Vuoden 2023 Top 10 kirjat (2/2)

Tässä olisi loput viisi vuoden 2023 top 10 kirjoista. Tosiaan, kirjat eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, koska en pystynyt laittamaan niitä sellaiseen.

Enjoy!

A Power Unbound (Freya Marske)

A Power Unbound on Marsken aikuisille suunnatun romanttisen fantasiatrilogian, The Last Binding, viimeinen osa. Tykkäsin tosi paljon ykkös- ja kakkoskirjasta, mutta tämä finale oli mielestäni ehdottomasti trilogian paras. 

Päähenkilöt – ulkokuoreltaan kylmä ja koppava lordi Jack Alston ja uhmakas, varaton ja perhettään elättävä aloitteleva journalisti Alan Ross – ovat aivan ihania yhdessä ja heidän välisensä kemia on käsinkosketeltavaa. He ovat, If We Were Villains -teoksen pääparin ohella, yksi vuoden parhaimmista rakkaustarinoista. Arvostin sitä, miten Marske käsittelee Jackin ja Alanin välistä valtadynamiikkaa (toinen on rikas aatelinen ja toinen on köyhä "tavis") ja luokkaa ylipäätänsä. Alan on ainoa trilogian päähenkilöistä, joka ei ole varakkaasta suvusta ja on joutunut tekemään töitä koko elämänsä pitääkseen itsensä ja perheensä poissa köyhyydestä. Hän tuo trilogiaan vaihtelua erilaisella taustallaan ja haastaa Jackin tutkiskelemaan omaa asemaansa.

Romanssin ohella myös kirjan fantasiajuoni toimii ja solmii edellisissä osissa esitellyt juonikuviot yhteen tyydyttävällä tavalla. Tässä kirjassa mennään villeihin sfääreihin magian kanssa, mikä oli todella hauskaa. Kaikki tärkeät hahmot edellisistä kirjoista esiintyvät ja kaikilla on oma roolinsa ja oma paikkansa tarinassa, eikä kenenkään läsnäolo tunnu vain cameolta. Jokaisen tarina myös päättyy hahmolle autenttisella ja tyydyttävällä tavalla.

The Eye of Darkness (George Mann) 

The Eye of Darkness, The High Republic -saagan kolmannen ja viimeisen vaiheen ensimmäinen romaani, oli kaikinpuolin loistava. Se esitteli galaksin synkeän tilanteen, kehitti jo aiemmin esiteltyjä hahmoja mielenkiintoisella tavalla, sukelsi syvälle pohdintoihin esimerkiksi sodasta, katumuksesta ja surusta, ja esitteli uusia mielenkiintoisia hahmoja. Se myös sitoi ensimmäisen ja toisen vaiheen tarinoita yhteen – olen lukenut kaikki The High Republic -kirjat ja sarjakuvat ja audiodraamat, ja tämän romaanin lukeminen tuntui todella tyydyttävälle tämän takia, koska tajusin kaikki viittaukset ja aloin nähdä joitain linkkejä ennen erillisiltä tuntuneiden tarinoiden välillä.

The Eye of Darkness on juuri sellainen Star Wars -romaani, josta minä pidän. Kirjassa oli jännitystä, menoa ja melskettä, huumoria ja yllättäviä, järkyttäviäkin kohtauksia, mutta ennen kaikkea se keskittyi hahmoihin, heidän tunteisiinsa, tavoitteisiinsa ja hankaluuksiinsa. Hahmot ovat minulle kirjoissa kaikki kaikessa. Mann kirjoitti myös todella kauniisti toivosta ja siitä, miten kaikki hahmot pyrkivät säilyttämään uskonsa ja toivonsa paremmasta maailmasta vaikka ovat nähneet niin paljon kamalia asioita ja menettäneet monia heille rakkaita ihmistä. Star Warsin ja erityisesti Jedien uhmakas toivo saa minut aina herkistymään.

Olen tykännyt George Mannin aiemmista Star Wars -kirjoista paljon, mutta The Eye of Darkness sai minut arvostamaan häntä aivan uudella tavalla. Toivon, että hän saa tulevaisuudessa kirjoittaa niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja – hän tuntuu taitavan kaikki ikäluokat mainiosti.

Ne muut (C. J. Tudor)

Ne muut oli tämän vuoden suosikkidekkarini. C. J. Tudor rynni yhdeksi lempikirjailijoistani ja tykkäsin kaikista hänen kirjoistaan, jotka tänä vuonna luin. Ne muut kuitenkin hurmasi minut tyystin. Tai no, hurmata on ehkä väärä sana. Se häiritsi, ahdisti ja suretti minua. Luin sen muutamassa päivässä, koska en vain pystynyt lopettamaan.

Kirjan juoni on koukuttava ja monitahoinen, ja sai minut luomaan teorioita hullun lailla. Pidin myös kovasti siitä, miten Tudor yhdisteli perinteisiä jännärin piirteitä kauhuun ja yliluonnolliseen. Eniten minua kuitenkin kosketti se, miten romaani käsitteli surua ja menetystä, ja sitä, miten eri ihmiset reagoivat näihin tunteisiin. Jotkut jäävät jumiin, jotkut takertuvat vihaansa ja jotkut eivät suostu hyväksymään menetystään. Romaani käsitteli myös kylmäävällä tavalla sitä, miten kukaan meistä ei ole aidosti turvassa surulta ja väkivallalta, vaan kuinka meidän jokaisen tavallinen elämä voi yhtäkkiä musertua. Suru, menetys ja kauhu eivät vain kosketa "noita muita" ihmisiä.

Kirjan tunnelma oli hiipivän karmaiseva, kylmäävä ja ahdistava. Kauhuelementit ovat vähäeleisiä, kunnes ne räjähtävät todella coolilla tavalla. Pidän jännärikauhusta, joka ottaa aikansa. En ole niin iso slashereiden tai toimintajännärien ystävä. Aion ehdottomasti lukea kaiken mitä Tudor julkaisee.

Koodinimi Alice (Kate Quinn)

Koodinimi Alice on koukuttava tarina ensimmäisessä maailmansodassa palvelleesta naisvakoojasta ja toisen maailmansodassa kadonnutta serkkuaan etsivästä nuoresta naisesta. Kummatkin päähenkilöt ovat mielenkiintoisia ja rakastettavia, ja molemmat kehittyvät kiehtovalla tavalla. Rakkain minulle kuitenkin oli Eve, uhmakas ja kovia kärsinyt vakooja. Hän on myös yksi harvoja änkyttäviä hahmoja joista olen lukenut ja jonka änkytystä ei kuvata hassuna tai koomisena, vaan hankalana, paikoittain raastavana ja syvästi turhauttavana. Olen itsekin änkyttäjä ja arvostin sitä, miten Quinn käsitteli tätä puolta Evestä.

Rakastan historiallisia romaaneja, erityisesti sellaisia, jotka ovat oikeiden tapahtumien innoittamia. Vakooja Eve on fiktiivinen hahmo, mutta koodinimellä Alice tunnetun naisen johtama naisvakoojaverkosto Ranskassa on todellinen. Opin kirjaa lukiessa paljon vakoilusta ja erityisesti siitä, miten naiset saivat käsiinsä tietoa, miten he välittivät tietonsa ja millaista oli tehdä tällaista työtä maansa puolesta. 

Kirja on välillä hyvinkin synkeä ja julma – mitä muuta voisi sotaromaani voisikaan olla? – mutta se on myös toiveikas, hauska ja jännittävä. Even ja serkkuaan etsivän Charlien hankala ystävyys on ihanaa luettavaa, ja kirjassa on myös herttainen romanssi. Quinn on niitä kirjailijoita, jotka eivät aristele kirjoittaa sotatraumoista ja sota-ajan kauheuksista, mutta eivät myöskään koskaan jätä lukijaansa vaille iloa ja toivoa, mistä pidän kovasti. Luin tänä vuonna kaikki Quinnin sotaromaanit ja hän nousi yhdeksi suosikkirkijailijoistani.

The Rise of the Red Blade (Delilah S. Dawson)

Delilah Dawson palasi Star Wars -romaanien maailmaan tarinalla Iskatista, joka on romaanin alkaessa innokas ja itsepäinen Jedipadawan. Tarinan kehittyessä hän alkaa kuitenkin kyseenalaistaa Jedien opetukset ja metodit, ja valua pimeyden maailmaan. The Rise of the Red Blade on upeasti kirjoitettu katsaus siihen, miten alkujaan hyvä olento voi muuttua pahaksi ja julmaksi.

Dawson on itse useaan otteeseen sanonut rakastavansa kirjoittaa väkivaltaisista naisista, ja sen voi todellakin aistia tätä kirjaa lukiessa. Iskat on häpeilemättömän aggressiivinen, itsepäinen ja hän löytää parhaimman version itsestään taistellessaan. Lukija ei aina ole samaa mieltä hänen kanssaan ja luonnollisesti lukija ei pysty kannustamaan häntä hänen hylätessään Jedien opit ja liittyessään Darth Vadein inkvisiittoreihin, mutta lukija pystyy aina ymmärtämään Iskatin valinnat. Iskat ei ole 100% pahis, hän ei ole kuin Keisari, joka on vain ja ainoastaan paha. Iskat on kärsinyt paljon, joutunut aivan liian nuorena sotilaaksi veriseen sotaan, eikä hän koskaan saanut tarvitsemaansa tukea Jedeiltä. Dawsonin romaani sukeltaakin Jedien heikkouksiin ja siihen, miten tämän aikakauden Jedit olivat tuomittuja epäonnistumaan. 

Dawson on yksi Star Warsin parhaimpia kirjailijoita. Hänen proosansa on koukuttavaa ja hän kirjoittaa monimutkaisia, moraalisesti kyseenalaisia hahmoja loistavasti. Toivon, että hän saa kirjoittaa vielä monta kirjaa rakastamistaan väkivaltaisista naisista.