Levyarvio: The Tortured Poets Department: The Anthology (Taylor Swift)

"All's fair in love and poetry."

Superstara Taylor Swift julkaisi 19.4.2024 uusimman levynsä The Tortured Poets Department. Levystä julkaistiin myös toinen versio The Tortured Poets Department: The Anthology, joka sisältää kahden levyllisen verran musiikkia, 31 laulua. Vietinkin eilisen päivän kuunnellen levyä lähes tauotta, tutustuen biiseihin, Swiftin jakamiin tarinoihin ja levyn fiilikseen. 

Keskityn tässä arviossani The Tortured Poets Department: The Anthology -versioon Swiftin levystä, koska mielestäni monet levyn ns. kakkospuolen biiseistä ovat yhtä hyviä, elleivät jopa parempia, kun ykköspuolen laulut. Ja minusta tuntuisi kerrassaan oudolta puhua levystä ilman, että otan huomioon sitä kokonaisuutena. 

Huomio! En ole mitenkään perehtynyt musiikkiin, sen tekemiseen, soittamiseen tai tuottamiseen, joten en osaa sanoa mitään hirveän syvällistä. Tämä on puhtaasti arvio sen pohjalta, kuinka paljon nautin levystä ja sen biiseistä fanina ja kuuntelijana.

Yleisiä ajatuksia

The Tortured Poets Department on mielestäni hyvä levy. Se ei ole ihan Swiftin parhaimmistoa – suosikkini ovat yhä Folklore ja Evermore – mutta levyn musiikki on juuri sellaista mistä minä pidän: melankolista, tarinapainotteista ja synkeää. 

Levyn biisit tuntuvat kaikki omilta pieniltä tarinoiltaan, jotka muodostavat yhdessä ison kertomuksen menetyksestä, surusta, kaipuusta entiseen ja onnettomasta rakkaudesta. Käsittelyssä olevat teemat eivät ole mitenkään tajuntaa räjäyttävän uniikkeja – Swift pysyttelee itselleen tutuissa aiheissa, elämänsä murheissa ja suruissa – mutta se ei haittaa minua. En pysty samaistumaan lauluihin rakkaudesta ja sen sellaisesta – aro-sydämeni ei sellaisesta paljoa ymmärrä – mutta jostain syystä nautin kovasti lauluista romantiikan myrskyistä.

Olen nähnyt arvioita, jotka kehuvat levyn sanoituksia mestarillisiksi ja raa'an aidoiksi, sekä arvioita, joissa sanotaan levyn lyriikoiden olevan paikoittain hyvinkin cringejä ja hupsuja. Mielestäni levyn sanoitukset ovat yleisesti ottaen koskettavia ja hyviä. Jotkut hupsummat sanoitukset ovat mielestäni sopivia biiseihin, jossa ne ovat: esimerkiksi So High School -laulussa on joidenkin parjaamat sanat: "Touch me while your bros play Grand Theft Auto". Eihän tämä mitään suuren suurta runoutta ole, mutta sopii biisin leikkisään, hupailevaan tunnelmaan, jossa Swift pohtii uutta romanssiaan lukiometaforan kautta. Levyn lyriikat ovat Swiftin keskivertotasoa, eivät hänen parastaan. Minun mielestäni titteli Swiftin lyyrisesti kauneimmasta levystä kuuluu yhä ehdottomasti Folklorelle. The Tortured Poets Department on hyvä, mutta ei todellakaan niin hyvä.

Melodioiltaan ja musiikillisesti levy on myös hyvin perinteistä Swiftiä. Se tuntuu luontevalta, vaikka ei  ehkä kovinkaan yllättävältä ja jännittävältä, jatkolta hänen viimeisimmälle viime vuosien tuotannolleen – jos Midnights ja Evermore yhdistettäisiin (ehkä mukaan voisi heittää vielä hitusen Rediä?) olisi tuloksena TTPD. Levylla ei ole niin paljon rentoja, pirteitä tai nopeampia kappaleita kuin Midnights-levyllä – poikkeuksia on, kuten mainio I Can Do it I With a Broken Heart – vaan biisit ovat lähinnä melankolisia ja haikeita. Tämän vuoksi jotkut biisit, etenkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla, sulautuivat toisiinsa, eivätkä jääneet mieleen. Minusta tuntuu, että tämä on sellainen levy, joka paranee mitä enemmän kuuntelet sitä.

Jokainen Swiftin levy tuo mukanaan oman aikakautensa (era). Tämän levyn aikakautta leimaavat mustavalkoiset, dramaattiset ja haikeat kuvat, sekaisin olevat hiukset, lähes historiallisilta tuntuvat vaatteet, sydänsuru ja mielikuvat henkisesti kituvista runoilijoista kirjoittamassa käsin tai kirjoituskoneella ankeita runojaan. Koska olen surullisista asioista nauttiva masentunut otus, tämän eran kuvasto viehättää. Se on ylenpalttisen dramaattista, mutta luulen, että se on tarkoituksin. Odotan innolla miten Swift esittää biisejään lavalla, kun aika tulee tuoda TTPD-era lavalle.

Suosikkibiisini

• My Boy Only Breaks His Favorite Toys, joka on koskettava kuvaus hajoavasta, hankalasta suhteesta, jossa mies purkaa turhautumistaan ja raivoaan kumppaniinsa. Pidän siitä, miten Swift käyttää lelu-metaforaa biisin teemoja ilmaistakseen. Biisin melodia on koukuttava ja yksi levyn mieleenpainuvimmista (kertosäkeen oh-oh -kohta jäi välittömästi päähäni ja huomaan hyreileväni sitä jatkuvasti). Paras lyriikka tästä biisistä on simppeli, mutta haikea: "Once I fix me / He's gonna miss me".

• So Long, London on Swiftin levyn viides biisi, ja kukaan joka tietää vähääkään Swiftin levyistä ja perinteistä tietää odottaa vitosbiisiltä jotain musertavaa. So Long, London on kuin haikea jatko-osa Lover-albumin ilahduttavalle ja suloiselle London Boylle. Koko kappale on mielestäni sanoituksiltaan kaunis, mutta koskettavimmat ovat ehkä: "So how much sad did you think I had / Did you think I had in me? / How much tragedy? / Just how long did you think I'd go / Before I'd self-implode? / Before I'd have to go be free".

• Who's Afraid of Little Old Me on väärinymmärretyn naisen raivoa tihkuva kappale, jossa puhuja syleilee hänelle annettua hirviön roolia ja omaa pelottavuuttaan. Laulun puhuja tuo mieleen syrjäisessä mökissä asuvan rähjäisen naisen, jota kaikki kyläläiset pitävät hulluna ja vaarallisena, ja jonka ikkunoista lapset kurkkivat sisään tuntiessaan olonsa urheaksi. Biisi muistuttaa minua muun muassa Folkloren Mad Womanista. Se, miten Swift paikoittain huutaa sanat "Who's afraid of little old me" on hauska, mieleenpainuva hetki levyltä.

• Chloe or Sam or Sophia or Marcus on yksi levyn surullisimmista kappaleista. Laulun puhuja kuvailee hajonnutta suhdettaan ja sitä, miten hän sekä hänen kumppaninsa vain katsoivat vierestä, kun heidän suhteensa murenee petosten, huumeiden ja mahdottomuuksien edessä. Kertosäe – "If you wanna break my cold, cold heart / Just say, 'I loved you the way that you were' / If you want to tear my world apart / Just say you've always wondered" – on oikein klassista, ankeaa Swiftiä.

• How did it end? on koskettava kappale siitä, miten Swiftin erot ajautuvat aina kaikkien puheenaiheeksi, kuinka hänen tunteitaan pyöritellään ja puidaan mediassa, ja kuinka hankalaa on elää sen kanssa, että kaikki puhuvat siitä miten suhteesi päättyi kun et itsekkään tiedä mitä tarkalleen tapahtui. "The empathetic hunger descends" on hyvä kuvaus siitä, miten media takertuu ihmisten yksityisasioihin, teeskennellen empatiaa. Pidän myös kovasti tästä kohdasta: "Say it once again with feeling / How the death rattle breathing / Silenced as the soul was leaving / The deflation of our dreaming / Leacing me bereft and reeling"

Minne The Tortured Poets Department: The Anthology sijoittuu TS-rankingissani?

Suosikkilevyni Swiftiltä ovat, kuten jo aiemmin mainitsinkin, yhä Folklore ja Evermore. Nuo siunatut levyt pelastivat mielenterveyteni koronaikana – ne toivat minulle iloa ja jotain kivaa mihin keskittyä. Kolmantena on varmaan yhä 1989, koska se oli ensimmäinen Swiftin levy josta innostui ja se levy, joka teki minusta hänen faninsa silloin vuosia sitten. 

The Tortured Poets Department on laadukas levy, mutta se ei hurmannut minua yhtä välittömästi kuin suosikkini häneltä. Uskon, että tulen kiintymään levyyn jokaisella kuuntelukerralla enemmän ja enemmän. Se tuntuu levyltä, joka hiipii hiljalleen sydämeeni ja nostattaa suosiotaan siellä ajan kuluessa. Sanoisin, että levy on tällä hetkellä ehkä neljäntenä tai viidentenä Swiftin teosten rankingissani, suunnilleen samalla tasolla kuin Red ja Lover. 

Kaiken kaikkiaan, olen levyyn hyvin tyytyväinen, näin fanina. Monet biisit ovat jo nyt nousseet uusiksi suosikeikseni, ja tiedän, että tulen tajuamaan vasta kuukausien päästä todella kuinka hyvä jokin laulu on. Minulle käy niin aina kun aloitan kuuntelemaan jonkun rakastamani artistin uusinta levyä. Joskus biisi, jota en alkuun ajatellut sen kummemmin, voikin päätyä lopulliseksi suosikikseni yli kaikkien muiden.