evestä.

Rakastan historiallisia romaaneja, erityisesti sellaisia, jotka ovat oikeiden tapahtumien innoittamia. Vakooja Eve on fiktiivinen hahmo, mutta koodinimellä Alice tunnetun naisen johtama naisvakoojaverkosto Ranskassa on todellinen. Opin kirjaa lukiessa paljon vakoilusta ja erityisesti siitä, miten naiset saivat käsiinsä tietoa, miten he välittivät tietonsa ja millaista oli tehdä tällaista työtä maansa puolesta. 

Kirja on välillä hyvinkin synkeä ja julma – mitä muuta voisi sotaromaani voisikaan olla? – mutta se on myös toiveikas, hauska ja jännittävä. Even ja serkkuaan etsivän Charlien hankala ystävyys on ihanaa luettavaa, ja kirjassa on myös herttainen romanssi. Quinn on niitä kirjailijoita, jotka eivät aristele kirjoittaa sotatraumoista ja sota-ajan kauheuksista, mutta eivät myöskään koskaan jätä lukijaansa vaille iloa ja toivoa, mistä pidän kovasti. Luin tänä vuonna kaikki Quinnin sotaromaanit ja hän nousi yhdeksi suosikkirkijailijoistani.

The Rise of the Red Blade (Delilah S. Dawson)

Delilah Dawson palasi Star Wars -romaanien maailmaan tarinalla Iskatista, joka on romaanin alkaessa innokas ja itsepäinen Jedipadawan. Tarinan kehittyessä hän alkaa kuitenkin kyseenalaistaa Jedien opetukset ja metodit, ja valua pimeyden maailmaan. The Rise of the Red Blade on upeasti kirjoitettu katsaus siihen, miten alkujaan hyvä olento voi muuttua pahaksi ja julmaksi.

Dawson on itse useaan otteeseen sanonut rakastavansa kirjoittaa väkivaltaisista naisista, ja sen voi todellakin aistia tätä kirjaa lukiessa. Iskat on häpeilemättömän aggressiivinen, itsepäinen ja hän löytää parhaimman version itsestään taistellessaan. Lukija ei aina ole samaa mieltä hänen kanssaan ja luonnollisesti lukija ei pysty kannustamaan häntä hänen hylätessään Jedien opit ja liittyessään Darth Vadein inkvisiittoreihin, mutta lukija pystyy aina ymmärtämään Iskatin valinnat. Iskat ei ole 100% pahis, hän ei ole kuin Keisari, joka on vain ja ainoastaan paha. Iskat on kärsinyt paljon, joutunut aivan liian nuorena sotilaaksi veriseen sotaan, eikä hän koskaan saanut tarvitsemaansa tukea Jedeiltä. Dawsonin romaani sukeltaakin Jedien heikkouksiin ja siihen, miten tämän aikakauden Jedit olivat tuomittuja epäonnistumaan. 

Dawson on yksi Star Warsin parhaimpia kirjailijoita. Hänen proosansa on koukuttavaa ja hän kirjoittaa monimutkaisia, moraalisesti kyseenalaisia hahmoja loistavasti. Toivon, että hän saa kirjoittaa vielä monta kirjaa rakastamistaan väkivaltaisista naisista.

Vuoden 2023 Top 10 Kirjaa (1/2)

Luin vuonna 2023 yli 200 kirjaa/sarjista. Tein lukemisennätykseni – yay!

Nämä eivät kaikki todellakaan olleet romaaneja, vaan sanoisin, että hieman vaille 100 niistä oli sarjakuvachaptereita, eli noin 20 sivuisia sarjiksia. Romaaneja tuli kuitenkin ahmittua kaksin käsin ja ilokseni löysin monen monituista loistavaa romaania, joista tuli ikisuosikkejani.

Tämän top 10 luominen ei ollut helppoa, enkä lopulta pystynyt asettamaan näitä kirjoja paremmuusjärjestykseen. En siis numeroi kirjoja, vaan luettelen ne vaan satunnaisessa järjestyksessä. En myöskään kehdannut laittaa kaikkia yhteen postaukseen, koska siitä olisi tullut aivan liian massiivinen.

Pidemmittä puheitta, tässä olisi viisi vuoden 2023 kymmenestä parhaasta kirjasta! Kakkososa tähän postaukseen julkaistaan pian!

Clytemnestra (Costanza Casati)

Casatin esikoisteos on yksi häikäisevimpiä kreikkalaiseen mytologiaan pohjautuvia moderneja teoksia ikinä. Hän herättää Clytemnestran hahmon eloon ja tekee kunniaa tälle monimutkaiselle, voimakkaalle, uhkaavalle ja koko sydämellään rakastavalle kuningattarelle. Teos kertoo spartalaisen prinsessan Clytemnestran tarinan tämän lapsuudesta sisarustensa, erityisesti siskonsa Helenin, kanssa, tämän kohtalokkaaseen avioliittoon kuningas Agamemnonin kanssa. Casati sukeltaa syvälle niihin tapahtumiin ja tunteisiin, jotka ajavat Clytemnestran tekemään kuuluisan veritekonsa. 

Clytemnestraa on parjattu läpi historian ja häntä on kuvattu huonon vaimon ja väkivaltaisen naisen irvikuvana. Casati ei silottele Clytemnestran tarinan kulmia, vaan antaa hänen olla oma itsensä kaikessa verisyydessään, mutta hän näyttää lukijalleen myös miksi Clytemnestra on millainen on. Voisin vaikka vannoa, että kuka tahansa, joka kirjan lukee, ei voi olla ymmärtämättä sankaritarta ja tämän motiiveja.

Clytemnestran hahmon ohella haluan nostaa hattua Casatin kauniille kirjoitustyylille, Spartan kuningasperheen suhteiden kuvaukselle, antiikin mytologian naisten aseman ja roolin käsittelylle ja sille, miten Casati yhdisteli tunnettuja ja vähemmän tunnettuja mytologisia kertomuksia yhdeksi isoksi, koherentiksi, eeppiseksi tarinaksi.

Ilias (Homeros)

Luin Iliaan alunperin lukiossa. Se ei ollut fiksuin ideani. Teksti oli hankalaa ymmärtää, en tajunnut suurinta osaa viittauksista tai eepoksen laajemmasta kontekstista, ja pitkät taistelukuvaukset uuvuttivat minut. Tänä vuonna halusin kuitenkin palata eepoksen pariin, luettuani jokusen vuoden kreikkalaisia näytelmiä, runoja ja muita tekstejä – uskoin, että tällä kertaa pystyisin arvostamaan Iliasta paremmin. Ja niin onneksi kävikin: rakastuin Iliakseen tyystiin.

Ilias on raadollinen sotakuvaus sekä riipaiseva kertomus menetyksestä ja surusta, kohtalosta ja jumalista, jotka leikittelevät ihmishengillä kuin leluilla. Eepos on pitkä ja kyllä, taisteluita kuvataan hyvin, hyvin yksityiskohtaisesti, mutta tällä kertaa osasin arvostaa jokaista kirjaa, jokaista ohimenevää sivuhahmoa. Se, miten Homeros, kerta toisensa jälkeen, esittelee meidät hahmolle ja tämän suvulle vain tappaakseen tämän pari säettä myöhemmin, alleviivaa kuinka verinen tämä sota on, ja kuinka jokainen, joka kuolee, on jonkun lapsi, jonkun sisarus, jollekulle rakas. Iliaasta puhutaan usein suurena eepoksena urhoollisista sankareista ja heidän eeppisistä sotavoitoistaan, mutta minusta Ilias ei glorifioi sotaa, sotimista tai sankareitaan. Ennen kaikkea, minun mielestäni, siinä korostuu sodan julmuus, turhuus ja hinta. Jumalten, fantastisten käänteiden ja muun eeppisen taustalla on syvästi inhimillinen tarina.

Ilias oli yksi suosikkilukukokemuksistani tänä vuonna myös sen takia, että kirjasin niteeseeni ajatuksiani. En ole koskaan ennen kirjoittanut niin paljon pohdintojani itse kirjaan – yleensä rustaan ajatukseni wordtiedostoon – ja se oli loppujen lopuksi, alkujännityksen jälkeen, todella kivaa! Minusta on hauska pläräillä painostani ja katsoa mitä tunsin milläkin sivulla.

If We Were Villains (M. L. Rio)

Vuoden 2023 isoimman, kirjoihin liittyvän, itkusession aiheutti If We Were Villains, moderni dark academia klassikko, joka seuraa opiskelijaryhmää, jotka elävät Shakespeare-huurussa, sekoilevat suhteissaan, päätyvät keskelle murhamysteeriä ja rikkoivat minun pienen sydämeni tyystin. Viimeiset 30 sivua meni nyyhkien ja vollottaen, ja kun sain kirjan lopulta luettua, olin nääntynyt, nestehukkainen ja päänsärkyinen. Upea kokemus.

IWWV:n hahmot ovat ikimuistoisia ja monimutkaisia, usein raivostuttavia. He elävät omassa kuplassaan, jossa heidän esittämänsä Shakespeare-hahmot muovaavat heitä ja bardin sanat tulevat osaksi heidän arkipäiväistä keskusteluaan: he elävät ja hengittävät teatteria. Ymmärrän, miksi joku pitäisi kirjan tyyliä tekotaiteellisena ja ärsyyntyisi ylenpalttisesta Shakespearen siteeraamisesta, mutta minä hullaannuin kirjasta tyystin. 

Kirjan synkeä, melankolinen ja dramaattinen tunnelma oli loistavasti luotu, samoin hahmojen väliset suhteet. He eivät aina pidä toisistaan, mutta he eivät voi myöskään koskaan todella irtaantua toisistaan. Kirjan keskeinen romanssi särki minut tyystin, eli pidin siitä kovasti. Ehdottomasti yksi vuoden parhaimpia rakkaustarinoita.

Skandar and the Phantom Rider (A. F. Steadman)

Paras uusi sarja, jonka tänä vuonna aloitin oli Steadmanin lapsille ja nuorille suunnattu Skandar-sarja. Ykköskirja oli herttainen, söpö ja jännittävä, mutta kakkososa, Skandar and the Phantom Rider, oli vielä parempi. Kuten jatko-osan kuuluu, The Phantom Rider syvensi Skandarin ja tämän ystävien maailmaa, esitteli uudenlaista taikuutta, kehitti hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan, ja jätti lukijan odottamaan kuumeisesti kolmatta osaa, joka, luojan kiitos, julkaistaan 2024 keväällä.

Parasta Skandar-kirjoissa ovat yksisarviset. Rakastan yksisarvisia. Steadmanin sarviset eivät ole pörröisiä ja söpöjä ja herttaisia, vaan raivokkaita maagisia petoja, jotka voivat tappaa kenet tahansa sille päälle tullessaan. Ne ovat kuitenkin, kunhan vain löytävät heille kohtalon määräämän ihmisen, ikuisesti lojaaleja, rakastavia ja suojelunhaluisia. Yksisarviset ovat kirjassa yhtälailla hahmoja kuin ihmisetkin, mikä on minusta mukavaa. Kukin sarvinen on oma persoonansa.

Skandar-kirjoissa on jotain aivan maagista. Tarina tuo minulle mieleen lapsuuteni fantasiasadut, joissa ystävykset seikkailivat maagisten olentojen, taikuuden ja vaarojen täyttämässä maailmassa, joissa ystävyys ja yhteistyö ovat avain onnistumiseen ja pahan päihittämiseen. Steadmanin kirjoja lukiessa minulle tulee aina pehmeän nostalginen olo.

Sorcery of Thorns (Margaret Rogerson)

Aloittaessani Sorcery of Thornsia, en olisi koskaan uskonut, että se päätyisi tälle listalle. Odotin hauskaa, mukaansatempaavaa fantasiaromaania, joka olisi hyvää ajanvietettä parille illalle – en todellakaan uskonut, että se päätyisi olemaan yksi vuoden ihanimmista fantasiaromaaneista. 

Rogersonin kakkosromaanin hahmot ovat rakastettavia ja hauskoja, hänen luomansa maailma on kiintoisa ja herkullisen maaginen, ja vaikka kirjan juoni on aika simppeli – pahis on hyvin paha, jotkut käänteet ovat ennalta-arvattavia, ja niin edespäin – kirja onnistui silti yllättämään minut ja saamaan minut kyynelehtimään tunnepuuskan vallassa. Sorcery of Thorns on laadukasta nuorten fantasiaa. Tunnelmaltaan se myös muistutti minua Studio Ghibli -elokuvista, mikä ei koskaan ole pahitteeksi. Rakastan Ghibli-elokuvia.

Olen ikuisessa kiitollisuuden velassa kaverilleni, joka suositteli tätä kirjaa minulle eräänä päivänä Akateemisessa kirjakaupassa. Olin kuullut kirjasta jonkin verran ennen tätä, mutta en usko, että olisin koskaan ostanut sitä ellei hän olisi myynyt sitä minulle niin hyvin. Kiitos kiitos kiitos.

Vuoden 2023 parhaat kirjat – Viisi kunniamainintaa

Ennen kuin julkaisen postauksen vuoden 2023 top 10 kirjoista, haluan höpistä muutamasta kirjasta, jotka ansaitsevat kunniamaininnan! Nämä kirjat (ja yksi sarjakuva) kilpailivat paikasta top kympissä, mutta jäivät juuri ja juuri parhaiden kirjojen listan ulkopuolelle. Ne ovat kaikki teoksia, joita rakastan ja joita suosittelisin ilolla.

Hell Bent (Leigh Bardugo)

Hell Bent on jatko-osa Bardugon upealle Ninth House -kirjalle, joka kertoo kovia kokeneesta Alex Sternistä, joka saa mahdollisuuden opiskella Yalessa, New Havenissa, sillä ehdolla, että hän suostuu toimimaan salaisen Lethen, synkkiä taikavoimia omaavia salaseuroja (salaseurat ovat oikeasti olemassa, mutta niiden jäsenillä ei, ainakaan oletettavasti, ole taikavoimia) vahtivan järjestön, edustajana. Lethen parissa toimiessaan Alex sukeltaa taikavoimien, vallan ja aaveiden synkkään ja veriseen maailmaan. Hell Bent ja sen edeltäjä ovat koukuttavia dark academia -teoksia, jotka pureutuvat mm. akateemisen maailman kipukohtiin. Ne sisältävät hyvinkin karmeita juonenkäänteitä, mutta ovat silti todella hauskoja.

Hell Bent on mainio jatko-osa. Se kehittää ensimmäisessä osassa esiteltyjä hahmoja ja maailmaa kiinnostavalla tavalla, yllättää lukijansa villeillä käänteillä ja on alusta loppuun jännittävä, kiehtova ja tunteikas. Alex Stern on loistavasti kehitelty päähenkilö. Hän on moraalisesti kyseenalainen, mutta hän tuntee syvästi. Hän ei aina tee hyviä valintoja, mutta lukija ymmärtää aina miksi hän tekee mitä tekee. Minä todella rakastan Alexin hahmoa. Sivuhahmot ovat myös erinomaisia. Darlington on ihana kaikessa ylimielisyydessään ja elitistisyydessään. Pamela Dawes on mitä samaistuttavin – hän on sosiaalisesti kömpelö ja haluaa vaan tehdä väitöskirjaansa.

Odotan kuumeisesti sarjan kolmatta – ja tietääkseni viimeistä – osaa. Kirjojen tunnelma on käsinkosketeltavaa ja rakastan sitä, miten Bardugo nivoo yhteen historiaa, taikuutta, kauhua ja dark academia -fiilistä.

Ruusukoodi (Kate Quinn)

Ruusukoodi on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva historiallinen romaani, joka seuraa kolmea Bletchley Parkin naiskoodinmurtajaa. Naisilla oli suuri rooli Bletchleyn toiminnassa, mutta heidät on paljolti unohdettu. Olen iloinen, että Quinn antaa näille naisille heidän ansaitsemansa hetken parrasvaloissa.

Romaanin naiset ovat kaikki omanlaisiaan, kiinnostavia persoonia. Osla on itsevarma ja lumoava seurapiirinainen. Köyhyydessä kasvanut Mab jahtaa päättäväisesti unelmiaan. Vanhapiika Beth on ujo ja epävarma nero, joka löytää paikkansa Bletchleyssä. Näiden naisten ystävyyden, aivan kuten koko Bletchleyn yhteisön, seuraaminen oli todella hauskaa. Bletchley oli omalaatuinen kokoelma omalaatuisia ihmisiä, jotka tekivät elintärkeää työtä, josta eivät saaneet koskaan puhua. Työn piilottelu ja salailu, ja se miten eri hahmot käsittelitävät tätä, olivat romaanin kiinnostavimpia puolia.

Kirjassa seurataan kahta aikajanaa – sota-aikaa Bletchleyssä ja sodanjälkeistä aikaa, jolloin verisesti riitaantuneen naistrion täytyy lyöttäytyä vielä kerran yhteen ratkaistakseen koko Englantia uhkaavan mysteerin – ja kumpikin tarina on koukuttava ja yhtä innostava. 

Silmänkääntäjä (Sarah Waters)

Watersin historiallinen, 1800-luvulle sijoittuva romaani oli yksi tämän vuoden hauskimpia lukukokemuksia, koska se oli täynnä yllättäviä käänteitä ja jännittäviä paljastuksia. Tarina on täynnä huijauksia, salaisuuksia, valheita ja, kuten otsikko antaa odottaa, silmänkääntötemppuja. 

Silmänkääntäjä on, kuten Watersin monet teokset, tarina kahdesta naisesta ja heidän rakkaustarinastaan. Pidin molemmista päähenkilöistä kovasti.  Arvostin sitä, kuinka Waters antoi heidän molempien olla paikoittain inhottaviakin. He olivat hankalia, haastavia hahmoja. Nautin kummankin henkilökohtaisesta kehityskertomuksesta sekä heidän romanssistaan, josta ei todellakaan puuttunut draamaa, käänteitä, tunnemyrskyjä ja romantiikkaa. 

Hahmojen ja mutkikkaan juonen ohella nautin myös siitä, miten Waters kuvasi viktoriaanista Englantia. Tarina seuraa yhteiskunnan alaluokkia – varkaita, huijareita ja sen sellaista – ja heidän Lontoonsa on likainen, vaarallinen, rankka ja täynnä rikollisuutta. Romaanissa pohdiskeltiin myös paljon viktoriaanisen aikakauden sukupuolirooleja, ajatuksia seksuaalisuudesta sekä esimerkiksi mielenterveyden häiriöistä kärsivien kohtelua. Olen kiinnostunut historiallisesta psykiatriasta, joten tämä aspekti kirjasta oli todella mielenkiintoinen!

Fence: Redemption (C. S. Pacat)

Fence: Redemption jatkoi Pacatin upeaa, periherttaista Fence-sarjakuvaa, joka kertoo poikakoulun miekkailujoukkueesta, joka itsepintaisesti pyrkii kohti mainetta ja kunniaa. 

Miekkailun ohella sarjakuva seuraa joukkueen poikien suhdedraamoja ja henkilökohtaista kehitystä. Ihanat ja rakastettavat hahmot ovat ehdottomasti sarjan parhainta antia. Sarjan keskiössä on nuoren miekkailuneron Seiji Katayaman ja protagonisti Nicholaksen, köyhyydessä kasvaneen innokkaan miekkailijanalun, hankalasti alkava enemies-to-rivals-to-friends-to-something-more -suhde. Rakastan näitä kahta todella paljon, he ovat täydellinen esimerkki "two idiots in love" -troopista. Rakkain hahmoista minulle on kuitenkin Bobby, intohimoinen, mutta epävarma miekkailija, josta tulee Nicholaksen bestis.

Redemption ei ehkä ottanut suuria harppausaskeleita isossa juonessa, mutta se antoi lukijalle paljon uutta kiehtovaa tietoa esimerkiksi Seijin rikkoutuneesta "ystävyydestä" miekkailijanero Jesse Costen kanssa ja sai minut kieriskelemään Seiji/Nicholas-tunteissa. Bobby sai myös uudenlaisen tehtävän ja oli hauska seurata miten päättäväisesti hän tarttui tähän rooliin.

Fence jatkuu vuonna 2024! En malta odottaa!

Metsästäjätär (Kate Quinn)

Kate Quinnin Metsästäjätär seuraa kolmea aikajanaa. Nina Markova liittyy toisen maailmansodan syttyessä Yönoitiin, Neuvostoliiton naislentueeseen, ja päätyy kohtaamaan murhanhimoisen Metsästäjättären, natsisalatappajan. Kovia kokenut Ian Graham viettää päivänsä sodan loputtua jahdaten oikeutta paenneita natseja. Jordan McBride, valokuvaajan urasta unelmoiva nuori nainen, totuttelee elämään uuden mysteerisen äitipuolensa kanssa.

Metsästäjätär oli eeppinen sekoitus sotakertomusta, kasvutarinaa ja rakkaustarinaa. Kirjassa pohdiskeltiin paljon oikeutta ja kostoa, ja pidin siitä, kuinka kaikilla hahmoilla oli oma näkemyksensä siitä, milloin jotakuta on rangaistu tarpeeksi rikoksistaan. Yhtäkään näkökulmaa ei esitetty välttämättä toista parempana, vaan lukija ymmärsi jokaista. Romaanissa käsiteltiin myös paljon eri tapoja, joilla ihmiset pyrkivät selviytymään sodan jättämistä arvista ja traumoista, sekä muistamisen kullanarvoisuutta. Muistamalla historian kipukohdat voimme helpommin välttää toistamasta niitä.

En odottanut Metsästäjättären sisältävän merkittäviä queerhahmoja ja keskittyvän, osittain, kahden naisen väliseen romanssiin (joka oli upeasti kuvattu!). Minusta on hyvin tärkeää, että queerhahmoja esiintyy historiallisissa tarinoissa, koska monilla on yhä häiritsevä ja vääristynyt mielikuva historiasta vain cis-heterojen kenttänä.

5 Suosikkia: TV-sarjat

Viiden parhaan TV-sarjan valitseminen oli todella hankalaa! Top vitoseni vaihtelee aika usein, koska jos katson jotain minulle rakasta sarjaa uudelleen, se tuntuu sillä hetkellä maailman parhaalta ja laittaisin sen ilolla tälle listalle, mutta kun siirryn seuraavaan, se puolestaan nousee listalle. En siis osaa sanoa mitkä sarjat todella ovat top viisi sarjani – top vitoseni vaihtelee jatkuvasti! Sallin itselleni tätä listaa luodessa myös sen helpotuksen, etten ottanut mukaan minisarjoja. Niiden kanssa tämä olisi ollut aivan liian haastava.

Tällä hetkellä nämä viisi sarjaa ovat kuitenkin minulle todella rakkaita, ja monet niistä ovat olleet osa elämääni jo pitkän aikaa.

1. Black Sails (2014–2017)

Black Sails on suosikkisarjani ikinä. Se on loistavasti näytelty, kuvattu, puvustettu, säestetty ja kirjoitettu merirosvosarja, joka päätyy olemaan paljon enemmän kuin mitä ensimmäinen kausi antaa ymmärtää. Kun aloitin sarjan, en koskaan uskonut, että sarja tulisi olemaan koskettava ja riipaiseva kuvaus vallankumouksesta, heteronormatiivisen yhteiskunnan julmuudesta, sivilisaation idean valheellisuudesta, traumojen kanssa kamppailusta ja kahden hyvin erilaisen miehen välisestä määrittelemättömästä, syvällisestä ja intensiivisestä kumppanuudesta. 

Black Sails kertoo yhteiskunnan rajamailla tai tyystin sen ulkopuolella elävistä ihmisistä, jotka ovat syystä tai toisesta tulleet englantilaisen "sivistyksen" torjumiksi, ja pyrkivät löytämään paikkansa maailmassa ja menestymään – sarjan hahmot ovat merirosvoja, seksityöläisiä, orjia ja vapaita ei-valkoisia hahmoja, rikollisia, karkotettuja ja ihmisiä, jotka eivät vain muuten sovi "sivistyksen" pariin. Antagonistit ovat Englannin yhteiskunnan ylimystöä, ihmisiä, joita pidetään hienostuneina ja alempiaan arvokkaampina, mikä luo kiintoisan dynamiikan sarjaan ja haastaa lukijansa kyseenalaistamaan perinteisiä käsityksiä asiallisuudesta, sopivuudesta ja arvostettavuudesta.

Sarja on myös hyvin queer – monet sarjan hahmoista ovat eksplisiittisesti queereja ja monissa hahmoissa on häilyväisyyttä, joka sallii queerluentojen tekemisen – ja se on mielestäni, näin queerihmisenä, yksi voimaannuttavimmista sarjoista minkä olen kohdannut. Sarja ei ole aina viihdyttävä tai hauska, ja olen vollottanut aika paljon sen takia, mutta se tuo myös mukanaan katarsiksen, kun saat katsoa tallottujen queerhahmojen taistelevan heitä sortavaa voimaa vastaan. Black Sails on synkeä, väkivaltainen ja kuvaa hyvin raadollisiakin asioita, mutta se on myös paikoittain todella hauska.

Sarjan hahmot ovat minulle todella rakkaita. John Silver on mielestäni yksi parhaimpia TV-hahmoja ikinä, koska hän on hahmo, jota katsoja ei koskaan todella opi tuntemaan. Hän piilottelee niin paljon ja hän on taitava näyttelijä, aina valmis vaihtamaan roolia tarpeen tullen. James Flintin tarina on koskettava ja sydäntäsi moukaroiva. Toby Stephens tekee Flintinä elämänsä roolisuorituksen. Sarjan upeista naishahmoista minulle rakkain on Max, kunnianhimoinen prostituoitu, joka kasvaa sarjan aikana merkittäväksi naiseksi merirosvoyhteiskunnassa. Mutta, ihan totta, rakastan kaikkia hahmoja, jopa hirvittäviä ja inhottavia hahmoja. He ovat loistavasti kirjoitettuja ja rakastan vihata heitä.

2. Hannibal (2013–2015)

Hannibal on varsinainen tapaus. En ole kauhusarjojen tai -elokuvien suuri ystävä, mutta rakastan Hannibalia paljon. En ole koskaan kohdannut toista tämän kaltaista sarjaa: Hannibal on intensiivinen, synkkä, hetkittäin pelottava, omalla tavallaan hulvaton, kummallisen eroottinen ja tunnelmaltaan goottisen romanttinen. Sarjassa seurataan FBI-profiloija Will Grahamia, jolla on ainutlaatuinen kyky asettua murhaajien kenkiin ja samaistua heihin – hän on siis oiva apu poliisille tutkinnoissa. Grahamin kyky kuitenkin aiheuttaa hänelle paljon ahdistusta ja hänen työnsä ottaa koville, joten hänet avukseen tuodaan FBI:ta avustava psykiatri Hannibal Lecter. Sarja kuitenkin lähtee nopeasti laukalle, eikä se todellakaan ole mikään perinteinen poliisisarja. 

Sarjan ehdottomasti parasta antia on Hugh Dancyn näyttelemän Will Grahamin ja Mads Mikkelsenin tulkitseman Hannibal Lecterin suhde. En osaa kuvailla heidän suhdettaan sen arvoisesti spoilaamatta sarjaa tyystin, joten sanon vain, että heidän suhteensa on, lievästi ilmaistuna, monimutkainen ja haastava, mutta koukuttava, mehukkaan kieroutunut ja gotiikkaa parhaimmillaan. Will Grahamin vaipumista Lecterin synkkään, viettelevään maailmaan on kauniisti ja häiritsevästi kuvattu. En tule koskaan pääsemään yli Hannibalista ja Willistä – he ovat TV-duojen listan kärjessä, Black Sailsin Flintin ja Silverin rinnalla.

Hannibal ei ole sarja kaikille. Se sisältää paljon häiritsevää sisältöä – kannibalismia (luonnollisesti), yliampuvia ja karmaisevia murhia, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, sekä juttuja, jotka saavat sinut satunnaisesti kyseenalaistamaan sarjan luojan mielikuvituksen syöverit. Mutta jos sarjaan pääsee syvälle ja siitä osaa nauttia, se on upea, tyystin omanlaisensa kokemus. Olen katsonut sarjan monesti, ja olen joka kerta yhtä vaikuttunut sen dialogista, hahmoista, näyttelijöistä ja lähes unenomaisesta tunnelmasta.

3. Bones (2005–2017)

Oikeusantropologin ja FBI-agentin yhteistyötä seuraava Bones on ultimaattinen lohtusarja minulle. Olen katsonut sarjaa lapsesta saakka, ja aina tasaisesti palaan sen pariin ja hurautan useamman kauden. En koskaan uuvu sarjan katselemiseen, ja vaikka jotkut jaksot ja vitsit eivät ole ikääntyneet parhaimmalla tavalla, se on minusta yhä loistava, viihdyttävä, hauska ja paikoittain hyvinkin jännittävä sarja.

Parasta Bonesissa ovat sen  aidonoloiset hahmot ja heidän väliset suhteensa. Sarjassa seurataan hahmoja, jotka ovat kaikki nerokkaita omilla tavoillaan, mutta eivät aina tunne kuuluvansa tai tulevansa ymmärretyksi heidän työpaikkansa ja sen sisäisen piirin parissa. Sarjassa on lukuisia mainioita ystävyyssuhteita ja hahmot muodostavatkin herttaisen found familyn. On ihanan lohdullista katsoa, kuinka hahmot, jotka ovat yksinäisiä ja joita pidetään kummallisina löytävät perheen ja kodin toisten yhtä kummallisten ja yksinäisten ihmisten luota. 

Päähenkilöiden Temperance Brennanin ja Seeley Boothin hitaaati kehittyvä friends-to-lovers -suhde on ihana. Pidän siitä, ettei sarja kiirehtinyt tekemään heistä pariskuntaa, vaan antoi katsojien ensin tutustua heihin ystävinä ja työkavereina. Romanssin slow burn teki siitä sitäkin koukuttavamman. Sarjan tärkein sivupari on kuitenkin suosikkini: avoimen ja carpe diem -hengessä elävä taiteilija Angela ja sarkastisen, tulisieluinen "ötököiden ja liman" ekspertti Hodgins olivat yksi lapsuuteni isoimmista shipeistä. 

En katso hirveästi poliisisarjoja (vaikka top vitosessani onkin Bonesin ohella kaksi muutakin poliisisarjaa, joskin kumpikaan niistä ei ole ihan perinteinen poliisishow), mutta Bonesia jaksan katsoa kerta toisensa jälkeen. Siitä tekee kiinnostavan se, ettei murhia ratko pelkästään poliisi tai agentti, vaan jutut selvitetään luiden, ötököiden, teknologian, taiteen ja psykologian kautta. Olen oppinut paljon ihmisen luustosta ja siitä, mitä kaikkea luista voi nähdä ja oppia. En katso sarjaa useinkaan sen rikosten vuoksi (katson sitä hahmojen vuoksi), mutta kahdentoista kauden aikana sarjassa oli lukuisia loistavia tapauksia, erityisesti sarjamurhaajapuolella. Haudankaivaja on yhä yksi karmaisevimpia pahiksia joita olen kohdannut televisiossa. Aina välillä palaan katsomaan tiettyjen tapauksien jaksoja ihan senkin takia, että ne olivat intensiivisyydessään niin vaikuttavia.

4. My Hero Academia (2016–)

Anime My Hero Academia kertoo versiosta meidän maailmassamme, jossa ihmisille puhkeaa lapsuudessa mitä oudoimpia supervoimia. Päähenkilö Midoriya Izuku, eli Deku, on kuitenkin yksi harvoista, jotka syntyvät ilman kykyä. Erinäisten käänteiden kautta, hän kuitenkin saa kyvyn, ja hän aloittaa opinnot nuoria sankareiksi kouluttavassa opinahjossa. Sarja seuraa Dekua ja tämän värikkäistä persoonista koostumaa luokkaa heidän opiskellessaan ja ajautuessaan pahisten ja sankarien välisiin vakaviin kahnauksiin.

MHA on hauska, herttainen ja menevä anime. Rakastan sitä, miten hupaisia ja jänniä jotkut hahmojen supervoimat ovat – yksi poika ampuu teippiä kyynärpäistään, eräs tyttö osaa tehdä kaiken mitä sammakko osaa, yksi hahmo ampuu lasereita navastaan ja yksi pahis pystyy muuttamaan hampaansa teräaseiksi. DC:n ja Marvelin sankarien kyvyt kalpenevat MHA:n hahmojen taitojen rinnalla. Pidän myös siitä, miten sarjassa pohdiskellaan sankarien ja pahisten rooleja, ja sitä, miten nämä rajat eivät ole aina niin selkeitä. 

Olen löytänyt sarjasta monia suosikkihahmoja ikinä. Arka ja ahdistunut, mutta hemmetin voimakas sankariopiskelija Tamaki on kultainen poikani. Hänen kykynsä – jos hän syö jotain eläintä, hän voi muuttaa osan ruumistaan tuon eläimen osaksi – on huikea ja mielikuvituksellinen, mutta hän on myös yksi samaistuttavimpia kuvauksia sosiaalisesta ahdistuksesta koskaan. Dekun luokan hapan ja uuvahtanut, mutta salaisesti opiskelijoistaan kovasti välittävä Aizawa on aivan ihanainen ja, päästessään vauhtiin sankaroimisessa, todella cool.

Olen välillä (aika usein) aikamoinen pehmo, joten MHA:ssa minua viehättää myös se, miten siinä korostetaan ystävyyden ja yhteistyön tärkeyttä, toivoa ja hyvän puolesta taistelemista. Sarjassa on vahva found family -fiilis, mistä pidän aina. En kuitenkaan halua antaa kuvaa, että sarja olisi pelkkää söpöä, herttaista hupailua. Olen itkenyt monet kerrat sitä katsoessa ja sarja ei pelkää sukeltaa hyvinkin synkkiin syövereihin. Todoroki-perheen karmaiseva ja surullinen taustatarina on tästä hyvä esimerkki. 

5. Brooklyn Nine-Nine (2013–2021)

Olen katsonut elämäni aikana monia sitcomeja, mutta suosikkini niistä on ehdottomasti Brooklyn Nine-Nine. B99 seuraa New Yorkin poliisiasemaa ja sen värikkäitä, toinen toistaan hupsumpia ja ihanampia hahmoja. Sarjan alussa yksikköön saapuu uusi pomo, vakava ja jämäkkä Raymond Holt, joka tuo mukanaan muutoksen tuulia ja mullistaa yksikön elämän. 

Rakastan found family -trooppia ja unlikely friendship -trooppia, joten tämä sarja sopii minulle täydellisesti. Sarjan hahmot eivät ehkä ole ihmisiä, joiden odottaisi olevan ystäviä, mutta he muodostavat tiiviin perheen. Erityisen heikkona olen Raymond Holtin ja sarjan päähenkilön, villin ja itsepäisen Jake Peraltan, isä-poika -tyyppiseen ystävyyteen. Minusta oli ihana katsoa, miten sarjan edetessä molemmat hahmot kasvavat ja muuttuvat toistensa takia, ja oppivat olemaan entistä parempia ihmisiä ja poliiseja. Sarjassa on myös aivan ihana romanssi – kunnianhimoinen, fiksu ja nörtti Amy Santiago ja Jake ovat loistavasti kirjoitettu pariskunta, jossa kumpaakaan hahmoa ei koskaan alenneta pelkästään romanttisen kiinnostuksen kohteeksi, vaan molemmat pysyvät läpi sarjan omina, itsenäisinä hahmoinaan.

B99:n hahmokaarti on virkistävän monimuotoinen ja sarjassa käsitellään huumorin kautta vakaviakin asioita, kuten homofobiaa, poliisin tekemää ihonväriin pohjautuvaa profilointia ja seksismiä työpaikalla. Sarja ei ota itseään vakavasti, paitsi hetkinä, kun se käsittelee aidosti vakavia asioita, jolloin se, luopumatta kuitenkaan koskaan viihdyttävästä vibastaan, sallii hahmojensa purkaa tunteitaan aidonoloisesti. Sarjan huumori iskee minuun täydellisesti ja se on sarja, jonka pariin palaan kerta toisensa jälkeen. B99 on minulle lohtusarja, jonka katselu piristää minua aina.

Queeraikuisen ajatuksia queernuortenkirjoista

Olen queer jollain tavalla. En oikein tiedä tarkemmin – identiteettini on sekamelskamainen juttu (Biseksuaali, kyllä? Aseksuaali, ehkä? Aromantikko, ehkä? Who knows, certainly not me) – mutta tiedän, että olen queer. Olen tiennyt sen jo aika kauan. 

En nähnyt nuorena tai lapsena kovinkaan monia queerhahmoja kirjallisuudessa tai televisiossa. Ensimmäinen queerhahmo, jonka muistan elävästi oli TV-sarja Bonesin Angela Montenegro, joka paljastui biseksuaaliksi sarjan neljännellä kaudella ja seurusteli jonkin aikaa toisen naisen kanssa. Angelan kollegat ja ystävät eivät hätkähtäneet hänen seksuaalisuudestaan (lukuunottamatta muutamaa hämmennyksen hetkeä ja vitsiä), ja hänen suhdettaan hänen tyttöystäväänsä käsiteltiin suurinpiirtein samalla tavalla kuin sarjan muiden hahmojen romansseja. En muista mitä tarkemmin ajattelin, kun nän Angelan suutelemassa toista naista televisiossa, mutta se jäi mieleeni. 

Kirjoissa en edes muista kuka oli ensimmäinen selkeästi queerhahmo, jonka kohtasin. Yksi ensimmäisiä kirjoja, joissa oli merkittäviä queerhahmoja, oli kenties Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarja. Kirjasarja ei ole loistava, eikä se enää ole minulle yhtä rakas kuin se aikoinaan oli, mutta olen hänelle ikuisesti kiitollinen Magnus Banen hahmosta, joka on yhä kultainen ihana biseksuaalivelhopoikani (vaikkakin Shadowhunters-sarjan Magnus on kirjaversiotaan parempi, fight me!)

Viime vuosina on alettu julkaista paljon aikaisempaa enemmän queerkirjallisuutta nuorille, mikä on upeaa.  Alice Oseman, Benjamin Alire Sáenz, Becky Albertalli, Adam Silvera, Kacen Callender, Adiba Jaigirdar ja Sophie Gonzales (monien muiden ohella) ovat julkaisseet lukuisa rakastettuja queerteoksia. Minusta on ihana ajatella, että queernuorilla on nykyään niin monenlaisia kirjoja, joissa seikkailee heidän kaltaisiaan ihmisiä. Nuorille on tarjolla laadukasta queer fantasiaa, scifiä, romantiikkaa ja perinteisiä lukiodraamoja. Olen lukenut monen monta queer nuortenkirjaa, vaikka olenkin jo 26-vuotias aikuinen.

Näen kuitenkin välillä, muun muassa Twitterin (tai X:n, miksi sitä nyt pitääkään kutsua, who knows) syövereissä ja YouTuben kommenttiosastolla, kritiikkiä siitä, että aikuiset ihmiset lukevat kirjoja, joita ei ole suunnattu heille. Aikuisten pitäisi lukea vain aikuisten kirjoja, nuorten nuorten ja lasten tulisi pysytellä kuvakirjoissa. Tämä on mielestäni kuitenkin pöhkö ajatus. 

Ensinnäkin, nuorten kirjallisuuden parista on löydettävissä upeita, kiehtovia kirjoja. Vain koska teos on kirjoitettu nuoremmalle ikäryhmälle sopivaksi, ei se tarkoita, etteikö aikuinen voi nauttia siitä täysin rinnoin ja samaistua tarinan hahmoihin – ovathan kaikki aikuiset sentään joskus olleet nuoria. Monet suosikkikirjani ikinä, ovat nuortenkirjoja, ja monet näistä suosikeista olen lukenut vasta aikuisena. 

Toiseksi, syy siihen, miksi luen erityisesti nuorten queerkirjoja vielä nyt aikuisenakin todella paljon, löytyy myös siitä, että en omassa nuoruudessani nähnyt noita tarinoita missään. Minulla ei ollut kirjaa, joka kertoisi queernuoresta, nuorten TV-sarjaa jossa seikkailee heterokaveriporukan sijaan sateenkaareva porukka, eikä minulla ollut hauskoja teinileffoja, joiden keskiössä on queerrakkaustarina. Minulla ei ollut Heartstopperia Netflixissä, tai Love, Simonin tai Booksmartin kaltaisia elokuvia, joita mennä katsomaan teatteriin. Kasvoin perheessä, joka on aina ollut hyvin avoin ihmisten erilaisuutta kohtaan, eikä minun tarvinnut koskaan pelätä, että queeriyteni olisi jotain, mikä voisi saada perheeni kohtelemaan minua eri tavalla (tiedostan täysin rinnoin, kuinka helvetin onnekas olen tässä suhteessa). Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi kaivannut tarinoita, esimerkkejä, kannustusta ja samaistumispintaa medialta, jota seurasin. Haluan lukea (ja katsoa) sellaisia tarinoita, joita aiemmin halusin, nyt kun niitä on tarjolla. 

Tällä höpinällä ei ole sen kummemmin mitään sen suurempaa sisältöä. Halusin vaan purkaa muutaman ajatuksen, joita päässäni on pyörinyt. Tiivistettynä siis: olen queer, haluan queertarinoita, en saanut niitä nuorena joten luen niitä nyt, ja kaikki lukekoon minkä ikäluokan kirjoja haluavat. End of conversation.

Lopuksi, haluan kuitenkin jättää vielä (hyvin lyhyen) listan joistakin queerteemaisista suosikkinuortenkirjoistani:

• Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe (Benjamin Alire Sáenz)
• Loveless (Alice Oseman)
• Two Boys Kissing (David Levithan)
• The Gentleman's Guide to Vice and Virtue (Mackenzi Lee)
• I Kissed Shara Wheeler (Casey McQuiston)
• Anger is a Gift (Mark Oshiro)
• Star Wars: Midnight Horizon (Daniel José Older)
• Six of Crows -duologia (Leigh Bardugo)

Kuva: Minä pridevermeissäni muutama vuosi takaperin

Unohdettu jumalatar – miksi meidän kaikkien pitäisi arvostaa Hestiaa

"This is a goddess who doesn't often do, but always is. 

She is the heart of your home and mine, the head of our cities and temples alike.

 She is our warm homecoming, our baked breath, our light in the dark."

- Natalie Haynes, Divine Might

Kreikkalainen mytologian on tunnettu erityisesti sen värikkäistä, kummallisista ja usein pelottavista jumalista, jotka toimivat erilaisten ajatuksien, tunteiden, tapahtumien ja tilojen personifikaatioina. Ares on väkivaltaisen verenvuodatuksen ja sodan symboli, Afrdoite on rakkauden ja himon jumalatar, Poseidon hallitsee meriä ja aiheuttaa hyökyaaltoja, vedenpaisumuksia ja muita vaarallisia luonnon ilmiöitä, ja Hera on avioliiton suojelija. 

Kreikkalaisen mytologian jumalpantheoniin kuuluu lukuisia merkittäviä jumalattaria. Edellä mainitut Hera ja Afrodite ovat voimakkaita ja vaarallisia jumalattaria, joiden suututtamisella on yleensä karvaat seuraukset. Athena on viisauden, tiedon ja strategisen sodankäynnin jumala, ja tämän lisäksi vielä antiikin Kreikan johtavan poliksen, Ateenan, suojelija ja nimikkojumala. Artemis on taistelija ja raivokas luonnon lapsi, joka suojelee omiaan, mutta iskee takaisin raivokkaasti, jos häntä loukataan. Demeter rankaisi kuolemattomia sisaruksiaan ja koko maailmaa aiheuttamalla tuhoisan nälänhädän – hän on maanviljelyn ja ravitsevan luonnon jumalatar – kun hänen veljensä Zeus ja Hades juonivat hänen tyttärensä Persefonen kidnappauksen. Persefone itse on myös viime vuosina noussut entistä isompaan maineeseen. Hnestä on kirjoitettu lukuisia romaaneja, joissa hän on päähenkilönä – esimerkiksi Bea Fitzgeraldin Girl, Goddess, Queen, ja Scarlett St. Clairin A Touch of Darkness.

Yksi kreikkalaisista jumalattarista on kuitenkin paljolti unohtunut. Aiheeseen perehtyneet toki tuntevat hänen nimensä, mutta en yleensä koskaan näe häntä mainittavan keskusteluissa ja teksteissä, mikä on absurdia, ottaen huomioon sen, että hän oli yksi tärkeimmistä ja palvotuimmista jumalattarista antiikin maailmassa. Hänen on Hestia, kotilieden ja kodin neitsytjumalatar, joka tunnettiin Roomassa Vestana. Hän on yksi suosikkihahmoistani kreikkalaisessa mytologiassa.

Hestia oli titaani Kronoksen ja tämän sisarvaimon Rhean lapsista, eli pääjumala Zeuksen sisar. Hänet lasketaan silloin tällöin osaksi Olympoksen jumalten joukkoa, mutta toisinaan hänen paikkansa on annettu nuorelle Dionysos-jumalalle, joka syntyi muita jumalia myöhemmin. Hestia oli kreikkalaisessa maailmassa elintärkeä. Uhratessaan, ihmiset omistivat aina ensimmäisen sekä viimeisen lahjan Hestialle, ja kotilieden kautta vannottiin valoja – kotiliesi ei ollut leikin asia ja sen nimeen vannotut sopimukset, olivat tärkeitä ja sitovia. Hestiaa kunnioitettiin yksityisen kodin – ja kodin muodostavien ihmisten, eli perheen – jumalattarena. Hän oli jokaisen ihmisen kodin ytimessä, eikä hänen merkitystään voi vähätellä. Hestiaa kuitenkin kunnioitettiin myös julkisten palvomispaikkojen suojelijana. Hänen valvomansa kotiliesi tarkoitti myös temppelien tulisijoja ja polisten ns. "kaupungintalojen", eli poliittisen ja virallisen elämän keskuksien, tulisijoja, joten Hestialla oli olennainen paikka myös kodin ulkpuolella.

Hestia on harvinainen jumalatar. Hän oli, perheensä mittapuulla, kiltti ja ystävällinen. Hänestä ei ole säilynyt tarinoita, joissa hän rankaisisi ihmisiä vihapäissään, riitelisi verisesti sisarustensa kanssa (edes hänen torjumansa miesjumalat – Hestia oli yksi neitsytjumalattarista – eivät vihoitelleet hänelle, eikä hän heille) tai kantaisi ikuisia kaunoja, jotka tuhoavat kaunan kohteen ohella myös kaikki tätä ympäröivät ihmiset. Hänen lempeä luontonsa ja se, että hän on kotilieden jumalatar, merkitsee myös sitä, ettei hän ottanut osaa ihmisten sotiin ja taistoihin kuten hänen sisaruksensa tekivät. Athena, Ares ja Zeus kumppaneineen seurasivat sotilaita sotatantereelle – Hestia odotti rauhassa toivottaakseen heidät tervetulleeksi kotiin. Hestia eroaa perheestään radikaalistikin, ja minusta on mälsää, että tämä hyvin erilainen ja jopa lämminsydämiseltä vaikuttava jumalatar unohdetaan. Hän tuo monimuotoisuutta jumalten pantheoniin ja hän on esimerkki siitä, etteivät kreikkalaiset ihannoineet jumalissaan vain raakaa voimaa, vaan myös lempeyttä, lämpöä ja harmoniaa.

Mutta kerta Hestia oli näin olennainen, miten hän on päässyt unohtumaan? No, ensinnäkin, hänen teoistaan ja elämästään ei ole jäänyt yhtä paljoa lähteitä kuin monista muista jumalista. Hänelle omistettuja temppeleitä ei ole selvinnyt, eikä hänestä löydy yhtä paljon veistoksia tai muuta taidetta. Kirjallisuutta Hestiasta ei ole myöskään valitettavasti selvinnyt kuin muutama teksti siellä täällä – yksi näistä harvoista on Hymni Hestialle, joka on osa ns. Homeeristen hymnien kokoelmaa. Hymnissä korostetaan hänen rooliaan jumalista arvokkaimpana ja runoilija mainitsee edellä mainitsemani tavan uhrata Hestialle aina ensimmäisenä ja viimeisenä. Niin surullista kuin se onkin, se, ettei Hestiasta ole jäänyt todisteita on tehnyt hänestä näkymättömän ja vinouttaneet mielikuvamme hänestä: voi helposti ajatella, ettei hän ole ollut tärkeä, kerta hänestä ei ole kuvia ja tekstejä. Näin ajattelevien tulisi kuitenkin muistaa se julma fakta, että antiikin maailman taiteesta on säilynyt meille vain murto-osa. Ken tietää vaikka Hestiasta olisi ollut kymmenen näytelmää ja viisi eeposta!

Toinen merkittävä syy Hestian katoamiselle on mielestäni se, että Hestia ei ole räiskyvä, säkenöivä tai jännittävä persoona. Hänen jumalainen alansa on koti ja kotiliesi, ja vaikka rakastankin Hestiaa kovasti, on minun pakko myöntää, että cooliusasteikolla metsästäjätär Artemis, hurmiollisen hulluuden ja viinin jumala Dionysos ja kultainen auringonjumala, Apollo, joka tämän ohella on vastuussa myös musiikista, ennustamisesta ja vaikka mistä, ottavat voiton Hestiasta. Ihmiset pitävät cooleista, jännittävistä hahmoista ja nämä hahmot saavat usein huomion vähemmän "kiinnostavien" kustannuksella. Lukisin ilolla romaaneja ja runoja Hestiasta, mutta voin silti ymmärtää miksi tarinat muista jumaluuksista tai kuolevaisista sankareista myyvät paremmin.

On myös mahdollista, että historiallisesti Hestia ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota siksi, ettei hänen alaansa ole pidetty niin tärkeänä tai merkittävänä. Antiikin kreikkalaiset eivät näin ajatelleet, mutta myöhemmin, voin kuvitella, miten jumalia tutkivat miehet (ja pitkään he olivat aina miehiä) ovat lueskelleet antiikin jumalista ja tuhahdelleet jumalattarelle, joka vastasi kotiliedestä. Hestian alaan kuuluvia asioita, kuten lieden siivoamista, tulen hoitamista ja ruoan laittamista, tekivät naiset – vaimot, äidit tai rikkaiden perheiden tapauksessa palvelusväki. Miehillä ei useinkaan ollut kosketusta tähän elämän osa-alueeseen, joten on hyvin mahdollista, että he sen takia väheksyivät sitä. Hestia liesineen oli helppo unohtaa ja hänet oli helppo määritellä vähäpätöiseksi. 

Kreikkalainen mytologian tarinoiden uudelleenkertominen, erityisesti naisten ja muiden usein unohdettujen hahmojen näkökulmista, on ollut viime vuosina iso buumi. Toivon, että joku kirjailija lähitulevaisuudessa tarttuu Hestian hahmoon ja kertoo hänestä upean tarinan, joka nostaa hänet jälleen tapetille ja saa ihmiset tutustumaan häneen, tutkimaan hänen tarinoitaan ja arvostamaan häntä tavalla, jonka hän ansaitsee. Hänellä on paikkansa feministisessä keskustelussa, koska vaikka Hestia edustaa asioita, joiden on katsottu historiallisesti "kahlinneen" naisia, Hestia oli kreikkalaisessa kulttuurissa harvinainen nainen: hän eli itsenäisesti ja päätti omasta elämästään, eikä häntä rangaistu siitä. Hän on mielenkiintoinen yhdistelmä perinteistä sekä radikaalia. Hestia on ehkä myös jossain määrin "strong female character" -trendin uhri: me miellämme fyysisesti ja perinteisesti maskuliinisella tavalla vahvat naiset vahvoiksi naishahmoiksi, kun taas pehmeämmät, perinteisesti feminiiniset naishahmot jäävät vähemmälle arvostukselle. Hestian ystävällisyyttä ja lämpöä ei pidetä ihailtavana, ei samalla tavalla kuin esimerkiksi Athenan aktiivista osallistumista taisteluihin ja poliittiseen vääntöön. On ironista, että Athenasta on tehty feministinen ikoni, vaikka hän on mytologiassa todella misogynistinen hahmo – hän mm. julisti ettei äiti ole yhtä tärkeä kuin isä lapselleen ja rankaisi Medusaa siitä, että Poseidon raiskasi hänet.

Olen lukenut paljon moderneja versioita kreikkalaisista myyteistä, ja ainoastaan yhdessä tähän mennessä Hestia on nostettu merkittävään asemaan. Rick Riordanin Percy Jackson -sarjan viimeisessä osassa, The Last Olympian, jumala Poseidonin poika Percy tapaa Hestian, joka ei, hänelle ominaiseen tapaan, ota osaa viimeiseen taisteluun pääpahista vastaan, vaan huolehtii kodista ja kotiliedestä muiden jumalten riehuessa hirviöitä vastaan. Hän sanoo Percylle:  "I fade slowly into the background. No one will ever write epic poems about the deeds of Hestia. Most demigods don't even stop to talk to me. But that is no matter. I keep the peace."  Tämä lainaus on mielestäni todella koskettava, koska se kuvastaa Hestian rauhallista ja harmonista luonnetta, hänen rooliaan keskuksena ja kodin ja perheen lämpönä. 

Kirjassa on myös toinen loistava lausahdus Hestialta, joka mielestäni kertoo täydellisesti miksi hän on niin tärkeä ja miksi hän ansaitsee kunnioitusta: "I am here because when all else fails, when all the other mighty gods have gone off to war, I am all that's left. Home. Hearth." Hestia on kodin lämpö ja turva, hän on se, joka odottaa meitä aina ja varjelee meitä, hän on se, joka pysyy. Hän ei ota osaa sotiin, hän ei rankaise ihmisiä turhaan, hän ei tee suurtekoja tai muuta mahtipontista, mutta se ei tunnu haittaavan häntä. Ihmisiä kenties kiinnostaa enemmän tarinat sankareista, jotka taistelevat hirviöitä vastaan, ja he ehkä unelmoivat Afroditen tarjoamasta rakkaudesta, Artemiksen villistä vapaudesta, Athenan viisaudesta, Dionysoksen tuomasta hurmiosta ja biletyksen riemusta, mutta veikkaisin, että jos ihmiset laitettaisiin todella miettimään mikä heidän elämässään on tärkeintä, koti ja kodin turva nousisi varmasti aika monella vähintään top vitoseen. Arvostakaa Hestiaa siis enemmän.

Jos Hestia jäi kiinnostamaan, suosittelisin tutustumaan Natalie Haynesin teokseen Divine Might, jossa Haynes perehtyy kreikkalaisiin jumalattariin, heidän myytteihinsä, heidän historiaansa sekä siihen, miten antiikin jälkeiset aikakaudet aina meidän vuosiimme saakka ovat näitä jumalia tulkinnet.

Yksi kirjan luvuista on omistettu Hestialle. Hyödynsin sitä tätä esseetä kirjoittaessani – Haynes esimerkiksi kirjoittaa juuri siitä, miten miehet ovat mahdollisesti vähätelleet Hestian merkitystä, koska eivät ole olleet mukana kodinhoidossa.

Kuva 1: The Giustiniani Hestia, n. 470 eaa. tehty roomalainen kopio kreikkalaisesta pronssipatsaasta

Kuva 2: Hestian kuva kylix-kupissa, vuodesta ei tietoa, tekijä mahdollisesti Oltos.

5 Suosikkia: Trilogiat

Olen lukenut elämäni aikana jokusen trilogian. Viiden suosikin päättäminen oli todella hankalaa, koska mielessäni oli niin monta muuta hyvää trilogiaa, jotka ansaitsisivat tulla mainituksi – ehkä teen joskus kakkososan tähän postaukseen ja pälpätän viidestä muusta loistavasta trilogiasta.

Koska en jaksa liittää trilogian jokaisen kirjan kannen kuvaa tekstin oheen, päätin, että laitan tekstin koristeeksi sen kirjan kannen, joka on minusta trilogian paras osa!

1. Aikavartio-trilogia – Nimetyt, Pimeä, Avain (Marianne Curley)

Aikavartio-trilogia on yksi lapsuuteni merkittävimmistä sarjoista. Isosisarukseni luki trilogian ensimmäisenä, antoi kirjat sitten minulle ja isosiskolleni (tämä malli toistui usein: vanhin luki ensin, sitten keskimmäinen, sitten minä eli nuorin) ja lopulta olimme kaikki rakastuneita tähän tarinaan aikamatkustuksesta, historian suojelemisesta ja profetian valitsemista sankareista. Trilogia on yhä yksi meidän rakkaimmista yhteisistä jutuista ikinä.

Historianörttinä sarjassa minua kiehtoo se, kuinka modernissa Australiassa asuvat sankarit kohtaavat historiallisia hahmoja (esim. Keisari Augustuksen) ja koettavat varmistaa, ettei pahisten järjestö Kaaos pääse häiritsemään historian kulkua. Parasta trilogiassa ovat kuitenkin sen hahmot. Olen lukenut kirjat niin monesti, että tunnen hahmot kuin omat taskuni ja he tuntuvat lähestulkoon ystäviltä. Minua on myös aina viehättänyt se, miten jokaisella hahmolla on sarjassa omat supervoimansa: yksi osaa leijuttaa esineitä, toinen parantaa, kolmas lukea ajatuksia ja neljäs puhua eläimille ja niin edespäin. Olen aina halunnut itse olla parantaja, ja tuo unelma on tämän sarjan peruja. 

Aikavartio-sarjassa on teknisesti neljäskin osa, The Shadow, mutta en suostu hyväksymään tuota kirjaa osaksi tätä palvomaani trilogiaa, koska, not to be too rude, se on aivan surkea kirja ja pilaa niin monta loistavaa asiaa alkuperäisissä kirjoissa.

2. Nälkäpeli-trilogia – Nälkäpeli, Vihän liekit, Matkijanärhi (Suzanne Collins)

En usko, että minun tarvitsee sen kummemmin selittää Nälkäpeli-trilogian juonta. Collinsin moderni klassikko on loistava dystopiatarina – kylmäävä ja juuri tarpeeksi realistinen scifielementeistä huolimatta, ettei lukija voi täysin paeta karmaisevaa ajatusta siitä, että jotain tällaista voisi tapahtua). Nälkäpeli ansaitsee asemansa yhtenä genrensä ja yleisesti nuortenkirjallisuuden kulmakivistä.

Trilogian hahmot ovat ikimuistoisia. Katniss Everdeen on kiehtova, hankala päähahmo, jonka kehitys perhettään elättävästä, jurosta metsästäjätytöstä, jossa ei ole mitään sen ihmeellisempää, vastahakoiseksi messiaaksi ja kapinan symboliksi on upea, koskettava ja musertava. Peeta Mellark on rakas herttainen poikani, Finnick Odair on loistava sekoitus karismaattista hurmuria ja surullista, kärsinyttä poikaa, ja presidentti Snow on yksi karmaisevimpia pahiksia ikinä, koska hän ei ole mitenkään epärealistinen. Hän on juonitteleva, korruptoitunut, julma poliitikko, ja sellaisia maailmastamme löytyy lukuisia.

Arvostan trilogiassa erityisesti sitä, miten rehellisesti se käsittelee median vaarallisia puolia, sortavaa yhteiskuntajärjestelmää, ihmisten obsessioita kauneudesta ja ulkonäöstä sekä, fyysisiä ja henkisiä traumoja ja eri keinoja, joilla ihmiset selviytyvät esimerkiksi sodan kaltaisten asioiden jättämistä arvista.

3. Shadow and Bone -trilogia – Shadow and Bone, Siege and Storm, Ruin and Rising (Leigh Bardugo)

Shadow and Bone -trilogia on monin tavoin perinteinen fantasiatrilogia: nuori orpo maalaistyttö paljastuu ennustetuksi pelastajaksi – ainoaksi joka voi tuhota Ravkan valtiota piinaavan pahuuden ja pimeyden ruumiillistuman, Kuilun – ja päätyy taikakoulussa voimiaan kehitettyään johtamaan vastarintaliikettä korruptoitunutta hallintoa ja pääpahista vastaan. Trilogia ei kuitenkaan etene aina kuten sen odottaisi, vaan se yllättää lukijan muokkaamalla perinteisiä trooppeja ja lähestymällä hahmoja realistisemmin kuin monet fantasiatarinat, joissa esimerkiksi hahmojen ei anneta käsitellä traumaattisia kokemuksia syvällisesti.

Rakastan Grishaversumi-kirjojen maailmaa ja taikuutta. Eri Grishojen voimat ovat kiehtovia ja Bardugo onnistuu luomaan kolmen kirjan aikana kattavan kuvan Ravkan valtion kulttuurista, perinteistä ja historiasta ilman, että kirja tuntuu koskaan sortuvan ns. infodumppaukseen. Sarjan hahmot ovat minulle hyvin rakkaita – Alina on ehkä epäsuosittu mutta minä rakastan häntä, Nikolai Lantsov on lahja maailmalle, Genya Safinin hahmo on sekä huikea että musertava ja Zoya Nazyalensky on ihanan töykeä ja ilkeä olematta koskaan pelkkä karikatyyri. Trilogian kolmiodraama ei ole suosikkini, mutta mainittakoon tässä virallisesti että olen #TeamMalina, vaikka en heitä shippaakkaan sen kummemmin. Välitän paljon enemmän Davidin ja Genyan romanssista, ja Alinan ja Nikolain loistokkaasta ystävyydestä.

Olen lukenut Shadow and Bone -trilogian nyt kahdesti, ja tiedän jo nyt, että tulen lukemaan sen lähivuosina kolmannenkin kerran. Se ei ole uraauurtava, uniikki, ennennäkemätön fantasiatarina, mutta se on hemmetin viihdyttävä ja se iskee tunteisiini kuin leka.

4. Montague Siblings -trilogia – A Gentleman's Guide to Vice and Virtue, A Lady's Guide to Petticoats and Piracy, A Nobleman's Guide to Scandal and Shipwrecks (Mackenzi Lee)

Mackenzi Leen Montague Siblings on kolmen yksittäisen kirjan muodostama löyhä trilogia, jossa seurataan kolmen sisaruksen kaaottisia seikkailuja 1700-luvulla. Kirjat ovat humoristisia, kepeitä, aavistuksen maagisia historiallisia seikkailuja, joissa keskeiset hahmot ovat ihmisiä, joita ei ole aiemmin useinkaan päästetty etualalle tällaisissa tarinoissa. Kirjat ovat täynnä sateenkaari-ihmisiä, ei-valkoisia ihmisiä, itsenäisiä naisia ja ihmisiä, jotka kärsivät mielenterveysongelmista. Historiallinen fiktio tuppaa olemaan yhäkin hyvin valkoista, miehistä ja heteroseksuaalista, joten Leen kirjat tuntuvat ihanan virkistäviltä.

Trilogian jokainen kirja käsittelee jotakin isompaa yhteiskunnallista ongelmaa päähenkilönsä kautta. Ensimmäinessä kirjassa pohditaan 1700-luvulla vallinnutta rasismia ja homofobiaa, toisessa kirjassa teemana on feminismi ja se, miten naiset itsekin voivat olla osa misogynian ongelmaa, ja kolmannessa kirjassa käsitellään 1700-luvun näkökulmia mielenterveysongelmiin ja elämää piinaavan ahdistuksen kanssa. Kiinnostavien teemojen ohella minua viehättää kirjoissa niiden huumori, hahmot ja ihmissuhteet. Montyn ja Percyn romanssi on ihana, ja Montaguen sisarusten paikoittain hyvinkin hankalat välit ovat hulvatonta luettavaa. Adrian Montague on yksi samaistuttavimmista päähenkilöistä ikinä ahdistusspiraaleineen.

Kolmen kirjan ohella sarjaan kuuluu myös yksi miniromaani, The Gentleman's Guide to Getting Lucky, mutta koska se on vain pieni extratarina, olen sitä mieltä, että Montague Siblings -kirjat ovat trilogia. Extrakirjanen kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea – kukapa ei haluaisi hieman lisää Montya ja Percyä olemassa noloja ja söpöjä ja tyystin rakastuneita?

5. Kostaja-trilogia – Kostaja, Varjokapteeni, Luiden hiljaisuus (Alastair Reynolds)

Nappasin trilogian ensimmäisen kirjan kerran suomalaisessa kirjakaupassa, koska minulla oli rohkea ja rikas olo ja halusin valita itselleni lukemista täysin fiiliksen perusteella pohtimatta asiaa sen tarkemmin. Kostaja lähti kassalle kanssani, koska sen takakannessa mainittiin, että tarina kertoo siskoksista (rakastan sisarustarinoita), avaruusmerirosvoista (pidän merirosvoista ja avaruudesta, ja yhdessä ne ovat vielä hauskempia) ja aarteenetsinnästä (Indiana Jonesilla kasvaneena en voi vastustaa kadonneiden aarteiden etsimistä kirjoissa). 

Kostaja-trilogia päätyi kuitenkin olemaan kaiken edellä mainitun ohella myös traaginen ja synkkä tarina traumoista ja niiden vaikutuksesta, nuorten naisten kamppailusta säilyttää omat identiteettinsä, ja universumia järisyttävistä salaisuuksista. Pidin myös kirjan realistisesta sävystä. Esimerkiksi sarjan vaaralliset kohtaukset, taistelut ja avaruusalusten hajoamiset, tuntuvat uhkaavilta, koska lukija ei voi luottaa siihen, että hahmot selviytyvät ongelmitta – hahmoja kuolee ja haavoittuu jatkuvasti. 

Haluan lukea trilogian uudelleen joku päivä, ja tällä kertaa putkeen, koska kirjojen välisten taukojen takia minulla oli ensimmäisellä kerralla välillä hankalaa pysyä perillä sarjan intensiiviestä maailmanrakennuksesta ja kaikista esitellyistä mysteereistä. 

The Christmas Song Book Tag

Joulunodotuksen kunniaksi julkaisen tänään joululaulujen inspiroiman book tagin! Rakastan joulua ja joulunodotusaikaa, joten pitäähän sitä keksiä jotain teemaan sopivaa sisältöä tänne blogin puolelle.

Omia suosikkijoululauluja ovat Tulkoon joulu (erityisesti Suvi Teräsniskan versio), Varpunen jouluaamuna, Have Yourself a Merry Little Christmas ja Silent Night!

Tagin loi YouTuben Hailey in Bookland ja kysymykset olen suomentanut itse.

1. "You're a Mean One Mr. Grinch" – Name a villainous character you couldn't help but love / Pahis tai pahismainen hahmo, jota et voi olla rakastamatta

C.S. Pacatin Dark Rise on tupposen täynnä loistavia hahmoja ja monet heistä ovat minulle kovin rakkaita. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista ja parhaiten kirjoitetuista hahmoista on James St. Clair, taikavoimia omaava uudelleensyntynyt nuori mies, joka palveli entisessä elämässään vuosituhansia sitten pahaa kuningasta, joka halusi orjuuttaa koko maailman ja hukuttaa sen pimeyteen. Jamesin hahmo päätyy kuitenkin olemaan paljon enemmän kuin mitä hän ensisilmäyksellä vaikuttaa olevan, ja vaikka hän ei ehkä ole henk.koht. suosikkini kirjasta, on hän ehdottomasti yksi teoksen vaikuttavimpia hahmoja.

2. "All I Want for Christmas is You" – Which book do you most hope to see under your Christmas tree? / Minkä kirjan toivoisit näkeväsi joulukuusen alla?

Joulutoivelistallani oli jokunen kirja. Kaikki olivat tasaveroisia toiveita ja aion hankkia niistä jokaisen joku päivä. Yksi niistä oli historioitsija Robin Lane Foxin Homer and His Iliad, jossa Lane Fox käsittelee Homeroksen Ilias-eeposta muun muassa sen hahmojen, teemojen ja kielen kautta, ja pohtii miksi Ilias on saavuttanut niin merkittävän aseman kulttuurissamme. Ilias on upea teos ja haluan ehdottomasti syventyä sen eri merkityksiin, tulkintoihin ja historiaan Lane Foxin opastamana. PS. Äiti, kun luet tämän postauksen, älä pahastu jos et ole ostanut listaltani minulle tätä kirjaa – haluan jokaisen kirjan listaltani tasavertaisesti, minun oli vain pakko valita niistä yksi tähän vastaukseksi!

3. "Rudolph the Red Nosed Reindeer" – Name a character that overcomes major obstacles and learns to believe in themselves / Hahmo, joka selviää esteistä ja oppii olemaan uskomaan itseensä

Päähenkilö Felix Kacen Callenderin nuortenromaanissa Felix Ever After todellakin käy läpi vähän kaikenlaista – Felix kamppailee niin transfobisten tempausten kuin oman identiteettinsä kanssa, sekä rakastuu ensimmäistä kertaa toden teolla. Yksi kirjan paras puoli, oli Felixin hahmon kehitys ja se, miten hän oppii arvostamaan itseään, vaatimaan kunnioitusta toisilta ja ymmärtämään identiteettiään paremmin.

4. "Santa Claus is Coming to Town" – A) Which character do you think would be on the top of the naughty list? B) Which character do you think would be at the top of the nice list? / A) Mikä hahmo olisi kilttien listan kärjessä ja B) kuka tuhmien listan kärjessä?

A) Tuhmien tai pahojen ihmisten listan kärkeen asettaisin B.A. Parisin Suljettujen ovien takana -teoksen aviomiehen, Jackin. En avaa vastaustani sen kummemmin, koska en halua kertoa mitä kaikkea Jack kirjassa puuhaa, mutta sanottakoon vain niin, että hän on yksi hirveimmistä tänä vuonna kohtaamistani hahmoista. 

B) Kilttien hahmojen listalle laittaisin Burryaga Agaburryn, wookieejedin, joka esiintyy Star Wars: The High Republic -kirjoissa ja sarjakuvissa. Burryaga on kiltti ja empaattinen, ja on aina valmis auttamaan. Hän on söpö pehmoinen (kirjaimellisesti) ihanainen padawan ja antaisin toisen munuaiseni hänen puolestaan.

5. "Frosty the Snowman" – Which book just melts your heart / Kirja, joka sulattaa sydämesi

A.A. Milnen Nalle Puh! Nalle Puhissa ja hänen ystävissään on vain sitä jotain, joka saa minut aina tuntemaan oloni pehmeäksi. Nalle Puh oli iso osa lapsuuttani – en niinkään lukenut kyseistä kirjaa, mutta katsoin paljon Nalle Puh -elokuvia ja minulla on yhäkin tallella rakas Puh-pehmoleluni. Luin Nalle Puhin jokusen vuosi sitten ja se oli yksi herttaisimpia kirjoja, joita olen ikinä lukenut.

6. "Feliz Navidad" – Choose a book that takes place in a country other than your own / Kirja, joka sijoittuu maahan, jossa et asu

Koska biisi on espanjankielinen, taidan vastata tähän kirjalla, joka sijoittuu maahan jossa puhutaan Espanjaa. Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo on yksi suosikeistani, vaikka olen lukenut sen vain kerran monen monta vuotta sitten.  Zafónin teksti on kaunista ja tunnelmallista, ja rakastan sitä, miten kirjassa käsitellään kirjojen ja tarinoiden voimaa, vuosikausien takaisia salaisuuksia ja Barcelonan kaupunkia. Tarinan miljöö on yksi hahmoista. Haluan kovasti joskus päästä Barcelonaan ja kulkea Zafónin kuvailemia katuja pitkin.

7. "It's the Most Wonderful Time of the Year" – Which holiday themed book do you use to spread the Christmas joy? / Mitä kirjaa käytät levittämään joulun iloa?

En keksi tähän parempaa vastausta kuin Charles Dickensin Joululaulun! Kärttyisän Ebenezer Scroogen tarina saa minut aina jouluisalle ja hyvälle tuulelle. Teos on jo satoja vuosia vanha, mutta sen ytimessä on yhä koskettava ja relevantti kertomus toisten auttamisesta, empatiasta ja ystävyyden voimasta, ja siitä mistä joulussa on loppujen lopuksi kyse. Suosittelisin kaikkia myös katsomaan Muppet Christmas Carol -elokuvan – huolimatta siitä, että osa hahmoista on muppetteja, on kirjan fiilis ja sielu tavoitettu kauniisti, ja leffan biisit ovat aidosti loistokkaita.

8. "Sleigh Ride" – Which fictional character would you choose to spend the holidays with (doesn't have to be a love interest)? / Kenen hahmon kanssa viettäisit joulun (ei tarvitse olla romanttinen juttu)?

Minusta olisi aivan ihanaa viettää joulu Pikku naisia -teoksen Marchin siskosten ja heidän äitinsä kanssa! Heidän kanssaan olisi varmasti hauskaa – laulaisimme joululauluja, Jo lukisi meille tarinoitaan, paijaisin ja leikittäisin Bethin kanssa kissanpentuja, ja pelaisimme pelejä takkatulen lämmössä. Ehkä käväisisimme tapaamassa Laurieta, tai menisimme luistelemaan (tällä kertaa ilman, että kukaan mulahtaa jäihin ja melkein kuolee).

9. "Baby it's Cold Outside" – Which book that you didn't like would you sacrifice to a fire to warm yourself up in the cold? / Minkä kirjan, josta et pitänyt, uhraisit tulelle lämmittääksesi itseäsi?

En lähtökohtaisesti kannusta ketään polttamaan kirjoja enkä harrasta sitä itsekkään, mutta jos minun ainut keinoni pelastaa itseni hypotermiakuolemalta olisi viskata jokin kirja tuleen, nappaisin hyllyltäni Cassandra Claren Kadotettujen sielujen kaupungin ja viskaisin sen liekkien nieltäväksi. Omistan kirjan yhä, mutta en aina ihan tiedä miksi. En pidä siitä laisinkaan – se on ehdottomasti sarjan heikoin teos – mutta kaipa en vain halua rikkoa sarjaa ja heittää pelkästään viidettä osaa veke.

10. "Do You Hear What I Hear" – Which book do you think everyone should read? / Kirja, jonka jokaisen tulisi lukea?

Hmm, yksi kirja, jonka soisin kenen tahansa lukevan, on Sally Hinesin The Big Idea: Is Gender Fluid?. Tämän teoksen tavoitteena on tarjota helposti ymmärrettävä ja kompakti katsaus sukupuolen moninaisuuteen, sen historiaan ja kulttuurisidonnaisuuteen. Kuka tahansa voi poimia tämän teoksen ilman taustatietämystä tai minkäänlaista koulutusta. Sukupuolikysymykset ovat olleet viime vuosina merkittävästi tapetilla ja esimerkiksi transasioista väitellään ympäri maailmaa, joten olisi vain hyvä jos mahdollisimman monet ottaisivat asiakseen kouluttaa itseään sukupuolen moninaisuuden teemoissa. 

11. "Where Are You Christmas?" – A book you want immediately that isn't out yet / Kirja, joka ei ole vielä ilmestynyt, mutta jonka haluaisit välittömästi

Rosie Hewlettin Medea! Luin Hewlettin esikoisteoksen, Medusan, viime vuonna ja tykkäsin siitä todella paljon. Hewlettin kirjoitustyyli oli koruttomuudessaan kaunista, ja hän teki Medusan myytistään omansa tekemästä siitä kuitenkaan tunnistamatonta. En malta odottaa, että pääsen näkemään miten hän on tulkinnut Medean myytin. Tämän kakkoskirjan kansi on myös aivan upea, mikä on aina plussaa kirjalle.

12. "Last Christmas" – A book you started out loving but didn't end up liking / Kirja, jota aluksi rakastit mutta josta et lopulta tykännyt

Kun aloitin Erin Morgensternin The Starless Sea -teoksen, olin aika varma, että tulisin tykkäämään siitä kovasti. Pidin Morgensternin tunnelmallisesta ja kuvailevasta tekstistä, ja odotin innoissani, että pääsen päähenkilö Zacharyn kanssa tutustumaan teoksen keskeiseen merenalaiseen labyrinttikirjastoon. Vähän yli sadan sivun jälkeen (muistaakseni) nautintoni alkoi kuitenkin hiipua, ja kirja alkoi lähteä laukalle. Lopulta tarvoin kirjan kiukuspäissäni loppuun muutamassa päivässä, koska en enää jaksanut sitä. Alussa rakastamani kuvaileva teksti alkoi olla lähinnä rasittavaa ja tunsin oloni typeräksi, koska en ymmärtänyt mitään mitä tapahtui.

13. "Blue Christmas" – A book that made you cry / Kirja, joka sai sinut itkemään

Abdi Nazemianin Like a Love Story kertoo kolmesta teinistä, jotka ystävystyvät 1980-luvulla New Yorkissa AIDS-epidemian jyllätessä. Nuoret ajautuvat kukin omilla tavoillaan vastustamaan valtion välinpitämättömyyttä epidemiaan kuolevia queerihmisiä kohtaan – Art tallentaa queerihmisten tarinoita kamerallaan, Judyn sairastunut setä on intohimoisesti mukana liikkeessä ja niin edespäin. Like a Love Story ei ollut virheetön teos, eikä se noussut suosikikseni, mutta se on koskettava katsaus yhteisön voimaan, AIDS-epidemian aikakauteen, ystävyyteen ja kapinointiin. Itkin kuin vauva loppua kohden. Tämä lainaus siitä, miksi tämän ajan queerihmisten tarinoiden ja kokemusten säilyttäminen on elintärkeää, on jäänyt mieleeni: "What we did. What we fought for. Our history. Who we are. They won't teach it in schools. They don't want us to have a history. They don't see us."

14. "A Marshmallow World" – A fluffy book / Herttainen, söpö kirja

Mason Deaverin I Wish You All the Best on kertomus muunsukupuolisesta teinistä, Benistä, joka potkaistaan kotoaan hänen kerrottuaan identiteetistään vanhemmilleen. Ben päätyy muuttamaan isosiskonsa luokse ja kirja kertoo hänen kasvutarinastaan sekä hänen söpöstä romanssistaan paikallisen Nathanin kanssa. Kirja ei ole pelkkää söpöilyä ja pehmoilua, mutta se on todella toiveikas, herttainen ja sen keskeinen romanssi on terve, kannustava ja kaikinpuolin lämmin. Vaikka Ben potee ahdistusta ja joutuu käsittelemään hankalia asioita, jää kirjasta lukijalle miellyttävä ja pehmeä olo.