"I am Demeter, the holder of honour. I am the greatest
boon and joy for immortals and mortals alike."
- Homeric Hymn to Demeter
Demeter, roomalaisittain Ceres, oli titaani Kronoksen ja hänen sisarvaimonsa Rhean tytär. Hän oli osa suurta sisaruskatrasta, johon kuuluu heidän isänsä syrjäyttänyt Zeus, merenjumala Poseidon, jumalten kuningatar Hera, manalan hallitsija Hades ja lempeäluontoinen kotilieden jumalatar Hestia. Demeter oli sisarustensa ja lukuisten sukulaispoikiensa ja -tyttöjensä ohella yksi Olympoksen kahdestatoista suuresta jumalasta, jotka hallitsivat ihmisten maailmaa sekä omaa, erityistä jumaluutensa alaa.
Mistä Demeter oli siis vastuussa? Tärkein Demeterin vastuualoista oli sadonkorjuu ja maanviljely. Hän suojeli ja huolehti viljoista ja muista syötävistä kasveista – on tärkeää muistaa, ettei hän ollut ns. villin luonnon jumalatar, vaan spesifisti syötävän, ravitsevan kasvillisuuden jumala. Demeter oli se, jonka puoleen ihmiset kääntyivät rukoillessaan hyvää satoa, ja ollessaan suotuisalla tuolella, hän huolehtii sadon kattavuudesta ja siitä, että ihmiset pysyvät ravittuina. Hänen voisi sanoa olevan yksi tavallisen ihmisen arjen olennaisimmista jumalista. Jokaisella jumalalla on symboleja, jotka auttavat esimerkiksi hänen tunnistamisessaan taiteessa. Demeterillä nämä symbolit liittyvät hänen luontoonsa "viljajumalana" – jos joukkiossa jumalhahmoja on nainen, joka kantaa esimerkiksi runsaudensarvea, soihtua, viljatukkua tai leipää, hän on mitä luultavimmin Demeter. Sadonkorjuun ohella Demeterin vastuulla olivat myös, pienemmissä määrin, avioliitto, synnytys ja terveys.
Demeter tuntuu jääneen paljolti perheenjäsentensä varjoon. Sanoisin, että hän on Hestian ohella Olympoksen vähiten tunnettu hahmo. Mistä tämä unohdus sitten mahtaa johtua? No, kuten Hestiankin tapauksessa, veikkaan, että yksi suurimpia syitä on se, ettei Demeter ole ihan yhtä räiskyvä ja jännittävä persoona kuin muut jumalat. Hänellä on eeppiset hetkensä – niistä lisää kohta – mutta hän ei esiinny niin monissa villeissä tarinoissa viettelyksistä, taisteluista, muodonmuutoksista ja kaistapäisistä sattumuksista, kuin esimerkiksi hänen veljensä Zeus, tai veljenpoikansa Dionysos ja Apollo. Hänen jumaluutensa ala – sadonkorjuu, maanviljely ja maatalous – eivät myöskään ole yhtä jännittäviä, kuin Artemiksen metsästys, Areksen sota tai Afroditen rakkaus ja himo. Tilannetta ei myöskään varmaan auta se, että Demeterin tarinat pyörivät paljolti hänen äiti-roolinsa ympärillä ja, että hän on monin tavoin hyvin perinteisen feminiininen hahmo, ja luulenpa, että me kaikki tiedämme, etteivät ihmiset useinkaan jaksa kiinnostua perinteisesti feminiinisistä naisista yhtä paljon kuin mieshahmoista tai ns. räväkämmistä naishahmoista.
Demeter ansaitsisi kuitenkin mielestäni tulla muistetuksi ja otetuksi mukaan feministiseen keskusteluun ja tarkasteluun. Jumalattaret kuten hän ja Hestia, edustavat omanlaistaan voimaa ja valtaa, ja ansaitsevat tulla kunnioitetuksi taistelevien jumalatarten, Athenan ja Artemiksen, rinnalla voimakkaina, merkittävinä naishahmoina. "Strong female character" – termi, jossa on omat ongelmansa, mutta ei niistä nyt sen enempää – voi olla myös nainen, joka ei käytä miekkaa tai jousta, ei ota osaa sotiin ja niin edespäin. Demeterin tärkeyttä kreikkalaisessa maailmassa ja mytologiassa ei voi myöskään vähätellä: jos hän niin päättää, ihmiset eivät saa ravintoa. Hänellä on hyppysissään todella, todella paljon valtaa. Tarpeen tullen, hän ei pelkää käyttää sitä, mikä johtaakin meidät Demeterin kuuluisampaan ja tärkeimpään myyttiin, tarinaan, joka tekee hänestä mielestäni ainutlaatuisen...
Demeter sai veljensä Zeuksen (kenenkäs muunkaan) kanssa tyttären, kauniin Persefonen. Eräänä päivänä, kun Persefone oli ystäviensä kanssa niityllä, manalan jumala Hades, Persefonen setä sekä eno, kidnappasi hänet ja vei hänet mukanaan manalaan. Demeter kauhistui suuresti rakastamansa tyttären katoamisesta ja etsi häntä tauotta. Surussaan Demeter antoi kasvien kuihtua. Demeter sai lopulta tietää Zeuksen ja Hadeksen juonineen Persefonen kidnappauksen yhdessä, ja raivostui, ymmärrettävästi. Pakottaakseen veljensä kuuntelemaan häntä ja palauttamaan hänen tyttärensä, hän antoi ihmisten nääntyä, viljan kuolla ja maailman autioitua. Leppymättömyydellään Demeter saavutti jotain, mihin vain harva pystyi: hän sai Zeuksen nöyrtymään. Säästääkseen ihmiskunnan, Zeus vaati Hadesta palauttamaan Persefonen äidilleen, mutta Hades, joka ei halunnut luopua kidnappaamastaan morsiamesta, huijasi tytön syömään manalassa kasvaneen granaatinomenan siemeniä. Tyttären ja äidin syleillessä, Persefone kertoi tapahtuneesta äidilleen, joka tajusi heti, mitä tämä tarkoittaa. Jos olento on syönyt manalassa kasvanutta ruokaa, hän on ikuisesti sidottu manalan maailmaan: koska hän söi granaatinomenan siemeniä, Persefone joutuu palaamaan joka vuosi manalaan muutamaksi kuukaudeksi. Tämän takia joka vuosi, muutama kuukausi vuodesta on elotonta, kylmää ja koleaa: Persefone palaa aviomiehensä rinnalle, manalan kuningattareksi, ja Demeter jää kaipaamaan tytärtään. Kun hän saa lapsensa takaisin, kasvit ja vilja kukoistavat, heijastellen jumalattaren riemua.
Persefonen kidnappausmyytti on kuuluisa, kenties yksi Kreikan mytologian tunnetuimmista. Se on minusta myös erityisen tärkeä, jos mytologiaa haluaa tutkiskella feministisestä näkökulmasta. Kreikan tarustossa on, valitettavasti, todella, todella monia myyttejä tyttöjen ja naisten satuttamisesta, kidnappauksista ja raiskauksista. Ja vaikka Hadeksen ja Persefonen myytistä kirjoitettaisiin kuinka monta romanttista uutta versiota, se ei muuta sitä, että antiikin tarinoissa heidän suhteensa oli väkivaltainen ja pakotettu. Antiikista meille ei ole säilynyt yhtään versiota, jossa Persefone olisi halunnut Hadeksen puolisoksi. Ken tietää, saattoihan sellainen versio olla, mutta jos olikin, me emme sitä tiedä. Persefonen tarina eroaa kuitenkin monista sen kaltaisista yhdellä merkittävällä tavalla: hänellä on elämässään nainen, joka pitää hänen puoliaan, eikä anna miesten satuttaa häntä nostattamatta myrskyä.
En voi korostaa tarpeeksi kuinka merkittävää ja ainutlaatuista Demeterin raivo tyttärensä kohtelusta on. Maailmassa ja tarustossa, jossa naisten tuskaa harvoin käsitellään, jossa tytöt saavat maksaa karvaat hinnat miesten haluista ja teoista, Demeter käyttää kaiken valtansa puolustaakseen Persefonea. Toki, hän antaa viattomien kuolevaisten kärsiä, mutta hän satuttaa tällä tavalla myös häntä vastaan rikkoneita jumalia: jos kuolevaisia ei ole, kuka palvoo Zeusta, kuka antaa hänelle uhrilahjoja? Demeterin raivo on julmaa, mutta siinä on myös jotain todella kaunista. Ja parasta tässä myytissä on se, että hän, ainakin osittain, voittaa. Hän saa tyttärensä takaisin, ja vaikka Persefone joutuu vuosittain palaamaan manalaan, hän saa viettää muun ajan maan päällä, rakastamansa äidin kanssa. Osaan nimetä tämän tarinan ohella ehkä yksi tai kaksi kreikkalaista tarinaa, jossa naiset onnistuu pelastamaan toisen naisen, edes osittain. Oheisesta maalauksesta (tiedot löytyvät alhaalta) minun on pakko sanoa sen verran, että minua hymyilyttää aina se, kuinka Persefone ojentaa kätensä äitiään kohti, selvästi häntä kaivaten, ja Demeter odottaa tytärtään, valmiina syleilemään tätä. Näiden kahden välinen on aito, hellä rakkaus, paistaa tästä taulusta.
Lopuksi haluan puhua vähän moderneista versioista Demeterin, Persefonen ja Hadeksen myytistä. Viime vuosina on julkaistu todella monia romanttisia romaaneja ja sarjakuvia, joissa Hadeksen ja Persefonen suhde on muutettu suostumukselliseksi, rakastavaksi ja ei-insestiseksi. Kirjaston ja kaupan hyllyiltä löytyy muun muassa Bea Fitgeraldin Girl Goddess Queen, Scarlett St. Clairin A Touch of Darkness ja sen jatko-osat, Katee Robertin Neon Gods, Sav R. Millerin Promises and Pomegranates, Emma Hammin Tempting Hades ja Rachel Smythen Lore Olympus. Parista kirjoitetaan myös paljon fanifiktiota. Tässä vaiheessa minun velvollisuuteni on sanoa, että mytologiaa saa tulkita miten haluaa. Kreikkalainen tarusto kehittyi vuosisatojen aikana oraalisena kertomusperinteenä, jokaisen kertojan tuodessa tarinoihin oman näkökulmansa. Jos haluat ajatella Hadesta ja Persefonea pariskuntana, se on oikeutesi, jos haluat kirjoittaa heistä rakkaustarinan, anna mennä. Minä en henkilökohtaisesti osaa nähdä heitä romanttisena, minulle heidän tarinansa on aina ennen kaikkea raiskausmyytti.
Ongelmani näiden modernien versioiden kanssa ei ole niinkään se, että ne ovat olemassa, vaan se, miten Demeteriä usein kuvataan niissä. Jokainen tarina tarvitsee antagonistin, ja jos Hades ei enää tuota roolia täytä, se lankeaa usein Demeterin harteille. Tästä toisen naisen autonomiaa ja vapautta puolustavasta naisesta tehdään ylisuojeleva, tyrannisoiva äiti. Lueskellessani matskuja tätä esseetä varten, törmäsin Steph Foglerin vuonna 2022 julkaisemaan tekstiin The Persephone Project (PDF löytyy netistä), jossa hän kirjoitti seuraavasti: "Depicting Persephone and Hades in a relationship and believing that relationship would be cute or interesting can co-exist with believing it is not right to villanize Demeter, but it is telling that Demeter's villainization is so commonly linked with romantic Persephone/Hades in these stories and fanfics." Näen yleensä, että näitä tuoreita Persefone-keskeisiä kirjoja kuvaillaan feministisinä, koska Persefonelle annetaan aktiivisempi rooli myyttinsä tapahtumissa, eikä hän ole ns. jumissa uhrin roolissa. Hän on manalan kuningatar ja niin edespäin. Minulla ei ole mitään valittamista siitä, että ihmiset haluavat tulkita naishahmoja uudelleen ja antaa heille enemmän valtaa, voimaa ja vapautta. Minua kuitenkin hiertää se, että monissa (huom. ei kaikissa!!) näissä "feministisissä" tarinoissa Persefonen ja hänen heilansa Hadeksen tarina rakennetaan Demeterin demonisoinnin varaan. Jos haluat kirjoittaa feministisen tarinan, miksi tekisit yhdestä mytologian harvinaisimmista tarinoista naisten välisestä rakkaudesta, yhteydestä ja tuesta, tarinan naisten välisestä kiusaamisesta, sortamisesta ja alistamisesta? Miksi tekisit niin Demeterille ja hänen lapselleen? Se ei ole minusta kovinkaan feminististä.
Demeter on yksi suosikeistani kreikkalaisessa mytologiassa. Hän on mielenkiintoinen kombo hellyyttä, rauhallisuutta ja lempeyttä, ja raivoa, valtaa ja kylmää voimaa. Hän ansaitsee minusta paljon enemmän kunnioitusta ja huomiota, ja siksi päätän tämän esseen ytimekkäällä huudahduksella: Oikeutta Demeterille!
Taideteokset:
Kuva 1: Ceres (Demeter) in Summer (Antoine Watteau, 1717–1718)
Kuva 2: Demeter Mourning for Persephone (Evelyn de Morgan, 1906)
Kuva 3: The Return of Persephone (Frederic, Lord Leighton, 1890–1891)
Kuva 4: Demeter, teoksessa Ceres (Demeter) Begging for Jupiter's Thunderbolt After the Kidnapping of Her Daughter Proserpine (Persephone) (Antoine-Francois Callet, 1777)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti