Kirjavinkkejä K-popin tahtiin

Tänään luvassa olisi kirjavinkkejä! Tässä postauksessa suosittelen korealaisen artistin, ihanaisen Kim Taehyungin eli V:n vuonna 2023 julkaistun esikoislevyn Layoverin biisien innoittamana kirjoja. Tällä minulle kovin rakkaalla levyllä on viisi biisiä (kuudes on toinen versio pääsinkusta Slow Dancing) ja olen valinnut jokaisen pariksi biisin lyriikoihin ja tunnelmaan sopivan kirjan. 

Tarpeen mukaan olen napannut Genius Lyrics -sivustolta englanninkielisiä käännöksiä biiseistä. PS. Levyn kansikuvapoika on V:n suloisempaakin suloisempi koira, Yeontan.

Rainy Days = Honey Girl

Levyn käyntiin polkaiseva Rainy Days on melankolinen, haikea kappale, jossa puhuja muistelee menettämäänsä rakastettua. Sateiset päivät saavat hänet kaipaamaan menneitä aikoja, ja hän toivoo, että voisi palata rakkaansa kanssa yhteen, että löytäisi tien tämän luokse uudelleen.

Jos kaipaat kirjaa, jossa on Rainy Daysin kaltainen haikea, lähes surumielinen tunnelma, niin Morgan Rogersin Honey Girl saattaisi sopia sinulle. Rainy Days toi minulle mieleen kirjan pääparin, erityisesti heidän hankalimpina hetkinään, jolloin he ovat erossa ja kaipaavat toisiaan. "Staring at my phone, I'm wide awake / Hopin' for your call lately" tuo minulle mieleen monet hetket, jolloin päähenkilö Grace miettii kumppaniaan, ja "Time with you was so amazing" sopii loistavasti, koska uuden rakastettunsa kanssa Grace saa elää hetken aivan uudenlaista elämää. "Let me make up for all the time we lost / We can start again open all the doors" heijastelee Gracen ajatuksia ja toiveita heidän tulevaisuudestaan. Minusta tämä koko levy sopii kirjan taustamusaksi loistavaksi – luulen, että Grace Porter tykkäisi fiilistellä tämän melankolisen levyn tahtiin.

Blue = Rebecca

Laulussa Blue biisin puhuja kuvailee, värisymboliikan avulla, suhdetta, jossa toinen osapuoli koettaa parhaansa luoda jotain uutta ja kaunista, jotta saisi pidettyä rakkaansa luonaan. Puhuja haluaa pysyä rakkaansa lähellä ja toivoo, että heidän suhteensa voi kestää. Rakkauden kohde on kuitenkin "blue", mikä tarkoittaa englannin kielessä apeaa, surullista tai melankolista. 

Tämän biisin pariksi suosittelisin Daphne du Maurierin Rebeccaa. Kirja ei ehkä yleiseltä energialtaan ihan sovi tälle haikealle, simppelille biisille, koska se on paikoittain hyvinkin synkeä goottilainen mysteeri, mutta Bluen puhujan halu vain olla osa rakkaansa elämää ja tietää totuus tästä – "It's sinking me too / Tell me everything / So, swing my way, baby / And let me close to you" – ja hänen yrityksensä tuoda rakkaansa elämään jotain uutta ja erilaista – "What if I show you / And make it all new / Green, yellow, red, blue / Whatever seems good to you" – sopivat mielestäni hyvin Maxim de Winterin tuoreelle morsiamelle, joka joutuu kamppailemaan miehensä melankolian ja etäisyyden kanssa. Lisäongelmia suhteeseen tuo myös Maximin kuolleen ensimmäisen vaimon, mysteerisen ja lumoavan Rebeccan kummitteleva presenssi.

Love Me Again = Viisasteleva sydän

Layoverin ensimmäinen single Love Me Again on melodialtaan soljuva ja kaunis kappale. Laulun puhuja puhuttelee hänet jättänyttä ihmistä, jota hän kaipaa yhä, vaikka teeskenteleekin olevansa kunnossa, jota hän ajattelee jatkuvasti, jota ilman hän kokee olevansa hukassa. Laulussa toistuvat sanat "I wish you would love me again / No, I don't want nobody else" – puhuja haluaa menettämänsä takaisin.

Minulle tulee tästä biisistä aina mieleen niin sanottu "second chance romance" -kirjat, jossa aikoinaan eronnut pari ajautuu odottamatta takaisin samoihin piireihin. Second chance romanceista parhain on ehdottomasti Jane Austenin upea, romanttinen Viisasteleva sydän, jossa yli kahdeksan vuotta sitten kihlauksensa purkaneet Anne Elliot ja Frederick Wentworth tapaavat uudelleen. Laulun puhujan haikeat pohdinnat ja toive paluusta entiseen on kuin suoraan Annen ja Wentworthin ajatuksista. "You left me / Took those memories with you / But even now, I can't let you go, let you go" on kuin suoraan Wentworthin suusta, samoin kuin "Said I'm alright, said I'll be fine / I'm sorry, they're all lies". Toistuva "I wish you would love me again / No, I don't want nobody else" sopii molemmille mainiosti, koska niin Anne kuin Wentworth saa romaanin aikana mahdollisuuksia olla toisten ihmisten kanssa, mutta kumpikaan ei todella voi koskaan rakastaa ketään toista. 

Slow Dancing = One True Loves

Levyn pääsingle Slow Dancing tuntuu osan aikaa toiveikkaalta, mutta on tosiasiassa aika surullinen. Laulun puhuja pohdiskelee epävarman oloisena suhdettaan, sen ongelmia ja miettii etäisyyttä, jota tuntee itsensä ja kumppaninsa välillä, ja sitä, kuinka hän ei ymmärrä mitä hänen kumppaninsa toivoo häneltä. Kertosäkeessä V laulaa, unelmoivaan sävyyn, että kunpa he voisivat vain tanssahdella hitaita halki yön.

Taylor Jenkins Reidin One True Loves -teoksen Jesse palaa vuosien jälkeen vaimonsa Emman luokse vain saadakseen selville, että Emma, joka luuli hänen kuolleen, on kihloissa toisen miehen kanssa. Teoksessa seurataan Emman elämää, valintoja ja hänen kamppailuaan vanhan ja uuden rakkauden välillä. Slow Dancing tuo minulle ennen kaikkea kuitenkin mieleen Jessen, joka haluaisi vaan palata Emman luokse, unohtaa traumansa ja jatkaa elämäänsä. "This can't be forced, babe / It shouldn't feel like this / Hurts too much already" ja "We were so much alike / Now we're just distant neighbors" ovat todella osuvia Jesselle, joka joutuu kauhukseen huomaamaan, ettei paluuta entiseen ole. Kertosäkeen unelmoiva "Maybe we / Could be / Slow dancing / Until the morning" on se mitä Jesse toivoo: ehkä he voisivat vain unohtaa kaiken ja olla yhdessä, huolimatta kaikesta hälinästä heidän ympärillään.

For Us = The Seven Husbands of Evelyn Hugo

Kuten suurin osa tämän levyn biiseistä, myös For Us on varsin melankolinen tapaus ja kuvaa toivotonta rakkautta, mutta tällä kertaa lähinnä lähtevän osapuolen näkökulmasta. Laulun puhuja toistelee kuinka hän toivoo, että voisi jäädä rakastamansa ihmisen luokse. He antoivat kaikkensa, mutta heillä ei ole tulevaisuutta. He kuitenkin luopuisivat kaikesta, jos voisivat siten olla yhdessä: "I would give it all up for us".

En sano sen tarkemmin keille biisi mielestäni sopii, jotta en spoilaa romaania liikaa, mutta For Us tuo minulle mieleen Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugo -teoksen ja erään Evelynin suhteista. Kaipuu, toive siitä, että onneton rakkaus voisi toimia, suru siitä ettei se tule koskaan toimimaan ja se, miten toinen jää aina jossain määrin odottamaan jos toinen vaikka palaisikin joskus – kaikki tämä sopii mielestäni mainiosti tälle kirjalle. "(I wish I could stay with you) / Ooh, know that I would wait for you" – kun pohdin tätä lausetta kirjan kontekstissa... Ahh, so good! Biisissä mainitaan myös pari kertaa Kalifornia, jonne toinen on lähtenyt, ja tämäkin vaan vahvistaa kirjan ja biisin välistä linkkiä mielessäni, koska Evelyn Hugo sijoittuu paljolti juurikin Kaliforniaan, onhan kyseessä tarina Hollywoodin huippunäyttelijättärestä.

Vinkkejä aloittelevilla mytologiaharrastelijoille

Jos antiikin Kreikan mytologia kiinnostaa sinua ja haluaisit tutustua noihin legendaarisiin taruihin ja hahmoihin tarkemmin, mutta et tiedä mistä aloittaa tai antiikin aikakauden tekstien lukeminen jännittää sinua, tämä postaus on sinua varten. 

Olen koettanut koota tähän joitain vinkkejä, jotka voivat kenties auttaa sinua aloittamaan matkasi tähän mainioon – ja, myönnettäköön, hemmetin kiemuraiseen – maailmaan. 

1. ÄLÄ YRITÄ ETSIÄ SELKEÄÄ AIKAJANAA

Meistä on mukava löytää selkeä aikajana ja järjestys tapahtumille, kasa mukavia ja loogisia syy- ja seuraussuhteita, joiden avulla voimme ymmärtää maailmaa jota tutkimme, mutta et tule löytämään sitä kreikkalaisesta mytologiasta. Mytologiat eivät ole kertaheitolla muistiin kirjoitettu tarusto, vaan kokoelma vuosisatojen aikana kerrottuja, toisistaan radikaalistikin eroavia, tarinoita. Samasta hahmosta keksittiin ympäriinsä antiikin maailmaan uusia versioita, eivätkä kaikki nämä säilyneet kertomukset mitenkään mahdu sulavasti yhteen aikajanaan. Herakles on silloin tällöin mukana Gigantomakhiassa, jumalten ja jättiläisten välisessä sodassa, mutta hän esiintyy myös paljon myöhemmin tapahtuvissa seikkailuissa, joissa jättiläiset ovat jo kauan sitten kukistettuja. Eräässä tarinassa hän myös siittää yhden yön aikana 50 lasta. Onhan se kai teknisesti mahdollista, mutta en usko, että edes niin reipas mies kuin Herakles pystyisi tuollaiseen suoritukseen.

Mytologiaa lukiessa sinun täytyy niellä se, ettei kaikki ole loogista. Kun tähän tottuu, se kuitenkin tuo mukanaan omanlaisensa, mielestäni hyvin kauniin, vapauden: kaikki tarinat ovat mahdollisia, eivätkä nämä hahmot ole kiveenhakattuja, järkkymättömiä objekteja, vaan häilyviä hahmoja, jotka voivat olla siellä täällä milloin vain.

2. "OIKEAA VERSIOTA" EI OLE OLEMASSA

Tämä on kreikkalaisen mytologian ymmärtämisen a ja o – mistään myytistä ei ole yhtä oikeaa versiota. Aivan kuten haluamme luoda selkeitä aikajanoja, haluamme tietää alkuperäisen version, jonka kautta voimme peilata muita versioita, version, joka kertoo objektiivisen totuuden. Tätäkään et tule löytämään tästä maailmasta. Mytologiaa pysyi elossa paljolti suullisen kerronnan kautta, ja jokainen kertoja on aina tuonut tarinoihin oman näkökulmansa, joka on ollut riippuvainen esimerkiksi siitä, missä päin antiikin maailmaa hän asui ja mitä jumalia hän palvoi.

Esimerkkeinä tästä toimivat mielestäni mainiosti Troijan Helenan ja Ifigenian hahmot. Helena syntyi välillä munasta hänen äitinsä Ledan tultua jumala Zeuksen raiskaamaksi Zeuksen ollessa joutsenen muodossa, kun taas välillä hän syntyi normaalisti. Välillä hänen siskonsa Klytaimnesta on hänen kaksosensa, välillä ei. Joissain versioissa Helena karkaa Troijaan rakkaudesta, välillä hänet pakotetaan. Joskus hän ei koskaan edes päätynyt Troijaan, vaan jumalat piilottivat hänet Egyptiin ja sotilaat taistelivat hänen kuvajaisestaan. Välillä hän inhoaa itseään aiheuttamastaan tuskasta, ja välillä hän on kylmä, pragmaattinen nainen, joka ei tunnu välittävän muiden tuskasta. Kaikki nämä versiot ovat totta ja yhtä arvokkaita. Ifigenia puolestaan tulee joissain versioissa isänsä uhraamaksi ja kuolee alttarille, kun taas joissain versioissa Artemis-jumalatar pelastaa hänet viime hetkellä, ja piilottaa hänet Tauriiseen. Joskus Ifigenia kuolee, joskus hän elää – voit päättää kummasta versiosta pidät enemmän.

Minusta tämä on yksi kreikkalaisen mytologian kiinnostavimpia piirteitä. Koska ei ole olemassa yhtä oikeaa versiota, voit kuvitella omia versioitasi mielin määrin ja kuvitella, että ne ovat vain osa vuosituhansien mittaista jatkumoa, jossa näitä myyttejä on kerrottu uudelleen ja uudelleen uusilla tavoilla.

3. ÄLÄ HARMISTU JOS ET HETI MUISTA NIMIÄ JA SUKUKIEMUROITA

Sekavien aikajanojen ja lukuisten eri versioiden ohella kreikkalaiselle mytologialla ominaista on myös se, etteivät sukupuut ja sukulaissuhteet aina pysy samoina. Esimerkiksi jumala Zeus on aina jumala Dionysoksen isä, mutta aina silloin tällöin hän on myös Dionysoksen äidin Semelen ukki. Rakkauden ja kauneuden jumalatar Afrodite syntyy Kronoksen viskatessa juuri kastroimansa isänsä, Uranoksen, sukupuolielimet mereen (kyllä, rakkauden jumalatar syntyy välillä genitaaleista ja merenvaahdosta). Homeroksen Iliaassa Afrodite on kuitenkin Zeuksen ja Dione-jumalattaren tytär.

Vaikka sukulaissuhteet pysyisivätkin samoina, ne ovat silti monimutkaisia. Kreikkalaisessa mytologiassa on, erityisesti jumalten parissa, paljon insestisiä suhteita. Monet puolisot ovat sisaruksia tai muuten sukua – esimerkiksi Haades on vaimonsa Persefonen setä ja eno. Voi siis välillä olla hankala muistaa kuka oli kenenkin lapsi kenen kanssa, kuka oli kenen kanssa suhteessa ja olivatko he sen lisäksi vielä sukulaisiakin. Ihmisten parissa on myös lukuisia hämmentäviä sukupuita – esimerkiksi Tantaloksen kirottu suku on tunnettu siitä, että he tuppasivat niin murhaamaan, pettämään kuin syömään toisiaan. Olen lukenut todella monta versiota Tantaloksen suvun tarinasta, mutta en vieläkään muista kuka tappoi kenetkin ja kuka kirosi suvun milloinkin. 

Älä kuitenkaan masennu kaikesta tästä sekavuudesta liikaa. Tärkeimmät nimet jäävät kyllä mieleesi mitä enemmän luet, eikä vastausten googlaamisessa hämmennyksen iskiessä ole mitään vikaa. Ja jos muistat jonkun asian väärin, hei, on hyvin mahdollista, että jossakin oli olemassa versio jossa väärinymmärryksesi oli totta.

4. ANTIIKIN KIRJALLISUUS – MISTÄ ALOITTAA? 

Antiikin kirjallisuutta on säilynyt meille vain murto-osa, mutta siinä on silti kyllä paljon luettavaa. Suosittelisin alkuun lämpimästi näytelmäkirjallisuuden lukemista, koska ne ovat huomattavasti helpompia ymmärtää ja sisäistää kuin kuuluisimmat teokset, antiikin legendaariset eepokset Ilias ja Odysseia. Oresteia on kenties paras paikka aloittaa, koska se on ainut kokonaisuudessaan säilynyt kreikkalainen trilogia (Kirsti Simonsuuren käännös on mainio!). Tämän ohella suosittelisin alkuaskeleiksi Euripideen Troijan naisia, koska se on hyvin maanläheinen kertomus ja keskittyy laajalti tunnetun Troijan sodan jälkimainingeihin ja on siten helposti sisäistettävä, ja Sofokleen Kuningas Oidipusta, koska kukapa meistä ei ole ainakin jossain määrin perillä Oidipuksen myytistä.

Jos kuitenkin haluat sukeltaa suoraan niin sanottuun syvään päätyyn ja aloittaa matkasi antiikin kirjallisuuteen Odysseialla tai Iliaalla, suosittelisin ensimmäiseksi valinnaksesi Odysseiaa. Rakastan Iliasta syvästi ja pidän siitä enemmän kuin Odysseiasta, mutta valehtelisin jos väittäisin, että Ilias on helppolukuinen ja aina mukaansatempaava. Odysseia on hauska, jännittävä seikkailu täynnä hirviöitä, jumalallisia käänteitä, juonia ja taikuutta, kun taas Ilias on raaka kuvaus sodasta, menetyksestä ja väkivallasta, ja sisältää sivujen mittaisia kuvauksia sotilaista, heidän taustoistaan ja verisistä kuolemistaan. Odysseia on myös aika paljon lyhyempi.

Jos sinua kiinnostaa kaikenlainen eeppinen runous, suosittelisin Apollonius Rhodoslaisen lyhykäistä seikkailurunoelmaa Argonautika, joka kertoo sankari Jasonin matkasta Kultaisen taljan perässä, sekä roomalaisen Ovidiuksen kokoelmaa Muodonmuutoksia, jossa hän nivoo lukuisista pienistä, yksittäisistä myyteistä yhden suuren runoelman. Muodonmuutoksia on, vaikka sen kirjoittikin roomalainen mies, yksi laajimmista kreikkalaista mytologiaa kuvaavista, meille säilyneistä teoksista. Runossa on myös se hyvä puoli, että sieltä voi helposti poimia haluamansa tarinat – sinun ei tarvitse lukea kaikkea, vaan voit lukea juuri ne myytit, jotka sinua kiinnostavat.

Aloittaessasi antiikin kreikkalaiseen mytologiaan tutustumisen, sinun ei tarvitse välttämättä aloittaa suoraan lukemaan antiikin aikaisia tekstejä. Modernien myyttikokoelmien lukeminen aluksi on myös ihan sallittua! Jos haluat lukea kattavia ja helppolukuisia kirjoja mytologiasta ennenkuin tartut antiikin omiin teksteihin, suosittelisin ilolla Stephen Fryn kirjoja Mythos, Heroes ja Troy. Näitä lukiessa tuntuu kuin Stephen Fry istuisi vieressäsi ja kertoilisi sinulle toinen toistaan jännittävämpiä tarinoita.

5. NÄMÄ TARINAT EIVÄT OLE VAIN "HIENOSTUNEILLE" AKATEEMIKOILLE

Kreikkalaisessa maailmassa myytit olivat kaikkien kansalaisten tarinoita. Niitä kerrottiin niin köyhissä kuin rikkaissa perheissä, kaduilla ja kodeissa ja kapakoissa, ne olivat yleistä tietoa. Siksi minua kismittää se, miten kreikkalaisen historian ja mytologian tutkimiselle on kehittynyt hyvin elitistinen maine: näitä tarinoita pohtivat vain rikkaat valkoiset miehet hienoissa työhuoneissaan ivy league yliopistoissa. Kuulin kirjailija Natalie Haynesin kerran puhuvan siitä, kuinka harmillista on, että antiikin klassikoiden maailmaa kuvataan usein sanoilla "pale, male and stale", vaikka tosiasiassa nämä tarinat kuuluvat meille kaikille. Toivon, ettet anna kenenkään lannistaa sinua tai uskotella sinulle, ettei ole sinun paikkasi tutkia näitä taruja. 

Antiikin kirjallisuus ja mytologia voivat vaikuttaa pelottavilta tai voit luulla, ettet voi koskaan todella ymmärtää niitä ellet ole opiskellut vuosikausia maailman hienoimmissa opinahjoissa, mutta tosiasiassa, nämä tarinat ovat usein kaikkea muuta kuin hienostuneita. Kreikkalaiset pitivät yhtälailla skandaalinkäryisistä tarinoista, seksiseikkailuista, kauhukertomuksista ja kummallisista fantastisista juonenkäänteistä kuin mekin. Tietenkin opiskelu voi auttaa sinua ymmärtämään näitä tarinoita ja esimerkiksi niiden historiallisia konteksteja syvällisemmin, mutta nauttiaksesi niistä, sinun ei tarvitse kouluttautua. 

6. KÄÄNNÖSTEN LUKEMINEN EI TEE SINUSTA HUONOA

Aina välillä minua surettaa se, etten osaa lukea antiikin kirjallisuutta alkuperäisellä kreikan tai latinan kielellä. Koetan kuitenkin aina muistaa, etten ole mitenkään vähäpätöisempi harrastelija vaan siksi, että luen käännöksiä. Muinaiskreikkaa ja latinaa ei voi monissakaan kouluissa vaan noin vain opiskella, ja erityisesti muinaiskreikka on tunnetusti hiton vaikea kieli oppia. Tietenkin jos haluat luoda uraa tämän aikakauden asiantuntijana, sinun on hyvä hallita nämä kielet, mutta jos haluat vain lukea ja opiskella omaksi iloksesi, älä turhaan soimaa itseäsi.

Käännöksiä lukiessa on toki hyvä pitää mielessä se, että luet aina jonkun toisen näkemystä historiallisesta tekstistä. Kielen vivahteet, sanamuodot ja siten mahdollisesti tarinan herättämät tunnereaktiot ja ajatukset vaihtelevat riippuen siitä miten tarina on käännetty ja miten kääntäjä on tulkinnut tekstin. Olen kuunnellut monia haastatteluja antiikin historian ja taiteen eri alojen asiantuntijoilta, ja monet kehottavat ihmisiä, jotka lukevat vain käännöksiä, tutustumaan useampaan käännökseen saadakseen mahdollisesti monipuolisemman kuvan kyseisestä tekstistä. Esimerkiksi Emily Wilson järisytti antiikin kirjallisuuden alaa käännöksellään Odysseiasta, jossa hän oli korjannut vuosisatoja vallinneen käännösvirheen: kuningatar Penelopea palvelevia petollisia naisia ei enää kutsuta palvelijattariksi, huoriksi tai lutkiksi, vaan naisorjiksi, mikä muuttaa täysin sen, miten lukija suhtautuu näihin naisiin. Orjan titteli pistää lukijan esimerkiksi heti pohtimaan sitä, kuinka paljon näillä naisilla oli valinnanvaraa Penelopea piinaavien miesten lähennellessä heitä: olivatko he petollisia lutkia, vai naisia, joilla ei ollut mitään kontrollia omasta elämstään ja kehostaan ja joutuivat siten hyväksymään kaiken mihin nämä miehet pakottivat heidät?

Miksi rakastan Ruta Sepetystä?

 

"I wept because I had no shoes

until I met a man who had no feet."

 - Ruta Sepetys, Salt to the Sea

Liettualaistaustaisen Ruta Sepetyksen nuorille suunnatut historialliset romaanit ovat olleet kaikki isoja hittejä niin kohdeyleisönsä kuin aikuistenkin parissa. Sepetys on palkittu useaan otteeseen, hän kiertää maailmalla puhumassa kouluissa ja muissa opinahjoissa, ja hän on esiintynyt niin Euroopan parlamentissa, Natossa, kuin Yhdysvaltojen Capitolissa ja kongressin kirjastossa. Sepetys on mielestäni yksi tämän hetken parhaimmista historiallisen fiktion kirjoittajista.

Kaikkein parhainta Sepetyksen kirjoissa on se, että ne kaikki keskittyvät vähemmän tunnettuihin historiallisiin tapahtumiin tai aikakausiin. Hänen esikoisteoksensa Between Shades of Gray (Harmaata valoa) kertoo toisen maailmansodan ajasta ja keskittyy Stalinin ja Neuvostoliiton terroriin Baltian maita kohtaan. Uskon ja toivon, että suurin osa ihmisistä tietää Stalinin harjoittaneen laajamittaista terroria aikakautenaan, mutta hänen Baltian maihin kohdistuneet toimensa ovat jääneet toisen maailmansodan laajempien joukkosurmien, kuten esimerkiksi holokaustin, varjoon, eikä niitä esimerkiksi minun aikanani kummemmin opiskeltu koulussa. Salt to the Sea puolestaan keskittyy maailmanhistorian suurimpaan merikatastrofiin, joka on lähes tyystin unohdettu. Vuonna 1945, aivan sodan lopussa, Wilhelm Gustloffin oli tarkoitus kuljettaa tuhansia siviilejä turvaan lähestyvältä puna-armeijalta, mutta laiva ei ehtinyt pitkälle, ennen kuin Neuvostoliiton joukot pommittivat sen. Tapaturmassa kuoli noin 9000 siviiliä – saksalaisia, puolalaisia, liettualaisia, preussilaisia ja monia muita. En ollut Sepetyksen romaania aiemmin koskaan kuullutkaan tästä sotarikoksesta ja tragediasta. Out of the Easy kertoo New Orleansissa 1950-luvulla elävästä Josiesta, prosituoidun tyttärestä, joka unelmoi paremmasta elämästä. Romaani seuraa hahmoja, jotka eivät sovi aikakauden amerikkalaiseen unelmaan ja ovat jääneet amerikkalaisen kansallisen kertomuksen ulkopuolelle. The Fountains of Silence puolestaan perehtyy vähemmän tunnettuun diktatuuriin (verrattuna esim. Hitlerin Saksaan tai Stalinin Neuvostoliittoon), Francon Espanjaan ja yhteen hänen aikakautensa karmaisevimmista julmuuksista. Tarinan keskiössä ovat Francon ajan kadotetut lapset ("Lost children of Francoism"): Francon aikakaudella noin 300 000 lasta varastettiin tasavaltalaisilta vanhemmilta ja annettiin "paremmille" perheille tai myytiin ihmiskauppaan. Tästäkään historiallisesta tapahtumasta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Sepetyksen viimeisin romaani I Must Betray You kertoo kommunistisen Romanian viimeisistä kuukausista ennen vallankumousta, ja keskittyy erityisesti salaisen poliisin harjoittamaan vakoiluun ja siviileistä koostettuun vakoiluverkostoon. Romanian kommunistinen aikakausi ei ollut myöskään itselleni lainkaan tuttua, muuta kuin hyvin pääpiirteittäin, eikä koulussa meillä ollut koskaan aikaa perehtyä kommunismista puhuessa muuhun kuin Neuvostoliittoon.

Arvostan Sepetyksen tarinoita juuri sen vuoksi, että ne kertovat tarinoita, jotka tunnetaan huonommin. Ne ovat opettavaisia sen lisäksi, että ne ovat hemmetin hyvin kirjoitettuja romaaneja. Hän antaa unohdetuille ihmisille, kansoille ja tapahtumille äänen ja hetkensä parrasvaloissa, ja innostaa lukijoitaan avartamaan ymmärrystään historiasta. Itse olen ainakin hänen kirjojansa luettuaan viettänyt pitkiä aikoja googlessa ja selaillen kirjoja, etsien tietoa hänen mainitsemistaan historiallisista hetkistä. Sepetys kutsuu itseään kadonneiden tarinoiden etsijäksi, ja sitä hän todellakin on. En malta odottaa, että hän kertoo mikä hänen kuudennen romaaninsa kohde ja tapahtuma-aikakausi on – mikä tahansa se onkin, olen aika varma, että en ole siitä koskaan kuullutkaan tai siihen sen kummemmin päässyt perehtymään koulussa tai yliopistossa.

Sepetyksen historiallisesta fiktiosta tekee minulle myös erityisen iskevää se, että hän käyttää teostensa inspiraationa oikeiden ihmisten kokemuksia ja tarinoita. Hän on aina ollut haastatteluissa ja kirjojensa lopussa olevissa jälkisanoissa hyvin avoin tutkimusprosessistaan ja siitä, miten hän rakentaa kirjansa. Hän tutkii aihettaan vuosia, lukee väitöskirjoja, tietoteoksia, artikkeleita, muistelmia ja, kaikkein olennaisimpana, hän haastattelee aikalaisia ja selviytyjiä. Esimerkiksi kirjoittaessaan Between Shades of Grayta, hän ei vain perehtynyt oman sukunsa historiaan (hänen vanhempansa olivat pakolaisia, kun taas osa hänen vanhempiensa perheestä joutui Stalinin leireille) vaan hän myös haastattelu lukuisia leiriltä selvinneitä ihmisiä ymmärtääkseen mahdollisimman hyvin millaista leireillä oli elää. Sepetys on puhunut monissa haastatteluissa siitä, kuinka koskettavia nuo haastatteluhetket ovat ja miten monet noista ihmisistä olivat kertoneet hänelle, etteivät he uskoneet kenenkään välittävän heidän kokemuksistaan tai haluavan kertoa niistä. Olen iloinen, että Sepetys antaa ihmisille, jotka ovat kokeneet olevansa näkymättömiä ja unohdettuja, mahdollisuuden saada tarinansa kuuluviin. Sepetys ei kirjoita kenenkään ihmisen tarinaa sellaisenaan, vaan yhdistelee kuulemiaan kertomuksia ja luo niiden pohjalta omat fiktiiviset hahmonsa, mikä on mielestäni kunnioittava ja hyvä valinta, koska siten hän voi antaa kirjansa kautta mahdollisimman kattavan kuvan ja tuoda esille monenlaisia kokemuksia. Sepetys haastattelee uhrien ohella myös muita ihmisiä, jotka olivat mukana hänen kirjojensa tapahtumissa: hän on kertonut esimerkiksi haastatelleensa Wilhelm Gustloff laivaa tutkineita sukeltajia ja sotilasta, joka oli osa Romanian diktaattorin teloitusryhmää vallankumouksen jälkeen. Aloittelevana historiantutkijana minusta on kiehtovaa kuunnella ja lukea Sepetyksen kirjoitus- ja tutkimusprosessista. Hänen teoksistaan paistaa hänen rakkautensa niin kirjoittamista kuin historian kuvausta kohtaan, ja hänen teoksensa ovat täynnä pikkuruisia mainintoja ja viittauksia, jotka saavat hänen teostensa maailmat tuntumaan aidoilta.

Historian tutkijana ja ihmisenä, joka on aina pitänyt historiaa elintärkeänä oppiaineena ja alana, olen hyvin kiitollinen Sepetykselle siitä miten hän, omalla tavallaan ja oman työnsä kautta, tuo historiaa esille ja muistuttaa ihmisiä siitä, kuinka tärkeää meidän on ymmärtää menneisyyttämme, jotta emme antaisi sen kauheimpien hetkien ja tapahtumien toistua uudelleen. Sepetys puhuu muistamisen, lukemisen ja tutkimisen tärkeydestä, ja koska tiedän, että hänen yleisönsä on paljolti teini-ikäisiä, olen siitä erityisen iloinen, koska historian oppiaineella ei ole useinkaan teinien keskuudessa paras maine. Historiaa pidetään usein tylsänä ja puisevana, mutta Sepetyksen kirjat voivat innostaa nuoria perehtymään historiaan ja auttavat heitä ymmärtämään eri ihmisiä ja kulttuureja. Sepetys ei ole mielestäni vain loistava kirjailija, hän on myös tärkeä kirjailija ja kunnioitan häntä taiteilijana sekä ihmisenä.

Sepetyksen kirjoitustyyli on tavallaan hyvin yksinkertaista ja korutonta, mutta silti hyvin runollista, soljuvaa ja kaunista. Hänen teoksensa ovat pullollaan lainauksia ja kohtauksia, joita ajattelen jatkuvasti. Hänellä on kyky iskeä suoraan lukijan sydämeen lyhykäisillä, sinänsä simppeleillä lausahduksilla: esimerkiksi suosikkini hänen kirjoistaan, Between Shades of Gray, alkaa päähenkilö Linan sanoilla: "They took me in my nightgown". Niin yksinkertainen lause, mutta se kertoo Linan tilanteesta heti paljon ja polkaisee kirjan liikkeelle erinomaisesti. Lina on nuori tyttö, joka viedään yllättäen kotoaan, hänen ollessaan vielä yöpuvussaan, eikä hänelle anneta aikaa pakata mitään tai vaihtaa vaatteitaan. Hänen elämänsä muuttuu tuossa hetkessä. Lainauksesta tekee erityisen voimakkaan myös se, että Sepetys on sanonut ottaneensa tuon lainauksen suoraan eräältä haastateltavaltaan, joka kuulemma, heidän keskustelunsa aikana, havahtui ja yhtäkkiä huudahti järkyttyneenä "They took me in my nightgown!" Samaisesta romaanista minua on jäänyt myös kummittelemaan Linan melankolinen pohdinta: "Was it harder to die, or harder to be the one who survived?"

Pidän Sepetyksen teoksissa myös siitä, miten hän käsittelee synkkiä historiallisia aikakausiaan realistisesti niitä turhia kaunistelematta, mutta sortumatta kuitenkaan koskaan kirjoittamaan täysin onnetonta, huumorintajutonta tai 100% masentavaa teosta. Hänen teoksissaan on aina rakkautta ja ystävyyttä, ja keskeinen teema jokaisessa on synkimmästäkin pimeydestä löytyvät valonpilkahdukset ja ihmisten ehtymätön kykyä toivoa, uskoa ja taistella. Hänen kirjansa ovat paikoittain väkivaltaisia ja musertavia, mutta ne jättävät lukijalleen toiveikkaan tunteen. 

Suosittelisin Sepetyksen teoksia kaikille, joita kiinnostaa 1900-luvun historian salatut tarinat ja vähemmän tunnetut tapahtumat. Uskoisin, että hänen teoksensa voisivat myös olla sopivia portteja historiallisen fiktion maailmaan. Koska teokset ovat nuorille suunnattuja, niiden teksti on soljuvaa, nopeatempoista eikä sorru ylenpalttiseen kuvaukseen, ja saattaisi siten iskeä ihmisiin, joita historiallisten romaanien paksuus ja tuhtius saattaa hieman jännittää.

Lopuksi haluan vielä mainita sen, kuinka ihanan viestin sain Sepetykseltä vastauksena sähköpostiini, jossa kiitin häntä hänen kirjoistaan ja työstään historiallisen fiktion alallla, ja mainitsin kuinka paljon olen hänen teoksistaan oppinut. Hän puolestaan kiitti minua siitä, että opiskelen historiaa ja päätti viestinsä sanoilla: "You're helping me bring history out of the dark! Keep reading!" Viestin ajatteleminenkin hymyilyttää minua.

"These writings may shock or horrify you, but that is not my intention.

It is my greatest hope that the pages in this jar stir your deepest well

of human compassion. I hope they prompt you to do something, to tell someone. 

Only then can we ensure this kind of evil is never allowed to repeat itself."

- Ruta Sepetys, Between Shades of Gray

Kuva 1: Ruta Sepetyksen kuva hänen nettisivuiltaan, https://rutasepetys.com/about/ 

5 Suosikkia: Tietokirjat Antiikin Kreikasta ja Roomasta

Olen lukenut jokusen tietokirjan antiikin Kreikasta ja Roomasta (Kreikasta ehdottomasti enemmän), joten miksipä en jakaisi viittä suosikkiani. Suosittelisin näitä kirjoja ilolla kelle tahansa aiheesta innostuneelle.

Let's go!!!

1. Pandora's Jar: Women in Greek Myths (Natalie Haynes)

Pandora's Jar on ehdottomasti paras antiikin mytologian hahmoihin perehtyvä kirja, jonka olen lukenut. Natalie Haynes käsittelee mytologian tunnetuimpia, sekä joitain vähemmän tunnettuja, naishahmoja, selittää heidän myyttiensä peruspiirteet ja syventyy sitten siihen, miten heidän myyttiään on tulkittu eri historiallisina aikakausina, miten heidän hahmonsa on muuttunut ja mitä tekemämme tulkinnat heistä kertovat meistä, heidän tarinoidensa lukijoista ja tutkijoista. Käsittelyssä ovat mm. Troijan Helena, tämän murhanhimoinen sisar Klytemnestra, ensimmäinen nainen Pandora ja pahamaineinen Faidra.

Monet kirjan naisista ovat minulle hyvin tuttuja ja rakkaita, mutta opin silti jokaisessa luvussa todella, todella paljon uutta. Minusta oli erityisen kiinnostavaa tutustua siihen, miten, monessa tapauksessa, modernit versiot näistä hahmoista ovat paljon kapeampia ja yksoikoisempia kuin antiikin ajalla. Antiikissa oli ihan yhtä yleistä kertoa versio Troijan sodasta, jossa Helena ei koskaan ollut koko Troijassa tai pettänyt miestään, vaan jumalat piilottivat hänet Egyptiin ja antoivat kreikkalaisten ja troijalaisten taistella vale-Helenasta, hänen kuvajaisestaan. Mutta kuka nykypäivänä tietää Egyptin Helenan tarinan, ellei ole aiheeseen perehtynyt? Pandorasta on tehty oman mytologiansa petollinen Eeva, mutta kun hänen tarinansa alkuperäisiin versioihin perehtyy, hän näyttäytyy hyvin erilaisena.

Haynesin teksti on helppolukuista, eikä vaadi lukijalta sen kummempaa ennakkotietämystä hahmoista tai heidän tarinoistaan. Haynes kertoo, hänelle ominaisella sarkastisella huumorilla höystettynä, kaiken mitä lukijan on tarpeen tietää ennen kuin sukeltaa eri versioihin – kirjallisuuteen, elokuviin, kuvataiteeseen ja muuhun mediaan. Kirjan jatko-osa Divine Might, joka keskittyy jumalattariin, on myös mainio!

2. Sex on Show: Seeing the Erotics in Greece and Rome (Caroline Vout)

Sukupuolihistorian ohella olen keskittynyt omissa opinnoissani seksuaalisuuden historiaan. Sex on Show pureutuu antiikin Kreikan ja Rooman seksuaalisiin tapoihin, ajatusmalleihin ja rooleihin, sekä siihen, miten seksi ja seksuaalisuus olivat arjessa läsnä aivan eri tavalla kuin ne ovat nykyään. Sukupuolielimien, seksiaktien ja alastomien ihmisten kuvia oli seinämaalauksissa, arjen ruoka-astioissa, taide-esineissä ja niin edespäin. Antiikin seksuaalinen maailma oli aivan omanlaisensa, ja tämä kirja tarjoaa lukijalleen helppolukuisen katsauksen tähän teemaan.

Vout tarkastelee tässä kirjassa muun muassa sitä, miten antiikin seksuaalisia kuvia tulee tulkita. Kuvataanko niissä seksiä vai rakkautta, ja miten menneisyyden ihmisten ymmärrykset näistä asioista eroavat siitä, miten me niitä tulkitsemme? Mikä oli kuvien tavoite: tuliko niiden kiihottaa, järkyttää, naurattaa vai reagoitiinko niihin mitenkään? Kirja on täynnä kuvia antiikin taiteesta, joten et joudu vain lukemaan näistä seksuaalissävytteisistä objekteista, vaan saat katsella niitä sivusta toiseen. Minusta oli mielenkiintoista lukea näistä tavaroista, niiden tarkoituksista ja miten niihin oli mahdollisesti reagoitu, ja samalla tarkkailla omia reaktioitani niihin.

Vout on kirjoittanut tästä teemasta jokusen kirjan, mutta en ole valitettavasti vielä saanut käsiini muita kuin tämän. Aion ehdottomasti hankkia joku päivä ainakin hänen teoksensa Exposed: The Greek and Roman Body, joka keskittyy ruumiillisuuden ja kehon teemoihin.

3. Antigone Rising: The Subversive Power of the Ancient Myths (Helen Morales)

Antigone Rising käsittelee sitä, miten mytologiaa on käytetty historiassa ja miten niitä voi tulkita esimerkiksi naisia voimaannuttavasta näkökulmasta sekä misogynistisesta näkökulmasta. Antiikin myytit elävät nykyajassa kuten ennenkin, ja niiden hahmoja, kuvia ja tarinoita käytetään yhäkin. Ne eivät ole vain historiallinen läjä taruja, vaan elävä, hengittävä, jatkuvasti muokkautuva tarukokoelma.

Morales perehtyy esimerkiksi siihen, miten Beyoncé hyödyntää jumalatarkuvastoa taiteessaan, miten usein (näin modernistä näkökulmasta) hirvittävänkin problemaattiset vanhat tarut yhä vain inspiroivat vähemmistöjä ja miten oman käden oikeutta harjoittanut meksikolainen "Diana, Hunter of Bus Drivers", hyödynsi Artemis-jumalattaren taruja tappaessaan bussinkuljettajia, protestoiden siten naisten kokemaa väkivaltaa ja häirintää busseissa. Esseet ovat lyhyitä ja helppolukuisia, ja kirjasta löytyy vaikka minkälaista mielenkiintoista.

Jos sinua kiinnostaa feministinen ote antiikin mytologiaan ja historiaan, tai ylipäätänsä se, miten myyttejä voidaan tulkita eri tavoin eri historiallisissa konteksteissa, suosittelisin ehdottomasti tätä kirjaa. Mielestäni se sopii mainiosti teeman parissa aloitteleville sekä jo hieman perehtyneemmille lukijoille. Tiesin joistain aiheista jo vähäsen, mutta opin silti paljon uutta.

4. Aleksanteri Suuri – sankari ja myytti (Jaakkojuhani Peltonen)

Vähän kuten Pandora's Jar ja Antigone Rising, myös tämä teos keskittyy siihen miten jotakin aihetta – tässä tapauksessa myyttisten hahmojen ja tarinoiden sijasta historiallista hahmoa – on käsitelty historian eri aikakausina. Peltonen sukeltaa niin uskonnollisiin teksteihin (on esimerkiksi olemassa tarina, jonka mukaan Aleksanteri kääntyi juutalaisuuteen ja tarina, jossa hän soti Islamin puolesta), Hollywood- ja Bollywoodelokuviin, animeen, sarjakuviin, historiallisiin ja moderneihin romaaneihin ja lukuisiin muihin teemoihin.

Aleksanteri Suuri on yksi kuuluisimpia historiallisia henkilöitä ikinä. En osaa nimetä montakaan henkilöä, joka olisi saavuttanut samanlaisen järkkymättömän aseman ihmiskunnan kollektiivisessa muistissa, taiteessa ja historiankirjoituksessa. Hän oli historiallinen hahmo, mutta hänestä on vuosituhanten aikana muotoutunut jotain paljon suurempaa – myytti ja legenda. Peltonen esittelee miten Aleksanteria on tulkittu sankarina, jumalana, tyrannina sekä massamurhaajana. Minua kiinnosti erityisesti luvut, joissa Peltonen pohti sitä, miksi Aleksanterista on tullut niin legendaarinen – hänen viehätysvoimansa kulmakiviksi Peltonen lukee mm. käsittämättömän sotamenestyksen, tähdenlentomaisen elämän (hän kuoli ollessaan vasta vähän yli 30 vuotta), kauneuden (patsaat hänestä ovat usein todella komeita) sekä sen, ettei hänestä loppujen lopuksi tiedetä paljoa. Hänen mysteerisyytensä on kiehtovaa.

Jos haluat varmaa faktatietoa Aleksanterin elämästä, tämä ei ole se kirja joka sinun kannattaa valita, vaikka Peltonen kuitenkin selittää historiallisista faktoista tarpeen tullen. Jos sinua kiinnostaa Aleksanteri myyttinä, legendana, lähes fiktiivisenä hahmona, hanki tämä kirja käsiisi välittömästi!

5. Antiikin käsikirja (Paavo Castrén & Leena Pietilä-Castrén)

Ahh, tämä siunattu kirja. Olen kirjoittanut Antiikin käsikirjan avulla monen monituista esseetä yliopistoaikoinani, eikä se ole koskaan pettänyt luottamustani. Aina kun teen mitään antiikin Kreikkaan tai Roomaan liittyvää, ovat Castrénit aina parhaat ystäväni ja luottomieheni. 

Tämä teos on juuri mitä se lupaa olevansa: käsikirja antiikin maailmaan, kulttuuriin, historiaan, mytologiaan ja taiteeseen. Mitä tahansa haluatkin tietää, voin luvata, että löydät tästä hakuteoksesta, jollei kaikkia, niin ainakin joitain vastauksia pulmaasi. 

Koska tämä on hakuteos, en tietenkään ole lukenut sitä kannesta kanteen – ei sillä, että kukaan odottaisi sitä minulta. Se on kuitenkin luotettava, pätevä, helppolukuinen ja kattava teos, jonka soisin jokaisen antiikin ajasta kiinnostuneen – harrastelijan tai ekspertin – hankkivan hyllyynsä. Paavo Castrénin Uusi antiikin historia on myös loistava, jos tarvitset teosta, joka käy läpi antiikin ajan historian!

Splendid Spring Book Tag

Kevään kunniaksi vastaillaan kevät-teemaisiin kirjakysymyksiin!

Tagin loi YouTuben Victoria Mann ja kysymykset olen suomentanut itse. Ne eivät välttämättä ole suoria käännöksiä, haluan vain ilmaista kysymyksen perusidean.

1. Everywhere you look flowers are blooming! Choose a book you love or think you will love with flowers on the cover. / Valitse kirja, jota rakastat tai jota uskot rakastavasi, jonka kannessa on kukkia.

Kalynn Bayronin kreikkalaista mytologiaa ja modernia fantasiaa sekoittelevan romaanin This Poison Heart kannessa on kukkia, mutta myös sen tarina ja maailma on täynnä kasveja. Kirja kertoo tytöstä, Briseisistä, jolla on kasvipohjaisia taikavoimia: hän voi kontrolloida kasveja, liikutella niitä, kasvattaa niitä ja hän on immuuni kasvien mahdollisille myrkyille.

2. Spring if the perfect time for a fun trip! Choose a book you've read or would like to read while travelling from one place to another. / Valitse kirja, jonka olet lukenut reissussa tai kirja, jonka haluaisit lukea matkustaessasi.

Reissussa ollessani haluan lukea kirjaa, jonka maailmaa ei ole liian hankala ymmärtää, joka vie minut mennessään ja jonka tarina ei vaadi niin syvällistä paneutumista, että keskeyttely esimerkiksi junia tai busseja vaihtaessa raivostuttaisi minua hirveästi. Kun hengailin viime vuonna Tampereella, luin Ashley Herring Blaken Iris Kelly Doesn't Date -romcomin. S oli täydellinen matkakirja – kepeä, romanttinen, hauska, mukaansatempaava, juoneltaan tavallaan aika simppeli romanttinen komedia. Lueskelin sitä junassa, juna-asemalla, ravintolassa, kahvilassa ja vaikka missä muualla. 

3. Who doesn't love a good Spring Fling? Choose a book you were obsessed with a short period of time, but then you swiftly cast aside. / Valitse kirja, josta obsessoit hetken mutta jonka sitten hylkäsit.

Hmm, ehkä vastaan tähän Natalie Haynesin Stone Blind -romaanilla. En sanoisi, että hylkäsin tämän kirjan – se on mielestäni yhä mainio – mutta alkuinnostukseni kyllä laski jonkun verran tajutessani, että vaikka kirjan lopetettuani annoin sille viisi tähteä, etten ajatellut sitä oikeastaan sen kummemmin edes viikkoa myöhemmin. Ajattelin, että se oli uusi suosikki-Haynesini, mutta ei se ollutkaan. Se on hyvin kirjoitettu ja koskettava katsaus Medusan hahmoon, mutta hullaantumiseni laannuttua en enää kuvailisi sitä täydellisenä, vaan ihan vaan todella hyvänä.

4. Everyone loves the smell of freshly mowed grass, but not at an ungodly hour! Choose a book that personifies as a middle-aged dad waking up at 7 am on a Saturday to mow the lawn when he should be sleeping like the rest of us. / Valitse kirja, jossa on samanlainen energia kuin keski-ikäisessä isässä, joka ajaa nurmeaan aamuseitsemältä nukkumisen sijaan.

Jos herään siihen, kun keski-ikäinen isä ajaa nurmea aamuseitsemältä, ensimmäiset ajatukseni ovat: Miksi? Oliko aivan pakko? Onko tämä tarpeellista? Miksi pilaisit elämäni näin? Nämä samat kysymykset pyörivät mielessäni, kun luin Marianne Curleyn yllättäen julkaisemaa neljättä osaa rakastamaani Aikavartio-trilogiaan. Neljäs kirja, The Shadow, onnistui pilaamaan kolmoskirjan tunteikkaan lopun ja sai minut pyörittelemään silmiäni toinen toistaan typerämpien juonenkäänteiden kuljettaessa kirjaa kohti surkeaa loppuaan. En tiedä miksi tämä kirja oli julkaistava kun kolmoskirja päättyy niin loistavasti. 

5. A surprise rain shower might spoil your outdoor fun, but don't worry, the sun will be back! Choose a book that made you really sad but the sun still shines in the end. / Valitse kirja, joka suretti sinua, mutta jonka loppu on silti toiveikas.

Thomas Hardyn Far From the Madding Crowd on paikoittain hyvinkin ankea ja surullinen kertomus. Kirjassa käsitellään, Hardylle ominaiseen tyyliin, vaikka mitä masentavaa – menetystä, henkisesti väkivaltaista parisuhdetta, traagista rakkautta ja niin edespäin. Kirjan hahmot surettavat, säälittävät sekä vihastuttavat lukijaa: lähes kukaan ei ole täydellinen ja kaikki tekevät typeriä virheitä ja kokevat surua. Teos ei kuitenkaan ole silkkaa masennusta, vaan se sisältää myös ystävyyttä, rakkautta ja toipumista, ja se jättää lukijalleen, loppujen lopuksi, mukavan tunteen ja uskon siitä, että hahmot voivat selvitä kokemistaan kauhuista.

6. It's that time of year when all the animals stretch their limbs and come out of hibernation. Choose a book that pulled you out of a reading slump. / Valitse kirja, joka pelasti sinut lukemisuupumukselta. 

Minulla oli tammikuussa ja helmikuun alussa pätkä, jonka aikana luin vain 2-3 tähden kirjoja ja aloin jo hieman turhautua. Kaipasin neljän tai viiden tähden kirjan tuomaa riemua ja sitä tunnetta, etten malta laskea kirjaa käsistäni. Sitten otin hyllystäni Maggie Tokuda-Hallin The Mermaid, the Witch and the Sea -fantasiaromaanin ja hullaannuin siihen aivan tyystin. En millään olisi halunnut lopettaa kirjan lukemista. Olen todella iloinen, että keksin, ilman kummempaa syytä, lukea juuri tämän kirjan. Se oli loistava, taianomainen tarina rakkaudesta, identiteetistä, kolonialismin haavoista ja oman kohtalon etsinnästä.

7. Students all over exhale a sigh of relief knowing they get a break from school. Choose a book whose friend group you'd like to spend Spring Break with. / Valitse kirja, jossa olevan kaveriporukan kanssa haluaisit viettää Spring Breakin. 

Hmm. Spring Break, ainakin jos jenkkisarjoja ja -leffoja tulee uskoa, sisältää bilettämistä, kaaottista juopottelua ja kaikenlaisia huonoja valintoja. Tämä ei ole ihan minun skeneni, joten ehkä valitsen jonkun kaveriporukan, joka ei ehkä haluaisi hypätä ihan Spring Breakin syvään päätyyn ja viettäisi hieman rauhallisemman loman. Casey McQuistonin One Last Stop -kirjan kaveriporukka on aivan ihana, ja vaikka voin kuvitella muutaman hahmon bilettävän yön halki, porukassa on myös paljon rauhallisempia tyyppejä, sellaisia joiden voin kuvitella käyvän juomassa muutaman lasillisen ja sitten palaavan kämpälleen viettämään iltaa vain kavereiden kesken.

8. Spring is all about rebirth and blooming. Choose a book that made you grow as a person. / Valitse kirja, jonka lukeminen sai sinut kehittymään ihmisenä.

YouTubesta tunnetun Daniel Howellin mielenterveysopas You Will Get Through This Night oli loistava ja sai minut pohtimaan omaa hyvinvointiani ja mielenterveyttäni. Howell esittelee kirjassaan lukuisia eri tekniikoita, joilla rauhoittaa itseään ahdistuskohtausten iskiessä ja käsittelee mielenterveyden huoltoa monesta eri näkökulmasta, esitellen tässä hetkessä mahdollisia pieniä muutoksia kohti parempaa sekä suurempia, pidempiä prosesseja, jotka voit hiljalleen aloittaa vointisi parantamiseksi. Howellille tyypillisellä sarkasmilla ja nasevalla huumorilla höystetty teos on aidosti avulias mielenterveysopas, jota suosittelisin kaikille, niin ihmisille, jotka kärsivät mielenterveyden ongelmista kuin sellaisille, jotka eivät ole koskaan joutuneet ajattelemaan mielenterveyttään.

9. A picnic at the park is the perfect springtime activity! Choose a book with a character who you think would pack the best picnic basket. / Valitse kirja, jonka hahmon uskoisit pakkaavan parhaat piknikeväät.

Star Wars: The High Republic Adventures -sarjakuvassa seikkaileva Jedimestari Torban Buck, joka tunnetaan myös lempinimellä Buckets of Blood (pitkä tarina), on lasten opastamisen ja yleisen jedeilyn ohella myös omistautunut leipuri. Olen varma, että jos hän päättäisi viedä hoivissaan olevat jedilapset piknikille, hän viettäisi edellisen päivän leipoen kakkuja, piiraita, pullia ja muita leivonnaisia, jotta kaikki saavat varmasti vatsansa täyteen piknikillä.

10. For many, Spring is the first break from the bitterness of winter. Choose a book that is the embodiment of sunshine. / Valitse kirja, joka on kuin auringonpaisteen ruumiillistuma.

Minusta tuntuu, että aina kun täytyy vastata jokin herttainen tai piristävä kirja, tulen aina vastanneeksi C.S. Pacatin Fence-sarjakuvalla, mutta en silti voi olla vastaamatta tähänkin kysymykseen, että, no, Fence tietenkin. Tämä poikakoulun miekkailujoukkuetta seuraava sarjakuva on kerrassaan herttainen: se on piristävä, hulvaton, suloinen ja vaikka satunnaisia surullisia hetkiä löytyy, sarjis ei ole koskaan masentava tai ankea.

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 3

Tänään olisi tarjolla kolmas volyymi sarjassani, jossa yhdistän kaksi rakastamaani asiaa: Taylor Swiftin musiikin ja kreikkalaisen mytologian. 

Tämän sarjan ideana on siis löytää Swiftin kappaleille sopiva pari mytologiasta – tarina tai hahmo, joka sopii mielestäni hyvin laulun sanoituksiin.

"Cause if I was a man, then I'd be the man" – The Man ja Atalanta

Kreikkalaiset sankarit olivat yleensä miehiä. Herakles, Perseus, Theseus, Achilles, Bellerofon, Odysseus, Iason ja niin edespäin. Sankarien joukossa oli kuitenkin eräs merkittävä naissankari, karhujen ja metsästäjien kasvattama Atalanta. Atalanta tunnetaan erityisesti siitä, että hän oli, ainakin joidenkin tarinoiden mukaan, ainut nainen Iasonin miehistössä hänen matkustaessaan noutamaan kultaista taljaa, ja siitä, että hän oli mukana päihittämässä Calydonian villisikaa. Hän oli myös legendaarinen juoksukykynsä ansiosta: hän oli nopeampi kuin kukaan muu ja vannoi menevänsä naimisiin vain sen miehen kanssa, joka pystyisi päihittämään hänet kilpajuoksussa. Eräs mies onnistui tässä, mutta sekin vaati vippaskonsteja. 

Atalanta unohdetaan usein sankarien listasta, vaikka hän oli muiden sankarien rinnalla taistossa ja saavutti suuria. Olen varma, että Atalanta pystyisi samaistumaan Taylor Swiftin kappaleeseen The Man (levyltä Lover) jossa Swift purkaa turhautumistaan sukupuolten epätasa-arvoa kohtaan ja miettii kuinka eri tavalla häntä arvostettaisiin, jos hän olisi mies. "Cause if I was a man, then I'd be the man", Swift laulaa kappaleessaan. Jos Atalanta olisi mies, häntä todellakin olisi osattu jo aikanaan arvostaa enemmän, eikä häntä olisi historian kuluessa unohdettu. Hänen urotöistään kirjoitettaisiin uudelleen ja uudelleen. The Manissa korostuu se, miten Swift, ja naiset ylipäätänsä, joutuvat kohtaamaan ongelmia ja ennakkoluuloja, joita miesten ei tarvitse ajatella, ja kuinka naisten täytyy tehdä aina paljon enemmän töitä saadakseen edes hitusen samasta arvostuksesta, mitä miehet saavat lähes automaattisesti. "I'm so sick of running as fast as I can / Wondering if I'd get there quicker / If I was a man" sopii Atalantalle mainiosti. Minua myös hymyilyttää se, että laulussa käytetään metaforana juuri juoksemista, olihan tämä yksi Atalantan kuuluisimpia taitoja.

Roomalainen Ovidius kuvaa teoksessaan Muodonmuutoksia Calydonian villisian metstätysreissua. Tämä sika oli terrorisoinut paikallisia jo pitkään ja hallitsijan oli pakko hälyttää paikalle joukko sankareita. Atalanta on yksi näistä sankareista. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa katkeruutta miessankareissa, onhan hän nainen eikä hän siten saisi millään olla mukana tällä sankarillisella matkalla, ja lopulta, kun Atalanta onnistuu haavoittamaan villisikaa ensimmäisenä, miesten hermot pettävät lopullisesti. Koska Atalanta haavoitti sikaa ensimmäisenä, palkinto, eli pedon nahka ja sarvet kuuluisivat hänelle, mutta miehet eivät halua luovuttaa tätä kunniaa naiselle. Atalantan päässä pyöri varmasti jotain sen tapaista, että jos hän olisi mies niin "they wouldn't shake their heads and question how much of this I deserve".

Jos Atalantan myytti kiinnostaa sinua, suosittelisin Ovidiuksen Muodonmuutoksia-teosta. Calydonian villisian jahti on yksi tämän eeppisen runon parhaimmista luvuista. Tarinassa tulee hyvin ilmi se, miten Atalanta nähtiin sukupuolensa takia muihin sankareihin verrattuna vääränlaisena ja hämmentävänä. Tarina ei kuitenkaan vähättele Atalantan kykyjä. Hän onnistuu haavoittamaan sikaa ensimmäisenä, ei minkään vahingon takia, vaan ihan vain siksi, että hän on hemmetin taitava metsästäjä, kasvoihan hän sentään karhujen ja metsästäjien hoivissa. Ja jos löydät jonkinlaista huvitusta siitä, että voit katsella miesten egojen ja itsevarmuuden murenevan heitä kyvykkäämmän naisen edessä, voi tämä tarina hetkittäin tuoda hymyn huulillesi.

Atalanta sai hetkensä parrasvaloissa viime vuonna Jennifer Saintin julkaistessa kolmannen romaaninsa Atalanta, jossa hän kertoo tämän sankarittaren elintarinan vauva-ajoista karhujen kasvattina aina hänen mitä mielikuvituksellisimpaan loppuunsa. Olen todella kiitollinen tästä kirjasta. Vaikka se ei ollut suosikkini (annoin sille n. 3,5/5 tähteä), olen silti todella iloinen, että Atalantasta kirjoitetaan ja että hänen tarinansa tuodaan laajemman yleisön tietoon. The Man voisi olla yksi tämän kirjan tunnareista. Atalantan lähtiessä metsästä, jossa hän on kasvanut naisten ympäröimänä, hän kohtaa miesten maailman ja joutuu ensimmäisen kerran kasvotuksin laajamittaisen, rakenteellisen misogynian kanssa. Romaani seuraa Atalantan päättäväistä missiota todistaa itsensä miesten kanssa tasa-arvoiseksi, tai ehkä jopa heitä paremmaksi, sankariksi. 

"Go save the world, I'll be around" – Superman ja Hylas

Swiftin levyltä Speak Now löytyvä Superman, yksi hänen vähemmän tunnetuista kappaleistaan, kertoo supersankariin rakastuneesta tytöstä, joka katselee miestään etäältä, kun hän pelastaa maailman, tekee työtään ja lentelee ympäriinsä sankaroimassa (tämä ei ehkä ole virallinen verbi, mutta se saa nyt kelvata). Tämä biisi toi minulle mieleen sankari Herakleen heilan ja aseenkantajan Hylaksen, ja erityisesti sen, miten heidän suhdettaan kuvataan Phoenicia Rogersonin mainiossa romaanissa Herc. Tämä biisi/myytti-rinnastus pohjaakin enimmäkseen siihen, miten myytti esitetään Hercissä.

Hylas on supersankarin poikaystävä. Herakles ei ehkä lentele, mutta hän matkustaa ympäri kreikkalaista maailmaa tekemässä urotekoja ja pelastamassa ihmisiä. Hän ei ole puhtoinen kuten modernit supersankarit tuppaavat olemaan, mutta hän on oman aikansa sankari. Hylas esiintyy mytologiassa Herakleen kumppanina lähinnä Iason ja kultainen talja -myytissä, mutta ottaen huomion sen, miten raivokkaasti ja intensiivisesti Herakles reagoi hänen katoamiseensa, en voi uskoa, että he olivat tunteneet toisensa vain hetken. Supermanissa puhuja toivoo useaan otteeseen, että vielä jonain päivänä he ovat yhdessä, että supersankari ei unohda häntä, että hän on tälle joku tärkeä, ettei hän löydä ketään toista: "Come back, I'll be with you someday / I'll be right here on the ground / When you come back down". Tämä tuo minulle heti mieleen erään Herc-romaanin parhaista lainauksista. Hylas sanoo: "He met me. I'd really like to believe that's an important part of his story." Hylasta piinaa halki teoksen se, että ehkä hän ei olekkaan Herakleen elämässä kukaan tärkeä, vaan yksi tämän lukuisista heiloista. Swiftin laulun "Don't forget, don't forget about me" ja "Go save the world, I'll be around" tuntuisivat Hylaksesta varmasti samaistuttavilta. 

Rogersonin Hylaksen ja Supermanin välillä on vielä yksi loistava paralleeli. Swiftin kappaleen puhuja on vakuuttunut ettei hänen ihastuksensa kohde voi olla niin paha kuin kaikki sanovat, onhan hän niin hurmaava ja komea: "Something in his deep brown eyes has me saying / 'He's not all bad like his reputation'". Romaanissa Hylas, kuultuaan mitä Herakles teki vaimolleen Megaralle, ei voi uskoa hänen tehneensä sitä tietoisesti – hän on varma, että Herakles oli Hera-jumalattaren kiroama tehdessään veritekonsa: "What he did to Megara I can place more easily. It was fast and it was brutal, but he didn't mean to do it. He couldn't have." Hän antaa Herakleelle anteeksi jotain kamalaa, koska eihän hänen rakastamansa poika voi olla niin julma. Olen varma, että mytologian Hylas on varmasti ajatellut jotain samankaltaista: miten voisit matkata maailmaa rakastettusi kanssa, jos epäilisit hänen murhanneen kylmäverisesti vaimonsa sekä lapsensa?

En tiedä kuin yhden antiikin lähteen, jossa Hylas ja Herakles esiintyvät yhdessä merkittävällä tavalla. Apollonios Rhodoslaisen Argonautika kertoo sankari Iasonin matkasta merten kultaisen taljan perässä. Hänen mukanaan on joukko kreikkalaisen maailman suurimpia sankareita (vähän kuin Kreikan mytologian Avengers tai Justice League), mukaan lukien lihaskimppu Herakles ja hänen nuori aseenkantajansa Hylas. He eivät ole tässä eeppisessä runossa eksplisiittisesti pariskunta, mutta Herakleen rakkaus Hylasta kohtaan tulee silti vahvasti ilmi. Hylaksen kohtalo johtaa Herakleen tekemään valintoja, jotka tuntuvat hänen hahmolleen hyvin hämmentäviltä ja vierailta: hän hylkää mahdollisuutensa suureen kunniaan Hylaksen vuoksi.

Hylaksen ja Herakleen romanssi ei ole Herc-romaanin keskiössä, mutta se on kuitenkin hyvin olennainen osa Herakleen tarinaa. Hylas pääsee kerrankin kertomaan itse tarinansa, toisin kuin esimerkiksi Argonautikassa, jossa hän on vain pieni sivuhahmo. Hylaksen juoni on myös yksi romaanin koskettavimpia – hänen näkökulmastaan kerrotut luvut olivat ehdottomasti suosikkejani ja hänen viimeinen lukunsa sai silmäni kostumaan. Jos kaipaat Supermanin kaltaista energiaa, kaipuuta ja toiveikasta rakkautta, et varmasti pety Hylaksen osaan tässä kirjassa. Mielestäni hän on loistava kuvaus siitä, millaista on rakastaa jotakuta, josta tulee jotain elämää suurempaa, sankari ja legenda – teema, jota Swift pohdiskelee kauniisti laulussaan.

"Cause darling I'm a nightmare dressed like a daydream" – Blank Space ja Afrodite

Taylor Swiftin levyn 1989 jättihitti Blank Space kertoo rakkaudenjanoisesta, kaaottisesta ja uhkaavasta naisesta, joka takertuu rakastajiinsa hullun lailla ja jonka kaikki suhteet tuhoutuvat. Swift on useaan otteeseen sanonut, että median luoma kuva hänestä miestennielijänä ja hysteerisenä sarjadeittailijana inspiroi häntä kirjoittamaan tämän laulun. 

Kuuntelin Blank Spacea eräänä päivänä ja tajusin, että tässähän on paljon afroditemaisia piirteitä. Afrodite on kreikkalaisen mytologian rakkauden, intohimon ja kauneuden jumalatar. Hän ei kuitenkaan ole mikään herttainen persoona, vaan pelottava ja uhkaava kaikkivoipainen olento, jota jopa muut jumaluudet arastelevat välillä – edes jumalat eivät voi nimittäin paeta rakkauden tuhoavaa voimaa. Afroditea typistetään myös turhan usein hänen usein epäonnisiin romanttisiin suhteisiinsa, kuten Swiftkin, ja hänet esitetään Blank Spacen puhujan kaltaisena pelottavana naisena, joka kaataa kaikki miehet ympärillään jos saa siihen tilaisuuden.

Blank Spacen puhujassa on hyvin uhkaava, vaarallinen energia, mikä sopii minusta täydellisesti Afroditelle. Hän on ehkä rakkauden jumalatar, mutta hän on yhtä vaarallinen kuin muut jumalat, eikä hän anna armoa, jos häntä loukataan. Hän voi ajaa sinut hulluuteen ja ikuiseen tuskaan voimillaan. "So it's gonna be forever / Or it's gonna go down in flames / You can tell me when it's over / If the high was worth the pain" kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten Afroditen käsissä rakkaus voi olla riemua tai tuhoa. Kipu ja tuhoutuminen ovat kietoutuneet rakkauteen ja himoon halki laulun: "Boys only want love if it's torture / Don't say I didn't, say I didn't warn ya". Ymmärtääkseen Afroditea jumalattarena, tulee unohtaa mielikuva rakkaudesta vain parantavana, onnea tuovana ja romanttisena voimana, ja syleillä sen kauheimpia puolia yhtälailla. "Magic, madness, heaven, sin" on juuri sitä mitä Afroditen tuoma rakkaus on. Afroditella oli, kuten jo aiemmin mainitsin, jokunen huonosti päättynyt tai muuten hankala suhde. Hän iski aviomiehensä Hefaistoksen velipuolen, sodan jumala Areksen ja menetti palvomansa Adoniksen. Hänen onnettomaan rakkauselämäänsä sopii hyvin laulun säe: "You look like my next mistake / Love's a game, wanna play?"

Kappaleeen kenties ikonisin säe "Cause darling I'm a nightmare dressed like a daydream" on niin, niin Afrodite! Hän on säkenöivä, epäinhimillisen kaunis nainen, jumalatar josta monet unelmoivat, mutta hän on kauniiden kasvojensa takana myös kateellinen, katkera ja julma. Blank Spacessa korostuu se, miten laulun puhuja ajautuu jatkuvasti mustasukkaisuuteen ja purkaa sitten raivoaan yliampuvasti, ja tämä jos jokin on osuvaa Afroditelle. Hän on, kuten kaikki muutkin jumalat tuppaavat olemaan, hyvin ylpeä, ja jos häntä loukataan, hän iskee takaisin, eikä vain samalla mitalla, vaan kohtuuttomasti. Blank Spacen säe "I get drunk on jealousy" on siis hyvinkin osuva tälle jumalattarelle.

Jos haluat teoksen, jossa Afrodite on julmimmillaan ja kylvää tuhoa ympärilleen voimillaan, lue Euripideen näytelmä Hippolytus. Tässä tragediassa tulee hyvin esille se, että kuolevaiset ovat jumalille pelkkiä leikkikaluja, henkilökohtaisten kaunojen ja kateuksien puimiseen käytettäviä nukkeja. Afrodite on katkera, että nuori Hippolytos palvoo Artemista, ja kieltäytyy Afroditen lahjoista, eli rakkaudesta ja seksistä. Kostaakseen tämän "loukkauksen", Afrodite päättää tuhota, ei vain Hippolytoksen, vaan tämän koko perheen saamalla Faidran, pojan äitipuolen, rakastumaan tähän. Tämän luettuasi et koskaan voi enää erehtyä luulemaan Afroditea yhdeksi lempeämmistä jumalattarista vaan siksi, että hän symboloi rakkautta ja kauneutta. Hän on karmaiseva vihassaan.

Afrodite on antagonistin asemassa myös viime vuonna julkaistussa Luna McNamaran Psyche and Eros -romaanissa, joka kertoo uudenlaisen version Eroksen ja Psykhen rakkaustarinasta. Roomani ei ollut suosikkini – siinä muuteltiin mytologiaa aika paljon tavoilla, jotka tekivät tarinasta mielestäni kiinnostavan sijasta lähinnä hämmentävän ja sekavan – mutta jos minun pitäisi suositella teosta, jossa Afrodite esitetään autenttisesti pelottavana, pikkumaisena ja rakkaudessaan epäonnisena, olisi minun pakko mainita tämä teos. En suosittelisi teosta Eroksen ja Psykhen tarinan faneille, mutta jos sinua kiinnostaa Afrodite, löytäisit varmasti jotain kiinnostavaa tästä teoksesta. Tässä teoksessa hän ei ole Eroksen äiti – teos nojaa vanhempaan perinteeseen, jossa Eros oli yksi ensimmäisistä jumaluuksista, ja siten vanhempi kuin Afrodite – vaan nuorempi, mutta sitäkin pikkumaisempi jumala.

Taideteokset: 

Kuva 1: Atalanta teoksesta Atalanta and Meleager (Charles Le Brun, 1658)

Kuva 2: Hylas (Baldassare Franceschini, n. 1650)

Kuva 3: Venuksen (roomalaisten Afrodite) kasvot, The Birth of Venus (Sandro Botticelli, n. 1484–1486)

5 Suosikkia: Jane Austenin naishahmot

On aika palata Jane Austenin maailmaan ja kertoa teille ketkä ovat mielestäni Austenin viisi parasta naishahmoa. Tämän listan tekeminen ei ollut liian helppoa, koska Austenilla on niin monia upeita hahmoja ja minua suretti monen naishahmon puolesta, kun jouduin jättämään heidät ulos. 

Tässä ovat valintanti, mutta tietäkää, että nämä eivät todellakaan ole ainoat naishahmot, joista pidän!

Olen valinnut kuvat sen perusteella, mitä pidän parhaimpana versiona tästä hahmosta!

1. Fanny Price (Kasvattitytön tarina)

Fanny Price on, ikuiseksi surukseni, yksi Austenin vähiten arvostetuista päähenkilöistä. Tavallaan ymmärrän miksi – hän ei ole verbaalisesti nokkela, hauska, itsenäinen, reipas tai urhea – mutta toisaalta minusta häntä vihataan myös aivan syyttä. Fanny on, kuten kaikki Austenin päähenkilöt, epätäydellinen ihminen: miksi hänen vikojaan inhotaan niin paljon enemmän kuin muiden? Miksi hiljaiset, ahdistuneet, ujot ja fyysisesti heikot naishahmot nähdään niin helposti tylsinä tai vähemmän kiinnostavina?

Ihailen monia asioita Fannyssa. Hänet on kasvatettu pitämään itseään muita huonompana, olemaan aina kiltti ja olemaan valittamatta mistään – esimerkiksi rouva Norris on pahoinpidellyt häntä henkisesti vuosia ja jopa hänen ainut ystävänsä Edmund kohtelee häntä usein mälsästi – mutta hän on silti kiltti, avulias ja pitää kiinni arvoistaan. Hän tuntee pelonsekaista kunnioitusta setäänsä, perheen patriarkkaa kohtaan, mutta hän uskaltaa silti nousta tätä vastaan puolustaakseen itseään. Pidän myös siitä, ettei Fannyn tarvitse muuttaa luonnettaan tyystin saadakseen onnellisen lopun. Liian usein ujojen ja epävarmojen tyttöjen ja naisten täytyy muuttua ekstroverteiksi ja pirteiksi saadakseen miehensä, mutta ei. Fanny on piinallisen ujo ja arka, mutta se ei ole este onnelle. Hän oppii toki luottamaan itseensä enemmän ja saa itsevarmuutta muiden alkaessa vihdoin kohdella häntä paremmin ja arvostaa häntä, mutta hänen ydinluonteensa ei tarvitse muuttua.

Fanny on ehdottomasti Austenin leideistä samaistuttavin. Olen itsekin lähes kivuliaan arka ja ahdistunut, ja tunnen syvää yhtäläisyyttä Fannyyn, kun luen hänestä vain istumassa huoneen nurkassa, tarkkailemassa muiden menoa ja kamppailemassa pelkojensa kanssa. Fanny on minulle hyvin lohduttava hahmo, hän tuntuu ymmärtävän minua. 

Kasvattitytön tarinasta ei ole mielestäni tehty loistavaa adaptaatiota. Fanny esitetään näkemissäni adaptaatioissa myös aina hyvin erilaisena kuin mitä hän kirjassa on, mikä surettaa minua – ihan kuin elokuva ei voi olla hyvä jos sen päähenkilö on hiljainen introvertti. Esimerkiksi vuoden 1999 Kasvattitytön tarina on yksi mälsimmistä versioista Fannysta – hän ei ole tunnistettavissa itsekseen, vaan hänestä on tehty kirjailija, nokkela ja vitsaileva. Parhain versio hänestä, vaikka tämäkään versio ei ole täydellinen, on Billie Piperin roolityö vuoden 2007 leffassa.

2. Emma Woodhouse (Emma)

Ahh, Emma. Ihanainen, rasittava, fiksu, typerä, rakastava Emma. Jos Fanny ei olisi minulle henkilökohtaisella tasolla niin tärkeä, jos en samaistuisi häneen niin paljon, Emma olisi varmaankin suosikkini Austenin sankarittarista.

Pidän Emmassa siitä, että hän on niin ristiriitainen ja monitahoinen. Hän on selvästi älykäs, mutta hän ei osaa lainkaan lukea ihmisiä tai tilanteita. Hän on hyvin rakastava, mutta osaa silti olla todella töykeä ja epäystävällinen. Hän on turhan ylpeä ja itsetietoinen, mutta toisaalta hänen itsenäisyyttään ei voi olla arvostamatta. Hän on välillä ilkeä, mutta hän ei ole koskaan julma. Austen olisi helposti voinut tehdä hänestä raivostuttavan ja niin turhauttavan, että lukija vihaisi häntä ja hänen nenäkkyyttään ja juonittelujaan, mutta ei, hän on, jopa huonoimpina hetkinään, aina rakastettava. Tämä vaatii aikamoista taitoa kirjailijalta, ja sitä jos jotakin niin Austenilta löytyy.

Emman kehityskertomus on yksi Austenin parhaista, koska hän todellakin joutuu kohtaamaan heikot kohtansa, myöntämään ongelmansa ja mokansa, ja opettelemaan olemaan parempi. Hän, kuten Fanny, ei kuitenkaan joudu täysin muuttumaan ollakseen rakastettava ja onnen arvoinen. Hän on Emman lopussa yhä oma pirteä, nokkela ja itsepäinen itsensä – suurin muutos on se, että hän on nyt vain aikuismaisempi, asiallisempi ja saanut hieman tervettä itsetuntemusta.

Vuoden 2009 Emma-sarja on on paras Austen-adaptaatio. Se on kaikinpuolin aikalailla täydellinen. Sarjan musiikki, puvustus, näyttelijävalinnat, kuvaustekniikka, dialogi, kaikki on loistavaa. Sarjan kirkkain tähti on ehdottomasti Emmaa esittävä upea, säkenöivä Romola Garai, jonka jokainen ilme, ele ja teko huokuu emmamaisuutta. Hän onnistuu tasapainottelemaan Emman lukuisia eri puolia loistavasti ja tekee loistavan roolisuorituksen tänä monimutkaisena nuorena naisena. En voi kuvitella ketään toista Emman roolissa.

3. Marianne Dashwood (Järki ja tunteet)

Olen aina pitänyt Mariannesta, mutta luettuani jokunen vuosi sitten Järjen ja tunteen uudelleen, aloin arvostaa häntä aivan uudella tavalla. Nyt hän on yksi suosikeistani.

Rakastan Mariannessa erityisesti hänen häpeilemättömyyttään, hänen avoimuuttaan ja hänen dramaattisuutaan. Toki, kaikki nämä piirteet ovat vahvuuksien ohella myös heikkouksia ja tekevät hänestä paikoittain aika rasittavan hahmon, mutta minä pidän hankalista, turhauttavista hahmoista. Pidän siitä, että ihailen Mariannea hänen uhmakkuudestaan ja välinpitämättömyydestään yhteiskuntansa sääntöjä kohtaan, mutta samalla olen aina pettynyt siihen, kuinka hän heittäytyy kaikkeen niin suurella tunteella, että päätyy aina satuttamaan itseään ja jättämään muiden tarpeet huomiotta. Marianne saattaa olla välillä tahditon ja uppoutua niin syvälle omiin tunteisiinsa, että ei ymmärrä muiden hätää, mutta hän ei, kuten Emmakaan, ole koskaan julma. 

Mariannen kehitystä on mainiota seurata. Hän oppii aikana olemaan ystävällisempi ja kärsivällisempi, arvostamaan ihmisiä, jotka hän aiemmin leimasi tyhjänpäiväisiksi tai typeriksi vaan siksi, että he ovat erilaisia kuin hän. Hän ei menetä romanttista luonnettaan, rakkauttaan runoihin ja luontoon, tai voimakkaita tunteitaan, mutta hän oppii hillitsemään itseään, elämään rauhallisemmin ja kiinnittämään enemmän huomiota toisiin ihmisiin. Hän oppii myös ymmärtämään mitä hän ansaitsee romanttiselta kumppanilta, ja lakkaa haikailemasta häntä kaltoin kohdelleiden miesten perään, mikä on aina ilahduttavaa.

Minun on todella hankala valita kumpi on mielestäni parempi Marianne, Charity Wakefield vuoden 2008 sarjasta vai Kate Winslet vuoden 1995 elokuvasta. He ovat kumpikin mielestäni mainioita tässä roolissa, ja pidän kummastakin adaptaatiosta todella paljon. Päätin kuitenkin valita kuvaksi Kate Winsletin Mariannen, koska näin 1995 leffan lapsena ja se taisi olla ensimmäinen Austen-leffa jonka näin, joten sillä – ja Winsletin Mariannella – on hyvin nostalginen paikka sydämessäni. 

4. Mary Crawford (Kasvattitytön tarina)

Mary on Austenin vähemmällä moraalilla varustetuista naissivuhenkilöistä ehdottomasti paras. Väittäisin ettei kukaan, vaikka hän kuinka tuomitsisi Maryn tavan elää ja tavoitella suuruuksia, voisi pysyä täysin kylmänä tälle hahmolle. Hän on kaikessa kamaluudessaan vaan kerrassaan liian hurmaava. 

Mary on värikäs, tilaa ottava ja, kuten jo sanoinkin, hurmaava hahmo. Hänen dialoginsa on hulvatonta ja äärettömän napakkaa. Väittäisin, että hän on yksi Austenin verbaalisesti nokkelimmista hahmoista – antaisin mitä vain, että saisin nähdä hänen ja Elizabeth Bennetin sanailevan, he eivät ehkä pitäisi toisistaan, mutta ahh, heidän keskustelunsa olisi upeaa luettavaa. Vaikka hän tuppaa olemaan hieman ilkeä, pinnallinen ja kylmänviileä, ihailen hänen päättäväisyyttään, hänen häpeilemätöntä sieluaan ja sitä, ettei hän anna muiden mielipiteiden lannistaa häntä. Hän ei kuitenkaan ole, kuten jotkut muut Austenin moraalittomat sivuhahmot, sisimmiltään julma tai tyystin vailla empatiaa. Mielestäni hän aidosti rakastuu Edmundiin, mutta ei vain suostu luopumaan unelmistaan hänen takiaan. Hän välittää Fannysta ja haluaa suojella tätä, mutta hän ei ole tälle aidosti omistautuva sydänystävä, koska hän ei osaa olla sellainen.

Pidän Maryn suhteista Edmundiin ja Fannyyn – niistä on hyvin kiinnostavaa lukea – mutta kaikkein eniten rakastan hänen läheistä, naljailevaa suhdettaan veljeensä Henryyn. He ovat varsinainen kaksikko, kumpikin niin kauniita ja viehättäviä, että annat heille anteeksi lähes kaiken. He tuntevat toisensa todella hyvin, eivätkä he pelkää haastaa toisiaan, mikä viestii heidän läheisyydestään. He ovat todellinen us against the world -duo, ja vaikka he saattavat pettyä toistensa käytökseen välillä, en voi kuvitella, että he koskaan todella erkanisivat.

Vuoden 2007 Kasvattitytön tarina ei ollut elokuvana täydellinen, mutta ohjaaja teki kuitenkin elämänsä valinnan palkatessaan Hayley Atwellin esittämään Marya. Atwell on loistava kaikessa mitä tekee, eikä hänen roolisuorituksensa Maryna ole poikkeus. Hän on ehdottomasti tämän muutoin aika keskiverron elokuvan tähti.

5. Elizabeth Bennet (Ylpeys ja ennakkoluulo)

Elizabeth Bennetiä ei tarvitse sen kummemmin esitellä. Hän on klassikko, ikoni, Austenin tunnetuin ja rakastetuin sankaritar. Hän ei ole ehkä tämän listan ykkönen, mutta hän on silti minulle hyvin tärkeä ja rakas hahmo.

Elizabethissa minua viehättävät hänen jääräpäisyytensä, kärkevyytensä, nokkeluutensa, älykkyytensä ja se, kuinka uskollinen hän on rakkailleen. Hänen hellä ja läheinen ystävyytensä Jane-siskon on esimerkiksi yksi kirjan kauneimpia puolia. He pitävät aina toistensa puolia ja voivat jakaa kaiken, tuskat ja ilot, keskenään. Elizabeth on ylpeä sekä ennakkoluuloinen, kuten hänen rakkautensa kohde herra Darcykin on. Yhdessä he edustavat kirjan nimen kahta syntiä, ja kumpainenkin kasvaa omalla tahollaan ulos näistä piirteistä ja oppii olemaan muille armollisempi. Elizabeth on aina hauska, aina rohkea ja aina hurmaava, mutta hän ei myöskään ole täydellinen. Hän ei ole heikkouksissaan kenties yhtä turhauttava kuin Marianne tai raivostuttava kuin Emma, mutta hänellä on silti heikkoutensa, hän tekee typeriä päätöksiä ja luottaa vääriin ihmisiin. Jos hän olisi virheetön, hän olisi kovin tylsä. 

Elizabeth ei ole minusta kovinkaan samaistuttava hahmo, koska en ole yhtä pirteä, sanavalmis ja itsepäinen kuin hän, mutta haluaisin kovasti olla enemmän hänen kaltaisensa. Olisipa minullakin Elizabethin itsevarmuus ja kyky ilmaista itseäni sanoin, ja osaisinpa puolustaa itseäni ja omaa arvoani yhtä uhmakkaasti kuin hän. 

Ehdottomasti paras Elizabeth on vuoden 1995 sarjassa esiintynyt Jennifer Ehle. Rakastan Keira Knightleytä näyttelijänä, mutta en vain pysty näkemään häntä Elizabethina. Vuoden 2005 elokuva on kovasti rakastettu, mutta en ole koskaan kummemmin tykännyt siitä. Vuoden 1995 sarjan taianomaisuus ei hiivu vaikka olen katsonut sen vaikka kuinka monta kertaa, ja joka kerta kun katson sen, en voi kuin ihastella Ehlen suoritusta.