Taylor Swift Meets Greek Mythology, Vol. 7

Tässä olisi seitsemäs osa sarjassani Taylor Swift Meets Greek Mythology! Vakavaa analyysia ei ole luvassa, vaan ihan pelkkää hupailua kera kenties muutaman oivaltavan ajatuksen.

"These hands had to let it go free, and this love came back to me" – This Love ja Alkestis ja Admetos

1989-levyn This Love on yksi suosikkibiisejäni Swiftiltä. Se on hellä, romanttinen laulu rakkauden myrskyistä, siitä kuinka rakkaus voi herätä eloon aina erojen jälkeen ja palata luoksesi, vaikka luulit päästäneesi sen menemään. Tämä laulu menetyksestä ja palaamisesta sopii mahtavasti Alkestikselle ja Admetokselle, Thessalian hallitsijaparille. 

Kuningas Admetos sai Kohtalottarilta oikeiden elää pidempään kuin hänen oli tarkoitus, mutta vain sillä ehdolla, että joku toinen kuolee hänen puolestaan. Admetos toivoi jo vanhan isänsä suostuvan uhrautumaan puolestaan, mutta tämä kieltäytyy, mikä johtaa siihen, että Alkestis päättää kuolla, jotta heidän lapsensa eivät jää isättömiksi eikä hänen tarvitsee elää ilman miestään. Alkestis on Penelopen ohella kreikkalaisen mytologian aviollisen uskollisuuden ja naisen uhrautuvaisuuden symboli. This Love sopii minusta hyvin näille kahdelle, jos sen tulkitsee lauluksi Admetoksen näkökulmasta. Admetos on Alkestiksen rinnalla tämän kuollessa ja katsoo kun hänen rakkaansa "lähtee": "Your kiss, my cheek / I watched you leave / Your smile, my ghost / I fell to my knees". Olen miettinyt usein, että jos sankari Herakles ei olisi rientänyt hänen avukseen, olisiko Admetos selvinnyt Alkestiksen menetyksestä? Olisiko hänen menetyksensä tuoma tuska ollut liikaa? Onneksi Admetoksen ei tarvinnut koskaan saada selville vastausta tähän kysymykseen, koska hänen ystävänsä Herakles saapuu juuri otolliseen aikaan vierailulle ja pelastaa tilanteen. "Been losing grip, on sinking ships / You showed up just in time" – Admetos olisi saattanut ajautua pohjattomaan suruun, mutta se ei ole tarpeen: Alkestis palaa hänen luokseen.

Herakles tekee ystäviensä puolesta varsin heraklesmaisen jutun. Hän pelastaa Alkestiksen manalasta ja jopa taistelee kuoleman ruumiillistumaa, Thanatosta, vastaan. Hän palauttaa Alkestiksen Admetoksen luokse."In silent screams and wildest dreams / I never dreamed of this" – Alkestiksen paluu Admetoksen luokse on ihme, harvinainen onnellinen loppu tragedialle. This Lovessa lauletaan kuolemasta palaamisesta, ja jos sen ottaa kirjaimellisesti se sopii kuin nakutettu tälle parille: "This love is good, this love is bad / This love is alive back from the dead" – I mean... Perfect, right? Alkestis päätti kuolla miehensä puolesta, eikä Admetoks voinut pyörtää tämän päätä. Hänen oli vain annettava Alkestiksen mennä. "These hands had to let it go free, and / This love came back to me" on jotain mitä hän todellakin voisi ajatella saadessaan pidellä vaimoaan uudelleen. 

Admetoksen ja Alkestiksen tarina on keskiössä Euripideen kuuluisassa tragediassa Alcestis. Tämä näytelmä on muihin Euripideen tragedioihin verrattuna aika omalaatuinen, koska sen traagisesta tunnelmasta huolimatta se ei pääty lukijaa/katsojaa masentavalla tavalla. Alkestiksen loppu ei ole aivan täydellisen idyllinen, vaan heidän täytyy selvittää vielä muutama este, ennen kuin voivat olla onnellisesti yhdessä loppuelämänsä, mutta toisin kuin monet muut Euripideen naishahmoja seuraavat näytelmät (esim. Hekabe, The Trojan Women ja Andromache), se ei ole silkkaa onnettomuutta ja surua. Admetos turhauttaa minua jonkin verran, mutta hän on sentään aidosti vaimoonsa rakastunut mies, mikä ei sekään ole kovin yleistä kreikkalaisessa mytologiassa. Hän suree vaimoaan vuolaasti (lainaus Philip Vellacottin käännöksestä): "If I had the song of Orpheus, music to beguile Pluto or Persephone, I would descend now and bring you back from the dead; Charon should not bar me, nor the watch-dog of Hell, but I should raise you living to the light!... It cannot be. Look for me there when I shall die." Oli Admetos kuinka pöhkö tahansa, lukija ei voi olla tuntematta empatiaa häntä kohtaan. Hän todellakin palvoo Alkestista.

"And I'll still see it until I die, you're the loss of my life" – loml ja Oenone

The Tortured Poets Department -levyn loml on haikea, surun turruttamaa katkeruutta tihkuva laulu suhteen hajoamisesta ja petetyksi tulemisesta. Kappaleen puhuja laulaa siitä, kuinka hänen kumppaninsa aina kutsui häntä elämänsä rakkaudeksi – love of my life – mutta laulun lopussa puhuja toteaa rakkaansa olleen hänen elämänsä menetys – loss of my life. Tämän surullisen kappaleen pariksi olen valinnut Oenonen, Troijan prinssi Pariksen ensimmäisen vaimon, jonka hän hylkäsi Helenan vuoksi.

Ihmiset unohtavat Oenonen usein. Helenan muistetaan olleen naimissa ja hylänneen miehensä Pariksen vuoksi, mutta vain harva tuntuu tietävän, että monissa versioissa myös Paris oli ennen Helenaa naimisissa toisen naisen kanssa, joka oli synnyttänyt hänelle lapsen. Oenone oli vuoristonymfi, johon Paris tutustui eläessään tavallisen paimenen elämää, tietämättä mitään kuninkaallisesta perimästään. loml-laulun puhujan pettymys niin itseensä, unelmiinsa kuin kumppaninsa käytökseen tuo minulle mieleen Oenonen. Hän varmaankin uskoi, että Paris olisi hänen ikuisesti, että tämä pysyisi hänen ja heidän poikansa luona, mutta heidän suhteensa olikin jotain, minkä Paris saattoi vain jättää taakseen: "You said I'm the love of your life / About a million times" ja "It was legendary / It was momentary". Voin kuvitella Oenonen suremassa yksin kotonaan, hyljättynä, häveten sitä, miten hän luotti Parikseen: "I wish I could un-recall how we almost had it all / Dancing phantoms on the terrace, are they second-hand embarrassed / That I can't get out of bed 'cause something counterfeit's dead?" 

Laulussa on monta kohtaa, jossa puhuja purkaa kiukkuaan miestään kohtaan, kutsuen häntä pelkuriksi ja huijariksi ja niin edespäin. Oenone on tunnetusti raivoissaan Parikselle – kun Paris raahautuu hänen luokseen haavoituttuaan Troijan sodassa ja anoo Oenonea pelastamaan hänet, Oenone kieltäytyy ja antaa Pariksen kuolla. "Oh, what a valiant roar / What a bland goodbye / The coward claimed he was a lion" on minusta erityisen hyvä Oenonelle, koska Parista pidetään usein aika pelkurimaisena – hän ei taistele urheasti kuten veljensä Hektor, vaikka Troijan sota on osittain hänen syytään – ja hänelle ominaista on tietynlainen egoistinen oman itsensä korostus. Minua ilahduttaa ajatus Oenonesta iskemässä Pariksen heikkoon kohtaan. "Mr. Steal Your Girl, then make her cry / You said I'm the love of your life" on myös osuva, koska Paris tunnetusti varastaa toisen miehen vaimon, hyläten samalla oman vanhan vaimonsa. Oneonen viha ei kuitenkaan ole totaalista, vaan hän vaipuu lopulta syvään suruun. Annettuaan Pariksen kuolla, hän päätyy, katumuksen piinaamana, tappamaan itsensä. Laulun haikeat viimeiset sanat "And I'll still see it until I die / You're the loss of my life" sopivat Oenonelle kahdella tasolla: Pariksen menetys on hänen elämänsä määrittelevä hetki, mutta lisäksi Pariksen menettäminen lopulta johtaa siihen, että Oenone ei enää kestä elää ja menettää myös oman elämänhalunsa ja elämänsä.

Paras antiikin lähde Oenonen ja Pariksen tarinalle löytyy varmaankin Posthomerica-teoksesta, jonka kirjoitti Quintus of Smyrna. Posthomerica kirjoitettiin kauan Homeroksen Iliaan luomisen jälkeen (vuosisadalla 200 jaa.), mutta se on eräänlainen jatko-osa Iliaassa aloitetulle tarinalle. Se kertoo Troijan viimeisistä päivistä ja sisältää muun muassa tuon kuuluisan kohtauksen Oenonen ja Pariksen välillä, jossa Oenone kieltäytyy auttamasta tätä. En ole lukenut Posthomericaa, mutta halusin mainita sen silti, koska se on hyvin olennainen teos Oenonen hahmolle. On kuitenkin olemassa teos, jonka olen lukenut ja jossa Oenone pääsee ääneen ja purkamaan tunteitaan Parista kohtaan. Ovidiuksen Heroides on kokoelma kirjeitä mytologian naishahmoilta heidän rakastamilleen miehille, ja yksi näistä on Oenonen hyvin naseva, mutta surullinen kirje Parikselle.

Olen törmännyt Oenoneen kunnolla vain yhdessä modernissa romaanissa – hänet mainitaan silloin tällöin, mutta en ole tainnut lukea toista kirjaa, jossa hän esiintyy. Natalie Haynesin A Thousand Ships kertoo Troijan tarinan lukuisten naisten näkökulmasta – kertojia ovat jumalattaret, orjat. prinsessat, papittaret ja kotona odottavat vaimot. Oenone saa kunnian olla kertojana yhdessä tämän kaikinpuolin tunteikkaan kirjan parhaimmista luvuista. Haynes antaa Oenonelle Posthomericaa lempeämmän lopun ja nostaa hänet esimerkiksi toisenlaisesta sankaruudesta: eikö nainen, joka kasvattaa häntä kaltoin kohdelleen miehen lapsen rakkaudella, ole suurempi sankari kuin tuhansien elämän himossaan tuominnut prinssi Paris? En pidä Pariksesta laisinkaan, joten minua riemastuttaa se, miten Haynes roastaa häntä. 

"What would he do if he found us out?" – Ivy ja Afrodite ja Ares

Evermore-levyn Ivy on kappale salasuhteesta. Biisin pari tapailee salassa toisen puolisolta, miettivät mitä he tekisivät jos he jäisivät kiinni ja unelmoivat toisistaan. Kreikkalaisessa mytologiassa on monia kiellettyjä suhteita, mutta kun tajusin, että Ivyssä käytetään sotametaforia kuvailemaan rakkautta, tajusin, että Ivy on ehdottomasti omistettava rakkauden ja kauneuden jumalattaren Afroditen ja sodan jumala Areksen salaiselle rakkaudelle.

Afrodite annettiin vaimoksi lapsena vammautuneelle ja muutenkin juron näköiselle Hefaistokselle, seppäjumalalle. Afrodite otti tämän loukkauksena, koska hän koki kauneuden jumalan ja rakkauden jumalan ansaitsevan jonkun komean ja säihkyvän. Afrodite aloitti salaisen suhteen aviomiehensä velipuolen, komean sodanjumalan, Areksen, kanssa. Sodasta ja rakkaudesta on monia sanontoja – kuuluisin on ehkä "all is fair in love and war" – ja he olivatkin mytologiassa oma, merkittävä duonsa. Hefaistos sai tietää vaimonsa petoksesta ja sen sijaan, että olisi antanut heidän jatkaa hänen halveeraamistaan yhdessä, hän loi ansan ja pyydysti petollisen parin takomaansa verkkoon. Hän kutsui muut jumalat pilkkaamaan alastonta Afroditea ja Aresta. Joissakin tarinoissa Afrodite pääsi takaisin aviomiehensä suosioon, joissakin hän sai Areksen kanssa lapsen... Heidän tarinastaan on monta versiota. 

Ivyssä laulun puhuja kuvailee rakkauttaan: "So yeah, it's a war / It's the goddamn fight of my life / And you started it". Jumalille mikään ei tietenkään todella ole henkeä uhkaavaa tai tyystin ylitsepääsemätöntä, mutta he myös tuntevat kaiken todella voimakkaasti – voin kuvitella Afroditen ja Areksen pitäneen rakkauttaan jonain elämää suurempana. Afrodite ei halunnut Hefaistosta miehekseen, eikä hän siis olisi pitänyt tätä "omistajanaan" tai "herranaan": "He's in the room / Your opal eyes are all I wish to see / He wants what's only yours". Naisjumalattaret ovat alisteisessa asemassa miesjumaliin, mutta Afrodite on sen verran ylpeä ja itsevarma, että en usko hänen suostuvan mieltämään kuuluvansa kellekään muulle kuin sydämensä valitulle, jonka kanssa hän varastaa salaisia hetkiä:  "I'd live and die for moments that we stole / On begged and borrowed time".  Hefaistoksen kosto leijuu heidän suhteensa yllä koko ajan ja se, miten hän saattaisi reagoida saadessaan tietää vaimonsa tekosista. Tämä pelko on läsnä koko ajan myös Ivyssä: "What would he do if he found us out?". Kappaleessa laulaja pelkää, että "He's gonna burn this house to the ground" – Hefaistos ei ihan näin pitkälle mene, mutta hän nöyryyttää heitä. Lisäksi, tulen mainitseminen on hauska bonus, koska Hefaistos on seppäjumala ja siten hänet liitetään tuleen.

En ole vielä törmännyt mihinkään antiikin lähteeseen, jossa todella pureuduttaisiin Afroditen ja Areksen rakkaussuhteeseen, joten suosittelen kahta modernia teosta.  Jennifer Saintin uusin, upea romaani Hera kertoo jumalten kuningattaren tarinan, alkaen siitä, kun hän sisarustensa kanssa päihittää titaanit verisessä taistelussa. Ares ja Afrodite eivät ole merkittäviä henkilöitä, mutta he ovat kuitenkin mukana tarinassa aika paljon ja heidän välisensä suhde nousee kyllä esiin. Ares on isänsä Zeuksen väkivallan ja äitinsä Heran raivon onneton tuotos – väkivallan ja julmuuden valtaama mies, joka nauttii verenvuodatuksesta. Afrodite on viekas, vaivihkaisen voimakas, lumoava ja kaunis. Afroditen kanssa Ares saa elämäänsä uutta sisältöä – ehkä hän jopa löytää onnen, tai ainakin jotain sen kaltaista.

Afroditen, Areksen ja Hefaistoksen välistä draamaa puolestaan käsitellään mielenkiintoisesti Julie Berryn romaanissa Lovely War, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan ja seuraa jumalia heidän kertoessaan kahden pariskunnan tarinoita. Tarina alkaa, kun Hefaistos saa jälleen vaimonsa kiinni toisen miehen sängyssä, mutta romaanin kehittyessä hän alkaa kyseenalaistaa sen mitä uskoo tietävänsä vaimostaan ja tämän kielletystä suhteesta Arekseen. Se miten Julie Berry päätti lopettaa Areksen, Afroditen ja Hefaistoksen tarinan saattaa hyvinkin yllättää sinut – minut kirja ainakin yllätti (ja positiivisesti!).

Taideteokset:

Kuva 1: Lähikuva teoksesta The Sacrificial Death of Alcestis (Johann Heinrich Tischbein the Elder, n. 1780)

Kuva 2: Oenone jättää Pariksen kuolemaan teoksessa Oenone Refused to Rescue Paris at the Siege of Troy (Jean Baptiste Thomas, 1816)

Kuva 3: Lähikuva teoksesta Mars Being Disarmed by Venus (Jacques-Louis David, 1824)

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 5

Tänään on aika palata Taylor Swift Meets Greek Mythology -sarjani pariin viidennellä volyymilla! Lyhykäisesti, näissä postauksissa yhdistelen Swiftin musiikkia antiikin hahmoihin ja pohdiskelen miksi kukin biisi sopii kullekin hahmolle tai suhteelle.

Let's go!

"You had to kill me but it killed you just the same" – My Tears Ricochet ja Megara 

My Tears Ricochet, levyltä Folklore, on yksi Taylor Swiftin surullisimmista kappaleista. Se kertoo suhteen ja rakkauden tuhoutumisesta, hyödyntäen hautajaistematiikkaa ja -kuvastoa. Laulun melankolisuus, katkeruus ja viiltävä surullisuus toivat minulle mieleen Megaran, sankari Herakleen vaimon, jonka kohtalo on yksi kreikkalaisen mytologian julmimpia. 

Theeban prinsessa Megara oli sankari Herakleen ensimmäinen vaimo. He saivat yhdessä useita lapsia – lasten määrä riippuu lähteestä, joskus heillä on kolme poikaa, kun taas joskus neljä tai jopa kahdeksan – ja he olivat onnellisia. Mutta, kuten kreikkalaisessa mytologiassa usein tuppaa käymään, heidän onnensa päättyi mitä karmeimmalla tavalla. Jumalatar Hera vihasi aviomiehensä lehtolasta ja rangaistakseen tätä, Hera kirosi hänet hulluudenpuuskaan, jonka aikana Herakles tappoi vaimonsa ja lapsensa. Verityön jälkeen Herakles on lohduton ja haluaa tappaa itsensä, mutta pystyy kuitenkin jatkamaan elämäänsä ja menee lopulta uusiin naimisiin. My Tears Ricochet tuo minulle mieleen Megaran, manalassa, miettimässä sitä mitä tapahtui: "Even on my worst day / Did I deserve babe / All the hell you gave me? / Cause I loved you / I swear I loved you". Tietääkö Megara, että Hera kirosi Herakleen? Vai luuleeko hän, että mies ei vain halunnut olla osa heidän perhettään enää ja hankkiutui heistä eroon miekallaan? Jos hän tietää, millaista on tietää, että Herakles joutuu elämään tekonsa kanssa. "You had to kill me but it killed you just the same" sopii minusta täydellisesti, koska Herakleen todellakin oli pakko tehdä mitä teki – Hera pakotti hänet – mutta Megaran ja lasten menetys todellakin tuhosi myös Herakleesta osan. Tätä ideaa heijastelee myös kappaleen sanat: "We gather here / We line up weeping in a sunlit room / And if I'm on fire / You'll be made of ashes too".

Laulun katkerampi kohta – "I didn't have it in myself to go with grace / And you're the hero flying around saving face" – sai minut miettimään sitä, kuinka Herakles jatkaa lopulta elämäänsä, menee jopa uusiin naimisiin ja saa uusia lapsia, ja tulee muistetuksi aina ennen kaikkea sankarina, kun taas Megara, jos kukaan häntä edes muistaa, on vain sivuhahmo hänen elämässään. Herakles joutuu hyvittämään veritekonsa urotöillään, mutta kuinka moni muistaa miksi hän urotekojaan edes suorittaa? Kappaleen sanat – mielestäni laulun paras ja haikein hetki – "And I can go anywhere I want, anywhere I want, just not home" tuovat minulle mieleen Megaran sijasta itse Herakleen. Perheensä tapettuaan hän jatkaa elämäänsä, näkee maailmaa, taistelee hirviöitä vastaan ja tekee sankaritekoja, mutta hän ei voi palata siihen kauniiseen kotiin, joka hänellä kerran oli.

Megaran ja Herakleen perheen kauheasta kohtalosta voit lukea, jos kaipaat antiikin lähteitä, Euripideen näytelmästä Heracles. Tämä tragedia keskittyy lähinnä Herakleen tunteisiin, suruun ja kauhuun, mutta sisältää silti kohtauksia, joissa Megara esiintyy. Näytelmä ei ole top Euripides suosikkejani, mutta se on hyvin koskettava. Herakleen rakkaus perhettään, erityisesti lapsiaan, kohtaan tulee vahvasti esille. En usko, että kukaan voi lukea tätä karmaisevaa tarinaa tuntematta myötätuntoa hahmoja kohtaan ja raivoa/pelkoa antiikin jumalia kohtaan. Tämä näytelmä on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka vaarallisia he ovat vihassaan ja kuinka he usein langettavat rangaistukset viattomien ylle. Herakles ja hänen perheensä eivät olleet syypäitä Zeuksen tekoihin, mutta Hera rankaisee heitä silti.

Phoenicia Rogersonin romaani Herc on se, jota suosittelisin jos joku sanoisi minulle haluavansa lukea modernin version Megarasta ja Herakleesta. Kirja ei ole pelkästään heidän rakkaustarinansa, vaan se kertoo Herakleen koko tarinan monien hänen elämäänsä merkittävästi koskettaneiden ihmisten näkökulmasta. Megaran ääni on yksi teoksen voimakkaimmista. Romaanissa pohdiskellaan paljon muun muassa sitä oliko Herakles todella Heran kiroama tehdessään mitä teki, vai menettikö hän vain malttinsa ja sortui väkivaltaan, kuten hän teoksessa, ja mytologiassa, usein tekee. Swiftin sanat "You turned into your worst fears" toi minulle spesifisti mieleen tämän kirjan ja sen, miten kirjan hahmot miettivät tappoiko Herakles Megaran hulluudessa vai vain seuratessaan huonoimpia vaistojaan: oliko hän aina vain se mies joka hän eniten pelkäsi olevansa – verenhimoinen tappaja?

"Something's gone terribly wrong, you're all I wanted" – Haunted ja Apollo

Levyn Speak Now kappale Haunted on hätääntynyt ja ahdistunut laulu, jossa puhuja vaikeroi menettämäänsä rakastettua, toivoo tätä takaisin, tuntee olonsa kummitelluksi ja miettii, kuinka ei olisi koskaan uskonut, että heidän suhteensa ajautuisi karille. Laulu kertoo erosta, mutta jos "lähtemisen" tulkitsee kuolemisena, sopii laulun kerrassaan mainiosti jumala Apollolle ja hänen rakastetulleen, kuolevaiselle Hyakinthokselle. 

Haunted alkaa sanoin "You and I walk a fragile line / I have known it all this time / But I never thought I'd live to see it break" ja jo heti tämä on minusta niin kovin Apollo/Hyakinthos. Apollo tietää varsin hyvin, että heidän suhteensa on heiveröinen ja alituisessa päättymisen vaarassa, onhan Hyakinthos pelkkä kuolevainen ja hän ikuinen jumala, mutta silti suhteen päättyminen Hyakinthoksen kuollessa onnettomuudessa, tulee hänelle yllätyksenä ja järkyttää häntä. Swiftin kappale on, kuten sanoin, täynnä hätäännystä ja pelkoa, ja voin vain kuvitella, miten hämmentynyt ja ahdistunut Apollo on pidellessään kuolevaa rakastajaansa sylissään tämän kuollessa: Apollo ei voi kuolla, miten hän voisi todella ymmärtää kuolemaa, osata odottaa sitä, osata käsitellä sen jättämää surua, sen ikuisuutta? "Something's gone terribly wrong / You're all I wanted" on, Apolloa ajatellessa, erityisen surullinen lyriikka: kun heitetty kiekko osuu Hyakinthokseen ja hän kaatuu maahan, ymmärtääkö Apollo heti, että haava on kuolettava, vai tajuaako hän, että jokin on pahasti pielessä vasta kun Hyakinthos ei nousekkaan pystyyn? Kappaleessa lauletaan, lähes epätoivoisesti, "I just know / You're not gone / You can't be gone, no", ja tällaisia lauseita pyöri varmasti Apollonkin päässä Hyakinthoksen kuoltua.

Hyakinthos ei ole kreikkalaisessa mytologiassa suinkaan ainut kuolevainen, johon Apollo iskee silmänsä, mutta heidän suhteensa erottuu muista sen aitouden takia. Hyakinthos ei ollut Apollon uhri, vaan hän vaikuttaa olleen aidosti rakastunut auringonjumalaan. Hyakinthoksen kuollessa Apollon suru on niin mittava, että hän luo tämän vuotavasta verestä uuden kukan, hyasintin, rakastettunsa muistoksi. "Can't breathe whenever you're gone / Can't turn back now, I'm haunted" sopii tuohon akuuttiin tuskaan, jota Apollo kokee Hyakinthoksen kuollessa, sekä siihen, että tulevaisuudessa, aina kun hän näkee hyasintteja, hän tulee aina muistamaan menettämänsä pojan. Hyakinthoksen muisto tulee aina kummittelemaan häntä.

Tämän tarinan olen valitettavasti kohdannut vain yhdessä antiikin lähteessä. Moderneja tarinoita näistä kahdesta on olemassa, mutta en ole lukenut ainuttakaan (vielä), joten en kehtaa suositella niitä. Lukemani antiikin lähde kertoo heidän tarinansa kuitenkin todella, todella kauniisti. Roomalainen Ovidius, teoksessaan Muodonmuutoksia, kuvaa Apollon surua niin koskettavasti, että muistan herkistyneeni. Heidän myyttinsä on vain muutaman sivun mittainen pätkä massiivisessa, satoja myyttejä sisältävässä runoteoksessa, mutta se jäi mieleeni parhaiten. Lähetin äidilleni kuvakaappauksia kirjan sivuista ja useita apeita viestejä lukiessani sitä, koska tunsin niin suuria Apollo/Hyakinthos -tunteita. Suosittelisin Muodonmuutoksia kelle tahansa antiikkinörtille, mutta jos sinua kiinnostaa vain Apollo ja hänen surullinen rakkautensa Hyakinthosta kohtaan, lue kokoelmasta edes vain heidän myyttinsä. Et varmasti tule pettymään.

"And if they call me a slut, you know it might be worth it for once" – "Slut!" ja Helena ja Paris

Kymmenvuotisen Troijan sodan sanotaan usein alkaneen, koska Spartan kuningatar, maailman kaunein nainen Helena rakastui Troijan komeaan Paris-prinssiin. Tämä ei ole ehkä minun suosikkiversioni tarinasta – pidän enemmän versioista, joissa Helenan motiivi karata Pariksen kanssa oli enemmänkin jonkinlainen outo kunnianhimo tai halu saavuttaa kuolevaista suurempi kohtalo – mutta oli miten oli, hän ja Paris ovat monessa tarinassa aidosti rakastavaisia. 

Taylor Swiftin kappale "Slut!" kertoo paheksutusta suhteesta ja halveksitusta naisesta, jota nimitetään lutkaksi, mutta joka kuitenkin uppoutuu rakkauteensa ja omistautuu suhteelleen, huolimatta ihmisten juoruilusta ja mulkoilusta. Kuuntelin tätä biisiä eräänä iltana ja mieleeni tuli Helena, kävelemässä Troijan kaduilla, tietäen ihmisten vihaavan häntä, kuiskailevan hänen selkänsä takana, pitäen silti päänsä ylpeytensä ja rakkautensa vuoksi. "But if I'm all dressed up / They might as well be lookin' at us / And if they call me a slut / You know it might be worth it for once"-säkeissä on jotain hyvin Helenaa, tietynlaista röyhkeyttä ja ylpeyttä (piirre, jota rakastan hänessä). Miksi hän ei olisi Pariksen kanssa, nauttisi rakkaudestaan, kun ihmiset, joka tapauksessa, puhuisivat hänestä pahaa Troijassa? Laulussa on myös muutama kohta, jotka sopivat minusta loistavasti siihen, miltä Helenasta mahtoi tuntua, kun hän näki Pariksen ensi kertaa, kauniina ja säihkyvänä, tämän vieraillessa Spartassa: "What if all I need is you? / Got love-struck, went straight to my head" ja "Lovelorn and nobody knows". Jälkimmäinen viittaa laulun puhujan olleen yksinäinen ja rakkaudeton kenenkään sitä todella tietämättä, ja useimmissa versioissa Helenan ja hänen aviomiehensä Menelaoksen välillä ei ole sen suurempaa rakkautta. 

"Slut!"-kappaleessa mainitaan myös muutamaan otteeseen se, miten suhde tulee herättämään vahvoja, negatiivisia tunteita ja se, ketkä joutuvat maksamaan hinnan tästä suhteesta. Aluksi puhuja sanoo "I'll pay the price, you won't" mikä sopii myös Helenalle kuin nakutettu, koska enimmäkseen Troijan sodasta syytetään juurikin häntä. Hän on "the face that launched a thousand ships", hän on tuo kamala nainen joka toi tuhon Troijaan, hän on tuo petollinen vaimo joka karkasi ja aiheutti tuhansien kreikkalaisten surman. Ärsyttävän harva tuntuu muistavan, ettei Helena Troijaan itsekseen pamahtanut, vaan Pariksen käsivarrella (Helena väittelee tästä aiheesta Euripideen upeassa Troijan naiset -näytelmässä Pariksen äidin Hekaben kanssa). Laulussa lauletaan kuitenkin myös "We'll pay the price, I guess". Tämä on Helenan ja Pariksen näkökulmasta oiva toteamus, koska vaikka Helenaa syytetään usein enemmän, saa Pariskin osakseen vihaa ja halveksuntaa, ja kumpikin maksaa kyllä loppujen lopuksi kovan hinnan teoistaan ja suhteestaan, Paris jopa henkensä.

En keksi yhtään antiikin versiota, jossa Helena ja Paris olisivat umpirakastuneita, koska yleensä heidän suhteensa kuvataan hieman monimutkaisempana. Monessa versiossa heidän välillään tuntuu joskus olleen aitoja tunteita, kuten Iliaassa, mutta monessa Helena tuntuu kypsyneen Pariksen oikkuihin vuosien saatossa. Ehkä mielenkiintoisin katsaus näiden kahden suhteeseen löytyy edellä mainitusta Euripideen Troijan naiset -näytelmästä, joka sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan. Paris on kuollut ja kuopattu, ja Helena on palautettu aviomiehelleen. Hän ei ole tarinan keskiössä, mutta hänellä on tosiaan upea kohtaus Hekaben kanssa, jossa he keskustelevat siitä, kuka todella oli syypää sotaan.

Modernia versiota, jossa Paris ja Helena todella olisivat rakastavaisia, en löydä lukemani kirjallisuuden parista. Minun on siis pakko sukeltaa visuaalisen median puolelle. Koska vakaumukseni ja ylpeyteni estää minua koskaan suosittelemasta vuoden 2004 Troija-elokuvaa, suosittelen TV-sarjaa Troy: Fall of a City, suhteellisen kehnoa mutta silti Troijaa vähemmän karmaisevaa adaptaatiota tästä myytistä. Ongelmani tämän sarjan kanssa eivät liittyneet Parikseen ja Helenaan, joten jos sinua kiinnostaa heidän suhteensa läheisempi tarkastelu perin romanttisesta näkökulmasta, tämä sarja antaa sinulle ehkä jotain mielenkiintoista pohdittavaa. Oheisessa posterissa ovat juuri Helena ja Paris. Bella Dayne teki ihan hyvää työtä Helenana, vaikka hän ei ollutkaan sellainen Helena josta minä eniten pidän, ja Louis Hunter oli ihan ookoo Paris. 

Taideteokset: 

Kuva 1: Megara mosaiikkiteoksesta 200–300 eaa., löytyy National Archaeology of Lisbon -museosta Portugalista

Kuva 2: Apollo (Giovanni Antonio Pellegrini, 1718)

Kuva 3: Lähikuva teoksesta The Love of Helen and Paris (Jacques-Louis David, 1788)