Tänään olisi tarjolla kolmas volyymi sarjassani, jossa yhdistän kaksi rakastamaani asiaa: Taylor Swiftin musiikin ja kreikkalaisen mytologian.
Tämän sarjan ideana on siis löytää Swiftin kappaleille sopiva pari mytologiasta – tarina tai hahmo, joka sopii mielestäni hyvin laulun sanoituksiin.
"Cause if I was a man, then I'd be the man" – The Man ja Atalanta
Kreikkalaiset sankarit olivat yleensä miehiä. Herakles, Perseus, Theseus, Achilles, Bellerofon, Odysseus, Iason ja niin edespäin. Sankarien joukossa oli kuitenkin eräs merkittävä naissankari, karhujen ja metsästäjien kasvattama Atalanta. Atalanta tunnetaan erityisesti siitä, että hän oli, ainakin joidenkin tarinoiden mukaan, ainut nainen Iasonin miehistössä hänen matkustaessaan noutamaan kultaista taljaa, ja siitä, että hän oli mukana päihittämässä Calydonian villisikaa. Hän oli myös legendaarinen juoksukykynsä ansiosta: hän oli nopeampi kuin kukaan muu ja vannoi menevänsä naimisiin vain sen miehen kanssa, joka pystyisi päihittämään hänet kilpajuoksussa. Eräs mies onnistui tässä, mutta sekin vaati vippaskonsteja.
Atalanta unohdetaan usein sankarien listasta, vaikka hän oli muiden sankarien rinnalla taistossa ja saavutti suuria. Olen varma, että Atalanta pystyisi samaistumaan Taylor Swiftin kappaleeseen The Man (levyltä Lover) jossa Swift purkaa turhautumistaan sukupuolten epätasa-arvoa kohtaan ja miettii kuinka eri tavalla häntä arvostettaisiin, jos hän olisi mies. "Cause if I was a man, then I'd be the man", Swift laulaa kappaleessaan. Jos Atalanta olisi mies, häntä todellakin olisi osattu jo aikanaan arvostaa enemmän, eikä häntä olisi historian kuluessa unohdettu. Hänen urotöistään kirjoitettaisiin uudelleen ja uudelleen. The Manissa korostuu se, miten Swift, ja naiset ylipäätänsä, joutuvat kohtaamaan ongelmia ja ennakkoluuloja, joita miesten ei tarvitse ajatella, ja kuinka naisten täytyy tehdä aina paljon enemmän töitä saadakseen edes hitusen samasta arvostuksesta, mitä miehet saavat lähes automaattisesti. "I'm so sick of running as fast as I can / Wondering if I'd get there quicker / If I was a man" sopii Atalantalle mainiosti. Minua myös hymyilyttää se, että laulussa käytetään metaforana juuri juoksemista, olihan tämä yksi Atalantan kuuluisimpia taitoja.
Roomalainen Ovidius kuvaa teoksessaan Muodonmuutoksia Calydonian villisian metstätysreissua. Tämä sika oli terrorisoinut paikallisia jo pitkään ja hallitsijan oli pakko hälyttää paikalle joukko sankareita. Atalanta on yksi näistä sankareista. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa katkeruutta miessankareissa, onhan hän nainen eikä hän siten saisi millään olla mukana tällä sankarillisella matkalla, ja lopulta, kun Atalanta onnistuu haavoittamaan villisikaa ensimmäisenä, miesten hermot pettävät lopullisesti. Koska Atalanta haavoitti sikaa ensimmäisenä, palkinto, eli pedon nahka ja sarvet kuuluisivat hänelle, mutta miehet eivät halua luovuttaa tätä kunniaa naiselle. Atalantan päässä pyöri varmasti jotain sen tapaista, että jos hän olisi mies niin "they wouldn't shake their heads and question how much of this I deserve".
Jos Atalantan myytti kiinnostaa sinua, suosittelisin Ovidiuksen Muodonmuutoksia-teosta. Calydonian villisian jahti on yksi tämän eeppisen runon parhaimmista luvuista. Tarinassa tulee hyvin ilmi se, miten Atalanta nähtiin sukupuolensa takia muihin sankareihin verrattuna vääränlaisena ja hämmentävänä. Tarina ei kuitenkaan vähättele Atalantan kykyjä. Hän onnistuu haavoittamaan sikaa ensimmäisenä, ei minkään vahingon takia, vaan ihan vain siksi, että hän on hemmetin taitava metsästäjä, kasvoihan hän sentään karhujen ja metsästäjien hoivissa. Ja jos löydät jonkinlaista huvitusta siitä, että voit katsella miesten egojen ja itsevarmuuden murenevan heitä kyvykkäämmän naisen edessä, voi tämä tarina hetkittäin tuoda hymyn huulillesi.
Atalanta sai hetkensä parrasvaloissa viime vuonna Jennifer Saintin julkaistessa kolmannen romaaninsa Atalanta, jossa hän kertoo tämän sankarittaren elintarinan vauva-ajoista karhujen kasvattina aina hänen mitä mielikuvituksellisimpaan loppuunsa. Olen todella kiitollinen tästä kirjasta. Vaikka se ei ollut suosikkini (annoin sille n. 3,5/5 tähteä), olen silti todella iloinen, että Atalantasta kirjoitetaan ja että hänen tarinansa tuodaan laajemman yleisön tietoon. The Man voisi olla yksi tämän kirjan tunnareista. Atalantan lähtiessä metsästä, jossa hän on kasvanut naisten ympäröimänä, hän kohtaa miesten maailman ja joutuu ensimmäisen kerran kasvotuksin laajamittaisen, rakenteellisen misogynian kanssa. Romaani seuraa Atalantan päättäväistä missiota todistaa itsensä miesten kanssa tasa-arvoiseksi, tai ehkä jopa heitä paremmaksi, sankariksi.
"Go save the world, I'll be around" – Superman ja Hylas
Swiftin levyltä Speak Now löytyvä Superman, yksi hänen vähemmän tunnetuista kappaleistaan, kertoo supersankariin rakastuneesta tytöstä, joka katselee miestään etäältä, kun hän pelastaa maailman, tekee työtään ja lentelee ympäriinsä sankaroimassa (tämä ei ehkä ole virallinen verbi, mutta se saa nyt kelvata). Tämä biisi toi minulle mieleen sankari Herakleen heilan ja aseenkantajan Hylaksen, ja erityisesti sen, miten heidän suhdettaan kuvataan Phoenicia Rogersonin mainiossa romaanissa Herc. Tämä biisi/myytti-rinnastus pohjaakin enimmäkseen siihen, miten myytti esitetään Hercissä.
Hylas on supersankarin poikaystävä. Herakles ei ehkä lentele, mutta hän matkustaa ympäri kreikkalaista maailmaa tekemässä urotekoja ja pelastamassa ihmisiä. Hän ei ole puhtoinen kuten modernit supersankarit tuppaavat olemaan, mutta hän on oman aikansa sankari. Hylas esiintyy mytologiassa Herakleen kumppanina lähinnä Iason ja kultainen talja -myytissä, mutta ottaen huomion sen, miten raivokkaasti ja intensiivisesti Herakles reagoi hänen katoamiseensa, en voi uskoa, että he olivat tunteneet toisensa vain hetken. Supermanissa puhuja toivoo useaan otteeseen, että vielä jonain päivänä he ovat yhdessä, että supersankari ei unohda häntä, että hän on tälle joku tärkeä, ettei hän löydä ketään toista: "Come back, I'll be with you someday / I'll be right here on the ground / When you come back down". Tämä tuo minulle heti mieleen erään Herc-romaanin parhaista lainauksista. Hylas sanoo: "He met me. I'd really like to believe that's an important part of his story." Hylasta piinaa halki teoksen se, että ehkä hän ei olekkaan Herakleen elämässä kukaan tärkeä, vaan yksi tämän lukuisista heiloista. Swiftin laulun "Don't forget, don't forget about me" ja "Go save the world, I'll be around" tuntuisivat Hylaksesta varmasti samaistuttavilta.
Rogersonin Hylaksen ja Supermanin välillä on vielä yksi loistava paralleeli. Swiftin kappaleen puhuja on vakuuttunut ettei hänen ihastuksensa kohde voi olla niin paha kuin kaikki sanovat, onhan hän niin hurmaava ja komea: "Something in his deep brown eyes has me saying / 'He's not all bad like his reputation'". Romaanissa Hylas, kuultuaan mitä Herakles teki vaimolleen Megaralle, ei voi uskoa hänen tehneensä sitä tietoisesti – hän on varma, että Herakles oli Hera-jumalattaren kiroama tehdessään veritekonsa: "What he did to Megara I can place more easily. It was fast and it was brutal, but he didn't mean to do it. He couldn't have." Hän antaa Herakleelle anteeksi jotain kamalaa, koska eihän hänen rakastamansa poika voi olla niin julma. Olen varma, että mytologian Hylas on varmasti ajatellut jotain samankaltaista: miten voisit matkata maailmaa rakastettusi kanssa, jos epäilisit hänen murhanneen kylmäverisesti vaimonsa sekä lapsensa?
En tiedä kuin yhden antiikin lähteen, jossa Hylas ja Herakles esiintyvät yhdessä merkittävällä tavalla. Apollonios Rhodoslaisen Argonautika kertoo sankari Iasonin matkasta merten kultaisen taljan perässä. Hänen mukanaan on joukko kreikkalaisen maailman suurimpia sankareita (vähän kuin Kreikan mytologian Avengers tai Justice League), mukaan lukien lihaskimppu Herakles ja hänen nuori aseenkantajansa Hylas. He eivät ole tässä eeppisessä runossa eksplisiittisesti pariskunta, mutta Herakleen rakkaus Hylasta kohtaan tulee silti vahvasti ilmi. Hylaksen kohtalo johtaa Herakleen tekemään valintoja, jotka tuntuvat hänen hahmolleen hyvin hämmentäviltä ja vierailta: hän hylkää mahdollisuutensa suureen kunniaan Hylaksen vuoksi.
Hylaksen ja Herakleen romanssi ei ole Herc-romaanin keskiössä, mutta se on kuitenkin hyvin olennainen osa Herakleen tarinaa. Hylas pääsee kerrankin kertomaan itse tarinansa, toisin kuin esimerkiksi Argonautikassa, jossa hän on vain pieni sivuhahmo. Hylaksen juoni on myös yksi romaanin koskettavimpia – hänen näkökulmastaan kerrotut luvut olivat ehdottomasti suosikkejani ja hänen viimeinen lukunsa sai silmäni kostumaan. Jos kaipaat Supermanin kaltaista energiaa, kaipuuta ja toiveikasta rakkautta, et varmasti pety Hylaksen osaan tässä kirjassa. Mielestäni hän on loistava kuvaus siitä, millaista on rakastaa jotakuta, josta tulee jotain elämää suurempaa, sankari ja legenda – teema, jota Swift pohdiskelee kauniisti laulussaan.
"Cause darling I'm a nightmare dressed like a daydream" – Blank Space ja Afrodite
Taylor Swiftin levyn 1989 jättihitti Blank Space kertoo rakkaudenjanoisesta, kaaottisesta ja uhkaavasta naisesta, joka takertuu rakastajiinsa hullun lailla ja jonka kaikki suhteet tuhoutuvat. Swift on useaan otteeseen sanonut, että median luoma kuva hänestä miestennielijänä ja hysteerisenä sarjadeittailijana inspiroi häntä kirjoittamaan tämän laulun.
Kuuntelin Blank Spacea eräänä päivänä ja tajusin, että tässähän on paljon afroditemaisia piirteitä. Afrodite on kreikkalaisen mytologian rakkauden, intohimon ja kauneuden jumalatar. Hän ei kuitenkaan ole mikään herttainen persoona, vaan pelottava ja uhkaava kaikkivoipainen olento, jota jopa muut jumaluudet arastelevat välillä – edes jumalat eivät voi nimittäin paeta rakkauden tuhoavaa voimaa. Afroditea typistetään myös turhan usein hänen usein epäonnisiin romanttisiin suhteisiinsa, kuten Swiftkin, ja hänet esitetään Blank Spacen puhujan kaltaisena pelottavana naisena, joka kaataa kaikki miehet ympärillään jos saa siihen tilaisuuden.
Blank Spacen puhujassa on hyvin uhkaava, vaarallinen energia, mikä sopii minusta täydellisesti Afroditelle. Hän on ehkä rakkauden jumalatar, mutta hän on yhtä vaarallinen kuin muut jumalat, eikä hän anna armoa, jos häntä loukataan. Hän voi ajaa sinut hulluuteen ja ikuiseen tuskaan voimillaan. "So it's gonna be forever / Or it's gonna go down in flames / You can tell me when it's over / If the high was worth the pain" kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten Afroditen käsissä rakkaus voi olla riemua tai tuhoa. Kipu ja tuhoutuminen ovat kietoutuneet rakkauteen ja himoon halki laulun: "Boys only want love if it's torture / Don't say I didn't, say I didn't warn ya". Ymmärtääkseen Afroditea jumalattarena, tulee unohtaa mielikuva rakkaudesta vain parantavana, onnea tuovana ja romanttisena voimana, ja syleillä sen kauheimpia puolia yhtälailla. "Magic, madness, heaven, sin" on juuri sitä mitä Afroditen tuoma rakkaus on. Afroditella oli, kuten jo aiemmin mainitsin, jokunen huonosti päättynyt tai muuten hankala suhde. Hän iski aviomiehensä Hefaistoksen velipuolen, sodan jumala Areksen ja menetti palvomansa Adoniksen. Hänen onnettomaan rakkauselämäänsä sopii hyvin laulun säe: "You look like my next mistake / Love's a game, wanna play?"
Kappaleeen kenties ikonisin säe "Cause darling I'm a nightmare dressed like a daydream" on niin, niin Afrodite! Hän on säkenöivä, epäinhimillisen kaunis nainen, jumalatar josta monet unelmoivat, mutta hän on kauniiden kasvojensa takana myös kateellinen, katkera ja julma. Blank Spacessa korostuu se, miten laulun puhuja ajautuu jatkuvasti mustasukkaisuuteen ja purkaa sitten raivoaan yliampuvasti, ja tämä jos jokin on osuvaa Afroditelle. Hän on, kuten kaikki muutkin jumalat tuppaavat olemaan, hyvin ylpeä, ja jos häntä loukataan, hän iskee takaisin, eikä vain samalla mitalla, vaan kohtuuttomasti. Blank Spacen säe "I get drunk on jealousy" on siis hyvinkin osuva tälle jumalattarelle.
Jos haluat teoksen, jossa Afrodite on julmimmillaan ja kylvää tuhoa ympärilleen voimillaan, lue Euripideen näytelmä Hippolytus. Tässä tragediassa tulee hyvin esille se, että kuolevaiset ovat jumalille pelkkiä leikkikaluja, henkilökohtaisten kaunojen ja kateuksien puimiseen käytettäviä nukkeja. Afrodite on katkera, että nuori Hippolytos palvoo Artemista, ja kieltäytyy Afroditen lahjoista, eli rakkaudesta ja seksistä. Kostaakseen tämän "loukkauksen", Afrodite päättää tuhota, ei vain Hippolytoksen, vaan tämän koko perheen saamalla Faidran, pojan äitipuolen, rakastumaan tähän. Tämän luettuasi et koskaan voi enää erehtyä luulemaan Afroditea yhdeksi lempeämmistä jumalattarista vaan siksi, että hän symboloi rakkautta ja kauneutta. Hän on karmaiseva vihassaan.
Afrodite on antagonistin asemassa myös viime vuonna julkaistussa Luna McNamaran Psyche and Eros -romaanissa, joka kertoo uudenlaisen version Eroksen ja Psykhen rakkaustarinasta. Roomani ei ollut suosikkini – siinä muuteltiin mytologiaa aika paljon tavoilla, jotka tekivät tarinasta mielestäni kiinnostavan sijasta lähinnä hämmentävän ja sekavan – mutta jos minun pitäisi suositella teosta, jossa Afrodite esitetään autenttisesti pelottavana, pikkumaisena ja rakkaudessaan epäonnisena, olisi minun pakko mainita tämä teos. En suosittelisi teosta Eroksen ja Psykhen tarinan faneille, mutta jos sinua kiinnostaa Afrodite, löytäisit varmasti jotain kiinnostavaa tästä teoksesta. Tässä teoksessa hän ei ole Eroksen äiti – teos nojaa vanhempaan perinteeseen, jossa Eros oli yksi ensimmäisistä jumaluuksista, ja siten vanhempi kuin Afrodite – vaan nuorempi, mutta sitäkin pikkumaisempi jumala.
Taideteokset:
Kuva 1: Atalanta teoksesta Atalanta and Meleager (Charles Le Brun, 1658)
Kuva 2: Hylas (Baldassare Franceschini, n. 1650)
Kuva 3: Venuksen (roomalaisten Afrodite) kasvot, The Birth of Venus (Sandro Botticelli, n. 1484–1486)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti