The Amazing Devil "Love Run" Book Tag (Original)

Tänään on aika itse luomalleni book tagille!

Tämä tag perustuu suosikkibändini The Amazing Devilin esikoislevyyn Love Run, joka julkaistiin vuonna 2016. Debyyttinsä jälkeen tämä brittiläinen indiefolkbändi on julkaissut kaksi muuta levyä, jotka ovat myös upeita. The Amazing Devilillä on aivan omanlaisensa tunnelma musiikissaan – he ovat minulle aivan uniikki bändi. The Amazing Devil koostuu Joey Bateysta, jonka moni varmaan tuntee lähinnä Netflixin The Witcher -sarjan luuttua soittavana Jaskierina, ja näyttelijä-laulaja Madeleine Hylandista.

1. "Love, run, a song you know's begun" – Love Run (Intro): A book with a great prologue. / Kirja, jossa on loistava prologi.

Jennifer Saint aloittaa esikoisromaaninsa, kreikkalaisen mytologian taruun perustuvan Ariadne-romaanin loistavalla, lyhyellä prologilla, jossa päähenkilömme, Ariadne, kertoo tarinan isänsä julmuudesta. Tämä prologi ei pelkästään kerro lukijalle heti millainen Minos on kuninkaana, se esittelee lukijan heti yhdelle kirjan keskeisistä teemoista: sille, miten naiset joutuvat usein maksamaan karvaan hinnan miesten teoista ja miten he ovat, monille miehille, pelkkiä leikkikaluja, joita he voivat käyttää ja sitten hylätä.

2. "I'll keep the king / I'll keep him safe from the dark things that wait" – King: A book that significantly features a ruler and their guardian. / Kirja, jossa esiintyy merkittävästi hallitsija ja hänen suojelijansa.

Tämä biisi muistuttaa minua aina Leigh Bardugon Grishaversumi-sarjan King of Scars -teoksesta ja sen päähenkilöistä, Ravkan kuningas Nikolai Lantsovista ja hänen uskollisesta kenraalistaan Zoya Nazyalenskysta. Zoyalla on vaikka mitä velvollisuuksia yhtenä hallinnon johtavista grishoista, mutta kenties suurin hänen taakoistaan on hyvinkin kaaottisen Nikolain pitäminen hengissä. Fun fact: olen tehnyt tälle kirjalle playlistin Spotifyhyn ja tämä biisi oli yksi ensimmäisistä jonka sille laitoin.

3. "What the hell went wrong / Cause we had this planned, it all planned" – Pruning Shears: A book where a character's life doesn't turn out the way they expected. / Kirja, jossa hahmon elämä ei päädy olemaan sitä, mitä hän odotti.

J. R. R. Tolkienin Hobitti kertoo Bilbo Reppulista, joka viettää perin normaalia ja onnellista elämää Konnussa, kunnes eräänä päivänä Gandalf-velho saapuu hänen kotiovelleen mukanaan liuta kääpiöitä. He repivät Bilbon hänen rennosta elämästään suureen seikkailuun täynnä pelottavia otuksia, lohikäärmeitä, aarteita ja sen sellaista. Bilbon elämä ei todellakaan mene kuten hän oletti sen menevän, mutta loppujen lopuksi se on vain hyvä asia: hän kokee elämänsä seikkailun ja hän löytää monia uusia ystäviä. Toki hän palaa kotiin eräänkin hyvin huonovibaisen sormuksen kanssa, mutta ei siitä sen enempää.

4. "Well I'm looking back, I'm looking back / I'm looking back, I'm looking back at you" – Shower Day: A book where someone recalls their past life/relationships. / Kirja, jossa hahmo käsittelee menneisyyttään tai menneitä suhteitaan.

Sarah Watersin goottilaishenkinen historiallinen romaani Vieras kartanossa on omanlaisensa, hiljalleen etenevä kummitustarina, joka kertoo rapistuvassa kartanossa asuvaan Ayresin perheeseen tutustuvasta lääkäristä, Faradaysta. Kirja on vain ja ainoastaan Faradayn näkökulmasta, ja hän muistelee aikaansa perheen lääkärinä ja ystävänä. Minusta Waters hyödynsi hyvin sitä, että Faraday ei välttämättä ole luotettavin kertoja: hän muistelee monta vuotta sitten tapahtuneita asioita ja monet hetket joista hän lukijalle kertoo perustuvat vain siihen mitä hänelle kerrottiin.

5. "I can hear the cannons calling as though across a dream / And I can smell the smoke of hell in every stitch and seam / And like flowers the bodies tumble around this muddied lot" – Elsa's Song: A book that takes place in wartime. / Kirja, joka sijoittuu sota-aikaan.

Julie Berryn ensimmäisen maailmansodan ajalle sijoittuva Lovely War on koskettava rakkausromaani, aidontuntuinen katsaus siihen millaisia arpia – fyysisiä ja henkisiä – sota jättää jälkeensä ja ilahduttava tarina kahden hyvin erilaisen naisen ystävyydestä. Kirjan neljän keskeisen hahmon tarinat kertovat kreikkalaisen mytologian hahmot: Afrodite, rakkauden jumalatar, Ares, sodan jumalatar ja Hades, manalan kuningas. Kirjan idea voi kuulostaa hupsulta, mutta se on ihan todella hyvä!

6. "Why womanhood is more than crying / I'm stronger now than you have ever known / The cracks you made, I fill with mortar / A broken pot can still hold water" – Pray: A book where a female character overcomes adversity. / Kirja, jossa naishahmo selviytyy vaikeuksista.

Pray-kappaleessa on mielestäni lähes mytologinen, eeppinen fiilis: Madeleine Hylandin ääni uhkuu raivoa ja tunnetta. On siis vain sopivaa, että tälle biisille annan pariksi eeppisestä mytologisesta naisesta kertovan kirjan. Madeleine Millerin Circe on loistava romaani kaikinpuolin, mutta erityisen vaikuttavaa siinä on päähenkilön, Kirken, hahmokehitys. Häntä pidetään jumalten keskuudessa epäonnistuneena, mutta ihmisten silmissä hän on uhkaava. Ennen kaikkea, hän on kuitenkin hyvin inhimillinen jumalattareksi, kantaa lukuisia haavoja, tekee virheitä ja antaa kaikkensa luodakseen paikan itselleen maailmassa, joka ei häntä halua.

7. "You don't see daylight anymore / Something's sucking out your core" – Little Miss Why So: A book that explores depression and mental illness. / Kirja, joka käsittelee masennusta ja mielenterveysongelmia.

Olen lukenut monia kuvauksia masennuksesta, mutta kenties osuvin niistä on V. E. Schwabin mestariteoksen, The Invisible Life of Addie LaRue -romaanin, Henry Straussin hahmo. Henry on vajaa kolmekymppinen nuori mies, joka on menettänyt kaiken toivonsa. Hän kokee olevansa epäonnistunut, huono ja vailla tulevaisuutta, eikä hän usko kenenkään todella rakastavan häntä, vaikka hänellä on ystäviä. Henryn näkökulman lukeminen tuntui paikoittain henkilökohtaiselta hyökkäykseltä juuri minua kohtaan. Upea hahmo, upea kirja.

8. "A new us has begun, a new us has begun" – New York Torch Song: A book where characters start their lives anew. / Kirja, jossa hahmot aloittavat uuden elämän.

Camilla Brucen historiallinen romaani Triflers Need Not Apply kertoo Bellasta, joka onnistuu pakenemaan kurjaa elämäänsä ja muuttamaan Yhdysvaltoihin aloittamaan uuden elämän, kuten hänen sisarensa ennen häntä. Romaani sijoittuu hyvin pitkälle ajalle, eli lukija pääsee näkemään Bellan saapuvan amerikkoihin, totuttelevan uuden maailman menoon ja aloittaman verisen uransa sarjamurhaajana. Kirjan tarina pohjautuu historialliseen Belle Gunnessiin, kuuluisaan murhaajattareen, jonka tiedetään tappaneen ainakin neljätoista ihmistä, lähinnä miehiä. 

9. "Give me two damn minutes and I'll be fine" – Two Minutes: A book you needed a little bit of time to get over. / Kirja, josta sinulla kesti hetki toipua.

Lydia Kangin Star Wars: The High Republic -romaani Cataclysm sai minut tirauttamaan jokusen kyyneleen. Muistan kuinka, luettuani viimeiset sivut, jouduin istuskelemaan vain hetken tuolissani ja ajattelemaan juuri lukemaani jännittävää, paikoittain musertavaa mutta silti toivoa uhkuvaa tarinaa. Cataclysm oli yksi THR-saagan kakkosvaiheen viimeisistä romaaneista, joten siinä nidottiin yhteen monia juonikuvioita, ja mielestäni Kang onnistui siinä loistavasti. Erityisest pidin siitä miten Kang päätti kirjan kansikuvapojan, ihanan kaaottisen poikakultani Axel Greylarkin tarinan – se oli täydellistä!

10. "Though some would harm you, none, not one, no none / Would raise to you a hand nor thumb / Not while by you, I stand and hum / Love run" – Not Yet / Love Run (Reprise): A book with a ride-or-die duo. / Kirja, jossa on ikiuskollinen kaksikko.

Marianne Curleyn Aikavartio-trilogiassa, joka alkaa teoksella Nimetyt, on yksi parhaista fiktiivisistä ystävyyksistä ikinä. Ajassa matkustavat soturit Ethan ja Isabel ovat täydellinen ride-or-die -duo, jotka tekisivät mitä vain toistensa puolesta. He alkavat oppilaana ja opettajana, mutta sarjan kuluessa heistä tulee tasaväkisiä kumppaneita, jotka taistelevat rinta rinnan ja pitävät huolta toisistaan. He ovat kerrassaan hurmaavia ja minulle heidän ystävyytensä on ehdottomasti trilogian sykkivä sydän.

Levyarvio: The Tortured Poets Department: The Anthology (Taylor Swift)

"All's fair in love and poetry."

Superstara Taylor Swift julkaisi 19.4.2024 uusimman levynsä The Tortured Poets Department. Levystä julkaistiin myös toinen versio The Tortured Poets Department: The Anthology, joka sisältää kahden levyllisen verran musiikkia, 31 laulua. Vietinkin eilisen päivän kuunnellen levyä lähes tauotta, tutustuen biiseihin, Swiftin jakamiin tarinoihin ja levyn fiilikseen. 

Keskityn tässä arviossani The Tortured Poets Department: The Anthology -versioon Swiftin levystä, koska mielestäni monet levyn ns. kakkospuolen biiseistä ovat yhtä hyviä, elleivät jopa parempia, kun ykköspuolen laulut. Ja minusta tuntuisi kerrassaan oudolta puhua levystä ilman, että otan huomioon sitä kokonaisuutena. 

Huomio! En ole mitenkään perehtynyt musiikkiin, sen tekemiseen, soittamiseen tai tuottamiseen, joten en osaa sanoa mitään hirveän syvällistä. Tämä on puhtaasti arvio sen pohjalta, kuinka paljon nautin levystä ja sen biiseistä fanina ja kuuntelijana.

Yleisiä ajatuksia

The Tortured Poets Department on mielestäni hyvä levy. Se ei ole ihan Swiftin parhaimmistoa – suosikkini ovat yhä Folklore ja Evermore – mutta levyn musiikki on juuri sellaista mistä minä pidän: melankolista, tarinapainotteista ja synkeää. 

Levyn biisit tuntuvat kaikki omilta pieniltä tarinoiltaan, jotka muodostavat yhdessä ison kertomuksen menetyksestä, surusta, kaipuusta entiseen ja onnettomasta rakkaudesta. Käsittelyssä olevat teemat eivät ole mitenkään tajuntaa räjäyttävän uniikkeja – Swift pysyttelee itselleen tutuissa aiheissa, elämänsä murheissa ja suruissa – mutta se ei haittaa minua. En pysty samaistumaan lauluihin rakkaudesta ja sen sellaisesta – aro-sydämeni ei sellaisesta paljoa ymmärrä – mutta jostain syystä nautin kovasti lauluista romantiikan myrskyistä.

Olen nähnyt arvioita, jotka kehuvat levyn sanoituksia mestarillisiksi ja raa'an aidoiksi, sekä arvioita, joissa sanotaan levyn lyriikoiden olevan paikoittain hyvinkin cringejä ja hupsuja. Mielestäni levyn sanoitukset ovat yleisesti ottaen koskettavia ja hyviä. Jotkut hupsummat sanoitukset ovat mielestäni sopivia biiseihin, jossa ne ovat: esimerkiksi So High School -laulussa on joidenkin parjaamat sanat: "Touch me while your bros play Grand Theft Auto". Eihän tämä mitään suuren suurta runoutta ole, mutta sopii biisin leikkisään, hupailevaan tunnelmaan, jossa Swift pohtii uutta romanssiaan lukiometaforan kautta. Levyn lyriikat ovat Swiftin keskivertotasoa, eivät hänen parastaan. Minun mielestäni titteli Swiftin lyyrisesti kauneimmasta levystä kuuluu yhä ehdottomasti Folklorelle. The Tortured Poets Department on hyvä, mutta ei todellakaan niin hyvä.

Melodioiltaan ja musiikillisesti levy on myös hyvin perinteistä Swiftiä. Se tuntuu luontevalta, vaikka ei  ehkä kovinkaan yllättävältä ja jännittävältä, jatkolta hänen viimeisimmälle viime vuosien tuotannolleen – jos Midnights ja Evermore yhdistettäisiin (ehkä mukaan voisi heittää vielä hitusen Rediä?) olisi tuloksena TTPD. Levylla ei ole niin paljon rentoja, pirteitä tai nopeampia kappaleita kuin Midnights-levyllä – poikkeuksia on, kuten mainio I Can Do it I With a Broken Heart – vaan biisit ovat lähinnä melankolisia ja haikeita. Tämän vuoksi jotkut biisit, etenkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla, sulautuivat toisiinsa, eivätkä jääneet mieleen. Minusta tuntuu, että tämä on sellainen levy, joka paranee mitä enemmän kuuntelet sitä.

Jokainen Swiftin levy tuo mukanaan oman aikakautensa (era). Tämän levyn aikakautta leimaavat mustavalkoiset, dramaattiset ja haikeat kuvat, sekaisin olevat hiukset, lähes historiallisilta tuntuvat vaatteet, sydänsuru ja mielikuvat henkisesti kituvista runoilijoista kirjoittamassa käsin tai kirjoituskoneella ankeita runojaan. Koska olen surullisista asioista nauttiva masentunut otus, tämän eran kuvasto viehättää. Se on ylenpalttisen dramaattista, mutta luulen, että se on tarkoituksin. Odotan innolla miten Swift esittää biisejään lavalla, kun aika tulee tuoda TTPD-era lavalle.

Suosikkibiisini

• My Boy Only Breaks His Favorite Toys, joka on koskettava kuvaus hajoavasta, hankalasta suhteesta, jossa mies purkaa turhautumistaan ja raivoaan kumppaniinsa. Pidän siitä, miten Swift käyttää lelu-metaforaa biisin teemoja ilmaistakseen. Biisin melodia on koukuttava ja yksi levyn mieleenpainuvimmista (kertosäkeen oh-oh -kohta jäi välittömästi päähäni ja huomaan hyreileväni sitä jatkuvasti). Paras lyriikka tästä biisistä on simppeli, mutta haikea: "Once I fix me / He's gonna miss me".

• So Long, London on Swiftin levyn viides biisi, ja kukaan joka tietää vähääkään Swiftin levyistä ja perinteistä tietää odottaa vitosbiisiltä jotain musertavaa. So Long, London on kuin haikea jatko-osa Lover-albumin ilahduttavalle ja suloiselle London Boylle. Koko kappale on mielestäni sanoituksiltaan kaunis, mutta koskettavimmat ovat ehkä: "So how much sad did you think I had / Did you think I had in me? / How much tragedy? / Just how long did you think I'd go / Before I'd self-implode? / Before I'd have to go be free".

• Who's Afraid of Little Old Me on väärinymmärretyn naisen raivoa tihkuva kappale, jossa puhuja syleilee hänelle annettua hirviön roolia ja omaa pelottavuuttaan. Laulun puhuja tuo mieleen syrjäisessä mökissä asuvan rähjäisen naisen, jota kaikki kyläläiset pitävät hulluna ja vaarallisena, ja jonka ikkunoista lapset kurkkivat sisään tuntiessaan olonsa urheaksi. Biisi muistuttaa minua muun muassa Folkloren Mad Womanista. Se, miten Swift paikoittain huutaa sanat "Who's afraid of little old me" on hauska, mieleenpainuva hetki levyltä.

• Chloe or Sam or Sophia or Marcus on yksi levyn surullisimmista kappaleista. Laulun puhuja kuvailee hajonnutta suhdettaan ja sitä, miten hän sekä hänen kumppaninsa vain katsoivat vierestä, kun heidän suhteensa murenee petosten, huumeiden ja mahdottomuuksien edessä. Kertosäe – "If you wanna break my cold, cold heart / Just say, 'I loved you the way that you were' / If you want to tear my world apart / Just say you've always wondered" – on oikein klassista, ankeaa Swiftiä.

• How did it end? on koskettava kappale siitä, miten Swiftin erot ajautuvat aina kaikkien puheenaiheeksi, kuinka hänen tunteitaan pyöritellään ja puidaan mediassa, ja kuinka hankalaa on elää sen kanssa, että kaikki puhuvat siitä miten suhteesi päättyi kun et itsekkään tiedä mitä tarkalleen tapahtui. "The empathetic hunger descends" on hyvä kuvaus siitä, miten media takertuu ihmisten yksityisasioihin, teeskennellen empatiaa. Pidän myös kovasti tästä kohdasta: "Say it once again with feeling / How the death rattle breathing / Silenced as the soul was leaving / The deflation of our dreaming / Leacing me bereft and reeling"

Minne The Tortured Poets Department: The Anthology sijoittuu TS-rankingissani?

Suosikkilevyni Swiftiltä ovat, kuten jo aiemmin mainitsinkin, yhä Folklore ja Evermore. Nuo siunatut levyt pelastivat mielenterveyteni koronaikana – ne toivat minulle iloa ja jotain kivaa mihin keskittyä. Kolmantena on varmaan yhä 1989, koska se oli ensimmäinen Swiftin levy josta innostui ja se levy, joka teki minusta hänen faninsa silloin vuosia sitten. 

The Tortured Poets Department on laadukas levy, mutta se ei hurmannut minua yhtä välittömästi kuin suosikkini häneltä. Uskon, että tulen kiintymään levyyn jokaisella kuuntelukerralla enemmän ja enemmän. Se tuntuu levyltä, joka hiipii hiljalleen sydämeeni ja nostattaa suosiotaan siellä ajan kuluessa. Sanoisin, että levy on tällä hetkellä ehkä neljäntenä tai viidentenä Swiftin teosten rankingissani, suunnilleen samalla tasolla kuin Red ja Lover. 

Kaiken kaikkiaan, olen levyyn hyvin tyytyväinen, näin fanina. Monet biisit ovat jo nyt nousseet uusiksi suosikeikseni, ja tiedän, että tulen tajuamaan vasta kuukausien päästä todella kuinka hyvä jokin laulu on. Minulle käy niin aina kun aloitan kuuntelemaan jonkun rakastamani artistin uusinta levyä. Joskus biisi, jota en alkuun ajatellut sen kummemmin, voikin päätyä lopulliseksi suosikikseni yli kaikkien muiden.

The Bohemian Rhapsody Book Tag

Löysin tämän Queenin legendaarisen kappaleen Bohemian Rhapsodyn inspiroiman book tagin eräänä päivänä selaillessani kirjablogeja inspiraation toivossa. Tiesin heti, että minun täytyy tehdä tämä tag omassa blogissani – onhan Bohemian Rhapsody sentään yksi ikonisimpia kappaleita ikinä.

Tagin loi The Bookish Underdog -blogi. Kysymykset olen suomentanut itse. 

1. "Mama, just killed a man" – A fictional character's death that really upset you? /  Fiktiivisen hahmon kuolema, joka satutti sinua.

Eoin Colferin ihanaisen Artemis Fowl -sarjan neljännessä osassa Opalin kosto tapahtuu kuolema, joka rikkoi minut tyystin kun olin lapsi. En kerro kuka kirjassa kuolee, koska en halua pilata tätä käännettä keneltäkään. Muistan nyyhkyttäneeni ja purkaneen tuntojani päiväkirjaani, ja jopa vannoneeni isosisarukselleni, joka alunperin sai minut lukemaan sarjan, etten enää jatkaisi kirjaa. Boikottini taisi kestää vain päivän, jos sitäkään, koska lopulta haluni saada selville miten kirja etenee voitti suruni.

2. "Carry on, carry on" – Pick a book that was hard to keep reading but was worth it in the end. / Kirja, jonka lukeminen oli hankalaa, mutta vaivan arvoista.

Leo Tolstoin ikipitkä klassikkoromaani Anna Karenina oli varsinainen työmaa, mutta olen iloinen, että jaksoin lukea sen loppuun, koska kun kirja oli hyvä, se oli todella, todella hyvä. Kirjassa keskityttiin turhan paljon minun mielestäni tylsempiin juttuihin ja menin jatkuvasti sekaisin hahmoissa, koska heillä kaikilla oli vähintään kolme eri kutsumanimeä, mutta kun tarina taas palasi Annan ja Vronskin pariin, pidin siitä kovasti. En tule varmaan lukemaan enempää Tolstoita, mutta hyvä, että yritin ja onhan sitä mukava voida sanoa, että on päihittänyt Anna Kareninan.

3. "Sends shivers down my spine" – Pick a book with a beautiful spine/cover. / Kirja, jossa on kaunis selkämys tai kansi.

Maggie Tokuda-Hallin The Siren, the Song and the Spy on kaikinpuolin kaunis kirja, sisältä sekä ulkoa. Pidän kannen värimaailmasta ja etualalla komeilevassa seireenissä on juuri oikeanlainen viehättävä, mutta silti vähän uhkaava fiilis. Taustalla loimuava kaupunki ja taivaalla lentävä lohikäärme kuvastavat myös upeasti kirjan juonta ja sitä, mitä lukijalle on luvassa.

4. "Goodbye everybody, I've got to go" – A book that you couldn't finish. / Kirja, jota et jaksanut lukea loppuun.

Aloitin lukemaan Siiri Enorannan kirjaa Tuhatkuolevan kirous, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle, kun jouduin hyväksymään, etten nauttinut kirjailijan tyylistä tässä kirjassa. Luin aiemmin hänen Kesämyrsky-teoksensa, enkä silloinkaan hirveästi nauttinut tekstin tyylistä. Kaipa minun täytyy siis hyväksyä, ettei minusta ehkä ole Siiri Enorannan lukijaksi. Sääli, koska hänen tarinoidensa juonet vaikuttavat aina niin hauskoilta.

5. "Thunderbolt and lightning, very, very frightening" – Which book did you find very, very frightening? / Kirja, joka oli sinusta todella, todella pelottava.

Carlos Ruiz Zafón on mestarillinen kirjailija kaikin puolin, mutta erityisen hyvä hän on kirjoittamaan häiritseviä ja pelottavia hetkiä. Kaikkein parhaimmillaan hän oli kauhukirjailijana mielestäni hänen vähemmän tunnetussaan romaanissa Marina. Luin sen kauan sitten, mutta muistan yhä elävästi kuinka se pelotti minua, koska siinä leikiteltiin nukeilla, enkä lainkaan kestä nukkekauhua. Kirjaa ajatellessani muistan aina kuinka jouduin eräänä yönä – olin lukenut Marinaa sinä iltana ennen nukkumaanmenoa – käymään vielä vessassa. Hiivin pienen kämppämme läpi kauhusta kankeana ja juuri kun saavutin vessan, varastomme ovi otti asiakseen avautua naristen takanani. Olin melkein täysi-ikäinen ja lähes juoksin äitini luokse kirkuen.

6. "Bismillah, no! We will not let you go" – Which book/series do you wish there had been more of? Kirja tai sarja johon halusit jatkoa.

V. E. Schwabin The Archived -sarja oli alunperin suunniteltu trilogiaksi, mutta hän ei saanut kirjoitettua sitä kustantajan haluttomuuden takia. Toivon siis, että joku päivä, Schwab saa lopeteltua tämän kahden kirjan sarjaksi jääneen tarinan. Se ei ole ehkä suosikki-Schwabini, mutta se on silti todella hauska, viihdyttävä ja ihanan synkeä sarja kuolleiden sielujen kirjastosta, synkästä magiasta ja nuoren naisen selviytymisestä.

7. "Mamma mia, mamma mia" – Which book/series should be made into a musical? / Kirja/sarja, josta tulisi hyvä musikaali.

Axie Oh'n The Girl Who Fell Beneath the Sea! Kirja on korealaisen mytologian inspiroima ja  kertoo tytöstä, joka uhraa henkensä ja päätyy kuolleiden merenalaiseen maailmaan. Voin nähdä sieluni silmin musikaalin lavasteet ja mielikuvituksellisen puvustuksen. Mielestäni tämä tarina värikkäine hahmoineen ja hauskoine käänteineen voisi olla todella upea, näyttävä ja hauska musikaali.

8. The head banging bit – Which book made you face-palm? / Kirja, joka sai sinut ns. facepalmaamaan (talle verbille ei ole hyvää suomennosta!)

Alexandra Monirin DC-romaanin Black Canary: Breaking Silence idea oli todella lupaava: Pöllöjen hovi on vallannut Gothamin ja tehnyt siitä hyperpatriarkaalisen valtion, jossa naisia sorretaan kaikin mahdollisin tavoin – heiltä on jopa viety oikeus laulamiseen. Nuori Dinah Lance inspiroi äänellään ihmisiä vallankumoukseen. Dinah oli kuitenkin paikoittain turhauttavan epälooginen ja lähes tyhmä. Hän teki mokia, joita en millään suostunut uskomaan, että kukaan yhteiskuntansa rajoitteet tunteva ja älykäs ihminen tekisi. Romaanin romanssi oli myös pökkelö ja tylsä, eikä maailmaa oltu kehitelty lainkaan tarpeeksi.

9. "Oh baby, can't do this to me, baby" – Pick a moment from a book where you felt like the author was being mean to you. / Hetki jossain kirjassa, joka tuntui siltä, että kirjailija oli juuri sinua kohtaan ilkeä.

V. E. Schwab ilkeili minulle suunnattomasti Shades of Magic -trilogian kolmannessa kirjassa A Conjuring of Light (fun fact: ACOL on suosikkikirjani tässä trilogiassa!). Tässä kirjassa lukija pääsee vihdoinkin näkemään Holland Vosijkin hahmon taustatarinan, ja Hollandin suurena fanina tämä ei todellakaan ollut hauskaa luettavaa. Hollandilla menee aina tasaisen huonosti – häntä rakastavalla fanilla on luvassa paljon surua ja murhetta – mutta kolmas kirja oli jo aivan oma juttunsa. 

10. "Nothing really matters to me" – Which character(s) did you not care about? / Hahmo tai ryhmä hahmoja, joista et tykännyt.

Meri Valkaman Sinun, Margot oli täynnä loistavaa historian ja erityisesti Itä-Saksan kuvausta. Valitettavasti kirjan hahmot jäivät todella kalvakoiksi ja tylsiksi. En muista enää kenenkään nimeä, paitsi tietysti Margotin, mutta senkin muistan vain siksi, että se on kirjan nimessä. Jos romaanin hahmot ja merkittävimmät juonenkäänteet olisivat olleet muistettavampia, olisi kirjasta mahdollisesti tullut yksi kaikkien aikojen suosikeistani historiallisen fiktion genressä. Valitettavasti se jäi kuitenkin vain kirjaksi jossa historiallinen aikakausi on upea ja kiehtova, mutta muu perin tylsää.

Äiti, suojelija ja sadonkorjuun jumalatar – oikeutta Demeterille

"I am Demeter, the holder of honour. I am the greatest

boon and joy for immortals and mortals alike."

- Homeric Hymn to Demeter

Demeter, roomalaisittain Ceres, oli titaani Kronoksen ja hänen sisarvaimonsa Rhean tytär. Hän oli osa suurta sisaruskatrasta, johon kuuluu heidän isänsä syrjäyttänyt Zeus, merenjumala Poseidon, jumalten kuningatar Hera, manalan hallitsija Hades ja lempeäluontoinen kotilieden jumalatar Hestia. Demeter oli sisarustensa ja lukuisten sukulaispoikiensa ja -tyttöjensä ohella yksi Olympoksen kahdestatoista suuresta jumalasta, jotka hallitsivat ihmisten maailmaa sekä omaa, erityistä jumaluutensa alaa.

Mistä Demeter oli siis vastuussa? Tärkein Demeterin vastuualoista oli sadonkorjuu ja maanviljely. Hän suojeli ja huolehti viljoista ja muista syötävistä  kasveista – on tärkeää muistaa, ettei hän ollut ns. villin luonnon jumalatar, vaan spesifisti syötävän, ravitsevan kasvillisuuden jumala. Demeter oli se, jonka puoleen ihmiset kääntyivät rukoillessaan hyvää satoa, ja ollessaan suotuisalla tuolella, hän huolehtii sadon kattavuudesta ja siitä, että ihmiset pysyvät ravittuina. Hänen voisi sanoa olevan yksi tavallisen ihmisen arjen olennaisimmista jumalista. Jokaisella jumalalla on symboleja, jotka auttavat esimerkiksi hänen tunnistamisessaan taiteessa. Demeterillä nämä symbolit liittyvät hänen luontoonsa "viljajumalana" – jos joukkiossa jumalhahmoja on nainen, joka kantaa esimerkiksi runsaudensarvea, soihtua, viljatukkua tai leipää, hän on mitä luultavimmin Demeter. Sadonkorjuun ohella Demeterin vastuulla olivat myös, pienemmissä määrin, avioliitto, synnytys ja terveys. 

Demeter tuntuu jääneen paljolti perheenjäsentensä varjoon. Sanoisin, että hän on Hestian ohella Olympoksen vähiten tunnettu hahmo. Mistä tämä unohdus sitten mahtaa johtua? No, kuten Hestiankin tapauksessa, veikkaan, että yksi suurimpia syitä on se, ettei Demeter ole ihan yhtä räiskyvä ja jännittävä persoona kuin muut jumalat. Hänellä on eeppiset hetkensä – niistä lisää kohta – mutta hän ei esiinny niin monissa villeissä tarinoissa viettelyksistä, taisteluista, muodonmuutoksista ja kaistapäisistä sattumuksista, kuin esimerkiksi hänen veljensä Zeus, tai veljenpoikansa Dionysos ja Apollo. Hänen jumaluutensa ala – sadonkorjuu, maanviljely ja maatalous – eivät myöskään ole yhtä jännittäviä, kuin Artemiksen metsästys, Areksen sota tai Afroditen rakkaus ja himo. Tilannetta ei myöskään varmaan auta se, että Demeterin tarinat pyörivät paljolti hänen äiti-roolinsa ympärillä ja, että hän on monin tavoin hyvin perinteisen feminiininen hahmo, ja luulenpa, että me kaikki tiedämme, etteivät ihmiset useinkaan jaksa kiinnostua perinteisesti feminiinisistä naisista yhtä paljon kuin mieshahmoista tai ns. räväkämmistä naishahmoista.

Demeter ansaitsisi kuitenkin mielestäni tulla muistetuksi ja otetuksi mukaan feministiseen keskusteluun ja tarkasteluun. Jumalattaret kuten hän ja Hestia, edustavat omanlaistaan voimaa ja valtaa, ja ansaitsevat tulla kunnioitetuksi taistelevien jumalatarten, Athenan ja Artemiksen, rinnalla voimakkaina, merkittävinä naishahmoina. "Strong female character" – termi, jossa on omat ongelmansa, mutta ei niistä nyt sen enempää – voi olla myös nainen, joka ei käytä miekkaa tai jousta, ei ota osaa sotiin ja niin edespäin. Demeterin tärkeyttä kreikkalaisessa maailmassa ja mytologiassa ei voi myöskään vähätellä: jos hän niin päättää, ihmiset eivät saa ravintoa. Hänellä on hyppysissään todella, todella paljon valtaa. Tarpeen tullen, hän ei pelkää käyttää sitä, mikä johtaakin meidät Demeterin kuuluisampaan ja tärkeimpään myyttiin, tarinaan, joka tekee hänestä mielestäni ainutlaatuisen...

Demeter sai veljensä Zeuksen (kenenkäs muunkaan) kanssa tyttären, kauniin Persefonen. Eräänä päivänä, kun Persefone oli ystäviensä kanssa niityllä, manalan jumala Hades, Persefonen setä sekä eno, kidnappasi hänet ja vei hänet mukanaan manalaan. Demeter kauhistui suuresti rakastamansa tyttären katoamisesta ja etsi häntä tauotta. Surussaan Demeter antoi kasvien kuihtua. Demeter sai lopulta tietää Zeuksen ja Hadeksen juonineen Persefonen kidnappauksen yhdessä, ja raivostui, ymmärrettävästi. Pakottaakseen veljensä kuuntelemaan häntä ja palauttamaan hänen tyttärensä, hän antoi ihmisten nääntyä, viljan kuolla ja maailman autioitua. Leppymättömyydellään Demeter saavutti jotain, mihin vain harva pystyi: hän sai Zeuksen nöyrtymään. Säästääkseen ihmiskunnan, Zeus vaati Hadesta palauttamaan Persefonen äidilleen, mutta Hades, joka ei halunnut luopua kidnappaamastaan morsiamesta, huijasi tytön syömään manalassa kasvaneen granaatinomenan siemeniä. Tyttären ja äidin syleillessä, Persefone kertoi tapahtuneesta äidilleen, joka tajusi heti, mitä tämä tarkoittaa. Jos olento on syönyt manalassa kasvanutta ruokaa, hän on ikuisesti sidottu manalan maailmaan: koska hän söi  granaatinomenan siemeniä, Persefone joutuu palaamaan joka vuosi manalaan muutamaksi kuukaudeksi. Tämän takia joka vuosi, muutama kuukausi vuodesta on elotonta, kylmää ja koleaa: Persefone palaa aviomiehensä rinnalle, manalan kuningattareksi, ja Demeter jää kaipaamaan tytärtään. Kun hän saa lapsensa takaisin, kasvit ja vilja kukoistavat, heijastellen jumalattaren riemua.

Persefonen kidnappausmyytti on kuuluisa, kenties yksi Kreikan mytologian tunnetuimmista. Se on minusta myös erityisen tärkeä, jos mytologiaa haluaa tutkiskella feministisestä näkökulmasta. Kreikan tarustossa on, valitettavasti, todella, todella monia myyttejä tyttöjen ja naisten satuttamisesta, kidnappauksista ja raiskauksista. Ja vaikka Hadeksen ja Persefonen myytistä kirjoitettaisiin kuinka monta romanttista uutta versiota, se ei muuta sitä, että antiikin tarinoissa heidän suhteensa oli väkivaltainen ja pakotettu. Antiikista meille ei ole säilynyt yhtään versiota, jossa Persefone olisi halunnut Hadeksen puolisoksi. Ken tietää, saattoihan sellainen versio olla, mutta jos olikin, me emme sitä tiedä. Persefonen tarina eroaa kuitenkin monista sen kaltaisista yhdellä merkittävällä tavalla: hänellä on elämässään nainen, joka pitää hänen puoliaan, eikä anna miesten satuttaa häntä nostattamatta myrskyä.

En voi korostaa tarpeeksi kuinka merkittävää ja ainutlaatuista Demeterin raivo tyttärensä kohtelusta on. Maailmassa ja tarustossa, jossa naisten tuskaa harvoin käsitellään, jossa tytöt saavat maksaa karvaat hinnat miesten haluista ja teoista, Demeter käyttää kaiken valtansa puolustaakseen Persefonea. Toki, hän antaa viattomien kuolevaisten kärsiä, mutta hän satuttaa tällä tavalla myös häntä vastaan rikkoneita jumalia: jos kuolevaisia ei ole, kuka palvoo Zeusta, kuka antaa hänelle uhrilahjoja? Demeterin raivo on julmaa, mutta siinä on myös jotain todella kaunista. Ja parasta tässä myytissä on se, että hän, ainakin osittain, voittaa. Hän saa tyttärensä takaisin, ja vaikka Persefone joutuu vuosittain palaamaan manalaan, hän saa viettää muun ajan maan päällä, rakastamansa äidin kanssa. Osaan nimetä tämän tarinan ohella ehkä yksi tai kaksi kreikkalaista tarinaa, jossa naiset onnistuu pelastamaan toisen naisen, edes osittain. Oheisesta maalauksesta (tiedot löytyvät alhaalta) minun on pakko sanoa sen verran, että minua hymyilyttää aina se, kuinka Persefone ojentaa kätensä äitiään kohti, selvästi häntä kaivaten, ja Demeter odottaa tytärtään, valmiina syleilemään tätä. Näiden kahden välinen on aito, hellä rakkaus, paistaa tästä taulusta.

Lopuksi haluan puhua vähän moderneista versioista Demeterin, Persefonen ja Hadeksen myytistä. Viime vuosina on julkaistu todella monia romanttisia romaaneja ja sarjakuvia, joissa Hadeksen ja Persefonen suhde on muutettu suostumukselliseksi, rakastavaksi ja ei-insestiseksi. Kirjaston ja kaupan hyllyiltä löytyy muun muassa Bea Fitgeraldin Girl Goddess Queen, Scarlett St. Clairin A Touch of Darkness ja sen jatko-osat, Katee Robertin Neon Gods, Sav R. Millerin Promises and Pomegranates, Emma Hammin Tempting Hades ja Rachel Smythen Lore Olympus. Parista kirjoitetaan myös paljon fanifiktiota. Tässä vaiheessa minun velvollisuuteni on sanoa, että mytologiaa saa tulkita miten haluaa. Kreikkalainen tarusto kehittyi vuosisatojen aikana oraalisena kertomusperinteenä, jokaisen kertojan tuodessa tarinoihin oman näkökulmansa. Jos haluat ajatella Hadesta ja Persefonea pariskuntana, se on oikeutesi, jos haluat kirjoittaa heistä rakkaustarinan, anna mennä. Minä en henkilökohtaisesti osaa nähdä heitä romanttisena, minulle heidän tarinansa on aina ennen kaikkea raiskausmyytti. 

Ongelmani näiden modernien versioiden kanssa ei ole niinkään se, että ne ovat olemassa, vaan se, miten Demeteriä usein kuvataan niissä. Jokainen tarina tarvitsee antagonistin, ja jos Hades ei enää tuota roolia täytä, se lankeaa usein Demeterin harteille. Tästä toisen naisen autonomiaa ja vapautta puolustavasta naisesta tehdään ylisuojeleva, tyrannisoiva äiti. Lueskellessani matskuja tätä esseetä varten, törmäsin Steph Foglerin vuonna 2022 julkaisemaan tekstiin The Persephone Project (PDF löytyy netistä), jossa hän kirjoitti seuraavasti: "Depicting Persephone and Hades in a relationship and believing that relationship would be cute or interesting can co-exist with believing it is not right to villanize Demeter, but it is telling that Demeter's villainization is so commonly linked with romantic Persephone/Hades in these stories and fanfics." Näen yleensä, että näitä tuoreita Persefone-keskeisiä kirjoja kuvaillaan feministisinä, koska Persefonelle annetaan aktiivisempi rooli myyttinsä tapahtumissa, eikä hän ole ns. jumissa uhrin roolissa. Hän on manalan kuningatar ja niin edespäin. Minulla ei ole mitään valittamista siitä, että ihmiset haluavat tulkita naishahmoja uudelleen ja antaa heille enemmän valtaa, voimaa ja vapautta. Minua kuitenkin hiertää se, että monissa (huom. ei kaikissa!!) näissä "feministisissä" tarinoissa Persefonen ja hänen heilansa Hadeksen tarina rakennetaan Demeterin demonisoinnin varaan. Jos haluat kirjoittaa feministisen tarinan, miksi tekisit yhdestä mytologian harvinaisimmista tarinoista naisten välisestä rakkaudesta, yhteydestä ja tuesta, tarinan naisten välisestä kiusaamisesta, sortamisesta ja alistamisesta? Miksi tekisit niin Demeterille ja hänen lapselleen? Se ei ole minusta kovinkaan feminististä. 

Demeter on yksi suosikeistani kreikkalaisessa mytologiassa. Hän on mielenkiintoinen kombo hellyyttä, rauhallisuutta ja lempeyttä, ja raivoa, valtaa ja kylmää voimaa. Hän ansaitsee minusta paljon enemmän kunnioitusta ja huomiota, ja siksi päätän tämän esseen ytimekkäällä huudahduksella: Oikeutta Demeterille!

Taideteokset:

Kuva 1: Ceres (Demeter) in Summer (Antoine Watteau, 1717–1718)

Kuva 2: Demeter Mourning for Persephone (Evelyn de Morgan, 1906)

Kuva 3: The Return of Persephone (Frederic, Lord Leighton, 1890–1891)

Kuva 4: Demeter, teoksessa Ceres (Demeter) Begging for Jupiter's Thunderbolt After the Kidnapping of Her Daughter Proserpine (Persephone) (Antoine-Francois Callet, 1777)

5 Suosikkia: Star Wars -planeetat

Tänään olisi tarjolla Star Wars -höpinää!

Tämän listan tekeminen oli yllättävän helppoa. Luulin, että minulla olisi enemmän selkeästi suosikkeja planeettoja, mutta nämä viisi tulivat mieleen välittömästi.

1. Naboo

Ihanainen Naboo. Ihan ensimmäiseksi on pakko mainita, että jos minun olisi asuttava jollakin Star Warsin planeetalla, valitsisin ehdottomasti Naboon. Se on kaunis, vehreä planeetta täynnä vesiputouksia, niittyjä ja järviä, ja mielestäni planeetan arkkitehtuuri on pyöreine muotoineen ja harmonisine väreineen myös hyvin viehättävää. Lisäksi, Naboolla arvostetaan suuresti kulttuuria ja taiteita, joten viihtyisin siellä varmasti. Ja vaikka Naboo on monarkia, se ei ole perinnöllinen monarkia, vaan kansa äänestää tasaisin välein uuden kuningattaren, mikä sopii minulle ihan hyvin. En haluaisi asua monarkiassa, jossa yksi suku hallitsee ikuisesti ja pitää hyppysissään kaikkea valtaa. 

Sen lisäksi, että haluaisin asua siellä, Naboo on minusta muutenkin kiinnostava planeetta. Se on tärkeä Star Warsin juonelle, polkaiseehan Naboon piiritys ja valloitus tulevan keisarin, Palpatinen, suuren suunnitelman käyntiin. Episodi ykkösessä suosikkikohtaukseni ovat juuri Naboolla: planeetan kulttuuri ja erityisesti sen hallinnon rakenne tulee elokuvassa hyvin esiin, vaikka sitä ei pysähdytä sen kummemmin selittämään. Pikkutyttönä minua myös erityisesti riemastutti se, että Naboon kuningattaret ovat nuoria naisia, teini-ikäisiä, joilla on tukenaan ja apunaan taistelevien palvelusneitojen joukko. 

Naboolla on kuitenkin kauniin kuorensa, kuningattarensa upean muodin ja näennäisen harmonisuuden alla myös kurjempiakin salaisuuksia, mikä tekee planeetasta realistisemman, ja siten vähän paremman. Jos se olisi täysi utopia, se olisi tylsä paikka. Se, miten Naboo on kohdellut paikallista gungan-kulttuuria on kurjaa ja E. K. Johnstonin Padmé-trilogiassa pohdiskellaan sitä, ettei Naboo ole aina ollut reilu naapuriplaneettojaan ja -kuitaan kohtaan. Naboo ei myöskään tuota vain Padmé Amidalan kaltaisia hyviä ihmisiä, vaan sielä on kotoisin myös SW-universumin suurin pahis, Palpatine. Palpatinen luonteen ja hänen kotinsa välinen ristiriitaisuus on kiehtova.

2.. Tatooine

Luke Skywalker kuvailee köyhää, kaaottista ja kurjuuden hallitsemaa kotiaan episodi nelosessa: "If there's a bright center the the universe, you're on the planet that it's farthest from". Tatooine on, väittäisin, ikonisin kaikista Star Warsin planeetoista. Se on ensimmäinen planeetta, jossa elokuvissa vieraillaan, se on Luke ja Anakin Skywalkerin lapsuudenkoti, ja elokuvat ja sarjat palaavat sen kaduille ja hiekkadyyneille kerta toisensa jälkeen. 

Tatooine on minulle rakas koska niin monet legendaariset hetket tapahtuvat siellä, mutta myös siksi, että planeetan kulttuuri ja elämä kiehtoo minua. Sen autiomaassa ja kaksoisauringoissa on myös omanlaistaan karua kauneutta.

Tatooine on ankea paikka jumalan selän takana. Sitä hallitsevat julmat rikollispomot, sen talous pyörii orjatyövoimalla ja kaupunkien ulkopuolella asuvia uhkaavat hiekkamyrskyt ja pelottavat otukset. Tatooinelta löytyy kuitenkin myös riemua ja yhteisöllisyyttä: ihmiset auttavat toisiaan, nautiskelevat yhdessä hurvista rakettirekikisoista ja, vaikka Tatooine onkin haastava paikka elää, se on monelle silti koti. Erityisesti minua kiehtoo paikallisten alkuperäisasukkaiden Tuskenien elämäntapa ja kulttuuri. Tuskenit olivat pitkään pelkkiä aivottoman oloisia kidnappaajia ja hirviöitä, mutta viime vuosina – esimerkiksi The Mandalorian ja The Book of Boba Fett -sarjoissa – tätä kansaa on alettu tarkastella empaattisemmin, mistä olen hyvin kiitollinen. Alkuperäiskansan demonisointi ja esittäminen väkivaltaisina hirviöinä ei ole kovinkaan loisteliasta. Erityisen hauskaa minusta on esimerkiksi se, että Tuskeneille on luotu oma, uniikki viittomakielensä!

Kun eräs hahmoista liittyy The Book of Boba Fett -sarjassa taisteluun kaupungin vallannutta rikossyndikaattia vastaan, hän sanoo: "This planet deserves better". The Book of Boba Fett ei ollut minusta kummoinen sarja, mutta tuo lainaus on jäänyt mieleeni. Tatooine on aina ollut rikollisuuden, korruption, orjuuden ja kurjuuden pesäke, joten se, että paikalliset nousevat vastarintaan ja puolustavat oikeuttaan elää vapaasti, ilahdutti minua. Tatooine, sen kansa, todellakin ansaitsee parempaa. Toivon, että Boba Fettin reilun suojeluksen alla, planeetta – tai ainakin osat siitä – voisi vihdoinkin alkaa kehittyä parempaan päin.

3. Coruscant

Ensimmäistä kertaa episodeissa I–III esiintyvä Galaktisen tasavallan keskusplaneetta, Jeditemppelin ja Senaatin tyyssija Coruscant on aina ollut minusta todella cool ja jännittävä planeetta. Minua on aina kiinnostanut Star Warsin politiikka sekä Jedikulttuuri, joten luonnollisesti Coruscant on minulle hyvin tärkeä ja rakas planeetta. 

Coruscant on kaupunkiplaneetta. Villiä luontoa ei ole, vaan suunnilleen joka ikinen sentti planeetan pinnasta on rakennusten peittämää. Coruscant on satoja, ellei tuhansia kerroksia syvä, ja mitä alemmas kerroksissa menet, sitä synkempää ja laittomampaa elämänmeno on. Ylimmät kerrokset ovat rikkaiden ja valtaapitävien valtakuntaa. Coruscantista löytyy hämyisiä kapakoita, ylellisiä kattohuoneistoja, rikollisjengien piilopaikkoja ja tavallisen kansan ruokapaikkoja, joista kuuluisin on varmaan Obi-Wanin nelikätisen ystävän Dexterin ravintola. Coruscant on paikka jossa voi tapahtua mitä vain.

Episodeissa I–III tulee hyvin ilmi, miten Coruscant on yhtä aikaa kaunis – ilmassa lentelevät alukset ja korkeiden pilvenpiirtäjien valot luovat kauniita maisemia, etenkin jos planeettaa katsoo kauempaa – sekä synkkä paikka, jossa ihmisiä asuu rikollisuuden ja köyhyyden kierteessä. Planeetan kerroksisuus on mielestäni myös oiva kuvaus siitä, miten Coruscantissa majaileva Senaatti, Tasavaltaa hallitseva poliittinen elin, on korruptoitunut ja omia etujaan suojeleva, ja mätänee hiljalleen sisältä. Köyhät ja epäonniset pakotetaan elämään alemmissa kerroksissa, kun taas pintapuolella näkyvissä on varakkaiden ihmisten loistokas elämä. Vähempi osaiset ovat "out of sight, out of mind", ja rikkaat voivat keskittyä omaan hienoon elämäänsä. Jos Senaatti ei pysty tekemään mitään edes pääkaupungin jakautuneeseen tilanteeseen, miten sen voisi olettaa voivan hallita reilusti kokonaista galaksia?

En kuitenkaan koskaan haluaisi asua Coruscantissa. Jos ainut mahdollisuus kokea luontoa olisi löytää tieni johonkin keinotekoiseen puutarhaan, joka varmaan sijaitsee jonkun senaattorin yksityisasunnon katolla, tulisin hulluksi.

4. Alderaan

Jos en voisi asua Naboolla, pakkaisin laukkuni ja suuntaisin Alderaaniin. Alderaan on kaunis, vuoristoinen planeetta, joka on tunnettu rauhallisuudestaan ja pasifistisuudestaan. Sitä hallitsee perinnöllinen monarkia, mutta kaikki tarinat mitä Alderaanista on kerrottu, viittaa siihen, että tämä monarkia on aidosti reilu ja kansan luottamusta nauttiva. Alderaanin viimeinen kuningatar Breha Organa, prinsessa Leian adoptioäiti, aidosti halusi suojella kansaansa.

Alderaan on kuuluisa siitä, että se tuhotaan saagan ensimmäisessä elokuvassa, episodi nelosessa. Alderaanin prinsessa Leia joutuu katsomaan kotinsa räjähtävän, tietäen, että miljoonien viattomien ohella myös hänen vanhempana kuolivat. Tätä julmuutta ei pysähdytä sen kummemmin pohtimaan elokuvassa, vaan juoni rullaa eteenpäin nopealla tahdilla, mutta onneksi myöhemmät tarinat, sarjat, kirjat ja sarjakuvat, ovat pysähtyneet käsittelemään Alderaania tarkemmin. Saimme Obi-Wan Kenobi -sarjassa viettää aikaa Alderaanilla sen hallitsijaperheen kodissa, ja esimerkiksi Mark Waidin Princess Leia -sarjakuva antaa Leialle tilaa käsitellä kotinsa menetystä ja alderaanilaisten diasporaa. Ilman näitä tarinoita, Alderaan olisi vain nimi, etäisesti tärkeä paikka. Mitä enemmän tutustut planeetan kulttuuriin ja kansaan, sitä enemmän Alderaanin tuhoutuminen satuttaa. Ja sen pitäisi satuttaa. 

Alderaan on myös visuaalisesti kiinnostava planeetta. Sen perusteella mitä olemme nähneet, sen arkkitehtuuri on kauniin sulavalinjaista. Pidän myös siitä, miten hypermodernilta näyttävä teknologia ja arkkitehtuuri elää rinnakkain vehreän luonnon, veden ja vuoriston kanssa. Toisin kuin Coruscantissa, jossa kaikki on metallin peittämää, Alderaanilla selvästi arvostetaan myös luontoa.

5. Planet X

Tähän eriskummallisen planeettaan et törmää Star Warsin elokuvissa tai sarjoissa. Mysteerinen Planet X on Star Wars: The High Republic -kirjoissa ja sarjakuvissa esiintyvä outo, pelottava, mutta silti kaunis planeetta.

Planet X on läpeensä elossa. Ilma, kivet, kasvit, tuulet, kaikki on enemmän tai vähemmän  elävää, ja planeetalla tuntuu olevan jonkin asteinen tietoisuus. Se suojelee itseään tunkeilijoilta (sitä ympäröi suojarengas, jota on lähes mahdoton läpäistä), ja vain harvat ovat koskaan selvinneet elossa Planet X:n pinnalle saati sitten palanneet sieltä hengissä kotiin.

Planet X on monestakin syystä kiehtova. Ensinnäkin, se on Star Wars: The High Republic -saagan keskeisimmän uhan ja mysteerin salaisuuksien säilyttäjä: Jedejä piinaavat nimettömät hirviöt (The Nameless), jotka pystyvät imemään Voiman – ja siten elämän – Jedeistä, ovat sieltä kotoisin, eikä kukaan tiedä miten niitä vastaan tulisi taistella. Vastaukset saattavat kuitenkin löytyä Planet X:n syvyyksistä. Toiseksi, planeetta on hauska sen ulkoisesti kauniin ja värikkään, mutta tosiasiassa aika pelottavan viban takia. Puut ja kasvit kasvavat epärealistisen nopeasti, ja ihmisten tunteet räiskyvät ja syttyvät, yhtälailla, epärealistisen nopeasti. Monet siellä vierailevat hahmot menettävät pikkuhiljaa järkensä planeetan energian vallatessa heidän mielensä.

Oheisessa kuvassa tulee hyvin ilmi millaista Planet X:n maasto on. Kuva on Charles Soulen sarjakuvasta The Eye of the Storm, jossa saagan pääpahis Marchion Ro vierailee tällä nimettömällä, hämmentävällä planeetalla, luonnollisesti pahoissa aikeissa. 

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 4

On jälleen koittanut aika Taylor Swiftille ja mytologialle!

Eli, lyhykäisesti, tässä sarjassa yhdistelen Swiftin biisejä kreikkalaisen mytologian hahmoihin, ja selitän sitten miksi mielestäni kukin biisi sopii valitsemalleni hahmolle kuin nakutettu.

"And you know for me, it's always you" – I Know Places ja Orestes ja Pylades

I Know Places levyltä 1989 kertoo kenties suhteesta valokeilassa, siitä kuinka metsästäjät – paparazzit ja juorulehdistö – seuraavat pariskuntaa, vainoavat heitä, kohtelevat heitä kuin riistaa, mutta miksei se voisi myös olla laulu kahdesta pojasta, jotka koettavat paeta toista heistä vainoavia Raivottaria? Ehdotan, että tämä laulu voisi olla Taylor Swiftin biiseistä Mykenen vainotun prinssin Oresteen ja tämän kumppanin Pyladeen laulu.

Raivottaret, koston jumalattaret, jahtaavat Orestesta, koska Orestes tappoi äitinsä, joka oli murhannut Oresteen isän. Orestes ei kenties halunnut tappaa äitiään – ainakin hän ilmaisee useimmissa versioissa katumusta ja ahdistusta murhan hetken koittaessa – mutta se oli hänen velvollisuutensa: pojan tulee kostaa isänsä kuolema, vaikka se tarkoittaisi perheenjäsenen tappamista. "See the vultures circling, dark clouds" on mielestäni oiva kuvaus Raivottarista, ja "They are the hunters, we are the foxes" kuvaa hyvin sitä, kuinka Orestes ja hänen kanssaan pakeneva Pylades, hänen ystävänsä (joka tulkitaan joskus hänen rakastajakseen), ovat Raivottarille kuin riistaa, pelkkiä säälittäviä otuksia, jotka he voivat metsästää ja tuhota.

Oresteen ja Pyladeen uskollisuus toisiaan kohtaan on hyvin kaunista. He ovat todellakin varsinainen ride-or-die -duo: huolimatta kaikista vastoinkäymisistä, jotka he kohtaavat, he pysyvät yhdessä ja auttavat toisiaan.  Raivottaret vainoavat Orestesta, hänen kaupunkinsa kääntyy häntä vastaan, häntä kohdellaan rikollisena ja henkisesti likaisena, turmeltuneena, mutta Pylades ei koskaan hylkää häntä. Heidän suhdettaan kuvaa loistavasti tämä kohta Euripideen Orestes-näytelmästä (Anne Carsonin käännös) – Pylades sanoo: "I'll take care of you" ja Orestes vastaa, apeana ja itseinhon valtaamana, "It's rotten work". Pylades vastaa hänelle lempeästi: "Not to me, not if it's you". Tämä dialoginpätkä on noussut internetissä jättimäiseen maineeseen, uskollisuutta ja kumppanuutta symboloivaksi lainaukseksi. Huolimatta siitä, tulkitsetko heidät rakastavaisiksi vai vain ystäviksi, et voi väittää etteikö I Know Places -laulun "And you know for me, it's always you" sopisi heille. "Just grab my hand and don't ever drop it, my love" sopii heille myös: he pakenevat, he juoksevat, mutta jos he vain pitävät toisistaan kiinni, he pärjäävät.

Minulla ei ole Oresteen ja Pyladeen suhteesta kiinnostuneille suositeltavana modernia kirjallisuutta, mutta antiikin teoksia minulla olisi kaksi kappaletta, jotka mielestäni kuvastavat hyvin heidän läheisyyttään ja sitä, kuinka olennainen Pylades on Oresteelle tämän kamppaillessaan kohtalonsa kanssa. Jo aiemmin mainittu Euripideen Orestes on kuvaus hulluudesta, johon Raivottaret ajavat Oresteen. Oresteen sisko Elektra ja Pylades yrittävät auttaa häntä ja selvittää miten he voivat pelastua Oresteen vaikeroidessa, hallusinoiden ja peläten. Oresteen ja Pyladeen ystävyys on yksi näytelmän parhaita puolia. Pylades on näytelmässä myös harvinaisen puhelias – useinkaan hän ei näytelmissä paljoa puhele. Esimerkiksi Aiskhyloksen Oresteiassa hänellä on yksi lause sanottavanaan.

Mutta tuo yksi lause, nuo muutamat sanat, ovat niin olennaisia Oresteialle, ja siksi minun on pakko suositella myös sitä tässä osiossa. Pylades on läsnä Oresteen rinnalla tämän arpoessa miten kostaa isänsä murha ja, kun Oresteen tulee tehdä hänen koko loppuelämänsä määrittelevä valinta, Pylades on se, jolta hän kysyy neuvoa viimeisen kerran. Pylades antaa hänelle voimaa tehdä se mitä hänen täytyy. Vaikka he eivät rupattele, heidän suhteensa syvyys ja olennaisuus Oresteelle tulee silti vaivatta esille.

"The role you made me play of the fool, no I don't like you" – Look What You Made Me Do ja Hera

Look What You Made Me Do, levyltä Reputation, on Taylor Swiftin katkera, vihainen ja naseva kappale hajonneesta ystävyydestä, pettymyksestä ja siitä, miten laulun puhuja on pakotettu vihollisen, huijarin ja petetyn rooliin. Laulun puhuja miettii elämäänsä, valintojaan, kostoa, karmaa ja syntyy uudelleen aikaisempaa voimakkaampana ja vahvempana, mutta kenties myös kylmempänä. Kuka muu tämä biisi voisi olla kuin jumalten kuningatar, moneen kertaan petetty ja karvaan kostonhimoinen Hera?

Hera on kostonhimoinen nainen, josta minun on aina välillä hankala päättää mitä ajattelen. Hänen raivonsa on oikeutettua monin paikoin, kukapa meistä ei olisi vihainen jos aviomiehemme jatkuvasti pettäisi meitä emmekä voisi jättää häntä tai taistella häntä vastaan, koska hän on meitä voimakkaampi? Mutta toisaalta, Hera, koska hän ei voi kostaa Zeukselle, purkaa raivonsa Zeuksen rakastajiin ja seksuaalisen väkivallan uhreihin, ja joskus jopa heidän lapsiinsa. Hera on ehkä uhri, mutta hän ei ole viaton uhri, vaan myös omalla tahollaan kivun ja surun aiheuttaja. Look What You Made Me Do -kappaleessa puhuja myöntää tehneensä ehkä joitain virheitä, mutta ei silti kadu tekojaan ja vihaansa, vaan kokee ne oikeutettuina, karmana häntä satuttaneelle ihmiselle: "The world moves on, another day another drama, drama / But not for me, not for me, all I think about is karma / And then the world moves on but one thing's for sure / Maybe I got mine, but you'll all get yours".  

En usko Heran katuvan koskaan tekojaan, vaan aidosti uskovan, että hän tekee mitä hänen täytyy ja sen mitä hän pystyy aviomiestään rangaistakseen. "Look what you made me do", kappaleessa laulutaan: olen varma, että Hera syyttää sisimmissään Zeusta kaikista kauheista teoistaan – jos hän ei pettäisi ja loukkaisi Heraa jatkuvasti, Heran ei toki tarvitsisi toimia näin radikaalisti? Heran tarve kostaa Zeuksen petokset juontuu, ainakin minun mielestäni, ennen kaikkea siitä, että Zeus asettaa hänet naurunalaiseksi ja julistaa teoillaan ihmiskunnalle sekä muille jumalille, ettei Hera ole hänelle tarpeeksi. Look What You Made Me Do -laulun täydellisin kohta Heralle onkin siis: "The role you made me play of the fool / No, I don't like you". 

Euripideen Herakles-näytelmässä Heran kostonhimoisuus on mainiosti esillä. Hän ei esiinny näytelmässä, mutta hänen raivonsa ja vihansa Heraklesta, miehensä aviotonta lasta, kohtaan johtaa tarinan sen karmaisevaan huipentumaan. Jos haluat antiikin teoksen, jossa Hera esiintyy itse ja pääsee ääneen, suosittelisin ehdottomasti Homeroksen Iliasta. Heran neuvokkuus tulee loistavasti esille myös tässä eepoksessa, jossa hän työskentelee taukoamatta kreikkalaisten auttamiseksi, käyttäen vaikutusvaltaansa jumalten kuningattarena, manipulointia ja neuvottelua sekä viettelyn taitoa.

Heraa voit seurata useammassakin modernissa teoksessa. Hän on kertoja Claire Northin teoksessa Ithaca, ja hän pohdiskelee, seuratessaan kuningatar Penelopen elämää, omaa rooliaan kuningattarena ja naisjumalattarena, joka on aina elänyt miehensä varjossa ja jota, kuten kreikkalaisen maailman ihmiskuningattariakin, on usein kohdeltu ja ymmärretty väärin. Jos haluat Heran oma näkökulman sijasta lukea hänestä antagonistina, tsekkaa ehdottomasti Phoenicia Rogersonin Herc, jossa, kuten Herakles-näytelmässä, Hera pyrkii tuhoamaan Herakleen elämän, usein mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. 

"You left me no choice but to stay here forever" – Right Where You Left Me ja Penelope

Evermore-levyn Right Where You Left Me on kappale jumiin jääneestä naisesta, joka odottaa rakastettunsa paluuta, jämähtäneenä  menneisyyteen. Hän istuu paikallaan, muu maailma pyörii eteenpäin, mutta hän vain odottaa. Right Where You Left Me on laulu erosta, joten siinä mielessä tämä ei sovi Penelopelle, mutta miten voisin olla yhdistämättä laulua ikuiselta tuntuvasta odottamisesta, kumppanin katoamisesta ja muiden ihmisten mutisemista kommenteista naiseen, joka on ennen kaikkea kuuluisa siitä, että hän odottaa rakkaansa paluuta 20 vuotta? 

Kun Troijan sota alkoi, Penelopen aviomies Odysseus ei halunnut lähteä kotoaan ja jättää vaimoaan ja vauvaansa. Hänen oli kuitenkin pakko, yhtenä kreikkalaisista kuninkaista, lähteä matkaan. Sota kesti kymmenen pitkää vuotta, ja hänen kotiinpaluunsa kesti toiset kymmenen pitkää vuotta. Penelope on aviollisen uskollisuuden ja horjumattoman rakkauden symboli. Hän ei halunnut tätä, mutta ei hän voinut sitä estääkkään – Swift laulaa: "You left me no choice but to stay here forever" ja mielestäni tämä sopii Penelopelle mainiosti. Hän ei voi jatkaa elämäänsä, koska hänen miehensä oli joko elossa sotatantereella tai kadoksissa, ei virallisesti menehtynyt: hänen kohtalonaan on odottaa, vaikka ikuisesti, kunnes hänen miehensä joko palaa tai hänen ruumiinsa löydetään. Monet Penelopen ympärillä yrittivät parhaansa saada tämän menemään uudelleen naimisiin, halveeraten tämän itsepintaista odottamista."They say, 'What a sad sight'", "Did you ever hear about the girl who got frozen?" ja "Did you hear about the girl who lives in delusion?" ovat kuin kenen tahansa Penelopen kosijan ajatuksia tästä oletetusta leskestä. 

Kappaleesta löytyy myös pätkä, joka sopisi mielestäni hyvin siihen, miten Penelope ehkä itse koki oman odottamisensa ja sen, että muut yrittävät hoputtaa häntä uusiin naimiisin. "Everybody moved on / I, I stayed here / Dust collected on my pinned-up hair / They expected me to find somewhere / Some perspective but I sat and stared / Right where you left me" Swift laulaa. Voin kuvitella, kuinka Penelope kokee pölyttyvänsä, uupuvuansa, elävän Päiväni murmelina -tyyppistä elämää, jossa jokainen päivä toistuu samanlaisena. Säkeet "If our love died young, I can't bear witness" tuovat minulle mieleen sen, mitä Penelope saattoi ajatella pelätessään aviomiehensä kuolevan (he eivät tietääkseni olleet ehtineet olla naimisissa pitkään ennen sodan alkua). Laulussa mainitaan myös useampaan otteeseen puhujan pelko siitä, että hänen lähtenyt rakastettunsa löytää jonkun uuden, ja vaikka tosiaan biisin ero-tematiikka ei sinänsä sovi Penelopelle ja Odysseukselle, voin nähdä Penelopen pelkäävän Odysseuksen löytävän jonkun toisen, koska Odysseuksella tunnetusti on kotimatkallaan muutama toinen nainen, jonka kanssa hän viettää aikaa (Kalypson kanssa pakosta, joten se ei ole hänen vikansa, mutta kukaan ei pidätellyt häntä Kirke-noidan saarella vuotta).

Homeroksen Odysseia on eittämättä paras lähde, jos haluat tutustua uskolliseen, kärsivään Penelopeen, joka ei kuuntele muiden ehdotuksia uusista miehistä ja uudesta elämästä, vaan odottaa jääräpäisesti kaipaamansa miehen paluuta. Hän on juonitellut jo vuosia (hänen kuuluisa kutomistemppunsa) välttääkseen kosijoiden huomion, koska hän on varma, että Odysseus palaa vielä jonain päivänä. Hän saa odottaa kauan, mutta loppujen lopuksi hän on tietenkin oikeassa, kuten hän usein tuppaa olemaan. Heidän rakkautensa on eepoksen koskettavimpia puolia, ja vaikka Odysseus rassaakin päätäni aina välillä typerillä ideoillaan ja halullaan "testata Penelopen luotettavuutta", hän kyllä todella välittää vaimostaan. Heidän kohtaamisensa on koko teoksen tunteikkain ja inhimillisin kohtaus.

Penelopen tarina on kerrottu uudelleen monesti – olen itsekin lukenut aika monta versiota hänestä. Yksi parhaimmista on Natalie Haynesin A Thousand Ships, joka kertoo Troijan sodan tarinan monien eri naisten näkökulmasta. Jotkut saavat yhden luvun, mutta jotkut, kuten Penelope, saavat monia. Haynes kuvaa Penelopen kaipuuta, kiukkua, uupumusta ja turhautumista koskettavasti. Hän haluaa miehensä takaisin, hän on vihainen koska ei tiedä missä tämä on ja heidän uudelleenkohtaamisensa ei ole aivan yhtä riemukas kuin Odysseiassa, koska Odysseus palaa muuttuneena, sotatraumoja kantavana miehenä.

Taideteokset:

Kuva 1: Orestes ja Pylades teoksessa Pylades and Orestes Brought as Victims before Iphigenia (Benjamin West, 1766)

Kuva 2: The goddess Hera (Henri Louis Marius Pinta, 1890)

Kuva 3: Penelope (Dante Gabriel Rossetti, 1869)

Elokuva, kirja, kuoppa ja fandom – Les Misérables -fanistoorini

Vuoden 2013 alussa menin isosisarukseni kanssa elokuviin. Halusimme nähdä uuden Les Misérables -musikaalielokuvan, koska a) elokuvaa oli kehuttu kovasti ja b) se oli musikaali ja pidämme musikaaleista. En tiennyt tarinan juonta, ainoastaan sen, että se perustui ranskalaiseen klassikkokirjaan. Äitini kertoi minulle jotain tarinasta ennen kuin menin teatteriin: hän mainitsi, että se on kertomus yhteiskunnan alaluokista, että nuori mies nimeltä Marius ajautuu kolmiodraamaan ja, että teoksessa on kapinointia monarkiaa vastaan. Istahdin leffateatteriin tyytyväisenä, valmiina kokemaan ensimmäistä kertaa tämän musikaalimaailman rakastetun klassikon.

Elokuvan synnyttämien tuntemusten kuvaamiseen sopii vain ja ainoastaan mitä perinteisin suomalainen huudahdus: Voi hyvät hyssykät! Rakastuin elokuvaan ensi näkemältä koko sielullani, ja kun astelin teatterista ulos sisarukseni kanssa, olimme molemmat tyystin hiljaisia. Ensimmäinen asia mitä muistan sanoneeni hänelle, oli "Sinä tykkäsit varmaan siitä blondista kapinajohtajasta eniten" – olin oikeassa, koska tunnen hänen makunsa ja Enjolras oli kuin hänelle luotu hahmo. En ensimmäisellä katselemiskerralla kiinnittänyt huomiota nykyiseen lempihahmooni, Grantaireen, koska hän esiintyy elokuvassa yhteensä ehkä noin viisi minuuttia eikä hänen nimeään taideta edes mainita. Ensi kerralla muistan pitäneeni myös eniten Enjolrasista ja päähenkilö Jean Valjeanista, joka on mielestäni aidosti yksi parhaimmista klassisen kirjallisuuden hahmoista. Hänen kehityksensä on uskomatonta.

Elokuvan katsottuani ajauduin vanhaan kunnon fandomkuoppaan. Vietin tunteja Tumblrissa selaten Les Mis fanarttia, gifsettejä, analyyseja ja kommentaareja. Kuuntelin musikaalin biisejä tauotta ja opin nopeasti laulujen sanat ulkoa. Fun fact, aina kun laulan Les Misiä, tuppaan laulamaan ryhmälauluissa Mariuksen lyriikoita, koska ne eivät mene liian korkealle tai liian matalalle. Minulla ei kuitenkaan ole mitään estoja laulaessani soololauluja: minä teurastan Cosetten korkeat nuotit ilolla, kun siltä tuntuu, ja häpäisen itseni riemukkaasti ulovessani I Dreamed a Dreamia. Toinen fun fact, lempilaulujani musikaalista ovat mm. One Day More, Do You Hear the People Sing, ABC CAfé / Red and Black, On My Own ja Bring Him Home. Fandomissa pyöriessäni aloin tutustua tarkemmin elokuvan hahmoihin ja aloin kiintyä, kuten niin monet Tumblrin maailmassa, erityisesti ns. barrikaadipoikiin, eli tarinan kapinallisiin opiskelijoihin, jotka pyrkivät, huonolla menestyksellä, kaatamaan epäoikeudenmukaisenaan pitämän monarkian. En viitsi kohdella tätä spoilerina, koska jos tarinan nimi on Les Misérables, suomennettuna Kurjat, luulisi kenen tahansa voivan olettaa, ettei mikään kirjassa ole hirveän iloista ja onnistunutta. Suosikikseni näiden poikien joukosta nousi Grantaire, ryhmän alkoholisoitunut kyynikko, osittain sen takia, että hän toi joukkoon mielenkiintoisen dynamiikan ja erilaisen äänen, mutta myös siksi, että hänen suhteensa johtaja-Enjolrasiin oli kiehtova ja sai shipperisydämeni iloiseksi. 

Looginen jatkumo fandomkuopalleni ja elokuvasta tykkäämiselle oli luonnollisesti kirjan lukeminen. Etsin Hugon romaanin, jota fandom hellämielisen pilkkaavasti kutsuu brickiksi eli tiiliskiveksi, käsiini ja aloitin lukemaan. Rakastan Hugoa kovasti ja Les Mis on lempikirjani ikinä, mutta hitto soikoon tuo mies olisi kaivannut kunnon editoijaa. Luin alunperin teoksen lyhennetyn version, mutta jopa tämä editoitu versio oli pitkä, polveileva ja keskittyi monin paikoin asioihin joihin ei olisi tarvinnut keskittyä niin paljon (mm. ikoninen Pariisin viemärien historiapläjäys ja "kiintoisa" katsaus erään luostarin arkeen). Myöhemmin luin lyhentämättömän version, ja vaikka tuo kirja oli yksi upeimpia lukukokemuksia ikinä ja herkistyin useaan otteeseen, olisi silti voinut elää ilman niin intensiivistä ja vielä pidempää katsausta viemäreihin ja niiden kehitykseen. Les Mis -romaanissa minua kiehtoi eniten Hugon kaunis ja koskettava proosa, hänen tapansa kuvata hahmoja ja heidän tunteitaan, ja se miten relevantilta teos tuntui vaikka se julkaistiin satoja vuosia sitten, vuonna 1862. 1800-luvun Ranskan yhteiskunta on julma, hierarkinen ja täynnä epäoikeudenmukaisuutta, ja vaikka maailmamme on muuttunut vuoteen 2024 mennessä radikaalisti, kohtaavat ihmiset ympäri maailmaa yhä samoja julmuuksia. Poliisit vainoavat ihmisiä ja vankeja kohdellaan epäinhimillisesti, ihmiset ajautuvat tahtomattaan seksityöhön elättääkseen itsensä, mielenosoittajia ja kapinoitsijoita pahoinpidellään ja tapetaan, ihmisiä elää kodittomina kaduilla, ja vanhemmat/vastuuhenkilöt pahoinpitelevät lapsia. Pidän siitä, miten raadollisesti Hugo kuvailee ja kritisoi aikansa yhteiskuntaa: "There is always more misery among the lower classes than there is humanity in the higher". Les Mis on tarina yhteiskunnan hyljätyistä, tallomista ja unohtamista ihmisistä, ja sen sijaan, että näitä ihmisiä demonisoitaisiin, teos näyttää lukijalleen miten näiden ihmisten parissa on niin hyviä kuin pahoja ihmisiä, ihmisiä jotka yrittävät parhaansa ja ihmisiä, jotka eivät ansaitse saamaansa.

Minuun teki vaikutuksen – ja tekee yhäkin, aina kun ajattelen kirjaa – myös se, miten teos, joka on niin täynnä surua, kuolemaa, menetystä ja epäoikeudenmukaisuutta, on silti sydämeltään niin toiveikas ja lämmin. Les Mis on, ainakin minulle, ennen kaikkea tarina rakkaudesta (niin romanttisesta kuin platonisesta), anteeksiannosta, ihmisen kyvystä muuttua ja olla parempi tänään kuin hän oli eilen, ja ihmisistä, jotka ovat valmiita uhraamaan itsensä toisten puolesta. Hugon kirja on täynnä kauniita ja koskettavia lainauksia toivosta ja rakkaudesta – esim. "To love or to have loved, that is enough. Ask nothing further. There is no other pearl to be found in the dark folds of life." ja "The greatest happiness of life is the conviction that we are loved; loved for ourselves, or rather, in spite of ourselves." – ja minä, sisimmältäni hyvin pehmeä olento, en pysty lukemaan tällaista ilman, että herkistelen. Pidän aina tarinoista ihmisistä, jotka yrittävät selviytyä mitä julmimmissa tilanteissa ja taistelevat säilyttääkseen identiteettinsä, toivonsa, uskonsa ja inhimillisyytensä vaikka heitä ympäröivä maailma pyrkii sen heiltä riistämään, ja Les Mis, erityisesti päähenkilö Valjeanin ja prostituutioon ajautuvan Fantinen tarinat, ovat juurikin tällaisia.

Kuten aiemmin jo mainitsin, kiinnyin erityisesti barrikaadipoikiin. Kirjan luettuani rakastin heitä koko sielullani. Luin joskus kommentin siitä, miten outoa on, että nämä sivuhahmot, joista monet esiintyvät vain muutaman kerran eivätkä edes omaa etunimiä, ovat niin suosittuja, erityisesti nettifandomin parissa, mutta mielestäni tässä ei ole mitään kummaa. Sanoisin, että aika moni yhteiskunnallisiin ongelmiin perehtynyt nuori nykyaikana löytää helposti samaistumispintaa barrikaadipojista, jotka yrittävät muuttaa maailmaa mutta tulevat isojen tahojen, armeijan ja poliisin, tallomiksi. Heidän tasavaltalainen aatteensa ja tasa-arvoisuuden korostuksensa viehättävää. Lisäksi, kuka nyt ei tykkäisi tiimistä nuoria opiskelijaheppuja, jotka punaista lippuaan liehuttaen rakentavat barrikaadin ja puolustavat niitä, joilla ei ole voimia tai mahdollisuuksia puolustaa itseään? Barrikaadipoikien laulut musikaalista ovat yhä suosikeitani, ja elokuvaa katsoessani aktivoidun aina ihan eri tavalla kun päästään vuoteen 1832. Fandomini on myös erityisesti keskittynyt heihin: olen lukenut ja kirjoittanut heistä ficejä, olen tehnyt heidät Simsiin ja niin edespäin. Rakastan Valjeania, Fantinea ja muita, mutta barrikaadipojat - ja ne henkilöt, jotka fandomin parissa heihin liitetään, kuten Éponine ja Cosette – ovat minulle kaikkein rakkaimmat. Enjolras ja Grantaire, tai E/R kuten heidät fanien parissa tunnetaan, ovat fandomini ytimessä. Päätäni ei voi pyörtää kukaan: he ovat yksi 1800-luvun kirjallisuuden parhaista rakkaustarinoista. 

Puhuessa barrikaadipojista, haluan omistaa tämän kappaleen yhdelle kirjan parhaimmista kohtauksista. Enjolras pitää barrikaadeilla upean puheen vallankumouksesta, toivosta, tulevaisuudesta ja ihmisyydestä, ja tämä lainaus palaa vähän väliä mieleeni: "Oh my brothers, this is the point of junction, of those who think and those who suffer; this barricade is not made of paving-stones, nor of joists, nor of bits of iron; it is made of two heaps, a heap of ideas, and a heap of woes. Here misery meets the ideal. The day embraces the night and says to it: 'I am about to die, and thou shalt be born again with me.' From the embrace of all desolations, faith leaps forth to join and constitute our death. Brothers, he who dies here dies in the radiance of the future, and we are entering a tomb all flooded with the dawn." En voi sanoa muuta kuin, että asdfghjkl.

Rakkauteni Les Misiä kohtaan ei ole viimeisen 10 vuoden aikana vähentynyt lainkaan. On aikoja, jolloin en aktiivisesti mieti sitä, seuraa fandomin puuhia tai lue ficejä, mutta sitten toisinaan on aikoja, jolloin luupitan musikaalin musiikkia taukoamatta, unelmoin kirjan uudelleenlukemisesta ja selaan fanarttia taukoamatta. Elokuva on tullut katsottua monen monta kertaa, ja joka vuonna kesäkuun 5. päivä, vietän barrikaadipäivää pienemmissä tai enemmissä määrin. Olen vuosien saatossa tehnyt vaikka minkälaista juttua kirjaan ja elokuvaan liittyen. Olen pakottanut monet ystäväni katsomaan sen ja saanut sitten nauttia siitä, kun he hajoavat ympärilläni ja itkevät (sori kamut), olen tosiaan kirjoittanut ficejä, olen luonut omia soittolistoja tarinan hahmoille (Modern day Grantaire-playlistini on mestariteos) ja olen jopa tatuoinut kaksi Victor Hugon lainausta ranteisiini. Vasemmassa kädessäni minulle on Grantairen viimeiset sanat "Permets-tu?" eli "Sallitko?" ja oikeassa minulla on kapinallisten filosofisen johtajan, "oppaan", Combeferren sanat "Être libre" eli "Olla vapaa". Maksimoidakseni tatskojeni nörttiyden, molemmat lainaukset ovat Hugon käsialalla kirjoitettuja. Yksi isoimmista unelmistani on mennä Pariisiin ja löytää kaikki kirjassa mainitut tärkeät paikat, ja vierailla Hugon haudalla.

Les Misérables on minulle niin monta eri asiaa. Se on ennenkaikkea lempikirjani, mutta se on myös yksi parhaimmista musikaaleista ikinä, fandom, fanfictionia, musiikkia, fanitaidetta ja vaikka mitä muuta. En odottanut, että kun menin tuolloin vuonna 2013 elokuviin, että katsomani pitkä ja ankea elokuva muuttaisi elämäni tyystin, mutta tässä sitä ollaan. En kadu mitään, vaikka tämä fanitus onkin aiheuttanut minulle lukuisia kyyneliä, tunnepuuskia ja ajoittaista turhautumista tarpoessani Hugosta ah niin kiehtovien anekdoottien läpi päästäkseni takaisin rakastamieni hahmojen pariin.

Valokuva: Victor Hugo, the man himself, n. vuonna 1880 (kuvaaja: Nadar)