The emails i can't send fwd: Book Tag (Original)

Tervetuloa jälleen uuden, itse luomani book tagin pariin!

Tämän tagin inspiraatio on pop-prinsessa Sabrina Carpenterin levyn emails i can't send pidennetty deluxe-versio, emails i can't send fwd:. Tämä, hänen suurimpia hittejään edeltänyt levy, sisältää monia hänen, ainakin minun mielestäni, parhaimpia kappaleitaan, kuten hauskan Nonsense-korvamadon ja kauniit balladit how many things ja skinny dipping. 

Tagini kysymykset perustuvat levyn biiseihin, niiden sanoituksiin ja teemoihin. Tämän tagin kautta paljastan teille mm. klassikon jota en kokenut ymmärtäneeni, kirjan jonka tunnen kuin omat taskuni ja hahmon, joka jättää minut sanattomaksi kun ajattelenkin häntä.

1. "Don't think I'll find forgiveness as fast as mom did / And God I love you but you're such a dipshit" – emails i can't send: A book with a main character with a difficult relationship with their dad. / Kirja, jonka päähenkilöllä on hankala suhde isänsä kanssa.

Nat Cassidyn When the Wolf Comes Home on kirja huonoista ja hankalista isäsuhteista. Toisen päähenkilön isä on sudeksi muuttuva pelottava hirviö, kun taas toien kauan sitten tyttärensä dumpannut isä on juuri kuollut. Isäsuhteiden lisäksi kirjassa käsitellään, varsin kosmisin seurauksin, pelon tunnetta, sen kanssa kamppailua ja sen yli pääsemistä. Vaikka annoin sille itse vain 3,5/5 tähteä, When the Wolf Comes Home on objektiivisesti erinomainen kauhukirja.

2. "Said it was me and you for life / Now you're kinda actin' like I died" – Vicious: A book with a sudden, devastating break up. / Kirja, jossa tapahtuu järkyttävä, yllättävä ero.

Onko olemassa teosta jossa olisi dramaattisempi tai karmaisevampi ero kuin Euripideen Medea? Tämä tragedia alkaa Medeian ja Iasonin vuosien mittaisen avioliiton ja yhteiselon päätyttyä. Iason on päättänyt, että hän tarvitsee kreikkalaisen, hyvätapaisen vaimon ja on päättänyt jättää Medeian ja heidän yhteiset lapsensa. Medeia ei ota Iasonin päätöstä vastaan hyvin ja alkaa pian suunnitella kostoa. Tätä tragediaa lukiessa lukija voi tuntea näiden kahden välisen kemian joka on muuttunut intohimosta raivoksi – kyseessä ei ole kaksi ihmistä jotka olivat välinpitämättömiä toisiaan kohtaan, vaan kaksi ihmistä, jotka kokivat yhdessä vaikka mitä ja jotka olivat toisilleen tärkeitä. Jos he eivät olisi joskus rakastaneet toisiaan hurjasti, ei heidän eronsa olisi näin verinen. Hieno tragedia.

3. "Cause I'm close to your face / Double checking / Did I get the message in the way you intended?" – Read your Mind: A book you didn't properly understand? / Kirja, jota et ymmärtänyt kunnolla.

Luin F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun lukiossa. Muistan pitäneeni siitä, mutta ajatelleeni että tässäkö tämä nyt oli, tästäkö kaikki puhuvat, tämäkö on suurin amerikkalainen klassikko. Annoin sille 3/5 tähteä, mikä on monen mielestä varmasti järkyttävän häpeällisen huono arvostelu tälle klassikolle ja kertoo, ei niinkään kirjan todellisesta laadusta, vaan minun teini-ikäisten aivojeni kyvyttömyydestä arvostaa hienostunutta kirjallisuutta. Minusta olisi mielenkiintoista lukea se uudelleen nyt aikuisena. Uskon että saisin siitä tällä kertaa enemmän irti – tai ken tietää, ehkä teini-minä olinkin oikeassa ja Kultahattu ei vaan ole minua varten.

4. "We were never in the park / Talking on a seesaw, teetering with out feelings in the dark / Ignoring tornado warnings" – Tornado Warnings: A book you read even though there were signs you would not like it. / Kirja, jonka luit vaikka vaikutti siltä, että et tulisi pitämään siitä.

M. L. Rion Graveyard Shift. Rakastan Rion esikoisromaania If We Were Villains, enkä todellakaan ole ainut: se on todella rakastettu dark academia -romaani. Rion seuraava julkaisu, pienoiskauhuromaani Graveyard Shift sai heti ilmestyttyään paljon kritiikkiä ja sen keskimääräinen arvosana Goodreadsissa on vain 3.10/5 (If We Were Villainsin on 4.09/5). Osasin siis odottaa, ettei kyseessä olisi mikään mestariteos, mutta luin sen silti, toivoen, että lukijoiden enemmistö olisi täysin väärässä ja se olisi minusta upea. Ei ollut. Tarinalla oli paljon potentiaalia, mutta toteutus ei ollut hyvä ja tarinan hahmot olivat unohdettavia.

5. "I'm a homewrecker, I'm a slut / I got death threats fillin' up semi trucks / Tell me who I am, guess I don't have a choice / All because I liked a boy" – because i liked a boy: A book where a woman is ruined by a relationship. / Kirja, jossa suhde "tuhoaa" naishahmon.

Margaret Georgen Helen of Troy kertoo ehkä kirjallisuuden historian kuuluisimmasta avionrikkojasta, Spartan kuningattaresta Helenasta, joka tunnetaan paremmin Troijan Helenana. Helena rakastuu Spartan hovissa hänen ja hänen miehensä Menelauksen vieraana olevaan Troijan prinssiin, Parikseen, ja karkaa tämän kanssa. Tämä kielletty suhde laukaisee kymmenvuotisen sodan. Tämä laulu muistuttaa minua aina Helenasta koska hänet tunnetaan antiikin suurena huorana ja koska laulussa kaikki syyllisyys suhteesta vieritetään naisen olkapäille. Helena saa ehdottomasti paljon enemmän kritiikkiä karkaamisesta kuin Paris.

6. "Yeah, I say I'mdone, but I'm still confused / How am I supposed to close the door when I still need closure?" – Already Over: A book with an unsatisfying ending. / Kirja, jolla oli epätyydyttävä loppu.

Leigh Bardugon The Familiar oli kaikinpuolin pettymys, mutta sen loppu tuntui erityisen haljulta. Bardugo on yksi suosikeistani ja hän on mielestäni aina ollut erityisen hyvä lopettamaan tarinansa räjäyttävillä, mieleenpainuvilla tavoilla. Luettuani The Familiarin loppuun fiilikseni olivat, vastoin kaikkia odotuksiani, haljut. En muista kirjasta enää paljoa mitään – lause, jota en olisi koskaan uskonut sanovani Bardugon romaanista.

7. "I consider you, I'm not trying to / It doesn't matter whether not I want to / I can't help it, it's a habit / Your corner in my mind is well-established" – how many things: A book you cannot stop thinking about. / Kirja, jota et voi lakata ajattelemasta.

Luin Bram Stokerin vampyyriklassikon Draculan viime vuoden alussa ja mietin sitä yhä jatkuvasti. Luin kirjan aikamoisella tahdilla, enkä missään kohtaa tylsistynyt (monet pelottelivat Draculan olevan todella puuduttava kirja, mutta onneksi en kuunnellut heitä). Pidin Stokerin luomasta tunnelmasta, kirje- ja päiväkirjakerronnasta, ja kirjan hahmoista. Annoin sille alunperin 4,5/5 tähteä, mutta ottaen huomion millaisen vaikutuksen se minuun teki ja miten sen tarina, hahmot ja tunnelma pyörivät yhä mielessäni, sanoisin sen tosiasiassa ansaitsevan täyden vitosen.

8. "Now you say you hate all the empty space / And if you could go back, you'd stay" – bet u wanna: A book about regret. / Kirja katumuksesta.

John Wiswellin Wearing the Lion on radikaali uudelleentulkinta kreikkalaisesta myyttisestä sankarista, Herakleesta. Wiswellin teoksessa usein ultimaattisena machona esitetty Herakles on hellä, ystävällinen ja rakastava mies, joka ajautuu kostonhimoisen jumalattaren käskystä tekemään jotain käsittämättömän hirvittävää. Herakleen tarina kertoo katumuksesta, rikosten sovittamisesta ja armahduksesta, sekä toiseuden kokemukesta, oman perheen löytämisestä ja yllättävistä ystävyyssuhteista.

9. "But I can't help myself, when you get close to me / Baby, my tongue goes numb, sounds like 'bleh-blah-bleh'" – Nonsense: A book character that leaves you speechless. / Hahmo, joka jättää sinut sanattomaksi.

Nonsense-kappaleessa Sabrina ei saa sanoja suustaan koska on niin ihastunut, mutta koska en liiemmin ihastu fiktiivisiin hahmoihin, tarkoitan tällä kysymyksellä hahmoa, joka jättää minut sanattomaksi koska hän on niin hyvin kirjoitettu. Taylor Jenkins Reidin Evelyn Hugo on yksi tällainen hahmo. Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä on kaikinpuolin erinomainen kirja – Jenkins Reidin teksti on kaunista, tarina on täynnä käänteitä ja Old Hollywoold -miljöö on upeasti kuvattu. Parasta kirjassa on kuitenkin sen enigmaattinen, karismaattinen, kipeän inhimillinen ja elämää suurempi päähenkilö, elokuvatähti Evelyn Hugo.

10. "But what the fuck is patience?" – Fast Times: A book you are waiting desperately for. / Kirja, jota odotat epätoivoisesti.

Odotan kovasti historioitsijan, YouTuberin ja kirjailijan, Jean Menziesin, uutta tietokirjaa Aphrodisia: Women, Sex and Pleasure in the Classical World. Tämä kirja on kuin minulle luotu, olenhan sukupuolen ja seksuaalisuuden historioitsija sekä massiivinen antiikkinörtti. Olen lukenut Menziesiltä vain teoksen All The Violet Tiaras: Queering the Greek Myths, joka on lyhyt katsaus kreikkalaisiin myytteihin ja niiden uudelleentulkitsemiseen queer-näkökulmasta. Lyhykäisyydestään huolimatta se oli hyvä teos. Olen myös seurannut Jeania YouTubessa, jossa hän tekee videoita kirjoista, kirjailijan elämästä ja historiasta, jo vuosia. On ilo päästä lukemaan hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu, täysmittainen tietokirjansa.

11. "It'd be so nice, right? Right? / If we could take it all off and just exist / And skinny dip in water under the bridge" – skinny dipping: A book about moving on. / Kirja, eteenpäin siirtymisestä.

Grady Hendrixin kauhuromaani How to Sell a Haunted House on tarina torailevista sisaruksista, joiden vanhemmat kuolevat yllättäen onnettomuudessa ja joiden kontolle jää vanhempien outo, kummitteleva, vanha talo. Kirjassa pohditaan kuolemanpelkoa, kuoleman läheisyyttä ja sitä, miten eri tavoin ihmiset reagoivat läheisen kuolemaan. Keskiöön nousee myös se, kuinka olennaista on, että hankalat asiat – esimerkiksi kurjat tunteet, tulehtuneet ihmissuhteet tai traagiset tapahtumat – käsitellään kunnolla läpi, koska jos niin ei tee, asiat jäävät hiertämään, ihmiset jäävät jumiin menneeseen eikä kukaan voi siirtyä surusta eteenpäin ja keskittyä jälleen elämään. Hendrix käsittelee neitä isoja, hankalia, koskettavia teemoja samalla kun pistää demoniset nuket jahtaamaan päähenkilöitään ja muuta kivaa.

12. "I know everyone sees / That he'll be the death of me" – Bad For Business: A book with a doomed love story. / Kirja, jossa on tuomittu rakkaustarina.

Leo Tolstoin järkälemäisen klassikkokirjan Anna Kareninan rakastavaiset, Anna Karenina ja kreivi Vronski, ovat varmaan yksi kirjallisuushistorian kuuluisimmista tuomituista pareista. Minulla oli joitain vaikeuksia lukea Anna Karenina loppuun (kirja on ihan hemmetin pitkä ja Tolstoi kuvasti Levinin niittämistä aivan liian intohimoisesti) mutta pidin aina Annan ja Vronskin kohtauksista ja suhteesta. Heidän romanssinsa on ennen kaikkea tuhoisa ja sotkuinen, enkä tiedä pidänkö heistä ihmisinä laisinkaan (he molemmat ovat aika ajattelemattomia ja, ihan rehellisesti sanottuna, ärsyttäviä), mutta heidän suhteensa ailahtelevainen intohimo välittyi Tolstoin tekstistä koskettavalla tavalla ja jaksoin olla kiinnostunut heidän dramaattisesta romanssistaan alusta loppuun.

13. "Overanalyzed it / Front, back and beside it / Where else can we go? / There's nothing left to decode" – decode: A book you feel like you know inside out. / Kirja, jonka koet tuntevasi läpikotaisin.

Olen lukenut Jane Austenin Kasvattitytön tarinan aika monta kertaa ja olen viettänyt tunteja elämästäni ajatellen sen hahmoja, teemoja, juonta ja maailmaa. Vaikka mikään näkemistäni adaptaatioista ei mielestäni saavuta kirjan mestarillisuutta, olen myös katsonut adaptaatioista suosikkini (vuoden 2008 elokuvan jossa sankaritarta, Fanny Pricea, näyttelee Billie Piper) monen monta kertaa. Olen siis viettänyt tämän kirjan parissa, erinäisin tavoin, hyvin paljon aikaa ja uskallan sanoa, että tunnen sen todella, todella hyvin. En ehkä väittäisi tuntevani sitä ihan läpikotaisin – voiko mitään kirjaa todella tuntea läpikotaisin?

14. "Does she step out of the spotlight so you bathe in it?" – opposite: A book about a forgotten or underestimated woman. / Kirja unohdetusta tai aliarvioidusta naisesta.

Francesca Peacockin Pure Wit – The Revolutionary Life of Margaret Cavendish on 1600-luvulla eläneen herttuatar Margaret Cavendishin elämäkerta. Margaret oli runoilija, proosakirjailija ja tiedenainen, joka julkaisi lukuisia teoksia jotka käsittelivät kaikkea atomeista keijuihin. Hän oli myös skandaalinkäryinen seurapiirijulkkis, joka oli tunnettu muun muassa dramaattisista asuvalinnoistaan jotka paljastivat enemmän ihoa kuin oli soveliasta. Huolimatta siitä, että Margaret julkaisi radikaaleja teoksia, hänet on aikalailla unohdettu. Mary Shelleyn sanotaan usein kirjoittaneen ensimmäisen scifi-romaanin, mutta Margaret kirjoitti science fictionia jo edellisellä vuosisadalla. Hänen teoksensa edustavat myös varhaista feminististä ajattelua. Peacockin teos nostaa Margaretin jälleen ansaitsemaansa valokeilaan.

15. "I feel so much lighter, like a feather with you off my mind, ah / Floating through memories, like whatever, you're a waste of time, ah" – Feather: A book that you were happy to leave behind you. / Kirja, jonka jätit ilolla taaksesi.

Sher Leen kiinalaiseen taruun perustuva queer-romantasia The Legend of the White Snake oli valitettavasti aikamoinen pettymys. Kirjan premissi – prinssi rakastuu mieheksi muuttuneeseen käärmeeseen joka sattuu olemaan suuri se erityinen käärme jonka hengen prinssin täytyy viedä pelastaakseen äitinsä – on erinomainen ja olen aina valmis lukemaan mytologiaan perustuvaa queer-romantasiaa, mutta valitettavasti tässä kirjassa mikään ei osunut, minun mielestäni, aivan nappiin. Keskeinen romanssi eteni aivan liian nopeasti, pahikset olivat ennalta-arvattavia (samoin merkittävät juonenkäänteet – mikään kirjassa ei onnistunut yllättämään minua), fantasia-aspektia ei kehitetty tarpeksi ja teksti oli paikoittian hieman kömpelöä. Odotin  The Legend of the White Snaken olevan vähintään neljä tähteä, mutta loppujen lopuksi annoin sille 2,5/5 tähteä.

16. "You can't spell lonesome without me / And there's no hope in misery" – Lonesome: A book about loneliness. / Kirja yksinäisyydestä.

Charlotte Brontën vähemmän tunnettu teos Syrjästäkatsojan tarina (engl. Villette) kertoo itsenäisestä, älykkäästä ja vakavamielisestä Lucy Snowesta, joka matkustaa Englannista fiktiiviseen Villetten kaupunkiin, jossa hän alkaa opettaa tyttökoulussa. Lucy on hyvin haikea hahmo ja Brontë, joka on mestarillinen tunteiden kuvaaja, vangitsee erinomaisesti hänen yksinäisyytensä (hänellä ei ole perhettä, moniakaan ystäviä ja hänen rakastamansa mies ei vastaa hänen tunteisiinsa) ja masennuksensa.

17. "And God, I'm watching everything that you do / I can't get your songs out of my head, or your hair out of my room" – things i wish you said: A book where someone who cannot get over someone. / Kirja, jossa joku ei pääse yli jostakusta.

Emily Brontën ihanan toksisen, synkän, goottilaisen ja hirvittävän klassikkokirjan, Humisevan harjun, päähenkilöt Cathy Earnshaw ja Heathcliff tutustuvat toisiinsa lapsina, eivätkä koskaan – koskaan – pääse yli toisistaan, huolimatta siitä, että he viettävät joskus vuosiakin erossa. Kuten Cathy kuvailee, heidät on tehty samasta materiasta, he ovat yksi ja sama ihminen, yksi sielu. Heidän suhteensa on pakkomielteinen ja tuhoisa – sellainen rakkaus, joka repii palasiksi niin heidät kuin kaikki muutkin heidän ympärillään. He ovat molemmat hirveitä ihmisiä ja heidän suhteensa on ihastuttavan kieroutunut.

Kirjavinkkejä: Kauhukirjallisuus

Olen parin viimen vuoden aikana lukenut todella paljon kauhukirjoja. Olen tänä vuonna lukenut kaikista genreistä ehdottomasti eniten kauhua. Aikanaan en tykännyt siitä ollenkaan, tai ainakin oletin, että en tykkäisi siitä, koska olin aika pelokas ja menetin usein yöuneni luettuani tai katsottuani jotain pelottavaa. Nykyään kestän ahdistavia ja karmaisevia juttuja paljon paremmin, ja olen jopa oppinut nauttimaan kirjan tai elokuvan tuomasta pelon tunteesta.

Tänään haluan suositella teille erilaisia kauhukirjoja. Olen jakanut suosituslistani useampaan kategoriaan – esimerkiksi vampyyrikirjat, kummituskirjat ja dekkarien ja kauhun yhdistelmät – jotta löytäisit helpommin sellaisen kauhukirjan, joka kiinnostaa juuri sinua. En itsekkään pidä kaikista kauhun alagenreistä – en esimerkiksi ole kovinkaan kiinnostunut zombiejutuista, vaikka olenkin muutaman ihan hyvän zombiekirjan lukenut. Olen lukenut kaikki nämä kirjat ja pidän niitä aidosti suosituksen arvoisina.

Toivon, että nämä kirjat viihdyttävät ja karmaisevat sinua, saavat ihosi kananlihalle ja jäävät kummittelemaan mieleesi.

Vampyyreja ja verenimijöitä

Hungerstone (Kat Dunn) – Hungerstone on uusi versio Sheridan Le Fanun klassikkoromaanista Carmilla. Kirja kertoo onnettomassa avioliitossa elävästä Lenoresta, joka on tukahduttanut halunsa, intohimonsa ja todellisen identiteettinsä koko elämänsä ajan. Kun mysteerinen ja lumoava Carmilla ilmaantuu hänen elämäänsä, hänen kätketyt tunteensa heräävät ensimmäistä kertaa ja hänen elämänsä menee täysin raiteiltaan. Tämä synkkätunnelmainen, goottilainen romaani tarjoilee sapfolaista romantiikkaa, verenhimoa, kyltymätöntä nälkää ja toksisia ihmissuhteita.

Veren vangit (Anne Rice) – Veren vangit on Anne Ricen vampyyrikronikoiden ensimmäinen osa. Kirjan päähenkilö Louis de Pointe du Lac kertoo elämäntarinansa nuorelle toimittajalle – hän kuvaa muutostaan ihmisestä yön hirviöksi, vampyyrin "elämää" ja suhdettaan niin muuttajaansa Lestat de Lioncourtiin kuin lapsivampyyriin, Claudiaan, josta Lestat tekee vampyyrin ja josta tulee tämän toksisen pariskunnan lapsi. Veren vangit on riipaiseva, filosofinen, synkkä, kieroutunut ja addiktoiva. Suosittelen koko sydämelläni myös Rolin Jonesin luomaa TV-adaptaatiota Interview With the Vampire (2022–).

The Southern Book Club's Guide to Slaying Vampires (Grady Hendrix) – 1990-luvulle sijoittuva TDBCGTSV kertoo kotirouvien kirjakerhosta ja siitä mitä heille ja heidän pikkukaupungilleen tapahtuu kun naapurustoon muuttuu komea ja karismaattinen mies, joka on, ainakin Patricia Campbellin mielestä, vampyyri. Tämä kirja on sekä hauska että aidosti ällöttävä ja häiritsevä kauhutarina, jossa pohdiskellaan vampyyrijuttujen lisäksi naisten välistä ystävyyttä, misogynian eri tasoja, rasismia ja eri tavoilla toksisia parisuhteita.

Hulluja murhaajia ja slasher-meininkiä

When the Wolf Comes Home (Nat Cassidy) – When the Wolf Comes Home kertoo ankeassa kuppilassa työskentelevästä näyttelijästä, Jessistä, joka törmää pelokkaaseen, hirviömäistä isäänsä paenneeseen pikkulapseen, jonka kanssa hän lähtee pakomatkalle halki Amerikan. When the Wolf Comes Home on verinen ja väkivaltainen kertomus pelosta, sen eri muodoista, hankalista isäsuhteista ja epätodennäköisestä ystävyydestä kahden yksinäisen ihmisen välillä. Juoni yllätti minut totaalisesti ja meni paljon villimpään ja kosmisempaan suuntaan kuin odotin.

Heads Will Roll (Josh Winning) – Heads Will Roll tapahtuu keskellä metsää retriitissä, jossa ihmiset joutuvat luopumaan kaikista teknologisista laitteistaan saavuttaakseen todellisen, sisäisen rauhan ja toipuakseen koettelemuksistaan. Sitcomstara Willow on tuhonnut uransa ajattelemattomalla twiitillä ja pakenee median ja somen vihaa tälle retriitille, mutta pian vieraat alkavat kadota toinen toisensa jälkeen. Retriitin haudatut salaisuudet paljastuvat, veri lentää ja Willow joutuu taistelemaan hengestään. Kauhun keskellä Willow'n ja toisen lomailijan, Danin, välille alkaa kehittyä tunteita.

Kaikki pois piilosta (Kiersten White) – Neljätoista ihmistä osallistuu hyljätyssä huvipuistossa järjestettävään kuurupiilorealitysarjaan. Mikä alkaa hauskana haasteena muuttuu pian kauhistuttavaksi painajaiseksi kilpailijoiden alkaessa kuolla ja realitysarjan todellisen luonteen paljastuessa. Kaikki pois piilosta pureutuu väkivallan kierteisiin, etuoikeutettujen ja sorrettujen väliseen dynamiikkaan ja traumaattisen muistojen kanssa elämiseen. Kirjan tunnelma ja miljöö – hylätty, häiritsevä ja salaisuuksia täynnä oleva huvipuisto – olivat erinomaisia. Tarinassa on myös mukana romantiikkaa.

Pelottavia taloja ja verisiä salaisuuksia

All of Us Murderers (KJ Charles) – Perhettään vihaava Zeb Wyckham saa kutsun vanhalta serkultaan Wynniltä tämän goottilaiseen, eristettyyn kartanoon Lackaday Houseen. Siellä hän joutuu kasvotusten niin ilkeän isoveljensä, hedonistisen taiteilijaserkkunsa kuin katkeran ex-poikaystävänsä Gideonin kanssa. Wynn laittaa sukulaisensa kilpailemaan suvun perinnöstä. Tämän lisäksi Zeb ja muut alkavat nähdä ja kuulla outoja asioita, kummituksia ja syyttävää graffitia. All of Us Murderers on hauska ja koukuttava kummitteleva talo -kertomus kamalasta perheestä ja uudelleen syttyvästä rakkaudesta.

Horrorstör (Grady Hendrix) –  Oletko koskaan miettinyt millaista olisi jos viettäisit yön Ikeassa jossa kummittelee vuosisatoja vanha hirvittävä aave? Horrorstör kertoo Orsk-yrityksen, fiktiivisen wannabe-Ikean, työntekijöistä, jotka tekevät ylimääräisen työvuoron selvittääkseen kuka tai mikä aiheuttaa aina öisin kaaosta kaupassa. Tässä kirjassa oli villejä käänteitä, graafista väkivaltaa ja hyvin suorasukaista kapitalismi-kritiikkiä. Pidin myös kovasti kirjan kuvituksesta.

Kotiin ennen pimeää (Riley Sager) – Kotiin ennen pimeää on kertomus Maggiesta, joka palaa ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa Baneberry Halliin. Hänen isänsä on kuollut ja hänen täytyy käydä läpi isänsä tavarat. Maggie alkaa vihdoin selvittää mitä todella tapahtui vuosikymmeniä sitten hänen perheensä asuessa Baneberryssä 20 pelontäyteistä päivää ja onko isän talosta kirjoittamassa kummituskirjassa mitään perää. Kauhuelementtien ja mysteerin ohella kirjassa pohditaan hankalia perhedynamiikkoja, totuuden pelottavuutta ja muistojen häilyväisyyttä.

Murhia ja synkkiä rikoksia

Keskiyön pidot (Lucy Foley) – Keskiyön pidot on trilleri mutta siinä on minusta sen verran kauhuelementtejä, että se ansaitsee tulla mainituksi tässä postauksessa. Kirjassa liikutaan useammalla aikajanalla ja seurataan useampaa hahmoa, joiden tarinat kietoutuvat yhteen luksushotellin avajaisjuhlissa, jotka menevät karmaisevalla tavalla pieleen. Foleyn hahmot ovat mielenkiintoisia (kirja on täynnä ihmisiä jotka piilottelevat kirjaimellisten ja metaforisten maskien takana). Kauhun tunnelmaa tarinaan tuo paikallinen myytti Linnuista, jotka kostavat ihmisille, jotka ovat satuttaneet toisia.

Liitu-ukko (C. J. Tudor) – Tudor on kauhun ja trillerin sekoitusten mestari ja siksi häneltä on tässä kategoriassa kaksi kirjaa. Hänen jättihittinsä, Liitu-ukon päähenkilö, Eddie, saa anonyymin kirjeen, jossa on liitu-ukon kuva. Viesti saa hänet – ja hänen lapsuuden ystävänsä – vihdoin selvittämään mitä tapahtui vuosia sitten kun liiduilla piirrettyjen ukkojen ketju johti heidät päättömän ruumiin luokse. Luin tämän kirjan vuosia sitten, mutta sen viimeiset hetket kummittelevat yhä mielessäni. Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten siinä pohdittiin mitä tarkoittaa olla "hyvä ihminen".

Rovio (C. J. Tudor) – Rovio on hyytävä kertomus äidistä ja tyttärestä, jotka muuttavat pikkukylään, jossa kerrotaan tarinaa kirkolla kummittelevista, vuosisatoja sitten roviolla poltetuista tytöistä. Kylässä on tapahtunut paljon kamalia juttuja – vuosikymmeniä sitten kaksi teinityttöä katosi ja vain pari kuukautta ennen päähenkilöiden saapumista, pappi hirttäytyi. Miten nämä eri tapahtumat ovat yhteydessä toisiinsa? Kauheinta Roviossa eivät ole kummitukset vaan misogynian tasot, seksuaalisen väkivallan kierteet ja se, miten ihmiset aivan liian usein suojelevat väkivallan tekijöitä uhrien sijasta.

Kummituksia ja vihaisia henkiä

Kalman kehtolaulu (Rebecca Netley) – 1800-luvulle sijoittuva goottilaisvaikutteinen Kalman kehtolaulu on oikein klassinen kummitustarina. Surun musertama kotiopettajatar Elspeth saapuu skotlantilaiselle saarelle huolehtimaan rikkaan perheen yksinäisestä, mykäksi muuttuneesta lapsesta. Kartanon käytävät natisevat, Elspeth ei saa peloltaan unta ja käytävästä kuuluu karmaisevaa laulua. Edellinen kotiopettajatar katosi mysteerisesti ja vain muutamaa päivää myöhemmin perheen tyttären kaksonen, William, kuoli. Elspeth päätyy selvittämään palvelemansa perheet synkät salaisuudet.

The Woman in Black (Susan Hill) – The Woman in Black on kummituskirjallisuuden vuonna 1983 julkaistu klassikko (josta tehtiin 2012 Daniel Radcliffen tähdittämä adaptaatio). Asianajaja Arthur Kipps matkustaa menehtyneen Alice Drablow'n kotiin selvittääkseen tämän tavarat. Talossa oleskellessaan hän alkaa nähdä outoja asioita ja kuulee paikallisesta kummituksesta, mustapukuisesta naisesta, jonka näkeminen tietää pahaa onnea paikallisille lapsille. Pidin kirjassa siitä, että emme koe tapahtumia Arthurin kanssa samanaikaisesti, vaan Arthur muistelee kokemuksiaan.

Salatun tiedon seura (Leigh Bardugo) – Salatun tiedon seura on sekoitus kummitustarinaa, dark academiaa ja murhamysteeriä. Kirjassa seurataan huonoissa oloissa kasvanutta Alex Sterniä, joka ajautuu Yalen yliopiston maagisten salaseurojen maailmaan. Hänen oppaansa tässä taikuuden ja vallan maailmaan on hurmaava lukutoukka Daniel Arlington. Rakastan Bardugon kirjoitustyyliä ja hänen kykyään tehdä hyvinkin synkistä tarinoista aidosti hauskoja. Bardugon kummitukset ovat minusta myös kirjakummitusten eliittiä – ne ovat aidosti häiriteviä, ahdistavia ja surullisia.

TV-arvio: Bridgerton, Kausi 4, Jaksot 1–4

"You are perhaps the most intriguing person I've ever met."

Netflixin jättihitti Bridgerton on palannut! Neloskaudella seurataan Bridgertonin perheen toiseksi vanhinta poikaa, vapaasieluista taiteilijaa, Benedictiä, joka kohtaa äitinsä naamiaisjuhlissa hopeiseen mekkoon ja maskiin sonnustautuneen naisen, joka lähtee kertomatta Benedictille nimeään. Benedict alkaa etsiä tätä "hopeaista naista" seurapiirien perheiden parista. Hän ei tiedä, että nainen josta hän unelmoi ei ole mikään rikas seurapiirineito, vaan lady Penwoodin palvelijatar, Sophie Baek, joka ystäviensä avulla naamioitui hienoksi leidiksi viettääkseen yhden onnellisen illan juhlissa.

Ensimmäisten neljän jakson jälkeen, annan kaudelle 3,5/5 tähteä.

Päähenkilöt ja romanssi

Benedict on yksi suosikkihahmoistani Bridgertonissa, joten odotukseni tälle kaudelle ovat aika kovat. Ilokseni voin sanoa, että Benedict on yhä oma ihana, hauska, rento itsensä. Koska hän on tällä kertaa kauden päähenkilö, hänen hahmoaan kehitetään aivan uudenlaisella tavalla ja katsoja pääseekin tututumaan häneen aikaisempaa läheisemmin. Hänen henkilökohtaisen kasvutarinansa keskiöön nousevat hänen kyvyttömyytensä sitoutua (oli kyseessä sitten taide tai rakkaus), hänen tapansa uppoutua unelmiin sen sijaan että eläisi tosimaailmassa ja hänen halunsa pitää hauskaa ja unohtaa velvollisuutensa, mikä aiheuttaa hänen perheelleen, erityisesti hänen äidilleen, harmaita hiuksia. 

Pidän Benedictissä siitä, että vaikka hän on renttumainen taiteilija, joka tykkää juoda ja bilettää, hän ei ole, kuten tällaiset hahmot usein ovat, epämiellyttävä ihminen – päinvastoin, hän on todella hyväsydäminen ihminen. Hänen aikaisemmat suhteensa eivät ole koskaan päättyneet surkeasti tai dramaattisesti, vaan hän on aina eronnut heiloistaan hyvillä mielin. Häntä kutsutaan naistenmieheksi ("rake") mutta hän ei ole naistenmies perinteisellä, inhottavalla tavalla. Ja, totta puhuen, hän ei ole edes vain naisten mies. Kuten sarjan alussa näemme, hänellä on ollut sitten viime kauden tapahtumien suhteita myös miesten kanssa. Benedictin biseksuaalisuus on minulle, queer-fanina, hyvin tärkeä osa häntä ja pidän siitä, että vaikka hän rakastuu kauden aikana naiseen, sarja ei ole unohtanut tätä puolta hänestä.

Odotan innolla miten Benedictin hahmo kehittyy kauden toisella puolikkaalla. Sophieen rakastuminen on jo nyt haastanut häntä ajattelemaan luokkien välistä kuilua ja sitä, kuinka Sophie olisi, jos he koskaan aloittaisivat suhteen, vaarallisessa asemassa, koska hän on vain palvelustyttö, jolla ei ole mitään muuta kuin maineensa (jota lady Penwood on jo nyt alkanut tuhota). Pidin siitä, miten rouva Crabtree ojensi Benedictiä ja muistutti tätä siitä, että hänen tulee olla varovainen Sophien kanssa. Sophien toimesta Benedict alkoi myös ajatella nuorten neitojen elämää eri tavalla: Sophie saa hänet ymmärtämään, että nuoret naiset viettävät vuosia treenaten avioliittoa varten ja, että he eivät "metsästä" miehiä vain huvin vuoksi koska unelmoivat kaikki rakkaudesta, vaan koska sitä varten heidät on kasvatettu. Benedict on aina ollut Bridgertoneista se, joka parhaiten viihtyy eri luokkien väen parissa ja hän on aina ollut ihminen, joka arvostaa työtä tekeviä ihmisiä, mutta hän on silti yläluokan vesa, joka voi joutua etuoikeuksiensa sokaisemaksi. Se, että hän pyytää Sophieta rakastajattarekseen osoittaa, että hän osaa olla todella ajattelematon ja että hän ei näe muuta vaihtoehtoa jos haluaa olla Sophien kanssa. Haluaisin myös kovasti nähdä Benedictin palaavan taiteen pariin vakavasti.

Yerin Han esittämä Sophie Baek on todella ihana ja mielenkiintoinen hahmo. Hänen tarinansa pohjautuu Tuhkimo-satuun ja myötäileekin tämän tarinan peruspiirteitä: isänsä kuoltua hänen ilkeä äitipuolensa tekee hänestä palvelijan, hän menee salaa juhliin ja tapaa komean miehen jonka luota hänen täytyy lähteä kun kello lyö kaksitoista, mies alkaa etsiä häntä ja lopulta, he löytävät toisensa. Sophie on kuitenkin aivan oma hahmonsa, ei pelkkä versio Tuhkimosta. Pidän Sophien sanavalmiudesta, hänen ahkeruudestaan ja siitä, kuinka hän kamppailee realismin ja unelmien välillä: hän rakastuu Benedictiin, ja vaikka tietää Benedictin etsivän naista jonka tapasi naamiaisissa, hän ei voi uskoa, että Benedict voisi rakastaa häntä jos tietäisi kuka hän todella on. Yerin Ha on erinomainen niin humoristisissa kuin surullisissakin kohtauksissa, ja tuo Sophieen koskettavaa syvyyttä.

Bridgerton on tähän asti ollut sarja, jossa lähinnä keskitytään yläluokkien menoon. Olen todella iloinen, että tällä kaudella syvennytään myös ns. alakerran väen elämään. Sophie on luonnollisesti se, jonka kautta eniten vietämme aikaa keittiöissä, pyykkituvissa ja muissa palvelijoiden mestoissa. Hänen ja hänen kollegoidensa toimia seuratessamme, saamme nähdä mitä kaikkea vaaditaan, että Bridgertonien kaltaiset ihmiset voivat elää hienoa elämäänsä, järjestää juhlia ja pukeutua hienosti. Sophien kautta Bridgertonin maailma avartuu ja muuttuu realistisemmaksi ja monitasoisemmaksi.

Pidän historiallisista romansseista, joissa käsitellään luokkaa ja varallisuuseroja, koska ne tuovat ihmissuhteisiin kiehtovaa kompleksisuutta. Sophien ja Benedictin romanssi etenee hauskasti, koska Benedict rakastuu häneen ensin hopeaisena mysteerinaisena ja sitten Sophiena, tavallisena palkollisena. Sophie tietää totuuden alusta alkaen, Benedict ei, mikä tuo myös jännitettä heidän välilleen. Yerin Han ja Luke Thompsonin kemia toimii hyvin ja he ovat ihania yhdessä niin söpöissä kohtauksissa (leijanlennätys), intensiivisissä kohtauksissa (kohtaus portaikossa neljännessä jaksossa) ja romanttisissa kohtauksissa (heidän ensimmäinen tanssinsa). Suosikkejani heidän kohtauksistaan ovat lähes kaikki nuo herttaiset hetket My Cottagessa, jossa he saavat molemmat olla hetken vapaita yhteiskunnan odotuksista ja vain pitää hauskaa. En ihmettele miksi Sophie myöhemmin sanoi, keskustellessaan lady Bridgertonin kanssa, sen olleen hänen elämänsä onnellisimpia viikkoja.

Näillä näkymin en usko, että Benedict ja Sophie tulevat päihittämään Anthonya ja Katea romanssi-rankingissani, mutta he tulevat olemaan, epäilemättä, kakkossuosikki parini. Pidän heistä jo nyt kovasti.

Sivujuonet

Benedictin ja Sophien romanssin ulkopuoliset sivujuonet eivät ole vakuuttaneet minua vielä ihan yhtä kovasti. Olennaisinta tällä kaudella on tietenkin pääparin tarina, ja olen iloinen, että pidän siitä kovasti, mutta kaipaan kyllä myös muille hahmoille mielenkiintoisia käänteitä ja edesottamuksia. Minua kiinnostaa tällä hetkellä ehkä eniten Francescan ja Johnin avioliitto ja se, miten nelosjakson lopussa saapuvan Michaela Stirlingin ilmaantuminen vaikuttaa tähän dynamiikkaan. Vaikka hän ja John selvästi rakastavat toisiaan, Francescan avioliitto ei selvästikkään ole aivan kaikkea mitä hän unelmoi sen olevan. Katsoja osaa päätellä mistä Francescan kyvyttömyys nauttia seksistä kenties johtuu, mutta Francesca ei itse sitä vielä tajua. Luulenpa, että hänellä kestää hänen omaan tuotantokauteensa asti hoksata mitä me jo tiedämme. Pidin kovasti siitä, kuinka herttainen John on Francescalle, ja kuinka hän rahoittelee tätä, ei halua tämän esittävän mitään ja on aidosti valmis tekemään mitä vain tehdäkseen vaimonsa onnelliseksi. He ovat herttainen pari.

Violet Bridgertonin romanssi ei vieläkään herätä minussa suurempia tunteita, mutta arvostan kyllä, ettei tässä romanssintäyteisessä sarjassa unohdeta, että keski-ikäisetkin ihmiset voivat rakastua ja tuntea himoa. Olin aidosti iloinen Violetin puolesta hänen antaessaan itselleen vihdoinkin luvan antautua tunteilleen Andersonia kohtaan. Violet on hahmo, joka sekä huvittaa että ärsyttää minua. Hän on aidosti rakastava äiti ja minusta on ihana nähdä kuinka hän kaitsee usein kaaottista perhettään, mutta hänellä on myös piirteitä, jotka rasittavat minua. Ymmärrän, että hän kokee tehtäväkseen saada lapsensa naimisiin ja että hän uskoo tosirakkauteen, mutta toivon silti, että hän ei painostaisi lapsiaan niin paljon. Haluaisin, että hän ja Eloise voisivat, esimerkiksi, keskustella aidosti siitä mitä Eloise haluaa tai ei halua. Violet vaatii myös Benedictiä etsimään vaimoa, vaikka Benedictin ei aidosti olisi tarve mennä naimisiin ellei hän halua: hän ei ole vanhin poika ja monet hänen sisaruksistaan ovat jo todella hyvissä avioliitoissa, eli hänen muiden sisarustensa maine ja tulevaisuus ei riipu hänestä. Tietenkin me tiedämme, että Violet on oikeassa, että Benedictin unelmien kumppani vain odottaa löytämistään, mutta silti... Violet tarkoittaa hyvää, mutta hän saa silti välillä lapsensa tuntemaan olonsa tukaliksi ja ehkä jopa hieman huonoiksi. Ei ole kivaa, että Eloise kokee tarvitsevansa Benedictin suojelua säästyäkseen äitinsä painostukselta. Ehkä Eloisen omalla kaudella sarja voi pureutua tähän hankalaan suhteeseen hieman enemmän. Sidenote, Eloise ja Benedict ovat yhä ihanan herttainen duo ja olen iloinen, että saimme jo heidän jokakautisen kiikkuhetkensä – he ovat yhä toistensa luottoihmiset, ja se on herttaista.

Colin ja Penelope ovat yhä söpöjä, mutta pidän heistä kahdesta Penelopesta yhä huomattavasti enemmän. On hauska nähdä miten hän toimii Lady Whistledownina nyt kun kaikki tietävät hänen identiteettinsä – hänen ei tarvitse enää piileskellä ja se on tietenkin rentouttavaa, mutta nyt tietojen urkkiminen on hankalampaa ja kaikki lähestyvät häntä omien juorujensa kanssa. Kuningatarkin haluaa käyttää häntä ja hänen asemaansa omaksi ilokseen. Kuningattaresta puheen ollen, hänen ja Lady Danburyn ystävyys on aina ollut minusta hauska, mutta en pidä kummastakaan heistä ihan niin paljoa, että jaksaisin uppoutua heidän keskinäiseen draamaansa. Odotan kyllä miten tämä juonikuvio päättyy ja päästääkö kuningatar lady Danburyn "eläköitymään" kuten tämä haluaa. Alice Mondrichin – hahmo josta en myöskään ole koskaan kummemmin välittänyt (hän on ihan kiva, mutta ei sen enempää) – mahdollinen rooli kuningattaren seuraneitona on ihan mielenkiintoinen, koska minusta olisi kiva nähdä jonkun toisen kuin lady Danburyn saavuttavan kuningattaren kanssa todellisen toveruuden. Näissä juonissa on kaikissa kiinnostavia aspekteja, mutta mikään niistä ei ole ihan huippukiehtova.

Eloise, jonka ongelmallisesta feminismistä olen julkaissut aiemmin pienen esseen, aloittaa kauden päättäväisesti "hyllyllä" (eli hän on päättänyt rupeavansa naimattomaksi vanhapiiaksi) ja toteaa Penelopelle, ettei hän enää koe tarpeelliseksi nälviä sulhoja tai nuoria neitoja. Hän juttelee muiden naisten kanssa äitinsä juhlissa iloisesti ja rennosti. Eloise on kausikaupalla pilkannut muita naisia ja vähätellyt toisten naisten taitoja ja unelmia, joten olin iloinen nähdessäni hänen kasvaneen. Pari jaksoa myöhemmin, hän on kuitenkin taas oma vanha kärkevä itsensä pitäessään, äitinsä käskystä, Hyacinthille seuraa tämän opetellessa hienon naisen taitoja. Ymmärrän, että Eloise pakotettiin tähän asemaan ja että olemme usein sisaruksillemme ikävämpiä kuin ventovieraille, mutta oli silti mälsää nähdä hänen halveeraavan Hyacinthin intoilua ja, jälleen kerran, kaikkea mitä hän pitää typeränä ja tyttömäisenä. Olin niin iloinen, kun Hyacinth sanoo Eloiselle viimeisessä jaksossa että tämä tuntuu olevan kiinnostunut vain omista tunteistaan. Odotan innolla kauden toista puolikasta ja toivon, että Hyacinthin loukkaaminen herättää Eloisessa katumusta.

Uudet hahmot ovat kaikki ihan hauskoja – lady Penwood on ihastuttavan hirveä ihminen (Katie Leung tekee erinomaista työtä roolissaan) ja Posy Li on ihanan hassu ja, inhottavasta perheestään huolimatta, herttainen – mutta toivon, että heistä paljastuu toisella puolikkaalla vielä uusia, kiintoisia piirteitä. Odotan erityisesti saako Sophie koskaan tilaisuuden purkaa kaiken vihansa lady Penwoodia kohtaan tälle tai kohtaako Penwood mitään seurauksia siitä, miten kohteli Sophieta. Toivon myös, että Sophien ystävä Penwoodien taloudesta, ihana Alfie, palaa vielä kuvioihin ja löytää paremman työpaikan.

Jumalattaresta jumaloinnin kohteeksi – muinainen ja moderni muusa

Mitä sinulle tulee mieleen kun ajattelet sanaa "muusa"? 

Uskallan veikata, että monelle tulee mieleen taitelijan – kuvataiteilijan, veistäjän, muusikon, kirjailijan tai runoilijan – rakastettu, joka inspiroi heitä tekemään hienoa taidetta. Naisia, joiden kauniit kasvot, viehättävä keho ja rakkauden tunteet taiteilijaa kohtaan kohottavat hänet muita taiteilijoita korkeammalle. Nainen ei kuitenkaan ole aktiivinen hahmo: hän on kaunis pinta, johon taiteilija voi heijastaa tunteensa, jonka kautta tutkiskella itseään ja jonka kautta kehittyä. Muusan rooli on olla inspiraationa, mutta ilman, että hän vie kunniaa taiteilijalta. Jotain tällaista moni varmastikin ajattelee. 

Ja sitähän nykyään muusalla usein tarkoitetaan. Inspiraation lähdettä, rakkauden tai kaipuun kohdetta, jotain kaunista joka usuttaa sielumme lentoon. Muusan roolia ei kuitenkaan välttämättä nähdä ihailtavana tai tavoiteltavana, koska muusana oleminen liitetään esimerkiksi passiivisuuteen. Taylor Jenkins Reidin rakastetun Daisy Jones & The Six -kirjan päähenkilö Daisy, kunnianhimoinen laulaja-kirjoittaja, julistaa kirjassa intohimoisesti: "I had absolutely no interest in being somebody else's muse. I am not a muse. I am the somebody. End of fucking story." Ajatus siitä, että hän olisi vain jonkun muusa, on loukkaava.

Historiassa tunnetaan monia kuuluisia muusia. Elizabeth Siddal oli prerafaeliitti-taiteilijoiden Dante Gabriel Rossettin malli ja muusa. Hän oli taiteilija ja runoilija (hän piti aikoinaan näyttelyitä ja niin edespäin), mutta hänet tunnetaan ehkä silti lähinnä kauniista kasvoistaan, joita Rossetti maalasi. Pablo Picassolla oli lukuisia rakastajattaria, joita hän kohteli usein aika kaltoin sekä käytti inspiraationa teoksissaan. Camille Claudel oli taiteilija, erityisesti taitava kuvanveistäjä, mutta hän on aina jäänyt rakastajansa Auguste Rodinin varjoon: joo, hän oli taiteilija, toki, mutta ennen kaikkea, hän oli Rodinin muusa. Näistä esimerkeistä voi huomata, etteivät muusat aina todellakaan olleet passiivisia naisia, jotka eivät itse tee mitään. Ongelma ei ole heissä, vaan siinä, miten historia on tyytynyt muistamaan heidät. Heidät on ahdettu pieneen rooliin – tukipilariksi suurmiehen tarinalle – ja heidän omat saavutuksensa ovat usein jääneet vähemmälle huomiolle tai vaipuneet kokonaan unholaan. 

Mutta mitä muusat sitten aikoinaan olivat, maailmassa, jossa heidät luotiin? Kreikkalaisessa mytologiassa muusat olivat ylijumala Zeuksen ja muistin jumalattaren Mnemosynen tyttäriä. Heidän lukumääränsä vaihtelee riippuen lähteestä, mutta yleisimmiten heitä sanotaan olleen yhdeksän:

• Kalliope – eeppisen runouden muusa
• Euterpe – musiikin muusa
• Kleio – historiankirjoituksen muusa
• Erato – lyyrisen runouden muusa
• Melpomene – tragedian muusa
• Polyhumnia – pyhän runouden ja laulun muusa
• Terpsikhore – tanssin muusa
• Thaleia – komedian muusa
• Urania – tähtitieteen muusa

Muusat olivat siis kukin vastuussa omasta alueestaan. He olivat näiden alojen jumalattaria, symboleita ja vartijoita, ja ammattilaiset kullakin alalla kunnioittivat muusaansa onnistuakseen ja menestyäkseen. Tulen tässä esseessä keskittymään lähennä Kalliopeen ja kirjallisten taiteiden muusiin.

Syy, miksi moderni idea muusasta ärsyttää minua niin kovasti on se, että muusat eivät aikoinaan olleet vain kauniita kasvoja, joita kirjailijat katselivat saadakseen innostusta. Ilman muusia, kirjailijalla ei ollut tarinaa tai inspiraatiota. Jos kirjailija halusi kirjoittaa eeppisen runon, hänen tuli pyytää Kalliopelta apua, uhrata tälle tai muuten anoa tämän suosiota, jotta hänellä olisi jotain mitä tunkea paperille. Kalliope oli eeppisen runouden luova voima, aivan kuten Euterpe edusti musiikin taidetta ja lumoa. Tämän takia niin monet antiikin runot ja eepokset alkavat vetoomuksella Kalliopelle. Esimerkiksi Homeroksen kuuluisa Ilias alkaa sanoilla (Robert Faglesin käännös): "Rage – Goddess, sing the rage of Peleus' son Achilles, murderous, doomed, that cost the Achaeans countless losses..." Homeroksen sanoissa on käskevä fiilis, kuin hän vaatisi jumalatarta puhumaan hänelle, mutta hän tekee silti heti selväksi, että Kalliope "antoi" hänelle tämän tarinan ja kyvyn kertoa se. Homeroksen toinen eepos, Odysseia, alkaa paljolti samalla tavalla (jälleen Robert Faglesin käännös): "Sing to me of the man, Muse, the man of twists and turns driven time and again off course, once he had plundered the hallowed heights of Troy." Jälleen kerran, Homeros operoi muusien tukemana ja avustamana. Ilman Kalliopea, hänen runonsa olisi jäänyt lyhykäiseksi tai ainakin todella huonoksi.

Minua kismittää, että rooli, joka oli aikoinaan aktiivinen, voimakas ja nosti naisjumalattaren luovan ihmisen – usein miehen – tasaveroiseksi, ehkä jopa häntä korkeammalle, on muuttunut siksi mitä se nykyään on. Olen aika varma, että esimerkiksi Kalliope, joka piti käsissään tarinoita, lauluja, runoja ja eepoksia, olisi kauhistunut, jos tietäisi, että hänen tehtävänsä olisi nykypäivänä vain olla kaunis ja seksikäs – kohde, jota mies voi himoita, taiteilija, jota hän voi hellästi auttaa ja tukea. 

Kuvat:

Kuva 1: Valokuva Camille Claudelista työpajassaan 1885–1887. Kuvaajasta ei tietoa.

Kuva 2: Lähikuva Kalliopesta teoksesta The Muses Urania and Calliope (Simon Vouet, 1634)

Vuoden 2025 Top 10 kirjat

Luin viime vuonna vähän yli 160 fiktiivistä teosta. Suurin osa niistä oli romaaneja, mutta mukana oli myös jokunen sarjakuva, runokokoelma ja näytelmä. Suurin osa lukemistani teoksista oli hyviä, jopa erinomaisia, mutta valitettavasti annoin viime vuonna vain muutamalle kirjalle täydet 5/5 tähteä, mikä on aina hieman harmillista. Olin viime vuonna myös yleisesti todella ahdistunut ja ahdistukseni vaikutti paljon lukemiseeni. Se heikensi usein keskittymistäni ja teki uusein kirjojen aloittamisesta usein hankalaa. Äärimmillään se sai minut pelkäämään, että useamman kolmen tähden kirjan putki tarkoitti, että en oikeasti enää pidä lukemisesta. Ahdistus on kiva juttu, eikö vain? Summa summarum, minulla oli viime vuonna hankaluuksia lukemisen kanssa.

Luin kuitenkin joitain ikimuistoisia teoksia, joista tuli uusia suosikkejani. Haluan tänään kertoa teille kymmenestä teoksesta, joita rakastin koko sydämelläni ja jotka viihdyttivät, naurattivat, itkettivät ja innostivat minua. Tässä he ovat – vuoden 2025 kymmenen parasta fiktiivistä teosta!

Not Quite Dead Yet (Holly Jackson)

Not Quite Dead Yet on omalaatuisin dekkari, jonka olen hetkeen lukenut. Siinä seurataan Jetiä, jonka kimppuun hyökätään eräänä yönä juhlien jälkeen. Kun hän herää sairaalassa, hänelle kerrotaan, että hänellä on noin viikko elinaikaa. Jet ei halua tuhlata viimeisiä päiviään ja päättää ratkaista oman murhansa. Jetin tarina on intensiivinen ja traaginen, mutta ennen kaikkea se on ahdistava, koska lukija tietää alusta alkaen, että Jet tulee kuolemaan, että hänen aivovammansa on tikittävä aikapommi, joka tulee räjähtämään hetkenä minä hyvänsä. Jackson pohdiskelee kirjassa monia koskettavia teemoja, kuten mutkikkaita perhedynamiikkoja, menetettyjä mahdollisuuksia, orastavaa rakkautta ja sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista kullekin meistä. Vaikka kirja on, yllätys yllätys, todella synkkä, se on paikoittain myös aivan todella hauska – Jetin huumori oli perin samaistuttavaa.

The Emperor and the Endless Palace (Justinian Huang)

Justinian Huangin esikoisteos The Emperor and the Endless Palace muistutti minua jälleen siitä, että minun ei tule luottaa liikaa muiden ihmisten mielipiteisiin kirjoista jotka kiinnostavat minua vaan luottaa omiin vaistoihini kun ne sanovat, että jokin kirja saattaisi olla minusta hyvä. Joskus enemmistö on oikeassa, mutta Huangin tapauksessa enemmistö on mielestäni aivan väärässä. Tämä kirja oli wild ride alusta loppuun, täynnä yllättäviä käänteitä. En malttanut lopettaa lukemista, koska halusin tietää miten tarina päättyy. Huangin kirja kertoo kahdesta miehestä jotka tapaavat ensi kerran muinaisen Kiinan hovissa, ja jotka syntyvät vuosisata toisensa jälkeen uudestaan ja yrittävät löytää tiensä toistensa luokse. Heidän tarinansa ei ole vain tarina rakkaudesta, se on tarina pakkomielteestä, petoksista, kohtalosta ja himosta. Tämä kirja jäi kummittelemaan mieleeni viikkokausiksi luettuani sen loppuun.

Skandar and the Spirit War (A. F. Steadman)

On aina pelottavaa aloittaa rakastamasi sarjan viimeinen osa. Entä jos se on pettymys? Entä jos lempparihahmosi tarina päättyy traagisesti? Entä jos keskeisten mysteerien vastaukset ovat tylsiä? Mielessäni pyörivät nämä ja liuta muita kysymyksiä, kun aloitin A. F. Steadmanin ihanan, taianomaisen yksisarvisista ja heidän ratsastajistaan kertovan Skandar-sarjan viimeisen kirjan Skandar and the Spirit War. Ilokseni voin ilmoittaa, että Steadman antoi faneilleen tyydyttävän, hauskan, katkeransuloisen, riemastuttavan, jännittävän ja maagisen finaalin. Spirit War sinetöi Skandar-sarjan paikan yhtenä suosikkisarjoistani ikinä. Rakastan näitä hahmoja (erityisesti Skandarin bestistä, rämäpäistä, kunnianhimoista ja viekasta Bobbya), heidän riehakkaita yksisarvisiaan ja tätä elementtimagiantäyteistä maailmaa. Oli haikeaa sanoa hyvästit näille hahmoille, mutta ainakin lohtunani oli se, että heidän tarinansa saivat ansaitsemansa päätöksen.

Batman: The Court of Owls Saga (Scott Snyder)

Scott Snyderin kirjoittama ja Greg Capullon upeasti kuvittama Batman: The Court of Owls Saga on yksi kuuluisimpia ja rakastetuimpia Batman-tarinoita. Sen keskeinen pahis ei ole yksittäinen superrikollinen, vaan legendaarinen, synkkä salaseura, Pöllöjen neuvosto, joka alkaa lietsoa sotaa Batmania vastaan. Sarjakuvassa tasapainotellaan hienosti toivon ja kauhun välillä, sukelletaan Waynen perheen menneisyyden haavoihin ja pistetään Batman todelliselle koetukselle. Koska rakastan Batmanin ja hänen Robiniensa dynamiikkoja, olin erityisen riemuissani kun tajusin, että sarjiksessa keskitytään aika lailla Batmanin ja Dick Graysonin (ensimmäinen Robin, sittemmin Nightwing) suhteeseen. Oli ihana nähdä millainen heidän suhteestaan on rakentunut Dickin lopetettua duuninsa Batmanin sidekickinä. Haluan nostaa hattuani Snyderille myös siitä miten hän kirjoitti Martha Waynen hahmon ja miten hän kuvasi Batmanin symbolista merkitystä Gothamin kansalle.

Pure mua (Terhi Tarkiainen)

Terhi Tarkiaisen Verta hampaissa -vampyyrisarja on ehdottomasti yksi tämän vuoden ilahduttavimpia lukukokemuksiani. Sarja alkaa Pure mua -kirjalla, jossa rikkaan perheen tytär, historian gradua vääntävä Anna saa vanhemmiltaan lahjaksi ikioman vampyyrin, Vladin, jolla hän saa tehdä ihan mitä haluaa. Anna ei kuitenkaan halua käyttää terävähampaista lahjaansa hyväkseen ja alkaa setviä miten saisi tämän palautettua kenneliin, josta äiti ja isä hänet ostivat. Vaikeuttamaan Annan elämää entisestään saapuu Vladin verenhimoinen kumppani, Kalma, joka on valmis tappamaan kenet vain pelastaakseen rakkaansa. Pure mua on aivan ainutlaatuinen kirja, täynnä ihastuttavan kuivaa huumoria, absurdeja tilanteita ja ikimuistoisia hahmoja (erityisesti Anna valloitti sydämeni). Sarjan muutkin osat ovat hyviä, mutta tällä ensimmäisellä kirjalla on erityinen paikka sydämessäni.

Superman: Birthright (Mark Waid)

Luin tänä vuonna todella paljon DC-sarjakuvia ja löysin lukuisia uusia suosikkeja. Mark Waidin erinomainen Superman: Birthright on ehdottomasti paras Superman-sarjakuva, jonka olen koskaan lukenut. Sarjiksessa seurataan Clarkin muutosta aloittelevasta journalistista, joka unelmoi ihmisten auttamisesta, supersankariksi. Tämä on hänen sankarisyntytarinansa – Waid näyttää meille miten hän luo ikonisen asunsa äitinsä kanssa, suorittaa ensimmäiset tehtävänsä Supermanina ja taistelee todistaakseen Metropoliksen väelle, ettei hän ole uhka (vaikka Lex Luthor muuta väittääkin). Waidin Clark on herttainen, rakastava, kiltti ja uhrautuva, mutta hän on myös yksinäinen nuori mies, joka on ainut kaltaisensa, täysin vailla ihmisiä jotka ymmärtäisivät häntä. Kultainen poju. Waid kirjoittaa kaikki ikoniset Superman-hahmot erinomaisesti – hänen Lexinsä on kiero juonittelija ja hänen Lois Lanensa on uhmakas, itsepäinen, uhkarohkea ja nokkela. Upea sarjis.

Thyestes (Seneca)

Roomalaisen näytelmäkirjailija Senecan Thyestes on kylmäävä, kammottava ja karmaiseva kertomus toisiaan verisesti vihaavista veljeksistä, Atreuksesta ja Thyesteestä. Kiero Atreus kutsuu maanpaossa eläneen Thyesteen kotiinsa, jotta he voivat sopia riitansa. Tosiasiassa, hänellä ei ole aikomustakaan antaa veljelleen anteeksi – sen sijaan hän aikoo tehdä jotain todella, todella ällöttävää ja julmaa. Thyestes on aidosti piinaava tragedia ja erinomainen kuvaus sukupolvelta toiselle siirtyvästä väkivallan kierteestä ja kostosta (voiko kostamalla saavuttaa onnen ja kuinka pitkälle olemme valmiita menemään kostaaksemme meihin kohdistetun loukkauksen ja niin edespäin). Atreuksen ja Thyesteen suvun tarina on yksi suosikkimyyteistäni, koska se on niin käsittämättömän kaoottinen ja kauhea (tässä myytissä on kaikkea kannibalismista oman lapsen surmaamiseen), ja tämä on ehdottomasti paras, koskettavin ja aidosti hirvittävin kuvaus suvun tästä sukupolvesta.

 Catwoman: Trail of the Catwoman (Ed Brubaker)

Brubakerin upeassa, synkässä ja intensiiisessä sarjiksessa Selina Kyle palaa Gothamiin lavastettuaan jonkin aikaa sitten oman antisankaritar-alter egonsa, Kissanaisen, kuoleman. Hän haluaa aloittaa alusta ja uudistaa Kissanaisen roolin. Tämä sarjis sisältää ryöstökeikkoja, takaa-ajoja ja arvoituksia – se on rikostarina ja tarina antisankarittaresta, mutta se on myös tarina nuoresta naisesta, joka yrittää löytää oman polkunsa, joka kamppailee tunteidensa kanssa ja joka haluaa auttaa yhteiskunnan heikoimpia, niitä, jotka poliisit ja jopa Batman usein unohtavat. Brubaker kuvasi Selinan ja Batmanin suhdetta erinomaisesti – he rakastavat toisiaan, mutta he elävät aivan eri maailmoissa – ja rakastin sitä, miten hän kirjoitti Gothamin kaupungista. Sarjiksen taide oli myös ihanan noir-vaikutteista.

Dracula (Bram Stoker)

Luin tänä vuonna, vihdoin ja viimein, Stokerin Draculan. Se odotti minua hyllyssäni vajaan vuosikymmenen. Tiesin aina, että joku päivä lukisin sen, joten en koskaan luopunut siitä. Dracula oli huumaava lukukokemus – luin sen intoa puhkuen neljässä päivässä ja vaikka luin sen jo tammikuussa, ajattelen sitä yhä usein. Pidin todella paljon Stokerin luomasta synkästä tunnelmasta, hänen tavastaan kuvailla tunteita ja ympäristöä, ja hänen kirjansa hahmoista. Erityiseksi suosikikseni nousi Mina Harker, joka oli monin tavoin kirjan sykkivä sydän sekä fiksumpi hahmo kuin uskalsin toivoa – monet painottavat Draculan olevan hyvin seksistinen kirja ja vaikka siinä on monia aikakaudelleen tyypillisiä, ns. problemaattisia piirteitä, väittäisin esimerkiksi Minan hahmon olevan paljon parempi kuin mitä ihmiset usein väittävät. Oli ilo lukea tämä vampyyrikauhun klassikko ja nähdä mistä monet legendaariset vampyyritroopit saivat alkunsa.

Bury Our Bones in the Midnight Soil (V. E. Schwab)

Jos joku kirjailija oli luotu kirjoittamaan eeppinen, toksinen, synkkä ja goottilainen lesbovampyyriromaani, niin se on V. E. Schwab. BOBITMS on hieno, monessa aikajanassa ja monella eri historiallisella aikakaudella liikkuva teos, jossa pohdiskellaan kuolemattomuutta, elämän merkitystä, rakkautta, raivoa, kostoa ja misogynian eri tasoja kolmen vampyyriksi muuttuvan hyvin erilaisen naisen elämäntarinan kautta. Olen aina rakastanut Schwabin kirjoitustyyliä, mutta tässä kirjassa hänen lyyrinen tapansa kirjoittaa pääsee loistamaan kerrassaan upeasti. Schwabin vampyyriteos on läpeensä queer, ja käsitteleekin queer-ihmisille tuttuja tunteita ja kokemuksia samaistuttavalla tavalla, huolimatta siitä, että päähenkilöt ovat verta juovia hirviöitä. Ja veren juomisesta puheen ollen, Schwab myötäilee joitain perinteisiä vampyyritrooppeja, mutta myös keksii omia sääntöjään, jotka tekevät hänen vampyyreistaan uniikkeja ja hänen omiaan.