Marvel – suosikkisankari, paras leffa, aliarvostettu TV-sarja ja paljon muuta

Rupesin yksi päivä ajattelemaan pitkästä aikaa Marvelin supersankarielokuvia ja -sarjoja – fanitukseni oli aikoineen todella intensiivistä, ja vaikka olen yhäkin fani, en ole enää aivan niin syvällä Marvel-kuopassa kuin joskus olin – ja mieleni alkoi tehdä höpötellä Marvelista enemmänkin. Tämä lähes kohtuuttoman pitkäksi venähtänyt postaus on noiden pohdintojen tulos. Luvassa on pohdintojani mm. MCU:n leffoista, sarjoista, hahmoista ja ikimuistoisista hetkistä.

Hope you enjoy!

1. Paras mieshahmo?

Kapteeni Amerikka eli Steve Rogers! Marvel-fanitukseni alkoi siitä, kun ystäväni käski minun katsoa Captain America -elokuvat, koska hän oli varma, että tykkäisin niistä. Hän oli oikeassa. Steven tarina on kiehtova: hän oli sairaalloinen, kiusattu nuori mies, joka valittiin kuitenkin urhean sydämensä takia edustamaan Yhdysvaltoja maansa ensimmäisenä supersotilaana. 

Hän on herra patriootti, mutta toisaalta hän on alusta asti hahmo, joka edustaa realistisen Amerikan sijasta sitä, mitä Amerikka esittää olevansa, sitä mitä Amerikka haluaisi olla. Jo ensimmäisessä elokuvassaan Steve toimii oman päänsä mukaan ja uhmaa instituutioita, jotka koettavat hallita häntä, ja elokuvien edetessä, hän jopa irtisanoutuu roolistaan Yhdysvaltojen kansikuvapoikana. Hän pitää kiinni niistä arvoista, jotka tekivät hänestä Kapteeni Amerikan – vapaudesta, reiluudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään – mutta tehdessään näin, hän asettuu Yhdysvaltoja vastaan, koska vaikka Yhdysvallat väittää olevansa vapauden ja tasa-arvon maa, se ei todellisuudessa ole sitä.

Steven kapinallisuus on aina viehättänyt minua, kuten myös se, miten kaoottinen hän on – ei samanlaisella, räsikyvällä tavalla kuin Tony Stark, mutta omalla tavallaan. Pidän Stevessä myös hänen uskollisuudestaan ja siitä, miten pitkälle hän menee suojellakseen niitä, jotka hänen mielestään sitä tarvitsevat. Steven rakkaus Buckya kohtaan ajaa hänet jopa taistelemaan Kostaja-tovereitaan vastaan. Traagisten asioiden ystävänä tykkään luonnollisesti myös siitä, miten hänet repäistään pois hänen omasta maailmastaan ja herätetään aikakautena, joka on hänelle täysin vieras, jossa lähes jokainen jonka hän on koskaan tuntenut on kuollut. Leffat eivät koskaan pureutuneet tähän teemaan ihan niin paljon kuin olisin toivonut, mikä on valitettavaa. En myöskään ollut Steven tarinan päätöksen suuri fani: minä ajattelin aina, että Steven tarina kertoi siitä, miten hän oppii elämään nykyajassa, muodostaa uusia suhteita ja, kuten Peggy neuvoo häntä tekemään The Winter Soldier -elokuvassa, aloittaa alusta, joten se, että hän vain palasi menneisyyteen Peggyn luo, tuntui jotenkin, en tiedä, antiklimaattiselle. Mutta ei siitä sen enempää. Steve on ihana.

2. Paras naishahmo?

Upean Hayley Atwellin esittämä Peggy Carter! Peggy on ollut minulle aina todella rakas, aina siitä hetkestä asti kun ensimmäisen kerran näin hänet TV-ruudullani. Rakastan Peggyn nasevaa huumoria, jalat maassa -asennetta, itsepäisyyttä ja sitä, miten hän ei suostu jäämään mieskollegoidensa varjoon vaan vaatii ansaitsemansa kunnioituksen. Suosikkilainaukseni häneltä on Agent Carter -sarjan ykköskauden finaalijaksosta, kun hän sanoo kollegalleen Danielille tämän kysyttyä miten Peggy sietää sitä, että ihmiset eivät koskaan ota häntä vakavasti: "I know my value. Anyone else's opinion doesn't really matter." Voin vain toivoa, että olisin joskus yhtä itsevarma kuin Peggy tuona hetkenä.

Peggy on täysi badass, mutta hän on myös uskollinen, kovia kokenut ja kipakkuudestaan huolimatta ystävällinen. Hänellä on leffoissaan ja TV-sarjassaan monia loistavia ystävyyssuhteita ja romansseja. Rakastan erityisesti hänen eriskummallista ystävyyttään Howard Starkin kanssa (ja sitä, miten rakkaus Steveen yhdistää heitä) ja hänen ride-or-die -kumppanuuttaan Edwin Jarviksen kanssa. Steven ja Peggyn suhde on traagisuudessaan aika kaunis, vaikka en heitä erityisesti shippaakkaan. Voin kuitenkin arvostaa sitä, miten he auttoivat toisiaan kasvamaan ja kuinka he inspiroivat toisiaan olemaan aina vain parempia. Hayley Atwell on kuvannut Peggyä "tyttöjen tyttönä" ja erityisesti Agent Carterissa tämä puoli hänestä pääsee esille. Sarjasta ei löydy typerää ja turhaa kisailua tai nahistelua naisten välillä, mikä on todella virkistävää! 

Peggy on mainio leffoissa, mutta erityisesti hän pääsee loistamaan kaksikautiseksi jääneessä TV-sarjassa Agent Carter, jossa seurataan hänen elämäänsä ja uraansa toisen maailmansodan jälkeen. Sarjassa on tilaa todella pureutua Peggyn menneisyyteen, tavoitteisiin, ihmissuhteisiin ja luonteeseen, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen, koska leffoissa Peggy jää aina muiden hahmojen varjoon tai jumiutuu Steven rakkauden kohteen rooliin. Hän on oma, itsenäinen hahmonsa ja ansaitsee tulla juhlituksi sellaisena.

3. Aliarvostettu hahmo?

Jane Foster! Jane on aina ollut minulle rakas, aina siitä asti kun näin ensimmäisen Thor-elokuvan. What's not to love? Jane on huikaisevan nerokas, mutta myös nolo nörtti, joka ei ymmärrä miten ihmisten kanssa toimitaan. Hän on urhea, typerän holtiton, herttainen ja ihanan utelias. Pidin Thor-elokuvissa siitä, että hän ei ole action sankaritar, vaan auttaa Thoria pelastamaan maailman älynsä avulla. Hän ei myöskään ole hyperseksualisoitu, vaan pukeutuu ja käyttäytyy kuin normaali ihminen, mikä on virkistävää. Let women be awkward geeks! Myöhemmin hänestä tulee the Mighty Thor, mikä oli hauskaa – Natalie Portmanilla oli varmaan hauskaa päästä vaihteeksi heiluttelemaan Mjölniriä – ja pidin siitä, miten Janen tarina päättyi. Hän pääsee sankaritekojensa ansiosta Valhallaan. Vaikka katsoja jää Love & Thunderin lopussa suremaan Janen kuolemaa, sentään katsojalle jää se lohtu, että Janen elämä jatkuu hänen avaruusviikinkiystäviensä kanssa tuonpuoleisessa ja että jonain päivänä hän tapaa Thorin vielä uudelleen.

4. Paras pahis?

Bucky Barnes eli Talvisotilas on ehdottomasti antagonisteista paras, mutta koska hän on mielestäni enemmän uhri kuin pahis, niin vastaan tähän jollakulla toisella – jollakulla joka on pahis omasta tahdostaan, ei aivopesun ja väkivallan takia. Loki on ehdottomasti Marvelin parhaiten kehitettyjä pahiksia. Hänen matkansa katkerasta pikkuveljestä, joka on valmis tuhoamaan ja tappamaan saadakseen sen, mikä hänen mielestään kuuluu hänelle, antisankariksi, joka jopa uhraa henkensä yrittäessään tuhota koko universumia uhkaavan Thanoksen ja maailmankaikeutta ja multiversumia suojelevaksi jumalaksi on todella hyvin tehty. En ole koskaan ollut mikään suuri Loki-girlie, mutta onhan hän nyt yksi Marvelin parhaimpia antagonisteja, siitä ei ole epäilystä.

5. Paras tiimi?

Guardians of the Galaxy, baby! He ovat aivan hulvaton tiimi ja upea esimerkki hyvin tehdystä found family -dynamiikasta. Jokainen tiimin jäsen on oma, itsenäinen hahmonsa, jolla on omat ongelmansa, unelmansa ja menneisyytensä, ja jokainen kahdenkeskinen, tiimin sisäinen suhde on omalla tavallaan hauska. Grootin ja Quillin hupsu isä/poika-suhde – ihana! Grootin ja Rocketin ikiuskollinen toveruus – love them! Gamoran ja Nebulan kompleksinen sisaruus – sign me up! Guillin ja Gamoran romanssi – loistava, yksi Marvelin parhaita! GOTG-leffat ovat Marvelin viihdyttävimpiä juuri ihanaisen tiimin takia.

6. Paras elokuva?

Ehdottomasti Captain America: The Winter Soldier. The Winter Soldier – tai Talvisolttu, kuten yleensä sitä kutsun – on Marvelin mestariteos ja mielestäni heittämällä paras supersankarielokuva ikinä. Leffan hahmot ovat kaikki loistavasti kirjoitettuja ja katsoja pääsee pureutumaan heistä jokaiseen kunnolla, eikä kukaan jää tylsäksi tai yksoikoiseksi. Keskeinen tiimi – Steve, Natasha, Sam, Fury ja Maria – on hauska ja erityisen kiitollinen olen siitä, miten leffa kehittää Natashan ja Steven, kahden hyvin erilaisen sankarin, ystävyyttä. 

Leffan pahikset ovat loistavia – Alexander Pierce on inhottavan aidonoloinen kieroileva poliitikko (sellainen rikas, hyytävä ihminen, joka on niin etuoikeuksiensa suojelema, että hänen kaikki empatiakykynsä ovat kadonneet ja hän tekee kaiken pragmaattisen kylmästi, itsensä ja megalomaanisen ideologiansa vuoksi) ja Talvisotilas itse on traagisten pahisten eliittiä. Steven ja Buckyn suhde on yksi Marvelin parhaiten rakennettuja ja heidän kohtauksensa ovat koko saagan koskettavimpia ja raastavimpia. Talvisolttu todellakin leikittelee katsojan tunteilla – kukapa ei herkistyisi Peggyn ja Steven keskustellessa, Natashan tajutessa että järjestö jota hän luuli palvelevansa ja jonka hän uskoi olevan hänen reittinsä takaisin hyvisten joukkoon onkin läpeensä mätä, tai Steven kieltäytyessä taistelemasta Buckya vastaan ja vannoessa olevansa "with you til the end of the line". Tarvitsen Talvisoltun katsottuani aina ainakin muutaman tunnin toipumisajan.

Talvisoltulla on mielestäni myös hyvää sanottavaa esimerkiksi pelolla hallitsemisen ja vapauden ristiriidasta, teknologian käyttämisestä sodankäytössä ja siitä, kuinka kauas voimme mennä "yleisen hyvän" nimissä. Leffassa on myös pääsankarien ohella ihania hetkiä, kun tavalliset ihmiset – ihmiset ilman supervoimia – tekevät sankaritekoja: Steve ei olisi onnistunut ellei SHIELD:in teknologiapuolen mies olisi kieltäytynyt, jopa aseen piippu niskassaan, laukaisemasta Helicarrier-aluksia tai jos Sharon Carter ei olisi hidastanut Brock Rumlow'ta. Upean tarinan, hahmokehityksen, erikoistehosteiden ja näyttelijäsuoritusten ohella Henry Jackmanin säveltämä musiikki on myös aivan loistokasta. Erityisesti haluan nostaa hattua Talvisotilaan teemabiisille. Tuo kirkuva, narskuva, metallinen melodia on täydellisen hyytävä Talvisotilaan kaltaiselle salamurhaajalle.

7. Paras TV-sarja?

Pitkään olisin vastannut tähän Agent Carterilla, mutta tällä hetkellä minun täytyy sanoa, että Moon Knight on mielestäni Marvelin paras sarja. Moon Knight lumosi minut aivan täysin pähkähullulla meiningillään, kiehtovilla hahmoillaan ja sillä, miten siinä käsiteltiin mielenterveyttä, toipumista ja traumaa. Oscar Isaac tekee upeaa työtä Steven Grantina ja Marc Spectorina (Moon Knight on ehdottomaksi yksi Isaacin parhaimmista roolitöistä), Ethan Hawke on loistava valinta pahikseksi koska hänet tunnetaan lähinnä leppoisemmista rooleista ja May Calamawy loistaa Layla El-Faoulyna. Pidin Moon Knightissä myös siitä, miten erillään se on muusta MCU-tarinankerronnasta: sen voi katsoa ongelmitta vaikka et olisi katsonut ainuttakaan Marvel-elokuvaa. Oli virkistävää saada Marvelilta tarina, joka oli oma, itsenäinen juttunsa. 

8. Aliarvostettu elokuva?

Black Widow! Tämä leffa olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. On rikos, että Marvelilta kesti niin kauan antaa Natasha Romanoffille, yhdelle saagan olennaisimmista hahmoista, hänen oma elokuvansa. Black Widow myös julkaistiin huonoon aikaan: vuonna 2021 oltiin syvällä koronakurimuksessa ja isoin Marvel-buumi oli jo alkanut hidastumaan. Natashan elokuva ei siis saanut mielestäni ansaitsemaansa huomiota. Black Widow on jännittävä ja koskettava toimintaelokuva, jossa käsitellään rankkojakin aiheita (kuten lasten kaappaamista, aivopesua ja tyttöjen pahoinpitelyä), esitellään mielenkiintoisia uusia hahmoja (esimerkiksi ihanainen Yelena Belova) ja syvennetään entisestään Natashan hahmoa ja taustatarinaa. Leffa pureutui mieleen jo ensi hetkiltä: alkufilmi, jossa näytetään välähdyksin Natashan lapsuutta, koulutusta, Red Roomin -toimintatapoja ja sitä, miten he muovaavat, pahoinpitelevät ja alistavat valitsemansa tytöt täydelliksi aseiksi oli kylmäävä. Myös elokuvan keskeinen teema – naiset, joilta riistettiin heidän ihmisyytensä ja oikeutensa tehdä päätöksiä omasta elämästään ja kehostaan, iskevät takaisin ja tuhoavat sen järjestön, joka hyväksikäytti heitä – on mieleenpainuva ja, tässä maailmantilanteessa, hyvin tärkeä.

9. Aliarvostettu TV-sarja?

Nuoresta, supersankareita (erityisesti Captain Marvelia) ihannoivasta Kamala Khanista kertova Miss Marvel oli hauska, kepeä ja menevä seikkailusarja. Jos näin ihmisten puhuvan siitä, sitä usein kehuttiin ja tiedän sen menestyneen ihan hyvin, mutta se ei ehkä silti saanut ihan ansaitsemaansa huomiota – osittain syynä oli tietenkin se, että osa Marvelin "faneista" ei halunnut katsoa tarinaa nuoresta muslimitytöstä, varsinkin kun sarja vielä keskittyi käsittelemään Kamalan suvun historiaa ja kulttuuria. Sigh – rasistiset idiootit ovat kaikkien fandomien, erityisesti suurien sellaisten, ikiaikainen riesa. Kamala on yksi Marvelin viime vuosien hurmaavimpia hahmoja – herttainen, höpsö, innokas fanityttö, joka unelmoi urotöistä ja sankarin urasta. Hänen perheensä, erityisesti hänen vanhempansa, on myös aivan hulvaton.

10. Paras shippi?

Stucky, eli Steve/Bucky ei ehkä ole virallisesti canonia, mutta se on canonia sydämessäni. Steven ja Buckyn suhde on yksi kiehtovimpia koko Marvel-universumissa. He ehtivät olla leffojen aikana lapsuudenystäviä, taistelutovereita, vihollisia, karkulaisia ja vaikka mitä muuta. The Winter Soldier on kaunis supersankariversio Kaunotar ja hirviö -troopista. Steve ei kuuntele kun muut yrittävät saada hänet ymmärtämään, että Bucky ei ole enää pelastettavissa, vaan on valmis uhraamaan henkensä muistuttaakseen Buckylle kuka tämä aikoinaan oli, koska hän tietää, ettei Bucky voi olla kokonaan poissa. How fucking romantic is that?!?! Ja Civil Warissa Steve kääntyy valtiotaan vastaan – Kapteeni Amerikka hylkää Yhdysvallat!! – Buckyn vuoksi, koska, jälleen kerran, hän tuntee Buckyn. Tapahtui heille mitä tahansa, he päätyvät aina toistensa rinnalle. Voisin höpötellä heistä vaikka kuinka pitkään. He ovat yksi fanitushistoriani isoimmista shipeistä.

Canon-pareista suosikkini on Starmora eli Peter Quill ja Gamora. Heidän annetaan kehittyä rauhassa kahden elokuvan ajan ja katsojat pääsevät näkemään miten he etenevät vastentahtoisista ystävistä toistensa luottomiehiksi ja lopulta pariskunnaksi. Heidän loppunsa musersi minut – olin teatterissa Infinity Waria katsellessani aivan kauhuissani he saivat sanottua suruntäyteiset rakkaudentunnustuksensa juuri ja juuri ennen kuin Thanos kidnappasi Gamoran. Traagisesta lopusta huolimatta muistelen tätä paria ja heidän kinasteluaan ja will-they-won't-they -dynamiikkaansa aina lämmöllä. 

11. Kolme ikimuistoista hetkeä

Nämä eivät ole kolme suosikkihetkeäni ikinä kaikista Marvel-jutuista – sellaisten keksiminen olisi aivan liian hankalaa. Nämä kolme kohtausta ovat hetkiä, jotka vain ovat syystä tai toisesta minulle rakkaita tai tärkeitä (osa niistä on surullisia, osa iloisempia). Olen myös tarkoituksella valinnut näihin vastauksiksi kohtauksia tarinoista tai hahmoista joista en muuten tässä postauksessa päässyt puhumaan.

Kohtaus Captain Marvelin lopputaistelussa, jossa Carol Danvers saa voimansa takaisin on upea. Hän ottaa takaisin sen mitä Kreet veivät häneltä – hänen identiteettinsä, nimensä ja kykynsä – ja murtautuu lopullisesti heidän aivopesustaan, syleillen voimiaan ja rooliaan yhtenä universumin vahvimmista olennoista. Brie Larson tekee kohtauksessa loistavaa työtä, kuten myös leffan säveltäjä Pinar Toprak ja erikoistehostevastaavat. Se, miten Carol alkaa hehkua ja säkenöidä voiman virratessa jälleen hänen suoniinsa, on loistokasta katsottavaa. Muistan kuinka hyped olin teatterissa kun näin tuon kohtauksen ensimmäisen kerran. Good times.

WandaVisionin toiseksi viimeinen jakso on kokonaisuudessaan ikimuistoinen, mutta en usko, että tulen koskaan unohtamaan miltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran näin kohtauksen, jossa Wanda lopultakin murtuu ja päätyy luomaan fantasiamaailmansa. Jaksossa käsiteltiin kaikkea mitä Wanda on menettänyt – kotimaansa, vanhempansa, veljensä ja rakastettunsa – ja kun hänen sietokykynsä sitten lopulta mureni hänen seistessään Visionin heille hankkiman tontin edessä, herkistyin tosissani. En syytä häntä siitä, että hänen täytyi paeta todellisuuttaan. Kukapa ei haluaisi kaiken menetettyään elää toisessa maailmassa, vaikka se olisikin valhetta. Upeaa näyttelijäntyötä Elizabeth Olsenilta.

Kolmanneksi kohtaukseksi valitsin Thorin (kultapupuseni) ja Lokin keskustelun hississä elokuvassa Thor: Ragnarök. Thorin ja Lokin suhteen kehitys tulee hissikeskustelun aikana hyvin esille. Loki hämmentyy tajutessaan, ettei Thor enää odota häneltä mitään ja Tom Hiddlestonin kasvoissa näkee sen, että se satuttaa Lokia. Thor puolestaan pystyy olemaan avoin veljelleen ja ilmaisemaan tunteitaan, ehkä juuri siksi, että hän ei enää yritä muuttaa tätä: hän on hyväksynyt kuka Loki on. Kuten hän sanoo: "Loki, I thought the world of you. I thought we were going to fight side-by-side forever, but at the end of the day you're you and I'm me." Sanoisin, että tuo on se hetki, kun Loki – ehkä vasta alitajuisesti – päättää jäädä veljensä rinnalle. Plussaa kohtaus saa myös siitä, että lopun Get help -episodi on todella hauska!

5 Suosikkia: Grishaversumin naiset

Tänään haluan kertoa teille Leigh Bardugon Grishaversumin – Shadow and Bone -trilogia, Six of Crows -duologia ja King of Scars -duologia – parhaimmista naishahmoista. Tämä saaga on yksi suosikeistani ja täynnä hahmoja joita rakastan koko sydämelläni. Tämän listan naiset ovat kaikki huikeita hahmoja. Postauksen kuvat ovat Netflixin Shadow and Bone -sarjasta, mutta haluan kuitenkin painottaa, että tässä postauksessa puhun pelkästään näistä hahmoista alkuperäisissä kirjoissa!

1. Inej Ghafa

"But what about the rest of us? What about the nobodies and the nothings, the invisible girls? We learn to hold our heads as if we wear crowns. We learn to wring magic from the ordinary."

Inej Ghafa, yksi Six of Crow -duologian päähenkilöistä, on ihana sekoitus herkkää ja tappavaa, pehmeää ja kivenkovaa. Hän on kokenut kamalia asioita – hänet kidnapattiin lapsena, myytiin velkaorjaksi bordelliin ja hän on kokenut hirvittävää väkivaltaa – mutta hän on onnistunut pitämään kiinni kyvystään uskoa maailmaan ja ihmisiin. Hän haluaa auttaa kärsiviä (hänen suuri unelmansa on taistella orjakauppiaita vastaan ja vapauttaa orjuutettuja) ja hän on hellä, uskollinen ystävä, mutta hän on myös hiljainen tappaja, ovela vakooja ja selviytyjä. Ja Grishaversumissa selviytyminen vaatii ihmiseltä kamalia tekoja.

Erityisen kaunista Inejissä on hänen uskonsa. Nuorten kirjoissa näkee harvemmin hahmoja, joiden annetaan olla uskovaisia ilman, että se esitetään jotenkin pahana tai takapajuisena. Grishaversumin kirjoissa käsitellään paljon järjestäytyneen uskonnon ongelmakohtia, mutta Inej on vain tavallinen tyttö, yksi ihminen isossa maailmassa, ja hänelle usko on kaunis, lohduttava asia. Se antaa hänelle voimia sietää maailman kurjuutta ja innostaa häntä jahtaamaan hänen unelmiaan paremmasta maailmasta – maailmasta, jossa hänen kaltaisiaan tyttöjä ja poikia ei enää alistettaisi. 

Inej on Six of Crowsin tiimin sydän. Hän on yhtä viekas ja vaarallinen kuin kaikki muutkin, mutta hän on myös tiimin moraalinen pilari – se, johon kaikki nojautuvat ja joka saa heidät olemaan hieman parempia kuin ennen. Hän saa jopa Kaz Brekkerin haluamaan olla parempi mies, ja se on aikamoinen saavutus. 

2. Zoya Nazyalensky

"Zoya of the lost city. Zoya of the garden. Zoya bleeding in the snow. You are strong enough to survive the fall."

Grishasoturi Zoya Nazyalensky hurmasi minut olemalla kerrassaan inhottava. Hän on virkistävä naishahmo, koska hän ei esitä olevansa puhtoinen sankari tai mukava tyyppi. Hän ei ole kiva, kiltti tai herttainen, mutta hänellä on hyvä sydän ja kun hän päättää taistella jonkun asian – tai ihmisen – puolesta, hän on lähes pysäyttämätön. Zoyan voimat kasvavat kirjojen aikana häkellyttäviin mittoihin ja kun häntä katsoo ulkopuolisen silmin, hän on aika pelottava hahmo. We love a stone-cold badass bitch queen! 

Kuten kaikki Grishaversumin hahmot, Zoya on selviytyjä. Häntä on koeteltu, hyväksikäytetty, manipuloitu ja halveksittu, mutta hän ei ole antanut sen nujertaa häntä tai hänen itsetuntoaan. Zoya on mielenkiintoinen katsaus siihen miten ihmiset, jotka vaikuttavat niin itsevarmoilta ja vahvoilta voivat silti ajautua manipuloivien ihmisten uhreiksi. Zoya on haudannut herkkyytensä ja tunteensa niin syvälle, niin teräksisen kuoren alle, että muilla hahmoilla kestää pitkään tajuta, kuinka kovia kokenut hän on. Kirjojen aikana Zoya oppii luottamaan, avautumaan toisille, olemaan ystävä ja jopa sallimaan itsensä rakastaa – tämän kehitystarinan seuraaminen oli ihanaa.

Leigh Bardugo sanoi kerran yhdessä haastattelussa, että halusi Zoyassa luoda naishahmon, joka ei välittänyt muiden mielipiteistä ja joka on rehdisti hirveä, ärsyttävä ja ilkeä. Hän oli kirjoittanut siihen mennessä jo monia miesantisankareita – kuten Kaz Brekkerin – ja hän halusi antaa jollekin naiselle saman mahdollisuuden olla kompleksinen, synkkä, vihainen ja piikikäs. Mielestäni hän onnistui upeasti.

3. Alina Starkov

"I'm the Sun Summoner. It gets dark when I say it does."

Shadow and Bone -trilogian päähenkilö ja kertoja Alina Starkov on hauska hahmo, koska hän on yhtäaikaa hyvin aikansa nuorten fantasiakirjallisuudelle perinteinen päähenkilö sekä hahmo, jonka kaltaista en ole ennen nähnyt. Hän on tavallinen orpotyttö, joka paljastuukin yhdeksi maailmansa vahvimmista olennoista ja maansa ainoaksi mahdollisuudeksi pelastua. Leigh Bardugo syventyy kuitenkin hänen kokemuksiinsa messiaana ja pelastajana paremmin kuin monet muut kirjailijat, jotka ovat kirjoittaneet messias-hahmoja.

Alinan voimien aktivoiduttua ja hänen ajauduttuaan keskelle poliittista valtapeliä Ravkan vahvimpien miesten ja naisten kanssa, hänet pakotetaan myös pyhimyksen rooliin. Hänestä tehdään legenda, tarina, fantastinen hahmo ja vaikka hän syleilee rooliaan pelastaakseen maansa, ystävänsä ja itsensä, hän menettää myös osan itsestään, siitä tytöstä, joka hän oli. Messiaan rooli musertaa Alinan, mutta se ja hänen alati kasvavat voimansa myös houkuttelevat häntä. Alinan tarina käsitteleekin mielenkiintoisella tavalla vallanhimoa ja aina vain enemmästä unelmoimisen vaaroista. Grishaversumin maailmassa taikuudella ja voimalla on hintansa, ja Alina joutuu harkitsemaan kuinka pitkälle hän on valmis menemään tullakseen tarpeeksi voimakkaaksi vastustamaan Darklingia.

Alina on elämää suurempi hahmo, mutta hän on myös naseva, yksinäinen ja kodista ja kuulumisen tunteesta unelmoiva nuori nainen. Vaikka hän tekee suurtekoja, hän ei koskaan lakkaa olemasta inhimillinen. Alina ei ole helppo hahmo pitää – hän on paikoittain todella turhauttava – mutta pidän hänestä juuri siksi. Hän ei ole virheetön.

4. Genya Safin

"Na razrusha'ya. I am not ruined. E'ya razrushost. I am ruination."

Naishahmot, jotka tietävät olevansa kauniita ja joille ulkonäkö, vaatteet, meikit ja muut tyypillisesti feminiiniset asiat ovat tärkeitä esitetään usein hepsankeikkoina, tyhminä bimboina. Genya Safin on kaikkea muuta kuin typerä bimbo, vaikka hän rakastaakin laittautua ja on hyvin, hyvin feminiininen. Pidän siitä, miten Genya on yhtäaikaa girly girl sekä soturi, kyvyiltään ainutlaatuinen vakooja sekä rakkaudesta unelmoiva romantikko. Siinä missä esimerkiksi Zoya edustaa kivenkovia soturinaisia, jotka eivät vaivaa päätään pehmeillä unelmilla, Genya on muistutus siitä, ettei pehmeys, rakkaus ja tyttömäisistä jutuista tykkääminen tee kenestäkään sen heikompaa tai tyhmempää.

Pidän Genyassa siitä, miten häntä kirjojen aikana koetellaan ja miten hänen selviytymistään ja toipumistaan hänen kokemastaan väkivallasta käsitellään. Genyaa on käytetty seksuaalisesti hyväksi, hänen kasvonsa runnotaan ja häntä on manipuloitu lapsesta saakka. Pitkään hän ajatteli sen olevan sen arvoista – olihan hän Darklingin luottonainen, tai niin hän ainakin uskoi – mutta lopulta hän oppii näkemään, että hän ansaitsee parempaa, että häntä kohdeltiin kaltoin ja, että hän ei ole syypää kokemiinsa julmuuksiin. Kukaan ei syyttäisi häntä, jos hän hajoaisi ja luovuttaisi, antaisi maailman kovettaa sydämensä, mutta hän ei anna sen tapahtua, mitä ihailen.

Genya on monin tavoin hyvin surullinen hahmo, mutta hän on siitä huolimatta myös todella hauska. Hän on sanavalmis ja fiksu, eikä hän hätkähdä helposta. Hänen ystävyytensä Alinan ja Zoyan kanssa ovat erityisen hauskoja, koska hän on hyvin erilainen kuin nuo naiset. Rakastan myös kovasti hänen ja Davidin hitaasti etenevää romanssia ja sitä, kuinka Genya oppii ymmärtämään tuota hiljaista, omalaatuista neroa.

5. Nina Zenik

"I don't like that word," Nina said, advancing. "Call me Grisha. Call me Zowa. Call me death, if you like."

Ah, ihanainen Nina Zenik. Nina on kerrassaan hurmaava hahmo, täysin häpeilemätön ja hilpeästi oma itsensä. Hän rakastaa ruokaa, on ylpeä omasta pyöreästä kehostaan, flirttailee kun siltä tuntuu, rakastaa tulisesti, taistelee tappiin asti ystäviensä ja aatteidensa puolesta, ja on valmis rikkomaan sääntöjä kun sille on tarve. Hän on myös nerokas: hän on sujuva usealla kielellä, loistokas näyttelijä ja erinomainen soturi, eli täydellinen vakooja.

Vaikka Nina on hauska ja verbaalisesti vikkelä, hän ei ole pelkkä comic relief, vaan mohitahoinen, hyvin rakennettu hahmo. Mutta vaikka hän kokee kirjoissa syvää surua ja menetystä, vihaa kaltaistensa sorron takia ja ei ole aina varma onko hänellä voimia jatkaa, hänessä on silti tiettyä elämäniloisuutta, jota mikään ei voi tyystin nujertaa. Hän ei jää jumiin suruunsa, vaan pystyy jatkamaan ja  siirtymään eteenpäin: hän taistelee tiensä takaisin onneen. Se on minusta aika ihailtavaa. Se ei myöskään mitenkään vähennä hänen menetystensä ja kärsimystensä painoarvoa: ne muovaavat häntä, mutta ne eivät määrittele häntä.

Queerina naisena minun on myös pakko mainita, että Nina on myös biseksuaali ikoni. Hänellä on kirjojen aikana useampikin romanssi (kumpikin hyvin kirjoitettuja) ja pidän siitä, ettei hän koskaan todella pysähdy kummastelemaan omia tunteitaan tai luokittele itseään. Hän on mitä on ja hän rakastaa kaikenlaisia ihmisiä. Nina on tärkeää representaatiota monelle: hän on queer sekä ylpeästi pullea ja pyöreä. Hän hohkaa kehopositiivisuutta. 

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 9

On aika yhdeksännelle Taylor Swift Meets Greek Mythology -postaukselle. Jahuu! On hupsua ajatella, että olen tehnyt näitä jo yhdeksän, mutta eihän siinä, tämä on hauskaa. Kyseessä tosiaan jälleen kerran hupailua, eikä niinkään mitään elämää suurempaa analyysia. Let's go!

"The time will arrive for the cruel and the mean" – Robin ja Danae

Robin on The Tortured Poets Department -levyn haikea laulu lapsuuden viattomuudesta. Swift laulaa – mahdollisesti nuoremmalle versiolle itsestään – siitä, kuinka kappaleen lapsi ei tiedä vielä mitään julmasta aikuisten maailmasta sydänsuruineen ja julmuuksineen, vaan voi elää onnellisessa, viattomassa maailmassa, jossa hän voi kuvitella olevansa niin hallitsija kuin sankari kuin villi eläin. Lueskelin biisin sanoja etsiessäni uusia kappaleita tähän sarjaan ja aloin miettiä Danaeta, sankari Perseuksen äitiä.

Danae oli Argoksen kuninkaan tytär. Oraakkeli kertoi hänen isälleen Akrisiokselle, että Danaen poika tulisi tuhoamaan isoisänsä, joten – koska kukapa isä ei niin tekisi – Akrisios vangitsi nuoren Danaen, jotta tämä ei voisi koskaan saada lasta. Zeus, jumalten kuningas, ei kuitenkaan antanut lukitun oven ja ikkunattoman huoneen estää häntä: hän tunkeutui Danaen vankilaan kattoikkunan kautta ja siitti Perseuksen zeusmaiseen tapaan vale-asussa, tällä kertaa kultasateen muodossa. Kun Akrisios sai tietää tästä, hän sulki Danaen ja tämän vauvan, Perseuksen, arkkuun ja heitti heidät mereen. Danae kuitenkin pelastui ja asettui poikansa kanssa asumaan pieneen kylään toiseen valtakuntaan. Kuunnellessani tätä laulua, näin mielessäni Danaen katselemassa poikansa leikkiä, toivoen, että tämän viattomuuden aika voisi kestää ikuisesti. "Higher and higher / Wilder and lighter" Swfitin laulussa sanotaan: Danae voisi ajatella näin, kannustaa Perseusta ensin hänen leikeissään ja sitten hänen kasvaessaan ja voimistuessaan. Biisin säe "Long may you reign" viittaa lasten kuninkaallisleikkeihin, mutta se voi, jos Danaeta ajatellaan, olla myös viittaus Perseuksen tulevaisuuteen; hän tulee hallitsemaan omaa valtakuntaansa. Eläinleikkeihin viittaava "You're an animal, you're bloodthirsty" taas toimii tulevaisuutta karmaisevasti heijastelevana lausahduksena: Perseus on, kuten monet muutkin sankarit, tunnettu veritöistään.

En usko, että Danae olisi halunnut kertoa Perseukselle miten tämän ukki kohteli heitä, kun Perseus oli vasta vauva. Perseus ei myös vaikuta tietäneen ukkiaan koskevasta profetiasta ja hänen kohtalostaan koitua Akrisioksen kuolemaksi, koska kun Perseus sitten lopulta sinkoaa, urheilukisoissa, keihäällä tai kiekolla, se on puhdas vahinko. Robinissa korostuu se, miten laulun puhuja ei halua kertoa laulunsa kohteena olevalle lapselle totuutta maailmasta ja sen kamaluudesta. Laulussa toistuu muun muassa "You have no idea" – lapsella ei voi koskaan olla käsitystä aikuisten elämästä. "Buried down deep / And out of your reach / The secret we all vowed / To keep it from you in sweetness" puolestaan sopii minusta hyvin siihen, miten Danae pitää salaisuuksia menneisyydestään pojaltaan. Uskon Danaen kuitenkin myös aina tienneen, että Zeuksen poikana Perseuksen kohtalona on olla sankari ja siten, matkustaa maailmalla tehden väkivaltaisia urotöitä: "(You have no idea) / The time will arrive for the cruel and the mean". Perseus voi olla lapsena vielä suloinen ja viaton, mutta se ei tule kestämään: hänestä on kasvava julma.

Ehkä paras katsaus Perseuksen ja Danaen suhteeseen löytyy Claire Heywoodin kirjasta The Shadow of Perseus, joka kertoo Perseuksen tarinan hänen elämänsä kolmen olennaisimman naisen – hänen äitinsä Danaen, hänen uhrinsa Medusan ja hänen vaimonsa Andromedan – näkökulmasta. Kirja alkaa nuoresta Danaesta ja kuvaa kuinka hänen ja hänen poikansa suhde kehittyy ja kuinka Perseus muuttuu ajan kanssa pojasta, jota Danae rakasti joksikin toiseksi. En tykännyt kaikista Heywoodin valinnoista, mutta Danaen ja Perseuksen suhde oli todella hyvin tehty. Tämän ohella suosittelisin myös Natalie Haynesin Medusasta kertovaa teosta Stone Blind ja Rosie Hewlettin kirjaa Medusa. Kumpikaan teos ei keskity Danaeen, mutta koska Perseus on olennaisessa roolissa kummassakin, on kirjoissa myös mielenkiintoisia liittyen häneen ja hänen äitinsä väliseen suhteeseen.

"You knew that I'm a mastermind and now you're mine" – Mastermind ja Odysseus ja Penelope

Midnights-levyn Mastermind on kappale naisesta, joka juonii tiensä rakkautensa kohteen sydämeen. Biisissä korostuu naisen viekkaus, oveluus ja säihkyvä äly – se, kuinka hän kehittelee pettämättömän suunnitelman ja toteuttaa sen kuin shakkimestari. Mastermind sai minut heti miettimään Odysseusta ja hänen vaimoaan Penelopea, kreikkalaisen mytologian ehkä nerokkainta paria.

Odysseus ja Penelope ovat kummatkin tunnettuja älystään ja siitä, miten he onnistuvat huijaamaan ympärillään olevia ihmisiä ja esittämään jotain aivan muuta kuin mitä tosiasiassa ovat. Kumpikin on niin sanottu mastermind. Biisi sopii minusta kuitenkin erityisen hyvin Odysseukselle. Kun Odysseus näkee Penelopen Spartan palatsissa ollessaan – kuten kaikki muutkin kreikkalaiset kuninkaat ja prinssit – mukana kilpailemassa Helenan, Penelopen serkun, kädestä, luulen, että hänen päässään pyörähti jotain seuraavanlaista: "What if I told you none of it was accidental / And the first night that you saw me, nothing was gonna stop me?" Hän juoniikin tiensä Penelopen mieheksi: hän auttaa Helenan isää keksimään keinon estää Helenan hylkäämiä kosijoita taistelemasta hänen valittuaan vastaan ja palkinnoksi hän pyytää Penelopen kättä: "What if I told you I'm a mastermind? / And now you're mine / It was all by design / Cause I'm a mastermind".  Biisi on täynnä peleihin, strategioihin ja suunnitteluun liittyvää sanastoa, mikä sopii kuin nakutettu kreikkalaisten kuuluisalle juonittelijalle, Odysseukselle: "If you fail to plan, you plan to fail / Strategy sets the scene for the tale" ja niin edespäin. Hänellä on aina kymmenen seuraavaa askelta mielessä, enkä suostu uskomaan, että hän olisi kosiskellessaan yhtään erilainen. 

Minusta on mukava ajatella, että Penelope tiesi tarkalleen mitä Odysseuksella oli mielessään. Penelopea kehutaan aina viisaaksi ja älykkääksi, ja hän onnistuukin myöhemmin elämässään, aviomiehensä kotiinpaluuta odottaessaan, huijaamaan häntä piirittäviä kosijoita vuosikausia teeskentelemällä kutovansa appiukkonsa kuolinliinaa. Hän sanoo ottavansa uuden miehen saatuaan sen loppuun – mutta kosijat eivät tiedä, että joka yö Penelope purkaa aiemmin kutomansa osiot, hankkien itselleen lisää aikaa. Aina kun selitän tästä juonesta, minua alkaa naurattaa, koska ajatus, että Penelopen kosijat ovat niin typeriä, että uskovat yhden liinan kutomiseen menevän vuosikausia, on aivan hulvaton. Mutta oli Penelopen juoni hupsu tai ei, se toimii. Minusta Odysseus kohtaa vertaisensa Penelopessa ja olenkin aika varma, että kun hän sitten esittäytyy Penelopelle tämän tulevana aviomiehenä, hetki menee jotakuinkin näin: "I laid the groundwork and then saw a wide smirk / On your face, you knew the entire time / You knew that I'm a mastermind / And now you're mine".

Jos haluat lukea Penelopen ja Odysseuksen suhteesta, lue ehdottomasti Homeroksen Odysseia (ihan kun voisin Odysseuksesta tai Penelopesta puhuessa ehdottaa mitään muuta antiikin tekstiä!) Odysseiassa on vaikka mitä – merihirviöitä, vihaisia jumalia, kyklooppeja, miehiä sioiksi muuttava noita ja sen sellaista – mutta erityisen koskettavaa siinä on Odysseuksen koti-ikävän ja Penelopen kaipauksen kuvaus. Lukijalle välittyy fiilis, että he todellakin rakastavat toisiaan, mikä ei ole kovinkaan yleistä kreikkalaisessa mytologiassa. Kuninkaallisten avioliitot ovat usein kamalia, tai ainakin vähintään perin onnettomia. Odysseiassa pääset myös näkemään Odysseuksen sekä Penelopen juonimassa ja käyttämässä tuota kuuluisaa älyään.

Odysseuksesta ja Penelopesta on kirjoitettu todella monia moderneja versioita. En keksi mikä olisi niistä kaikkein paras, joten listaan muutaman. Jos haluat lukea Penelopen näkökulmasta, tsekkaa Margaret Atwoodin Penelopeia, jossa hän kertoo tarinansa manalassa. Claire Northin Ithaca on Penelopen elämään Odysseuksen ollessa kadoksissa keskittyvä teos, jonka kertoja on jumalten kuningatar Hera – älä anna tämän hämmentää mieltäsi liikaa, vaikka Hera onkin kertoja, kirja on ennen kaikkea Penelopen tarina. Odysseuksen näkökulmaa löydät Madeline Millerin kirjoista The Song of Achilles ja Circe – erityisesti TSOA:ssa hän puhuu vaimostaan hyvin kauniisti ja kunnioittavasti, tavalla joka kielii aidosta rakkaudesta. Circessä asiat ovatkin puolestaan vähän monimutkaisempia, koska, no, ollakseen naimissa oleva ja vaimoaan rakastava mies, Odysseus vietti aika kauan aikaa Kirken saarella – ja vuoteessa. 

"I, I loved you in spite of, deep fears that the world would divide us" – Dancing With Our Hands Tied ja Achilles ja Patroclus

Reputation-levyn Dancing With Our Hands Tied kertoo parista, joka kokee taistelevansa suurempia voimia – kohtaloa, muiden ajatuksia, muiden kuiskailuja – vastaan. He pelkäävät, että vaikka he rakastavat toisiaan, heidän kohtalonaan on ajautua eroon. Kuuntelin biisiä ja mietin kreikkalaisen mytologian pareja, jotka joutuvat taistelemaan kohtaloa vastaan ja ovat jossain määrin suurempien voimien ohjailtavissa. Mieleeni tupsahtivat aika nopeasti Achilles ja Patroclus, sotatoverit, lapsuudenystävät, sielunkumppanit (miten tahansa tulkitset heidät – romanttisena tai platonisena – et voi kieltää etteivätkö he olisi sielunkumppaneita).

"Deep blue but you painted me golden / Oh, and you held me close" sopii minusta hyvin Patroclukselle, koska kun hänet lähetettiin Achilleksen isän hoviin asumaan, hän oli kotoaan karkotettu, toisen pojan tappanut ja siten huonossa maineessa oleva prinssi. Voin kuvitella hänen olleen peloissaan, täynnä häpeää ja yksinäinen. Achilles – säihkyvä, kaunis ja maaginen, kultainen, puolijumala – kuitenkin valitsi hänet ystäväkseen ja he pysyivät toistensa rinnalla aina kuolemaan asti. Achilleksen rinnalla Patrocluksesta tuli jotain syntyperäänsä suurempaa, yksi Troijan sodan tärkeimmistä hahmoista. "I'm a mess, but I'm a mess that you wanted / Oh, 'cause it's gravity / Oh, keeping you with me" sopii minusta molemmille: Achilles ei ole helppo ihminen ja hän tekee todella julmia päätöksiä elämänsä aikana, mutta Patroclus on silti hänen rinnallaan, ja Patroclus on, kuten jo aiemmin sanoin, saapuessaan Achilleksen elämään aika pahassa jamassa. Heidän välillään on jotain yhtä voimakasta kuin painovoima: kun heidät erotetaan, Achilleksen raivo yltyy lähes jumalalliselle tasolle verisyydessään. He tekisivät mitä vain toistensa vuoksi. "I'd kiss you as the lights went out / Swaying as the room burned down / I'd hold you as the water rushes in / If I could dance with you again" – Achilles antaisi maailman palaa jos saisi Patrocluksen takaisin tämän kuoltua, jos saisi ns. tanssia tämän kanssa vielä kerran.

Achilles ja Patroclus ovat, lukijan kohdatessa heidät Homeroksen Iliaassa, tuomittuja suruun. Jumalat tietävät, että Patroclus tulee kuolemaan. Achilles meni Troijaan tietäen, että hän tulee kuolemaan nuorena. Heillä ei ole mahdollisuutta elää onnellisesti yhdessä, heidän kohtalonaan on erotus. Tämä sopii loistavasti biisin epävarmaan energiaan. Laulussa toistuva "But we were dancing / Dancing with out hands tied, hands tied" luo mielikuvan parista, jotka koettavat parhaansa mukaan olla yhdessä, liikkua yhdessä, mutta eivät voi koskaan pitää toisistaan kiinni tai tukeutua toisiinsa: jokin suurempi voima pitää heitä vankinaan. Se, että jonkun "kädet ovat sidotut" on yleinen metafora sille, ettei hän voi jollekin asialle mitään. Achilles ja Patroclus kuitenkin rakastavat toisiaan kohtaloistaan huolimatta: "I, I loved you in spite of / Deep fears that the world would divide us".

Achilleksen ja Patrocluksen suhde on  antiikin lähteissä kauneimmillaan Homeroksen eepoksessa Ilias. Heillä ei ole loppujen lopuksi montakaan yhteistä kohtausta, mutta heidän suhteensa on silti mielestäni teoksen mieleenpainuvin. Patrocluksen kuollessa, Achilles, joka on siihen asti ollut ylpeytensä ja egonsa ohjailtavissa, menettää kaiken kiinnostuksen omaa mainettaan kohtaan. Hän haluaa vain ja ainoastaan kostaa Patrocluksen kuoleman ja tuhota tämän tappaneen miehen, Troijan prinssi Hektorin. Achilleksen suru on riipaisevaa luettavaa ja ylenpalttisuudessaan jotain yli-inhimillistä: hän repii hiuksiaan, kieltäytyy syömästä, ei suostu lähtemään Patrocluksen ruumiin ääreltä ja hänen äitinsä, Thetis, kuulee hänen itkunsa, vaikka Thetis asuu meren valtakunnassa. Vaikka lukija ei pääse kurkistamaan heidän yksityiselämäänsä tai näkemään miehiä kahden kesken, heidän suhteensä intiimiys on käsinkosketeltavaa. Patroclus on Achillekselle ainutlaatuinen – ainut asia, joka on hänelle hänen ylpeyttään tärkeämpi.

Jokainen, joka on edes hieman perehtynyt kreikkalaisen mytologian uudelleenkerrontojen genreen, osannee arvata mitä modernia teosta suosittelen Achilleksen ja Patrocluksen suhteesta kiinnostuneille. Eihän suositukseni voi olla mikään muu kuin Madeline Millerin upea esikoisromaani The Song of Achilles, joka kertoo tämän duon rakkaustarinan, aloittaen heidän lapsuusvuosistana yhdessä Achilleksen isän Peleuksen hovissa. Romaanin kieli on runollista, yksinkertaisuudessaan lyyristä ja jokainen sivu hehkuu romantiikkaa ja mytologialle ominaista ylimaallisuutta. Miller luo Achilleksen ja Patrocluksen välille mitä koskettavimman, sydäntäsärkevimmän romanssin ja käsittelee kiehtovalla tavalla kohtalon vaikutusta heidän tarinaansa. 

Taideteokset:

Kuva 1: Lähikuva teoksesta Danae and Perseus on Seriphos (Henry Fuseli, 1790)

Kuva 2: Lähikuva teoksesta Penelope and Odysseus (Henry Howard & Francis Engleheart, 1823)

Kuva 3: Lähikuva teoksesta Achilles Lamenting the Death of Patroclus (Gavin Hamilton, 1760–1763)

5 Suosikkia: Grishaversumin miehet

Tänään haluan kertoa teille Leigh Bardugon Grishaversumin – Shadow and Bone -trilogia, Six of Crows -duologia ja King of Scars -duologia – parhaimmista mieshahmoista. Tämän listan tekeminen ei ollut helppoa, koska sarja on täynnä ikimuistoisia ja minulle hyvin rakkaita hahmoja. Postauksen kuvat ovat Netflixin Shadow and Bone -sarjasta, mutta tässä postauksessa puhun pelkästään alkuperäisistä kirjoista, en siitä, miten hahmot esitettiin adaptaatiossa.

1. Kaz Brekker

"When everyone knows you're a monster, you needn't waste time doing every monstrous thing."

Kaz Brekker, Ketterdamin rikollispomo ja kaikkien pelkäämä hirviö, ei ole pelkästään yksi Leigh Bardugon parhaista hahmoista vaan yksi parhaimmista mieshahmoista, jonka olen ikinä kohdannut missään fantasiaromaanissa. Hän on todellinen antisankari, kamala ja kiero, ja juuri sitä rakastan hänessä. Kaz ei ole hyvä ihminen, hän on tehnyt kamalia asioita, hän on kostonhimoinen, töykeä, ilkeä ja pisteliäs, valmis huijaamaan lähes ketä tahansa. Kazin kivenkova kuori alkaa kuitenkin hiljalleen Six of Crows -duologian aikana murtua. Hyvin, hyvin hiljalleen, mitä arvostin – olisi ollut kovin epäuskottavaa jos yhtä syvästi traumatisoitunut ja lukkiutunut mies olisi kahden kirjan aikana muuttunut avoimeksi kirjaksi.

Ja puhuttaessa Kazin traumoista – voi herranjestas. Hänen taustatarinansa on yksi Grishaversumin brutaaleimpia ja, ihan rehellisesti sanottuna, kuvottavimpia. Aina kun ajattelinkin häntä pikkupoikana hautautuneena kaikkien niiden ruumiiden alle, saan kylmiä väreitä. Bardugo pureutuu hänen henkisiin arpiinsa hyvin koskettavalla tavalla, näyttäen miten traumat voivat kovettaa ihmistä, tehdä tästä kylmän ja julman. Kaz on hahmo, joka saattaa raivostuttaa ihmisiä jääräpäisyydellään ja kyvyttömyydellään ilmaista tunteitaan, ja jopa kauhistuttaa lukijaa sillä miten pitkälle hän on valmis menemään, mutta lukija ei voi olla tunteeton häntä kohtaan. Teki hän mitä tahansa, Bardugo antaa meille eväät ymmärtää häntä. 

Kazin hahmossa on kuitenkin tiettyä toiveikkuutta. Vaikka hän on kokenut kauheita, päättänyt elää elämänsä vain itseään, kostoaan ja rahaa ajatellen ja vaikka hänen traumaattiset kokemuksensa ovat tehneet hänestä lähes kyvyttömän rakentaa suhteita, hän pystyy silti kaivamaan itsestään voimia ja tahtoa olla Inejin rakkauden arvoinen. Hän ei ole hyvä tunteissa, läheisyydessä tai rehellisyydessä, mutta Inejin vuoksi hän haluaa yrittää. Se heidän rakkaudessaan onkin minusta koskettavinta: se saa heidät molemmat haluamaan yrittää toipua ja parantua kokemistaan kolhuista.

2. Nikolai Lantsov

"Nikolai had been told hope was dangerous, had been warned of it many times. But he'd never believed that. Hope was the wind that came from nowhere to fill your sails and carry you home."

Ahh Nikolai, ihana kaappari-prinssi-demonikuningas -kultaseni! Nikolai Lantsov on sanan "hurmaava" ruumiillistuma. Hän on hauska, letkeä, rento, nerokas ja hemmetin karismaattinen, sellainen hahmo, joka sulattaa kaikkien sydämet kultakiharoillaan, huumorillaan, sitkeällä optimismillaan ja kyvyllään ratkoa mikä tahansa hänen eteensä asetettu ongelma. Lisäksi, maailmassa, joka on täynnä korruptoituneita ja julmia hallitsijoita, Nikolai on myös prinssi (myöhemmin kuningas) joka aidosti välittää maastaan ja kansalaisistaan. Hän on myös aikamoinen teknologianörtti, mikä on kerrassaan herttaista.

Nikolain suhde asemaansa Ravkan puolustajana on mielenkiintoinen. Ravka on Nikolain suuri rakkaus, se, jonka puolesta hän on taistellut ja ollut valmis antamaan henkensä nuoreta pojasta saakka. Hän haluaa olla parempi kuningas kuin kamala isänsä ja palauttaa Ravkan loistoonsa, niin taloudellisesti, sotilaallisesti kuin henkisestikin. Ravka on elänyt pohjamudissa kauan ja Nikolai edustaa uusia tuulia ja mahdollisuuksia. Bardugo pohdiskelee Nikolain kautta myös paljon sitä, millaista on olla hyvä hallitsija Grishaversumin kaltaisessa sotaisassa maassa ja mitä hallitseminen vaatii ihmiseltä. Nikolai viettää suurimman osan kirjoista vetäen roolia, ollen juuri sitä mitä hänen sillä hetkellä täytyy olla, ja se vaatii veronsa: hän ei saa olla oma itsensä. Mitä hän edes on ilman Ravkaa? Voiko hän koskaan tehdä mitään vain koska itse haluaa sitä?

Nikolaista on pakko sanoa vielä sen verran, että hän on myös yksi saagan romanttisimpia heppuja. Hänen lausahduksensa hänen rakkautensa kohteelle King of Scars -duologiassa ovat kerrassaan häkellyttäviä kauneudessaan ja tunteikkuudessaan. Hän on aina kaunopuheinen mies, mutta kaikkein kauneimmillaan hänen sanansa ovat silloin, kun hän sanoo ne täydellä sydämellä, eikä vain jotain saavuttaakseen.

3. Wylan Van Eck

"Despite the bad hand he'd drawn with his father, Wylan hadn't let his circumstances or this city knock the goodness out of him. He still believed people could do right."

Wylan Van Eck on minulle Grishaversumin samaistuttavin hahmo. Haluaisin olla itsevarma ja rento kuten Nina Zenik, mutta tosiasiassa olen paljolti kuten Wylan. Samaistun hänen kyvyttömyyteensä nähdä omia vahvuuksiaan, hänen pohjamudissa rypevään itsetuntoonsa ja siihen, miten hän on koko ajan hieman hukassa. Onneksi en ole sentään Wylanin lailla ajautunut kaupunkini synkimpiin rikollispiireihin ja joutunut mukaan mahdottomalle ryöstöretkelle maailman tarkimmin vartioituun linnakkeeseen.

Wylan on hauska hahmo, koska vaikka hän on Korppien tiimin vauva, se, jota kaikki haluavat suojella, hän on myös omalla tavallaan savage ja aikamoisen kova tyyppi. Hän voi vaikuttaa herttaiselta ja viattomalta, mutta älkäämme unohtako, että hän myös ehdotti, Jesperin sanottua ettei aio ampua nukkuvia vartioita, että he voisivat vain herättää heidät. Wylan on myös ihanan hapan ollessaan kiukkuinen – tämä on jälleen yksi piirre hänessä johon samaistun, minäkin olen vihoitellessani naseva ja sarkastinen, en avoimesti raivoava tai tunteitani huutamalla purkava tyyppi. Hänet esitetään turhan usein fandomissa puhtaana, viattomana pulmusena, joka ei ole koskaan ajatellutkaan mitään pahaa. Excuse me, Wylan on kunnon little shit sille päälle sattuessaan!

Leigh Bardugo tekee loistavaa työtä Wylanin lukutaidottomuuten käsittelyssä – hän vangitsee todella hyvin sen häpeän, jota monet tällaisista häiriöistä tai ongelmista kärsivät kantavat. Minulla oli/on puhevika, joten tiedän miltä tuntuu hävetä sitä, ettei pysty tekemään jotain muille päivänselvää ja tavallista (jälleen yksi asia, johon Wylanissa samaistun). Wylanin tarina on koskettava kertomus itsevarmuuden löytämisestä, pahoinpitelystä toipumisesta ja siitä, miten oman paikan ja perheen voi joskus löytää mitä oudoimmista paikoista.

4. David Kostyk

"David is a great metalworker. He can fold a blade so sharp it will cut through flesh like water. But if you're not made of metal or glass, he isn't interested."

David Kostyk on yhtä aikaa yksi Grishaversumin nerokkaimmista sekä noloimmista hahmoista. Hänen aivonsa pursuaa uusia ideoita, suunnitelmia ja keksintöjä, mutta hän ei myöskään tiedä ollenkaan miten toimia ihmisten kanssa. Pidän Davidissa siitä, miten tarina ja sen hahmot syleilevät häntä juuri sellaisena kuin hän on: hän voi olla poissaoleva, töksähtelevä ja monien mielestä kummallinen, mutta hänen annetaan olla mitä hän on. Hänen ei tarvitse muuttua sosiaaliseksi helmeksi tai cooliksi ollakseen tärkeä hahmo ja olennainen liittolaisilleen.

David on Shadow and Bone -trilogiassa ja King of Scars -trilogiassa hyvin olennainen hahmo – hän keksii suurimman osan laitteista ja apuvälineistä, joita hahmot käyttävät. Hänen kekseliäisyytensä ja neroutensa kuitenkin kostautuu ja hänen (kuten monen meidän oman historiamme tieteilijän) keksintönsä aseistetaan, monesti ilman, että hän sitä edes tajuaa. Hän on luomisvimmassaan niin keskittynyt tieteeseen ja keksimisen riemuun, että hän unohtaa todellisen maailman ja ihmisten kierouden. Davidista tulee kirjojen edetessä ja sodan syttyessä järjen ja maltillisuuden ääni – se, joka kysyy "Olemmeko menneet liian pitkälle?" ja "Kuinka paljon tuhoa voimme tehdä ennen kuin olemme yhtä pahoja kuin vihollisemme?" Hän ei halua, että kaikki hänen keksintönsä johtavat aina vaan tuhoon ja verenvuodatukseen.

Davidissa hurmaavaa on myös hänen omanlaisensa herttaisuus ja romanttisuus. Hän ei osaa pitää hienoja puheita tai tehdä suuria romanttisia eleitä kuten Nikolain kaltaiset hurmurit, mutta hän näyttää rakkautensa omalla tavallaan. Hänen ja Genyan romanssi on yksi Grishaversumin suloisimpia.

5. Matthias Helvar

"I have been made to protect you. Only in death will I be kept from this oath. Even in death I will find a way."

Matthias Helvar on hahmo, joka repii lukijaa kahtaalle mitä parhaimmalla tavalla. Hän aloittaa sarjan miehenä, josta on hankala pitää – hän on omaksunut kansansa misogynistiset, rasistiset ja väkivaltaiset ideologiat, ja hänet on koulutettu jahtaamaan viattomia grishoja – mutta Six of Crows -duologian edetessä, hän varastaa lukijan sydämen, koska hän ei ole pohjimmiltaan paha mies. Hän on esimerkki siitä, miten hyvä ihminen voidaan korruptoida ja miten häntä voidaan manipuloida ja aivopestä tekemään kammottavia asioita. 

Matthiaksen tarina on upea kertomus henkisestä vapautumisesta, totuuden löytämisestä ja oman identiteetin uudelleenrakentamisesta. On upeaa seurata, miten hän pikkuhiljaa oppii näkemään maailman uusin, avoimemmin silmin ja hyväksymään, että hänen rakastama kotimaansa on rakentunut julmien, sortavien järjestelmien ja instituutioiden varaan. Hänen rakkautensa Ninaan, naiseen jonka kaltaisia hänet kasvatettiin vihaamaan, on lähtölaukaisu tälle kehitykselle, mutta se ei ole kaikki kaikessa. Mitä enemmän Matthias näkee maailmaa, sitä enemmän hän tajuaa kuinka paljon hänelle valehdeltiin. 

Kutsun Matthiasta "a knight in shining armour that was raised wrong". Hänessä yhdistyy kiehtovasti urhea, ikiuskollinen soturi ja fanaattinen kiihkoilija. Matthias on mielestäni hyvä muistutus siitä, että kaikki ihmiset, jotka uskovat kamaliin asioihin eivät ole 100% pahoja ihmisiä ja, että jopa syvällä vihassa rypeneet ihmiset voivat muuttaa elämänsä ja valita olla parempia.

Kirjavinkkejä: Found Family

Found family -tarinat, kuten nimestä voi varmaan jo päätellä, kertovat ihmisistä, jotka löytävät toisistaan perheen. Nämä perheet muodostuvat vain ystävyyden ja rakkauden pohjalta, eikä biologian ja sukulaisuuden. Osa ihmisistä saattaa toki olla sukua toisilleen, mutta biologia ei ole perhettä määrittelevä tekijä. 

Tässä postauksessa olisi esiteltynä viisi teosta, jossa löydetyn perheen ideaa käsitellään mielestäni mukavasti. Tarjolla on fantasiaa, lastenkirjallisuutta, nuortenkirjallisuutta ja yksi sarjakuva.

Found family on yksi suosikkitroopeistani. Minusta tarinat kaikenlaisista perheistä – biologisista sekä löydetyistä – on aina kivaa. Mielestäni myös ajatuksessa, että ihminen voi elämänsä aikana löytää monenlaisia perheitä, on jotain todella kaunista. Jos biologinen perheesi ei ole rakastava tai hyvä sinulle, voit löytää ja tehdä oman perheesi ystäviesi kanssa.

1. Talo taivaansinisellä merellä (TJ Klune) 

Taikavoimia omaavien lasten asioita hoitava järjestö lähettää säntillisen ja yksinäisen Linus Bakerin salaiselle tehtävälle. Marsyasin saarella hän saapuu orpokotiin, jossa asuu mitä eriskummallisia lapsia. Yksi heistä on itse Antikristus. Linuksen tehtävänä on selvittää voivatko lapset, erityisesti Antikristus (jota kutsutaan enimmäkseen Lucyksi), aiheuttaa tuhoa. Saarella oleillessaan Linus kuitenkin päätyy kuitenkin kiintymään näihin outoihin lapsosiin sekä heidän hoitajaansa, komeaan Arthuriin.

Talo taivaansinisellä merellä on suureen suosioon noussut romaani ja syystäkin. Se on uskomattoman herttainen ja hurmaava teos, juuri sellainen, jota kannattaa lukea sateisen illan tai huonon päivän piristykseksi. Lasten ja Arthurin pieni perhe, jonka osaksi Linus lähes vahingossa ajautuu, oli niin, niin suloinen. Muistan virnistelleeni kirjaa lukiessani jatkuvasti, koska kaikki heidän leikkinsä, retkensä ja oppituntinsa olivat niin ihanaa luettavaa.

Found family -tarinat ilahduttavat minua erityisesti silloin, kun kyseessä on ryhmä ihmisiä – tai, tämän kirjan tapauksessa, olentoja – joiden ei ehkä olettaisi rakastavan toisiaan. Yksi hahmoista on Antikristus – hänen ei varmaankaan olettaisi olevan veljellinen hahmo orpokodin muille lapsille ja synkän huumorinsa takana rakkautta kaipaava lapsi. Talo taivaansinisellä merellä käsitteleekin ennen kaikkea ennakkoluulojen murtumista, rakkauden löytämistä yllättävistä paikoista ja sitä, kuinka, jos avaat sydämesi ja kohtaat toisen avoimin sydämin, voit oppia ymmärtämään heitä.

2. Birds of Prey: End Run & Birds of Prey: The Death of the Oracle (Gail Simone)

DC:n naissupersankaritiimiä Birds of Preytä seuraavat sarjakuvavolyymit Birds of Prey: End Run ja Birds of Prey: The Death of the Oracle yhdistävät mielestäni upealla tavalla supersankaritarinoille tyypilliset jutut – taistelut, takaa-ajot, supervoimat ja jännityksen – ja aidonoloisen kertomuksen naljailevien ystävysten ryhmästä. Tässä sarjiksessa tiimiin kuuluvat Barbara Gordon (Oracle-roolissa), Black Canary, Huntress ja Lady Blackhawk.

Supersankarointi oli tässä tarinassa hauskaa ja pidin sarjan isommasta juonesta, mutta ehdottomasti sen parasta antia oli tiimin naisten väliset suhteet. Birds of Prey on kokoelma mielenkiintoisia persoonia, ihmisiä, joilla on erilaiset motiivit ja taustatarinat – esimerkiksi Zinda, eli Lady Blackhawk, on flirttaileva ja rento toisen maailmansodan aikainen pilotti, joka on päätynyt meidän aikaamme, ja Helena Bertinelli eli Huntress on väkivaltaisuuteen taipuvainen yksinäinen susi, joka vasta opettelee ryhmässä toimimista ja heikkouden näyttämistä. Naisten välinen ystävyys tuntuu aidolta – he piikittelevät toisiaan hauskasti, he haastavat toisiaan, he tekisivät mitä vain toistensa puolesta ja he tuntevat toistensa heikot kohdat ja vahvuudet. 

Eräs koskettavimpia lainauksia tästä sarjasta oli Huntressin pohdinta siitä, ettei hän ehkä kenties enää ole yksin maailmassa – ja, että ehkä tämä on vain hyvä asia: "Maybe I am loved. Maybe I am needed. I used to be a loner. Now I have a pack." Nämä naiset eivät ole koko ajan yhdessä – sarjakuvan alussa Barbara joutuu kutsumaan heidät kaikki takaisin yhteen, koska kaikki ovat omilla tahoillaan – mutta heidän välillään vallitsee todellinen, syvä ystävyys.

3. Matilda (Roald Dahl)

Matilda on herttainen, paikoittain ahdistava ja ankea, huumorilla höystetty kertomus vanhempiensa vihaamasta lapsinerosta, Matildasta, joka aloittaa koulunkäynnin ja ajautuu sotaan koulun pahaa rehtoria, julmaa Agatha Trunchbullia vastaan. Koulussa hän tapaa neiti Honeyn, lempeän ja yksinäisen opettajan. Neiti Honeysta Matilda löytää sen, mitä hän ei ole koskaan aiemmin todella kokenut: vanhemman rakkauden.

Matildan ja neiti Honeyn tarina on ehtaa found familya, vieläpä juuri sellaista josta minä todella pidän. Minusta on ihanaa nähdä yksinäisten, elämän murjomien ihmisten löytävän toisensa ja valitsevansa toisensa perheekseen. Matilda on ilahduttava hahmo myös omillaan – hän on nokkela, rohkea, itsevarma ja uhmakas, ja kouluun astellessaan, hän tuo mukanaan muutoksen aallon. Neiti Honey on myös herttainen hahmo. Hän on hyvä ja omistautunut opettaja, turvasatama lapsille, joita kouluun meneminen karmean rehtorin takia pelottaa. 

Matildasta on tehty kaksi adaptaatiota: vuoden 1996, Danny DeViton ohjaama Matilda, ja vuoden 2022, Matthew Warchuksen ohjaama Matilda the Musical (löytyy Netflixistä). Elokuvat kertovat saman tarinan hiemalla omalla tavallaan, mutta mielestäni molemmat ovat loistavia. Jos siis haluat nautiskella Matildan tarinan ja siinä olevan ihanan found family -kertomuksen mieluummin TV-ruudullasi, voit valita vapaasti kumman tahansa: jokatapauksessa, leffakokemuksesi tulee olemaan koskettava ja ilahduttava.

4. The Undetectables (Courtney Smyth)

Courtney Smythin esikoisteos The Undetectables kertoo amatööriyksityisetsivien ryhmästä, jotka saavat tehtäväkseen ratkaista sarjan hämmentäviä murhia, joka päätyykin olemaan osa suurta, koko maagista yhteiskuntaa uhkaavaa juonta. Lapsuudenystävät, kroonisesti sairas, elämäänsä turhautunut Mallory, ötököistä kiinnostunut Cornelia ja flirttaileva taiteilija Dianan, tarttuvat tähän tilaisuuteen todistaa kykynsä – heillä on tätä ennen ollut vain yksi tapaus, eivätkä he saaneet sitäkään selvitettyä. Tapauksen uhri, aave Theodore, hengailee heidän kanssaan ryhmän epävirallisena jäsenenä.

The Undetectables oli hauska maaginen seikkailu (se sijoittuu meidän maailmaan, mutta versioon maailmastamme jossa on magiaa ja taikaolentoja, kuten vampyyreja ja noitia), mutta parasta siinä oli mielestäni kolmen keskeisen naisen ja heidän aaveystävänsä muodostama porukka. Erityisesti Malloryn ja Theodoren hellä, huolehtivainen ystävyys kosketti minua: heidän kohtauksensa olivat suosikkejani. Heillä kaikilla on omat vahvuutensa – Dianalla on laajat sosiaaliset verkostot ja hänellä on luova, taiteellinen mieli, kun taas Mallory on viettänyt vuosia opiskellen, kotona sairastaessaan, rikosteknologiaa, ja niin edespäin – ja oli hauskaa seurata, miten jokaista heistä tarvittiin tämän sarjamurhaajan tapauksen selvittämiseksi. 

The Undetectables on ensimmäinen osa sarjassa, jonka jatko-osa julkaistaan vuoden 2024 syyskuussa. Joten jos sinua innostaa ajatus värikkään kaveriporukan seuraamisesta heidän ajautuessaan vaarallisiin ja taianomaisiin seikkailuihin ratkoessaan rikoksia, testaa tätä kirjaa. Ja lopuksi, kuka voisi vastustaa tätä taglinea: "Be gay. Solve Crimes. Take naps."

5. The Inexplicable Logic of My Life (Benjamin Alire Sáenz)

Benjamin Alire Sáenzin teos The Inexplicable Logic of My Life on perheen ja ystävyyden ylistys. Keskiössä on nuori poika, Sal, jonka elämä ajautuu myllerrykseen hänen kasvaessaan, hänen rakkaan mumminsa sairastuessa ja hänen ystävyyssuhteidensa muuttuessa. Teoksessa käsitellään kasvukipuja, surua, menetystä ja perheen merkitystä.

Tässä teoksessa etusijalla on Salin läheinen suhde hänen adoptioisäänsä Vicenteen ja tämän äitiin, Mima-mummiin, sekä hänen ystävyytensä Sam-nimisen tytön kanssa. Sen lisäksi, että kirjassa korostetaan sitä, ettei adoptiovanhemmuus tee sinusta yhtään vähemmän arvokasta tai aitoa vanhempaa, niin olennaiseksi teemaksi nousee myös se, että joskus ystävät voivat olla yhtälailla perhettä. Samin ja Salin ystävyys on syvä ja kaunis, ja he todella ovat sisaruksia, vaikka heidän välillään ei ole mitään biologista linkkiä. Sam, jonka kotiolot ovat kovin kaaottiset, löytää myös Vicentestä isähahmon, johon luottaa ja tukeutua.

Benjamin Alire Sáenz on hyvin tunnettu kirjailija, mutta valitettavasti tämä kirja ei tunnu saaneen niin paljon huomiota, kuin esimerkiksi hänen jättihittinsä Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe. Vaikka rakastankin Arin ja Danten rakkaustarinaa, minulle The Inexplicable Logic of My Life on aina ollut Alire Sáenzin teoksista rakkain. Se on hellä ja empaattinen, ja se, miten siinä käsitellään perheen monimuotoisuutta, on ihastuttavaa.

"This is our story. And I'm telling it, so I'll start where I fucking want." – Miksi rakastan DC:n Birds of Preytä

Cathy Yanin ohjaama, muun muassa Margot Robbien tähdittämä, Birds of Prey on DC:n elokuvista minulle rakkain ja ehdottomasti, minun mielestäni, yksi parhaista supersankarielokuvista ikinä. Se ei ollut mikään lippumyyntihitti ja se on jäänyt huomattavasti vähemmälle huomiolle kuin monet muut DC:n elokuvat, mutta rakastan sitä silti suunnattomasti. Se on yksi lohtuleffoistani – olen katsonut sen ties kuinka monta kertaa, ja joka kerta nautin siitä täysin rinnoin.

Tässä esseessä haluan purkaa ajatuksiani tästä leffasta ja pohdiskella miksi se on minulle niin rakas. Jos höpinäni innostavat jonkun katsomaan tämän leffan, mikä sen parempaa. Birds of Prey ansaitsee minusta enemmän huomiota kuin se on saanut. Se on aidosti loistava ja hauska elokuva, joka käsittelee mielenkiintoisia, tärkeitä ja aidosti koskettavia teemoja supersankarigenrelle tyypillisen sekasorron kautta.

"Do you know what a harlequin is? A harlequin's role is to serve. It's nothing without a master. No one gives two shits who we are, beyond that."

                        - Harley Quinn

Birds of Preyn alussa Jokeri jättää Harleyn, tällä kertaa lopullisesti. Harley on musertunut ja viettää aikaa itkien pyjamassaan pursottaen purkkijuustoa suoraan suuhunsa, mutta ajan kanssa hän päättää aloittaa uuden elämän, vapauttaa itsensä Jokerin vallan alta ja luoda uuden identiteetin itselleen itsenäisenä naisena. Ihmiset eivät usko, että hän pystyy siihen – he pitävät häntä vain ja ainoastaan Jokern kätyrinä – mutta Harley todistaa heille, että he ovat väärässä. Tämä leffa on tarina tiimistä, mutta se on ennen kaikkea Harleyn emansipaation tarina. 

Leffa onnistuu mielestäni mainiosti vangitsemaan sen, kuinka hankalaa itsenäistyminen on Harleylle: hän joutuu kamppailemaan muiden oletuksia vastaan, kohtaamaan menneisyytensä virheet ja luomaan uusia suhteita. Kenties suurin ongelma hänelle on kuitenkin se, että hän on vuosia ollut Jokerin pahoinpitelyn ja alistamisen kohde. Tämä on murtanut hänen itseluottamuksensa. Biletettyään humalassa Sionisin baarissa, Harley avautuu Dinahille siitä, miten harlekiini (viitaten itseensä) ei ole mitään ilman mestaria. Kun Harleyta, joka sanoo tämän surullisen lainauksen, yksinäisenä ja apeana ja kännissä, vertaa elokuvan lopputaistelun Harleyyn, joka julistaa Sionisille, että ihmisten tulisi pelätä häntä, ei Jokeria tai Sionisia, koska hän on "Harley fuckin' Quinn", minua hymyilyttää aina. Hän kasvaa leffan aikana niin paljon: hän ei enää välitä muiden mielipiteistä tai suostu olemaan kenenkään miehen alainen. 

Margot Robbie on aina loistava Harleyn roolissa, mutta tässä elokuvassa hän todellakin loistaa. Birds of Preyn Harley on räiskyvä, hulvaton, rohkea, itsekäs, moraalisesti kyseenalainen, väkivaltainen ja kaaottinen, eikä Cathy Yan (toisin kuin esimerkiksi Suicide Squadin ohjannut David Ayer) kohtele häntä seksuaalisena objektina tai stereotyyppisena hulluna mutta seksikkäänä naisena. Hän on aito, monimutkainen ihminen, joka tekee virheitä, suree, pitää hauskaa ja niin edespäin. Pidän leffassa myös siitä, miten se kunnioittaa Harleyn sosiaalisuutta ja halua pitää hauskaa. Hän on sarjakuvissa usein osa tiimiä tai hänellä on monia läheisiä ystäviä tai ainakin laaja tuttavapiiri (etenkin niissä tarinoissa, joissa hän on päässyt eroon Jokerista ja hallitsee omaa elämäänsä). Birds of Preyssä hän tutustuu muihin naishahmoihin, ja vaikka heillä on riitansa ja ongelmansa, Harley innostuu heidän seurastaan ja käyttäytyy lopputaisteluissa kuin kyseessä olisi yökyläily: hän haluaa tilata pizzaa ja cosmoja. Nuoreen Cassandra Cainiin tutustuminen myös auttaa Harleyta kasvamaan ihmisenä ja muuttumaan, edes hitusen, paremmaksi ihmiseksi. Birds of Prey on rakentunut naisten välisten suhteiden varaan, mikä ilahduttaa minua, koska, aivan liian usein, seikkailuelokuvien tiimeissä on vain yksi nainen, jonka ainoat suhteet ovat mieshahmojen kanssa. 

"I wasn't the only dame in Gotham looking for emancipation."

                        - Harley Quinn

Birds of Prey on kertomus viidestä naisesta, joita miehet ja laajemmat tahot ovat, eri tavoin, sortaneet ja hyväksikäyttäneet. Heidän taustansa ja tarinansa, kykynsä ja unelmansa, ovat hyvin erilaisia, mutta he päätyvät toimimaan yhdessä, koska vain sillä tavalla he voivat pelastaa itsensä ja toisensa, ja emansipoitua. Rakastan supersankaritiimejä, koska minusta on mukava nähdä erilaisten, usein torailevien henkilöiden toimivan yhdessä saavuttaakseen jotain suurempaa kuin mihin he olisivat itsekseen pystyneet. Birds of Prey on minusta erityisen ihana tiimileffa, koska se on yksi harvoista DC:n ja Marvelin – kahden ison supersankaripytingin – naistiimileffoista. Feministinä, naisena ja DC-fanina arvostan tätä elokuvaa sen ainutlaatuisuuden takia: se on aidosti hauska, jännittävä, monitahoinen ja laadukas leffa naisantisankareista. En halua mitenkään vähätellä Wonder Woman -elokuvan merkitystä naisfaneille tai tämän hahmon asemaa feministisessä keskustelussa, mutta minusta tämä elokuva on naiskatsojana Wonder Womania ilahduttavampi, koska Harley ei ole leffan ainoa merkittävä nainen, vaan osa laajempaa naishahmojen joukkiota.

Leffan ohjaaja Cathy Yan onnistuu mielestäni loistavasti kuvaamaan sitä, miten erilaisilla tavoilla misogynia voi alistaa naisia ja vaikeuttaa heidän etenemistään elämässä. Harley Quinn on elänyt vuosia väkivaltaisessa parisuhteessa, joka on romuttanut hänen itsetuntonsa ja saanut hänet näkemään itsensä vain ja ainoastaan miehen heilana, jonkun toisen ihmisen jatkeena. Hän ei, leffan alussa, koe olevansa yksilö, ja tarinan edetessä hän alkaa pikkuhiljaa rakentaa identiteettiään uudelleen. Hänestä tulee oma, itsenäinen ihmisensä: Harley fuckin' Quinn, kuten hän asian ilmaisee. Black Canary eli Dinah Lance, pääpahis Roman Sionisin baarissa laulava, supervoimiaan piilotteleva nainen, työskentelee pelottavalle ja ailahtelevaiselle miehelle. Hän ei voi sanoa tälle ei, koska hän kokee olevansa tälle velkaa (Sionis antoi hänelle töitä ja auttoi häntä selviytymään) ja koska Sionis tappaisi hänet heti, jos hän lakkaisi olemasta tälle hyödyksi. Dinah on tullut myös isompien tahojen pettämäksi: hän ei tahdo työskennellä poliisien kanssa, koska hänen äitinsä, jolla oli samat supervoimat, teki töitä heidän kanssaan ja kuoli kesken tehtävän – kukaan ei auttanut häntä tai hänen orvoksi jäänyttä tytärtään. 

Gothamin poliisivoimissa työskentelevä Renee Montoya kärsii arkipäiväisestä misogyniasta työpaikallaan. Hänen työparinsa – miespoliisi – sai kaiken kunnian Reneen saavutuksista ja on nykyään hänen pomonsa, hänen mieskollegansa tekevät typeriä vitsejä, eikä häntä oteta vakavasti. Hän on myös elokuvan ainut merkittävästi esiintyvä naispoliisi: hän on töissä aivan yksin, vailla tukijoukkoja. Huntressina tunnettu Helena Bertinelli on ennen Gothamissa hallinneen rikkaan mafiaperheen tytär, joka menetti perheensä julmassa massamurhassa, jonka Sionis järjesti. Helena menetti kaiken – elämänsä, perheensä, kotinsa, lapsuutensa – miesten valtataistelun takia. Leffan viimeinen päähenkilö, nuori Cassandra Cain, on kurjassa sijaisperheessä elävä tyttö, joka varastelee selviytyäkseen. Hän sekaantuu Sionisin juoniin ja joutuu hänen sekä muiden Gothamin pahisten kohteeksi. Yhdessä leffan hauskimmista kohtauksista, lopputaistelussa huvipuistossa, leffan neljä aikuista naista suojelevat kukin vuorollaan Cassandraa: he siirtelevät tätä, käskevät hänen juosta toisen luokse, asettuvat tämän ja pahisten eteen – he konkreettisesti estävät häntä uhkaavia miehiä koskemasta häneen ja satuttamasta häntä kuten heitä on satutettu. 

Supersankarigenre on hyvin hetero ja valkoinen genre. Birds of Prey rikkoo myös tätä stereotypiaa kivalla tavalla. Renee Montoya on latinonäyttelijän esittämä lesbonainen, Dinah Lance on tummaihoinen, Cassandra Cainin näyttelijällä Ella Jay Bascolla on korealaisia ja filippiiniläisiä sukujuuria, ja Harley on biseksuaali nainen. Queerina naisena tämä queerrepresentaatio on, vaikka se ei olekkaan elokuvan keskiössä, hyvin tärkeää. Naiset ovat myös luonteiltaan ihanan erilaisia – Helena on vihanhallintaongelmista kärsivä sosiaalisesti kömpelö mestaritappaja, Renee on kuin suoraan kasarileffasta vedetty rämäpäinen poliisi, Cassandra on hyökkäävän huumorin taakse huolensa kätkevä taskuvaras, Harley on chaos personified ja Dinah huolehtivainen ja empaattinen, mutta samalla uhmakas, kipakka ja aina valmis tappeluun.

"The whack job with the penchant for peeling faces is Roman Sionis, aka Black Mask."

                        - Harley Quinn

Birds of Preyn pääpahis on DC:n sarjakuvista tuttu Black Mask eli Gothamin rikollisen alamaailman rikas kieroilija Roman Sionis. Tässä leffassa hän on suositun biletyspaikan omistava, perheensä hylkäämä – ja siten isänsä rahat menettänyt – lapsellinen miesvauva, jonka kiukku leimahtaa hetkessä nollasta sataan. Hän paiskoo tavaroitaan, tarvitsee jatkuvaa huomiota, kiusaa alaisiaan, nauttii kiduttamisesta ja haluaa nujertaa Gothamin muut jengit valtansa alle. 

Sionisia esittävä Ewan McGregor tekee tänä kaoottisena pahiksena yhden uransa parhaimmista rooleista. Se, että ohjaaja valitsi hänet tähän rooliin oli nerokas veto, koska McGregorin, joka tunnetaan rentona ja hauskana skottina, kuuluisimmat roolit ovat olleet sankarillisia (esim. Obi-Wan Kenobi Star Wars -elokuvissa): leppoisan McGregorin näkeminen ihmisiä nylkevänä suuruudenhulluna härnää katsojaa hauskalla tavalla ja leikkittelee ihmisten odotuksilla. McGregor omaksuu tämän hullun miehen roolin upeasti ja on mielestäni yksi DC:n elokuvien hauskimmista ja viihdyttävimmistä pahiksista, koska hänessä yhdistyy täydellisesti supersankarigenren pahisten ylenpalttisuus sekä tosimaailman pahuus. Hän perinteinen supersankaripahis: hän käyttää pelottavaa maskia, on suunnitelmissaan yliampuva ja hän haluaa johtaa Gothamin alamaailmaa (unelma rikollismaailman johtamisesta houkuttelee lukuisia Gothamissa sekoilevia pahiksia). Mutta hän on toisaalta myös mies, jonka julmuuteen voi törmätä meidän maailmassamme päivittäin, missä vain: hän on väkivaltaisen misogynistinen ja halveksuu kaikkia naisia, etenkin niitä, jotka eivät alistu hänen valtaansa tai ärsyttävät häntä (Harley on erityinen piikki hänen lihassaan). 

Ehkä paras esimerkki siitä, miten hän nauttii naisten halventamisesta on kohtaus, jossa hän pakottaa naisen nousemaan pöydälle, tanssimaan ja käskee tämän seuralaisen repiä naisen mekon pois. Kohtaus on inhottava, painostava ja yksi aidoimmista hetkistä keltään pahikselta missään supersankarileffasta. Tämä ei ole mies, joka voi esiintyä vain supersankaritarinassa – tämä on mies, johon kuka tahansa nainen voi törmätä. McGregorin kasvoilla paistava nautinto naisen itkiessä pelosta, se tyydytys jonka hän saa naisen nolaamisesta, se miten hän purkaa omaa turhautumistaan targetoimalla viatonta naista... Kaikki tämä on todella, todella hyvin näyteltyä ja piinaavaa. 

"They say if you want to tell a story right, you gotta start from the beginning."

                        - Harley Quinn

Kuten Harleysta kertovan elokuvan pitääkin olla, Birds of Prey on kaaottisesti ja epäloogisesti etenevä, värikäs ja vauhdikas seikkailu. Jos kaipaat DC-elokuvaa, joka ei ole Zack Snyderin elokuvien tai useimpien Batman-leffojen lailla ankea, synkkä ja dramaattinen, Birds of Prey on leffa sinulle. Se ei ota itseään liian vakavasti.

Harley toimii itse elokuvan kertojana ja hän kertoo tarinansa omaan tapaansa, hyppien tapahtumasta toiseen, unohtaen edetä kronologisesti ja kommentoiden tekojaan. Hän puhuu katsojille, katsoo suoraan kameraan – rikkoo niin sanotun neljännen seinän – ja satunnaisesti hän jatkaa katsojan kanssa käymäänsä keskustelua elokuvassa, muiden hahmojen kuullen. Muiden hahmojen silmissä, hän puhuu itsekseen tai keskustelee näkymättömän ihmisen kanssa. Harleyn kämppis, täytetty tutuun puettu majava, on Harleylle elävä olento, joka juttelee hänelle. Sionisin kiduttaessa häntä, Harley hallusinoi tanssikohtauksen, jossa hän on Marilyn Monroen tapaisesti pukeutunut ja laulaa Diamonds Are a Girl's Best Friendiä. Elokuvassa tulee loistavasti esille se, että Harley elää aivan omanlaisessaan maailmassa. Hänen otteensa todellisuudesta on hutera, mutta se ei haittaa häntä. Harleyn elokuva kunnioittaa hänen kaaottisuuttaan.

Lopuksi haluan vielä puhua hieman siitä, miten Birds of Prey kuvaa Gothamia. Bruce Waynen Gotham on usein synkkä ja kukkuroillaan julmuutta, ja hänestä kertovissa tarinoissa pyöritään paljolti rikkaiden maailmassa. Köyhien ja tavallisten ihmisten maailmaan sukelletaan silloin tällöin, usein uhrien ja pahisten kautta. Harley Quinnin Gotham on värikäs, äänekäs, täynnä elämää, aidonoloinen suurkaupunki. Hän ostaa herkullisia voileipiä pienistä, hieman tuhruisista ravintoloista, juoksentelee markkinoilla (ja varastaa ohi mennessään ihanan, blingaavan laukun) ja elää tavallisessa, sotkuisessa kämpässä. Hänenkin Gothaminsa on superpahisten ja rikollisuuden leimaama, mutta se on myös koti, kaupunki, jossa elää tavallisia ihmisiä, jotka käyvät töissä, elävät elämäänsä ja viettävät aikaa kaupungilla.