Cathy Yanin ohjaama, muun muassa Margot Robbien tähdittämä, Birds of Prey on DC:n elokuvista minulle rakkain ja ehdottomasti, minun mielestäni, yksi parhaista supersankarielokuvista ikinä. Se ei ollut mikään lippumyyntihitti ja se on jäänyt huomattavasti vähemmälle huomiolle kuin monet muut DC:n elokuvat, mutta rakastan sitä silti suunnattomasti. Se on yksi lohtuleffoistani – olen katsonut sen ties kuinka monta kertaa, ja joka kerta nautin siitä täysin rinnoin.
Tässä esseessä haluan purkaa ajatuksiani tästä leffasta ja pohdiskella miksi se on minulle niin rakas. Jos höpinäni innostavat jonkun katsomaan tämän leffan, mikä sen parempaa. Birds of Prey ansaitsee minusta enemmän huomiota kuin se on saanut. Se on aidosti loistava ja hauska elokuva, joka käsittelee mielenkiintoisia, tärkeitä ja aidosti koskettavia teemoja supersankarigenrelle tyypillisen sekasorron kautta.
"Do you know what a harlequin is? A harlequin's role is to serve. It's nothing without a master. No one gives two shits who we are, beyond that."
- Harley Quinn
Birds of Preyn alussa Jokeri jättää Harleyn, tällä kertaa lopullisesti. Harley on musertunut ja viettää aikaa itkien pyjamassaan pursottaen purkkijuustoa suoraan suuhunsa, mutta ajan kanssa hän päättää aloittaa uuden elämän, vapauttaa itsensä Jokerin vallan alta ja luoda uuden identiteetin itselleen itsenäisenä naisena. Ihmiset eivät usko, että hän pystyy siihen – he pitävät häntä vain ja ainoastaan Jokern kätyrinä – mutta Harley todistaa heille, että he ovat väärässä. Tämä leffa on tarina tiimistä, mutta se on ennen kaikkea Harleyn emansipaation tarina.
Leffa onnistuu mielestäni mainiosti vangitsemaan sen, kuinka hankalaa itsenäistyminen on Harleylle: hän joutuu kamppailemaan muiden oletuksia vastaan, kohtaamaan menneisyytensä virheet ja luomaan uusia suhteita. Kenties suurin ongelma hänelle on kuitenkin se, että hän on vuosia ollut Jokerin pahoinpitelyn ja alistamisen kohde. Tämä on murtanut hänen itseluottamuksensa. Biletettyään humalassa Sionisin baarissa, Harley avautuu Dinahille siitä, miten harlekiini (viitaten itseensä) ei ole mitään ilman mestaria. Kun Harleyta, joka sanoo tämän surullisen lainauksen, yksinäisenä ja apeana ja kännissä, vertaa elokuvan lopputaistelun Harleyyn, joka julistaa Sionisille, että ihmisten tulisi pelätä häntä, ei Jokeria tai Sionisia, koska hän on "Harley fuckin' Quinn", minua hymyilyttää aina. Hän kasvaa leffan aikana niin paljon: hän ei enää välitä muiden mielipiteistä tai suostu olemaan kenenkään miehen alainen.
Margot Robbie on aina loistava Harleyn roolissa, mutta tässä elokuvassa hän todellakin loistaa. Birds of Preyn Harley on räiskyvä, hulvaton, rohkea, itsekäs, moraalisesti kyseenalainen, väkivaltainen ja kaaottinen, eikä Cathy Yan (toisin kuin esimerkiksi Suicide Squadin ohjannut David Ayer) kohtele häntä seksuaalisena objektina tai stereotyyppisena hulluna mutta seksikkäänä naisena. Hän on aito, monimutkainen ihminen, joka tekee virheitä, suree, pitää hauskaa ja niin edespäin. Pidän leffassa myös siitä, miten se kunnioittaa Harleyn sosiaalisuutta ja halua pitää hauskaa. Hän on sarjakuvissa usein osa tiimiä tai hänellä on monia läheisiä ystäviä tai ainakin laaja tuttavapiiri (etenkin niissä tarinoissa, joissa hän on päässyt eroon Jokerista ja hallitsee omaa elämäänsä). Birds of Preyssä hän tutustuu muihin naishahmoihin, ja vaikka heillä on riitansa ja ongelmansa, Harley innostuu heidän seurastaan ja käyttäytyy lopputaisteluissa kuin kyseessä olisi yökyläily: hän haluaa tilata pizzaa ja cosmoja. Nuoreen Cassandra Cainiin tutustuminen myös auttaa Harleyta kasvamaan ihmisenä ja muuttumaan, edes hitusen, paremmaksi ihmiseksi. Birds of Prey on rakentunut naisten välisten suhteiden varaan, mikä ilahduttaa minua, koska, aivan liian usein, seikkailuelokuvien tiimeissä on vain yksi nainen, jonka ainoat suhteet ovat mieshahmojen kanssa.
"I wasn't the only dame in Gotham looking for emancipation."
- Harley Quinn
Birds of Prey on kertomus viidestä naisesta, joita miehet ja laajemmat tahot ovat, eri tavoin, sortaneet ja hyväksikäyttäneet. Heidän taustansa ja tarinansa, kykynsä ja unelmansa, ovat hyvin erilaisia, mutta he päätyvät toimimaan yhdessä, koska vain sillä tavalla he voivat pelastaa itsensä ja toisensa, ja emansipoitua. Rakastan supersankaritiimejä, koska minusta on mukava nähdä erilaisten, usein torailevien henkilöiden toimivan yhdessä saavuttaakseen jotain suurempaa kuin mihin he olisivat itsekseen pystyneet. Birds of Prey on minusta erityisen ihana tiimileffa, koska se on yksi harvoista DC:n ja Marvelin – kahden ison supersankaripytingin – naistiimileffoista. Feministinä, naisena ja DC-fanina arvostan tätä elokuvaa sen ainutlaatuisuuden takia: se on aidosti hauska, jännittävä, monitahoinen ja laadukas leffa naisantisankareista. En halua mitenkään vähätellä Wonder Woman -elokuvan merkitystä naisfaneille tai tämän hahmon asemaa feministisessä keskustelussa, mutta minusta tämä elokuva on naiskatsojana Wonder Womania ilahduttavampi, koska Harley ei ole leffan ainoa merkittävä nainen, vaan osa laajempaa naishahmojen joukkiota.
Leffan ohjaaja Cathy Yan onnistuu mielestäni loistavasti kuvaamaan sitä, miten erilaisilla tavoilla misogynia voi alistaa naisia ja vaikeuttaa heidän etenemistään elämässä. Harley Quinn on elänyt vuosia väkivaltaisessa parisuhteessa, joka on romuttanut hänen itsetuntonsa ja saanut hänet näkemään itsensä vain ja ainoastaan miehen heilana, jonkun toisen ihmisen jatkeena. Hän ei, leffan alussa, koe olevansa yksilö, ja tarinan edetessä hän alkaa pikkuhiljaa rakentaa identiteettiään uudelleen. Hänestä tulee oma, itsenäinen ihmisensä: Harley fuckin' Quinn, kuten hän asian ilmaisee. Black Canary eli Dinah Lance, pääpahis Roman Sionisin baarissa laulava, supervoimiaan piilotteleva nainen, työskentelee pelottavalle ja ailahtelevaiselle miehelle. Hän ei voi sanoa tälle ei, koska hän kokee olevansa tälle velkaa (Sionis antoi hänelle töitä ja auttoi häntä selviytymään) ja koska Sionis tappaisi hänet heti, jos hän lakkaisi olemasta tälle hyödyksi. Dinah on tullut myös isompien tahojen pettämäksi: hän ei tahdo työskennellä poliisien kanssa, koska hänen äitinsä, jolla oli samat supervoimat, teki töitä heidän kanssaan ja kuoli kesken tehtävän – kukaan ei auttanut häntä tai hänen orvoksi jäänyttä tytärtään.
Gothamin poliisivoimissa työskentelevä Renee Montoya kärsii arkipäiväisestä misogyniasta työpaikallaan. Hänen työparinsa – miespoliisi – sai kaiken kunnian Reneen saavutuksista ja on nykyään hänen pomonsa, hänen mieskollegansa tekevät typeriä vitsejä, eikä häntä oteta vakavasti. Hän on myös elokuvan ainut merkittävästi esiintyvä naispoliisi: hän on töissä aivan yksin, vailla tukijoukkoja. Huntressina tunnettu Helena Bertinelli on ennen Gothamissa hallinneen rikkaan mafiaperheen tytär, joka menetti perheensä julmassa massamurhassa, jonka Sionis järjesti. Helena menetti kaiken – elämänsä, perheensä, kotinsa, lapsuutensa – miesten valtataistelun takia. Leffan viimeinen päähenkilö, nuori Cassandra Cain, on kurjassa sijaisperheessä elävä tyttö, joka varastelee selviytyäkseen. Hän sekaantuu Sionisin juoniin ja joutuu hänen sekä muiden Gothamin pahisten kohteeksi. Yhdessä leffan hauskimmista kohtauksista, lopputaistelussa huvipuistossa, leffan neljä aikuista naista suojelevat kukin vuorollaan Cassandraa: he siirtelevät tätä, käskevät hänen juosta toisen luokse, asettuvat tämän ja pahisten eteen – he konkreettisesti estävät häntä uhkaavia miehiä koskemasta häneen ja satuttamasta häntä kuten heitä on satutettu.
Supersankarigenre on hyvin hetero ja valkoinen genre. Birds of Prey rikkoo myös tätä stereotypiaa kivalla tavalla. Renee Montoya on latinonäyttelijän esittämä lesbonainen, Dinah Lance on tummaihoinen, Cassandra Cainin näyttelijällä Ella Jay Bascolla on korealaisia ja filippiiniläisiä sukujuuria, ja Harley on biseksuaali nainen. Queerina naisena tämä queerrepresentaatio on, vaikka se ei olekkaan elokuvan keskiössä, hyvin tärkeää. Naiset ovat myös luonteiltaan ihanan erilaisia – Helena on vihanhallintaongelmista kärsivä sosiaalisesti kömpelö mestaritappaja, Renee on kuin suoraan kasarileffasta vedetty rämäpäinen poliisi, Cassandra on hyökkäävän huumorin taakse huolensa kätkevä taskuvaras, Harley on chaos personified ja Dinah huolehtivainen ja empaattinen, mutta samalla uhmakas, kipakka ja aina valmis tappeluun.
"The whack job with the penchant for peeling faces is Roman Sionis, aka Black Mask."
- Harley Quinn
Birds of Preyn pääpahis on DC:n sarjakuvista tuttu Black Mask eli Gothamin rikollisen alamaailman rikas kieroilija Roman Sionis. Tässä leffassa hän on suositun biletyspaikan omistava, perheensä hylkäämä – ja siten isänsä rahat menettänyt – lapsellinen miesvauva, jonka kiukku leimahtaa hetkessä nollasta sataan. Hän paiskoo tavaroitaan, tarvitsee jatkuvaa huomiota, kiusaa alaisiaan, nauttii kiduttamisesta ja haluaa nujertaa Gothamin muut jengit valtansa alle.
Sionisia esittävä Ewan McGregor tekee tänä kaoottisena pahiksena yhden uransa parhaimmista rooleista. Se, että ohjaaja valitsi hänet tähän rooliin oli nerokas veto, koska McGregorin, joka tunnetaan rentona ja hauskana skottina, kuuluisimmat roolit ovat olleet sankarillisia (esim. Obi-Wan Kenobi Star Wars -elokuvissa): leppoisan McGregorin näkeminen ihmisiä nylkevänä suuruudenhulluna härnää katsojaa hauskalla tavalla ja leikkittelee ihmisten odotuksilla. McGregor omaksuu tämän hullun miehen roolin upeasti ja on mielestäni yksi DC:n elokuvien hauskimmista ja viihdyttävimmistä pahiksista, koska hänessä yhdistyy täydellisesti supersankarigenren pahisten ylenpalttisuus sekä tosimaailman pahuus. Hän perinteinen supersankaripahis: hän käyttää pelottavaa maskia, on suunnitelmissaan yliampuva ja hän haluaa johtaa Gothamin alamaailmaa (unelma rikollismaailman johtamisesta houkuttelee lukuisia Gothamissa sekoilevia pahiksia). Mutta hän on toisaalta myös mies, jonka julmuuteen voi törmätä meidän maailmassamme päivittäin, missä vain: hän on väkivaltaisen misogynistinen ja halveksuu kaikkia naisia, etenkin niitä, jotka eivät alistu hänen valtaansa tai ärsyttävät häntä (Harley on erityinen piikki hänen lihassaan).
Ehkä paras esimerkki siitä, miten hän nauttii naisten halventamisesta on kohtaus, jossa hän pakottaa naisen nousemaan pöydälle, tanssimaan ja käskee tämän seuralaisen repiä naisen mekon pois. Kohtaus on inhottava, painostava ja yksi aidoimmista hetkistä keltään pahikselta missään supersankarileffasta. Tämä ei ole mies, joka voi esiintyä vain supersankaritarinassa – tämä on mies, johon kuka tahansa nainen voi törmätä. McGregorin kasvoilla paistava nautinto naisen itkiessä pelosta, se tyydytys jonka hän saa naisen nolaamisesta, se miten hän purkaa omaa turhautumistaan targetoimalla viatonta naista... Kaikki tämä on todella, todella hyvin näyteltyä ja piinaavaa.
"They say if you want to tell a story right, you gotta start from the beginning."
- Harley Quinn
Kuten Harleysta kertovan elokuvan pitääkin olla, Birds of Prey on kaaottisesti ja epäloogisesti etenevä, värikäs ja vauhdikas seikkailu. Jos kaipaat DC-elokuvaa, joka ei ole Zack Snyderin elokuvien tai useimpien Batman-leffojen lailla ankea, synkkä ja dramaattinen, Birds of Prey on leffa sinulle. Se ei ota itseään liian vakavasti.
Harley toimii itse elokuvan kertojana ja hän kertoo tarinansa omaan tapaansa, hyppien tapahtumasta toiseen, unohtaen edetä kronologisesti ja kommentoiden tekojaan. Hän puhuu katsojille, katsoo suoraan kameraan – rikkoo niin sanotun neljännen seinän – ja satunnaisesti hän jatkaa katsojan kanssa käymäänsä keskustelua elokuvassa, muiden hahmojen kuullen. Muiden hahmojen silmissä, hän puhuu itsekseen tai keskustelee näkymättömän ihmisen kanssa. Harleyn kämppis, täytetty tutuun puettu majava, on Harleylle elävä olento, joka juttelee hänelle. Sionisin kiduttaessa häntä, Harley hallusinoi tanssikohtauksen, jossa hän on Marilyn Monroen tapaisesti pukeutunut ja laulaa Diamonds Are a Girl's Best Friendiä. Elokuvassa tulee loistavasti esille se, että Harley elää aivan omanlaisessaan maailmassa. Hänen otteensa todellisuudesta on hutera, mutta se ei haittaa häntä. Harleyn elokuva kunnioittaa hänen kaaottisuuttaan.
Lopuksi haluan vielä puhua hieman siitä, miten Birds of Prey kuvaa Gothamia. Bruce Waynen Gotham on usein synkkä ja kukkuroillaan julmuutta, ja hänestä kertovissa tarinoissa pyöritään paljolti rikkaiden maailmassa. Köyhien ja tavallisten ihmisten maailmaan sukelletaan silloin tällöin, usein uhrien ja pahisten kautta. Harley Quinnin Gotham on värikäs, äänekäs, täynnä elämää, aidonoloinen suurkaupunki. Hän ostaa herkullisia voileipiä pienistä, hieman tuhruisista ravintoloista, juoksentelee markkinoilla (ja varastaa ohi mennessään ihanan, blingaavan laukun) ja elää tavallisessa, sotkuisessa kämpässä. Hänenkin Gothaminsa on superpahisten ja rikollisuuden leimaama, mutta se on myös koti, kaupunki, jossa elää tavallisia ihmisiä, jotka käyvät töissä, elävät elämäänsä ja viettävät aikaa kaupungilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti