The Adaptation Dilemma Tag

Tänään on aika höpötellä leffa- ja TV-adaptaatioista. Mikä tekee adaptaatiosta hyvän? Mikä adaptaatio oli parempi kuin alkuperäisromaani? Kenen haluaisin kynäilevän unelmieni TV-adaptaation? Tästä tagista löytyy vastaukset noihin kysymyksiin – ja moneen muuhunkin kysymykseen!

Löysin kysymykset tähän tagiin – The Adaptation Dilemma Tag – YouTubesta kanavalta Ashley Hearts Reading. Suomennetut tiivistykset kysymyksistä ovat omaa käsialaani.

1. Which book-to-movie adaptation do you think got it right? / Mielestäsi onnistunut adaptaatio

Todd Haynesin Carol, joka perustuu Patricia Highsmithin romaaniin The Price of Salt (julkaistu myös nimellä Carol) oli erinomainen elokuva sekä erinomainen adaptaatio. Rooney Maran ja Cate Blanchettin esittämät päähenkilöt tuntuivat autenttisilta versioilta kirjan hahmoista ja tekevät molemmat, kuten aina, upeaa duunia. Blanchett on rikkaana, enigmaattisena Carolina erityisen häikäisevä – ei ole hankala ymmärtää miksi Maran Therese rakastuu häneen niin tulisesti. Elokuva vangitsi erinomaisesti kirjan ydinteemat, latautuneen tunnelman, väreilevän romantiikan ja haikeuden, jota ei voi täysin välttää queer-tarinassa, joka sijoittuu 1950-luvulle (huolimatta siitä, ettei tämä tarina ole queer-tragedia).

2. Can you name an adaptation that changed a lot from the book? / Adaptaatio, joka muutti paljon kirjan juttuja

Eoin Colferin erinomaisen lasten ja nuorten fantasiasarjan, Artemis Fowlin, ensimmäisen kirjan adaptaatio, yleensä erinomaisen Kenneth Branaghin ohjaama Artemis Fowl. En ymmärrä mitä tämän leffan tekijät ajattelivat muokatessaan ja sörkkiessään alkuperäistä tarinaa joka on yksi rakastetuimmista lastenkirjoista viime vuosikymmeniltä. Leffan Artemis ei ole lainkaan yhtä hauska, kiero ja juonitteleva kuin kirjan ikoninen päähenkilö, ja kaikki muukin, sivuhahmoista juonikuvioihin, oli aivan käsittämätöntä moskaa. Yleensä huonojen leffojen katsominen on minusta tavallaan ihan hauskaa – niille on kiva nauraa – mutta tämä leffa ei ollut edes hauskalla tavalla huono. Se oli vain huono ja, ennen kaikkea, surkea adaptaatio.

3. Was there an adaptation you were excited about but ended up not liking? / Adaptaatio, jota odotit mutta josta et tykännyt

Ben Wheatleyn ohjaama, vuonna 2020 julkaistu, Rebecca. Rebeccassa on hyviä näyttelijöitä – pidän erityisesti Lily Jamesista ja Kristin Scott-Thomas on, tietenkin, aina mainio – ja se oli visuaalisesti kaunis,  mutta jokin ei vaan toiminut tässä leffassa. Siinä ei ollut Daphne du Maurierin alkuperäisromaanin kiehtovaa, karmaisevaa tunnelmaa, eikä se ollut mitenkään mieleenpainuva. Katsoin sen ja sitten aika rivakasti unohdin sen (samaa ei voi sanoa du Maurierin romaanista, joka jäi pitkäksi aikaa kummittelemaan mieltäni).

4. Which adaptation added something new to the story that you liked? / Adaptaatio, joka lisäsi jotain uutta ja hyvää

Brokeback Mountain perustuu Annie Proulx'n samannimiseen novelliin ja on mielestäni yksi parhaita adaptaatioita ikinä. Ang Leen mestariteksessa on sama raastava tunnelma kuin alkuperäisteoksessa, mutta sen ympärille on myös luotu paljon uutta (olisi hankala tehdä kahden tunnin leffa novellista ellei tarinaan lisäiltäisi juttuja), mikä tekee siitä tarinan joka on yhtäaikaa erinomainen adaptaatio sekä aivan oma juttunsa. Brokeback Mountain on myös yksi lempparileffoistani ikinä – Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal ovat maagisia Ennisin ja Jackin rooleissa, Gustavo Santaolallan haikea musiikki on syöpynyt sieluuni ja elokuvan tunnelma on aivan omaa luokkaansa. Upea leffa. Olen ikuisesti katkera ettei Brokeback Mountain voittanut parhaan leffan Oscaria – mitä helvettiä?!

5. Do you think some stories work better as movies or shows? / Toimivatko jotkut tarinat paremmin leffoina tai sarjoina?

Minulle (painotan, tämä on vain ja ainoastaan minun mielipiteeni) scifi-tarinat toimivat paremmin leffoina tai TV-sarjoina. Lukiessa, minun on usein hankala kuvitella scifimaailmoja ja ymmärtää tarinoiden tiedettä (en ymmärrä hyvin edes oikean maailman tiedettä, miten voisin ymmärtää scifitiedettä?!), mutta nähdessäni samat jutut ruudulla se ei ole ihan niin haastavaa. Jos näen miten jokin asia toimii, ei myöskään haittaa jos en ymmärrä kaikkea tieteellistä höpinää, koska tärkeintä on, että tiedän miltä tämä asia, oli sitten kyseessä vaikkapa laite, näyttää toimiessaan. Olen aika visuaalinen oppija, joten ei ole ehkä ihme, että minulle hankalahko genre iskee minuun eniten visuaalisen median muodossa.

6. Have you ever liked an adaptation more than the book? / Adaptaatio, josta pidät enemmän kuin kirjasta

En tiedä kuinka syntistä tämän myöntäminen on, mutta pidin enemmän The Maze Runner -elokuvista kuin James Dashnerin kirjoista. Myönnettäköön, että luin kirjat aivan liian erillään toisistaan ja siksi en päässyt niiden tarinaan koskaan ihan täysillä kiinni, mutta silti, leffat olivat minusta paljon menevämpiä ja viihdyttävämpiä. Eivät ne täydellisiä olleet ja jotkut kohtaukset olivat minusta koskettavampia kirjoissa (Newtin ja Thomasin viimeinen kohtaus, esimerkiksi), mutta yleisesti tykkäsin leffoista enemmän.

7. Books you want to see adapted / Kirjoja, joista haluat adaptaation

Romcomien vanhana ystävänä haluaisin adaptaation Casey McQuistonin kirjasta One Last Stop, joka kertoo kahden naisen, Augustin ja Janen, kirjaimellisesti ajan sääntöjä ja rajoja rikkovan rakkaustarinan. Kirjassa on kaikki erinomaisen romcomin ainekset: ihana pääpari, hauska kaveriporukka, huumoria, hitunen draamaa ja paljon sydäntä. Romcomeja suolletaan koko ajan, mutta törmään vieläkin vain harvoin romcomeihin, joissa keskeinen rakkaustarina on kahden naisen välinen suhde. Kun niitä tehdään, ne harvoin saavat yhtä paljon huomiota kuin muut genren edustajat.

Haluaisin animaatio-adaptaation Heather Fawcettin hittikirjasta Emily Wilde's Encyclopaedia of Faeries ja sen jatko-osista. Mielestäni kirjan hurmaavat mutta pelottavat keijut ja otukset, lumoava maailma ja kujeileva taikuus pääsisi kaikkein parhaiten edukseen animaation kautta. Jos animaatio-adaptaatio ei ole vaihtoehto, niin sitten tämän leffan pitäisi ohjata joku Guillermo del Toron kaltainen ohjaaja, joka on erikoistunut mielikuvituksellisiin maailmoihin joissa yhdistyy synkkyys ja omanlaisensa leikkisyys.

Charlotte Brontën Shirleystä ei tietääkseni ole koskaan tehty minkäänlaista adaptaatiota, mikä on, suoraan sanoen, rikollista. Shirley on yksi Charlotten parhaita kirjoja, mutta on aina jäänyt Kotiopettajattaren romaanin (Jane Eyre) varjoon. Se ansaitsee enemmän rakkautta ja huomiota. Unelmani olisi noin kuusijaksoinen minisarja-adaptaatio. Jos saisin valita Shirleylle käsikirjoittajan, valitsisin Sandy Welchin, koska hän on kirjoittanut useita parhaimmista TV-adaptaatioista 1800-luvun klassikkoromaaneista (North and South 2004, Jane Eyre 2006 ja Emma 2009).

8. How important is it for adaptations to stick to the book's main ideas? / Kuinka tärkeää on, että adaptaatio pysyy uskollisena kirjan perusideoille?

Mielestäni adaptaatiot voivat muutella juttuja – juonikuvioita, yksityiskohtia tai hahmoja – jos sen kautta päästään käsiksi johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen. Tietenkin toivon, ettei kukaan lähde ihan huvin vuoksi muuttamaan jokaisen hahmon suuntaa ja tarinaa, mutta, you know, twiikkausta voi tehdä ja pitääkin tehdä. Harva adaptaatio olisi oikeasti toimiva, jos kirjan dialogin ja kohtaukset siirtäisi sanasta sanaan leffa- tai TV-ruudulle. Kaikkein olennaisinta minulle adaptaatioissa on se, että alkuperäisteoksen sielu, fiilis ja sydän säilyvät. Denis Villeneuven Dyyni-elokuvat ovat esimerkkejä leffoista, joissa muuteltiin joitain juttuja (pääpahis paroni Harkonnen ei esimerkiksi kuole kirjoissa samalla tavalla ja Zendayan upeasti esittämän Chanin tarina on hyvin erilainen kakkosleffassa kuin kirjassa), mutta silti pidettiin kiinni alkuperäisteoksen teemoista, tunnelmasta ja sielusta.

9. Is there a book you think should never be adapted? / Kirja, jota ei tulisi koskaan adaptoida

En usko, että Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjoa tullaan koskaan adaptoimaan – fiilikseni on, että jos siitä oltaisiin tehty adaptaatio, se oltaisiin tehty vuosia sitten sarjan ollessa suosionsa huipulla – mutta jos joku koskaan edes harkitsee tekevänsä tästä kirjasta leffan tai sarjan, rukoilen, LOPETA. Tuulen varjo on tarina kirjoista, sanoista ja tarinoista, ja niin iso osa siitä miksi se on niin hyvä tarina on se, miten Zafón on sen kirjoittanut. Hänen tekstinsä on taianomaista. Olen varma, että siirtyessään paperilta ruudulle, tarina menettäisi loistonsa. 

"We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal..." – Kirjavinkkejä USA:n synnystä kiinnostuneille

Olen ollut jo vuosikausia kiinnostunut Yhdysvaltojen historiasta – erityisesti, Yhdysvaltojen vallankumouksen, synnyn ja perustuslain luomisen historiasta. Koska tämä ei suinkaan ole mitenkään uniikki kiinnostuksen kohde ja tiedän monen pitävän tätä vaihetta yhtenä Yhdysvaltojen historian kiehtovimmista ajoista, haluan tänään suositella teille joitain teoksia, joiden avulla voit joko syventää tietämystäsi tästä aikakaudesta tai aloittaa siihen perehtymisen. En ole lukenut kaikkia teoksia, mutta nämä kirjat ovat kaikki kehuttuja ja arvostettuja, joten olette hyvissä käsissä kaikkien parissa.

David McCulloughin arvostettu 1776 keskittyy erityisesti vallankumouksen alkuaikoihin (1776 on itsenäisyysjulistuksen vuosi). Jos kuitenkin kaipaat helppolukuista, hienoja kuvia pullollaan olevaa opusta joka antaa sinulle kokonaiskuvan sodan kulusta ja merkittävistä tapahtumista, Alan Axelrodin The Real History of the American Revolution: A New Look at the Past voisi olla hyvä vaihtoehto. Gordon S. Wood on kirjoittanut useita teoksia Yhdysvaltojen ensimmäisistä vuosista ja niiden merkkihenkilöistä, mutta yleiskuvaa maan synnystä ja alkuvaiheista löytyy muun muassa teoksista Empire of Liberty: A History of the Early Republic ja The Idea of America: Reflections on the Birth of the United States. 

Yhdysvaltojen demokratian ja perustuslain luomisprosesseista kiinnostuneille haluan vinkata Ari Helon kirjaa Yhdysvaltain demokratian synty: Unionin idea ja amerikkalainen historiakäsitys (tästä kirjasta löydät useita merkittäviä alkuperäistekstejä kokonaisuudessaan käännettynä) ja Bruce Chadwickin teosta Triumvirate: The Story of the Unlikely Alliance That Saved the Constitution and United the Nation, jossa kuvataan Alexander Hamiltonin, James Madisonin ja John Jayn yhteistyötä, perustuslain ratifiointia ja federalistipaperien merkitystä. Yleiskatsausta Yhdysvaltojen maan ja alueen historiaan suomeksi löytyy muun muassa Markku Henrikssonin kirjasta Tähtilipun maa: Yhdysvaltain alueen historia ja Ari Helon kirjasta Amerikan Yhdysvaltojen historia.

Yhdysvaltojen perustajaisistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja. Ron Chernow'n Alexander Hamilton on mestarillinen elämäkerta ja inspiroi Lin-Manuel Mirandan hittimusikaalin Hamilton, joka sysäsi tämän, aiemmin lähes tyystin unohdetun, perustajaisän tarinan parrasvaloihin. Chernow on julkaissut elämäkerran myös Yhdysvaltojen armeijan johtajasta ja ensimmäisestä presidentistä, George Washingtonista (Washington: A Life). Washingtonista, ehkä amerikkalaisen vallankumouksen merkittävimmästä hahmosta, on kirjoittanut myös Bruce Chadwick teoksessa George Washington's War: The Forging of a Revolutionary Leader and the American Presidency. 

John Adamsista, josta tuli presidentti Washingtonin jälkeen, on kirjoittanut mm. David McCullough kirjassa John Adams, ja hänen ja häntä seuranneen, maan kolmannen presidentin ja itsenäisyysjulistuksen pääarkkitehdin Thomas Jeffersonin suhteesta voi lukea Gordon S. Woodin kirjasta Friends Divided: John Adams and Thomas Jefferson. Benjamin Franklinista, joka tunnetaan niin poliittisena hahmona kuin tieteilijänä, Wood kertoo kirjassaan The Americanization of Benjamin Franklin. Wood on kirjoittanut myös teoksen Revolutionary Characters: What Made the Founders Different, jossa hän keskittyy merkittävimpiin perustajaisiin, heidän uriinsa ja merkitykseensä. Tämän kirjan lukemalla saa hyvän peruskäsityksen näistä miehistä. Jos sinua kiinnostaa Yhdysvaltojen perustajaisien vaimot – Yhdysvaltojen "äidit" – voit tsekata esimerkiksi Cokie Robertsin teoksen Ladies of Liberty: The Women Who Shaped Our Nation tai Harry Clinton Greenin kirjan Wives of the Signers: The Women Behind the Declaration of Independence.

Yhdysvaltojen syntytarina kuvataan usein inspiroivana kertomuksena vapauden riemuvoitosta ja tyrannian kaatumisesta. Vallankumouksessa taisteltiin ehkä vapauden puolesta ja, toki, itsenäisyysjulistuksessa kaikkien ihmisten julistetaan syntyneen tasa-arvoisiksi, mutta tosiasiassa tämä kaunis tarina on pelkkä tarina. Yhdysvaltojen perustajaiseistä suurin osa oli orjanomistajia ja tuore valtio rakentui alusta alkaen arvottomina pidettyjen ihmisryhmien sorron varaan. Siksi koen tärkeäksi nostaa esille myös kirjoja, joissa käsitellään Yhdysvaltojen alkuvaiheiden ja perustajien kompleksista suhdetta orjuuteen. Tästä voit lukea muun muassa Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon kirjassa Orjuuden arvet, jossa he käsittelevät pitkälti sitä, miten orjuus saatettiin oikeuttaa niin sanotun valistuksen aikakautena maassa, joka teki itsestään vapauden ja tasa-arvon luvatun maan. Myös Kalle Kananojan Kahlitut – Orjuuden historia Amerikan mantereella on erinomainen teos.

Suosikki-sankaritar, ihanin romanssi, paras näyttelijävalinta ja paljon muuta – ajatuksia Austenista

Tänään on hyvä päivä. Miksi? No, koska tänään on päivä, jolloin saan höpötellä Jane Austenista, hänen upeista hahmoistaan ja ihanista teoksistaan!

Tässä postauksessa vastaan itselleni asettamiin kysymyksiin ja kerron teille, muun muassa, ketkä ovat suosikkini Austenin päähenkilöistä, mitkä hahmot ansaitsevat enemmän rakkautta, mikä on suosikkini kaikista leffa-adaptaatioista joita Austenin kirjoista on tehty ja kuka on Austenin pahoista pojista minulle rakkain.

1. Paras sankaritar

Fanny Price ja Emma Woodhouse kilpailevat kiivaasti suosikkisankarittareni tittelistä, mutta minun on pakko antaa tuo kunnia Fannylle, siksi, että hän on niin uskomattoman samaistuttava. Fanny on hiljainen, ujo introvertti, joka kärsii huonosta itsetunnosta eikä uskalla aina puolustautua ikäviltä kommenteilta ja kiusalta. Hän kärsii myös selvästi jonkinlaisesta ahdistushäiriöstä. Hän rakastaa viettää aikaa yksin kirjojensa ja askareidensa parissa, eikä hän kaipaa huomiota tai jatkuvaa menoa ja meininkiä. Fannyn kaltaisten tyttöjen tarinat päättyvät usein siihen, että he vapautuvat "kahleistaan" ja muuttuvat energisiksi ja iloisiksi, mutta Fannyn ei tarvitse muuttua saadakseen onnellisen lopun, mikä on minusta lohduttavaa, olenhan, kuten hän, ahdistunut ujo introvertti. Fanny saa Austenin faneilta paljon lokaa niskaansa, koska hän on heidän mielestään tylsä, tuomitseva ja heikko. Fanny ei ole täydellinen ja hän on usein aika tuomitseva (tosin hän tuppaa usein olemaan oikeassa ihmisistä...), mutta eikö Austenin koko pointti olekin se, että kaikki ihmiset ovat jollain tavalla viallisia? Kaikilla hänen naishahmoillaan on heikkouksia ja huonoja piirteitä – miksi Fannyn huonot puolet ovat muita kamalampia? Minusta Fannyn saama viha johtuu paljolti siitä, ettei hän ole hauska, itsevarma, verbaalisesti nokkela ja uhmakas, kuten Austenin rakastetuimmat naiset. Hän on vahva hiljaisella, vähemmän arvostetulla tavalla. Minusta olisi tärkeää, että arvostaisimme kaikenlaisia naishahmoja, myös sellaisia, jotka ovat fyysisesti ja henkisesti heiveröisiä, kuten Fanny.

2. Paras sankari

Suosikkini Austenin herrasmiehistä oli pitkään Emman ihanainen herra Knightley, mutta viime vuosina, luettuani Viisastelevan sydämen useampaankin otteeseen, on sydämeni alkanut sykkiä ennen kaikkea herra Frederick Wentworthille. Pidän Wentworthissa siitä, sekä hän on salskea ja karismaattinen miekkonen, sellainen joka hurmaa jokaisen ympärillään, että pikkumainen, ylpeä hölmö. Hänellä on kirjassa suurempi kehityskaari kuin Annella, mutta se tapahtuu taka-alalla, vaivihkaa mutta selvästi jos kiinnität siihen huomiota. Hän joutuu nielemään ylpeytensä ja myöntämään virheensä. Austen tuntui tietävän, ettei lähes mikään ole miehissä viehättävämpää kuin se, että he uskaltavat olla rehellisiä rakastetuilleen ja itselleen siitä, etteivät he ole virheettömiä (lähes kaikki Austenin miehet saavat oman kohtauksensa, jossa he puivat omia mokiaan ja myöntävät ne). Pidän Wentworthissa myös siitä, että hän on hieman erilainen kuin Austenin muut sankarit. Hän ei nimittäin ole perinyt varallisuuttaan ja kunnioitettua asemaansa vaan on ns. self-made man, joka on työskennellyt laivastossa ahkerasti vuosia asemansa saavuttaakseen. Kuvassa on Rupert Penry-Jones Wentworthina vuoden 2007 Viisastelevassa sydämessä.

3. Paras rakkaustarina

Alunperin olin hardcore Emma/Knightley-shipperi, mutta luettuani Viisastelevan sydämen useamman kerran, tulin siihen tulokseen, että vaikka Emma ja Knightley ovat minulle yhä kovin rakkaita, Anne Elliot ja Frederick Wentworth ovat suosikkiparini. Heidän surullinen menneisyytensä, heidän välillään vallitseva intensiivinen jännite (jonka Austen luo hienosti huolimatta siitä, etteivät hahmot kommunikoi suoraan lähes ollenkaan kirjan ensimmäisellä puolikkaalla) ja heidän riemukas yhteenpaluunsa ovat niin hyvin kirjoitettuja, että saavat lukijan pään pyörälle. Heidän romanssinsa lukeminen on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Myötäelän Annen haikeuden Wentworthin palatessa hänen elämäänsä, ymmärrän Wentworthin katkeruutta sekä pyörittelen silmiäni hänen pikkumaisuudelleen, hermostun kun he eivät millään vaan saa asioita keskusteltua läpi ja nyyhkin ilosta, kun Anne lopulta saa Wentworthin kirjeen käsiinsä. Pidän myös siitä, että he ovat jo vanhempia – "oikeita" aikuisia – ja että he eivät tapaa kirjassa ensi kertaa, ja että heidän tarinansa ei ole tarina rakastumisesta vaan rakkauden kestävyydestä, uusista mahdollisuuksista ja rakkauden uudelleensyttymisestä. Wentworthin kirje on Austenin parhaimpia hetkiä kirjailijana ja yksi kirjallisuuden historia romanttisimmista teksteistä. Oheinen kuva on Anne ja Wentworth vuoden 2007 adaptaatiosta.

4. Paras romaani

Kasvattitytön tarina. Huolimatta siitä, että en pidä kirjan pääparista romanttisena duona (Edmundin ja Fannyn suhde on mielenkiintoinen, mutta rakkaustarinana he eivät vakuuta minua – olen aina ollut sitä mieltä että Edmund "tyytyi" Fannyyn kirjan lopussa Maryn menetettyään ja minusta Fanny ansaitsee parempaa), rakastan Kasvattitytön tarinaa eniten Austenin teoksista, jotka ovat kaikki, let's face it, mestarillisia.  Kasvattitytön tarinan hahmot ovat monitahoisia ja taidokkaasti luotuja, ja pidän siitä, miten teoksessa käsitellään luokkaa, sovinnaisuutta ja yläluokalle "sopivaa" käytöstä, hyvää ja huonoa kasvatusta, ja kipeitä perhedynamiikkoja. Kasvattitytön tarina on myös koskettava kuvaus yksinäisyydestä, ahdistuksesta, yksipuolisesta rakkaudesta, melankoliasta ja henkisesti väkivaltaisessa perheessä kasvamisesta. 

5. Paras perhesuhde

Olen aina pitänyt Elinor ja Marianne Dashwoodin sisarussuhteesta. He ovat todella läheisiä ja pitävät aina toistensa puolia, mutta he eivät myöskään aina ymmärrä toisiaan ja tule toimeen. Elinoria turhauttaa Mariannen ylenpalttinen intohimoisuus ja välinpitämättömyys kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä kohtaan, ja Marianne puolestaan paheksuu Elinorin viilipyttymäistä asiallisuutta ja pitää tätä lähes tunteettomana, koska Elinor piilottaa tunteensa visusti eikä Marianne voi ymmärtää miksi kukaan tekisi niin. He eivät ole idyllinen, aina rakastavan hellä sisaruspari, kuten esimerkiksi Elizabeth ja Jane Bennet ovat. Elinorin ja Mariannen suhde tuntuu hieman samaistuttavammalta ja maanläheisemmältä, koska he torailevat ja turhautuvat toisiinsa, mutta rakastavat silti toisiaan hyvin paljon. Kuvassa Dashwoodin tytöt (Hattie Morahan & Charity Wakefield) vuoden 2008 minisarjasta.

6. Paras ystävyys

Olen aina tykännyt herra Darcyn ja herra Bingleyn ystävyydestä koska he ovat, monin paikoin, kuin yö ja päivä. Darcy on etäinen, ylpeä ja piinallisen introverttinen mies, joka ei halua sosialisoida tai juhlia, kun taas Bingley on herttainen, ystävällinen mies, joka rakastaa hauskanpitoa, solmii ystävyyssuhteita helposti ja haluaa seurata sydäntään, eikä vain yhteiskuntaluokkansa normeja. Darcy ei ole, aluksi, kovinkaan miellyttävä hahmo, ja lukijalle voikin jäädä sellainen olo, että Darcy vain sietää Bingleytä tai että hän pitää Bingleytä hupsuna tollona, jota hänen pitää kaitsea. Mutta kirjan edetessä ja lukijan tutustuessa näihin miehiin paremmin, käy selväksi, että kyseessä on aito, syvä, hellä ystävyys. Kyllä, Darcy sekaantuu Bingleyn asioihin, koska luulee tietävänsä tätä paremmin, mutta hän tekee sen halusta suojella kilttiä ystäväänsä ja, tajutessaan tekojensa ikävyyden, hän pyytää anteeksi. Bingley on minusta myös hyväksi Darcylle, joka saattaisi ilman hänen kaltaistaan ilopilleriä valua helposti misantropiaan ja melankoliaan. Bingley ei olisi Darcyn läheinen ystävä, jos hän ei tietäisi millainen tämä sydämeltään on: Bingleyn ystävyys onkin, heti alusta alkaen, merkki siitä, ettei Darcy voi olla niin ikävä kuin miltä hän Elizabethin silmissä vaikuttaa. Kuvassa Colin Firth Darcyna ja Crispin Bonham-Carter Bingleynä.

7. Aliarvostettu naishahmo

Northanger Abbeyn sankarin, herra Tilneyn, sisko Eleanor! Eleanor on aivan ihana nainen. Hän on rauhallinen, kiltti, empaattinen ja vaikka hän on kokenut kovia, hän ei pura suruaan tai tuskaansa muihin ihmisiin, vaan kohtelee kaikkia ystävällisesti. Pidän myös kovin siitä, että siinä missä Catherine kuvittelee Northangeriin matkustaessaan elävänsä goottilaisen kirjan sankarittaren elämää, Eleanor on tosiasiassa se, jonka elämä on kuin goottilaisesta romaanista. Hän elää yksin julman isänsä kanssa synkässä, kolkossa ja yksinäisessä linnassa, hänen äitinsä kuoli yllättävästi ja traagisesti, eikä hänellä ole ollut onnea rakkaudessa. Eleanorin ja hänen veljensä Tilneyn suhde on myös todella herttainen ja hauska – he ovat yksi Austenin harvoja tiiviitä veli-sisar-duoja – ja olen myös aina pitänyt hänen ja Catherinen ystävyydestä. Kuvassa Catherine Walker vuoden 2007 Northanger Abbeyssa!

8. Aliarvostettu mieshahmo

Kasvattityön tarina on aliarvostetuin Austenin teoksista, joten ei ole ihme, että jotkut sen hahmot ovat Austenin aliarvostetuimpia. Yksi näistä on ehdottomasti Bertramin perheen vanhin poika, Tom, joka on juuri sellainen hurmaava renttu, joka saa sinut pudistelemaan päätäsi turhautuneena, mutta jota et koskaan voisi vihata, koska hän ei ole ilkeä tai julma. Hän on hauska, impulsiivinen ja hurmaava, mutta ajattelematon. Hän on myös Edmundin ohella ainut Bertramin sisaruksista, joka on Fannylle mukava. Hän ei ole serkkunsa ylin ystävä, mutta hän on aina kohdellut tätä reilusti ja oppii kirjan aikana, Fannyn hoivatessa häntä hänen sairastellessaan, arvostamaan tätä entistäkin enemmän. Kuvassa James D'Arcy Tom Bertramina vuoden 2007 Kasvattitytön tarinassa.

9. Paras "bad boy"

Järki ja tunteet -tarinan John Willoughby! Willoughbyssä parasta on se, että hän ei ole läpeensä paha. Hän voisi olla hyvä tyyppi, jos vain olisi hieman rohkeampi. Hän vietteli viattoman nuoren tytön, mutta sen sijaan, että olisi ottanut vastuuta tästä tai tämän lapsesta, hän lähti lipettiin. Hän rakastui Marianneen aidosti, mutta jätti tämän rikkaan naisen vuoksi, koska ei uskaltanut uhmata tätiään ja koska hän pelkäsi vähävaraisuutta niin paljon. Aina kun luen tai katson Järki ja tunteet -tarinan, haluan ravistaa Willoughbya ja takoa tämän päähän vähän järkeä ja urheutta. Hän voisi olla onnellinen, mutta hän on liian pelkuri ottamaan riskejä tuon onnen saavuttaakseen. Hän ärsyttäisi minua paljon vähemmän hahmona, jos hän olisi tunteeton ja aina julma. Willoughby on myös ainut Austenin kurjemmista miekkosista, joka saa kohtauksen tarinan lopussa jossa hän yrittää selittää tekonsa. Tuo kohtaus Elinorin kanssa on yksi Austenin parhaista, ja jo ihan tuon kohdan vuoksi Willoughby ansaitsee paikan Austenin parhaimpana pahana poikana. Kuvassa Greg Wise Willoughbyna!

10. Paras "mean girl"

Kasvattitytön tarinan Mary Crawford! Mietin pitkään, että kehtaanko laittaa Maryn tähän, koska mielestäni hän ei ole hirvittävän ilkeä, tai ainakaan läheskään yhtä ilkeä kuin neiti Bingleyn tai Fanny Dashwoodin kaltaiset naiset. Halusin kuitenkin tarttua tilaisuuteen kirjoittaa Marysta, joten hän olkoon vastaukseni. Mary on kaikessa ivallisuudessaan ja itsekkyydessään hahmo, jota ei voi vihata. Hän on aivan liian hauska (sanoisin, että hän on yksi Austenin hulvattomimpia hahmoja – hän olisi verbaalisessa mittelössä kova vastus jopa Elizabeth Bennetille) ja hurmaava vihattavaksi. Hänen moraalinsa on kyseenalainen ja hän on lähes kylmänviileän pragmaattinen välillä, mutta hän myös aidosti välittää ihmisistä. Hän rakastaa veljeään (mutta toruu tätä myös reippaasti) ja hän todella rakastuu Edmundiin. Sanoisin, että hän myös aidosti välittää Fannysta ja haluaa olla tämän ystävä – hän ei vain tajua, että Fanny ei halua samaa. Arvostan Maryssa sitä, että hän tietää mitä hän haluaa ja tavoittelee sitä jokaisella solullaan, ja sitä, että hän tuntee itsensä tarpeeksi hyvin tietääkseen, mistä hän voi luopua ja mistä ei. Mary ei ole "hyvä ihminen" ja hän tietää sen, eikä se haittaa häntä. Ja tällaisessa häpeilemättömyydessä on jotain kovin viehättävää. Kuvassa Hayley Atwell Maryna vuoden 2007 Kasvattitytön tarinassa.

11. Paras leffa-adaptaatio

Ang Leen ohjaama ja Emma Thompsonin käsikirjoittama Järki ja tunteet (1995)! Tässä elokuvassa on kaikki kohdillaan. Emma Thompson onnistuu vangitsemaan alkuperäisteoksen hengen ja sielun vaikka joutuukin luonnollisesti karsimaan paljon mahduttaakseen tarinan parin tunnin leffaan. Ang Lee on nero ja tekee, kuten aina, erinomaista työtä ohjaajana. Leffan näyttelijäkaarti on moitteeton – erityisesti haluan nostaa hattuani Dashwoodin siskojen näyttelijöille, Emma Thompsonille ja Kate Winsletille, ja Hugh Grantille, joka näyttelee täydellisen herttaisesti ja myötähäpeää synnyttävän tukalasti Edward Ferrarsia! Nauran joka kerta, kun Edwardin tullessa kosimaan hän istuu jonkun tytöistä kirjontaprojektin päälle ja nousee varovasti seisomaan nostaakseen sen turvaan. Täydellistä. Leffan musiikki, visuaalinen ilme, puvustus ja miljöö ovat myös kaikki erinomaisia.

12. Paras TV-adaptaatio

Sandy Welchin kirjoittama ja Jim O'Hanlonin ohjaama Emma (2009)! Emma on yksi harvoja adaptaatioita, jonka uskaltaisin sanoa olevan liki täydellinen. Sarja-formaatin takia alkuperäisteoksesta ei ole jouduttu jättämään mitään tärkeää ulos ja se, mitä Welch on itse lisännyt tarinaan solahtaa niin täydellisesti mukaan, ettei katsoja osaa edes sanoa mikä on Austenin kynästä ja mikä Welchin. Näyttelijävalinnat ovat kaikki erinomaisia – erityisen hyvää työtä tekevät Romola Garai ja Jonny Lee Miller tarinan pääparina, Michael Gambon Emman pelokkaana isänä, Tamsin Greig höpöttävänä neiti Batesina ja Blake Ritson lipevänä pappi Eltonina. Yleensä Austen-adaptaatioissa on aina yksi tai kaksi näyttelijää, jotka eivät mielestäni vain jotenkin istu tarinan maailmaan, mutta en keksi ainuttakaan roolitusta, josta en Emmassa pitäisi. Samuel Simin musiikki on loistavaa, samoin kuin sarjan puvustus, lavastus ja yleisilme. Kuten Austenin romaanikin, Emma naurattaa ja itkettää.

13. Paras mies- ja naisnäyttelijävalinta

Mietin vastauksiani näihin pitkän tovin (keksin itselleni aivan liian hankalan kysymyksen) mutta päätin, että parhaat näyttelijävalinnat ovat:

Romola Garai Emma Woodhousena vuoden 2009 Emma-sarjassa. Garai on täydellinen Emma: hän on karismaattinen, hurmaava, höpsö, rakastettava ja ihanan ärsyttävä. Hänen taitavissa käsissään Emma on juuri niin ristiriitainen kuin hänen pitkääkin olla. Katsoja rakastaa Emmaa alusta alkaen, mutta myös hermostuu tämän tyhmiin valintoihin ja itsepäisiin päähänpinttymiin. Garai tuo Emmaan huumoria sekä herkkyyttä ja kuvaa hahmon kehityskaaren kauniisti. Kunniamaininnat haluan antaa seuraaville naisnäyttelijöille: Jennifer Ehle (Ylpeys ja ennakkoluulo, 1995), Hayley Atwell (Kasvattitytön tarina, 2007), Felicity Jones (Northanger Abbey, 2007) ja Kate Winslet (Järki ja tunteet, 1995).

Colin Firth herra Darcyna vuoden 1995 Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa. Herra Darcy on haastava hahmo näytellä, koska hänen pitää olla yhtäaikaa koppava ja raivostuttava, sekä piinaavan nolo ja sosiaalisesti kömpelö. Colin Firthin roolityö meni kuitenkin aivan nappiin. Hänen Darcynsa aiheuttaa katsojalle juuri niin paljon ärtymystä ja myötähäpeää kuin pitääkin, ja hän tuo hahmoonsa myös mukavasti vaivihkaista huumoria, lempeyttä ja melankoliaa. Kunniamaininnat haluan antaa myös näille herroille: Jonny Lee Miller (Emma, 2009), David Bamber (Ylpeys ja ennakkoluulo, 1995), Hugh Grant (Järki ja tunteet, 1995), JJ Feild (Northanger Abbey, 2007) ja Michael Gambon (Emma, 2009).

Musiikin ja laulujen merkitys fantasiamaailmoille

Rakastan harvoja asioita fantasiaelokuvissa tai -TV-sarjoissa yhtä paljon kuin lauluja, oli kyseessä sitten laulu, jota hahmot laulavat riemukkaina ja aavistuksen juopuneina tavernassa bardin soittaessa luuttua tai kappale, jota he hyräilevät ratsastaessaan tai paistaessa ruokaa nuotiolla. Muutama säe tai useampi säkeistö, laulut saavat minut aina kiintymään fantasiamaailmaan entistäkin enemmän. Mutta miksi?

Ajatelkaa hetki maailmaa jossa elämme. Ja sitten miettikää kaikkia niitä hetkiä, missä musiikki on osa arkeasi. Ehkä kuuntelet lempibiisejäsi herätäksesi aamulla, ehkä laitat kuulokkeet päähäsi matkatessasi töihin tai kouluun, ehkä reippailet kuntosalilla musan tahtiin ja ehkä laitat levyn soimaan illalla kootessasi palapeliä tai neuloessasi tai leikkiessäsi lemmikkisi kanssa. Musiikki soi kaupassa, radiossa, taksissa, baarissa ja ravintolassa. Musiikkia ja lauluja on kaikkialla – ne ovat osa maailmaamme ja elämäämme olennaisella tavalla. Jos musiikki katoaisi maailmasta, se järkyttäisi meitä kaikkia jollain tasolla. 

Musiikki tekee fantasiamaailmasta elävän ja tutun. Kun näemme fantasiahahmojen, jotka voivat olla vaikkapa örkkejä tai haltioita tai kääpiöitä tai noitia, ilahtuvan kuullessaan tutun laulun tai laulavan baarissa kavereidensa kanssa, me tunnistamme heissä itsemme, koska me tiedämme tuon tunteen ja hetken. Olemme mitä luultavimmin kokeneet sen. Kun The Witcher -sarjan Jaskier riemastuttaa yleisöä soittamalla hittibiisinsä Toss a Coin to Your Witcher tai Burn Butcher Burn, tuo se katsojalle mieleen hetkiä tämän omasta elämöstä, jolloin toisilleen täysin vieraat ihmiset ovat jakaneet yhteisen hetken kaikille tutun laulun äärellä. Futisfanit laulavat kannatuslauluja koko stadionin voimin ja fanit keikalla hyppivät samojen biisien tahtiin. Suomessa olen kokenut tuollaisia hetkiä esimerkiksi Paula Koivuniemen Aikuisen naisen ja Käärijän Cha Cha Chan tahtiin: tilassa olevat ihmiset eivät tunne toisiaan, mutta nuo biisit ovat osa jaettua kulttuuriamme ja siksi tekee meistä hetkeksi joukon. On ihanaa nähdä heijastus tuollaisista oikean maailman hetkistä fantasiamaailmassa.

Musiikkia ja lauluja voi hyödyntää hyvin fantasiamaailman luomisessa ja maailman kulttuurien elävöittämisessä. Niiden kautta voi välittää katsojalle tietoa vaikka mistä – maailman historiasta, mytologiasta, ylpeyden hetkistä, jaetuista suruista ja pelon kohteista. Laulut näyttävät katsojalle mitä tarinoiden hahmot ja kansat haluavat muistaa ja spesifisti miten he haluavat nuo asiat muistaa.

Taru sormusten herrasta -elokuvissa Pippin ja Merri laulavat pöydällä tanssien The Green Dragon -veisua, jossa he laulavat hobittien rakkaudesta paikallista The Green Dragon -kapakkaa ja kotiaan kohtaan. Tämä on vain lyhyt hetki, mutta kertoo niin paljon hobiteista lajina: he ovat kotona viihtyvä kansa, joka nauttii hauskanpidosta, juomingeista ja hauskanpidosta. He laulavat lauluja omasta rakkaasta pubistaan ja he julistavat tätä rakkautta iloisesti kaikille. Ajan pyörä -sarjassa Elayne, teeskennellessään bardin oppipoikaa, ilahduttaa Tanchico-kaupungin asukkaita The Hills of Tanchico -kappaleella joka kertoo innuendojen sävyttämän tarinan pojasta, joka ajautuu Tanchicoon ja joutuu sen kurvikkaiden naisten lumoamaksi. Tanchicon kansa tanssii ja laulaa ja riehakoi – tämä laulu yhdistää heitä ja antaa katsojalle hyvän kuvan Tanchicon paheellisesta maineesta ja siitä, että se on paikka, jonka suloihin ja nautintoihin kuka tahansa voi upota. Game of Thronesissa palkkasoturi Bronn laulaa Dornen valtakuntaan ratsastaessaan laulua The Dornishman's Wife, joka kertoo miehestä, joka on rakastunut dornelaisen miehen vaimoon ja kuolee onnellisena, koska vaikka mies tappoi hänet, hän sai "maistaa" tämän vaimoa. Tämä biisi antaa katsojalle hyvän kuvan siitä, millainen maine Dornella on Westerosissa – se on eksoottinen, jännittävä ja sen naiset ovat kuolemisen arvoisia. Laulun voisi myös sanoa kuvastavan laajemmin sarjan maailman naiskuvaa: naiset ovat miesten taistelujen ja himon kohteita, he ovat miehen palkinto tai turmio, eivät niinkään toimijoita. 

Samaisessa sarjassa esitetty kappale Jenny of Oldstones puolestaan on laulu tutusta tarinasta tai myytistä, ja kertoo katsojalle millaisien tarinoiden parissa hahmot ovat mahdollisesti kasvaneet ja millaiset tarinat siirtyvät laulamalla kuulijalta seuraavalle. Laulun Jenny on kaikki rakkaansa menttänyt  ja raunioituneessa linnassa aaveiden kanssa tanssiva nainen – ei ole ihme, että tällainen haikea, menetystä käsittelevä kappale on niin suosittu Westerosin julmassa, sotaisassa maailmassa. Taru sormusten herrasta -elokuvien Aragorn laulaa ihmismies-Berenistä ja haltijaneito Lúthienista nuotiolla istuessaan – laulu ei ole pelkästään esimerkki siitä millaiset tarinat ovat jääneet Keskimaan kansojen mieleen vaan myös viittaus Aragornin omaan haikeaan rakkaustarinaan haltijaneito Arwenin kanssa. 

Game of Thronesin karmaisevan kylmäävä The Rains of Castamere on laulu, joka kertoo historiallisen varoituskertomuksen uhmakkaasta Reynen perheestä, joka vastusti Lannisterien valtaa ja kärsi hulluutensa seuraukset. Se, että Lannisterien voimasta ja heidän kukistamastaan perheestä lauletaan lauluja, sanoo paljon Lannisterien pelottavuudesta ja siitä, millainen paikka heillä on Westerosin mantereen kollektiivisessa mielessä. Ajan pyörässä pienestä kyläsestä kotoisin olevat nuorukaiset laulavat itseään piristääkseen heille kaikille tuttua ja kodista muistuttavaa Weep for Manetheren -laulua, mutta saavat tietää, etteivät he ole todella koskaan ymmärtäneet laulun taustaa tai historiaa. Siitä huolimatta, laulu on heille ja heidän kansalleen tärkeä – myöhemmällä kaudella, halutessaan innostaa kylän väkeä taistelemaan kotinsa puolesta, yksi nuorukaisista alkaa laulaa tätä laulua ja lopulta kaikki liittyvät joukkoon. Tämä kohtaus muistutti minua kansallislaulujen ja muiden kansallista ylpeyttä ja yhteenkuuluvuutta herättävien laulujen voimasta. 

Sitten on tietenkin lauluja, jotka kertovat siitä millaiset jutut naurattavat näiden maailmojen ihmisiä. The Witcherin Jaskierin härski rallatus fauniin rakastuvasta tytöstä, The Fishmonger's Daughter, saa ihmiset tanssimaan ja hymyilemään, koska ketäpä ei huvittaisi ajatus tämän kummallisen parin karvaisesta lapsesta. The Bear and the Maiden Fair Game of Thronesin maailmasta on samanlainen härskihkö rallatus kauniista neidosta ja karhusta, jossa maailmalle tyypillisen ritarikuvaston kautta kerrotaan outo tarina tytöstä, jolla on herkullista hunajaa hiuksissaan, joka päätyy karvaisen karskin karhun mukaan. 

Kaikki nämä mainitsemani sarjat (ja nämä ovat siis vain sarjoja tai elokuvia jotka olen katsonut itse, joissa musiikki on olennaisessa osassa tavalla tai toisella) olisivat paljon köyhempiä ilman niissä esiintyviä lauluja. Katsoessani mitä tahansa niistä, toivoisin, että lauluja olisi entistä enemmän. Esimerkiksi Tulen ja jään laulu -kirjoissa, joihin Game of Thrones perustuu, mainitaan ja lainataan monia lauluja, jotka eivät koskaan päässeet mukaan sarjaan, eivät ainakaan mitenkään merkittävästi. The Witcher on varmaan mainitsemistani sarjoista paras mitä laulujen olennaisuuteen tulee – jokaisella kaudella on useampikin merkittävä biisi, jotka ovat toinen toistaan kovempia bangereita ja samalla antavat katsojalle tietoa hahmojen suhteista, tunteista ja sarjan maailmasta. Sen sitä saa kun yksi sarjan merkittävimmistä – ja rakastetuimmista – hahmoista on bardi.

Tämä postaus onkin ennen kaikkea minun tapani manifestoida, että tulevaisuudessa televisio- ja elouvakirjoittajat tajuavat laittaa sarjoihinsa musiikkia ja lauluja. Ei niiden tarvitse olla kokonaisia laulukohtauksia, mutta ihan vaan siellä täällä olevia veisuja ja rallatuksia, sekin riittäisi tekemään tarinan maailmasta elävämmän, tutumman ja hauskemman. Erityisesti rukoilen niitä, jotka adaptoivat kirjoja tai sarjiksia tai pelejä joissa lauluja esiintyy, laittamaan laulut mukaan adaptaatioon – lupaan, että alkuperäisteosten fanit ovat siitä kiitollisia.

Kuva 1: The Witcher -sarjan Jaskier (Joey Batey) laulamssa ikonista break-up-biisiään Burn Butcher Burn

Kuva 2: Taru sormusten herrasta -elokuvien Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd) laulamassa 

Kuva 3: Ajan pyörä -sarjan Elayne (Ceara Coveney) eläytymässä The Hills of Tanchicoon

Säätyläisten arkea, venäläistä kommunismia, sarjamurhaajia ja paljon muuta – historiavinkkejä kaikille

Tänään on jälleen aika antaa historianystäville kirjavinkkejä! Olen pyrkinyt luomaan listan jossa on mahdollisimman monenlaisia kirjoja, eikä esimerkiksi pelkästään poliittista historiaa tai taidehistoriaa. Näiden kirjojen sivuilla on tarinoita arjen meniningistä 1700-luvulla, antiikin Rooman runoudesta, psykopatian hoidosta Suomessa, historiallisista kauneusihanteista, sarjamurhaajista ja vaikka mistä muusta. Toivottavasti jokin näistä kirjoista kiinnostaa sinua!

Joutilaat ja ahkerat: Kirjoituksia 1700-luvun Euroopasta (Johanna Ilmakunnas)

Johanna Ilmakunnaksen Joutilaat ja ahkerat on teos säätyläisten (kolme ylintä säätyä: porvaristo, papisto ja aatelisto) arjesta 1700-luvulla. Jos haluat tietää millaista arki aikanaan oli ja millaisilla puuhilla säätyläiset täyttivät päivän toisensa jälkeen, tämä kirja on sinua varten. Ilmakunnas kuvailee shoppailua, kesänviettoa, kirjeenvaihtoa, seurustelua, teehetkiä, käsitöiden tekemistä ja vaikka mitä muuta. Kirjassa nousee myös hyvin esille se, miten erilaista arki, kasvatus ja elämä oli säätyläispojille ja -tytöille: heille opetettiin eri asioita, heiltä odotettiin eri asioita ja heidän mahdollisuutensa maailmassa olivat hyvin erilaiset. Luin Joutilaat ja ahkerat yliopistossa tenttikirjana ja siitäkin huolimatta, että jouduin lukemaan sen tenttipaineen riivaamana, nautin siitä – ja se jos jokin kertoo jotain kirjan miellyttävyydestä.

Alexander Hamilton (Ron Chernow)

Ron Chernow'n Alexander Hamilton on poliittista suurmieshistoriaa parhaimmillaan. Chernow kertoo tässä järkäleessä USA:n ensimmäisen valtiovarainministerin (paljolti unohdetun, kunnes Lin-Manuel Mirandan musikaali Hamilton nosti hänet otsikoihin) Alexander Hamiltonin elämän hänen hankalasta lapsuudestaan Nevisin saarella hänen traagiseen kuolemaansa kaksintaistelussa poliittista vastustajaansa, Aaron Burria, vastaan. Chernow tasapainottelee hyvin julkisen ja yksityisen välillä: kirjassa kuvataan, luonnollisesti, yksityiskohtaisesti Yhdysvaltojen vallankumousta, hallinnon muodostamista ja tasavallan alun kiivasta poliittista debattia, mutta hän keskittyy myös Hamiltonin ystävyyssuhteisiin, perhe-elämään ja tämän vaimon Eliza Hamiltonin vaiheisiin.

History of the Roman Empire in 21 Women (Emma Southon)

Antiikin Rooman historia on usein kovin... miehistä. Se on miehiä tekemässä miesten juttuja toisten miesten kanssa. Miehet riitelevät keskenään ja miehet taistelevat vallasta. Rooman historia on kuitenkin aina ollut täynnä mielenkiintoisia naisia ja Emma Southon nostaa heidät esiin historian varjoista kirjassaan History of the Roman Empire in 21 Women. Hän esittelee lukijalleen poliittisia toimijoita, taiteilijoita, kotirouvia, vaimoja, bisnesnaisia ja kapinallisia. Jotkut näistä naisista ovat tunnetumpia kuin toiset – Emma Southon tietoisesti jätti ulos Rooman historian kuuluisimmat naiset, koska halusi antaa huomiota niille leideille, jotka usein jäävät historiankirjoista ulos. Yksi kirjan suurimpia iloja olikin se, että pääsin tutustumaan naisiin, joista en ollut koskaan kuullutkaan!

The Rest is History (Tom Holland & Dominic Sandbrook)

Hollandin ja Sandbrookin teos, The Rest is History, on täydellinen kirja a) ihmisille, jotka rakastavat historiallista nippelitietoa ja haluavat oppia vähän kaikenlaisista jutuista, ja b) ihmisille, joiden mielestä historia on yleensä aika tylsää. Sandbrook ja Dominic (heidän The Rest is History -hittipodcastilleen ominaisella huumorilla) käsittelevät kaikkea brittien hallitsijoista Tolkienin alkuperäisiin suunnitelmiin hänen luodessaan Keskimaata ja majavien historiaan Kanadassa. Nauroin kirjaa lukiessa monta kertaa ääneen ja totesin, kerta toisensa jälkeen, että historia on usein, kuten sanonta kuuluu, fiktiotakin uskomattomampaa. The Rest is History on kepeää ja hauskaa luettavaa, mutta sen humoristisuus ei tee siitä yhtään sen epäpätevämpää historiateosta.

Revolutionary Russia, 1891–1991 – A History (Orlando Figes)

Tämä on vinkki kaikille politiikan ja kommunismin historian ystäville! Orlando Figesin Revolutionary Russia kuvailee kommunistisen hallinnon kehitystä aina vuodesta 1891 Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991 asti. Figes pohdiskelee hyvin monimutkaisia teemoja, mutta tekee sen ihmisystävällisellä tavalla – lukijan ei tarvitse tietää paljoa mitään etukäteen ymmärtääkseen missä milloinkin mennään. Vallankumouksen ja Neuvostoliiton poliittisten kiemuroiden ohella Figes kirjoittaa kulttuurin – esimerkiksi taiteen ja kirjallisuuden – merkityksestä kommunistiselle puolueelle ja siitä, miten niitä käytettiin propagandan keinoina pönkittämään puolueen valtaa. Teos päättyy pohdintaan siitä, millaisia jälkiä kommunismin aika on jättänyt moderniin Venäjään ja miten sen nykyinen diktaattori, Putin, on päättänyt käyttää maan historiaa.

Sairaan kaunis (Juha Matias Lehtonen)

Sairaan kaunis on teos, joka yhdistelee nyky-yhteiskunnan ja historian pohdiskelua. Juha Matias Lehtonen pyrkii osoittamaan miten ihmiset ovat kautta historian olleet lähes pakkomielteisen kiinnostuneita kauneuden konseptista ja mielikuvasta, ja kuinka monilla nykyajan kauneusilmiöillä on pitkät historialliset juuret. Historialliset kauneustrendit ovat meistä ehkä outoja – jopa karmaisevia – mutta aikanaan ne olivat normaaleja, aivan kuten meidän omat trendimme ovat nyt. Lehtonen tuo myös hyvin esille sen, miten kauneusihanteet ovat aina olleet kulttuuri- ja aikasidonnaisia: ei ole olemassa "oikeanlaista" kauneutta tai yhtäläistä ymmärrystä siitä millainen on "hyvä mies" tai "oikeaoppinen nainen". Hän käsittelee myös hyvin länsimaalaisten kauneusihanteiden rasistisia juuria.

Sopeutumattomat – Psykopatian historia Suomessa (Katariina Parhi)

Katariina Parhin Sopeutumattomat on katsaus suomalaiseen mielenterveyshistoriaan ja psykopatian monimutkaiseen ja monitahoiseen käsitteeseen. Psykopatia ymmärrettiin 1900-luvun alussa hyvin erilailla kuin nykyään: psykopatia oli iso kattokäsite, joka sisälsi vaikka mitä – ylitunteellisuuden, tunteettomuuden, hysteerisyyden, "melankolian", väkivaltaisuuden ja rikollisuuden. Kirjassa kuvataan psykopatian diagnosointia, hoitoa ja kriminalisointia. Ääneen pääsevät myös ajoittain psykopatian diagnoosin saaneet ihmiset: heidän omien sanojensa ja kertomusten lukeminen oli joskus hyvinkin koskettavaa. Parhin teos ei ole syväluotaava analyysi psykopatiasta, vaan enemmänkin esittelyteos aiheesta kiinnostuneille.

Lady Killers: Deadly Women Throughout History (Tori Telfer)

Huomio kaikki true crimen – ja historian – ystävät! Kirjassaan Lady Killers Tori Telfer esittelee lukijalle kourallisen historian verisimpiä naissarjamurhaajia. Hän pohdiskelee naisten motiiveja ja sitä, mitkä tekijät heidän elämässään ajoivat heidät tappamaan, mutta myös sitä, miten heidät on muistettu ja miten heistä on kirjoitettu. Kirjan ytimessä on kysymys siitä, miten heidän sukupuolensa vaikutti heihin heidän eläessään sekä heidän perintöönsä ja maineeseensa. Telfer kutsuu lukijansa myös pohtimaan mikä sarjamurhaajissa kiehtoo meitä niin paljon, mitä voimme oppia historian verisimmistä tapahtumista ja miksi meidän pitäisi oppia käsittelemään myös naisten potentiaalia väkivaltaan. Vaikka teos ei kuulosta kovinkaan hilpeältä, nauroin sitä lukiessa monesti ääneen – Telferin teksti on soljuvaa ja nasevaa.

Catullus' Bedspread: The Life of Rome's Most Erotic Poet (Daisy Dunn)

Daisy Dunnin Catullus' Bedspread kertoo antiikin Rooman kuuluisasta eroottisesta runoilijasta, Catulluksesta, ja hänen vaiherikkaasta elämästään. Koska Catulluksesta on jäljellä vain hyvin vähän 100% varmaa tietoa, Dunn on rakentanut suuren osan analyysistaan hänen runojensa (joissa hän usein käsitteli omaa ja ystäviensä elämää) varaan. Dunnin henkiin herättämä Catullus on "a guess", koska sen parempaan eivät monet hyvin, hyvin vanhan historian tutkijat pysty. Dunn asettaa Catulluksen myös hyvin historialliseen kontekstiinsa, kuvaten aina myös häntä ympäröivää maailmaa ja sen turbulenttia poliittista tilannetta (Catullus eli Julius Caesarin aikaan). Jotta voit todella ymmärtää Catulluksen tekstejä, sinun täytyy ymmärtää millaisessa maailmassa hän eli.

The Seven Wonders of the Ancient World (Bettany Hughes)

Olemme kaikki varmaan jossain vaiheessa elämäämme kuulleet maailman seitsemästä ihmeestä. Moni meistä osaa luetella niistä ainakin yhden tai kaksi. Kirjassaan The Seven Wonders of the Ancient World, Bettany Hughes esittelee lukijalleen jokaisen seitsemästä ihmeestä (kronologisessa järjestyksessä) ja kertoo niiden rakentamisesta, merkityksestä, historiasta ja perinnöstä. Hughesin eläväinen teksti kuljettaa lukijan pyramidin sisuksiin, Artemiin temppelin portaille ja Rhodokselle ihastelemaan kauan sitten tuhoutunutta kolossia. Erityisen kauniisti Hughes kirjoittaa siitä, miksi me lajina kerta toisensa jälkeen pyrimme luomaan suuria, historiankirjoihin jääviä monumentteja ja ihmettelyn ja ihastelun (wondering) voimasta.

Leffa-arvio: Superman (2025)

Kävin katsomassa James Gunnin DC-universumin aloittavan Supermanin tänään! Olen odottanut Supermania kuin kuuta nousevaa: oli aivan ihanaa vihdoin istua leffateatterin penkille herkkujen ja hyvän seuran (leffakuomani on myös kova Superman-fani) kanssa ja antautua Gunnin leffan värikkään ja menevän tarinan vietäväksi.

Tässä postauksessa haluan jutella leffan hahmoista, teemoista, yleisestä tunnelmasta ja sen vastaanotosta. Varoituksen sana jo ihan näin alkuun, että olen aikamoinen Superman-fani, joten minulla on paljon ajatuksia.  En tule spoilaamaan leffan juonta tai käänteitä merkittävästi. 

Annan James Gunnin Supermanille 4,5/5 tähteä. 

Hahmot ja näyttelijät

David Corenswet on mainio Clark Kentin / Supermanin roolissa. Hän tuo tähän teräksiseen supersankariin herkkyyttä ja inhimillisyyttä, ja hänen ja James Gunnin käsissä Clark ei tunnu liian ylimaalliselta. Hän suuttuu, turhautuu, tuntee kipua, itkee, rakastaa ja pelkää: hän on, huolimatta yliluonnollisesta taustastaan, ihminen. Hihkuin kun näin hänen lentävän ensi kertaa, nauroin hänen yrittäessään hillitä Kryptoa, virnistelin hänen ja Loisin ollessa herttaisia, ja kyynelehdin hänen pohtiessaan kuka hän on, mikä hänen tehtävänsä maan päällä on ja olevan oma, pehmeä itsensä. Se, miten leffassa keskityttiin erityisesti näyttämään kuinka Clark suojelee ihmisiä (hän toki taistelee, mutta ikimuistoisimpia ovat nuo pelastuksen hetket: se, kuinka hän kiidättää oravan turvaan, kehottaa pelastamaansa naista vetämään rauhassa henkeä ja varjelee lasta lentävältä romulta...) korosti minusta hienosti Supermanin tehtävää. Hänen asunsa oli myös loistava: olen niin kiitollinen, että he päättivät säilyttää Supermanin ikoniset housujen päällä olevat alkkarit! Ainut asia mihin olin hieman pettynyt Supermanin hahmossa oli se, ettemme saaneet nähdä häntä Daily Planetissa, Clark-moodissa, kuin ihan vähäsen.

Rachel Brosnahan on erinomainen napakkana, fiksuna Lois Lanena, joka lähtee rohkeasti mukaan seikkailuun selvittämään Lex Luthorin juonien ympärillä vellovaa mysteeriä. Pidin siitä, että vaikka hänen ja Clarkin orastava romanssi on olennainen, Loisilla on myös oma juonensa, jossa hänen journalisti-roolinsa pääsee säihkymään. Voin kuvitella tämän Lois Lanen voittavan joskus Pulitzerin erinomaisesta työstään! Lois oli hauskan hämmentynyt ja lähes arka suhteessan Clarkiin – hän ei ole vielä aivan varma onko suhteella tulevaisuutta – mutta kun hän on töissä, hän on pysäyttämätön ja uhmakas. Tykkäsin tästä erosta yksityisen Loisin ja työ-Loisin välillä. Olin myös suunnattoman iloinen siitä, että Lois Lanella oli lähinnä tasapohjaiset kengät: se, että supersankarileffoissa naiset, jopa ne jotka viettävät aikansa juoksennellen, hyppien ja taistellen, käyttävät aina korkkareita on perin turhauttavaa, koska kuka nainen oikeasti haluaisi taistella korkkareissa? Loisin asu kuvastaa hänen pragmaattista, toimintaan valmista luonnettaan. Ymmärrän miksi Clark on niin rakastunut Loisiin, lähdinhän itsekin teatterista sydämessäni pienoinen ihastus Lois Lanea kohtaan.

Nicholas Houltin upeasti esittämä Lex Luthor, Supermanin kuuluisin vihollinen, on leffan pääpahis. Monet rakastetut supersankarit, esimerkiksi Batman ja Iron Man, ovat rikkaista perheistä – he ovat miljonäärejä jotka asuvat hienoissa kartanoissa, käyvät hienoissa juhlissa ja nautiskelevat kaikenlaisista etuoikeuksista vaikka tekevätkin samalla paljon hyvää. Minua kuitenkin aina vähän uuvuttavat tarinat sankareista, jotka vellovat rahassa, koska, no, ne tuntuvat minusta usein falskeilta: eiköhän ihmiskunta ole todistanut jo tarpeeksi useaan kertaan, että oikeassa maailmassa über-rikkaat ovat harvoin sankareita. On erityisen ilahduttavaa, tässä maailmantilanteessa (jossa Elon Muskin kaltaiset tolvanat ohjailevat politiikkaa ja niin edespäin), nähdä elokuva tavallisella maatilalla kasvaneesta rehdistä, journalistiksi kouluttautuneesta supersankarista, joka haastaa itsekkään, ahneen ja omaa agendaansa ajavan miljardöörin. Houltin Lex oli herkullisen katkera, pikkumainen, kateellinen, kieroileva ja megalomaaninen. En ole ennen nähnyt Houltia pahiksen roolissa – kuten aina, hän oli erinomainen!

Sivuhahmoista jotkut jäivät hieman turhan vieraiksi, ottaen huomioon heidän olennaisuutensa sarjakuvissa Supermanin hahmolle. Toivoin esimerkiksi enemmän tekemistä Jimmy Olsenille, joka kuvataan usein Clark Kentin parhaana ystävänä. Hänellä oli olennainen rooli, mutta toivoin että hänen ja Clarkin ystävyyttä olisi näytetty hieman enemmän. Engineer-hahmon tarina jäi myös vaille kunnollista, tyydyttävää päätöstä – aivan kuin hänen tarinansa olisi jäänyt hieman kesken. Näiden kritiikkien takia en voi antaa leffalle ihan täyttä vitosta. Suurin osa sivuhahmoista olivat kuitenkin hauskoja: Nathan Fillion on ihanan raivostuttava Guy Gardnerina ja Edi Gathegi oli todella hauska nerokkaana Mr. Terrificinä, joka on koko ajan enemmän tai vähemmän kyllästynyt kaikkeen sekoiluun ympärillään. Krypto, Supermanin hoidossa oleva villi, tottelematon superkoira oli kerrassaan ihana pikku riesa (selitys sille, miksi hän on niin tottelematon ja kaoottinen oli myös todella hauska – ja minulle yllättävä!)

Tunnelma, maailma ja juoni

Supermanissa oli ihanan sarjakuvamainen tunnelma. Tarina alkaa ripeästi eikä pysähdy selittelemään turhia, juonenkäänteet ovat villejä ja läpeensä fantastisia, ja leffan maailma on värikäs ja vauhdikas. James Gunnin leffoille tyypillistä huumoria löytyy roppakaupalla, ja Clarkin itsensäkin annetaan olla hieman hassu. Mutta kuten kaikki hyvät sarjakuvat – ja sarjakuvaleffat – elokuva ottaa itsensä myös välillä vakavasti ja pysähtyy käsittelemään rankempiakin teemoja. Keskiöön nousee muun muassa Clarkin ja Loisin väliset näkemyserot, Clarkin ahdistus syntyperästään ja tarkoituksestaan maan päällä, ja se, miten rikkaat ja valtaapitävät ovat valmiita uhraamaan viattomien henkiä saavuttaakseen omat tavoitteensa. 

Supermanissa oli monia todella ajankohtaisilta tuntuvia juttuja: valtio hyökkää toiseen valtioon suojelemisen nimissä, mediaa hyödynnetään lokaamaan ihmisten maineita ja manipuloimaan ihmisiä, Supermania pelätään ja vihataan koska hän on muukalainen toisesta maailmasta, ja Lexin kaltaiset rikkaat kusipäät ovat vallan kahvassa. Tästä huolimatta Superman on todella empaattinen ja optimistinen elokuva, jossa keskiöön nostetaan hyväsydämisyys, totuuden etsintä ja toisten auttaminen. Jotkut voisivat sanoa leffan joitain kohtauksia korneiksi, mutta minusta tietynlainen kornius kuuluu Supermanin tarinaan ja maailmaan. 

Leffan erikoistehosteet ja visuaalinen ilme olivat näyttäviä, ja John Murphyn ja David Flemingin musiikki oli erinomaista (en voi sanoa, että se vetäisi vertoja John Williamsin eeppiselle musalle vuoden 1978 leffassa, mutta no, harva voi kilpailla Williamsin kanssa). Pidin erityisesti kappaleista Raising the Flag, Home ja Look Up. Menoa ja mäiskintää oli tarpeeksi, mutta se ei tuntunut olevan leffan keskeinen juttu, mihin jotkut supersankarileffat sortuvat. Tapahtumapaikoista tykkäsin erityisesti Supermanin salaisesta linnakkeesta, Fortress of Solitudesta, sekä Daily Planetisn toimistosta.

Clois – DC:n kenties kuuluisin rakkaustarina

Clarkin ja Lois Lanen suhde on minulle hyvin rakas, ja tämä elokuva teki heille oikeutta. Rachel Brosnahanin ja David Corenswetin välinen kemia toimi hyvin ja heidän suhteensa ei tuntunut pakotetulta, turhalta juonelle tai lattealta, kuten monet supersankarileffojen romanssit tuntuvat, koska niille ei koskaan anneta tarpeeksi aikaa. Sankarin, usein naispuolisen, heilan hahmon ainut merkittävä rooli leffassa on usein olla sankarin tunteiden kohde. Tässä leffa Lois onneksi on oma, itsenäinen hahmonsa, eikä pelkästään "Supermanin tyttöystävä".

Pidin Clarkin ja Loisin romanssissa, joka on elokuvassa vasta aivan alkutekijöissään, erityisesti siitä, että heidän annetaan riidellä, väitellä ja olla eri mieltä asioista ilman, että kumpaakaan demonisoidaan sen takia. Lois on jalat maassa -nainen, joka on nähnyt uransa ja elämänsä aikana sen verran kamalia juttuja, että hänellä on aika realistinen, Clarkin silmissä ehkä jopa kyyninen, mielipide ihmiskunnasta. Hän myös ymmärtää miten maailma pyörii, paremmin kuin Clark. Siinä missä Clark toimii sydämensä ohjaamana välittömästi nähdessään vääryyttä, Lois miettisi miten toimia, mitä seurauksia hänen toiminnallaan olisi ja mitä muita vaihtoehtoja hänellä on. He molemmat haluavat samoja asioita – auttaa, kertoa totuuden ja löytää oikeutta usein epäoikeudenmukaisesta maailmasta – mutta he tekevät sen eri tavoin. Lois on tutkiva journalisti, Clark on supersankari (toki hän on myös journalisti, mutta you know what I mean). 

Oli ilo nähdä kuinka he haastavat toistensa maailmankuvia (oli ihanaa, että James Gunn kirjoitti heille pitkän keskustelukohtauksen, joka antaa katsojalle aikaa todella tutustua heidän dynamiikkaansa ja arvomaailmoihinsa) ja ottavat yhteen mutta ovat silti rakastumassa toisiinsa tulisesti.

Leffan keskeiset teemat ja woke-kritiikki (sigh) 

Julkaisin jonkin aikaa sitten esseen siitä miksi tarvitsemme yhä Supermania. Gunnin Superman ei olisi voinut lentää leffateattereihin parempana hetkenä. Maailma tarvitsee tällä hetkellä muistutusta siitä, minkä vuoksi Superman taistelee. Clark on hahmo, joka on yksinkertaisesti kiltti (supervoima, johon me kaikki olemme kykeneväisiä mutta jonka unohdamme jatkuvasti) – Gunn kuvaili eräässä haastattelussa leffaansa ja sen sankaria: "– it is mostly a story that says basic human kindness is a value and is something we have lost". Hän on hyvä tyyppi, joka uskoo, että elämä itsessään on suojelemisen arvoista. Hän ei antaisi edes vihollisensa kärsiä, koska hän ei halua kenenkään kärsivän ja hän haluaa antaa ihmisille mahdollisuuksia parantaa tapansa. Hän uskoo ihmiskunnan hyvyyteen. 

Moni, kuten esimerkiksi Lois Lane, voisi sanoa Clarkin olevan naiivi, hyväuskoinen hölmö, mutta mielestäni leffan Clark ei ole naiivi laisinkaan. Hän tietää kyllä ihmisten olevan kykeneväisiä suunnattomaan pahuuteen – miten hän voisi olla huomaamatta sitä? – mutta hän ei suostu uskomaan, että pahuus on ihmisiä määrittelevä piirre. Hän on päättänyt uskoa siihen, että ihmiskunta on suojelemisen arvoinen, koska pohjimmiltaan meissä on enemmän hyvää kuin pahaa. Siinä on minusta jotain todella kaunista ja inspiroivaa. Olen itsekin usein niin turhautunut ihmisiin, että haluaisin vaan luovuttaa, koska taisteleminen hyvien asioiden puolesta tässä maailmassa tuntuu usein hyödyttömältä ja mahdottomalta. Clark muistuttaa meitä siitä, että vaikka maailmassa on paljon synkkyyttä, me voimme joko valita antaa tuon synkkyyden levitä tai voimme valita tehdä maailmasta edes pikkiriikkisen paremman. Ja tämä on ollut minusta aina Supermanin hahmon kaunein piirre. Hän on ihmisiä voimakkaampi ja voisi tuhota meidät, hallita meitä tai pelotella meidät käyttäytymään. Sen sijaan, hän on kuitenkin päättänyt auttaa meitä, suojella meitä ja uskoa meihin. "S" hänen rinnassaan on aina, ja tulee aina olemaan, muistutus potentiaalistamme hyvyyteen. Ja sitä, jos jotakin, tarvitaan tällä hetkellä.

Gunnin Superman sai jo ennen ilmestymistään kritiikkiä ja parjausta, erityisesti (yllätys, yllätys) Yhdysvaltojen konservatiivipiireissä ja Fox News -kanavalla. Leffaa kutsuttiin Superwokeksi ja Gunnin sanottiin tuputtavan woke-agendaa, koska hän kuvaili eräässä haastattelussa Clarkia maahanmuuttajaksi. En ollut yllättynyt siitä, että Maga-väki löysi Supermanista paljon vihattavaa, ovathan he kerta toisensa jälkeen todistaneet äänestyspisteillä ja lippiksillään, että he tukisivat, jos asuisivat Metrpoliksessa, megalomaanista miljardööri Lex Luthoria Supermanin sijaan. On surullista nähdä, kuinka äärikonservatiivit tarrasivat "maahanmuuttaja"-sanaan ja käyttivät sitä todisteena siitä, että Gunnin elokuva on wokehömpötystä, koska a) se todistaa jälleen kuinka vihamielisiä Trumpin kannattajat ovat maahanmuuttajia kohtaan ja b) se muistutti minua jälleen siitä, kuinka he eivät kerrassaan osaa tulkita taidetta ja kirjallisuutta tai Supermanin hahmoa.

Kyllä, Superman on pitkään ollut symboli Amerikalle ja hänen tunnuslauseensa on ollut "for truth, justice and the American way". Sitä ei voi kieltää, enkä haluakkaan kieltää sitä. Hän on kuitenkin myös maahanmuuttaja, sitäkään ei voi kieltää. Hänen vanhempansa lähettivät hänet maapallolle kuolevalta planeetalta, jotta hän saisi mahdollisuuden parempaan elämään. Maahanmuuttajia kutsutaan jenkeissä joskus alieneiksi, ja Clark on kirjaimellisesti alien. On masentavaa, että nämä Gunnin maahanmuuttaja-puheista hermostuneet ihmiset eivät kykene sisäistämään, että Clark voi olla sekä maahanmuuttaja että Amerikan symboli (Yhdysvaltojen tarina on monin paikoin maahanmuuttajien tarina, niin hyvässä kuin pahassa). On myös kerrassaan surullista, että konservatiivit demonisoivat tämän elokuvan Supermanin, koska siinä samalla he demonisoivat Supermanin ydintavoitteen eli ihmisten suojelun. On kamalaa, että nämä ihmiset määrittelevät woke-tuputtajaksi hahmon, joka haluaa vain olla hyvä tyyppi, auttaa ihmisiä hädässä ja joka haluaa varjella kaikkea elämää, ei vain niiden ihmisten elämää, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Kuten Gunn sanoi Supermanista: "He believes the sanctity of life is of the utmost importance. No matter what, you do not let anyone die, ever." Eli siis ystävällisyys, lempeys ja empatia ovat wokea? Halu suojella kaikkia ihmisiä on wokea? Masentavaa. Mutta kaipa tästä ei pitäisi yllättyä, ovathan nämä Supermanista valittavat ihmiset samoja, jotka äänestivät presidentikseen miehen joka on jossain määrin jopa Lex Luthoria pahempi. Lex on miljardööri superpahis, joka voi uhrata tuhansia henkiä saavuttaakseen oman visionsa maailmasta ja käyttää mediaa manipuloidakseen ihmisiä (sound familiar?), mutta sentään hän ei ole tuomittu seksuaalirikollinen kuten Trump.

Tämän leffan ydinviesti on selkeä. David Corenswet kiteytti sen sanoessaan eräässä haastattelussa: "Be kind to each other, step up to the plate. See what responsibilities you can shoulder, who you can take care of, who you can look out for."