Tänään on hyvä päivä. Miksi? No, koska tänään on päivä, jolloin saan höpötellä Jane Austenista, hänen upeista hahmoistaan ja ihanista teoksistaan!
Tässä postauksessa vastaan itselleni asettamiin kysymyksiin ja kerron teille, muun muassa, ketkä ovat suosikkini Austenin päähenkilöistä, mitkä hahmot ansaitsevat enemmän rakkautta, mikä on suosikkini kaikista leffa-adaptaatioista joita Austenin kirjoista on tehty ja kuka on Austenin pahoista pojista minulle rakkain.
1. Paras sankaritar
Fanny Price ja Emma Woodhouse kilpailevat kiivaasti suosikkisankarittareni tittelistä, mutta minun on pakko antaa tuo kunnia Fannylle, siksi, että hän on niin uskomattoman samaistuttava. Fanny on hiljainen, ujo introvertti, joka kärsii huonosta itsetunnosta eikä uskalla aina puolustautua ikäviltä kommenteilta ja kiusalta. Hän kärsii myös selvästi jonkinlaisesta ahdistushäiriöstä. Hän rakastaa viettää aikaa yksin kirjojensa ja askareidensa parissa, eikä hän kaipaa huomiota tai jatkuvaa menoa ja meininkiä. Fannyn kaltaisten tyttöjen tarinat päättyvät usein siihen, että he vapautuvat "kahleistaan" ja muuttuvat energisiksi ja iloisiksi, mutta Fannyn ei tarvitse muuttua saadakseen onnellisen lopun, mikä on minusta lohduttavaa, olenhan, kuten hän, ahdistunut ujo introvertti. Fanny saa Austenin faneilta paljon lokaa niskaansa, koska hän on heidän mielestään tylsä, tuomitseva ja heikko. Fanny ei ole täydellinen ja hän on usein aika tuomitseva (tosin hän tuppaa usein olemaan oikeassa ihmisistä...), mutta eikö Austenin koko pointti olekin se, että kaikki ihmiset ovat jollain tavalla viallisia? Kaikilla hänen naishahmoillaan on heikkouksia ja huonoja piirteitä – miksi Fannyn huonot puolet ovat muita kamalampia? Minusta Fannyn saama viha johtuu paljolti siitä, ettei hän ole hauska, itsevarma, verbaalisesti nokkela ja uhmakas, kuten Austenin rakastetuimmat naiset. Hän on vahva hiljaisella, vähemmän arvostetulla tavalla. Minusta olisi tärkeää, että arvostaisimme kaikenlaisia naishahmoja, myös sellaisia, jotka ovat fyysisesti ja henkisesti heiveröisiä, kuten Fanny.
2. Paras sankari
Suosikkini Austenin herrasmiehistä oli pitkään Emman ihanainen herra Knightley, mutta viime vuosina, luettuani Viisastelevan sydämen useampaankin otteeseen, on sydämeni alkanut sykkiä ennen kaikkea herra Frederick Wentworthille. Pidän Wentworthissa siitä, sekä hän on salskea ja karismaattinen miekkonen, sellainen joka hurmaa jokaisen ympärillään, että pikkumainen, ylpeä hölmö. Hänellä on kirjassa suurempi kehityskaari kuin Annella, mutta se tapahtuu taka-alalla, vaivihkaa mutta selvästi jos kiinnität siihen huomiota. Hän joutuu nielemään ylpeytensä ja myöntämään virheensä. Austen tuntui tietävän, ettei lähes mikään ole miehissä viehättävämpää kuin se, että he uskaltavat olla rehellisiä rakastetuilleen ja itselleen siitä, etteivät he ole virheettömiä (lähes kaikki Austenin miehet saavat oman kohtauksensa, jossa he puivat omia mokiaan ja myöntävät ne). Pidän Wentworthissa myös siitä, että hän on hieman erilainen kuin Austenin muut sankarit. Hän ei nimittäin ole perinyt varallisuuttaan ja kunnioitettua asemaansa vaan on ns. self-made man, joka on työskennellyt laivastossa ahkerasti vuosia asemansa saavuttaakseen. Kuvassa on Rupert Penry-Jones Wentworthina vuoden 2007 Viisastelevassa sydämessä.
3. Paras rakkaustarina
Alunperin olin hardcore Emma/Knightley-shipperi, mutta luettuani Viisastelevan sydämen useamman kerran, tulin siihen tulokseen, että vaikka Emma ja Knightley ovat minulle yhä kovin rakkaita, Anne Elliot ja Frederick Wentworth ovat suosikkiparini. Heidän surullinen menneisyytensä, heidän välillään vallitseva intensiivinen jännite (jonka Austen luo hienosti huolimatta siitä, etteivät hahmot kommunikoi suoraan lähes ollenkaan kirjan ensimmäisellä puolikkaalla) ja heidän riemukas yhteenpaluunsa ovat niin hyvin kirjoitettuja, että saavat lukijan pään pyörälle. Heidän romanssinsa lukeminen on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Myötäelän Annen haikeuden Wentworthin palatessa hänen elämäänsä, ymmärrän Wentworthin katkeruutta sekä pyörittelen silmiäni hänen pikkumaisuudelleen, hermostun kun he eivät millään vaan saa asioita keskusteltua läpi ja nyyhkin ilosta, kun Anne lopulta saa Wentworthin kirjeen käsiinsä. Pidän myös siitä, että he ovat jo vanhempia – "oikeita" aikuisia – ja että he eivät tapaa kirjassa ensi kertaa, ja että heidän tarinansa ei ole tarina rakastumisesta vaan rakkauden kestävyydestä, uusista mahdollisuuksista ja rakkauden uudelleensyttymisestä. Wentworthin kirje on Austenin parhaimpia hetkiä kirjailijana ja yksi kirjallisuuden historia romanttisimmista teksteistä. Oheinen kuva on Anne ja Wentworth vuoden 2007 adaptaatiosta.
4. Paras romaani
Kasvattitytön tarina. Huolimatta siitä, että en pidä kirjan pääparista romanttisena duona (Edmundin ja Fannyn suhde on mielenkiintoinen, mutta rakkaustarinana he eivät vakuuta minua – olen aina ollut sitä mieltä että Edmund "tyytyi" Fannyyn kirjan lopussa Maryn menetettyään ja minusta Fanny ansaitsee parempaa), rakastan Kasvattitytön tarinaa eniten Austenin teoksista, jotka ovat kaikki, let's face it, mestarillisia. Kasvattitytön tarinan hahmot ovat monitahoisia ja taidokkaasti luotuja, ja pidän siitä, miten teoksessa käsitellään luokkaa, sovinnaisuutta ja yläluokalle "sopivaa" käytöstä, hyvää ja huonoa kasvatusta, ja kipeitä perhedynamiikkoja. Kasvattitytön tarina on myös koskettava kuvaus yksinäisyydestä, ahdistuksesta, yksipuolisesta rakkaudesta, melankoliasta ja henkisesti väkivaltaisessa perheessä kasvamisesta.
5. Paras perhesuhde
Olen aina pitänyt Elinor ja Marianne Dashwoodin sisarussuhteesta. He ovat todella läheisiä ja pitävät aina toistensa puolia, mutta he eivät myöskään aina ymmärrä toisiaan ja tule toimeen. Elinoria turhauttaa Mariannen ylenpalttinen intohimoisuus ja välinpitämättömyys kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä kohtaan, ja Marianne puolestaan paheksuu Elinorin viilipyttymäistä asiallisuutta ja pitää tätä lähes tunteettomana, koska Elinor piilottaa tunteensa visusti eikä Marianne voi ymmärtää miksi kukaan tekisi niin. He eivät ole idyllinen, aina rakastavan hellä sisaruspari, kuten esimerkiksi Elizabeth ja Jane Bennet ovat. Elinorin ja Mariannen suhde tuntuu hieman samaistuttavammalta ja maanläheisemmältä, koska he torailevat ja turhautuvat toisiinsa, mutta rakastavat silti toisiaan hyvin paljon. Kuvassa Dashwoodin tytöt (Hattie Morahan & Charity Wakefield) vuoden 2008 minisarjasta.
6. Paras ystävyys
Olen aina tykännyt herra Darcyn ja herra Bingleyn ystävyydestä koska he ovat, monin paikoin, kuin yö ja päivä. Darcy on etäinen, ylpeä ja piinallisen introverttinen mies, joka ei halua sosialisoida tai juhlia, kun taas Bingley on herttainen, ystävällinen mies, joka rakastaa hauskanpitoa, solmii ystävyyssuhteita helposti ja haluaa seurata sydäntään, eikä vain yhteiskuntaluokkansa normeja. Darcy ei ole, aluksi, kovinkaan miellyttävä hahmo, ja lukijalle voikin jäädä sellainen olo, että Darcy vain sietää Bingleytä tai että hän pitää Bingleytä hupsuna tollona, jota hänen pitää kaitsea. Mutta kirjan edetessä ja lukijan tutustuessa näihin miehiin paremmin, käy selväksi, että kyseessä on aito, syvä, hellä ystävyys. Kyllä, Darcy sekaantuu Bingleyn asioihin, koska luulee tietävänsä tätä paremmin, mutta hän tekee sen halusta suojella kilttiä ystäväänsä ja, tajutessaan tekojensa ikävyyden, hän pyytää anteeksi. Bingley on minusta myös hyväksi Darcylle, joka saattaisi ilman hänen kaltaistaan ilopilleriä valua helposti misantropiaan ja melankoliaan. Bingley ei olisi Darcyn läheinen ystävä, jos hän ei tietäisi millainen tämä sydämeltään on: Bingleyn ystävyys onkin, heti alusta alkaen, merkki siitä, ettei Darcy voi olla niin ikävä kuin miltä hän Elizabethin silmissä vaikuttaa. Kuvassa Colin Firth Darcyna ja Crispin Bonham-Carter Bingleynä.
7. Aliarvostettu naishahmo
Northanger Abbeyn sankarin, herra Tilneyn, sisko Eleanor! Eleanor on aivan ihana nainen. Hän on rauhallinen, kiltti, empaattinen ja vaikka hän on kokenut kovia, hän ei pura suruaan tai tuskaansa muihin ihmisiin, vaan kohtelee kaikkia ystävällisesti. Pidän myös kovin siitä, että siinä missä Catherine kuvittelee Northangeriin matkustaessaan elävänsä goottilaisen kirjan sankarittaren elämää, Eleanor on tosiasiassa se, jonka elämä on kuin goottilaisesta romaanista. Hän elää yksin julman isänsä kanssa synkässä, kolkossa ja yksinäisessä linnassa, hänen äitinsä kuoli yllättävästi ja traagisesti, eikä hänellä ole ollut onnea rakkaudessa. Eleanorin ja hänen veljensä Tilneyn suhde on myös todella herttainen ja hauska – he ovat yksi Austenin harvoja tiiviitä veli-sisar-duoja – ja olen myös aina pitänyt hänen ja Catherinen ystävyydestä. Kuvassa Catherine Walker vuoden 2007 Northanger Abbeyssa!
8. Aliarvostettu mieshahmo
Kasvattityön tarina on aliarvostetuin Austenin teoksista, joten ei ole ihme, että jotkut sen hahmot ovat Austenin aliarvostetuimpia. Yksi näistä on ehdottomasti Bertramin perheen vanhin poika, Tom, joka on juuri sellainen hurmaava renttu, joka saa sinut pudistelemaan päätäsi turhautuneena, mutta jota et koskaan voisi vihata, koska hän ei ole ilkeä tai julma. Hän on hauska, impulsiivinen ja hurmaava, mutta ajattelematon. Hän on myös Edmundin ohella ainut Bertramin sisaruksista, joka on Fannylle mukava. Hän ei ole serkkunsa ylin ystävä, mutta hän on aina kohdellut tätä reilusti ja oppii kirjan aikana, Fannyn hoivatessa häntä hänen sairastellessaan, arvostamaan tätä entistäkin enemmän. Kuvassa James D'Arcy Tom Bertramina vuoden 2007 Kasvattitytön tarinassa.
9. Paras "bad boy"
Järki ja tunteet -tarinan John Willoughby! Willoughbyssä parasta on se, että hän ei ole läpeensä paha. Hän voisi olla hyvä tyyppi, jos vain olisi hieman rohkeampi. Hän vietteli viattoman nuoren tytön, mutta sen sijaan, että olisi ottanut vastuuta tästä tai tämän lapsesta, hän lähti lipettiin. Hän rakastui Marianneen aidosti, mutta jätti tämän rikkaan naisen vuoksi, koska ei uskaltanut uhmata tätiään ja koska hän pelkäsi vähävaraisuutta niin paljon. Aina kun luen tai katson Järki ja tunteet -tarinan, haluan ravistaa Willoughbya ja takoa tämän päähän vähän järkeä ja urheutta. Hän voisi olla onnellinen, mutta hän on liian pelkuri ottamaan riskejä tuon onnen saavuttaakseen. Hän ärsyttäisi minua paljon vähemmän hahmona, jos hän olisi tunteeton ja aina julma. Willoughby on myös ainut Austenin kurjemmista miekkosista, joka saa kohtauksen tarinan lopussa jossa hän yrittää selittää tekonsa. Tuo kohtaus Elinorin kanssa on yksi Austenin parhaista, ja jo ihan tuon kohdan vuoksi Willoughby ansaitsee paikan Austenin parhaimpana pahana poikana. Kuvassa Greg Wise Willoughbyna!
10. Paras "mean girl"
Kasvattitytön tarinan Mary Crawford! Mietin pitkään, että kehtaanko laittaa Maryn tähän, koska mielestäni hän ei ole hirvittävän ilkeä, tai ainakaan läheskään yhtä ilkeä kuin neiti Bingleyn tai Fanny Dashwoodin kaltaiset naiset. Halusin kuitenkin tarttua tilaisuuteen kirjoittaa Marysta, joten hän olkoon vastaukseni. Mary on kaikessa ivallisuudessaan ja itsekkyydessään hahmo, jota ei voi vihata. Hän on aivan liian hauska (sanoisin, että hän on yksi Austenin hulvattomimpia hahmoja – hän olisi verbaalisessa mittelössä kova vastus jopa Elizabeth Bennetille) ja hurmaava vihattavaksi. Hänen moraalinsa on kyseenalainen ja hän on lähes kylmänviileän pragmaattinen välillä, mutta hän myös aidosti välittää ihmisistä. Hän rakastaa veljeään (mutta toruu tätä myös reippaasti) ja hän todella rakastuu Edmundiin. Sanoisin, että hän myös aidosti välittää Fannysta ja haluaa olla tämän ystävä – hän ei vain tajua, että Fanny ei halua samaa. Arvostan Maryssa sitä, että hän tietää mitä hän haluaa ja tavoittelee sitä jokaisella solullaan, ja sitä, että hän tuntee itsensä tarpeeksi hyvin tietääkseen, mistä hän voi luopua ja mistä ei. Mary ei ole "hyvä ihminen" ja hän tietää sen, eikä se haittaa häntä. Ja tällaisessa häpeilemättömyydessä on jotain kovin viehättävää. Kuvassa Hayley Atwell Maryna vuoden 2007 Kasvattitytön tarinassa.
11. Paras leffa-adaptaatio
Ang Leen ohjaama ja Emma Thompsonin käsikirjoittama Järki ja tunteet (1995)! Tässä elokuvassa on kaikki kohdillaan. Emma Thompson onnistuu vangitsemaan alkuperäisteoksen hengen ja sielun vaikka joutuukin luonnollisesti karsimaan paljon mahduttaakseen tarinan parin tunnin leffaan. Ang Lee on nero ja tekee, kuten aina, erinomaista työtä ohjaajana. Leffan näyttelijäkaarti on moitteeton – erityisesti haluan nostaa hattuani Dashwoodin siskojen näyttelijöille, Emma Thompsonille ja Kate Winsletille, ja Hugh Grantille, joka näyttelee täydellisen herttaisesti ja myötähäpeää synnyttävän tukalasti Edward Ferrarsia! Nauran joka kerta, kun Edwardin tullessa kosimaan hän istuu jonkun tytöistä kirjontaprojektin päälle ja nousee varovasti seisomaan nostaakseen sen turvaan. Täydellistä. Leffan musiikki, visuaalinen ilme, puvustus ja miljöö ovat myös kaikki erinomaisia.
12. Paras TV-adaptaatio
Sandy Welchin kirjoittama ja Jim O'Hanlonin ohjaama Emma (2009)! Emma on yksi harvoja adaptaatioita, jonka uskaltaisin sanoa olevan liki täydellinen. Sarja-formaatin takia alkuperäisteoksesta ei ole jouduttu jättämään mitään tärkeää ulos ja se, mitä Welch on itse lisännyt tarinaan solahtaa niin täydellisesti mukaan, ettei katsoja osaa edes sanoa mikä on Austenin kynästä ja mikä Welchin. Näyttelijävalinnat ovat kaikki erinomaisia – erityisen hyvää työtä tekevät Romola Garai ja Jonny Lee Miller tarinan pääparina, Michael Gambon Emman pelokkaana isänä, Tamsin Greig höpöttävänä neiti Batesina ja Blake Ritson lipevänä pappi Eltonina. Yleensä Austen-adaptaatioissa on aina yksi tai kaksi näyttelijää, jotka eivät mielestäni vain jotenkin istu tarinan maailmaan, mutta en keksi ainuttakaan roolitusta, josta en Emmassa pitäisi. Samuel Simin musiikki on loistavaa, samoin kuin sarjan puvustus, lavastus ja yleisilme. Kuten Austenin romaanikin, Emma naurattaa ja itkettää.
13. Paras mies- ja naisnäyttelijävalinta
Mietin vastauksiani näihin pitkän tovin (keksin itselleni aivan liian hankalan kysymyksen) mutta päätin, että parhaat näyttelijävalinnat ovat:
Romola Garai Emma Woodhousena vuoden 2009 Emma-sarjassa. Garai on täydellinen Emma: hän on karismaattinen, hurmaava, höpsö, rakastettava ja ihanan ärsyttävä. Hänen taitavissa käsissään Emma on juuri niin ristiriitainen kuin hänen pitkääkin olla. Katsoja rakastaa Emmaa alusta alkaen, mutta myös hermostuu tämän tyhmiin valintoihin ja itsepäisiin päähänpinttymiin. Garai tuo Emmaan huumoria sekä herkkyyttä ja kuvaa hahmon kehityskaaren kauniisti. Kunniamaininnat haluan antaa seuraaville naisnäyttelijöille: Jennifer Ehle (Ylpeys ja ennakkoluulo, 1995), Hayley Atwell (Kasvattitytön tarina, 2007), Felicity Jones (Northanger Abbey, 2007) ja Kate Winslet (Järki ja tunteet, 1995).
Colin Firth herra Darcyna vuoden 1995 Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa. Herra Darcy on haastava hahmo näytellä, koska hänen pitää olla yhtäaikaa koppava ja raivostuttava, sekä piinaavan nolo ja sosiaalisesti kömpelö. Colin Firthin roolityö meni kuitenkin aivan nappiin. Hänen Darcynsa aiheuttaa katsojalle juuri niin paljon ärtymystä ja myötähäpeää kuin pitääkin, ja hän tuo hahmoonsa myös mukavasti vaivihkaista huumoria, lempeyttä ja melankoliaa. Kunniamaininnat haluan antaa myös näille herroille: Jonny Lee Miller (Emma, 2009), David Bamber (Ylpeys ja ennakkoluulo, 1995), Hugh Grant (Järki ja tunteet, 1995), JJ Feild (Northanger Abbey, 2007) ja Michael Gambon (Emma, 2009).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti