Leffa-arvio: Superman (2025)

Kävin katsomassa James Gunnin DC-universumin aloittavan Supermanin tänään! Olen odottanut Supermania kuin kuuta nousevaa: oli aivan ihanaa vihdoin istua leffateatterin penkille herkkujen ja hyvän seuran (leffakuomani on myös kova Superman-fani) kanssa ja antautua Gunnin leffan värikkään ja menevän tarinan vietäväksi.

Tässä postauksessa haluan jutella leffan hahmoista, teemoista, yleisestä tunnelmasta ja sen vastaanotosta. Varoituksen sana jo ihan näin alkuun, että olen aikamoinen Superman-fani, joten minulla on paljon ajatuksia.  En tule spoilaamaan leffan juonta tai käänteitä merkittävästi. 

Annan James Gunnin Supermanille 4,5/5 tähteä. 

Hahmot ja näyttelijät

David Corenswet on mainio Clark Kentin / Supermanin roolissa. Hän tuo tähän teräksiseen supersankariin herkkyyttä ja inhimillisyyttä, ja hänen ja James Gunnin käsissä Clark ei tunnu liian ylimaalliselta. Hän suuttuu, turhautuu, tuntee kipua, itkee, rakastaa ja pelkää: hän on, huolimatta yliluonnollisesta taustastaan, ihminen. Hihkuin kun näin hänen lentävän ensi kertaa, nauroin hänen yrittäessään hillitä Kryptoa, virnistelin hänen ja Loisin ollessa herttaisia, ja kyynelehdin hänen pohtiessaan kuka hän on, mikä hänen tehtävänsä maan päällä on ja olevan oma, pehmeä itsensä. Se, miten leffassa keskityttiin erityisesti näyttämään kuinka Clark suojelee ihmisiä (hän toki taistelee, mutta ikimuistoisimpia ovat nuo pelastuksen hetket: se, kuinka hän kiidättää oravan turvaan, kehottaa pelastamaansa naista vetämään rauhassa henkeä ja varjelee lasta lentävältä romulta...) korosti minusta hienosti Supermanin tehtävää. Hänen asunsa oli myös loistava: olen niin kiitollinen, että he päättivät säilyttää Supermanin ikoniset housujen päällä olevat alkkarit! Ainut asia mihin olin hieman pettynyt Supermanin hahmossa oli se, ettemme saaneet nähdä häntä Daily Planetissa, Clark-moodissa, kuin ihan vähäsen.

Rachel Brosnahan on erinomainen napakkana, fiksuna Lois Lanena, joka lähtee rohkeasti mukaan seikkailuun selvittämään Lex Luthorin juonien ympärillä vellovaa mysteeriä. Pidin siitä, että vaikka hänen ja Clarkin orastava romanssi on olennainen, Loisilla on myös oma juonensa, jossa hänen journalisti-roolinsa pääsee säihkymään. Voin kuvitella tämän Lois Lanen voittavan joskus Pulitzerin erinomaisesta työstään! Lois oli hauskan hämmentynyt ja lähes arka suhteessan Clarkiin – hän ei ole vielä aivan varma onko suhteella tulevaisuutta – mutta kun hän on töissä, hän on pysäyttämätön ja uhmakas. Tykkäsin tästä erosta yksityisen Loisin ja työ-Loisin välillä. Olin myös suunnattoman iloinen siitä, että Lois Lanella oli lähinnä tasapohjaiset kengät: se, että supersankarileffoissa naiset, jopa ne jotka viettävät aikansa juoksennellen, hyppien ja taistellen, käyttävät aina korkkareita on perin turhauttavaa, koska kuka nainen oikeasti haluaisi taistella korkkareissa? Loisin asu kuvastaa hänen pragmaattista, toimintaan valmista luonnettaan. Ymmärrän miksi Clark on niin rakastunut Loisiin, lähdinhän itsekin teatterista sydämessäni pienoinen ihastus Lois Lanea kohtaan.

Nicholas Houltin upeasti esittämä Lex Luthor, Supermanin kuuluisin vihollinen, on leffan pääpahis. Monet rakastetut supersankarit, esimerkiksi Batman ja Iron Man, ovat rikkaista perheistä – he ovat miljonäärejä jotka asuvat hienoissa kartanoissa, käyvät hienoissa juhlissa ja nautiskelevat kaikenlaisista etuoikeuksista vaikka tekevätkin samalla paljon hyvää. Minua kuitenkin aina vähän uuvuttavat tarinat sankareista, jotka vellovat rahassa, koska, no, ne tuntuvat minusta usein falskeilta: eiköhän ihmiskunta ole todistanut jo tarpeeksi useaan kertaan, että oikeassa maailmassa über-rikkaat ovat harvoin sankareita. On erityisen ilahduttavaa, tässä maailmantilanteessa (jossa Elon Muskin kaltaiset tolvanat ohjailevat politiikkaa ja niin edespäin), nähdä elokuva tavallisella maatilalla kasvaneesta rehdistä, journalistiksi kouluttautuneesta supersankarista, joka haastaa itsekkään, ahneen ja omaa agendaansa ajavan miljardöörin. Houltin Lex oli herkullisen katkera, pikkumainen, kateellinen, kieroileva ja megalomaaninen. En ole ennen nähnyt Houltia pahiksen roolissa – kuten aina, hän oli erinomainen!

Sivuhahmoista jotkut jäivät hieman turhan vieraiksi, ottaen huomioon heidän olennaisuutensa sarjakuvissa Supermanin hahmolle. Toivoin esimerkiksi enemmän tekemistä Jimmy Olsenille, joka kuvataan usein Clark Kentin parhaana ystävänä. Hänellä oli olennainen rooli, mutta toivoin että hänen ja Clarkin ystävyyttä olisi näytetty hieman enemmän. Engineer-hahmon tarina jäi myös vaille kunnollista, tyydyttävää päätöstä – aivan kuin hänen tarinansa olisi jäänyt hieman kesken. Näiden kritiikkien takia en voi antaa leffalle ihan täyttä vitosta. Suurin osa sivuhahmoista olivat kuitenkin hauskoja: Nathan Fillion on ihanan raivostuttava Guy Gardnerina ja Edi Gathegi oli todella hauska nerokkaana Mr. Terrificinä, joka on koko ajan enemmän tai vähemmän kyllästynyt kaikkeen sekoiluun ympärillään. Krypto, Supermanin hoidossa oleva villi, tottelematon superkoira oli kerrassaan ihana pikku riesa (selitys sille, miksi hän on niin tottelematon ja kaoottinen oli myös todella hauska – ja minulle yllättävä!)

Tunnelma, maailma ja juoni

Supermanissa oli ihanan sarjakuvamainen tunnelma. Tarina alkaa ripeästi eikä pysähdy selittelemään turhia, juonenkäänteet ovat villejä ja läpeensä fantastisia, ja leffan maailma on värikäs ja vauhdikas. James Gunnin leffoille tyypillistä huumoria löytyy roppakaupalla, ja Clarkin itsensäkin annetaan olla hieman hassu. Mutta kuten kaikki hyvät sarjakuvat – ja sarjakuvaleffat – elokuva ottaa itsensä myös välillä vakavasti ja pysähtyy käsittelemään rankempiakin teemoja. Keskiöön nousee muun muassa Clarkin ja Loisin väliset näkemyserot, Clarkin ahdistus syntyperästään ja tarkoituksestaan maan päällä, ja se, miten rikkaat ja valtaapitävät ovat valmiita uhraamaan viattomien henkiä saavuttaakseen omat tavoitteensa. 

Supermanissa oli monia todella ajankohtaisilta tuntuvia juttuja: valtio hyökkää toiseen valtioon suojelemisen nimissä, mediaa hyödynnetään lokaamaan ihmisten maineita ja manipuloimaan ihmisiä, Supermania pelätään ja vihataan koska hän on muukalainen toisesta maailmasta, ja Lexin kaltaiset rikkaat kusipäät ovat vallan kahvassa. Tästä huolimatta Superman on todella empaattinen ja optimistinen elokuva, jossa keskiöön nostetaan hyväsydämisyys, totuuden etsintä ja toisten auttaminen. Jotkut voisivat sanoa leffan joitain kohtauksia korneiksi, mutta minusta tietynlainen kornius kuuluu Supermanin tarinaan ja maailmaan. 

Leffan erikoistehosteet ja visuaalinen ilme olivat näyttäviä, ja John Murphyn ja David Flemingin musiikki oli erinomaista (en voi sanoa, että se vetäisi vertoja John Williamsin eeppiselle musalle vuoden 1978 leffassa, mutta no, harva voi kilpailla Williamsin kanssa). Pidin erityisesti kappaleista Raising the Flag, Home ja Look Up. Menoa ja mäiskintää oli tarpeeksi, mutta se ei tuntunut olevan leffan keskeinen juttu, mihin jotkut supersankarileffat sortuvat. Tapahtumapaikoista tykkäsin erityisesti Supermanin salaisesta linnakkeesta, Fortress of Solitudesta, sekä Daily Planetisn toimistosta.

Clois – DC:n kenties kuuluisin rakkaustarina

Clarkin ja Lois Lanen suhde on minulle hyvin rakas, ja tämä elokuva teki heille oikeutta. Rachel Brosnahanin ja David Corenswetin välinen kemia toimi hyvin ja heidän suhteensa ei tuntunut pakotetulta, turhalta juonelle tai lattealta, kuten monet supersankarileffojen romanssit tuntuvat, koska niille ei koskaan anneta tarpeeksi aikaa. Sankarin, usein naispuolisen, heilan hahmon ainut merkittävä rooli leffassa on usein olla sankarin tunteiden kohde. Tässä leffa Lois onneksi on oma, itsenäinen hahmonsa, eikä pelkästään "Supermanin tyttöystävä".

Pidin Clarkin ja Loisin romanssissa, joka on elokuvassa vasta aivan alkutekijöissään, erityisesti siitä, että heidän annetaan riidellä, väitellä ja olla eri mieltä asioista ilman, että kumpaakaan demonisoidaan sen takia. Lois on jalat maassa -nainen, joka on nähnyt uransa ja elämänsä aikana sen verran kamalia juttuja, että hänellä on aika realistinen, Clarkin silmissä ehkä jopa kyyninen, mielipide ihmiskunnasta. Hän myös ymmärtää miten maailma pyörii, paremmin kuin Clark. Siinä missä Clark toimii sydämensä ohjaamana välittömästi nähdessään vääryyttä, Lois miettisi miten toimia, mitä seurauksia hänen toiminnallaan olisi ja mitä muita vaihtoehtoja hänellä on. He molemmat haluavat samoja asioita – auttaa, kertoa totuuden ja löytää oikeutta usein epäoikeudenmukaisesta maailmasta – mutta he tekevät sen eri tavoin. Lois on tutkiva journalisti, Clark on supersankari (toki hän on myös journalisti, mutta you know what I mean). 

Oli ilo nähdä kuinka he haastavat toistensa maailmankuvia (oli ihanaa, että James Gunn kirjoitti heille pitkän keskustelukohtauksen, joka antaa katsojalle aikaa todella tutustua heidän dynamiikkaansa ja arvomaailmoihinsa) ja ottavat yhteen mutta ovat silti rakastumassa toisiinsa tulisesti.

Leffan keskeiset teemat ja woke-kritiikki (sigh) 

Julkaisin jonkin aikaa sitten esseen siitä miksi tarvitsemme yhä Supermania. Gunnin Superman ei olisi voinut lentää leffateattereihin parempana hetkenä. Maailma tarvitsee tällä hetkellä muistutusta siitä, minkä vuoksi Superman taistelee. Clark on hahmo, joka on yksinkertaisesti kiltti (supervoima, johon me kaikki olemme kykeneväisiä mutta jonka unohdamme jatkuvasti) – Gunn kuvaili eräässä haastattelussa leffaansa ja sen sankaria: "– it is mostly a story that says basic human kindness is a value and is something we have lost". Hän on hyvä tyyppi, joka uskoo, että elämä itsessään on suojelemisen arvoista. Hän ei antaisi edes vihollisensa kärsiä, koska hän ei halua kenenkään kärsivän ja hän haluaa antaa ihmisille mahdollisuuksia parantaa tapansa. Hän uskoo ihmiskunnan hyvyyteen. 

Moni, kuten esimerkiksi Lois Lane, voisi sanoa Clarkin olevan naiivi, hyväuskoinen hölmö, mutta mielestäni leffan Clark ei ole naiivi laisinkaan. Hän tietää kyllä ihmisten olevan kykeneväisiä suunnattomaan pahuuteen – miten hän voisi olla huomaamatta sitä? – mutta hän ei suostu uskomaan, että pahuus on ihmisiä määrittelevä piirre. Hän on päättänyt uskoa siihen, että ihmiskunta on suojelemisen arvoinen, koska pohjimmiltaan meissä on enemmän hyvää kuin pahaa. Siinä on minusta jotain todella kaunista ja inspiroivaa. Olen itsekin usein niin turhautunut ihmisiin, että haluaisin vaan luovuttaa, koska taisteleminen hyvien asioiden puolesta tässä maailmassa tuntuu usein hyödyttömältä ja mahdottomalta. Clark muistuttaa meitä siitä, että vaikka maailmassa on paljon synkkyyttä, me voimme joko valita antaa tuon synkkyyden levitä tai voimme valita tehdä maailmasta edes pikkiriikkisen paremman. Ja tämä on ollut minusta aina Supermanin hahmon kaunein piirre. Hän on ihmisiä voimakkaampi ja voisi tuhota meidät, hallita meitä tai pelotella meidät käyttäytymään. Sen sijaan, hän on kuitenkin päättänyt auttaa meitä, suojella meitä ja uskoa meihin. "S" hänen rinnassaan on aina, ja tulee aina olemaan, muistutus potentiaalistamme hyvyyteen. Ja sitä, jos jotakin, tarvitaan tällä hetkellä.

Gunnin Superman sai jo ennen ilmestymistään kritiikkiä ja parjausta, erityisesti (yllätys, yllätys) Yhdysvaltojen konservatiivipiireissä ja Fox News -kanavalla. Leffaa kutsuttiin Superwokeksi ja Gunnin sanottiin tuputtavan woke-agendaa, koska hän kuvaili eräässä haastattelussa Clarkia maahanmuuttajaksi. En ollut yllättynyt siitä, että Maga-väki löysi Supermanista paljon vihattavaa, ovathan he kerta toisensa jälkeen todistaneet äänestyspisteillä ja lippiksillään, että he tukisivat, jos asuisivat Metrpoliksessa, megalomaanista miljardööri Lex Luthoria Supermanin sijaan. On surullista nähdä, kuinka äärikonservatiivit tarrasivat "maahanmuuttaja"-sanaan ja käyttivät sitä todisteena siitä, että Gunnin elokuva on wokehömpötystä, koska a) se todistaa jälleen kuinka vihamielisiä Trumpin kannattajat ovat maahanmuuttajia kohtaan ja b) se muistutti minua jälleen siitä, kuinka he eivät kerrassaan osaa tulkita taidetta ja kirjallisuutta tai Supermanin hahmoa.

Kyllä, Superman on pitkään ollut symboli Amerikalle ja hänen tunnuslauseensa on ollut "for truth, justice and the American way". Sitä ei voi kieltää, enkä haluakkaan kieltää sitä. Hän on kuitenkin myös maahanmuuttaja, sitäkään ei voi kieltää. Hänen vanhempansa lähettivät hänet maapallolle kuolevalta planeetalta, jotta hän saisi mahdollisuuden parempaan elämään. Maahanmuuttajia kutsutaan jenkeissä joskus alieneiksi, ja Clark on kirjaimellisesti alien. On masentavaa, että nämä Gunnin maahanmuuttaja-puheista hermostuneet ihmiset eivät kykene sisäistämään, että Clark voi olla sekä maahanmuuttaja että Amerikan symboli (Yhdysvaltojen tarina on monin paikoin maahanmuuttajien tarina, niin hyvässä kuin pahassa). On myös kerrassaan surullista, että konservatiivit demonisoivat tämän elokuvan Supermanin, koska siinä samalla he demonisoivat Supermanin ydintavoitteen eli ihmisten suojelun. On kamalaa, että nämä ihmiset määrittelevät woke-tuputtajaksi hahmon, joka haluaa vain olla hyvä tyyppi, auttaa ihmisiä hädässä ja joka haluaa varjella kaikkea elämää, ei vain niiden ihmisten elämää, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Kuten Gunn sanoi Supermanista: "He believes the sanctity of life is of the utmost importance. No matter what, you do not let anyone die, ever." Eli siis ystävällisyys, lempeys ja empatia ovat wokea? Halu suojella kaikkia ihmisiä on wokea? Masentavaa. Mutta kaipa tästä ei pitäisi yllättyä, ovathan nämä Supermanista valittavat ihmiset samoja, jotka äänestivät presidentikseen miehen joka on jossain määrin jopa Lex Luthoria pahempi. Lex on miljardööri superpahis, joka voi uhrata tuhansia henkiä saavuttaakseen oman visionsa maailmasta ja käyttää mediaa manipuloidakseen ihmisiä (sound familiar?), mutta sentään hän ei ole tuomittu seksuaalirikollinen kuten Trump.

Tämän leffan ydinviesti on selkeä. David Corenswet kiteytti sen sanoessaan eräässä haastattelussa: "Be kind to each other, step up to the plate. See what responsibilities you can shoulder, who you can take care of, who you can look out for."