TV-arvio: Bridgerton, Kausi 4, Jaksot 1–4

"You are perhaps the most intriguing person I've ever met."

Netflixin jättihitti Bridgerton on palannut! Neloskaudella seurataan Bridgertonin perheen toiseksi vanhinta poikaa, vapaasieluista taiteilijaa, Benedictiä, joka kohtaa äitinsä naamiaisjuhlissa hopeiseen mekkoon ja maskiin sonnustautuneen naisen, joka lähtee kertomatta Benedictille nimeään. Benedict alkaa etsiä tätä "hopeaista naista" seurapiirien perheiden parista. Hän ei tiedä, että nainen josta hän unelmoi ei ole mikään rikas seurapiirineito, vaan lady Penwoodin palvelijatar, Sophie Baek, joka ystäviensä avulla naamioitui hienoksi leidiksi viettääkseen yhden onnellisen illan juhlissa.

Ensimmäisten neljän jakson jälkeen, annan kaudelle 3,5/5 tähteä.

Päähenkilöt ja romanssi

Benedict on yksi suosikkihahmoistani Bridgertonissa, joten odotukseni tälle kaudelle ovat aika kovat. Ilokseni voin sanoa, että Benedict on yhä oma ihana, hauska, rento itsensä. Koska hän on tällä kertaa kauden päähenkilö, hänen hahmoaan kehitetään aivan uudenlaisella tavalla ja katsoja pääseekin tututumaan häneen aikaisempaa läheisemmin. Hänen henkilökohtaisen kasvutarinansa keskiöön nousevat hänen kyvyttömyytensä sitoutua (oli kyseessä sitten taide tai rakkaus), hänen tapansa uppoutua unelmiin sen sijaan että eläisi tosimaailmassa ja hänen halunsa pitää hauskaa ja unohtaa velvollisuutensa, mikä aiheuttaa hänen perheelleen, erityisesti hänen äidilleen, harmaita hiuksia. 

Pidän Benedictissä siitä, että vaikka hän on renttumainen taiteilija, joka tykkää juoda ja bilettää, hän ei ole, kuten tällaiset hahmot usein ovat, epämiellyttävä ihminen – päinvastoin, hän on todella hyväsydäminen ihminen. Hänen aikaisemmat suhteensa eivät ole koskaan päättyneet surkeasti tai dramaattisesti, vaan hän on aina eronnut heiloistaan hyvillä mielin. Häntä kutsutaan naistenmieheksi ("rake") mutta hän ei ole naistenmies perinteisellä, inhottavalla tavalla. Ja, totta puhuen, hän ei ole edes vain naisten mies. Kuten sarjan alussa näemme, hänellä on ollut sitten viime kauden tapahtumien suhteita myös miesten kanssa. Benedictin biseksuaalisuus on minulle, queer-fanina, hyvin tärkeä osa häntä ja pidän siitä, että vaikka hän rakastuu kauden aikana naiseen, sarja ei ole unohtanut tätä puolta hänestä.

Odotan innolla miten Benedictin hahmo kehittyy kauden toisella puolikkaalla. Sophieen rakastuminen on jo nyt haastanut häntä ajattelemaan luokkien välistä kuilua ja sitä, kuinka Sophie olisi, jos he koskaan aloittaisivat suhteen, vaarallisessa asemassa, koska hän on vain palvelustyttö, jolla ei ole mitään muuta kuin maineensa (jota lady Penwood on jo nyt alkanut tuhota). Pidin siitä, miten rouva Crabtree ojensi Benedictiä ja muistutti tätä siitä, että hänen tulee olla varovainen Sophien kanssa. Sophien toimesta Benedict alkoi myös ajatella nuorten neitojen elämää eri tavalla: Sophie saa hänet ymmärtämään, että nuoret naiset viettävät vuosia treenaten avioliittoa varten ja, että he eivät "metsästä" miehiä vain huvin vuoksi koska unelmoivat kaikki rakkaudesta, vaan koska sitä varten heidät on kasvatettu. Benedict on aina ollut Bridgertoneista se, joka parhaiten viihtyy eri luokkien väen parissa ja hän on aina ollut ihminen, joka arvostaa työtä tekeviä ihmisiä, mutta hän on silti yläluokan vesa, joka voi joutua etuoikeuksiensa sokaisemaksi. Se, että hän pyytää Sophieta rakastajattarekseen osoittaa, että hän osaa olla todella ajattelematon ja että hän ei näe muuta vaihtoehtoa jos haluaa olla Sophien kanssa. Haluaisin myös kovasti nähdä Benedictin palaavan taiteen pariin vakavasti.

Yerin Han esittämä Sophie Baek on todella ihana ja mielenkiintoinen hahmo. Hänen tarinansa pohjautuu Tuhkimo-satuun ja myötäileekin tämän tarinan peruspiirteitä: isänsä kuoltua hänen ilkeä äitipuolensa tekee hänestä palvelijan, hän menee salaa juhliin ja tapaa komean miehen jonka luota hänen täytyy lähteä kun kello lyö kaksitoista, mies alkaa etsiä häntä ja lopulta, he löytävät toisensa. Sophie on kuitenkin aivan oma hahmonsa, ei pelkkä versio Tuhkimosta. Pidän Sophien sanavalmiudesta, hänen ahkeruudestaan ja siitä, kuinka hän kamppailee realismin ja unelmien välillä: hän rakastuu Benedictiin, ja vaikka tietää Benedictin etsivän naista jonka tapasi naamiaisissa, hän ei voi uskoa, että Benedict voisi rakastaa häntä jos tietäisi kuka hän todella on. Yerin Ha on erinomainen niin humoristisissa kuin surullisissakin kohtauksissa, ja tuo Sophieen koskettavaa syvyyttä.

Bridgerton on tähän asti ollut sarja, jossa lähinnä keskitytään yläluokkien menoon. Olen todella iloinen, että tällä kaudella syvennytään myös ns. alakerran väen elämään. Sophie on luonnollisesti se, jonka kautta eniten vietämme aikaa keittiöissä, pyykkituvissa ja muissa palvelijoiden mestoissa. Hänen ja hänen kollegoidensa toimia seuratessamme, saamme nähdä mitä kaikkea vaaditaan, että Bridgertonien kaltaiset ihmiset voivat elää hienoa elämäänsä, järjestää juhlia ja pukeutua hienosti. Sophien kautta Bridgertonin maailma avartuu ja muuttuu realistisemmaksi ja monitasoisemmaksi.

Pidän historiallisista romansseista, joissa käsitellään luokkaa ja varallisuuseroja, koska ne tuovat ihmissuhteisiin kiehtovaa kompleksisuutta. Sophien ja Benedictin romanssi etenee hauskasti, koska Benedict rakastuu häneen ensin hopeaisena mysteerinaisena ja sitten Sophiena, tavallisena palkollisena. Sophie tietää totuuden alusta alkaen, Benedict ei, mikä tuo myös jännitettä heidän välilleen. Yerin Han ja Luke Thompsonin kemia toimii hyvin ja he ovat ihania yhdessä niin söpöissä kohtauksissa (leijanlennätys), intensiivisissä kohtauksissa (kohtaus portaikossa neljännessä jaksossa) ja romanttisissa kohtauksissa (heidän ensimmäinen tanssinsa). Suosikkejani heidän kohtauksistaan ovat lähes kaikki nuo herttaiset hetket My Cottagessa, jossa he saavat molemmat olla hetken vapaita yhteiskunnan odotuksista ja vain pitää hauskaa. En ihmettele miksi Sophie myöhemmin sanoi, keskustellessaan lady Bridgertonin kanssa, sen olleen hänen elämänsä onnellisimpia viikkoja.

Näillä näkymin en usko, että Benedict ja Sophie tulevat päihittämään Anthonya ja Katea romanssi-rankingissani, mutta he tulevat olemaan, epäilemättä, kakkossuosikki parini. Pidän heistä jo nyt kovasti.

Sivujuonet

Benedictin ja Sophien romanssin ulkopuoliset sivujuonet eivät ole vakuuttaneet minua vielä ihan yhtä kovasti. Olennaisinta tällä kaudella on tietenkin pääparin tarina, ja olen iloinen, että pidän siitä kovasti, mutta kaipaan kyllä myös muille hahmoille mielenkiintoisia käänteitä ja edesottamuksia. Minua kiinnostaa tällä hetkellä ehkä eniten Francescan ja Johnin avioliitto ja se, miten nelosjakson lopussa saapuvan Michaela Stirlingin ilmaantuminen vaikuttaa tähän dynamiikkaan. Vaikka hän ja John selvästi rakastavat toisiaan, Francescan avioliitto ei selvästikkään ole aivan kaikkea mitä hän unelmoi sen olevan. Katsoja osaa päätellä mistä Francescan kyvyttömyys nauttia seksistä kenties johtuu, mutta Francesca ei itse sitä vielä tajua. Luulenpa, että hänellä kestää hänen omaan tuotantokauteensa asti hoksata mitä me jo tiedämme. Pidin kovasti siitä, kuinka herttainen John on Francescalle, ja kuinka hän rahoittelee tätä, ei halua tämän esittävän mitään ja on aidosti valmis tekemään mitä vain tehdäkseen vaimonsa onnelliseksi. He ovat herttainen pari.

Violet Bridgertonin romanssi ei vieläkään herätä minussa suurempia tunteita, mutta arvostan kyllä, ettei tässä romanssintäyteisessä sarjassa unohdeta, että keski-ikäisetkin ihmiset voivat rakastua ja tuntea himoa. Olin aidosti iloinen Violetin puolesta hänen antaessaan itselleen vihdoinkin luvan antautua tunteilleen Andersonia kohtaan. Violet on hahmo, joka sekä huvittaa että ärsyttää minua. Hän on aidosti rakastava äiti ja minusta on ihana nähdä kuinka hän kaitsee usein kaaottista perhettään, mutta hänellä on myös piirteitä, jotka rasittavat minua. Ymmärrän, että hän kokee tehtäväkseen saada lapsensa naimisiin ja että hän uskoo tosirakkauteen, mutta toivon silti, että hän ei painostaisi lapsiaan niin paljon. Haluaisin, että hän ja Eloise voisivat, esimerkiksi, keskustella aidosti siitä mitä Eloise haluaa tai ei halua. Violet vaatii myös Benedictiä etsimään vaimoa, vaikka Benedictin ei aidosti olisi tarve mennä naimisiin ellei hän halua: hän ei ole vanhin poika ja monet hänen sisaruksistaan ovat jo todella hyvissä avioliitoissa, eli hänen muiden sisarustensa maine ja tulevaisuus ei riipu hänestä. Tietenkin me tiedämme, että Violet on oikeassa, että Benedictin unelmien kumppani vain odottaa löytämistään, mutta silti... Violet tarkoittaa hyvää, mutta hän saa silti välillä lapsensa tuntemaan olonsa tukaliksi ja ehkä jopa hieman huonoiksi. Ei ole kivaa, että Eloise kokee tarvitsevansa Benedictin suojelua säästyäkseen äitinsä painostukselta. Ehkä Eloisen omalla kaudella sarja voi pureutua tähän hankalaan suhteeseen hieman enemmän. Sidenote, Eloise ja Benedict ovat yhä ihanan herttainen duo ja olen iloinen, että saimme jo heidän jokakautisen kiikkuhetkensä – he ovat yhä toistensa luottoihmiset, ja se on herttaista.

Colin ja Penelope ovat yhä söpöjä, mutta pidän heistä kahdesta Penelopesta yhä huomattavasti enemmän. On hauska nähdä miten hän toimii Lady Whistledownina nyt kun kaikki tietävät hänen identiteettinsä – hänen ei tarvitse enää piileskellä ja se on tietenkin rentouttavaa, mutta nyt tietojen urkkiminen on hankalampaa ja kaikki lähestyvät häntä omien juorujensa kanssa. Kuningatarkin haluaa käyttää häntä ja hänen asemaansa omaksi ilokseen. Kuningattaresta puheen ollen, hänen ja Lady Danburyn ystävyys on aina ollut minusta hauska, mutta en pidä kummastakaan heistä ihan niin paljoa, että jaksaisin uppoutua heidän keskinäiseen draamaansa. Odotan kyllä miten tämä juonikuvio päättyy ja päästääkö kuningatar lady Danburyn "eläköitymään" kuten tämä haluaa. Alice Mondrichin – hahmo josta en myöskään ole koskaan kummemmin välittänyt (hän on ihan kiva, mutta ei sen enempää) – mahdollinen rooli kuningattaren seuraneitona on ihan mielenkiintoinen, koska minusta olisi kiva nähdä jonkun toisen kuin lady Danburyn saavuttavan kuningattaren kanssa todellisen toveruuden. Näissä juonissa on kaikissa kiinnostavia aspekteja, mutta mikään niistä ei ole ihan huippukiehtova.

Eloise, jonka ongelmallisesta feminismistä olen julkaissut aiemmin pienen esseen, aloittaa kauden päättäväisesti "hyllyllä" (eli hän on päättänyt rupeavansa naimattomaksi vanhapiiaksi) ja toteaa Penelopelle, ettei hän enää koe tarpeelliseksi nälviä sulhoja tai nuoria neitoja. Hän juttelee muiden naisten kanssa äitinsä juhlissa iloisesti ja rennosti. Eloise on kausikaupalla pilkannut muita naisia ja vähätellyt toisten naisten taitoja ja unelmia, joten olin iloinen nähdessäni hänen kasvaneen. Pari jaksoa myöhemmin, hän on kuitenkin taas oma vanha kärkevä itsensä pitäessään, äitinsä käskystä, Hyacinthille seuraa tämän opetellessa hienon naisen taitoja. Ymmärrän, että Eloise pakotettiin tähän asemaan ja että olemme usein sisaruksillemme ikävämpiä kuin ventovieraille, mutta oli silti mälsää nähdä hänen halveeraavan Hyacinthin intoilua ja, jälleen kerran, kaikkea mitä hän pitää typeränä ja tyttömäisenä. Olin niin iloinen, kun Hyacinth sanoo Eloiselle viimeisessä jaksossa että tämä tuntuu olevan kiinnostunut vain omista tunteistaan. Odotan innolla kauden toista puolikasta ja toivon, että Hyacinthin loukkaaminen herättää Eloisessa katumusta.

Uudet hahmot ovat kaikki ihan hauskoja – lady Penwood on ihastuttavan hirveä ihminen (Katie Leung tekee erinomaista työtä roolissaan) ja Posy Li on ihanan hassu ja, inhottavasta perheestään huolimatta, herttainen – mutta toivon, että heistä paljastuu toisella puolikkaalla vielä uusia, kiintoisia piirteitä. Odotan erityisesti saako Sophie koskaan tilaisuuden purkaa kaiken vihansa lady Penwoodia kohtaan tälle tai kohtaako Penwood mitään seurauksia siitä, miten kohteli Sophieta. Toivon myös, että Sophien ystävä Penwoodien taloudesta, ihana Alfie, palaa vielä kuvioihin ja löytää paremman työpaikan.

Jumalattaresta jumaloinnin kohteeksi – muinainen ja moderni muusa

Mitä sinulle tulee mieleen kun ajattelet sanaa "muusa"? 

Uskallan veikata, että monelle tulee mieleen taitelijan – kuvataiteilijan, veistäjän, muusikon, kirjailijan tai runoilijan – rakastettu, joka inspiroi heitä tekemään hienoa taidetta. Naisia, joiden kauniit kasvot, viehättävä keho ja rakkauden tunteet taiteilijaa kohtaan kohottavat hänet muita taiteilijoita korkeammalle. Nainen ei kuitenkaan ole aktiivinen hahmo: hän on kaunis pinta, johon taiteilija voi heijastaa tunteensa, jonka kautta tutkiskella itseään ja jonka kautta kehittyä. Muusan rooli on olla inspiraationa, mutta ilman, että hän vie kunniaa taiteilijalta. Jotain tällaista moni varmastikin ajattelee. 

Ja sitähän nykyään muusalla usein tarkoitetaan. Inspiraation lähdettä, rakkauden tai kaipuun kohdetta, jotain kaunista joka usuttaa sielumme lentoon. Muusan roolia ei kuitenkaan välttämättä nähdä ihailtavana tai tavoiteltavana, koska muusana oleminen liitetään esimerkiksi passiivisuuteen. Taylor Jenkins Reidin rakastetun Daisy Jones & The Six -kirjan päähenkilö Daisy, kunnianhimoinen laulaja-kirjoittaja, julistaa kirjassa intohimoisesti: "I had absolutely no interest in being somebody else's muse. I am not a muse. I am the somebody. End of fucking story." Ajatus siitä, että hän olisi vain jonkun muusa, on loukkaava.

Historiassa tunnetaan monia kuuluisia muusia. Elizabeth Siddal oli prerafaeliitti-taiteilijoiden Dante Gabriel Rossettin malli ja muusa. Hän oli taiteilija ja runoilija (hän piti aikoinaan näyttelyitä ja niin edespäin), mutta hänet tunnetaan ehkä silti lähinnä kauniista kasvoistaan, joita Rossetti maalasi. Pablo Picassolla oli lukuisia rakastajattaria, joita hän kohteli usein aika kaltoin sekä käytti inspiraationa teoksissaan. Camille Claudel oli taiteilija, erityisesti taitava kuvanveistäjä, mutta hän on aina jäänyt rakastajansa Auguste Rodinin varjoon: joo, hän oli taiteilija, toki, mutta ennen kaikkea, hän oli Rodinin muusa. Näistä esimerkeistä voi huomata, etteivät muusat aina todellakaan olleet passiivisia naisia, jotka eivät itse tee mitään. Ongelma ei ole heissä, vaan siinä, miten historia on tyytynyt muistamaan heidät. Heidät on ahdettu pieneen rooliin – tukipilariksi suurmiehen tarinalle – ja heidän omat saavutuksensa ovat usein jääneet vähemmälle huomiolle tai vaipuneet kokonaan unholaan. 

Mutta mitä muusat sitten aikoinaan olivat, maailmassa, jossa heidät luotiin? Kreikkalaisessa mytologiassa muusat olivat ylijumala Zeuksen ja muistin jumalattaren Mnemosynen tyttäriä. Heidän lukumääränsä vaihtelee riippuen lähteestä, mutta yleisimmiten heitä sanotaan olleen yhdeksän:

• Kalliope – eeppisen runouden muusa
• Euterpe – musiikin muusa
• Kleio – historiankirjoituksen muusa
• Erato – lyyrisen runouden muusa
• Melpomene – tragedian muusa
• Polyhumnia – pyhän runouden ja laulun muusa
• Terpsikhore – tanssin muusa
• Thaleia – komedian muusa
• Urania – tähtitieteen muusa

Muusat olivat siis kukin vastuussa omasta alueestaan. He olivat näiden alojen jumalattaria, symboleita ja vartijoita, ja ammattilaiset kullakin alalla kunnioittivat muusaansa onnistuakseen ja menestyäkseen. Tulen tässä esseessä keskittymään lähennä Kalliopeen ja kirjallisten taiteiden muusiin.

Syy, miksi moderni idea muusasta ärsyttää minua niin kovasti on se, että muusat eivät aikoinaan olleet vain kauniita kasvoja, joita kirjailijat katselivat saadakseen innostusta. Ilman muusia, kirjailijalla ei ollut tarinaa tai inspiraatiota. Jos kirjailija halusi kirjoittaa eeppisen runon, hänen tuli pyytää Kalliopelta apua, uhrata tälle tai muuten anoa tämän suosiota, jotta hänellä olisi jotain mitä tunkea paperille. Kalliope oli eeppisen runouden luova voima, aivan kuten Euterpe edusti musiikin taidetta ja lumoa. Tämän takia niin monet antiikin runot ja eepokset alkavat vetoomuksella Kalliopelle. Esimerkiksi Homeroksen kuuluisa Ilias alkaa sanoilla (Robert Faglesin käännös): "Rage – Goddess, sing the rage of Peleus' son Achilles, murderous, doomed, that cost the Achaeans countless losses..." Homeroksen sanoissa on käskevä fiilis, kuin hän vaatisi jumalatarta puhumaan hänelle, mutta hän tekee silti heti selväksi, että Kalliope "antoi" hänelle tämän tarinan ja kyvyn kertoa se. Homeroksen toinen eepos, Odysseia, alkaa paljolti samalla tavalla (jälleen Robert Faglesin käännös): "Sing to me of the man, Muse, the man of twists and turns driven time and again off course, once he had plundered the hallowed heights of Troy." Jälleen kerran, Homeros operoi muusien tukemana ja avustamana. Ilman Kalliopea, hänen runonsa olisi jäänyt lyhykäiseksi tai ainakin todella huonoksi.

Minua kismittää, että rooli, joka oli aikoinaan aktiivinen, voimakas ja nosti naisjumalattaren luovan ihmisen – usein miehen – tasaveroiseksi, ehkä jopa häntä korkeammalle, on muuttunut siksi mitä se nykyään on. Olen aika varma, että esimerkiksi Kalliope, joka piti käsissään tarinoita, lauluja, runoja ja eepoksia, olisi kauhistunut, jos tietäisi, että hänen tehtävänsä olisi nykypäivänä vain olla kaunis ja seksikäs – kohde, jota mies voi himoita, taiteilija, jota hän voi hellästi auttaa ja tukea. 

Kuvat:

Kuva 1: Valokuva Camille Claudelista työpajassaan 1885–1887. Kuvaajasta ei tietoa.

Kuva 2: Lähikuva Kalliopesta teoksesta The Muses Urania and Calliope (Simon Vouet, 1634)

Vuoden 2025 Top 10 kirjat

Luin viime vuonna vähän yli 160 fiktiivistä teosta. Suurin osa niistä oli romaaneja, mutta mukana oli myös jokunen sarjakuva, runokokoelma ja näytelmä. Suurin osa lukemistani teoksista oli hyviä, jopa erinomaisia, mutta valitettavasti annoin viime vuonna vain muutamalle kirjalle täydet 5/5 tähteä, mikä on aina hieman harmillista. Olin viime vuonna myös yleisesti todella ahdistunut ja ahdistukseni vaikutti paljon lukemiseeni. Se heikensi usein keskittymistäni ja teki uusein kirjojen aloittamisesta usein hankalaa. Äärimmillään se sai minut pelkäämään, että useamman kolmen tähden kirjan putki tarkoitti, että en oikeasti enää pidä lukemisesta. Ahdistus on kiva juttu, eikö vain? Summa summarum, minulla oli viime vuonna hankaluuksia lukemisen kanssa.

Luin kuitenkin joitain ikimuistoisia teoksia, joista tuli uusia suosikkejani. Haluan tänään kertoa teille kymmenestä teoksesta, joita rakastin koko sydämelläni ja jotka viihdyttivät, naurattivat, itkettivät ja innostivat minua. Tässä he ovat – vuoden 2025 kymmenen parasta fiktiivistä teosta!

Not Quite Dead Yet (Holly Jackson)

Not Quite Dead Yet on omalaatuisin dekkari, jonka olen hetkeen lukenut. Siinä seurataan Jetiä, jonka kimppuun hyökätään eräänä yönä juhlien jälkeen. Kun hän herää sairaalassa, hänelle kerrotaan, että hänellä on noin viikko elinaikaa. Jet ei halua tuhlata viimeisiä päiviään ja päättää ratkaista oman murhansa. Jetin tarina on intensiivinen ja traaginen, mutta ennen kaikkea se on ahdistava, koska lukija tietää alusta alkaen, että Jet tulee kuolemaan, että hänen aivovammansa on tikittävä aikapommi, joka tulee räjähtämään hetkenä minä hyvänsä. Jackson pohdiskelee kirjassa monia koskettavia teemoja, kuten mutkikkaita perhedynamiikkoja, menetettyjä mahdollisuuksia, orastavaa rakkautta ja sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista kullekin meistä. Vaikka kirja on, yllätys yllätys, todella synkkä, se on paikoittain myös aivan todella hauska – Jetin huumori oli perin samaistuttavaa.

The Emperor and the Endless Palace (Justinian Huang)

Justinian Huangin esikoisteos The Emperor and the Endless Palace muistutti minua jälleen siitä, että minun ei tule luottaa liikaa muiden ihmisten mielipiteisiin kirjoista jotka kiinnostavat minua vaan luottaa omiin vaistoihini kun ne sanovat, että jokin kirja saattaisi olla minusta hyvä. Joskus enemmistö on oikeassa, mutta Huangin tapauksessa enemmistö on mielestäni aivan väärässä. Tämä kirja oli wild ride alusta loppuun, täynnä yllättäviä käänteitä. En malttanut lopettaa lukemista, koska halusin tietää miten tarina päättyy. Huangin kirja kertoo kahdesta miehestä jotka tapaavat ensi kerran muinaisen Kiinan hovissa, ja jotka syntyvät vuosisata toisensa jälkeen uudestaan ja yrittävät löytää tiensä toistensa luokse. Heidän tarinansa ei ole vain tarina rakkaudesta, se on tarina pakkomielteestä, petoksista, kohtalosta ja himosta. Tämä kirja jäi kummittelemaan mieleeni viikkokausiksi luettuani sen loppuun.

Skandar and the Spirit War (A. F. Steadman)

On aina pelottavaa aloittaa rakastamasi sarjan viimeinen osa. Entä jos se on pettymys? Entä jos lempparihahmosi tarina päättyy traagisesti? Entä jos keskeisten mysteerien vastaukset ovat tylsiä? Mielessäni pyörivät nämä ja liuta muita kysymyksiä, kun aloitin A. F. Steadmanin ihanan, taianomaisen yksisarvisista ja heidän ratsastajistaan kertovan Skandar-sarjan viimeisen kirjan Skandar and the Spirit War. Ilokseni voin ilmoittaa, että Steadman antoi faneilleen tyydyttävän, hauskan, katkeransuloisen, riemastuttavan, jännittävän ja maagisen finaalin. Spirit War sinetöi Skandar-sarjan paikan yhtenä suosikkisarjoistani ikinä. Rakastan näitä hahmoja (erityisesti Skandarin bestistä, rämäpäistä, kunnianhimoista ja viekasta Bobbya), heidän riehakkaita yksisarvisiaan ja tätä elementtimagiantäyteistä maailmaa. Oli haikeaa sanoa hyvästit näille hahmoille, mutta ainakin lohtunani oli se, että heidän tarinansa saivat ansaitsemansa päätöksen.

Batman: The Court of Owls Saga (Scott Snyder)

Scott Snyderin kirjoittama ja Greg Capullon upeasti kuvittama Batman: The Court of Owls Saga on yksi kuuluisimpia ja rakastetuimpia Batman-tarinoita. Sen keskeinen pahis ei ole yksittäinen superrikollinen, vaan legendaarinen, synkkä salaseura, Pöllöjen neuvosto, joka alkaa lietsoa sotaa Batmania vastaan. Sarjakuvassa tasapainotellaan hienosti toivon ja kauhun välillä, sukelletaan Waynen perheen menneisyyden haavoihin ja pistetään Batman todelliselle koetukselle. Koska rakastan Batmanin ja hänen Robiniensa dynamiikkoja, olin erityisen riemuissani kun tajusin, että sarjiksessa keskitytään aika lailla Batmanin ja Dick Graysonin (ensimmäinen Robin, sittemmin Nightwing) suhteeseen. Oli ihana nähdä millainen heidän suhteestaan on rakentunut Dickin lopetettua duuninsa Batmanin sidekickinä. Haluan nostaa hattuani Snyderille myös siitä miten hän kirjoitti Martha Waynen hahmon ja miten hän kuvasi Batmanin symbolista merkitystä Gothamin kansalle.

Pure mua (Terhi Tarkiainen)

Terhi Tarkiaisen Verta hampaissa -vampyyrisarja on ehdottomasti yksi tämän vuoden ilahduttavimpia lukukokemuksiani. Sarja alkaa Pure mua -kirjalla, jossa rikkaan perheen tytär, historian gradua vääntävä Anna saa vanhemmiltaan lahjaksi ikioman vampyyrin, Vladin, jolla hän saa tehdä ihan mitä haluaa. Anna ei kuitenkaan halua käyttää terävähampaista lahjaansa hyväkseen ja alkaa setviä miten saisi tämän palautettua kenneliin, josta äiti ja isä hänet ostivat. Vaikeuttamaan Annan elämää entisestään saapuu Vladin verenhimoinen kumppani, Kalma, joka on valmis tappamaan kenet vain pelastaakseen rakkaansa. Pure mua on aivan ainutlaatuinen kirja, täynnä ihastuttavan kuivaa huumoria, absurdeja tilanteita ja ikimuistoisia hahmoja (erityisesti Anna valloitti sydämeni). Sarjan muutkin osat ovat hyviä, mutta tällä ensimmäisellä kirjalla on erityinen paikka sydämessäni.

Superman: Birthright (Mark Waid)

Luin tänä vuonna todella paljon DC-sarjakuvia ja löysin lukuisia uusia suosikkeja. Mark Waidin erinomainen Superman: Birthright on ehdottomasti paras Superman-sarjakuva, jonka olen koskaan lukenut. Sarjiksessa seurataan Clarkin muutosta aloittelevasta journalistista, joka unelmoi ihmisten auttamisesta, supersankariksi. Tämä on hänen sankarisyntytarinansa – Waid näyttää meille miten hän luo ikonisen asunsa äitinsä kanssa, suorittaa ensimmäiset tehtävänsä Supermanina ja taistelee todistaakseen Metropoliksen väelle, ettei hän ole uhka (vaikka Lex Luthor muuta väittääkin). Waidin Clark on herttainen, rakastava, kiltti ja uhrautuva, mutta hän on myös yksinäinen nuori mies, joka on ainut kaltaisensa, täysin vailla ihmisiä jotka ymmärtäisivät häntä. Kultainen poju. Waid kirjoittaa kaikki ikoniset Superman-hahmot erinomaisesti – hänen Lexinsä on kiero juonittelija ja hänen Lois Lanensa on uhmakas, itsepäinen, uhkarohkea ja nokkela. Upea sarjis.

Thyestes (Seneca)

Roomalaisen näytelmäkirjailija Senecan Thyestes on kylmäävä, kammottava ja karmaiseva kertomus toisiaan verisesti vihaavista veljeksistä, Atreuksesta ja Thyesteestä. Kiero Atreus kutsuu maanpaossa eläneen Thyesteen kotiinsa, jotta he voivat sopia riitansa. Tosiasiassa, hänellä ei ole aikomustakaan antaa veljelleen anteeksi – sen sijaan hän aikoo tehdä jotain todella, todella ällöttävää ja julmaa. Thyestes on aidosti piinaava tragedia ja erinomainen kuvaus sukupolvelta toiselle siirtyvästä väkivallan kierteestä ja kostosta (voiko kostamalla saavuttaa onnen ja kuinka pitkälle olemme valmiita menemään kostaaksemme meihin kohdistetun loukkauksen ja niin edespäin). Atreuksen ja Thyesteen suvun tarina on yksi suosikkimyyteistäni, koska se on niin käsittämättömän kaoottinen ja kauhea (tässä myytissä on kaikkea kannibalismista oman lapsen surmaamiseen), ja tämä on ehdottomasti paras, koskettavin ja aidosti hirvittävin kuvaus suvun tästä sukupolvesta.

 Catwoman: Trail of the Catwoman (Ed Brubaker)

Brubakerin upeassa, synkässä ja intensiiisessä sarjiksessa Selina Kyle palaa Gothamiin lavastettuaan jonkin aikaa sitten oman antisankaritar-alter egonsa, Kissanaisen, kuoleman. Hän haluaa aloittaa alusta ja uudistaa Kissanaisen roolin. Tämä sarjis sisältää ryöstökeikkoja, takaa-ajoja ja arvoituksia – se on rikostarina ja tarina antisankarittaresta, mutta se on myös tarina nuoresta naisesta, joka yrittää löytää oman polkunsa, joka kamppailee tunteidensa kanssa ja joka haluaa auttaa yhteiskunnan heikoimpia, niitä, jotka poliisit ja jopa Batman usein unohtavat. Brubaker kuvasi Selinan ja Batmanin suhdetta erinomaisesti – he rakastavat toisiaan, mutta he elävät aivan eri maailmoissa – ja rakastin sitä, miten hän kirjoitti Gothamin kaupungista. Sarjiksen taide oli myös ihanan noir-vaikutteista.

Dracula (Bram Stoker)

Luin tänä vuonna, vihdoin ja viimein, Stokerin Draculan. Se odotti minua hyllyssäni vajaan vuosikymmenen. Tiesin aina, että joku päivä lukisin sen, joten en koskaan luopunut siitä. Dracula oli huumaava lukukokemus – luin sen intoa puhkuen neljässä päivässä ja vaikka luin sen jo tammikuussa, ajattelen sitä yhä usein. Pidin todella paljon Stokerin luomasta synkästä tunnelmasta, hänen tavastaan kuvailla tunteita ja ympäristöä, ja hänen kirjansa hahmoista. Erityiseksi suosikikseni nousi Mina Harker, joka oli monin tavoin kirjan sykkivä sydän sekä fiksumpi hahmo kuin uskalsin toivoa – monet painottavat Draculan olevan hyvin seksistinen kirja ja vaikka siinä on monia aikakaudelleen tyypillisiä, ns. problemaattisia piirteitä, väittäisin esimerkiksi Minan hahmon olevan paljon parempi kuin mitä ihmiset usein väittävät. Oli ilo lukea tämä vampyyrikauhun klassikko ja nähdä mistä monet legendaariset vampyyritroopit saivat alkunsa.

Bury Our Bones in the Midnight Soil (V. E. Schwab)

Jos joku kirjailija oli luotu kirjoittamaan eeppinen, toksinen, synkkä ja goottilainen lesbovampyyriromaani, niin se on V. E. Schwab. BOBITMS on hieno, monessa aikajanassa ja monella eri historiallisella aikakaudella liikkuva teos, jossa pohdiskellaan kuolemattomuutta, elämän merkitystä, rakkautta, raivoa, kostoa ja misogynian eri tasoja kolmen vampyyriksi muuttuvan hyvin erilaisen naisen elämäntarinan kautta. Olen aina rakastanut Schwabin kirjoitustyyliä, mutta tässä kirjassa hänen lyyrinen tapansa kirjoittaa pääsee loistamaan kerrassaan upeasti. Schwabin vampyyriteos on läpeensä queer, ja käsitteleekin queer-ihmisille tuttuja tunteita ja kokemuksia samaistuttavalla tavalla, huolimatta siitä, että päähenkilöt ovat verta juovia hirviöitä. Ja veren juomisesta puheen ollen, Schwab myötäilee joitain perinteisiä vampyyritrooppeja, mutta myös keksii omia sääntöjään, jotka tekevät hänen vampyyreistaan uniikkeja ja hänen omiaan.

Vuoden 2025 Top 10 tietokirjat

Olen aina rakastanut tietokirjallisuutta, mutta tänä vuonna rakastuin siihen jollain tapaa uudelleen. Luin vuonna 2025 enemmän tietokirjoja – lähinnä historiakirjoja – kuin aikoihin. Ehkä innostustani lietsoi se, että en ole enää opiskelija enkä siksi joudu jatkuvasti lukemaan tietokirjoja ja -artikkeleita esseitä ja tutkielmia varten. Oli syynä  mikä tahansa, olen niin onnellinen, että olen taas syvällä tietokirjakuopassa ja olen saanut kartoitettua henkilökohtaista historiakirjastoani kaikenlaisilla kiehtovilla teoksilla.

Tänään haluan höpötellä kymmenestä parhaasta tietokirjasta, jotka luin vuonna 2025. Kirjat eivät ole listattuna paremmuusjärjestyksessä. Lista kuvastaa aika hyvin historiarakkauteni eri sfäärejä: top kymppiin mahtuu muun muassa queer-historiaa, seksin historiaa, 1500-1600-luvun kuninkaallishistoriaa, rikoshistoriaa, ja antiikin Kreikan ja Rooman historiaa. Suosittelisin kaikkia näitä kirjoja koko sydämestäni.

A Curious History of Sex (Kate Lister)

Kate Lister on yksi historioitsijaidoleistani. Rakastan hänen podcastiaan Betwixt the Sheets ja, näin aloittelevana seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkijana, arvostan kovasti hänen tekemäänsä työtä mm. seksityön historian tutkimuksen parissa. Ei siis ole yllätys, että rakastin hänen esikoisteostaan A Curious History of Sex, jossa hän paneutuu kouralliseen seksiin liittyviä ilmiöitä (mm. lemmenrohdot, neitsyystestit, intiimialueiden karvoitus ja seksilelut) ja kuvaa niihin liitettyjä olettamuksia, pelkoja ja ajatuksia eri historiallisina aikakausina. Listerin tapa kirjoittaa on aivan hulvaton, mutta hänen tekstinsä ei koskaan mene mauttoman puolelle, esimerkiksi puhuttaessa vakavista seksiin liittyvistä teemoista, kuten seksuaalisesta väkivallasta. Haluan lukea kaiken mitä Lister ikinä julkaisee, aivan kuten haluan kuunnella jokaikisen jakson hänen podcastistaan.

Queen James: The Life and Loves of Britain's First King (Gareth Russell)

Tänä vuonna, äitini suureksi riemuksi, innostuin ensimmäistä kertaa tutustumaan Englannin ja Skotlannin kuninkaalliseen historiaan. Suosikikseni nousi välittömästi James I ja VI (Englannin ensimmäinen, Skotlannin kuudes). Queer-historioitsijana minua kiehtoi tietenkin hänen kuuluisat miessuhteensa, mutta minua kiinnostaa myös hänen asemansa Skotlannin sekä Englannin kuninkaana, hänen upea vaimonsa Anna, hänen pasifisminsa, hänen noitavainokiihkonsa ja hänen aikakautensa poliittiset ja uskonnolliset myllerrykset. Kun sain selville, että Gareth Russell aikoo julkaista elämäkerran Jamesista, joka keskittyy Jamesin poliittisen uran ohella erityisesti hänen lukuisiin merkittäviin miessuhteisiinsa, olin riemuissani. Unelmoin kirjasta kuukausia ja kun vihdoin sain sen hyppysiini, se ei pettänyt odotuksiani. Queen James on upea, upea teos.

The Young Alexander: The Making of Alexander the Great (Alex Rowson)

Olen ollut pakkomielteisen kiinnostunut Aleksanteri Suuresta jo yli 10 vuotta ja olen lukenut hänestä aika monta kirjaa. Alex Rowsonin The Young Alexander on kuitenkin ensimmäinen lukemani teos, joka keskittyy vain ja ainoastaan Aleksanterin elämään ennen hänen legendaarista, kymmenvuotista sotaretkeään Persiassa. Oli ilahduttavaa keskittyä kerrankin aikaan ennen kuin hänestä tuli "Suuri", kun hän oli vasta Makedonian kuninkaan Filippoksen poika ja oletettu perijä. Rowson perehtyy teoksessaan muun muassa Aleksanterin perheeseen, ystävyyssuhteisiin, koulutukseen ja varhaisiin sotakokemuksiin. Koska Rowson on arkeologi, hän hyödyntää tekstilähteiden ohella makedonialaisia raunoita ja esineistöä luodessaan kuvaa maailmasta, jossa Aleksanteri varttui. Rowsonin kirja pahensi obsessiotani Aleksanterista entisestään.

The Fall of the House of Byron: Scandal and Seduction in Georgian England (Emily Brand)

Lordi Byron on yksi historian kuuluisimpia runoilijoista. Hänet tunnetaan myös myrskyisästä yksityiselämästään ja aikansa ihmisissä herättämästään palavasta ihastuksesta ja tuomitsevasta pahennuksesta. Hän ei kuitenkaan ollut sukunsa ainut skandaalinkäryinen vesa. Kirjassaan The Fall of the House of Byron, Emily Brand pureutuu runoilija-Byronia edeltäneisiin sukupolviin (erityisesti hänen isoisäänsä, isotätiinsä ja isosetäänsä) joiden tarinat sisälsivät salasuhteita, murhia, insestiä, haaksirikkoja, kiellettyjä avioliittoja, pelivelkoja ja vaikka mitä muuta. Tämä erinomainen kirja asettaa runoilijan sukunsa kontekstiin, asettaa etusijalle vähemmän tunnettujen Byronien tarinat ja kuvaa kiehtovasti georgiaanisen ajan maailmaa, asenteita, sukupuolirooleja, merenkäyntiä ja yläluokan elämää. Välillä minun oli lähes hankala uskoa, että nämä Byronit todella tekivät kaiken mitä tekivät, mutta, kuten sanonta kuuluu, totuus on usein fiktiota kiehtovampaa.

American Eve: Evelyn Nesbit, Stanford White, the Birth of the "It" Girl and the Crime of the Century (Paula Uruburu)

Löysin Paula Uruburun American Even sattumalta käytettyjen kirjojen hyllystä Rosebudista. Ostin sen, koska olen tänä vuonna ollut todella kiinnostunut rikoshistoriasta ja kirjan nimi lupaili, että käsiteltävä Stanford Whiten murha oli "vuosisadan" rikos. En odottanut kirjan tekevän minuun näin suuren vaikutuksen ja, että vielä kuukausia sen jälkeen kuin käänsin viimeisen sivun, löytäisin itseni ajattelemasta kaunista, kiehtovaa ja traagista Evelyn Nesbitiä, häntä piirittäneitä miehiä ja Stanford Whiten mediamyrskyn aiheuttamaa kuolemaa. Arvostin sitä, miten paljon suoria lainauksia Evelynin omista teksteistä Uruburu sisällytti kirjaansa ja miten hän tutkiskeli "kullatun ajan" ("gilded age") New Yorkin kulttuuria, taidemaailmaa, arvoja ja mediameininkiä tämän murhatapauksen kautta. American Eve oli ehdottomasti tämän top 10 -listan yllättävin kirja. En uskonut, että rakastaisin sitä näin paljon.

Messalina: The Life and Times of Rome's Most Scandalous Empress (Honor Cargill-Martin)

Keisari Claudiuksen vaimo Messalina on yksi antiikin historian pahamaineisimmista naisista. Hänet muistetaan väkivaltaisena seksipetona, joka karkaili keisarin palatsista öisin työskentelemään bordellissa, koska hän oli vain niin kyltymätön. Hän oli kaikinpuolin huono ja paha nainen. Vai oliko? Upeassa teoksessaan Messalina: The Life and Times of Rome's Most Scandalous Empress, Honor Cargill-Martin pyrkii kuorimaan tämän historiallisen naisen ympäriltä vuosituhansien misogynian kerrokset ja tuomaan esille Messalinan älykkyyden, poliittisen toimijuuden ja inhimillisyyden. Hän pureutuu Messalinasta kirjoitettuihin myytteihin ja todistaa monet niistä perättömiksi tai ainakin täysin suurennelluiksi. Cargill-Martinin kirjoitustyyli pitää lukijan otteessaan ja hänen kykynsä herättää antiikin Rooman keisariajan maailma henkiin on vaikuttavaa. 

Story of a Murder: The Wives, the Mistress and Dr. Crippen (Hallie Rubenhold)

Liian usein, kun ihmiset kirjoittavat true crime -tapauksista, he keskittyvät murhaajaan. Kirjassaan Story of a Murder, Hallie Rubenhold kuitenkin palauttaa Crippen tapauksena tunnetun murhan keskiöön sen olennaisimman hahmon: murhan uhrin, Belle Elmoren, laulajan ja hyväntekeväisyysaktivistin. Pidin kirjassa siitä, miten Rubenhold keskittyy kuvaamaan mahdollisimman monen Bellen tai Crippenin tunteneen ihmisen näkemyksiä tapahtuneesta. Ääneen pääsevät vaimonsa murhannut Crippen ja tämän kylmäävä salarakastajatar, Ethel, kuten myös murhaa tutkineet poliisit ja lääkärit, Bellen ystävät, kolmen keskeisen hahmon perheet, ja ihmiset, jotka vain satunnaisesti törmäsivät Belleen, Crippeniin tai Etheliin. Rubenhold tuo hienosti esille sen, kuinka murhan kaltainen tapahtuma koskettaa lukemattomia ihmisiä jollain tavalla. Hän on historiallisen true crime -kirjallisuuden ehdoton tähti.

Queer Georgians: A Hidden History of Lovers, Lawbreakers and Homemakers (Anthony Delaney)

En tiedä olenko koskaan aiemmin itkenyt lukiessani tietokirjaa. Ainakaan en ole koskaan vollottanut niin paljon kuin lukiessani Anthony Delaneyn esikoisteosta Queer Georgians. Delaneyn kirjoitustyyli ja se miten hän ei arkaile kuvailla miten hän queer-ihmisenä koki näiden historiallisten queer-henkilöiden tutkimisen, saivat minut herkistelemään useampaan otteeseen. Delaneyn teos sukeltaa georgiaanisen maailman eri sfääreihin – lukija pääsee viettämään aikaa niin yläluokkaisissa kartanoissa kuin työläisten suosimissa Molly-taloissa – ja sisältää rakkaustarinoita, seikkailuja, tragedioita ja tarinoita yhteisöllisyyden voimasta. Erityisesti keskiöön nousee kodinluominen, perheet, varhaiset queerit "avioliitot" ja sukupuolen monimuotoisuus. Delaney myös haastaa perinteisiä tulkintoja joistain historian merkittävimmistä queer-hahmoista, kuten Anne Listeristä ja Chevalier d'Eonista. 

Writing on the Wall: Graffiti, Rebellion and the Making of Eighteenth-Century Britain (Madeleine Pelling)

Madeleine Pellingin Writing on the Wall oli teos, jota lukiessani pystyin lähes tuntemaan kuinka aivoni kehittyivät ja kuinka ymmärrykseni Britannian turbulentistä 1700-luvusta muovautui. 1700-lukua, erityisesti ns. "pitkän 1700-luvun" loppua, romantisoidaan usein: se on hienostunut ja romanttinen aikakausi jolloin Jane Austen kirjoitti ja Netflix-draama Bridgerton tapahtuu. Tosiasiassa, tämä vuosisata oli täynnä poliittista kuohuntaa, uskonnollisia kapinoita, sortoa, vallankumouksia (ei Britanniassa, mutta Euroopassa), kiivaita debatteja ja nopeaa teknologista kehitystä, jolla oli sekä positiivisia että negatiivisia seurauksia. Kirjassaan Pelling keskittyy graffitin merkitykseen tällä aikakaudella, ja esittää oman tulkintansa siitä, miten tällä värikkäällä vuosisadalla graffiti muuttui arkipäiväisestä ilmiöstä vaaralliseksi ja kielletyksi kapinoinniksi.

Lady Killers: Deadly Women Throughout History (Tori Telfer)

Tori Telferin Lady Killers on katsaus joidenkin historian merkittävimpien naissarjamurhaajien tarinoihin sekä siihen miten heistä on raportoitu ja kirjoitettu. Erityisesti keskiöön nousee se, miten heidän sukupuolensa on vaikuttanut heidän maineeseensa ja siihen miten ja miksi he tekivät rikoksensa. Telfer kirjoittaa muun muassa palvelijattariaan kiduttaneesta herttuatar Bathorysta, miehiään tappaneesta "kikattavasta mummista" Nannie Dossista ja siskoksista Rayasta ja Sakinasta, jotka piinasivat ja tappoivat heidän bordellissaan työskennelleitä naisia. Telferin teksti on paikoittain, aiheen huomioon ottaen, yllättävänkin hauskaa, mutta hän ei silti vähättele julmuuksia, joista kirjoittaa. Kirja sai minut pysähtymään ja pohtimaan miten suhtaudumme naisten väkivaltaan, miten se pelottaa meitä aivan omanlaisellaan tavalla ja miten nämä murhaavat naiset olivat sekä misogynian uhreja että kamalia tappajia.

Vuoden 2025 Top 10 leffat

Katsoin tänä vuonna enemmän leffoja kuin moneen vuoteen. Olen tästä todella iloinen, vaikkakin se johti valitettavasti siihen, että en katsonut lähes ollenkaan uusia TV-sarjoja. Mutta tänään ei ole aika surra tätä, vaan juhlia kaikkia hienoja leffoja jotka katsoin – spesifisti, niitä kymmentä elokuvaa, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Nämä eivät ole kaikki tänä vuonna julkaistuja elokuvia, vaan ainoastaan leffoja jotka katsoin tänä vuonna ensimmäistä kertaa.

Huom! Leffat on listattu satunnaisessa järjestyksessä, ei paremmuusjärjestyksessä. Oli jo tarpeeksi hankalaa valita 10 parasta elokuvaa, en olisi kyennyt laittamaan niitä vielä järjestykseen.

Vangitut (2013, ohj. Denis Villeneuve)

Denis Villeneuven ohjaama Vangitut (Prisoners) on yksi intensiivisimmistä, jännittävimmistä ja karmaisevimmista trillerileffoista, jonka olen koskaan nähnyt. Leffassa seurataan kahta perhettä, joiden nuoret tyttäret katoavat eräänä iltana kuin tuhka tuuleen. Keller (Hugh Jackman), toisen tytön isä, päättää ratkaista mysteerin ja on valmis syleilemään sisäistä synkkyyttään saadakseen lapsensa takaisin. Toisaalla, etsivä Loki yrittää parhaansa mukaan selvittää kuka vei tytöt ja mitä Keller puuhailee. Vangitut on kylmäävä, hienosti rakennettu monitahoinen kertomus perheestä, jokaisessa meissä piilevästä potentiaalista väkivaltaan ja synkkyyteen, oman käden oikeudesta, kostosta ja vanhemman rajattomasta rakkaudesta. Kaikki leffassa näyttelevät tekevät erinomaista duunia, mutta haluan erityisesti nostaa esille Hugh Jackmanin, Paul Danon ja Jake Gyllenhaalin huikaisevat, vangitsevat roolityöt. Villeneuve ei koskaan petä – hän on suosikkiohjaajani, ehdottomasti.

Superman (2025, ohj. James Gunn)

James Gunnin Superman oli juuri sellainen kuin toivoin sen olevan: hauska, herttainen, jännittävä ja täynnä sydäntä, toivoa ja rakkautta. David Corenswetin esittämä Superman joutuu tässä leffassa ensimmäistä kertaa vastatusten vihollisen kanssa joka on hänen veroisensa ja hän joutuu toden teolla pohtimaan mikä hänen paikkansa tässä maailmassa on. Onko hänestä todella ihmiskunnan suojelijaksi? Superman on häpeilemättömän sarjakuvamainen elokuva, täynnä kommelluksia, räiskyviä värejä, kummallisia otuksia ja eksentrisiä hahmoja. Mutta kaikessa näyttävyydessään ja menevyydessään, se on myös perin inhimillinen tarina miehestä, joka on supervoimistaan huolimatta kuin kuka tahansa meistä: hän rakastaa, suree, yrittää parhaansa, epäonnistuu ja vihastuu. Superman saa myös bonuspisteitä Rachel Brosnahanin erinomaisesta työstä Lois Lanena ja Nicholas Houltin herkullisen kierosta Lex Luthorista, ihanaisesta Krypto-koirasta ja upeasta soundtrackista. Moni elokuvan kohtaus ei olisi ollut lainkaan niin vaikuttava ilman John Murphyn ja David Flemingin musiikkia.

Strange Way of Life (2023, ohj. Pedro Almodóvar)

Strange Way of Life on puolituntinen lyhytelokuva kahdesta keski-ikäisestä miehestä, sheriffi Jakesta (Ethan Hawke) ja Silvasta (Pedro Pascal), jotka tapaavat ensimmäistä kertaa sitten 25 vuoden takaisen eronsa. Silva ei kuitenkaan saapunut vain tapaamaan miestä, jota hän yhä rakastaa, vaan auttamaan rikoksiin sotkeutunutta poikaansa. Katsoin tämän leffan lähinnä siksi, että pidän pääosien näyttelijöistä molemmista kovasti ja koska ajatus heistä näyttelemässä entisiä rakastavaisia western-leffassa oli kiintoisa.  Strange Way of Life kuitenkin yllätti minut täysin: se jäi kummittelemaan mieleeni (erityisesti miesten välinen viimeinen kohtaus – ei juma, että Pascal ja Hawke olivat hyviä) ja muistelen sitä yhä usein. Alberto Iglesiasin musiikki toi elokuvaan oman maagisen piirteensä. Erityisesti miesten viimeisen kohtauksen taustalla soljuva Los caballos retozan al anochecer kosketti minua. Sen kuunteleminen saa yhä kyyneleet nousemaan silmiini. Upea kappale.

Nosferatu (2024, ohj. Robert Eggers)

Huippusuosion saavuttanut moderni goottilainen mestariteos, vampyyrileffa Nosferatu on huikea, kieroutunut, synkän romanttinen, pelottava ja traaginen. Se kertoo Ellen Hutterista, vampyyrikreivi Orlokin pakkomielteen kohteesta, ja siitä miten hänen ja hänen läheistensä elämä hajoaa palasiksi Orlokin terrorin eskaloituessa. Nosferatun valttikortti on sen herkullisen hirvittävä tunnelma ja sen näyttelijöiden upeat esitykset. Lily-Rose Depp tekee erityisen huikeaa työtä. Hän on häikäisevä Elleninä, jota riivaavat psykologiset ja fyysiset kohtaukset, joka on syvästi rakastunut tuoreeseen aviomieheensä Thomasiin mutta silti kyvytön vastustamaan yhteyttä, joka hänen ja Orlokin välille on kehittynyt. En tiedä miten voisin kuvailla tätä ilman, että se kuulostaa höpsölle, mutta pidän siitä kuinka häiritsevän himokas tämä leffa on. Ohjaaja Robert Eggers ei kaihda sukeltaa goottilaiselle tarinankerronnalle tyypillisiin toksisiin, synkkiin ja kummallisen seksuaalisiin vesiin. Nosferatu sai minut haluamaan katsoa kaikki Eggersin vanhat – ja tulevat – elokuvat.

Guardians of the Galaxy Vol. 3 (2023, ohj. James Gunn)

Tänä vuonna katsoin, äitini kanssa, vihdoin ja viimein Marvelin viimeisen GOTG-leffan. Olemme vältelleet sen katsomista, koska emme ole halunneet hyvästellä näitä meille kovin rakkaita hahmoja. GOTG Vol. 3 oli kuitenkin kaiken odotuksen arvoinen: se on tyydyttävä päätös tälle upealle trilogialle, täynnä huumoria, ystävyyttä, seikkailua ja jännitystä. Oli ihana päästä vihdoin näkemään miten hahmojen tarinat päättyvät ja millaisia valintoja he tekevät tulevaisuudestaan. Keskeiset hahmot saivat kaikki hetkensä loistaa ja leffassa esiteltiin myös hauskoja uusia hahmoja, kuten Adam. Leffan tähtihahmo oli kuitenkin ihanainen, rääväsuinen pesukarhu Rocket, jonka karmaisevan taustatarinan (en ole vieläkään toipunut) saimme vihdoin nähdä. Isona Peter Quillin ja Gamoran romanssin ystävänä minun on myös pakko mainita heidän suhteensa ja ilmaista iloni siitä, ettei Gunn yrittänyt pakottaa romanssia tämän uuden, menneisyydestä poimitun Gamoran ja Quillin välille. GOTG-trilogia on ehdottomasti Marvelin tasaisesti laadukkain ja koherentein trilogia.

Lisa Frankenstein (2024, ohj. Zelda Williams)

Zelda Williamsin Lisa Frankenstein on romanttinen, Mary Shelleyn klassikkotarinan, Frankensteinin, inspiroima kauhukomedia yksinäisestä, makaaberista teinitytöstä, Lisasta, joka alkaa viettää aikaa 1800-luvulla kuolleen nuoren pianistin haudalla. Eräänä yönä, Lisan lähdettyä, salama iskee pojan hautaan ja herättää hänet henkiin. Hämmentynyt zombipoika päätyy piilottelemaan Lisan huoneessa ja heidän välilleen kehkeytyy, alkusäikähdyksen jälkeen, mitä omalaatuisin romanssi, joka johtaa murhiin, ihmisten paloitteluun, ruumiinosien ompeluun ja kaikenlaisiin kommelluksiin. Lisa Frankenstein ei ollut mikään jättimäinen box office -hitti, mikä surettaa minua, vaikka toisaalta ymmärränkin, ettei se ole elokuva, joka sopii kaikille. Monen mielestä se on varmasti mauton tai groteski, mutta minusta se oli aidosti hauska, viihdyttävä ja yllättävän romanttinen tarina. En odottanut että päätyisin, leffan lopussa, oikeasti tunteilemaan tästä pariskunnasta. Leffa sijoittuu 80-luvun loppuun, joten tarjolla on hauskan tairnan lisäksi upeaa muotia, tuuheita kampauksia ja erinomaista musaa.

Wicked: For Good (2025, ohj. John M. Chu)

Jättitiksi nousseen Wicked-elokuvan jatko-osa Wicked: For Good sai minut nauramaan, heilumaan musan tahtiin penkissäni ja itkeä vollottamaan viimeisen kymmenminuuttisen läpi. Wicked-musikaalin kakkospuolikas ei ole helppo tarina adaptoitavaksi ja sitä pidetään yleisesti musikaalin heikompana puoliskona, mutta John M. Chu onnistui loihtimaan tästäkin elokuvasta koskettavan, näyttävän ja tunteikkaan tarinan taikuudesta, sorrosta, propagandan voimasta, ystävyydestä ja valinnoista hyvän ja pahan välillä. Cynthia Erivo ja Ariana Grande säkenöivät rooleissaan (Granden versio Thank Goodness -laulusta kivisti sydäntäni ja koin liki hengellisen kokemuksen kuunnellessani Cynthian version No Good Deed -kappaleesta). Myös Jonathan Bailey tekee hyvää duunia välinpitämättömät päivänsä taakseen jättäneenä prinssi Fiyerona. Wicked: For Good on visuaalisesti upea, (pääosin) upeasti laulettu ja teemoiltaan hyvin ajankohtainen elokuva. Se on myös herkkä ja kaunis kuvaus kahden hyvin erilaisen nuoren naisen välisestä ystävyydestä ja siitä, kuinka ystävyys ja rakkaus voivat tehdä meistä parempia ihmisiä.

Wake Up Dead Man (2025, ohj. Rian Johnson)

Rian Johnsonin kolmas Benoit Blanc -mysteeri Wake Up Dead Man oli elokuva jota odotin kuin kuuta nousevaa. Se oli odotuksen arvoinen – sen tunnelma oli ihanan synkeä, sen näyttelijäkaarti teki erinomaista duunia ja sen keskeinen murhamysteeri oli herkullisen mutkikas. Rakastan Blancia, Johnsonin eksentristä etsivää – hän on hulvaton, eteläisellä aksentilla puhuva herrasmies, joka on yhtä aikaa lempeä sekä topakka, mies joka löytää totuuden aina. Tässä elokuvassa saamme tietää hieman lisää hänen menneisyydestään ja persoonastaan: hän ei ollut läheinen äitinsä kanssa, hän vierastaa uskontoa ja nauttii musikaaleista. Wake Up Dead Man ei kuitenkaan ole vain Daniel Craigin Blancin show: Josh O'Connor tekee erinomaisen roolityön nuorena, lempeänä pappina, jolla on synkkä menneisyys. Johnson ei ole koskaan liiemmin peitellyt mitä hän pyrkii elokuvillaan sanomaan. Tämä Blanc-mysteeri keskittyy kuvaamaan mm. persoonallisuuskulttien vaarallisuutta, uskonnon käyttämistä sorron välineenä ja valeuutisten leviämistä ja tarkoituksellista levittämistä. Se ei kritisoi uskoa itsessään, vaan kirkkojen pinttyneitä näkemyksiä ja uskonnon aseistamista heikompia vastaan.

Bugonia (2025, ohj. Yorgos Lanthimos)

Yorgos Lanthimos on yksi suosikkiohjaajistani ja odotin hänen uusinta elokuvaansa Bugonia todella kovasti. Leffateatterikokemus ei tämän leffan tapauksessa ollut ideaali – hajotin puhelimeni ja teatterihallin näyttö reistaili kesken kaiken, mutta leffa itsessään oli mainio. Pidin siitä, miten Lanthimos leikitteli katsojan odotuksilla ja ennakkoluuloilla, kritisoi hyperkapitalistista girlboss-kuvastoa, kommentoi salaliittoteorioiden vietteleyyttä ja nuorten miesten misogyniaa ja syrjäytymistä. Elokuvassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta sen ytimessä on suuri, hankala kysymys: Onko ihmiskunta pelastamisen arvoinen ja kuinka pitkälle menisit pelastaaksesi sen? Hieno, mieleenpainuva leffa – leffan viimeiset kohtaukset olivat erityisen pysäyttäviä. Emma Stone oli erinomainen, kuten aina, mutta ehkä kaikista vaikuttavimman roolityön teki Jesse Plemons. Hän oli kylmäävä, säälittävä, ahdistava ja paikoittain synkän hauska.

Casablanca (1942, ohj. Michael Curtiz)

Halusin tänä vuonna katsoa jonkun ikonisen klassikkoleffan ja valitsin, en muista enää tarkalleen miksi, Casablancan, toisen maailmansodan aikaiseen Casablancan kaupunkiin sijoittuvan romanttisen draaman, jonka pääosia näyttelivät Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman. Casablanca oli kaikessa yksinkertaisuudessaan – se tapahtuu paljolti yhdessä paikassa, päähenkilö Rickin baarissa, ja siinä on vain kourallinen keskeisiä hahmoja – koskettava ja vaikuttava elokuva. Se on rakkaustarina – tai, sanoisin, tarina rakkaudesta joka olisi voinut olla jotain suurta ja kaunista – sekä tarina sorrosta, vapaudesta ja natsien tyranniasta. Yksi puoli Casablancasta, joka yllätti minut oli se, että se oli monin paikoin aika hauska. Etenkin korruptoitunut, lähinnä itsensä suojelemiseen keskittynyt poliisi Lois Renault huvitti minua usein. Pidin siitä, ettei hän koskaan teeskennellytkään olevansa puhtoinen sankari. Minulle kuitenkin jäi elokuvasta parhaiten mieleen Ingrid Bergmanin herkästi näyttelemä Ilsa. Minun on myös nyt pakko olla hieman pinnallinen ja sanoa että Ingrid Bergman on ehkä yksi kauneimmista naisista, jonka olen koskaan nähnyt. 

Vuoden 2025 tietokirjat (viisi kunniamainintaa)

Luin tänä vuonna niin monta hyvää tietokirjaa, että en millään pystynyt tekemään aiheesta vain yhtä postausta. 

Julkaisen myöhemmin "Vuoden top 10 tietokirjat" -listani, mutta tänään haluan kertoa teille hieman viidestä teoksesta, jotka olivat viihdyttäviä, informatiivisia ja kiehtovia, mutta eivät aivan yltäneet top kymmeneen.

Jane Austen's Bookshelf: A Rare Book Collector's Quest to Find the Women Writers Who Shaped a Legend (Rebecca Romney)

Jane Austen on epäilemättä yksi historian kuuluisimmista, rakastetuimmista ja arvostetuimmista kirjailijoista. Hänen kuusi romaaniaan ovat klassikkoja, joista tehdään uusia painoksia aina uudestaan ja uudestaan. Austen esitetään usein aikansa ainutlaatuisena ja ainoana merkittävänä naiskirjailijana, mutta tämä ei voisi olla kauempana totuudesta. Kirjassaan Jane Austen's Bookshelf Rebecca Romney selvittää ketkä naiskirjailijat olivat Austenin suosikkeja, ketkä inspiroivat häntä ja keiden teoksia hän luki samanlaisella antaumuksella jolla me luemme hänen teoksiaan. Tämä teos ei vain esittele lukijalleen mielenkiintoisia naiskirjailijoita ja heidän teoksiaan, vaan sen kautta lukija pääsee myös kurkistamaan harvinaisten kirjojen keräilijän ja myyjän arkeen, sekä 1700-luvun aikakauden naisten elämään, kirjallisuusmaailmaan, perhe-elämään ja sen sellaiseen. Lopetettuani Romneyn kirjan, tein itselleni listan hänen kuvailemistaan teoksista, jotka haluan ensi vuonna lukea. Rakastan Austenia, ja haluan lukea ne kirjat, joita hän rakasti. 

The Butchering Art: Joseph Lister's Quest to Transform the Grisly World of Victorian Medicine (Lindsey Fitzharris)

Joseph Lister on yksi lääketieteen historian merkittävimpiä hahmoja. Hän oli antiseptiikan ja ennaltaehkäisevän lääketieteen uranuurtaja, joka omistautui haavojen ja kirurgisten välineiden desinfioinnin edistämiselle ja yleistämiselle. Häntä kutsuttiin aikanaan sekä typerykseksi että sankariksi – monet pitivät ajatusta käsienpesusta tai leikkausvälineiden puhdistamisesta humpuukina (ei kenties ole ihme, että aikakauden leikkauksien potilaista suurin osa kuoli operaatioihin tai niitä seuranneisiin tulehduksiin). Hänen vallankumouksellisista kontribuutioistaan huolimatta, harva tietää kuka Lister oli. En itsekkään tiennyt kuka hän oli, ennenkuin luin Fitzharrisin kirjan. Teos keskittyy ennen kaikkea viktoriaanisen lääketieteeseen ja Listerin uraan, mutta se antaa myös hyvän kuvan siitä, millainen mies Lister oli kotona perheensä kanssa. Pidin kovasti siitä, että Fitzharris korosti myös Listerin vaimon, Agneksen, roolia Listerin työssä. Agnes auttoi häntä hänen desinfiointikokeissaan, kirjasi hänen ajatuksiaan muistiin ja pallotteli ideoita hänen kanssaan. Tämä on erinomainen kirja, mutta vaatii lukijaltaan aikamoista sietokykyä – aikakauden leikkausten, sairaalan likaisuuden ja eläinkokeiden kuvailu oli usein aidosti ällöttävää.

The Queer Thing About Sin: How the West Came to Hate Queer Love (Harry Tanner)

Oletko koskaan miettinyt miten homofobia syntyi ja kehittyi, ja miten menimme kreikkalaisen maailman (suhteellisen) normalisoidusta homoseksuaalisesta meiningistä jyrkän homofobiseen kulttuuriin? Monet ehkä ajattelevat, että kristinuskon valtaannousu aiheutti tämän valitettavan ilmiön, mutta tosiasiassa antiikin maailma ei koskaan ollut niin yksiselitteisen positiivinen paikka queer-ihmisille kuin usein väitetään. Kirjassaan The Queer Thing About Sin, Harry Tanner kuvaa, perinteisiä oletuksia haastaen, antiikin seksuaalista kulttuuria, kapitalistisen elämäntavan ja taloudellisen eriarvoisuuden kohoamisen yhteyttä homofobiaan, kristinuskon monimutkaista suhdetta homoseksuaalisuuteen ja sitä, kuinka aikakausi toisensa jälkeen, ihmiset etsivät vähemmistöistä syypäitä suuriin katastrofeihin, kuten kulkutauteihin. Minua kiinnosti kirjassa erityisesti se, miten erilaisia eri kreikkalaisten polisten suhtautuminen homoseksuaalisuuteen oli ja miten esimerkiksi Ateenasta muotoutui hyvin syrjivä kaupunki – paikka, josta queer-miehet saattoivat jopa lähteä vapaamielisemmän kodin toivossa. Esimerkiksi kirjailija Euripides matkasi Ateenasta rennompaan Makedoniaan.

Fulvia: The Woman Who Broke All the Rules in Ancient Rome (Jane Draycott)

Kun Jane Draycott ilmoitti instagramissa julkaisevansa kirjan Fulviasta, yhdestä antiikin Rooman kiehtovimmista naisista, tajusin kauhukseni, ettei minulla ollut käsitystäkään Fulviasta, hänen tarinastaan tai roolistaan Rooman tasavallan viimeisten vuosien myllerryksestä. Luettuani Draycottin Fulvian, Fulvia on yksi uusista suosikeistani. Hän oli kiehtova, poliittisesti aktiivinen ja merkittävä nainen.  Hänellä oli kolme aviomiesta ja hän aloitti jopa, heistä viimeistä, Marcus Antoniusta, puolustaakseen sodan Octavianusta (Augustus) vastaan. Ensimmäisen miehensä murhan jälkeen hän lietsoi Rooman kansaa kapinaan. Hän ja Cicero olivat katkeria vihollisia, ja Fulvian kerrotaan pistäneen Ciceron dekapitoidun pään kieltä hiuspinnillä. Fulviasta luotiin hänen kuoltuaan Octavianuksen propagandassa ja Rooman historiankirjoituksessa hirviömäinen, väkivaltainen ja kaikinpuolin "huono" nainen. Draycott kuorii nämä vuosisatojen misogynian kerrostumat pois parhaansa mukaan ja koettaa luoda Fulviasta mahdollisimman realistisen kuvan.

Catullus' Bedspread: The Life of Rome's Most Erotic Poet (Daisy Dunn)

Roomalainen Catullus on suosikkirunoilijani antiikin maailmasta (feministi ja queer-nainen minussa haluaisi kovasti sanoa, että Sapfo on suosikkini, mutta valitettavasti en voi vastustaa Catulluksen dramatiikkaa ja pikkumaisuutta). Hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan ja elämästään ei kuitenkaan ole paljon 100% varmasti totuudellista tietoa. Lähteiden niukkuudesta huolimatta Daisy Dunn onnistui kirjoittamaan hänestä vakuuttavan ja informatiivisen elämäkerran nojaten niin hänen omakohtaisiin runoihinsa, arkeologisiin kuin muihin kirjallisiin lähteisiin. Daisy Dunn kontekstualisoi Catulluksen ja hänen uransa hyvin kuvaamalla myös aikakauden poliittisia, taloudellisia ja kulttuurellisia muutoksia. Lukijan täytyy tietää mitä esimerkiksi Caesar puuhailee tajutakseen mitä Catullus vihjailee runoissaan kirjoittaessaan Caesarista ja tämän ystävistä. Catulluksen ohella lukija pääsee tutustumaan myös, erityisesti, hänen rakkautensa kohteeseen, Clodia Metelliin (jota Catullus kutsuu runoissaan Lesbiaksi). Clodia oli varsin kiehtova nainen – hän ei ollut vain ikävä nainen joka mursi Catulluksen sydämen.