Tänään haluan kertoa teille kourallisesta suosikkinaisiani historian eri aikakausilta. Tässä eivät suinkaan ole kaikki historialliset naiset, joiden elämäntarinat ja teot kiehtovat minua – jos listaisin heidät kaikki, tästä postauksesta ei millään tulisi loppua. Ehkä teen joskus tähän postaukseen jatko-osan! Mutta, no niin, on aika tutustua kuuteen mielenkiintoiseen naiseen. Toivottavasti heidän tarinansa kiehtovat sinuakin.
Sotastrategikko, siskovaimo ja hallitsija – Artemisia II (n. 395–351)
Tutustuin viime vuonna Bettany Hughesin upeassa The Seven Wonders of the Ancient World -kirjassa Kaarian hallitsijaan Mausolokseen ja tämän sisar-vaimoon Artemisia II:een. Tämä sisaruspariskunta iskosti nimensä historiaan rakennuttamalla yhden maailman seitsemästä ihmeestä, Halikarnassoksen mausoleoumin. Artemisia II ei ollut kuitenkaan vain Mausoloksen sisar-vaimo, ei suinkaan. Hän oli aikamoisen cool leidi.
Hallitsemisen ohella Artemisia II otti osaa sotastrategioiden suunnitteluun ja mahdollisesti myös taistelemiseen, hoiti ja tutki kasveja, ja perehtyi lääketieteeseen. Aviomiehensä kuoltua, hänen kerrotaan surreen mielettömästi ja jopa juoneen Mausoloksen tuhkia surun merkkinä. Voi siis olettaa, että aviomies ja vaimo rakastivat toisiaan kovasti, vaikka olivatkin olleet sisaruksia. Artemisia II peri aviomiehensa jälkeen roolin Kaarian hallitsijana, joka herätti siellä täällä kiukkua ja pahennusta, koska naisten ei uskottu voivan hallita hyvin. Muun muassa Rhodoksella kapinoitiin, mutta Artemisia päihitti heidät ovelalla juonella: hän valtasi Kaariaan purjehtineet rhodoslaiset alukset, lähetti omia miehiään niillä Rhodokselle, jonne päästyään he valtasivat saaren. Tämä ei ole ainut kertomus hänen neroudestaan taistelujen suunnittelussa ja toteutuksessa. Artemisia II kuoli vain muutama vuosi aviomiehensä jälkeen ja hänet haudattiin Mausoloksen rinnalle. Ehkä hän oli iloinen päästessään miehensä luokse surtuaan tätä niin intensiivisesti ja raadollisesti.
Olen koettanut etsiä hyvää tietokirjaa Artemisia II:sta, mutta ainakaan tähän mennessä en ole sellaista löytänyt. En ymmärrä miten hänestä ei ole vähintään viittä kuuluisaa romaania, yhtä huippu TV-sarjaa ja liutaa tietokirjoja, onhan hän aikamoisen kiehtova nainen. Hauskana faktana vielä tähän loppuun, hänen iso-isoäitinsä Artemisia I oli myös todella cool tyyppi. Hän oli legendaarinen merikapteeni ja sotilas, joka johti joukkoja useammassakin taistelussa. Kuvassa on Francesco Furinin vuoden 1630 maalaus Artemisia II:sta.
Elävä jumalatar – Kleopatra III (n. 160–101)
Egyptin historian kuuluisin Kleopatra on Kleopatra VII – Julius Caesarin ja Marcus Antoniuksen rakastettu, Augustuksen vihollinen, ovela kuningatar ja kahdeksaa kieltä osaava aatelisnainen. Hän ei kuitenkaan ollut ainut Kleopatra, ja vaikka rakastankin häntä syvästi, minua kiehtoo eniten häntä vuosikymmeniä aiemmin elänyt Kleopatra III.
Kleopatra III oli kunnianhimoinen nainen, joka oli valmis tekemään mitä tahansa pysyäkseen vallan kahvassa. Hän julisti itsensä eläväksi jumalattareksi (hän rinnasti itsensä erityisesti Egyptin jumalten kuninkaan Osiriksen vaimoon), keksi itselleen lukuisia uusia titteleitä ja otti haltuunsa arvonimiä jotka olivat perinteisesti kuuluneet vain miehille, ja hallitsi Egyptiä pätevästi setä-aviomiehensä, Ptolemaios VII:n ja äitinsä Kleopatra II:n kanssa. Äiti ja tytär nahistelivat vuosikausia vallasta (Kleopatra II oli myös tyttärensä aviomiehen sisko ja edellinen vaimo – tiedän, Ptolemaiosten sukupuu on varsinainen sekamelska). Hän joutui aviomiehensä kanssa karkotetuksi ja kostoksi he lähettivät Kleopatra II:lle tämän pojan murjotut jäänteet. Lopulta tämä outo trio kuitenkin päätyi jälleen hallitsemaan yhdessä. Mitä ihmetta?! Hän inhosi toista poikaansa, Ptolemaios IX:tä, ja yritti parhaansa mukaan junailla tämän pois valtaistuimelta saadakseen rakastamansa pojan, Ptolemaos X:n faaraon paikalle. Lopulta hänen rakastamansa poika kuitenkin, mitä luultavimmin, murhautti hänet. Kleopatra III:tta on kuvattu hirviömäisenä, lähes eläimellisenä naisena, koska mikään ei ole säikäyttänyt historiankirjoittajia kautta aikain kuin nainen, joka käytti valtaa ja toimi yhtä häikäilemättömästi kuin aikakautensa mieshallitsijat.
On surullista, että kaikki Kleopatrat, lukuunottamatta legendaarista seitsemättä kuningatarta, ovat jääneet unohduksiin. En ollut kuullut heidän teoistaan mitään ennen kuin luin Lloyd Llewellyn-Jonesin upean teoksen The Cleopatras: The Forgotten Queens of Egypt. Tässä teoksessa Egyptin historian upeat, vahvat, aktiiviset naiset pääsevät parrasvaloihin ja saavat vihdoinkin ansaitsemansa kunnioituksen ja huomion. Heistä lukeminen oli kuin Game of Thronesia katselisi: jos Cersei Lannister on sinusta pelottava, vahva ja häikäilemätön kuningatar, odotappa vain kun tapaat Kleopatra III:nen. Kuva on Louvresta ja esittää mitä luultavimmin Kleopatra III:tta.
Keisarien sisko, vaimo ja äiti – Agrippina Minor (15–59)
Keisarillisen Rooman historia kuvataan usein ylevien miesten keskinäisinä riitoina, taisteluina ja väittelyinä. Rooma on miesten maailma jossa miehet tekevät miehisiä asioita muiden miesten kanssa. Rooman historia on kuitenkin täynnä kiehtovia naisia, ja yksi kiehtovimmista on Agrippina, keisari Augustuksen lapsenlapsenlapsi, keisari Caligulan rakastettu sisko, keisari Claudiuksen veljentytär ja vaimo, ja keisari Neron äiti.
Suonissaan jumalallista verta kantava (Augustus oli jumala, ja kaikki hänen jälkeläisensä olivat pyhiä) Agrippina oli kunnianhimoinen, itsevarma ja älykäs nainen, joka loi itselleen ennennäkemättömän aseman keisarikunnan johdossa. Caligula antoi sisarelleen roomalaisille naisille kuulumattomia vapauksia, ja Claudiuksen aikana, hän ei ollut vain keisarin vaimo, hän oli Augusta ("keisarinna" – hän oli ensimmäinen elävän keisarin vaimo, joka sai tämän arvonimen), aviomiehensä kumppani. Hän otti osaa hallintoon, istui aviomiehensä rinnalla, tapasi tämän "asiakkaita" ja hänet jopa kuvattiin miehensä rinnalla kolikoissa. Hän yritti hallita poikansa rinnalla tämän noustessa keisariksi (Claudius kuoli perin mystisesti, mitä luultavimmin vaimonsa toimesta), mutta Nero kääntyi lopulta häntä vastaan ja murhautti äitinsä. Agrippina eli villin elämän: hänen perheenjäsenensä murhasivat toisiaan jatkuvasti, hänen veljensä lähetti hänet maanpakoon, Claudius muutti lakia saadakseen naida hänet, hän mitä luultavimmin myrkytti oman aviomiehensä ja hän otti osaa keisarillisen hovin tappavaan poliittiseen juonitteluun. Hän oli aikamoinen nainen – ei ehkä hyvä ihminen, mutta mielenkiintoinen sellainen.
Agrippinaa on kautta historian paneteltu, kutsuttu huoraksi ja leimattu tyranniseksi naiseksi. Roomalaiset historiankirjoittajat, esimerkiksi Tacitus, vihasivat häntä ja pitivät häntä ultimaattisena esimerkkinä pahasta, moraalittomasta naisesta. Mutta kun Agrippiinaa katsoo empaattisemmin silmin – silmin, jotka eivät ole misogynian sumentamat – on mahdollista nähdä kompleksinen, mielenkiintoinen nainen, joka saavutti jotain ennennäkemätöntä aikana, jolloin naiset olivat hyvin alisteisessa asemassa. Agrippinaa ei tule tuomita Tacituksen ja hänen kaltaistensa tyyppien tekstien perusteella: he olivat läpeensä puolueellisia ja naisvihamielisiä. Heidän Agrippinansa on vain karikatyyri, synkeä heijastus oikeasta naisesta. Kuva on Varsovan museosta (patsaan veistäjä ei ole tiedossa).
Kuninkaan rääväsuinen rakastajatar – Nell Gwyn (1650–1687)
Tutustuin Nell Gwynin tarinaan vasta viime vuonna lukiessani Eleanor Hermanin kuninkaallisista rakastajattarista kertovaa kirjaa Sex with Kings. Hänen tuhkimotarinansa ja naseva huumorinsa hurmasivat minut välittömästi. Nell onnistui tekemään itsestään yhden kuningas Charles II:n pitkäaikaisimmista ja kuuluisimmista rakastajattarista huolimatta alhaisesta syntyperästään: hänen perheensä oli köyhä, hänen äitinsä johti (mahdollisesti) bordellia ja Nell osallistui elannon hankintaan myymällä kadulla hedelmiä, mahdollisesti seksityöllä ja lopulta näyttelijättärenä (joka ei tähän aikaan todellakaan ollut kunnioitettu ammatti). Hänestä tuli eräänlainen julkimo jo ennen Charlesia. Kuninkaan Nellin sanotaan tavanneen teatterissa.
Charles II:lla oli monia rakastajattaria, joten Nellin täytyi kilpailla pysyäkseen kuninkaan suosiossa. Hän ei ollut mikään pehmoinen neitokainen, ja hänen sanotaan esimerkiksi sujauttaneen kilpailijalleen laksatiivia estääkseen heitä viettämästä aikaa kuninkaan kammarissa. Hän piti kuninkaan tyytyväisenä – päivänselvien juttujen ohella – olemalla kerrassaan hulvatonta seuraa. Nell tuli kuuluisaksi vikkelästä huumoristaan ja siitä, miten hän pilkkasi itseään avoimesti, vieden siten muiden kommenteilta hänen taustastaan piikin. Hän tiesi myös mikä hänen roolinsa rakastajattarena oli, eikä hän teeskennellyt: erään tarinan mukaan kansalaisten huutaessa hänen vaunujensa ulkopuolella, luullen häntä kuninkaan katolilaiseksi rakastajattareksi, Nell huusi: "Pray, good people, be civil. I am the Protestant whore!" Hänen sanotaan myös pysäyttäneen vaunujensa kuskin, joka tappeli Nelliä huoraksi kutsuneen miehen kanssa, ja tokaisseen: "I am a whore. Find something else to fight about." Nell Gwynin huumoria ja itsevarmuutta ei voi kuin ihastella.
Nell Gwynin tarina päättyi haikeasti. Vaikka kuningas kuolinvuoteellaan sanoi "Let not poor Nelly starve", Nell ei saanut yhtä hyvää eläkettä ja turvaa kuin "kollegansa". Hän sai kyllä elämänsä loppuun rahallista tukea ja hänen lapsensa Charlesin kanssa saivat tittelit, joten huolimatta "huonosta" taustastaan, hän sai viettää viimeiset vuotensa turvassa. Hän kuoli, oletettavasti syfilikseen, vajaa kolme vuotta kuninkaan jälkeen. Nell Gwynistä tuli aikanaan ja kuolemansa jälkeen eräänlainen kansansankari – Tuhkimon kaltainen nainen, joka eli aidon ryysyistä rikkauksiin -tarinan ja oli ylpeästi oma itsensä. Kuva on Simon Verelstin maalaus Gwynistä vuodelta 1670.
Rakastettu kirjailija – Jane Austen (1775–1817)
Olen kirjoittanut tässä blogissa paaaaaljon Jane Austenista. Hän on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta, ennen kaikkea, hän on yksi kirjallisuushistorian kuuluisimmista ja rakastetuimmista taiteilijoista. Hänen romaaninsa, hahmonsa ja rakkaustarinansa ovat resonoineet lukijoiden kanssa jo vuosisatoja. Aina kun luen Austenin teoksia, kehoni valtaa puhdas riemun tunne ja mieleni rauhoittuu. Hänen kirjansa ovat turvapaikkojani.
Jane Austen oli kirkkoherra George Austenin ja hänen vaimonsa Cassandran nuorempi tytär. Hänellä oli yksi isosisko, äitinsä kaima Cassandra, joka oli Janelle hyvin läheinen ja rakas, ja kuusi veljeä. Hän kasvoi perheessä, jossa lapsia kannustettiin lukemaan ja harrastamaan taiteita, ja Jane Austenin kerrotaankin kirjoittaneen perheelleen hupaisia runoja, näytelmiä ja tarinoita yksitoistavuotiaasta asti. Romaaneja hän alkoi kirjoittamaan 1790-luvulla, mutta ensimmäisen kerran hänen onnistui julkaista kirja oli vuonna 1811, jolloin Järki ja tunteet ilmestyi. Hänen teoksensa saivat jo hänen elinaikanaan suosiota, mutta hän julkaisi silti kaikki anonyymisti, koska kirjailijan ura ei ollut hienolle naiselle sopiva ura. Austen kuoli vuonna 1817 sairauteen ollessaan vasta 41-vuotias. Northanger Abbey ja Viisasteleva sydän julkaistiin postuumisti. Austen ei koskaan mennyt naimisiin tai saanut lapsia – ellei hänen kirjojaan voi kutsua hänen lapsikseen.
Kunnioitan Jane Austenia paljon taiteilijana. Hänen teoksensa ovat nokkelia, pisteliäitä, hauskoja ja viihdyttäviä kuvauksia hänen aikakautensa ja luokkansa elämästä. Hän kuvaa tavallisia ihmisiä ja erityisesti naisten kokemuksia, tunteita, arkea ja ongelmia. Austen oli olennainen askel kirjallisuuden kaanonin matkalla kohti monimutkaisempia naiskuvauksia ja varhaista feminismiä. Ihailen myös sitä, miten Jane Austen uskalsi elää aikakautensa normeja vastustavaa elämää ja omistautua taiteelleen aikana, jolloin naisen merkittävin tehtävä oli, yhä, mennä naimisiin ja saada lapsia. Minua on myös aina hymyilyttänyt se, kuinka ylpeitä hänen sisaruksensa ja vanhempansa tuntuivat hänestä olleen. Kuva on joko Cassandra Austenin piirtämä tai hänen kuvaansa perustuva piirros.
Vakoojien kuningatar – Louise de Bettignies (1880–1918)
Ranskalainen Louise de Bettignies tunnettiin ensimmäisen maailmansodan aikana myös Alice Duboisina ja sodan jälkeen vakoojien kuningattarena. Naisena hän ei voinut olla mukana sotatantereella, mutta hän pisti yhtälailla henkensä alttiiksi palvellakseen maataan. De Bettignies alkoi vuonna 1914 välittää salaisia viestejä saksalaisten valloittamasta Lillestä vapaan Ranskan puolelle. Kun britit saivat kuulla Louisen nokkelasta toiminnasta – hän esimerkiksi kirjoitti viestit sitruunamehulla alushameisiinsa ja paikan päällä lämmitti raudalla helmansa, jotta viesti muuttui näkyväksi – hän päätti lyöttäytyä Ranskan liittolaisten joukkoon ja, tadaa, vakooja Alice Dubois syntyi.
Sodan aikana de Bettignies johti Alice-verkostona tunnettua, noin sadan ihmisen vakoojarinkiä. On arvioitu, että Alice-verkoston toiminta pelasti noin tuhannen brittisotilaan hengen niinä yhdeksänä kuukautena, jolloin se oli toiminnassa. Alice-verkosto välitti brittiarmeijalle tietoa esimerkiksi saksalaisten aseiden sijainnista ja Lillen ympäristön toiminnasta. Louise de Bettignies välitti ranskalaiselle sotilaspäällikkö huhun saksalaisten suunnittelemasta massiivisesta hyökkäyksestä Verduniin, mutta valitettavasti mies ei ottanut tietoa vakavissaan – Verdunin taistelu oli yksi ensimmäisen maailmansodan pisimmistä ja verisimmistä. Kunpa hän olisi kuunnellut Louisea. Louise de Bettignies jäi lopulta kiinni ja kuoli saksalaisten vankilassa kolmen vuoden pakkotyön jälkeen huonosti tehtyyn medikaaliseen operaatioon. Louise de Bettigniesille annettiin postuumisti, vuonna 1920, useita kunnianosoituksia niin ranskalaisilta kuin englantilaisiltakin.
Louise de Bettigniesin urheus, kekseliäisyys ja päättäväisyys olivat niin ihailtavia. Hän asetti oman henkensä ja turvallisuutensa alttiiksi auttaakseen muita ihmisiä ja maataan. On niin surullista, että hän kuoli juuri kun sota oli päättynyt – hän, kuten niin moni muukin, ansaitsi nähdä Euroopan vapautuvan vuosia kestäneestä riuduttavasta, verisestä sodasta ja saavuttavan rauhan (ainakin joksikin aikaa...). De Bettigniesin olisi pitänyt olla paikalla vastaanottamassa valtiolliset kunnianosoitukset upeasta työstään. Oheinen kuva Louisesta otettiin ennen sotaa, mutta valitettavasti en saanut selville minä vuonna tai missä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti