Olen ollut Jane Austenin kirjojen fani jo vuosia. Taisin lukea ensimmäisen Austenini noin 13-vuotiaana. Tätä ennen olin katsonut hänen tarinoidensa adaptaatioita jo monta vuotta – suosikkini niistä oli lapsena vuoden 1995 Järki ja tunteet -elokuva, jossa Elinor Dashwoodia esitti Emma Thompson ja Mariannea Kate Winslet. Austen on myös aina ollut minun ja äitini yhteinen juttu: olemme katsoneet adaptaatioita yhdessä, analysoineet Austenin hahmoja ja viettäneet monen monta tuntia rupatellen hänen tarinoistaan. Austen on siis ollut osa elämääni kauan.
Varoitus ennen kuin aloitan höpisemään pidemmin: teksti sisältää juonenpaljastuksia Austenin teoksista, esimerkiksi mainintoja siitä, keiden kanssa sankarittaret päätyvät yhteen.
Mutta miksi Jane Austenin teokset ovat minulle niin rakkaita? Syitä on monia. Buckle up ja niin edespäin, koska tämä miniessee ei tule olemaan kovinkaan mini.
Ensinnäkin, Austen on vain yksinkertaisesti nerokas kirjailija. Hänen kuuluisa huumorinsa on herkullisen pisteliästä, ja hän kuvaa ihmisiä, ihmisssuhteita ja aikansa yhteiskuntaa nasevasti ja realistisesti. Hänen romaaneissaan on aina keskeinen romanssi, mutta ne eivät ole yltiöromanttisia tai epärealistisen kaunisteltuja. Austen kuvaa esimerkiksi vähävaraisten naimattomien naisten asemaa rehellisesti. Järki ja tunteet -teoksessa tehdään selväksi miten tyttöjen joutuminen vaille perintöä ja miehen tuomaa turvaa heikentää Dashwoodien elämää, ja Viisastelevan sydämen rouva Smithin, yksinäisen lesken, elämän kurjuus tulee ilmi Annen vieraillessa hänen luonaan. Austen kuvaa myös loistavasti aikansa Englannin luokkaeroja ja sitä, miten luokka, varallisuus, suku ja asema vaikuttavat ihmisten kanssakäymiseen. Austenin tarinoissa on monia luokkarajoja ylittäviä romansseja ja ystävyyksiä, mutta niitä ei esitetä ongelmattomina. Emma Woodhousen ylpeys ja oletus siitä, että hän tietää parhaiten (onhan hän varakas, hienostunut ja hyvän kasvatuksen saanut nainen) kun taas hänen ystävänsä, köyhä ja perheetön Harriet Smith, ei varmastikaan osaa ajatella omilla aivoillaan tai tehdä hyviä valintoja rakkaudessa ilman Emman apua. Baronetin tytär Anne Elliot hylkää varattoman, alempiluokkaisen merimies Wentworthin perheensä painostuksesta, koska tätä ei pidetä Annen veroisena.
Austen ei myöskään kaunistele avioliittoa. Useat hänen teostensa avioliitoista on kehnoja tai kerrassaan surkeita. Rakkausavioliitot tai edes ajatus siitä, että avioliiton tulisi perustua keskinäiseen rakkauteen on historiallisesti vielä kovin tuore. Austenin aikana avioliitot olivat yhä enimmäkseen bisnestä ja perheiden välisiä sopimuksia, keino hankkia turvaa ja varallisuutta. Austen kuitenkin näyttää hahmojensa kautta, miten voi käydä, jos pariskunta menee naimisiin vailla minkäänlaista rakkautta tai keskinäistä kunnioitusta. Herra ja Rouva Bennet sekä herra ja rouva Hurst Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksesta, ja herra ja rouva Rushworth Kasvattitytön tarinasta, ovat hyviä esimerkkejä tällaisista, ei-rakkauteen perustuvista liitoista, jotka ajatuvat karille tai ovat olleet karilla jo pitkän aikaa, koska mies ja vaimo eivät kunnioita toisiaan tai luota toisiinsa. Austenkin kirjojen onnelliset avioliitot ovat ihmisten välillä, jotka selvästi välittävät toisistaan ja menivät naimisiin rakkaudesta. Emman herra ja rouva Weston eivät valinneet toisiaan rahan tai aseman puolesta, vaan koska he rakastuivat. Viisastelevan sydämen Croftit matkaavat maailmaa kumppaneina ja heidän dialogistaan paistaa tasaväkisyys ja rakkaus. Austenin romaanien keskeiset rakkaustarinat ovat myös esimerkkejä romansseista, jotka toimivat ja ovat onnellisia, koska ne perustuvat keskinäiseen rakkauteen ja luottamukseen. Austen ei ollut pää pumpuliunelmissa elänyt nainen, mutta hän näyttää hahmojensa kautta todellisen onnen ja rakkauden avioliitossa olevan mahdollista – kunhan teet valintasi oikeista syistä.
Austenin keskeiset romanssit ovat – lukuunottamatta muutamaa poikkeusta (näistä kohta lisää) – mahtavia. Kirjojen dynamiikat ovat ikuisesti kiehtovia, yhä suurkulutuksessa olevia trooppeja: jos pidät enemies to lovers -tarinoista, Ylpeys ja ennakkoluulo sopii sinulle. Jos haluat friends-to-lovers -tarinoita, kokeile Emmaa tai Kasvattitytön tarinaa. Erinomainen second chance romance löytyy Viisastelevan sydämen sivuilta. Hänen rakkaustarinansa ovat tavallaan hyvin ajattomia, koska vaikka hänen hahmona elivät vuosisatoja sitten, voimme yhä tuntea heidän tunteensa ja samaistua rakkauden kipuiluun. Austenin romanssit ovat myös hyvin rakennettuja, ja vaativat toimiakseen hahmokehitystä molemmilta osapuolilta. Kumpikaan ei ole koskaan täydellinen love interest, vaan miehen sekä naisen täytyy kehittyä, kasvaa ja kypsyä, ennen kuin todellinen onni on saavutettavissa. Keskiössä on aina naisen tarina, mutta mies ei ole myöskään koskaan staattinen sivuhahmo. En osaa intoutua romansseista, joissa toinen osapuoli on vain ja ainoastaan päähenkilön rakastettu: molempien täytyy olla itsenäisiä hahmoja. Austenin rakkaustarinoista pidän eniten Annen ja Wentworthin vähäeleisestä romanssista. He ovat Austenin ainoa pariskunta, jotka ovat jo kerran olleet yhdessä ja joiden tarina on uuden mahdollisuuden havittelusta. Wentworthin rakkaudentunnustus – hänen kuuluisa kirjeensä – on myös yksi Austenin parhaimpia hetkiä kirjailijana, aivan upea.
Haluan tuoda kuitenkin myös ilmi sen, etteivät Austenin romaanit ole mielestäni täysin vailla virheitä tai heikkoja kohtia. Esimerkiksi lempikirjani, Kasvattitytön tarina, romanssi ei ole mielestäni kovinkaan hyvä. Edmund on kiinnostava hahmo, mutta suurimman osan ajasta raivostuttava kaikessa typeryydessään ja sokeudessaan, enkä siten ole aina kovinkaan riemastunut Fannyn puolesta. Olen iloinen, että Fanny on iloinen Edmundin kanssa, mutta en pidä heidän loppuaan tyydyttävänä, koska mielestäni Fanny ansaitsisi miehen, joka ei haikaillut suurinta osaa kirjasta toisen naisen perään ja sitten tajunnut Fannyn olevan mukava ja kiva, ja kätevästi siinä lähettyvillä. Järjen ja tunteen Marianne ja eversti Brandon puolestaan jäävät kirjassa suhteellisen vähille yhteisille kohtauksille, enkä siten oikein osaa intoutua heidän rakkaustarinaansa. Arvostan sitä, mitä Austen haluaa heidän kauttaan sanoa – että on mahdollista rakastua uudelleen ja löytää onni vaikka luulit menettäneesi kaiken mahdollisuuden siihen, ja että joskus ihmiset joista et koskaan voisi uskoa pitävästi paljastuvatkin kaikkein ihanimmiksi ihmisiksi, kun heihin tutustuu tarkemmin – mutta tuppaan pitämään heistä enemmän kirjan adaptaatioissa, joissa heille annetaan enemmän aikaa.
Sanon usein, että Austenin teokset eivät ole "vain rakkaustarinoita". Haluan painottaa, että en tarkoita tätä loukkauksena rakkausromaaneja kohtaan. Tarkoitan sillä sitä, että Austenin romaaneissa on myös monia muita olennaisia piirteitä ja juonikaaria, ja että romanssit eivät ole niissä minulle aina tärkeimpiä asioita. Esimerkiksi juuri lempikirjani tapaus: rakastan Kasvattitytön tarinaa, mutta en pidä sen romanssista, vaan monet muut asiat tekevät siitä suosikkini. Austenin kaikissa romaaneissa on loistavia hahmojen kehitystarinoita ja hänen sankarittarensa ovat kaikki monimutkaisia, aitoja naisia, jotka eivät ole täydellisiä tai virheettömiä. Hänen päähenkilönsä joutuvat kaikki kohtamaan heikkoutensa, oppimaan ja kasvamaan. He ovat dynaamisia naisia, jotka eivät ole aina miellyttäviä, ja juuri se tekee heistä niin rakastettavia ja kiinnostavia. Elizabeth Bennet on nokkela ja hulvaton, mutta hän on myös tuomitseva ja äkkipikainen. Marianne Dashwoodin välinpitämättömyys yhteiskuntansa säännöistä on paikoittain ihailtavaa, mutta hän antaa myös tunteidensa kuljettaa häntä aivan liiallisesti, ja hän on surussaan kovin itsekeskeinen. Emma Woodhouse osaa olla perin raivostuttava, manipuloiva ja ylpeä, mutta hän on myös rakastava ja avulias. Catherine Morland on herttainen, mutta elää pää täysin pilvissä. Mielenkiintoisinta Austenin teoksissa on nähdä miten sankarittaret kehittyvät. Useimmille se tarkoittaa muutosta – Emma oppii pitämään näppinsä poissa muitten elämistä, Catherine kypsyy eikä enää haihattele yhtä paljon – kun taas joillekin se tarkoittaa jääräpäisesti omana itsenään pysymistä. Fanny Price ei saavuta onnea muuttumalla, vaan suostumatta muuttumaan vaikka kaikki hänen ympärillään yrittävät vakuuttaa häntä tekemään arvojensa vastaisesti. Vaikka Fanny ei sinänsä muutu hahmona perinpohjaisesti, hänen tarinansa on silti kiehtova ja omanlaisensa kehityskertomus. Minusta tuntuu, että kaikki Austenfanit pystyvät näkemään itsensä vähintään yhdessä Austenin sankarittarista: itse olen aina samaistunut eniten hiljaiseen, ahdistuneeseen Fannyyn, joka antaa ihmisten talloa ylitsensä aivan liian usein. Se on mielestäni hänen hahmojensa suurin vahvuus: kaiken tämän ajan jälkeen, he ovat yhä todentuntuisia ja samaistuttavia.
Myös Austenin sivuhahmot ovat ainaisesti kiehtovia ja rakastettavia, jopa hänen hirveimmät hahmonsa. Austen kuvaa nerokkaasti ihmisluonnon nurjimpia puolia, ja usein hänen teostensa mieleenpainuvimpia hahmoja ovat hänen moraalisesti vähemmän ihailtavat hahmonsa. Kukapa ei rakastaisi lukea herra Bingleyn nokkavien ja ylpeiden siskojen sanailua, tai Mary Crawfordin hulvattomia vitsejä ja hienovaraista piikittelyä. Austenin inhottavammat ja vähemmän miellyttävät hahmot ovat vuosisatojenkin jälkeen tunnistettavia tyyppejä. Me kaikki olemme tavanneet herra Eltonin, joka esittää itsensä nöyränä ja hyväntahtoisena, vaikka on oikeasti, säihkyvän kuorensa alla, täysi kusipää. Kuka meistä ei ole joskus tavannut marttyyriudessa vellovaa rouva Norrisia, joka uskoo olevansa kaikista jaloin ihminen maan päällä. Herra Thorpe on myös monelle tuttu: mies, joka ei suostu kuuntelemaan jahtaamansa naisen mielipiteitä, levittelee tarinoita ja painostaa tätä tekemään asioita, joita hän ei halua tehdä. Austenin hahmokaartista löytyy kuitenkin rakastettavia, ihania hahmoja, jotka myöskin ovat persoonia, joita kohtaa vielä nykyäänkin. Kaikista hyvää ajatteleva kiltti Jane Bennet, pragmaattinen ja realistinen Charlotte Lucas, iloluontoinen ja reipas William Price, luulotautinen ja höperö mutta hyväsydäminen herra Woodhouse, ovat vain muutama esimerkki Austenin ihanista sivuhahmoista.
Mainitsen vielä lyhyesti, että Austen kuvaa myös perheitä ja perhedynamiikkoja hupaisasti ja realistisesti. Hänen tarinoissaan on hyvinkin läheisia sisarusdynamiikkoja (esimerkiksi Jane ja Elizabeth, sekä Henry ja Eleanor Tilney) ja suhteita vanhempien ja heidän lastensa välillä (esimerkiksi Emma ja hänen isänsä, sekä Marianne äiteineen), mutta teokset sisältävät myös usein hyvinkin hankalia, ja varmasti perin samaistuttavia, perhesuhteita. Bennetien kinailevat sisarukset, herra ja rouva Pricen välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan, sekä herra Elliotin tapa suosia vanhinta tytärtään, nämä kaikki ovat dynamiikkoja, joita me kaikki olemme kokeneet tai todistaneet. Olen varma, että kukin pystyy löytämään jonkun teoksen perheestä samaistumispintaa.
Tuntuu, että olen vasta raapaissut Austenrakkauteni pintaa, mutta miniesseeni on alkanut jo aika pahasti lähteä käsistä, joten taidan lopettaa tältä erää. Ken tietää, ehkä kirjoitan joskus jatko-osan missä suollan loput ajatuksistani "paperille". Summa summarum, Austen on upea ja fiksu kirjailija, loistava tarinankertoja ja mestarillinen ihmisluonnon kuvaaja. Tulen lukemaan hänen kirjojaan hamaan loppuun asti.
Lopuksi, ajattelin jakaa rankinglistani Austenin kuudesta romaanista. Rakastan jokaista kirjaa ja olen antanut kaikille viisi tähteä, mutta on minulla silti suosikkini:
1. Kasvattitytön tarina
2. Viisasteleva sydän
3. Emma
4. Ylpeys ja ennakkoluulo
5. Järki ja tunteet
6. Neito vanhassa linnassa
Austen-kuva 1: Jane Austenin Cassandra-siskon tekemä piirros Janesta, noin vuodelta 1810.
Austen-kuva 2: Jane Austen, William Home Lizars, 1869.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti