Vuoden 2023 Top 10 Kirjaa (1/2)

Luin vuonna 2023 yli 200 kirjaa/sarjista. Tein lukemisennätykseni – yay!

Nämä eivät kaikki todellakaan olleet romaaneja, vaan sanoisin, että hieman vaille 100 niistä oli sarjakuvachaptereita, eli noin 20 sivuisia sarjiksia. Romaaneja tuli kuitenkin ahmittua kaksin käsin ja ilokseni löysin monen monituista loistavaa romaania, joista tuli ikisuosikkejani.

Tämän top 10 luominen ei ollut helppoa, enkä lopulta pystynyt asettamaan näitä kirjoja paremmuusjärjestykseen. En siis numeroi kirjoja, vaan luettelen ne vaan satunnaisessa järjestyksessä. En myöskään kehdannut laittaa kaikkia yhteen postaukseen, koska siitä olisi tullut aivan liian massiivinen.

Pidemmittä puheitta, tässä olisi viisi vuoden 2023 kymmenestä parhaasta kirjasta! Kakkososa tähän postaukseen julkaistaan pian!

Clytemnestra (Costanza Casati)

Casatin esikoisteos on yksi häikäisevimpiä kreikkalaiseen mytologiaan pohjautuvia moderneja teoksia ikinä. Hän herättää Clytemnestran hahmon eloon ja tekee kunniaa tälle monimutkaiselle, voimakkaalle, uhkaavalle ja koko sydämellään rakastavalle kuningattarelle. Teos kertoo spartalaisen prinsessan Clytemnestran tarinan tämän lapsuudesta sisarustensa, erityisesti siskonsa Helenin, kanssa, tämän kohtalokkaaseen avioliittoon kuningas Agamemnonin kanssa. Casati sukeltaa syvälle niihin tapahtumiin ja tunteisiin, jotka ajavat Clytemnestran tekemään kuuluisan veritekonsa. 

Clytemnestraa on parjattu läpi historian ja häntä on kuvattu huonon vaimon ja väkivaltaisen naisen irvikuvana. Casati ei silottele Clytemnestran tarinan kulmia, vaan antaa hänen olla oma itsensä kaikessa verisyydessään, mutta hän näyttää lukijalleen myös miksi Clytemnestra on millainen on. Voisin vaikka vannoa, että kuka tahansa, joka kirjan lukee, ei voi olla ymmärtämättä sankaritarta ja tämän motiiveja.

Clytemnestran hahmon ohella haluan nostaa hattua Casatin kauniille kirjoitustyylille, Spartan kuningasperheen suhteiden kuvaukselle, antiikin mytologian naisten aseman ja roolin käsittelylle ja sille, miten Casati yhdisteli tunnettuja ja vähemmän tunnettuja mytologisia kertomuksia yhdeksi isoksi, koherentiksi, eeppiseksi tarinaksi.

Ilias (Homeros)

Luin Iliaan alunperin lukiossa. Se ei ollut fiksuin ideani. Teksti oli hankalaa ymmärtää, en tajunnut suurinta osaa viittauksista tai eepoksen laajemmasta kontekstista, ja pitkät taistelukuvaukset uuvuttivat minut. Tänä vuonna halusin kuitenkin palata eepoksen pariin, luettuani jokusen vuoden kreikkalaisia näytelmiä, runoja ja muita tekstejä – uskoin, että tällä kertaa pystyisin arvostamaan Iliasta paremmin. Ja niin onneksi kävikin: rakastuin Iliakseen tyystiin.

Ilias on raadollinen sotakuvaus sekä riipaiseva kertomus menetyksestä ja surusta, kohtalosta ja jumalista, jotka leikittelevät ihmishengillä kuin leluilla. Eepos on pitkä ja kyllä, taisteluita kuvataan hyvin, hyvin yksityiskohtaisesti, mutta tällä kertaa osasin arvostaa jokaista kirjaa, jokaista ohimenevää sivuhahmoa. Se, miten Homeros, kerta toisensa jälkeen, esittelee meidät hahmolle ja tämän suvulle vain tappaakseen tämän pari säettä myöhemmin, alleviivaa kuinka verinen tämä sota on, ja kuinka jokainen, joka kuolee, on jonkun lapsi, jonkun sisarus, jollekulle rakas. Iliaasta puhutaan usein suurena eepoksena urhoollisista sankareista ja heidän eeppisistä sotavoitoistaan, mutta minusta Ilias ei glorifioi sotaa, sotimista tai sankareitaan. Ennen kaikkea, minun mielestäni, siinä korostuu sodan julmuus, turhuus ja hinta. Jumalten, fantastisten käänteiden ja muun eeppisen taustalla on syvästi inhimillinen tarina.

Ilias oli yksi suosikkilukukokemuksistani tänä vuonna myös sen takia, että kirjasin niteeseeni ajatuksiani. En ole koskaan ennen kirjoittanut niin paljon pohdintojani itse kirjaan – yleensä rustaan ajatukseni wordtiedostoon – ja se oli loppujen lopuksi, alkujännityksen jälkeen, todella kivaa! Minusta on hauska pläräillä painostani ja katsoa mitä tunsin milläkin sivulla.

If We Were Villains (M. L. Rio)

Vuoden 2023 isoimman, kirjoihin liittyvän, itkusession aiheutti If We Were Villains, moderni dark academia klassikko, joka seuraa opiskelijaryhmää, jotka elävät Shakespeare-huurussa, sekoilevat suhteissaan, päätyvät keskelle murhamysteeriä ja rikkoivat minun pienen sydämeni tyystin. Viimeiset 30 sivua meni nyyhkien ja vollottaen, ja kun sain kirjan lopulta luettua, olin nääntynyt, nestehukkainen ja päänsärkyinen. Upea kokemus.

IWWV:n hahmot ovat ikimuistoisia ja monimutkaisia, usein raivostuttavia. He elävät omassa kuplassaan, jossa heidän esittämänsä Shakespeare-hahmot muovaavat heitä ja bardin sanat tulevat osaksi heidän arkipäiväistä keskusteluaan: he elävät ja hengittävät teatteria. Ymmärrän, miksi joku pitäisi kirjan tyyliä tekotaiteellisena ja ärsyyntyisi ylenpalttisesta Shakespearen siteeraamisesta, mutta minä hullaannuin kirjasta tyystin. 

Kirjan synkeä, melankolinen ja dramaattinen tunnelma oli loistavasti luotu, samoin hahmojen väliset suhteet. He eivät aina pidä toisistaan, mutta he eivät voi myöskään koskaan todella irtaantua toisistaan. Kirjan keskeinen romanssi särki minut tyystin, eli pidin siitä kovasti. Ehdottomasti yksi vuoden parhaimpia rakkaustarinoita.

Skandar and the Phantom Rider (A. F. Steadman)

Paras uusi sarja, jonka tänä vuonna aloitin oli Steadmanin lapsille ja nuorille suunnattu Skandar-sarja. Ykköskirja oli herttainen, söpö ja jännittävä, mutta kakkososa, Skandar and the Phantom Rider, oli vielä parempi. Kuten jatko-osan kuuluu, The Phantom Rider syvensi Skandarin ja tämän ystävien maailmaa, esitteli uudenlaista taikuutta, kehitti hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan, ja jätti lukijan odottamaan kuumeisesti kolmatta osaa, joka, luojan kiitos, julkaistaan 2024 keväällä.

Parasta Skandar-kirjoissa ovat yksisarviset. Rakastan yksisarvisia. Steadmanin sarviset eivät ole pörröisiä ja söpöjä ja herttaisia, vaan raivokkaita maagisia petoja, jotka voivat tappaa kenet tahansa sille päälle tullessaan. Ne ovat kuitenkin, kunhan vain löytävät heille kohtalon määräämän ihmisen, ikuisesti lojaaleja, rakastavia ja suojelunhaluisia. Yksisarviset ovat kirjassa yhtälailla hahmoja kuin ihmisetkin, mikä on minusta mukavaa. Kukin sarvinen on oma persoonansa.

Skandar-kirjoissa on jotain aivan maagista. Tarina tuo minulle mieleen lapsuuteni fantasiasadut, joissa ystävykset seikkailivat maagisten olentojen, taikuuden ja vaarojen täyttämässä maailmassa, joissa ystävyys ja yhteistyö ovat avain onnistumiseen ja pahan päihittämiseen. Steadmanin kirjoja lukiessa minulle tulee aina pehmeän nostalginen olo.

Sorcery of Thorns (Margaret Rogerson)

Aloittaessani Sorcery of Thornsia, en olisi koskaan uskonut, että se päätyisi tälle listalle. Odotin hauskaa, mukaansatempaavaa fantasiaromaania, joka olisi hyvää ajanvietettä parille illalle – en todellakaan uskonut, että se päätyisi olemaan yksi vuoden ihanimmista fantasiaromaaneista. 

Rogersonin kakkosromaanin hahmot ovat rakastettavia ja hauskoja, hänen luomansa maailma on kiintoisa ja herkullisen maaginen, ja vaikka kirjan juoni on aika simppeli – pahis on hyvin paha, jotkut käänteet ovat ennalta-arvattavia, ja niin edespäin – kirja onnistui silti yllättämään minut ja saamaan minut kyynelehtimään tunnepuuskan vallassa. Sorcery of Thorns on laadukasta nuorten fantasiaa. Tunnelmaltaan se myös muistutti minua Studio Ghibli -elokuvista, mikä ei koskaan ole pahitteeksi. Rakastan Ghibli-elokuvia.

Olen ikuisessa kiitollisuuden velassa kaverilleni, joka suositteli tätä kirjaa minulle eräänä päivänä Akateemisessa kirjakaupassa. Olin kuullut kirjasta jonkin verran ennen tätä, mutta en usko, että olisin koskaan ostanut sitä ellei hän olisi myynyt sitä minulle niin hyvin. Kiitos kiitos kiitos.