Troijan sota – miksi kerromme samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen

"Poets must sing the story over and over again, passing it from generation to generation, lest in losing Troy we lose a part of ourselves."

- Stephen Fry (Troy) 

Kreikkalaisten ja troijalaisten välisen kymmenvuotisen Troijan sodan tarinaa ei kummemmin tarvitse esitellä. Jopa ihmiset, jotka eivät olisi eläissään perehtyneet kreikkalaiseen mytologiaan tuppaavat tietämään myytistä edes jotakin – kenties he tietävät, että Helena-niminen nainen oli sodan syypää (tästä voidaan kiistellä, mutta yleismielikuva on, että hän aiheutti sodan), että kreikkalaiset voittivat juonella johon liittyi sotilaita pullottava puuhevonen tai, että Achilles-niminen sankari oli kreikkalaisten huippumies, jolla oli valitettava heikkous kantapäässään. Troijan sota ei ole siis vain akateemikkojen tietoudessa oleva vähäpätöinen myytti, vaan jotain paljon, paljon suurempaa. 

Kuten Ateenan tragediakirjailijat, runonlaulajat ja muut taiteilijat, myös antiikkiä seuranneiden aikakausien taiteilijat ovat tarttuneet Troijan myyttiin ja kertoneet sen omalla tavallaan. En edes yritä luetella kaikkia – tai edes olennaisimpia – maalauksia, veistoksia ja muita visuaalisia taideteoksia, koska siinä minulta menisi henki, terveys sekä elämänhalu, koska kuvataiteilijat ovat ammentaneet tästä myytistä matskua töihinsä käsittämättömän paljon. Myytti on inspiroinut myös musiikkia. Keskityn kuitenkin taidemuotoihin, jotka ovat minulle tutumpia: televisioon, elokuvaan ja kirjallisuuteen. Alla on lista joistakin löytämistäni (jotkut olen myös lukenut/nähnyt) Troija-aiheisista teoksista eri aikakausilta. Haluan kuitenkin painottaa, että tässä on vain murto-osa olemassa olevista teoksista. Lisää löydät googlaamalla.

TV / Elokuva:

• Helena (dir. Manfred Noa, 1924)
• Helen of Troy (dir. Robert Wise, 1956)
• The Trojan Horse (dir. Giorgio Ferroni, 1961)
• The Fury of Achilles (dir. Marino Girolami, 1962)
• The Trojan Women (dir. Michael Cacoyannis, 1971)
• Helen of Troy (dir. John Kent Harrison, 2003)
• Troija (dir. Wolfgang Petersen, 2004)
• Troy: Fall of a City (luonut David Farr, 2018)

Kirjallisuus:

• Troilus ja Cressida (William Shakespeare, 1609)
• Andromaque (Jean Racine, 1667)
• Penthesilea (Heinrich von Kleist, 1808)
• The Trojan War Will Not Take Place (Jean Giraudox, 1935)
• Kassandra (Christa Wolf, 1983)
• Troijan laulu (Colleen McCullough, 1998)
• Helen of Troy (Margaret George, 2006)
• Ransom (David Malouf, 2009)
• The Song of Achilles (Madeline Miller, 2012)
• The Silence of the Girls (Pat Barker, 2018)
• A Thousand Ships (Natalie Haynes, 2019)
• Troy (Stephen Fry, 2020)
• Wrath Goddess Sing (Maya Deane, 2022)
• Horses of Fire (A. D. Rhine, 2023)
• Daughters of Bronze (A. D. Rhine, 2024)
• The End Crowns All (Bea Fitzgerald, 2024)

Leffoja, sarjoja ja kirjoja siis riittää Troijan myytin faneille. Emme selvästikkään saa tästä tarinasta tarpeeksemme ja koemme, että se ansaitsee tulla kerta toisensa jälkeen uudelleenkerrotuksi. Haluamme, että se elää ikuisesti ja pysyy ihmisten mielissä. Kuten Stephen Fry kirjoitti teoksessaan Troy (lainaus löytyy tämän tekstin alusta): jos menettäisimme Troijan tarinan, menettäisimme osan itsestämme. Mutta miksi Troija on niin tärkeä? Mikä siinä viehättää niin kovasti?

Troijan sodan myytin suosioon vaikuttaa tietenkin olennaisesti myös se, että antiikin aikoina siitä kirjoitettiin lukuisia näytelmiä ja runoja, jotka ovat, onneksi, säilyneet meille. Homeroksen Ilias-eepos on yksi länsimaisen kirjallisuuden historian kulmakivistä – teos, jota on kautta historian analysoitu, luettu, arvostettu, adaptoitu ja opiskeltu. Uskaltaisin väittää, että se on maailman historian tunnetuin eepos. Antiikin Ateenan kolme kuuluisinta tragedia-kirjailijaa kirjoittivat myös kaikki useammankin Troijan sodasta kertovan – tai ainakin sen tarinaan viittaavan – näytelmän. Aiskhyloksen trilogia Oresteia kertoo Troijan sodan jälkimainingeista Mykenessä. Hänen tiedetään kirjoittaneen myös näytelmät Myrmidons (joka käsitteli Achilleksen raivoa) ja Hector's Ransom (joka puolestaan kertoi poikansa Hektorin ruumista Achillekselta anovasta Priamista), mutta valitettavasti nämä näytelmät ovat kadonneet. Sofokleelta on säilynyt muun muassa Ajax, joka kertoo kreikkalaisesta sankarista ja hänen traagisesta itsemurhastaan, ja Filoktetes, jossa Odysseus lähtee ystävineen hakemaan vammautunutta sotilasta, jonka he hylkäsivät matkalla Troijaan mutta ilman jota he eivät voi voittaa sotaa. Euripideeltä on säilynyt eniten näytelmiä ja monet niistä kertoivat Troijasta ja sen hahmoista. Hän kirjoitti näytelmät Andromakhe, Hekabe, Troijan naiset, Ifigenia Auliissa, Helena ja Rhesos (joka tosin oli mahdollisesti jonkun toisen kirjoittama, emme ole varmoja). Myös roomalaiset arvostivat Troijan myyttiä. Heidän kansalliseepoksensa Aeneis kertoo troijalaisen Aeneaan pakomatkasta sodan jälkeen. On päivänselvää, että jos joku myytti on säilynyt meille näin monessa eri muodossa, niin tietenkin se jää ihmisten mieleen ja muotoutuu aikakauttaan symboloivaksi tarinaksi. Troijan sota oli kreikkalaisille selvästi tärkeä myytti – eivät taiteilijat tai teatterifanit muuten olisi palanneet sen pariin kerta toisensa jälkeen. Me seuraamme heidän jalanjäljissään, ja palaamme myytin pariin yhä vain. 

Minusta Troijan sodan viehättävyys johtuu kuitenkin ennen kaikkea siitä, että se on taru, jossa on kaikkea mitä vain voit eeppiseltä myytiltä kaivata. Ihan totta, se on likimain täydellinen tarina – eikä kyseessä ole vain minun mielipiteeni, olen juuri luetellut lukuisia todisteita siitä, että muutkin ihmiset palvovat sitä. Haluatko eeppistä fantasiaa? Jumalat seikkailevat ihmisten keskuudessa ja vaikuttavat heidän kohtaloihinsa ja jopa taistelevat heitä vastaan. Oletko perso traagiselle romantiikalle? Helena ja Paris ovat legendaariset kielletyt rakastavaiset, Achilleksen ja Patrocluksen suhde riipaisee meistä järeintäkin ja Andromakhen ja Hektorin hellä suhde, sekä heidän rakkautensa heidän pientä poikaansa kohtaan, höykyttää sydäntäni joka hiton kerta. Tykkäätkö menevästä toiminnasta, hienoista taisteluista ja sen sellaisesta? Troijan sodassa sitä löytyy. Soturit taistelevat kymmenen pitkää vuotta, keksivät yhä uusia strategioita ja jotkut heistä haastavat jopa jumalat mittelöön (ah, Achilles ja hänen legendaarinen taistelunsa jokea vastaan). Entä jos et halua niinkään lukea tai katsoa sotaa, vaan sinua kiinnostaa enemmän tarinat ihmisistä, jotka eivät sodi itse mutta joutuvat silti puimaan sodan seurauksia? Monet luettelemistani tarinoista seuraavat naisia, jotka joutuvat päivittäin näkemään miestensä/veljiensä/isiensä/ystäviensä ratsastavan taisteluun ja viettävät päivänsä koettaen selviytyä. Erityisesti viime vuosina on kirjallisuuden alalla on ollut iso buumi kirjoissa, jotka keskittyvät siviileihin ja heidän kokemuksiinsa. Oletko kyllästynyt sotatarinoihin, jossa on selkeä paha ja hyvä? Troijan sodassa on hyökkäävä ja puolustava osapuoli, mutta yksilötasolla harva hahmoista on vain hyvä tai paha. He kaikki tekevät virheitä ja jokainen heistä on satuttanut jotakuta. Vaikka kreikkalaisia voi pitää sodan syypäinä – hehän sitä purjehtivat Troijaan – kukaan ei säily sodassa puhtoisena. Troijan sota pursuaa tunnetta eikä jätä ketään kylmäksi. Se on tarina raivosta, vihasta, katkeruudesta, menetyksestä, rakkaudesta, himosta, traumoista, uupumuksesta, verenhimosta, toveruudesta, selviytymisestä, kohtalosta ja ihmisiä suuremmista voimista. 

Mistä tahansa näkökulmasta kerrottuna, Troijan sota on vaikuttava tarina. Sen keskeinen tunnelma  ja teema myös muuttuu merkittävästi, onhan jokainen hahmo oman tarinansa ydin ja jokaisella on omat motiivinsa. Esimerkiksi Agamemnonille, kreikkalaisten johtajalle, sota on lopulta voitokas, vaikka voittoa jouduttiinkin odottelemaan kymmenen vuotta. Troijan kuningatar Hekabelle myytti puolestaan kertoo hänen koko elämänsä tuhosta: hän menettää verisesti kaikki lapsensa paitsi tyttärensä Kassandran (joka joutuu Agamemnonin vangiksi), hänen aviomiehensä tapetaan, kreikkalaiset orjuuttavat hänet ja hänen kaupunkinsa ryöstetään ja poltetaan. Thetis ei välitä kreikkalaisista tai troijalaisista armeijoina: hän välittää vain ja ainoastaan pojastaan Achilleksesta, ja hänelle myytti onkin oman lapsen suojelemisesta ja lopulta tämän menettämisestä. Zeukselle sota on shakkipeli, jota pelataan kuolevaisilla. Achilleksen orjaksi joutuvalle Briseisille, Troijan tarina on kertomus orjuuden kauhuista ja sotilasleirin lukuisten naisorjien kokemuksista. Kaikki nämä versiot ovat kertomisen arvoisia ja omalla tavallaan kiehtovia, kunhan vain tarinan luoja osaa hommansa. Troijan myytti pysyy tämän takia ikivihreänä eikä siihen ehdi kyllästyä, koska jokainen versio on oma juttunsa joka herättää sinussa omanlaisiaan tunteita.

Troijan myytin hahmot ovat myös ikimuistoisia. Helena on yksi kreikkalaisen mytologian mielenkiintoisimmista naisista, koska hän voi olla, luennasta riippuen, joko maailmanhistorian kavalin huora, viaton kidnappauksen uhri, lapsensa unohtava kurja äiti, rakkaudenkipeä ja yksinäinen neito, tai kaikkia näitä yhtä aikaa. Achilles on kaunis, raivokas tähdenlento – mies, joka taistelee verisesti, suree koko sielullaan ja kuolee nuorena. Kassandrasta, Troijan kirottu papitar, on nykyaikana muotoutunut naisten kärsimysten symboli: hän on jokainen nainen, joka on koskaan yrittänyt puhua kokemuksistaan ja jota ei ole uskottu. Agamemnon on ikimuistoisen hirveä kusipää. Odysseus on yksi mytologian legendaarisimpia miehiä, loistava keplottelija, viekas nero ja uskomattoman epäonninen matkustaja. Priam on kuningas, mutta ennen kaikkea muistamme hänet isänä, joka suuteli poikansa tappajan kättä ja anoi tältä armoa, koska se, että hänen poikansa voidaan haudata kunniallisesti oli hänen omaa kunniaansa tärkeämpää. Voisin kirjoittaa kokonaisen postauksen Troijan sodan loistavista hahmoista, mutta nämä esimerkit saavat riittää. 

Troijan sota tapahtuu myyttisessä pronssikautisessa menneisyydessä, mutta se koskettaa meitä yhä iättömillä teemoillaan. Emily Wilson, joka julkaisi käännöksensä Iliaasta vuonna 2023 kirjoitti esipuheessaan: 

"We are now in a period of crisis not for a specific nation but for humanity, inhabiting a planet that is becoming less and less habitable. A new kind of heartbreak can be felt in The Iliad's representation of a city in its last days, of triumphs and defeats and struggles and speeches that take place in a city that will soon be burned to the ground, in a landscape that will soon be flooded by all the rivers, in a world where soon, no people will live at all, and there will be no more stories and no more names. You already know the story. You will die. Everyone you love will also die. You will lose them forever. You will be sad and angry. You will weep. You will bargain. You will make demands. You will beg. You will pray. It will make no difference. Nothing you can do will bring them back. You know this. Your knowing changes nothing. This poem will make you understand this unfathomable truth again and again, as if for the very first time."

Mietin tätä lainausta usein kun ajattelen Iliasta. Se kiteyttää niin hyvin Troijan sodan tarinan voiman. Se pakottaa meidät kokemaan kaikista hankalimpia tunteita ja todistamaan ihmiskuntaa julmimmillaan ja kauneimmillaan. Se vaatii meitä kuvittelemaan millaista on elää tuhoutuvassa maailmassa – ja kenties tajuamaan, että elämme kaikki omanlaisessaan Troijassa. Aeneaassa, joka lähtee liittolaisineen pakoon Troijasta näemme pakolaisia, jotka joutuvat jättämään sodan murjoman kotinsa ja etsimään parempaa tulevaisuutta toisaalta. Troijan orjuutetut, tapetut ja pahoinpidellyt naiset ja lapset pakottavat meidät ajattelemaan kaikkia niitä viattomia, joita kuolee ja satutetaan vuosittain sodissa ympäri maailman. Kun Achilles menettää Patrocluksen, jokainen, joka on koskaan menettänyt rakastettunsa tai parhaan ystävänsä, itkee hänen kanssaan. Troijan sota on riipaiseva tarina, mutta kaikessa julmuudessaan se on ennen kaikkea rehellinen ja piinallisen inhimillinen.

Troijan sota on vanha tarina, mutta se on ikuinen tarina, koska ihmiskunta ei muutu. Me sodimme, suremme, rakastamme, itkemme, raivoamme, menetämme ja pelkäämme kotimme ja maailmamme puolesta. Troijan myytti on hiton hyvä tarina ja jo se itsessään selittää miksi se on meille yhä niin tärkeä, mutta tarina on paljon muutakin kuin vain hiton hyvä. Iästään huolimatta se voi auttaa meitä käsittelemään tunteitamme sekä aikaa, jossa elämme. Sen vuoksi, se elää ikuisesti.

Taideteokset: 

Kuva 1: Lähikuva teoksesta Fall of Troy (Daniel van Heil, 1604)

Kuva 2: Venus Rescues Paris from His Duel with Menelaus (Johann Heinrich Tischbein, 1757)

Kuva 3: Troijan kuningatar Hekabe ja hänen tyttärensä Polyxena, joka uhrataan Achilleksen haudalla teoksessa Hecuba and Polyxena (Merry Joseph Blondel, 1814)

Kuva 4: The Burning of Troy (Louis de Caullery (en valitettavasti löytänyt maalausvuotta, mutta taiteilija eli vuosina 1580–1621, joten veikkaan, että kyseessä on 1600-luvun teos)

TV-arvio: Bridgerton, Kausi 4, Jaksot 5–8

"What is love in the face of society?"

Bridgertonin neljäs kausi – Benedictin ja Sophien rakkaustarina – on nyt julkaistu kokonaan. Katsoin kauden toisen puolikkaan jaksot heti kun pystyin ja olen nyt, aikani kautta pohdiskeltuani ja siitä tunteiltuani, saanut ajatukseni koottua. 

Ennen kuin syvennyn hahmoihin ja juoniin, haluan sanoa sen verran, että rakastan, että kauden ensimmäisen puoliskon postereissa Sophie oli Benedictin hurmannut Lady in Silver, hopeapukuinen nainen, kun taas tällä puolikkaalla hän on oma itsensä, pelkkä Sophie Baek. Benedictin rakkaus ei ole enää kohdistunut hänen päässään lähes maagiseksi muodostuneeseen versioon Sophiesta, vaan Sophieen itseensä. 

Annan kaudelle, nyt kaikki jaksot nähtyäni, kokonaisuudessaan 4/5 tähteä! Se on epäilemättä kakkossuosikkini sarjan kausista.

Päähenkilöt ja romanssi

Benedictin ja Sophien tarina vei minut mennessään. Ennenkuin puhun enemmän heidän romanssistaan, keskitytään ensin heihin molempiin itsenäisinä hahmoina.

Benedict on viettänyt koko sarjan tähän asti puhuen siitä  kuinka hän ei välitä yhteiskunnan säännöistä, mutta tätä ennen häntä ei ole koskaan todella koeteltu. Sophien, varattoman palvelijattaren ja isänsä äpärälapsen, valitseminen tarkoittaa, että hänen täytyy oikeasti olla valmis tulemaan yhteiskuntansa hylkäämäksi. Pidin siitä, että häntä todella, aidosti haastettiin ja jopa hänen perheensä oli hänen rakkauttaan vastaan. Hän joutui miettimään olisiko hän oikeasti valmis luopumaan kaikesta Sophien vuoksi. Suosikkikohtauksiani tällä puolikkaalla olivat muun muassa ne hetket, jolloin Benedict haastaa takaisin, pistää kampoihin yhteiskunnalle ja niille, jotka eivät hyväksy häntä tai kohtelevat toisia julmasti – hän huomauttaa äidilleen, että tältä on aavistuksen tekopyhää paheksua häntä ja Sophieta vietettyään vuosia paasaten lapsilleen tosirakkaudesta, ja hän koettaa parhaansa mukaan puolustaa Francescaa, jolta vaaditaan julmaa, tungettelevaa raskaustarkastusta Johnin kuoleman jälkeen. Oli myös ilo ensimmäistä kertaa kuulla mitä Benedict ajattelee asemastaan kakkospoikana, ns. varamiehenä, sinä joka perii jos Anthonylle olisi käynyt jotain tai jos hän ei saisi lapsia. Benedictin ja Danburyn kohtaus, jossa Benedict toteaa, että on outoa kun tuo pikkuinen vauva on vienyt häneltä hetkessä hänen "tarkoituksensa", oli hauska, etenkin, kun Benedict lopulta toteaa, ettei hän tunne kateutta, vaan rakkautta veljenpoikaansa kohtaan.

Benedict kasvoi tällä kaudella todella paljon. Hän oli oma ihana, rento, vitsikäs itsensä, mutta hän myös kasvoi, aikuistui ja kehittyi. Oli ilo nähdä kuinka avoimesti hän pyyti Sophielta anteeksi typeryyksiään ja kuinka hän taisteli tämän puolesta. Benedict on tähän asti viettänyt huoletonta, kepeää, sitoutumatonta elämää – hän on yhä tuo vapaasieluinen taiteilija, mutta hän on nyt myös mies, joka uskaltaa olla herkkä, uskaltaa rakastua ja uskaltaa taistella tuon rakkauden puolesta. Hän myös näyttää palanneen taiteensa pariin, Sophien, muusansa, inspiroimana – olihan kauden viimeinen shotti hänen Sophiesta tekemästään maalauksesta. Ah, rakastan Benedictiä todella, todella paljon.

Lopuksi, haluan vielä sanoa, ennen kuin siirryn Sophieen, että arvostin todella paljon kohtausta, jossa Benedict kertoi Sophielle välittäneensä myös miehistä. Pelkäsin tämän kauden alussa, että Benedictin biseksuaalisuus unohdettaisiin nyt kun hän rakastuu naiseen, joten olin todella iloinen, kun hän ottaa sen puheeksi ja sanoo Sophielle menneistä suhteistaan miesten kanssa että "– I refuse to be at all ashamed about that". Tämä on suuri osa häntä ja hän haluaa jakaa sen Sophien kanssa. Hän luottaa Sophien käsiin salaisuuden joka voisi tuhota hänen maineensa. Sophien yksinkertainen vastaus, hänen välitön hyväksyntänsä, oli koskettava: "Love is always a thing to be proud of."

Ah, Sophie. Voin nyt virallisesti julistaa, että hän on kakkossuosikkini sarjan leideistä. Yerin Ha oli kerrassaan hurmaava tässä roolissa. Pidin tällä puolikkaalla Sophiessa erityisesti siitä, että hän ei suostu luopumaan itsekunnioituksestaan edes rakkauden edessä. Hän ei halua olla pelkkä rakastajatar, salaisuus jota Benedict piilottelee muulta yhteiskunnalta. Näissä jaksoissa pureuduttiin siihen miksi Sophie pelkää tätä roolia niin paljon ja miksi hän ei voi uskoa Benedictin rakkauteen – oli ilo nähdä hänen vihdoin avautuvan Benedictille siitä miten hänen isänsä jätti hänet puille paljaille testamentissaan ja oli sitäkin isompi ilo nähdä hänen saavan lopulta selville, ettei hänen isänsä tehnyt niin laisinkaan, että Araminta on valehdellut hänelle vuosia ja anastanut Sophien perinnön. Oli niin, niin tyydyttävää nähdä Aramintan joutuvan nöyrtymään ja suostumaan Bridgertonien suunnitelmaan esitellä Sophie seurapiireille isänsä sukulaistyttönä. Sophie on kokenut niin paljon paskaa ja hän ansaitsee vain kaikkea parasta – hän on ihana, ihana hahmo. Ja herkistyin aidosti hänen saadessaan onnellisen loppunsa. En malta odottaa, että pääsen seuraamaan hänen ja Benedictin yhteiseloa tulevilla kausilla – millaisen kodin he tekevät Our Cottagesta? Miten Sophie asettuu uuteen rooliinsa Bridgertonina?

Ja nyt, Benedictin ja Sophien romanssista muutama sananen. He eivät onnistuneet viemään ykkösparin paikkaa Anthonylta ja Katelta, mutta he ovat ehdottomasti kakkossuosikkini sarjan pareista. Yerin Han ja Luke Thompsonin kemia on erinomaista, ja heidän hahmojensa suhteessa on juuri tarpeeksi draamaa. Tuo draama ei myöskään koskaan tuntunut, kuten joskus romansseissa, pakotetulta vaan ymmärsin aina miksi jompikumpi heistä epäröi, miksi Sophie katkaisi heidän suhteensa ja niin edespäin. Pidän tarinoista kielletyistä romansseista ja luokkarajoja rikkovista suhteista, joten se, miten Bridgertonit ja Sophie joutuivat, useiden liittolaistensa avulla, juonittelemaan saadakseen tämän parin yhteen, oli kiehtovaa seurattavaa. Benedictin rakkaudentunnustus nelosjaksossa – hänen hellästi toistelemansa "I love you" – oli yksi sarjan romanttisimpia hetkiä ja erinomaista duunia Luke Thompsonilta. Oli ihanaa, että viimeisessä jaksossa he tanssivat yhdessä kuten he tanssivat tavatessaan, ja että saimme nähdä heidän häänsä, jossa vieraina ovat heidän kaikki ystävänsä – niin hienot leidit ja herrat kuin Sophien ystävät palvelusväen puolelta. Olin niin iloinen, että Sophien bestis Alfie, herttainen uskollinen Alfie, saattaa Sophien alttarille vietettyään koko kauden kannustaen häntä ja muistuttaen häntä siitä, että hän on Benedictin rakkauden arvoinen. 

Sivuhenkilöt ja -juonet

Sivujuonet olivat minusta paljon mielenkiintoisempia nyt kauden toisella puolikkaalla – toinen puolisko oli minusta, kaikin puolin, ensimmäistä parempi, vaikka viihdyinkin jaksojen 1–4 parissa vallan mainiosti.

Aloittakaamme ehkä koskettavimmasta juonikuviosta, Francescan, Johnin ja Michaelan tarinasta. Michaela oli virkistävä hahmo, ihanan rempseä ja uhmakas, ja oli ilo nähdä kuinka hän ja rauhallisuutta, rutiineja ja hiljaisuutta rakastava Francesca pikkuhiljaa ystävystyivät. Tämä Kilmartin-trio oli hauskaa seurattavaa kunnes the unfortunate happened. Aavistelin, että tämä kausi tulisi olemaan Francescan kannalta traaginen (tiesin kirjoista sen verran, että John kuolee yllättäen ja nähtyäni kakkospuoliskon trailerissa Bridgertonit surupuvuissa, tiesin, että John-rukka tulee kuolemaan), mutta vaikka osasin odottaa sitä, oli se silti kamalaa katsottavaa. Hannah Dodd teki upeaa työtä suruaan käsittelevänä Francescana, joka yrittää parhaansa käyttäytyä asiallisesti ja tehdä kaiken kuten pitääkin. Kohtaus, jossa hän lopulta murtuu, paljastaa äidilleen kuinka paljon hän syyttää itseään siitä ettei antanut Johnille lasta, kuinka hän "epäonnistui" vaimona ja kuinka John olisi ansainnut enemmän oli aidosti sydäntäsärkevä kohtaus ja sai minut itkemään. Francesca-parka. Michaela-parka. Tämä juonikuvio toi kuitenkin mukanaan myös joitain sydäntä lämmittäviä kohtauksia – skottihenkeen pidetyt muistojuhlat, joissa Michaela opastaa vieraita tanssimaan kuten hän ja John tanssivat lapsina oli ihana, kuten myös tuo kohtaus hautajaisissa, jossa Francesca tarjoilee sisaruksilleen keksejä ja katsoja voi nähdä, kuinka sisarukset ymmärtävät heti mitä Francesca tarvitsee: hän ei halua puhua surustaan, joten Benedict, Eloise, Hyacinth ja Gregory alkavat sen sijaan kiivaasti pohdiskella hänen kanssaan mitä makuja kekseissä on. Tuo oli ihana kohtaus, koska se näytti kuinka hyvin sisarukset tuntevat toisensa. Benedictin ja Francescan kohtaus pianon ääressä ja se, miten Benedict saa Francescan nauramaan kaikesta huolimatta, oli myös ilahduttava.

Suosikkiparini on palannut! Oli kerrassaan ihanaa saada Anthony ja Kate takaisin kuvioihin. Heidän kohtauksensa pienen Edmundin kanssa kivisti sydäntäni mitä parhaimmalla tavalla: he ovat niin söpö pari ja heidän pikkuisensa on uskomattoman herttainen pikkuherra. Anthonyn uusi parta-look on myös erinomainen. He esiintyivät vain muutaman kerran, mutta se ei haittaa. Anthonyn ja Benedictin keskustelu, jossa Anthony kehottaa häntä käyttäytymään järkevästi oli turhauttava, koska ymmärsin molempien näkökulmat: Anthony ei ole väärässä muistuttaessaan Benedictiä siitä, että jos hän ja Sophie saisivat lapsia, nuo lapset olisivat aina yhteiskunnan hyljeksimiä, mutta Benedict on myös oikeassa pistäessään Anthonylle kampoihin. Olin iloinen, että lopussa, häissä, Anthony sanoo Benedictille, ettei tämän koskaan tule kuunnella häntä. Nyt kun Bridgertonit keksivät keinon jolla Sophie voi naida Benedictin, ei Anthonylla ole enää mitään sitä vastaan. Anthonysta puhuttaessa minua hieman huvitti ja suretti, että heti kun hän palaa kotiin, Violet valjastaa hänet taas toimimaan sisarustensa kaitsijana. Kyllä, se on hänen tehtävänsä perheen päänä, mutta hän ansaitsisi olla lapsensa ja vaimonsa kanssa eikä toimia isänä aikuisille sisaruksilleen. 

Violetin juonikuviot olivat viihdyttäviä. Pidin siitä, että vaikka hän rakastaa lordi Andersonia, hän ei tiedä onko hän sittenkään ihan varma haluaako hän mennä naimisiin ja ruveta taas vaimoksi. Toivon, että he palaavat yhteen koska he ovat söpöjä, mutta arvostin sitä, että Violet seuraa sydäntään. Arvostin myös sitä, miten hän, epäröityään jonkin aikaa ja kehotettuaan Benedictiä unohtamaan Sophien, rupeaa taistelemaan leijonaemon tarmolla lapsensa onnen puolesta. Vaikka Violet alkuun toistelee yhteiskunnan vaatimuksia, eikä näe Benedictillä ja Sophiella tulevaisuutta, hän on, sydämeltään, romantikko. Tietenkin hän taistelee poikansa ja tämän rakastetun puolesta. Benedictin ja Violetin välinen kohtaus, jossa Violet toteaa, että hän oli aikoinaan ihan samanlainen villi, intohimoinen romantikko kuin Benedict, oli ihana. Olen aina ollut sitä mieltä, että Benedict on paljon äitinsä kaltainen ja oli herttaista nähdä heidän puhuvan heidän samankaltaisuuksistaan.

Ja nyt, jotta tämä arvio ei ihan levähdä käsiin, pikaisesti muista juonista. Jään innolla odottamaan vastausta jakson lopun suureen mysteeriin: kuka on uusi Whistledown? Pidin siitä, että Penelope jätti tämän roolin taakseen koska ei koe enää voivansa levitellä muiden tarinoita nyt kun kaikki tietävät kuka hän on ja koska hän ei halua käyttää uutta, sosiaalisesti merkittävää rooliansa Bridgertonina hyväkseen. En osaa tässä vaiheessa vielä veikata kuka uusi Whistledown on. Danburyn ja kuningattaren viimeinen kohtaus yhdessä, jossa he kikattelevat kuin nuoret tytöt, surren tulevaa eroaan mutta nauttien viimeisistä hetkistään yhdessä, oli herttainen, vaikkakaan en vieläkään suuremmin välitä heidän touhuistaan. Sama pätee Alice Mondrichiin – oli hauskaa, että hän päätti käyttää uutta rooliaan ja sen tuomaa asemaa auttaakseen Benedictiä ja Sophieta, mutta muuta kummempaa en häntä kohtaan vieläkään tunne. Ajatus Colinista viettämässä poikien iltaa kuukausittain Penelopen lankojen kanssa on hulvaton. 

Posyn onnellinen loppu – hän löytää miehen josta pitää ja pääsee pakoon kamalaa äitiään – oli mukava. Cressidan paluu uutena lady Penwoodina oli hauska yllätys. Olin iloinen nähdessäni ettei hän, ehkä, ole enää yhtä inhottava kuin hän on aina ollut: uskon, että hän oli tosissaan pyytäessään anteeksi Penelopelta, ja olin iloinen Eloisen pyytäessä häneltä anteeksi sitä, että hän oli itsekeskeinen ystävä viime kaudella. Cressida ansaitsee, kuten Kate sanoo, toisen mahdollisuuden. Eloisesta puheen ollen, pidin siitä miten hänen ja Hyacinthin riita eteni. Arvostin Hyacinthin itsepäisyyttä ja sitä, ettei hän heti anna Eloiselle anteeksi, ja pidin siitä, että Eloise todella joutuu kamppailemaan ansaitakseen siskonsa anteeksiannon. Heidän viimeinen kohtauksensa, jossa Eloise lohduttaa Johnin kuoleman järkyttämää Hyacinthia ja sanoo tälle, että vaikka Johnin kohtalo on pelottava ja kamala, sen ei pidä pelottaa Hyacinthia luopumaan unelmistaan rakkaudesta ja perheestä. Eloise osoitti myös kasvun merkkejä: hän myöntää, ääneen, että ehkä avioliitto on joillekin ihmisille hyvä ja ihana asia, ja että ehkä siitä unelmoiminen ei ole typerää. 

Sitten, lopuksi, pieni kritiikin hetki. Benedictin sisarukset saavat viimeisessä jaksossa tietää veljensä rakastuneen perheen sisäkköön. Toivoin, että olisimme saaneet kohtauksen, jossa Benedict juttelee asiasta heille – erityisesti toivoin kohtausta, jossa hän olisi puhunut asiasta Eloiselle, ovathan he aina olleet niin läheisiä. Tietenkin hänen sisaruksensa tukevat häntä välittömästi, mutta olisin halunnut nähdä hieman enemmän heidän reaktioitaan asiaan. Saimme ykköspuolikkaalla Eloisen ja Benedictin kiikkuhetken, mutta tämä olisi ollut loistava tilaisuus toiselle kiikkuhetkelle. Minusta oli myös epäuskottavaa, että Anthony ei saapunut Francescan aviomiehen hautajaisiin. Ymmärrän, että hänen poissaolonsa johtui varmaankin siitä, ettei Jonathan Baileylla ollut aikaa, mutta silti, se tuntui oudolle.

Loppusanat

Tämä on ehdottomasti kakkossuosikkini Bridgertonin kausista. Benedictin ja Sophien tarina oli ihana, aidosti koskettava ja romanttinen. Sarjan maailma laajeni ja monipuolistui palvelusväen astuessa parrasvaloihin, ja toivon, ettei sarja unohda alakerran väkeä tulevilla kausilla.

Tulen kaipaamaan Sophieta ja Benedictiä ja heidän satumaista tarinaansa. Seuraavalla pääparilla on tämän kauden kaikin puolin onnistuneen romanssin jälkeen kovat paineet onnistua. Seuraavan kauden päähenkilöä ei ole vielä paljastettu, mutta veikkaisin, että seuraava Bridgerton, jonka rakkaustarinaa pääsemme seuraamaan on Eloise. Olen hieman varuillani Eloisen rakkaustarinan kanssa, koska kuunneltuani Eloisen kausi toisensa jälkeen vastustavan avioliittoa ja puhuvan siitä, että hän haluaa olla itsenäinen nainen, tiedän, että hänen rakkaustarinaltaan vaaditaan aika paljon, jotta tulen hyväksymään sen. Jos seuraava kausi onkin Francescan, se ei haittaa lainkaan – odotan hänen tulevaa rakkaustarinaansa paljon enemmän kuin Eloisen. Michaelan yllättävä lähtö, vaikka hän lupasi Francescalle jäädä tämän luokse, oli kiintoisa tapa päättää heidän tarinansa tällä kaudella.

Nyt on aika sanoa taas adieu Bridgertonin perheelle, heidän skandaalinkäryisille rakkaustarinoilleen ja heitä ympäröiville hahmoille. Odotan innolla hetkeä, kun pääsen palaamaan heidän pariinsa.

The emails i can't send fwd: Book Tag (Original)

Tervetuloa jälleen uuden, itse luomani book tagin pariin!

Tämän tagin inspiraatio on pop-prinsessa Sabrina Carpenterin levyn emails i can't send pidennetty deluxe-versio, emails i can't send fwd:. Tämä, hänen suurimpia hittejään edeltänyt levy, sisältää monia hänen, ainakin minun mielestäni, parhaimpia kappaleitaan, kuten hauskan Nonsense-korvamadon ja kauniit balladit how many things ja skinny dipping. 

Tagini kysymykset perustuvat levyn biiseihin, niiden sanoituksiin ja teemoihin. Tämän tagin kautta paljastan teille mm. klassikon jota en kokenut ymmärtäneeni, kirjan jonka tunnen kuin omat taskuni ja hahmon, joka jättää minut sanattomaksi kun ajattelenkin häntä.

1. "Don't think I'll find forgiveness as fast as mom did / And God I love you but you're such a dipshit" – emails i can't send: A book with a main character with a difficult relationship with their dad. / Kirja, jonka päähenkilöllä on hankala suhde isänsä kanssa.

Nat Cassidyn When the Wolf Comes Home on kirja huonoista ja hankalista isäsuhteista. Toisen päähenkilön isä on sudeksi muuttuva pelottava hirviö, kun taas toien kauan sitten tyttärensä dumpannut isä on juuri kuollut. Isäsuhteiden lisäksi kirjassa käsitellään, varsin kosmisin seurauksin, pelon tunnetta, sen kanssa kamppailua ja sen yli pääsemistä. Vaikka annoin sille itse vain 3,5/5 tähteä, When the Wolf Comes Home on objektiivisesti erinomainen kauhukirja.

2. "Said it was me and you for life / Now you're kinda actin' like I died" – Vicious: A book with a sudden, devastating break up. / Kirja, jossa tapahtuu järkyttävä, yllättävä ero.

Onko olemassa teosta jossa olisi dramaattisempi tai karmaisevampi ero kuin Euripideen Medea? Tämä tragedia alkaa Medeian ja Iasonin vuosien mittaisen avioliiton ja yhteiselon päätyttyä. Iason on päättänyt, että hän tarvitsee kreikkalaisen, hyvätapaisen vaimon ja on päättänyt jättää Medeian ja heidän yhteiset lapsensa. Medeia ei ota Iasonin päätöstä vastaan hyvin ja alkaa pian suunnitella kostoa. Tätä tragediaa lukiessa lukija voi tuntea näiden kahden välisen kemian joka on muuttunut intohimosta raivoksi – kyseessä ei ole kaksi ihmistä jotka olivat välinpitämättömiä toisiaan kohtaan, vaan kaksi ihmistä, jotka kokivat yhdessä vaikka mitä ja jotka olivat toisilleen tärkeitä. Jos he eivät olisi joskus rakastaneet toisiaan hurjasti, ei heidän eronsa olisi näin verinen. Hieno tragedia.

3. "Cause I'm close to your face / Double checking / Did I get the message in the way you intended?" – Read your Mind: A book you didn't properly understand? / Kirja, jota et ymmärtänyt kunnolla.

Luin F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun lukiossa. Muistan pitäneeni siitä, mutta ajatelleeni että tässäkö tämä nyt oli, tästäkö kaikki puhuvat, tämäkö on suurin amerikkalainen klassikko. Annoin sille 3/5 tähteä, mikä on monen mielestä varmasti järkyttävän häpeällisen huono arvostelu tälle klassikolle ja kertoo, ei niinkään kirjan todellisesta laadusta, vaan minun teini-ikäisten aivojeni kyvyttömyydestä arvostaa hienostunutta kirjallisuutta. Minusta olisi mielenkiintoista lukea se uudelleen nyt aikuisena. Uskon että saisin siitä tällä kertaa enemmän irti – tai ken tietää, ehkä teini-minä olinkin oikeassa ja Kultahattu ei vaan ole minua varten.

4. "We were never in the park / Talking on a seesaw, teetering with out feelings in the dark / Ignoring tornado warnings" – Tornado Warnings: A book you read even though there were signs you would not like it. / Kirja, jonka luit vaikka vaikutti siltä, että et tulisi pitämään siitä.

M. L. Rion Graveyard Shift. Rakastan Rion esikoisromaania If We Were Villains, enkä todellakaan ole ainut: se on todella rakastettu dark academia -romaani. Rion seuraava julkaisu, pienoiskauhuromaani Graveyard Shift sai heti ilmestyttyään paljon kritiikkiä ja sen keskimääräinen arvosana Goodreadsissa on vain 3.10/5 (If We Were Villainsin on 4.09/5). Osasin siis odottaa, ettei kyseessä olisi mikään mestariteos, mutta luin sen silti, toivoen, että lukijoiden enemmistö olisi täysin väärässä ja se olisi minusta upea. Ei ollut. Tarinalla oli paljon potentiaalia, mutta toteutus ei ollut hyvä ja tarinan hahmot olivat unohdettavia.

5. "I'm a homewrecker, I'm a slut / I got death threats fillin' up semi trucks / Tell me who I am, guess I don't have a choice / All because I liked a boy" – because i liked a boy: A book where a woman is ruined by a relationship. / Kirja, jossa suhde "tuhoaa" naishahmon.

Margaret Georgen Helen of Troy kertoo ehkä kirjallisuuden historian kuuluisimmasta avionrikkojasta, Spartan kuningattaresta Helenasta, joka tunnetaan paremmin Troijan Helenana. Helena rakastuu Spartan hovissa hänen ja hänen miehensä Menelauksen vieraana olevaan Troijan prinssiin, Parikseen, ja karkaa tämän kanssa. Tämä kielletty suhde laukaisee kymmenvuotisen sodan. Tämä laulu muistuttaa minua aina Helenasta koska hänet tunnetaan antiikin suurena huorana ja koska laulussa kaikki syyllisyys suhteesta vieritetään naisen olkapäille. Helena saa ehdottomasti paljon enemmän kritiikkiä karkaamisesta kuin Paris.

6. "Yeah, I say I'mdone, but I'm still confused / How am I supposed to close the door when I still need closure?" – Already Over: A book with an unsatisfying ending. / Kirja, jolla oli epätyydyttävä loppu.

Leigh Bardugon The Familiar oli kaikinpuolin pettymys, mutta sen loppu tuntui erityisen haljulta. Bardugo on yksi suosikeistani ja hän on mielestäni aina ollut erityisen hyvä lopettamaan tarinansa räjäyttävillä, mieleenpainuvilla tavoilla. Luettuani The Familiarin loppuun fiilikseni olivat, vastoin kaikkia odotuksiani, haljut. En muista kirjasta enää paljoa mitään – lause, jota en olisi koskaan uskonut sanovani Bardugon romaanista.

7. "I consider you, I'm not trying to / It doesn't matter whether not I want to / I can't help it, it's a habit / Your corner in my mind is well-established" – how many things: A book you cannot stop thinking about. / Kirja, jota et voi lakata ajattelemasta.

Luin Bram Stokerin vampyyriklassikon Draculan viime vuoden alussa ja mietin sitä yhä jatkuvasti. Luin kirjan aikamoisella tahdilla, enkä missään kohtaa tylsistynyt (monet pelottelivat Draculan olevan todella puuduttava kirja, mutta onneksi en kuunnellut heitä). Pidin Stokerin luomasta tunnelmasta, kirje- ja päiväkirjakerronnasta, ja kirjan hahmoista. Annoin sille alunperin 4,5/5 tähteä, mutta ottaen huomion millaisen vaikutuksen se minuun teki ja miten sen tarina, hahmot ja tunnelma pyörivät yhä mielessäni, sanoisin sen tosiasiassa ansaitsevan täyden vitosen.

8. "Now you say you hate all the empty space / And if you could go back, you'd stay" – bet u wanna: A book about regret. / Kirja katumuksesta.

John Wiswellin Wearing the Lion on radikaali uudelleentulkinta kreikkalaisesta myyttisestä sankarista, Herakleesta. Wiswellin teoksessa usein ultimaattisena machona esitetty Herakles on hellä, ystävällinen ja rakastava mies, joka ajautuu kostonhimoisen jumalattaren käskystä tekemään jotain käsittämättömän hirvittävää. Herakleen tarina kertoo katumuksesta, rikosten sovittamisesta ja armahduksesta, sekä toiseuden kokemukesta, oman perheen löytämisestä ja yllättävistä ystävyyssuhteista.

9. "But I can't help myself, when you get close to me / Baby, my tongue goes numb, sounds like 'bleh-blah-bleh'" – Nonsense: A book character that leaves you speechless. / Hahmo, joka jättää sinut sanattomaksi.

Nonsense-kappaleessa Sabrina ei saa sanoja suustaan koska on niin ihastunut, mutta koska en liiemmin ihastu fiktiivisiin hahmoihin, tarkoitan tällä kysymyksellä hahmoa, joka jättää minut sanattomaksi koska hän on niin hyvin kirjoitettu. Taylor Jenkins Reidin Evelyn Hugo on yksi tällainen hahmo. Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä on kaikinpuolin erinomainen kirja – Jenkins Reidin teksti on kaunista, tarina on täynnä käänteitä ja Old Hollywoold -miljöö on upeasti kuvattu. Parasta kirjassa on kuitenkin sen enigmaattinen, karismaattinen, kipeän inhimillinen ja elämää suurempi päähenkilö, elokuvatähti Evelyn Hugo.

10. "But what the fuck is patience?" – Fast Times: A book you are waiting desperately for. / Kirja, jota odotat epätoivoisesti.

Odotan kovasti historioitsijan, YouTuberin ja kirjailijan, Jean Menziesin, uutta tietokirjaa Aphrodisia: Women, Sex and Pleasure in the Classical World. Tämä kirja on kuin minulle luotu, olenhan sukupuolen ja seksuaalisuuden historioitsija sekä massiivinen antiikkinörtti. Olen lukenut Menziesiltä vain teoksen All The Violet Tiaras: Queering the Greek Myths, joka on lyhyt katsaus kreikkalaisiin myytteihin ja niiden uudelleentulkitsemiseen queer-näkökulmasta. Lyhykäisyydestään huolimatta se oli hyvä teos. Olen myös seurannut Jeania YouTubessa, jossa hän tekee videoita kirjoista, kirjailijan elämästä ja historiasta, jo vuosia. On ilo päästä lukemaan hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu, täysmittainen tietokirjansa.

11. "It'd be so nice, right? Right? / If we could take it all off and just exist / And skinny dip in water under the bridge" – skinny dipping: A book about moving on. / Kirja, eteenpäin siirtymisestä.

Grady Hendrixin kauhuromaani How to Sell a Haunted House on tarina torailevista sisaruksista, joiden vanhemmat kuolevat yllättäen onnettomuudessa ja joiden kontolle jää vanhempien outo, kummitteleva, vanha talo. Kirjassa pohditaan kuolemanpelkoa, kuoleman läheisyyttä ja sitä, miten eri tavoin ihmiset reagoivat läheisen kuolemaan. Keskiöön nousee myös se, kuinka olennaista on, että hankalat asiat – esimerkiksi kurjat tunteet, tulehtuneet ihmissuhteet tai traagiset tapahtumat – käsitellään kunnolla läpi, koska jos niin ei tee, asiat jäävät hiertämään, ihmiset jäävät jumiin menneeseen eikä kukaan voi siirtyä surusta eteenpäin ja keskittyä jälleen elämään. Hendrix käsittelee neitä isoja, hankalia, koskettavia teemoja samalla kun pistää demoniset nuket jahtaamaan päähenkilöitään ja muuta kivaa.

12. "I know everyone sees / That he'll be the death of me" – Bad For Business: A book with a doomed love story. / Kirja, jossa on tuomittu rakkaustarina.

Leo Tolstoin järkälemäisen klassikkokirjan Anna Kareninan rakastavaiset, Anna Karenina ja kreivi Vronski, ovat varmaan yksi kirjallisuushistorian kuuluisimmista tuomituista pareista. Minulla oli joitain vaikeuksia lukea Anna Karenina loppuun (kirja on ihan hemmetin pitkä ja Tolstoi kuvasti Levinin niittämistä aivan liian intohimoisesti) mutta pidin aina Annan ja Vronskin kohtauksista ja suhteesta. Heidän romanssinsa on ennen kaikkea tuhoisa ja sotkuinen, enkä tiedä pidänkö heistä ihmisinä laisinkaan (he molemmat ovat aika ajattelemattomia ja, ihan rehellisesti sanottuna, ärsyttäviä), mutta heidän suhteensa ailahtelevainen intohimo välittyi Tolstoin tekstistä koskettavalla tavalla ja jaksoin olla kiinnostunut heidän dramaattisesta romanssistaan alusta loppuun.

13. "Overanalyzed it / Front, back and beside it / Where else can we go? / There's nothing left to decode" – decode: A book you feel like you know inside out. / Kirja, jonka koet tuntevasi läpikotaisin.

Olen lukenut Jane Austenin Kasvattitytön tarinan aika monta kertaa ja olen viettänyt tunteja elämästäni ajatellen sen hahmoja, teemoja, juonta ja maailmaa. Vaikka mikään näkemistäni adaptaatioista ei mielestäni saavuta kirjan mestarillisuutta, olen myös katsonut adaptaatioista suosikkini (vuoden 2008 elokuvan jossa sankaritarta, Fanny Pricea, näyttelee Billie Piper) monen monta kertaa. Olen siis viettänyt tämän kirjan parissa, erinäisin tavoin, hyvin paljon aikaa ja uskallan sanoa, että tunnen sen todella, todella hyvin. En ehkä väittäisi tuntevani sitä ihan läpikotaisin – voiko mitään kirjaa todella tuntea läpikotaisin?

14. "Does she step out of the spotlight so you bathe in it?" – opposite: A book about a forgotten or underestimated woman. / Kirja unohdetusta tai aliarvioidusta naisesta.

Francesca Peacockin Pure Wit – The Revolutionary Life of Margaret Cavendish on 1600-luvulla eläneen herttuatar Margaret Cavendishin elämäkerta. Margaret oli runoilija, proosakirjailija ja tiedenainen, joka julkaisi lukuisia teoksia jotka käsittelivät kaikkea atomeista keijuihin. Hän oli myös skandaalinkäryinen seurapiirijulkkis, joka oli tunnettu muun muassa dramaattisista asuvalinnoistaan jotka paljastivat enemmän ihoa kuin oli soveliasta. Huolimatta siitä, että Margaret julkaisi radikaaleja teoksia, hänet on aikalailla unohdettu. Mary Shelleyn sanotaan usein kirjoittaneen ensimmäisen scifi-romaanin, mutta Margaret kirjoitti science fictionia jo edellisellä vuosisadalla. Hänen teoksensa edustavat myös varhaista feminististä ajattelua. Peacockin teos nostaa Margaretin jälleen ansaitsemaansa valokeilaan.

15. "I feel so much lighter, like a feather with you off my mind, ah / Floating through memories, like whatever, you're a waste of time, ah" – Feather: A book that you were happy to leave behind you. / Kirja, jonka jätit ilolla taaksesi.

Sher Leen kiinalaiseen taruun perustuva queer-romantasia The Legend of the White Snake oli valitettavasti aikamoinen pettymys. Kirjan premissi – prinssi rakastuu mieheksi muuttuneeseen käärmeeseen joka sattuu olemaan suuri se erityinen käärme jonka hengen prinssin täytyy viedä pelastaakseen äitinsä – on erinomainen ja olen aina valmis lukemaan mytologiaan perustuvaa queer-romantasiaa, mutta valitettavasti tässä kirjassa mikään ei osunut, minun mielestäni, aivan nappiin. Keskeinen romanssi eteni aivan liian nopeasti, pahikset olivat ennalta-arvattavia (samoin merkittävät juonenkäänteet – mikään kirjassa ei onnistunut yllättämään minua), fantasia-aspektia ei kehitetty tarpeksi ja teksti oli paikoittian hieman kömpelöä. Odotin  The Legend of the White Snaken olevan vähintään neljä tähteä, mutta loppujen lopuksi annoin sille 2,5/5 tähteä.

16. "You can't spell lonesome without me / And there's no hope in misery" – Lonesome: A book about loneliness. / Kirja yksinäisyydestä.

Charlotte Brontën vähemmän tunnettu teos Syrjästäkatsojan tarina (engl. Villette) kertoo itsenäisestä, älykkäästä ja vakavamielisestä Lucy Snowesta, joka matkustaa Englannista fiktiiviseen Villetten kaupunkiin, jossa hän alkaa opettaa tyttökoulussa. Lucy on hyvin haikea hahmo ja Brontë, joka on mestarillinen tunteiden kuvaaja, vangitsee erinomaisesti hänen yksinäisyytensä (hänellä ei ole perhettä, moniakaan ystäviä ja hänen rakastamansa mies ei vastaa hänen tunteisiinsa) ja masennuksensa.

17. "And God, I'm watching everything that you do / I can't get your songs out of my head, or your hair out of my room" – things i wish you said: A book where someone who cannot get over someone. / Kirja, jossa joku ei pääse yli jostakusta.

Emily Brontën ihanan toksisen, synkän, goottilaisen ja hirvittävän klassikkokirjan, Humisevan harjun, päähenkilöt Cathy Earnshaw ja Heathcliff tutustuvat toisiinsa lapsina, eivätkä koskaan – koskaan – pääse yli toisistaan, huolimatta siitä, että he viettävät joskus vuosiakin erossa. Kuten Cathy kuvailee, heidät on tehty samasta materiasta, he ovat yksi ja sama ihminen, yksi sielu. Heidän suhteensa on pakkomielteinen ja tuhoisa – sellainen rakkaus, joka repii palasiksi niin heidät kuin kaikki muutkin heidän ympärillään. He ovat molemmat hirveitä ihmisiä ja heidän suhteensa on ihastuttavan kieroutunut.

Kirjavinkkejä: Kauhukirjallisuus

Olen parin viimen vuoden aikana lukenut todella paljon kauhukirjoja. Olen tänä vuonna lukenut kaikista genreistä ehdottomasti eniten kauhua. Aikanaan en tykännyt siitä ollenkaan, tai ainakin oletin, että en tykkäisi siitä, koska olin aika pelokas ja menetin usein yöuneni luettuani tai katsottuani jotain pelottavaa. Nykyään kestän ahdistavia ja karmaisevia juttuja paljon paremmin, ja olen jopa oppinut nauttimaan kirjan tai elokuvan tuomasta pelon tunteesta.

Tänään haluan suositella teille erilaisia kauhukirjoja. Olen jakanut suosituslistani useampaan kategoriaan – esimerkiksi vampyyrikirjat, kummituskirjat ja dekkarien ja kauhun yhdistelmät – jotta löytäisit helpommin sellaisen kauhukirjan, joka kiinnostaa juuri sinua. En itsekkään pidä kaikista kauhun alagenreistä – en esimerkiksi ole kovinkaan kiinnostunut zombiejutuista, vaikka olenkin muutaman ihan hyvän zombiekirjan lukenut. Olen lukenut kaikki nämä kirjat ja pidän niitä aidosti suosituksen arvoisina.

Toivon, että nämä kirjat viihdyttävät ja karmaisevat sinua, saavat ihosi kananlihalle ja jäävät kummittelemaan mieleesi.

Vampyyreja ja verenimijöitä

Hungerstone (Kat Dunn) – Hungerstone on uusi versio Sheridan Le Fanun klassikkoromaanista Carmilla. Kirja kertoo onnettomassa avioliitossa elävästä Lenoresta, joka on tukahduttanut halunsa, intohimonsa ja todellisen identiteettinsä koko elämänsä ajan. Kun mysteerinen ja lumoava Carmilla ilmaantuu hänen elämäänsä, hänen kätketyt tunteensa heräävät ensimmäistä kertaa ja hänen elämänsä menee täysin raiteiltaan. Tämä synkkätunnelmainen, goottilainen romaani tarjoilee sapfolaista romantiikkaa, verenhimoa, kyltymätöntä nälkää ja toksisia ihmissuhteita.

Veren vangit (Anne Rice) – Veren vangit on Anne Ricen vampyyrikronikoiden ensimmäinen osa. Kirjan päähenkilö Louis de Pointe du Lac kertoo elämäntarinansa nuorelle toimittajalle – hän kuvaa muutostaan ihmisestä yön hirviöksi, vampyyrin "elämää" ja suhdettaan niin muuttajaansa Lestat de Lioncourtiin kuin lapsivampyyriin, Claudiaan, josta Lestat tekee vampyyrin ja josta tulee tämän toksisen pariskunnan lapsi. Veren vangit on riipaiseva, filosofinen, synkkä, kieroutunut ja addiktoiva. Suosittelen koko sydämelläni myös Rolin Jonesin luomaa TV-adaptaatiota Interview With the Vampire (2022–).

The Southern Book Club's Guide to Slaying Vampires (Grady Hendrix) – 1990-luvulle sijoittuva TDBCGTSV kertoo kotirouvien kirjakerhosta ja siitä mitä heille ja heidän pikkukaupungilleen tapahtuu kun naapurustoon muuttuu komea ja karismaattinen mies, joka on, ainakin Patricia Campbellin mielestä, vampyyri. Tämä kirja on sekä hauska että aidosti ällöttävä ja häiritsevä kauhutarina, jossa pohdiskellaan vampyyrijuttujen lisäksi naisten välistä ystävyyttä, misogynian eri tasoja, rasismia ja eri tavoilla toksisia parisuhteita.

Hulluja murhaajia ja slasher-meininkiä

When the Wolf Comes Home (Nat Cassidy) – When the Wolf Comes Home kertoo ankeassa kuppilassa työskentelevästä näyttelijästä, Jessistä, joka törmää pelokkaaseen, hirviömäistä isäänsä paenneeseen pikkulapseen, jonka kanssa hän lähtee pakomatkalle halki Amerikan. When the Wolf Comes Home on verinen ja väkivaltainen kertomus pelosta, sen eri muodoista, hankalista isäsuhteista ja epätodennäköisestä ystävyydestä kahden yksinäisen ihmisen välillä. Juoni yllätti minut totaalisesti ja meni paljon villimpään ja kosmisempaan suuntaan kuin odotin.

Heads Will Roll (Josh Winning) – Heads Will Roll tapahtuu keskellä metsää retriitissä, jossa ihmiset joutuvat luopumaan kaikista teknologisista laitteistaan saavuttaakseen todellisen, sisäisen rauhan ja toipuakseen koettelemuksistaan. Sitcomstara Willow on tuhonnut uransa ajattelemattomalla twiitillä ja pakenee median ja somen vihaa tälle retriitille, mutta pian vieraat alkavat kadota toinen toisensa jälkeen. Retriitin haudatut salaisuudet paljastuvat, veri lentää ja Willow joutuu taistelemaan hengestään. Kauhun keskellä Willow'n ja toisen lomailijan, Danin, välille alkaa kehittyä tunteita.

Kaikki pois piilosta (Kiersten White) – Neljätoista ihmistä osallistuu hyljätyssä huvipuistossa järjestettävään kuurupiilorealitysarjaan. Mikä alkaa hauskana haasteena muuttuu pian kauhistuttavaksi painajaiseksi kilpailijoiden alkaessa kuolla ja realitysarjan todellisen luonteen paljastuessa. Kaikki pois piilosta pureutuu väkivallan kierteisiin, etuoikeutettujen ja sorrettujen väliseen dynamiikkaan ja traumaattisen muistojen kanssa elämiseen. Kirjan tunnelma ja miljöö – hylätty, häiritsevä ja salaisuuksia täynnä oleva huvipuisto – olivat erinomaisia. Tarinassa on myös mukana romantiikkaa.

Pelottavia taloja ja verisiä salaisuuksia

All of Us Murderers (KJ Charles) – Perhettään vihaava Zeb Wyckham saa kutsun vanhalta serkultaan Wynniltä tämän goottilaiseen, eristettyyn kartanoon Lackaday Houseen. Siellä hän joutuu kasvotusten niin ilkeän isoveljensä, hedonistisen taiteilijaserkkunsa kuin katkeran ex-poikaystävänsä Gideonin kanssa. Wynn laittaa sukulaisensa kilpailemaan suvun perinnöstä. Tämän lisäksi Zeb ja muut alkavat nähdä ja kuulla outoja asioita, kummituksia ja syyttävää graffitia. All of Us Murderers on hauska ja koukuttava kummitteleva talo -kertomus kamalasta perheestä ja uudelleen syttyvästä rakkaudesta.

Horrorstör (Grady Hendrix) –  Oletko koskaan miettinyt millaista olisi jos viettäisit yön Ikeassa jossa kummittelee vuosisatoja vanha hirvittävä aave? Horrorstör kertoo Orsk-yrityksen, fiktiivisen wannabe-Ikean, työntekijöistä, jotka tekevät ylimääräisen työvuoron selvittääkseen kuka tai mikä aiheuttaa aina öisin kaaosta kaupassa. Tässä kirjassa oli villejä käänteitä, graafista väkivaltaa ja hyvin suorasukaista kapitalismi-kritiikkiä. Pidin myös kovasti kirjan kuvituksesta.

Kotiin ennen pimeää (Riley Sager) – Kotiin ennen pimeää on kertomus Maggiesta, joka palaa ensimmäistä kertaa sitten lapsuutensa Baneberry Halliin. Hänen isänsä on kuollut ja hänen täytyy käydä läpi isänsä tavarat. Maggie alkaa vihdoin selvittää mitä todella tapahtui vuosikymmeniä sitten hänen perheensä asuessa Baneberryssä 20 pelontäyteistä päivää ja onko isän talosta kirjoittamassa kummituskirjassa mitään perää. Kauhuelementtien ja mysteerin ohella kirjassa pohditaan hankalia perhedynamiikkoja, totuuden pelottavuutta ja muistojen häilyväisyyttä.

Murhia ja synkkiä rikoksia

Keskiyön pidot (Lucy Foley) – Keskiyön pidot on trilleri mutta siinä on minusta sen verran kauhuelementtejä, että se ansaitsee tulla mainituksi tässä postauksessa. Kirjassa liikutaan useammalla aikajanalla ja seurataan useampaa hahmoa, joiden tarinat kietoutuvat yhteen luksushotellin avajaisjuhlissa, jotka menevät karmaisevalla tavalla pieleen. Foleyn hahmot ovat mielenkiintoisia (kirja on täynnä ihmisiä jotka piilottelevat kirjaimellisten ja metaforisten maskien takana). Kauhun tunnelmaa tarinaan tuo paikallinen myytti Linnuista, jotka kostavat ihmisille, jotka ovat satuttaneet toisia.

Liitu-ukko (C. J. Tudor) – Tudor on kauhun ja trillerin sekoitusten mestari ja siksi häneltä on tässä kategoriassa kaksi kirjaa. Hänen jättihittinsä, Liitu-ukon päähenkilö, Eddie, saa anonyymin kirjeen, jossa on liitu-ukon kuva. Viesti saa hänet – ja hänen lapsuuden ystävänsä – vihdoin selvittämään mitä tapahtui vuosia sitten kun liiduilla piirrettyjen ukkojen ketju johti heidät päättömän ruumiin luokse. Luin tämän kirjan vuosia sitten, mutta sen viimeiset hetket kummittelevat yhä mielessäni. Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten siinä pohdittiin mitä tarkoittaa olla "hyvä ihminen".

Rovio (C. J. Tudor) – Rovio on hyytävä kertomus äidistä ja tyttärestä, jotka muuttavat pikkukylään, jossa kerrotaan tarinaa kirkolla kummittelevista, vuosisatoja sitten roviolla poltetuista tytöistä. Kylässä on tapahtunut paljon kamalia juttuja – vuosikymmeniä sitten kaksi teinityttöä katosi ja vain pari kuukautta ennen päähenkilöiden saapumista, pappi hirttäytyi. Miten nämä eri tapahtumat ovat yhteydessä toisiinsa? Kauheinta Roviossa eivät ole kummitukset vaan misogynian tasot, seksuaalisen väkivallan kierteet ja se, miten ihmiset aivan liian usein suojelevat väkivallan tekijöitä uhrien sijasta.

Kummituksia ja vihaisia henkiä

Kalman kehtolaulu (Rebecca Netley) – 1800-luvulle sijoittuva goottilaisvaikutteinen Kalman kehtolaulu on oikein klassinen kummitustarina. Surun musertama kotiopettajatar Elspeth saapuu skotlantilaiselle saarelle huolehtimaan rikkaan perheen yksinäisestä, mykäksi muuttuneesta lapsesta. Kartanon käytävät natisevat, Elspeth ei saa peloltaan unta ja käytävästä kuuluu karmaisevaa laulua. Edellinen kotiopettajatar katosi mysteerisesti ja vain muutamaa päivää myöhemmin perheen tyttären kaksonen, William, kuoli. Elspeth päätyy selvittämään palvelemansa perheet synkät salaisuudet.

The Woman in Black (Susan Hill) – The Woman in Black on kummituskirjallisuuden vuonna 1983 julkaistu klassikko (josta tehtiin 2012 Daniel Radcliffen tähdittämä adaptaatio). Asianajaja Arthur Kipps matkustaa menehtyneen Alice Drablow'n kotiin selvittääkseen tämän tavarat. Talossa oleskellessaan hän alkaa nähdä outoja asioita ja kuulee paikallisesta kummituksesta, mustapukuisesta naisesta, jonka näkeminen tietää pahaa onnea paikallisille lapsille. Pidin kirjassa siitä, että emme koe tapahtumia Arthurin kanssa samanaikaisesti, vaan Arthur muistelee kokemuksiaan.

Salatun tiedon seura (Leigh Bardugo) – Salatun tiedon seura on sekoitus kummitustarinaa, dark academiaa ja murhamysteeriä. Kirjassa seurataan huonoissa oloissa kasvanutta Alex Sterniä, joka ajautuu Yalen yliopiston maagisten salaseurojen maailmaan. Hänen oppaansa tässä taikuuden ja vallan maailmaan on hurmaava lukutoukka Daniel Arlington. Rakastan Bardugon kirjoitustyyliä ja hänen kykyään tehdä hyvinkin synkistä tarinoista aidosti hauskoja. Bardugon kummitukset ovat minusta myös kirjakummitusten eliittiä – ne ovat aidosti häiriteviä, ahdistavia ja surullisia.