5 Suosikkia: Klassikkokirjat

Olen lukenut klassikoita teini-ikäisestä saakka. Aloitin Jane Austeneilla, ja siirryin niistä pikkuhiljaa Brontën siskoksiin, Thomas Hardyyn, Victor Hugoon, Elizabeth Gaskelliin ja niin edespäin. Olen lukenut lähinnä 1800-luvun englantilaista ja ranskalaista kirjallisuutta, joten en kutsuisi itseäni mitenkään laajalti perehtyneeksi klassikkokirjallisuuteen. Monia on kuitenkin tullut luettua, ja klassikkokirjojen kategoriasta löytyy jokunen suosikkiromaanini.

Tämä lista on hyvin Austen-painotteinen, mutta ei voi mitään. Hän on nerokas!

1. Les Misérables (Victor Hugo)

Jos minun pitäisi valita lempikirjani, vastaisin varmaan Les Misérables. Kyseessä ei ole, vannon, halu kuulostaa sivistyneelle ja hienostuneelle.  Les Misérables on aidosti yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut.

Les Misérables on kaunis, raastava kertomus rakkaudesta, armahduksesta, toivosta ja kapinasta, ja tarjoaa upean katsauksen Ranskan 1800-luvun yhteiskuntaan ja sen kipukohtiin. Hugon teos on läpeensä yhteiskuntakriittinen, ja keskittyy aateliston sijaan niihin ihmisiin, joita yhteiskunta polkee. Päähenkilöinä on vankeja, prostituoituja, kodittomia, köyhiä, antimonarkisteja ja rikollisia. Kirja on täynnä unohtumattomia hahmoja: suosikkeihini lukeutuvat mm. kyynikko-opiskelija Grantaire, hahmokehityksen mestari Jean Valjean ja säihkyvä kapinallisjohtaja Enjolras.

 

Les Misérables on minulle rakas myös elokuvana, musikaalina ja fandomina (en ole lukenut mistään kirjasta yhtä paljon ficcejä kuin Les Misistä). Olen tatuoinut molempaan ranteeseeni lainaukset kirjasta – vasurissani on ”Permets-tu?” ja oikeassa ”Être libre”. 

 

 

2. Kasvattitytön tarina (Jane Austen)

Kasvattitytön tarina on ehkä Austenin vähiten suosittu romaani, mikä on on minusta liki rikollista. Ymmärrän, että teos ei ole yhtä hauska kuin Emma tai Ylpeys ja ennakkoluulo, ja romaanin rakkaustarina ei ole Austenin houkuttelevin: Fannyn rakastettu Edmund on suurimman osan ajasta raivostuttava, ja nykynäkökulmasta monia voi ymmärrettävästi hiertää se, että Fanny ja Edmund ovat serkuksia. Mielestäni Kasvattitytön tarina on kuitenkin Austenin parhaimmistoa.

 Fanny on yksi samaistuttavimmista hahmoista koskaan kirjallisuudessa. Hän on ahdistunut, hiljainen tyttö joka pieksee itseään kaikesta mikä menee pieleen, mutta pysyy silti omien arvojensa puolella vaikka kaikki soimaavat häntä siitä. Hän on ahdistuneiden introverttien kuningatar, ja arvostan sitä, ettei hänen tarvitse muuttua löytääkseen onnen. Ihminen voi olla ujo ja pelokas, ja silti löytää rakkauden ja saavuttaa unelmansa. Teoksen moraalisesti kyseenalaiset mutta rakastettavat Crawfordin sisarukset ovat myös Austenin hahmotyön parhaimmistoa. Mary Crawford on kenties Austenin verbaalisesti nokkelin hahmo.

 

Kasvattitytön tarina on myös mielenkiintoinen katsaus kasvatukseen ja vanhemmuuteen, henkisen pahoinpitelyn vaikutukseen, kasvattitytön kummalliseen asemaan ja 1800-luvun Englannin yhteiskunnan ajatuksiin siitä mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta. 

 

 

3. Shirley (Charlotte Brontë)

Brontën siskokset nähdään usein feministisen kirjallisuuden varhaisina esimerkkeinä. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani nostetaan usein esille feministisenä klassikkona, mutta mielestäni sen sijaan pitäisi korostaa Shirleytä. Jane Eyren hahmo on upea ja monitahoinen – harvinaisen realistinen naishahmo klassikkokirjallisuudessa – mutta jos protofeminismiä etsit, lue Shirley. Shirley seuraa kahta naista – Carolinea ja Shirleytä – jotka ystävystyvät huolimatta siitä, että toinen on vähävaraisempi ja ujompi, ja toinen itsevarma tilanomistaja, joka ottaa tilallaan hoitaakseen miehen tehtävät.

Shirleysta löytyy Charlotte Brontëlle ominaista raastavaa tunteenkuvausta – Caroline velloo pitkän aikaa toivottomassa rakkaudessa, ja hänen epätoivonsa kuvaus on kauniin eläväistä – mutta se on esimerkiksi Jane Eyren tarinaan verrattuna laajempi: keskiössä ei ole vain yksi nainen, yksi kartano ja yksi rakkaustarina. Romaani käsittelee luddiittiliikettä ja teollistumisen vaikutusta maatalouteen, useampaa rakkaustarinaa, perhettä ja naisen asemaa. Keskeisessä asemassa ovat myös naisten väliset ystävyydet, mikä on aina kivaa.

Olen lukenut Shirleyn vain kerran, mutta se jätti minuun jälkensä. Haluaisin kovasti lukea sen uudelleen. 

 

 

4. Viisasteleva sydän (Jane Austen)

Viisasteleva sydän on mielestäni Austenin paras rakkaustarina. Annen ja Wentworthin mutual pining on loistokasta, ja ihailen sitä, miten Austen onnistuu luomaan niin intiimin rakkaustarinan huolimatta siitä, että päähenkilöt eivät puhu toisilleen kuin muutaman sanan kirjan ensimmäisellä puoliskolla. Wentworthin rakkaudentunnustus on yksi parhaista asioista, joita silmämunani ovat koskaan saaneet lukea.

Anne on Fannyn lailla introvertimpi hahmo, hiljainen ja rauhallinen, sellainen jota monet voisivat helposti kuvailla tylsäksi. Anne on mielestäni kuitenkin ihailtava kaikessa tasaisuudessaan: hän ei anna muiden mielipiteiden (enää) vaikuttaa häneen liikaa, hän on kärsivällinen ja hän pitää kiinni arvoistaan. Wentworth on mielestäni mielenkiintoinen muun muassa siksi, että hän on Austenin sankareista ainut, joka on itse luonut varallisuutensa ja uransa. Hän ei ole syntyjään aatelinen tai rikas.

Viisastelevassa sydämessä minuun vetoaa myös teoksen melankolinen tunnelma ja se, miten teoksessa käsitellään toisia mahdollisuuksia. Anne ja Wentworth eivät ole ainoita, jotka toivovat toista mahdollisuutta onneen. 

 

 

5. Emma (Jane Austen)

 

Emma on leikkisä ja hauska teos, viihdyttävä kuvaus pikkukylän elämästä ja sisältää kenties Austenin parhaimman sankarittaren kasvutarinan. Emma on paikoittain raivostuttava hahmo – hän on ylpeä, määräilevä, tahditon ja manipuloiva – mutta hän on myös läpeensä rakastettava kaikkine virheineen, koska hän ei ole ilkeä tai julma, hän haluaa auttaa, mutta tekee sen usein väärin.

Emman hahmot ovat mieleenpainuvia ja usein hullunkurisia. Eltonit raastavat nuppiani parhaimmalla tavalla, Emman isän luulotautisuus on sekä säälittävää että huvittavaa, ja neiti Batesin puhetulva on koomista. Taidokkainta teoksessa on kuitenkin se, että jopa sen koomisemmat hahmot tuntuvat aidoilta ihmisiltä, eivätkä karikatyyreilta. Emman isä voi olla rasittava, mutta hän on hyvin hellä ja huolehtivainen isä. Neiti Bates on uuvuttava, mutta hän on myös surullinen kuvaus aviottoman köydän naisen aseman tukaluudesta.

Rakkaustarina Emmassa on myös mainio, ja sisältää Wentworthin kirjeen jälkeen parhaimman rakkaudentunnustuksen. A+, kaunista, upeaa. 

Jane Austen Meets Taylor Swift (Osa 2)

Tänään on aika julkaista Jane Austen Meets Taylor Swift -projektini toinen osa! Vähän aikaa sitten julkaisin ensimmäisen postauksen, jossa yhdistin kolme Austenin romaania johonkin Taylor Swiftin levyyn ja selitin, miksi kukin levy sopii kullekin romaanille. 

Tänään vuorossa ovat loput Austenin romaaneista, eli Emma, Ylpeys ja ennakkoluulo, ja Viisasteleva sydän!

HUOM! Sisältää spoilereita yllä mainituista romaaneista.

Emma = 1989

1989 on hauska, rento ja cool popalbumi, jossa Swift juhlii elämänmuutoksia, itsenäisyyden tuomaa vapautta ja tarjoaa kuuntelijalleen loistavia tanssibiisejä, joiden tahtiin heilahdella. Tämän lisäksi levyllä on kuitenkin myös paljon sydäntä ja tunnetta, mutta ellei lyriikkoja kuuntele tarkasti, voi haikeammat sanoitukset mennä kuuntelijalta ohitse hänen keskittyessään menevään tempoon (esim. New Romantics).

Emma on hahmona paljon 1989-levyn kaltainen. Hän on hauska ja pirteä nuori nainen, jolla ei näennäisesti ole mitään ongelmia tai huolia, mutta tarinan edetessä, hän joutuu kohtaamaan omat heikkoutensa ja jopa tajuamaan, että hän on vaarassa menettää miehen, jota hän, ehkä vasta liian myöhään, tajusi rakastavansa. Emma korostaa myös aina itsenäistä asemaansa ja sitä, miten hän ei tarvitse romanttista kumppania ollakseen onnellinen – Shake It Off -biisin vihaajien ja kommentoijien sanomisten unohtamiseen ja itsensä syleilyyn kehottava viesti sopii tähän puoleen Emmassa. Emmalla on kuitenkin myös omat ongelmansa, eikä hän ole sydänsurujen yläpuolella. Hän hautaa joitain hankalampia tunteitaan – esimerkiksi rakkautensa Knightleyta – ja tästä minua muistuttaa Welcome to New Yorkin säe "Took our broken hearts, put them in a drawer". 

Emman ja Knightleyn rakkaustarinaan sopivia biisejä ovat esimerkiksi You Are in Love ja This Love. You Are in Love on laulu parista, jotka ovat sekä ystäviä, että rakastavaisia – Emma ja Knightley ovat loistava esimerkki friends-to-lovers -troopista. Erityisesti minulle tulee heidät mieleen säkeistä "One night he wakes / Strange look on his face / Pauses, then says / 'You're my best friend' / And he knew what it was / He is in love". Tässä kohdassa osuvaa on myös se, että tajuaminen tulee yllättäen, koska Emma ja Knightley eivät todellakaan olleet tietoisia tunteistaan kirjan alussa. This Love puolestaan sopii mainiosti siihen aikaan kirjassa, kun Emma uskoo menettäneensä mahdollisuutensa Knightleyn kanssa ikuisesti ja luulee Knightleyn rakastuneen Harrietiin. Emma kuitenkin hyväksyy tämän ja on valmis olemaan ikuisesti vain Knightleyn ystävä. Tietenkin hän ja Knightley saavat lopulta toisensa, mutta he joutuivat kumpikin romaanin eri vaiheissa hyväksymään mahdollisuuden, että heidän täyty antaa toisen mennä, etteivät he voi olla yhdessä. Tästä minua muistuttaa laulun kohta "This love left a permanent mark / This love is glowing in the dark / These hands had to let it go free, and / This love came back to me".

Teoksen sivuparille, Frank Churchillille ja Jane Fairfaxille, sopivat jotkut levyn dramaattisemmat kappaleet. He ovat salaisia rakastavaisia, jotka eivät voi olla yhdessä Frankin tädin mielipiteiden ja Janen vähävaraisuuden takia, ja he lähes eroavat romaanin lopulla Janen alkaessa kypsyä Frankin toilailuihin ja tunteettomuuteen. I Know Places on laulu piilottelevasta pariskunnasta, mikä sopii tälle kaksikolle hyvin – tosin heitä ei vainota ihan samalla tavalla kuin laulun paria. He saavat kuitenkin onnellisen loppunsa ja heidän kärsivällinen odottamisensa palkitaan, ja tästä minulle tulee mieleen How You Get the Girl laulu: "And then you say / I want you for worse or for better / I would wait forever and ever / Broke your heart, I'll put it back together / I would wait forever and ever / And that's how it works / That's how you get the girl". Frank pyytää lopulta anteeksi typeryyksiään ja antaa Janelle kaiken, mitä he molemmat ovat jo kauan odottaneet ja toivoneet.

Ylpeys ja ennakkoluulo = Speak Now

Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjan pariksi olen valinnut Swiftin kolmannen albumin, Speak Now'n. Tähän valintaan ei vaikuta niinkään levyn energia – vaikkakin levyn tasapainottelu surullisten biisien sekä hauskojen ja menevien kappaleiden välillä sopii kirjan fiilikseen, koska teoksessa on todella surullisia hetkiä vaikka se on lähtökohtaisesti todella hupaisa – vaan enemmänkin sanoitusten sopivuus.

Ennen kuin syvennyn Elizabethin ja Darcyn romanssiin sopiviin biiseihin, haluan puhua ensin vähän sen sivuhahmoille sopivista lauluista. Satumaisesta ensitapaamisesta ja välittömästi syttyvistä tunteista kertova Enchanted, sopii loistavasti Janelle ja Bingleylle, joiden välille kehittyy heti yhteys – tämä säkeistö todellakin on Jane heidän ensimmäisten tanssiastensa jälkeen: "The night is sparklin', don't you let it go / I'm wonderstruck, blushing all the way home / I'll spend forever wonderin' if you knew / I was enchanted to meet you". Tässä lainauksessa osuvaa on myös se, ettei laulun puhuja ole varma tietääkö toinen mitä hän tuntee, sillä osa Janen ja Bingleyn ongelmista johtuu juuri siitä, etteivät he osaa ilmaista tunteitaan toisilleen selkeitä. 

Levyn aikaan hyvin nuoren Swiftin ja tätä paljon vanhemman John Mayerin suhdetta kuvaileva Dear John puolestaan sopii Wickhamin viettelemäksi ja huijaamaksi joutuneelle Georgianalle kuin, näin klassista sanontaa hyödyntäen, nyrkki silmään. "Dear John, I see it all now that you're gone / Don't you think I was too young to be messed with? / The girl in the dress cried the whole way home / I shoulda known" – tästähän Georgianan tarinassa on paljolti kyse. Häntä vanhempi ja kokeneempi mies leikitteli hänelle hänen ollessa vielä nuori ja naiivi, ja hänellä kesti aikansa nähdä tekojensa hupsuus. Georgianan lapsenomaisen luottamuksen musertumiseen Wickhamin myötä sopii myös viattomuutta ja sen menettämistä pohdiskeleva kappale Innocent, jossa laulun puhuja toteaa lohduttavasti, etteivät virheet ja typeryydet tee sinusta pahaa, että voit silti olla viaton ja aloittaa uudelleen – "Who you are is not what you did / You're still an innocent". Säkeet "Wasn't it easier in your firefly-catching days? / When everything out of reach / Someone bigger brought down to you / Wasn't it beautiful running wild til you fell asleep / Before the monsters caught up to you?" sisältävät myös viittauksia nuorta auttaneeseen vanhempaan ihmiseen, mikä tuo minulle mieleen Georgianan ja Darcyn läheiset välit.

Darcyn tuntosia vastaavia kohtia löydän The Story of Us -kappaleesta, huolimatta siitä, että se kertoo jo hajonneesta suhteesta. "Oh, a simple complication / Miscommunications lead to fallout / So many things that I wish you knew / So many walls up, I can't break through / Now I'm standin' alone in a crowded room / And we're not speakin'" ja "See me nervously pulling at my clothes and tryin' to look busy / And you're doin' your best to avoid me" ovat molemmat hyvin, hyvin Darcyja. Ensimmäisessä mainitaan asioita, joita ei vain saatu kerrottuja ja väärinymmärryksiä, jotka kalvavat parin suhdetta, ja toinen muistuttaa minua Darcyn sosiaalisesta tukaluudesta ja Elizabethin happamuudesta häntä kohtaan. Back to Decemberin, jossa puhuja pyrkii paikkaamaan välinsä rakastettuun, jonka päästi menemään, kohta "So, this is me swallowing my pride / Standin' in front of you sayin', 'I'm sorry for that night'" puolestaan sopii mainiosti niin Elizabethille kuin Darcylle, jotka molemmat joutuvat oppimaan nielemään ylpeytensä ja päätyvät pyytelemään anteeksi ennakkoluulojaan ja typeryyksiään. Heijastuksia Elizabethin ja Darcyn onnellisesta lopusta, jonka he saavuttavat huolimatta joidenkin vastustajien (kuten Catherine de Bourghin) mielipiteistä huolimatta, voi löytää laulusta Ours: "Don't you worry your pretty little mind / People throw rocks at things that shine / And life makes love look hard / The stakes are high, the water's rough / But this love is ours".

Viisasteleva sydän = Lover

Loverin valitsin Viistastelevalle sydämelle osuvien kappaleiden vuoksi. Levyn energia on kirjalle hieman turhan menevä ja hilpeä – kirjan energian kanssa yhteen sopisi enemmän Redin tai Folkloren kaltaiset, melankolisemmat levyt – mutta päädyin kuitenkin nyt tähän pariin. Anne ja Wentworth ovat mielestäni Austenin romanttisin tarina, joten on jossain määrin sopivaa, että Swiftin levyistä se, joka on nimetty rakastajan mukaan ja juhlii rakkautta kaikissa sen väreissä, iloissa sekä alamäissä, on se, jonka omistan heille.

Wentworth yrittää romaanin alussa parhaansa mukaan olla kuin I Forgot You Existed -kappale, jossa puhuja juhlistaa sitä, ettei hän enää ajattele exäänsä tai anna hänen häiritä elämäänsä, vaan on siunatusti tyystin unohtanut tämän. Wentworth ei kuitenkaan ole tässä kovinkaan menestynyt, vaan hän on enemmänkin Death By a Thousand Cuts, jossa Swift laulaa: "And what once was ours is no one's now / I see you everywhere, the only thing we share / Is this small town / You said it was a great love, one for the ages / But if the story's over, why am I still writing pages?". Biisissä osuvaa on myös se, että se kertoo jo kauan sitten tapahtuneesta, yhä traagiselta tuntuvasta erosta – onhan Annen ja Wentworthin kihlauksen purkautumisesta kirjan alussa jo 8 ja puoli vuotta. 

Annen tunteisiin sopii puolestaan Afterglow, jonka puhuja pohdiskelee virheitään ja sitä, miten hän särki rakkaansa sydämen jättämällä tämän. Olen aina mieltänyt Afterglow'n olevan jossain määrin Death By a Thousand Cuts -laulun vastapari. Voin kuvitella Annen halunneen ja haluavan sanoa Wentworthille jotakin tämän kaltaista: "Why'd I have to break what I love so much? / It's on your face, don't walk away, I need to say / Hey, it's all me, in my head / I'm the one who burned us down / But it's not what I meant / I'm sorry that I hurt you".  Se mitä Anne ja Wentworth lopussa saavuttavat on Daylight, joka kertoo kypsästä, aikuismaisesta rakkaudesta, joka löytyy nuoruuden intohimoisten surujen ja onnen jälkeen: "I once believed love would be black and white / But it's golden". Wentworth ja Anne ovat romaanin lopussa kummatkin oppineet hyväksymään toistensa virheet ja siten, maailman harmauden mustavalkoisuuden sijaan. Huolimatta heidän muutamien vuosien erostaan, minusta tuntuu, että Anne ja Wentworth aina tunsivat näin: "I don't wanna look at anything else now that I saw you / I don't wanna think of anything else now that I thought of you". Kappaleessa Lover on myös eräs kohta, joka hymyilyttää minua, jos ajattelen levyä tämän rakkaustarinan linssien läpi – Anne ja Wentworth saavat toisensa ja he ovat nyt elämänvaiheessa, jossa he eivät anna enää kenenkään tehdä päätöksiä heidän puolestaan ja tästä minulle tulee mieleen Loverin lausahdus "This is our place, we make the rules".

Viisastelevassa sydämessä pohditaan jonkin verran kuolemaa, menetystä ja menetyksen mahdollisuutta. Kapteeni Benwick on menettänyt kihlattunsa ja suree tätä syvästi, ja Louisa melkein kuolee onnettomuutensa jälkeen. Soon You'll Get Better kertoo Swiftin pelosta ja ahdistuksesta hänen äitinsä sairastaessa syöpää, ja voin kuvitella Benwickin ajatelleen samanlaisia juttuja rakastettunsa tehdessä kuolemaa ja Louisan perheenjäsenten pelänneen Swiftin lailla Louisan sairasvuoteen äärellä: "And I hate to make this all about me / But who am I supposed to talk to? / What am I supposed to do / If there's no you?" Louisasta ja Benwickistä puheen ollen, heidän romanssinsa syttymistä ei näytetty ja lukijalle vain kerrotaan heidän rakastuneen, mutta olen aina kuvitellut, että he alkoivat jutella yhdessä Louisan toipuessa kaikesta mahdollisesta – runoista, kirjoista, harrasteistaan, Benwickin urasta jne. – ja että heidän rakkautensa syttyi hiljalleen ystävyyden kautta, kuten rakkaus syttyy laulussa It's Nice to Have a Friend: "20 questions, we tell the truth / You've been stressed out lately, yeah, me too / Something gave you the nerve / To touch my hand / It's nice to have a friend".