Vuoden 2013 alussa menin isosisarukseni kanssa elokuviin. Halusimme nähdä uuden Les Misérables -musikaalielokuvan, koska a) elokuvaa oli kehuttu kovasti ja b) se oli musikaali ja pidämme musikaaleista. En tiennyt tarinan juonta, ainoastaan sen, että se perustui ranskalaiseen klassikkokirjaan. Äitini kertoi minulle jotain tarinasta ennen kuin menin teatteriin: hän mainitsi, että se on kertomus yhteiskunnan alaluokista, että nuori mies nimeltä Marius ajautuu kolmiodraamaan ja, että teoksessa on kapinointia monarkiaa vastaan. Istahdin leffateatteriin tyytyväisenä, valmiina kokemaan ensimmäistä kertaa tämän musikaalimaailman rakastetun klassikon.
Elokuvan synnyttämien tuntemusten kuvaamiseen sopii vain ja ainoastaan mitä perinteisin suomalainen huudahdus: Voi hyvät hyssykät! Rakastuin elokuvaan ensi näkemältä koko sielullani, ja kun astelin teatterista ulos sisarukseni kanssa, olimme molemmat tyystin hiljaisia. Ensimmäinen asia mitä muistan sanoneeni hänelle, oli "Sinä tykkäsit varmaan siitä blondista kapinajohtajasta eniten" – olin oikeassa, koska tunnen hänen makunsa ja Enjolras oli kuin hänelle luotu hahmo. En ensimmäisellä katselemiskerralla kiinnittänyt huomiota nykyiseen lempihahmooni, Grantaireen, koska hän esiintyy elokuvassa yhteensä ehkä noin viisi minuuttia eikä hänen nimeään taideta edes mainita. Ensi kerralla muistan pitäneeni myös eniten Enjolrasista ja päähenkilö Jean Valjeanista, joka on mielestäni aidosti yksi parhaimmista klassisen kirjallisuuden hahmoista. Hänen kehityksensä on uskomatonta.
Elokuvan katsottuani ajauduin vanhaan kunnon fandomkuoppaan. Vietin tunteja Tumblrissa selaten Les Mis fanarttia, gifsettejä, analyyseja ja kommentaareja. Kuuntelin musikaalin biisejä tauotta ja opin nopeasti laulujen sanat ulkoa. Fun fact, aina kun laulan Les Misiä, tuppaan laulamaan ryhmälauluissa Mariuksen lyriikoita, koska ne eivät mene liian korkealle tai liian matalalle. Minulla ei kuitenkaan ole mitään estoja laulaessani soololauluja: minä teurastan Cosetten korkeat nuotit ilolla, kun siltä tuntuu, ja häpäisen itseni riemukkaasti ulovessani I Dreamed a Dreamia. Toinen fun fact, lempilaulujani musikaalista ovat mm. One Day More, Do You Hear the People Sing, ABC CAfé / Red and Black, On My Own ja Bring Him Home. Fandomissa pyöriessäni aloin tutustua tarkemmin elokuvan hahmoihin ja aloin kiintyä, kuten niin monet Tumblrin maailmassa, erityisesti ns. barrikaadipoikiin, eli tarinan kapinallisiin opiskelijoihin, jotka pyrkivät, huonolla menestyksellä, kaatamaan epäoikeudenmukaisenaan pitämän monarkian. En viitsi kohdella tätä spoilerina, koska jos tarinan nimi on Les Misérables, suomennettuna Kurjat, luulisi kenen tahansa voivan olettaa, ettei mikään kirjassa ole hirveän iloista ja onnistunutta. Suosikikseni näiden poikien joukosta nousi Grantaire, ryhmän alkoholisoitunut kyynikko, osittain sen takia, että hän toi joukkoon mielenkiintoisen dynamiikan ja erilaisen äänen, mutta myös siksi, että hänen suhteensa johtaja-Enjolrasiin oli kiehtova ja sai shipperisydämeni iloiseksi.
Looginen jatkumo fandomkuopalleni ja elokuvasta tykkäämiselle oli luonnollisesti kirjan lukeminen. Etsin Hugon romaanin, jota fandom hellämielisen pilkkaavasti kutsuu brickiksi eli tiiliskiveksi, käsiini ja aloitin lukemaan. Rakastan Hugoa kovasti ja Les Mis on lempikirjani ikinä, mutta hitto soikoon tuo mies olisi kaivannut kunnon editoijaa. Luin alunperin teoksen lyhennetyn version, mutta jopa tämä editoitu versio oli pitkä, polveileva ja keskittyi monin paikoin asioihin joihin ei olisi tarvinnut keskittyä niin paljon (mm. ikoninen Pariisin viemärien historiapläjäys ja "kiintoisa" katsaus erään luostarin arkeen). Myöhemmin luin lyhentämättömän version, ja vaikka tuo kirja oli yksi upeimpia lukukokemuksia ikinä ja herkistyin useaan otteeseen, olisi silti voinut elää ilman niin intensiivistä ja vielä pidempää katsausta viemäreihin ja niiden kehitykseen. Les Mis -romaanissa minua kiehtoi eniten Hugon kaunis ja koskettava proosa, hänen tapansa kuvata hahmoja ja heidän tunteitaan, ja se miten relevantilta teos tuntui vaikka se julkaistiin satoja vuosia sitten, vuonna 1862. 1800-luvun Ranskan yhteiskunta on julma, hierarkinen ja täynnä epäoikeudenmukaisuutta, ja vaikka maailmamme on muuttunut vuoteen 2024 mennessä radikaalisti, kohtaavat ihmiset ympäri maailmaa yhä samoja julmuuksia. Poliisit vainoavat ihmisiä ja vankeja kohdellaan epäinhimillisesti, ihmiset ajautuvat tahtomattaan seksityöhön elättääkseen itsensä, mielenosoittajia ja kapinoitsijoita pahoinpidellään ja tapetaan, ihmisiä elää kodittomina kaduilla, ja vanhemmat/vastuuhenkilöt pahoinpitelevät lapsia. Pidän siitä, miten raadollisesti Hugo kuvailee ja kritisoi aikansa yhteiskuntaa: "There is always more misery among the lower classes than there is humanity in the higher". Les Mis on tarina yhteiskunnan hyljätyistä, tallomista ja unohtamista ihmisistä, ja sen sijaan, että näitä ihmisiä demonisoitaisiin, teos näyttää lukijalleen miten näiden ihmisten parissa on niin hyviä kuin pahoja ihmisiä, ihmisiä jotka yrittävät parhaansa ja ihmisiä, jotka eivät ansaitse saamaansa.
Minuun teki vaikutuksen – ja tekee yhäkin, aina kun ajattelen kirjaa – myös se, miten teos, joka on niin täynnä surua, kuolemaa, menetystä ja epäoikeudenmukaisuutta, on silti sydämeltään niin toiveikas ja lämmin. Les Mis on, ainakin minulle, ennen kaikkea tarina rakkaudesta (niin romanttisesta kuin platonisesta), anteeksiannosta, ihmisen kyvystä muuttua ja olla parempi tänään kuin hän oli eilen, ja ihmisistä, jotka ovat valmiita uhraamaan itsensä toisten puolesta. Hugon kirja on täynnä kauniita ja koskettavia lainauksia toivosta ja rakkaudesta – esim. "To love or to have loved, that is enough. Ask nothing further. There is no other pearl to be found in the dark folds of life." ja "The greatest happiness of life is the conviction that we are loved; loved for ourselves, or rather, in spite of ourselves." – ja minä, sisimmältäni hyvin pehmeä olento, en pysty lukemaan tällaista ilman, että herkistelen. Pidän aina tarinoista ihmisistä, jotka yrittävät selviytyä mitä julmimmissa tilanteissa ja taistelevat säilyttääkseen identiteettinsä, toivonsa, uskonsa ja inhimillisyytensä vaikka heitä ympäröivä maailma pyrkii sen heiltä riistämään, ja Les Mis, erityisesti päähenkilö Valjeanin ja prostituutioon ajautuvan Fantinen tarinat, ovat juurikin tällaisia.
Kuten aiemmin jo mainitsin, kiinnyin erityisesti barrikaadipoikiin. Kirjan luettuani rakastin heitä koko sielullani. Luin joskus kommentin siitä, miten outoa on, että nämä sivuhahmot, joista monet esiintyvät vain muutaman kerran eivätkä edes omaa etunimiä, ovat niin suosittuja, erityisesti nettifandomin parissa, mutta mielestäni tässä ei ole mitään kummaa. Sanoisin, että aika moni yhteiskunnallisiin ongelmiin perehtynyt nuori nykyaikana löytää helposti samaistumispintaa barrikaadipojista, jotka yrittävät muuttaa maailmaa mutta tulevat isojen tahojen, armeijan ja poliisin, tallomiksi. Heidän tasavaltalainen aatteensa ja tasa-arvoisuuden korostuksensa viehättävää. Lisäksi, kuka nyt ei tykkäisi tiimistä nuoria opiskelijaheppuja, jotka punaista lippuaan liehuttaen rakentavat barrikaadin ja puolustavat niitä, joilla ei ole voimia tai mahdollisuuksia puolustaa itseään? Barrikaadipoikien laulut musikaalista ovat yhä suosikeitani, ja elokuvaa katsoessani aktivoidun aina ihan eri tavalla kun päästään vuoteen 1832. Fandomini on myös erityisesti keskittynyt heihin: olen lukenut ja kirjoittanut heistä ficejä, olen tehnyt heidät Simsiin ja niin edespäin. Rakastan Valjeania, Fantinea ja muita, mutta barrikaadipojat - ja ne henkilöt, jotka fandomin parissa heihin liitetään, kuten Éponine ja Cosette – ovat minulle kaikkein rakkaimmat. Enjolras ja Grantaire, tai E/R kuten heidät fanien parissa tunnetaan, ovat fandomini ytimessä. Päätäni ei voi pyörtää kukaan: he ovat yksi 1800-luvun kirjallisuuden parhaista rakkaustarinoista.
Puhuessa barrikaadipojista, haluan omistaa tämän kappaleen yhdelle kirjan parhaimmista kohtauksista. Enjolras pitää barrikaadeilla upean puheen vallankumouksesta, toivosta, tulevaisuudesta ja ihmisyydestä, ja tämä lainaus palaa vähän väliä mieleeni: "Oh my brothers, this is the point of junction, of those who think and those who suffer; this barricade is not made of paving-stones, nor of joists, nor of bits of iron; it is made of two heaps, a heap of ideas, and a heap of woes. Here misery meets the ideal. The day embraces the night and says to it: 'I am about to die, and thou shalt be born again with me.' From the embrace of all desolations, faith leaps forth to join and constitute our death. Brothers, he who dies here dies in the radiance of the future, and we are entering a tomb all flooded with the dawn." En voi sanoa muuta kuin, että asdfghjkl.
Rakkauteni Les Misiä kohtaan ei ole viimeisen 10 vuoden aikana vähentynyt lainkaan. On aikoja, jolloin en aktiivisesti mieti sitä, seuraa fandomin puuhia tai lue ficejä, mutta sitten toisinaan on aikoja, jolloin luupitan musikaalin musiikkia taukoamatta, unelmoin kirjan uudelleenlukemisesta ja selaan fanarttia taukoamatta. Elokuva on tullut katsottua monen monta kertaa, ja joka vuonna kesäkuun 5. päivä, vietän barrikaadipäivää pienemmissä tai enemmissä määrin. Olen vuosien saatossa tehnyt vaikka minkälaista juttua kirjaan ja elokuvaan liittyen. Olen pakottanut monet ystäväni katsomaan sen ja saanut sitten nauttia siitä, kun he hajoavat ympärilläni ja itkevät (sori kamut), olen tosiaan kirjoittanut ficejä, olen luonut omia soittolistoja tarinan hahmoille (Modern day Grantaire-playlistini on mestariteos) ja olen jopa tatuoinut kaksi Victor Hugon lainausta ranteisiini. Vasemmassa kädessäni minulle on Grantairen viimeiset sanat "Permets-tu?" eli "Sallitko?" ja oikeassa minulla on kapinallisten filosofisen johtajan, "oppaan", Combeferren sanat "Être libre" eli "Olla vapaa". Maksimoidakseni tatskojeni nörttiyden, molemmat lainaukset ovat Hugon käsialalla kirjoitettuja. Yksi isoimmista unelmistani on mennä Pariisiin ja löytää kaikki kirjassa mainitut tärkeät paikat, ja vierailla Hugon haudalla.
Les Misérables on minulle niin monta eri asiaa. Se on ennenkaikkea lempikirjani, mutta se on myös yksi parhaimmista musikaaleista ikinä, fandom, fanfictionia, musiikkia, fanitaidetta ja vaikka mitä muuta. En odottanut, että kun menin tuolloin vuonna 2013 elokuviin, että katsomani pitkä ja ankea elokuva muuttaisi elämäni tyystin, mutta tässä sitä ollaan. En kadu mitään, vaikka tämä fanitus onkin aiheuttanut minulle lukuisia kyyneliä, tunnepuuskia ja ajoittaista turhautumista tarpoessani Hugosta ah niin kiehtovien anekdoottien läpi päästäkseni takaisin rakastamieni hahmojen pariin.
Valokuva: Victor Hugo, the man himself, n. vuonna 1880 (kuvaaja: Nadar)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti