Star Wars Leffaranking

Star Wars -elokuvat ovat olleet suosikkejani about siitä asti, kun olin kuusivuotias. Äitini päätti tällöin, että olisi hyvä antaa lapsen, joka ei osannut englantia tai lukea suomenkielisiä tekstejä, katsoa alkuperäiset leffat. Enhän minä ymmärtänyt paljoa mitään, mutta joku elokuvissa iski niin, että siitä lähtien olen ollut obsessoitunut – joten, kiitoksia, äiti.

Lapsena leikin Star Warsia isosiskoni kanssa (teimme jopa oman SW-elokuvan), keräilin Star Wars legoja ja luin Star Wars kirjoja. Sama meno jatkuu yhäkin, mutta leikkiminen on muuntunut fanikaman keräilyksi. Star Wars -kirjoja luen yhä ahmien.

Leffojen rankinglista on alati muuttuva ja elävä, muttä tällä hetkellä asettaisin elokuvat seuraavanlaiseen järjestykseen: 

1. Return of the Jedi

ROTJ on täydellinen pakkaus: siinä on jännitystä, seikkailua, huumoria, suuria tunteita ja yksi saagan parhaimmista avaruustaisteluista. Leffassa muistetaan, että Star Warsiin kuuluu myös hupailu ja hassut alienit – Ewokit ovat SW alieneliittiä, enkä suostu keskustelemaan asiasta toisinajattelijoiden kanssa – mutta elokuva muistaa aina ylläpitää tasapainon komiikan ja tragedian välillä. Ewokit tarjoavat huumoria, mutta he ovat myös olennaisia juonelle ja oma, arvokas kansansa. Se kirottu kohtaus, jossa ewoksoturi kaatuu eikä enää nouse ylös, vaikka hänen toverinsa koetta tätä herättää – tuo kohtaus on mielestäni hieno, koska se muistuttaa katselijaa siitä, että nämä murhakarhut ovat tuntevia olentoja yhtälailla.

Lempihahmoni koko saagassa on Luke Skywalker – kakkosena on Anakin – joten ei ole kenties ihme, että tämä elokuva on minulle tärkein. ROTJ saattaa loppuun Luken ja Anakinin tarinat kauniilla, mutta sydäntäsärkevällä tavalla. Olen aika pehmo ihminen, ja tarinat siitä, miten pahimmatkin ihmiset voivat löytää tiensä takaisin valoon ja miten rakkaus voi pelastaa särkyneimmänkin hirviön iskevät minuun aina kuin leka. 

Elokuvassa on myös loistava lopputaistelu. Pidän siitä, että taistelua käydään kolmella eri taholla: maan päällä Endorissa, avaruudessa aluksin ja Kuolemantähdellä henkisellä tasolla. Kaikissa taisteluissa on oma vibansa ja kaikissa seurataan rakkaita hahmoja, joten intensiteetti pysyy yllä koko elokuvan lopun. Loppukohtaus Endorissa on niitä, joka saa minut aina herkistymään. 

2. The Empire Strikes Back

ESB on kaikinpuolin upea elokuva. Se kehittää Star Warsin tarinaa aivan uudenlaisella tasolla: siinä missä A New Hope oli hyvin perinteinen, hauska seikkailukertomus, ESB on synkempi, romanttisempi, filosofisempi ja monimutkaisempi. Elokuvassa haastetaan sankarien ja vihollisten roolit, ja suhteellisen mustavalkoisena esitellystä maailmasta tehdään mukavan harmaa. 

Elokuvassa esitellään mielenkiintoisia uusia hahmoja, kuten itse Keisari (yksi elokuvahistorian parhaista pahiksista, koska hän on vain todella, todella paha, ei harmaan sävyjä, vain paha), Yoda (minulla saattaa olla ongelmani Yodan kanssa, mutta kieltää en voi etteikö hän olisi ikoninen), ja rakkaani ja ikuinen ihastukseni Lando Calrissian, joka toimii loistavana vastapainona Han Sololle. Hahmot ovat monin paikoin samanlaisia, mutta he eivät voisi samalla olla kauempana toisistaan. 

Lukefanina tämä elokuva on luonnollisesti erityisen herkullinen, koska poikarukkaa pistetään läpi sellaisen rääkin, että on ihme, että hän on yhä elokuvan lopussa pystyssä. Han/Leia-shipperinä ESB on tietenkin myös hyvin tärkeä ja rakas minulle.

3. A New Hope

ANH on loistava seikkailukertomus ja avaruussatu. Se on hauska, jännittävä ja paikoittain traaginen. ANH on suhteellisen mustavalkoinen kertomus – pahikset ovat pahiksia ja sankarit sankareita – ja se on tässä yksinkertaisuudessaan viehättävä. Välillä on hauska katsoa elokuvaa, jossa tietää kuka on hyvis ja kuka pahis, ja tietää, että hyvikset tulevat voittamaan, koska a) teamwork, b) ystävyys ja c) he ovat hyviksiä.

ANH esittelee hahmonsa loistavasti, luoden heistä vain muutaman kohtauksen avulla ikonisia ja mieleenpainuvia. Hahmot myös haastavat perinteisiä rooleja. Leia on prinsessa, mutta myös soturi, johtaja ja kapinallinen. Luke on maalaispoika ja pehmeä kultainennoutaja, mutta hän onkin elokuvan sankari, eikä Han Solo, joka on hauska, rento ja karismaattinen salakuljettaja. Chewbacca, R2-D2 ja C-3PO ovat kaikki rakastettavia ensi kohtauksista lähtien.

ANH on se mistä kaikki alkoi, ja jo siitäkin syystä se on yksi suosikeistani.   

4. Revenge of the Sith

Rakastan surullisia asioita, ja ROTS on tragediaa parhaimmillaan. Anakinin matka pimeälle puolella huipentuu ja elokuva kuvaa mitä raastavimmalla tavalla jedikulttuurin tuhoutumisen. Ystävyydet murentuvat, rakkaustarinat päättyvät ja galaksi vaipuu autoritääriseen diktatuuriin ilomielin. 

Leffasta ei jää hyvä mieli koskaan, mutta niin on tarkoituskin. Prequeltrilogia on tragedia, tarina virheistä, jotka ajavat galaksin tuhoon ja synkkyyteen. Elokuvassa ei kuitenkaan unohdeta SW:lle keskeistä toivoa: elokuvan viimeiset hetket muistuttavat, että vaikka Anakinin, Obi-Wanin ja Padmén tarinat päättyivät suruun, seuraava sukupolvi tulee pelastamaan maailman.

Hayden Christensenin näyttelijäntaitoja on pilkattu vuosia, mutta olen aidosti sitä mieltä, että muutama hänen kohtauksensa elokuvassa ovat Star Warsin parhaimpia näyttelijähetkiä. Hänen tuskansa ja ahdistuksensa on käsinkosketeltavaa kohtauksessa, jossa hän seisoo yksin jedineuvoston salissa, Mustafarilla Padmén kanssa hänen silmiinsä syttyy karmaisevalla tavalla maaninen, hullu kiille mitä enemmän hän puhuu, ja hänen kasvoiltaan paistava onnensekainen hämmennys hänen kuullessaan Padmén olevan raskaana, on yksi herttaisimpia kohtauksia koko saagassa.

5. Rogue One

Kun näin RO:n teattereissa, itkin niin paljon, että ystäväni piti viedä minut vessaan rauhoittumaan. Voisi siis sanoa, että RO teki minuun vaikutuksen.

Arvostan sitä, että RO keskittyy kuvaamaan tavallisia ihmisiä, niitä joiden teot mahdollistavat suurien kohtaloiden sankarien, kuten Luken ja Leian, urotyöt. Jyn, Cassian, Bodhi, Chirrut, Baze ja K2 ovat sankareita, jotka eivät saa mitaleita, mutta jotka tekevät mitä voivat koska voivat. Elokuvassa keskitytään yhteistyöhon ja siihen, miten pieni kapinallisjoukko voi saavuttaa ihmeitä, kun se pistää päänsä yhteen: jokaisella hahmolla on oma tehtävänsä, ja sen suoritettuaan seuraava voi tehdä mitä itse pystyy, ja niin edespäin. Yksinään hahmot voivat tehdä vain vähän, mutta kun jokaisen hahmon yksittäinen uhraus lasketaan yhteen, on tuloksena jotain suurta. 

RO erottuu myös saagan muista elokuvista tunnelmaltaan. Kyseessä on synkeä sotaelokuva, joka näyttää katsojalle vilauksen kapinaliiton pimeämmästä puolesta. Tykkään tästä harmaansävyisestä katsauksesta alkuperäistrilogian sankarien järjestöön. 

6. Attack of the Clones

AOTC ei todellakaan ole täydellinen elokuva. Sen dialogi on legendaarisen köykäistä paikoittain, ja monet juonikuviot ovat hämmentäviä (esimerkiksi koko Kamino-juttu on aika sekava ja kummallinen), mutta hittoako siitä, elokuva on mielestäni hauska. 

Pidän Anakinin ja Obi-Wanin ontuvasta, mutta läheisestä mestari/padawan-suhteesta, ja siitä, miten Padmésta näytetään enemmän yksityisempiä puolia. Hän ei ole enää vain poliitikko ja kuningatar, vaan näemmä häntä ystävänä, siviilihenkilönä, rakastettuna ja (jos katsot poistetut kohtaukset) sisarena ja tyttärenä. Anakinin ja Padmén romanssi on vähän tukala välillä, mutta tykkään heistä silti. 

Lopputaistelu Geonosiksella on uniikki ja eeppinen. Kukapa ei haluaisi nähdä kymmeniä Jedejä taistelemassa rinta rinnan? Kloonisodat ovat yksi parhaimmista juonikuvioista ja aikakausista koko SW-historiassa, ja minusta elokuvassa, lukuunottamatta muutamia sekavuuksia, kuvataan hyvin miten tilanne hajoaa käsistä ja jedit ajautuvat sotilaiksi. Elokuvassa on meielestäni myös kiinnostavaa se, miten alussa Mace Windu sanoo, etteivät Jedit ole sotilaita, mutta elokuvan lopussa Jedit ovat mukana taistelussa näennäisesti vailla huolen häivää: Jedien loppu on alkanut. 

7. Solo

Solo on yllättävän hyvä. En odottanut elokuvalta paljoa, mutta mielestäni se on viihdyttävä, hauska ja jännittävä western-henkinen seikkailuelokuva. Oliko elokuva tarpeellinen? Ei. Tarvitsiko Han Solo taustatarinaelokuvan ollakseen ymmärrettävä hahmo? Ei tietenkään. Mutta kaikesta tästä huolimatta, olen iloinen siitä, että Solo tehtiin.

Elokuvan kohokohdat minulle ovat nuori Lando Calrissian (showstopping, spectacular, incredible), Hanin ja Chewbaccan ystävyyden kuvaus, ja ennen kaikkea Emilia Clarken esittämä Qi'ra. Qi'ra on kiehtovan etäinen hahmo. Hänen motiivejaan voi vain arvailla, hän ei ole moraalisesti hyvä ja esimerkillinen kuin muut Star Warsin päänaiset, ja hänen jokaisessa kohtauksessaan on melankolinen vire. Vaikka elokuvassa ei Qi'ran menneisyyttä valoteta hirveästi, voi katsoja havaita Clarken eleistä ja ilmeistä, että Qi'ra on kokenut ja nähnyt kaikenlaista kamalaa. Qi'ran hahmoa on kehitetty sarjakuvissa ja kirjoissa jonkin verran, ja hänestä on noussut yksi suosikeistani. 

8. The Phantom Menace

TPM ei ole täydellinen, en edes yritä väittää niin. Se sortuu paikoittain ehkä liialliseenkin hassutteluun ja ymmärrän miksi elokuvan politiikkakeskeisyys saattaisi arveluttaa katsojia, mutta minusta se on kuitenkin hyvä ja toimiva SW-elokuva. Arvostan sitä, kuinka George Lucas uskalsi tehdä aivan erilaisen SW-elokuvan ja käsitellä aivan uudenlaisia teemoja menettämättä kuitenkaan SW:n sisintä. 

Olen myös aina ollut sitä mieltä, että Anakinin esitteleminen pienenä lapsena on nerokas veto Lucasilta. Se, että tapaamme hänet viattomana lapsena, köyhissä oloissa elävänä orjana, joka omasta karusta tilanteestaan huolimatta on pysynyt hyväsydämisenä ja rohkeana, tekee hänen tarinastaan ja muuntumisestaan Vaderiksi entistäkin julmemman, ja muistuttaa katsojaa siitä, että Vader ei syntynyt hirviönä. Hän oli hyvä, rakastettu, urhea lapsi. 

Padmén hahmo on kanssa parhaimmillaan TPM:issä. Rakastan hänen yliampuvaa pukeutumistaan, hänen nuorten urheiden palvelusneitojen ryhmäänsä ja pidän siitä, miten Padmé käyttää eri rooleja saavuttaakseen haluamansa. Ihan kuten Leia ei koskaan ollut pelkkä prinsessa, Padmé ei ole myöskään pelkkä kuningatar, vaan hän on paljon muutakin. 

9. The Force Awakens

Kun ensi kerran näin TFA:n, en pitänyt siitä. Elokuva oli liian paljon ANH:n kaltainen, Kylo Ren ei ollut vakuuttava pahis vaan liialti Darth Vader Light -henkinen, ja jokin elokuvan huumorissa ei oikein iskenyt ja tuntunut Star Warsille autenttiselta. 

Mitä useammin olen elokuvan katsonut, sitä enemmän olen alkanut pitää siitä, vaikka olen kuitenkin yhä pohjimmiltani samaa mieltä kritiikeistäni. Olen kuitenkin lämmennyt elokuvan tarinalle ja hahmoille ajan kanssa, ja se on ehdottomasti uuden trilogian osista suosikkini.

Olen myös suuri Finn/Poe-shipperi, joten enhän minä nyt voi täysin vihata elokuvaa, jossa on heidän upea ensitapamaisensa ja ikoninen takkihetkensä.

10. The Rise of Skywalker

TROS on, myönnän sen, aikamoinen sekamelska. Palpatine on vain jotenkin palannut, yhtäkkiä Exegolilla on tusinoittain planeetantappajia, Rose Tico on syrjäytetty päähenkilönä ilman mitään syytä, Finnin mahdolliset kyvyt voimassa muistetaan taas yhden elokuvan tauon jälkeen, Poesta tehdään yhtäkkiä entinen huumekuljettaja ja hänelle kirjoitetaan huonosti kehitetty romanssi naisen kanssa (jotta ei varmasti jää tilaa epäilylle siitä, voisivatko hän ja Finn olla rakastuneita), ja Reyn perimä on aivan oma juttunsa. Silti, elokuva on viihdyttävä ja hauska, ja huomaan haluavani katsoa sen usein uudelleen.

Elokuvassa on jokunen upea hetki. Landon paluu on ilahduttava, samoin kuin Wedge Antillesin pieni cameo. Galaksinlaajuinen nousu First Orderia vastaan herkistyttää minut aina, samoin kuin Han Solon viimeinen kohtaus. TROS ei ole mikään mestariteos eikä aivan se lopetus jonka SW-saaga ansaitsisi, mutta sillä on hetkensä.

11. The Last Jedi

TLJ ei ole mun juttu. Elokuvassa on hetkensä – pidän esimerkiksi kaksosten välisestä kohtauksesta paljon, ja mielestäni Rosen hahmo on mielenkiintoinen ja hyvä lisä Star Warsin henkilökaartiin – mutta lähinnä elokuva turhauttaa minua. 

Luke Skywalkerin juonella on hetkensä, mutta pääosin hän tuntuu minusta elokuvassa kovin vieraalle. Arvostan sitä, että Luke esitetään yhä inhimillisenä ja virheitä tekevänä ihmisenä, koska hänen hahmonsa kauneus on aina piillyt hänen inhimillisyydessään, mutta en vain voi kuvitella Luken koskaan hylkäävän tietoisesti Leiaa tai muita ystäviään, ja muuttuvan noin ilkeäksi ja töykeäksi. En myöskään pidä Kylo Renistä laisinkaan, enkä arvosta sitä, miten elokuvassa tyrkytetään Kylon ja Reyn välistä "kemiaa". Elokuvan huumorin marvelmaisuus ei myöskään oikein sovi Star Warsin maailmaan mielestäni. 

TLJ ei ole suosikkini, mutta minusta on ollut kamalaa seurata sitä, miten "fanit" ovat kohdelleet elokuvan tekijöitä ja näyttelijöitä. En pidä elokuvasta, mutta en myöskään lähetä vihapostia Rian Johnsonille tai Kelly Marie Tranille, koska olen aikuinen, asiallinen ihminen. 

Miksi rakastan Jane Austenia?

Olen ollut Jane Austenin kirjojen fani jo vuosia. Taisin lukea ensimmäisen Austenini noin 13-vuotiaana. Tätä ennen olin katsonut hänen tarinoidensa adaptaatioita jo monta vuotta – suosikkini niistä oli lapsena vuoden 1995 Järki ja tunteet -elokuva, jossa Elinor Dashwoodia esitti Emma Thompson ja Mariannea Kate Winslet. Austen on myös aina ollut minun ja äitini yhteinen juttu: olemme katsoneet adaptaatioita yhdessä, analysoineet Austenin hahmoja ja viettäneet monen monta tuntia rupatellen hänen tarinoistaan. Austen on siis ollut osa elämääni kauan.

Varoitus ennen kuin aloitan höpisemään pidemmin: teksti sisältää juonenpaljastuksia Austenin teoksista, esimerkiksi mainintoja siitä, keiden kanssa sankarittaret päätyvät yhteen.

Mutta miksi Jane Austenin teokset ovat minulle niin rakkaita? Syitä on monia. Buckle up ja niin edespäin, koska tämä miniessee ei tule olemaan kovinkaan mini.

Ensinnäkin, Austen on vain yksinkertaisesti nerokas kirjailija. Hänen kuuluisa huumorinsa on herkullisen pisteliästä, ja hän kuvaa ihmisiä, ihmisssuhteita ja aikansa yhteiskuntaa nasevasti ja realistisesti. Hänen romaaneissaan on aina keskeinen romanssi, mutta ne eivät ole yltiöromanttisia tai epärealistisen kaunisteltuja. Austen kuvaa esimerkiksi vähävaraisten naimattomien naisten asemaa rehellisesti. Järki ja tunteet -teoksessa tehdään selväksi miten tyttöjen joutuminen vaille perintöä ja miehen tuomaa turvaa heikentää Dashwoodien elämää, ja Viisastelevan sydämen rouva Smithin, yksinäisen lesken, elämän kurjuus tulee ilmi Annen vieraillessa hänen luonaan. Austen kuvaa myös loistavasti aikansa Englannin luokkaeroja ja sitä, miten luokka, varallisuus, suku ja asema vaikuttavat ihmisten kanssakäymiseen. Austenin tarinoissa on monia luokkarajoja ylittäviä romansseja ja ystävyyksiä, mutta niitä ei esitetä ongelmattomina. Emma Woodhousen ylpeys ja oletus siitä, että hän tietää parhaiten (onhan hän varakas, hienostunut ja hyvän kasvatuksen saanut nainen) kun taas hänen ystävänsä, köyhä ja perheetön Harriet Smith, ei varmastikaan osaa ajatella omilla aivoillaan tai tehdä hyviä valintoja rakkaudessa ilman Emman apua. Baronetin tytär Anne Elliot hylkää varattoman, alempiluokkaisen merimies Wentworthin perheensä painostuksesta, koska tätä ei pidetä Annen veroisena.

Austen ei myöskään kaunistele avioliittoa. Useat hänen teostensa avioliitoista on kehnoja tai kerrassaan surkeita. Rakkausavioliitot tai edes ajatus siitä, että avioliiton tulisi perustua keskinäiseen rakkauteen on historiallisesti vielä kovin tuore. Austenin aikana avioliitot olivat yhä enimmäkseen bisnestä ja perheiden välisiä sopimuksia, keino hankkia turvaa ja varallisuutta. Austen kuitenkin näyttää hahmojensa kautta, miten voi käydä, jos pariskunta menee naimisiin vailla minkäänlaista rakkautta tai keskinäistä kunnioitusta. Herra ja Rouva Bennet sekä herra ja rouva Hurst Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksesta, ja herra ja rouva Rushworth Kasvattitytön tarinasta, ovat hyviä esimerkkejä tällaisista, ei-rakkauteen perustuvista liitoista, jotka ajatuvat karille tai ovat olleet karilla jo pitkän aikaa, koska mies ja vaimo eivät kunnioita toisiaan tai luota toisiinsa. Austenkin kirjojen onnelliset avioliitot ovat ihmisten välillä, jotka selvästi välittävät toisistaan ja menivät naimisiin rakkaudesta. Emman herra ja rouva Weston eivät valinneet toisiaan rahan tai aseman puolesta, vaan koska he rakastuivat. Viisastelevan sydämen Croftit matkaavat maailmaa kumppaneina ja heidän dialogistaan paistaa tasaväkisyys ja rakkaus. Austenin romaanien keskeiset rakkaustarinat ovat myös esimerkkejä romansseista, jotka toimivat ja ovat onnellisia, koska ne perustuvat keskinäiseen rakkauteen ja luottamukseen. Austen ei ollut pää pumpuliunelmissa elänyt nainen, mutta hän näyttää hahmojensa kautta todellisen onnen ja rakkauden avioliitossa olevan mahdollista – kunhan teet valintasi oikeista syistä.

Austenin keskeiset romanssit ovat – lukuunottamatta muutamaa poikkeusta (näistä kohta lisää) – mahtavia. Kirjojen dynamiikat ovat ikuisesti kiehtovia, yhä suurkulutuksessa olevia trooppeja: jos pidät enemies to lovers -tarinoista, Ylpeys ja ennakkoluulo sopii sinulle. Jos haluat friends-to-lovers -tarinoita, kokeile Emmaa tai Kasvattitytön tarinaa. Erinomainen second chance romance löytyy Viisastelevan sydämen sivuilta. Hänen rakkaustarinansa ovat tavallaan hyvin ajattomia, koska vaikka hänen hahmona elivät vuosisatoja sitten, voimme yhä tuntea heidän tunteensa ja samaistua rakkauden kipuiluun. Austenin romanssit ovat myös hyvin rakennettuja, ja vaativat toimiakseen hahmokehitystä molemmilta osapuolilta. Kumpikaan ei ole koskaan täydellinen love interest, vaan miehen sekä naisen täytyy kehittyä, kasvaa ja kypsyä, ennen kuin todellinen onni on saavutettavissa. Keskiössä on aina naisen tarina, mutta mies ei ole myöskään koskaan staattinen sivuhahmo. En osaa intoutua romansseista, joissa toinen osapuoli on vain ja ainoastaan päähenkilön rakastettu: molempien täytyy olla itsenäisiä hahmoja. Austenin rakkaustarinoista pidän eniten Annen ja Wentworthin vähäeleisestä romanssista. He ovat Austenin ainoa pariskunta, jotka ovat jo kerran olleet yhdessä ja joiden tarina on uuden mahdollisuuden havittelusta. Wentworthin rakkaudentunnustus – hänen kuuluisa kirjeensä – on myös yksi Austenin parhaimpia hetkiä kirjailijana, aivan upea. 

Haluan tuoda kuitenkin myös ilmi sen, etteivät Austenin romaanit ole mielestäni täysin vailla virheitä tai heikkoja kohtia. Esimerkiksi lempikirjani, Kasvattitytön tarina, romanssi ei ole mielestäni kovinkaan hyvä. Edmund on kiinnostava hahmo, mutta suurimman osan ajasta raivostuttava kaikessa typeryydessään ja sokeudessaan, enkä siten ole aina kovinkaan riemastunut Fannyn puolesta. Olen iloinen, että Fanny on iloinen Edmundin kanssa, mutta en pidä heidän loppuaan tyydyttävänä, koska mielestäni Fanny ansaitsisi miehen, joka ei haikaillut suurinta osaa kirjasta toisen naisen perään ja sitten tajunnut Fannyn olevan mukava ja kiva, ja kätevästi siinä lähettyvillä. Järjen ja tunteen Marianne ja eversti Brandon puolestaan jäävät kirjassa suhteellisen vähille yhteisille kohtauksille, enkä siten oikein osaa intoutua heidän rakkaustarinaansa. Arvostan sitä, mitä Austen haluaa heidän kauttaan sanoa – että on mahdollista rakastua uudelleen ja löytää onni vaikka luulit menettäneesi kaiken mahdollisuuden siihen, ja että joskus ihmiset joista et koskaan voisi uskoa pitävästi paljastuvatkin kaikkein ihanimmiksi ihmisiksi, kun heihin tutustuu tarkemmin – mutta tuppaan pitämään heistä enemmän kirjan adaptaatioissa, joissa heille annetaan enemmän aikaa. 

Sanon usein, että Austenin teokset eivät ole "vain rakkaustarinoita". Haluan painottaa, että en tarkoita tätä loukkauksena rakkausromaaneja kohtaan. Tarkoitan sillä sitä, että Austenin romaaneissa on myös monia muita olennaisia piirteitä ja juonikaaria, ja että romanssit eivät ole niissä minulle aina tärkeimpiä asioita. Esimerkiksi juuri lempikirjani tapaus: rakastan Kasvattitytön tarinaa, mutta en pidä sen romanssista, vaan monet muut asiat tekevät siitä suosikkini. Austenin kaikissa romaaneissa on loistavia hahmojen kehitystarinoita ja hänen sankarittarensa ovat kaikki monimutkaisia, aitoja naisia, jotka eivät ole täydellisiä tai virheettömiä. Hänen päähenkilönsä joutuvat kaikki kohtamaan heikkoutensa, oppimaan ja kasvamaan. He ovat dynaamisia naisia, jotka eivät ole aina miellyttäviä, ja juuri se tekee heistä niin rakastettavia ja kiinnostavia. Elizabeth Bennet on nokkela ja hulvaton, mutta hän on myös tuomitseva ja äkkipikainen. Marianne Dashwoodin välinpitämättömyys yhteiskuntansa säännöistä on paikoittain ihailtavaa, mutta hän antaa myös tunteidensa kuljettaa häntä aivan liiallisesti, ja hän on surussaan kovin itsekeskeinen. Emma Woodhouse osaa olla perin raivostuttava, manipuloiva ja ylpeä, mutta hän on myös rakastava ja avulias. Catherine Morland on herttainen, mutta elää pää täysin pilvissä. Mielenkiintoisinta Austenin teoksissa on nähdä miten sankarittaret kehittyvät. Useimmille se tarkoittaa muutosta – Emma oppii pitämään näppinsä poissa muitten elämistä, Catherine kypsyy eikä enää haihattele yhtä paljon – kun taas joillekin se tarkoittaa jääräpäisesti omana itsenään pysymistä. Fanny Price ei saavuta onnea muuttumalla, vaan suostumatta muuttumaan vaikka kaikki hänen ympärillään yrittävät vakuuttaa häntä tekemään arvojensa vastaisesti. Vaikka Fanny ei sinänsä muutu hahmona perinpohjaisesti, hänen tarinansa on silti kiehtova ja omanlaisensa kehityskertomus. Minusta tuntuu, että kaikki Austenfanit pystyvät näkemään itsensä vähintään yhdessä Austenin sankarittarista: itse olen aina samaistunut eniten hiljaiseen, ahdistuneeseen Fannyyn, joka antaa ihmisten talloa ylitsensä aivan liian usein. Se on mielestäni hänen hahmojensa suurin vahvuus: kaiken tämän ajan jälkeen, he ovat yhä todentuntuisia ja samaistuttavia.

Myös Austenin sivuhahmot ovat ainaisesti kiehtovia ja rakastettavia, jopa hänen hirveimmät hahmonsa. Austen kuvaa nerokkaasti ihmisluonnon nurjimpia puolia, ja usein hänen teostensa mieleenpainuvimpia hahmoja ovat hänen moraalisesti vähemmän ihailtavat hahmonsa. Kukapa ei rakastaisi lukea herra Bingleyn nokkavien ja ylpeiden siskojen sanailua, tai Mary Crawfordin hulvattomia vitsejä ja hienovaraista piikittelyä. Austenin inhottavammat ja vähemmän miellyttävät hahmot ovat vuosisatojenkin jälkeen tunnistettavia tyyppejä. Me kaikki olemme tavanneet herra Eltonin, joka esittää itsensä nöyränä ja hyväntahtoisena, vaikka on oikeasti, säihkyvän kuorensa alla, täysi kusipää. Kuka meistä ei ole joskus tavannut marttyyriudessa vellovaa rouva Norrisia, joka uskoo olevansa kaikista jaloin ihminen maan päällä. Herra Thorpe on myös monelle tuttu: mies, joka ei suostu kuuntelemaan jahtaamansa naisen mielipiteitä, levittelee tarinoita ja painostaa tätä tekemään asioita, joita hän ei halua tehdä. Austenin hahmokaartista löytyy kuitenkin rakastettavia, ihania hahmoja, jotka myöskin ovat persoonia, joita kohtaa vielä nykyäänkin. Kaikista hyvää ajatteleva kiltti Jane Bennet, pragmaattinen ja realistinen Charlotte Lucas, iloluontoinen ja reipas William Price, luulotautinen ja höperö mutta hyväsydäminen herra Woodhouse, ovat vain muutama esimerkki Austenin ihanista sivuhahmoista.

Mainitsen vielä lyhyesti, että Austen kuvaa myös perheitä ja perhedynamiikkoja hupaisasti ja realistisesti. Hänen tarinoissaan on hyvinkin läheisia sisarusdynamiikkoja (esimerkiksi Jane ja Elizabeth, sekä Henry ja Eleanor Tilney) ja suhteita vanhempien ja heidän lastensa välillä (esimerkiksi Emma ja hänen isänsä, sekä Marianne äiteineen), mutta teokset sisältävät myös usein hyvinkin hankalia, ja varmasti perin samaistuttavia, perhesuhteita. Bennetien kinailevat sisarukset, herra ja rouva Pricen välinpitämättömyys lapsiaan kohtaan, sekä herra Elliotin tapa suosia vanhinta tytärtään, nämä kaikki ovat dynamiikkoja, joita me kaikki olemme kokeneet tai todistaneet. Olen varma, että kukin pystyy löytämään jonkun teoksen perheestä samaistumispintaa.

Tuntuu, että olen vasta raapaissut Austenrakkauteni pintaa, mutta miniesseeni on alkanut jo aika pahasti lähteä käsistä, joten taidan lopettaa tältä erää. Ken tietää, ehkä kirjoitan joskus jatko-osan missä suollan loput ajatuksistani "paperille". Summa summarum, Austen on upea ja fiksu kirjailija, loistava tarinankertoja ja mestarillinen ihmisluonnon kuvaaja. Tulen lukemaan hänen kirjojaan hamaan loppuun asti.

Lopuksi, ajattelin jakaa rankinglistani Austenin kuudesta romaanista. Rakastan jokaista kirjaa ja olen antanut kaikille viisi tähteä, mutta on minulla silti suosikkini: 

1. Kasvattitytön tarina

2. Viisasteleva sydän

3. Emma

4. Ylpeys ja ennakkoluulo

5. Järki ja tunteet

6. Neito vanhassa linnassa

Austen-kuva 1: Jane Austenin Cassandra-siskon tekemä piirros Janesta, noin vuodelta 1810.

Austen-kuva 2: Jane Austen, William Home Lizars, 1869.

Unpopular Opinions Book Tag

Tänään on aika laukoa kiistanalaisia mielipiteitä!

Unpopular Opinions Book Tag on yksi BookTuben klassikkotageista. Sen loi alunperin TheBookArcher.

Olen jälleen kerran suomentanut kysymykset itse.

KYSYMYKSET: 

1. A popular book or series that you didn't like? Suosittu kirja, josta et tykännyt?

Antti Röngän esikoisteos Jalat ilmassa sai kriitikoilta paljon kehuja, kun se ilmestyi. Rönkää kuvattiin "sukupolvensa ääneksi" ja kaikkea sellaista. Mielestäni teos on kuitenkin kehnosti kirjoitettu, sisältää mitä kummallisimpia ja typerimpiä metaforia, ja sen naishahmot ovat huonosti kehiteltyjä, onttoja ja paljolti vain siellä miehen tarinaa tukeakseen. En halua, että tämä kirjailija on sukupolveni ääni, ei kiitos. Teoksessa oli hetkensä – se kuvasi esimerkiksi koulukiusaamisen jättämiä haavoja hyvin – mutta enimmäkseen teoksen lukeminen oli tylsää ja myötähäpeää herättävää.

2. A popular book or series that everyone else seems to hate but you love? Suosittu kirja, jota rakastat, mutta jota monet tuntuvat vihaavan?

Leigh Bardugon Shadow and Bone -trilogia on suosittu, ja sen aloittama suuremi Grishaversumi-saaga on myös hyvin suosittu. Shadow and Bone -kirjat saavat kuitenkin jonkun verran kritiikkiä ja vihaa, ja vaikka en yritäkkään väittää, että trilogia olisi virheetön, mielestäni se ei ansaitse kaikkea saamaansa kuraa. Toki, Alinan (rakas tyttöni!) tarina on monin tavoin hyvin perinteinen 2010-luvun nuorten fantasiateos ja nojaa paljolti tuon aikakauden perustrooppeihin. Kirjasta löytyy erityinen messiastyttö, kolmiodraamaa, turhaa kinastelua tyttöjen välillä ja sen sellaista. Mielestäni trilogia kuitenkin kehittyy kiehtovasti, käsittelee valtaa ja taikuutta mielenkiintoisella tavalla, ja kuvaa manipuloivaa suhdetta taitavasti. Lisäksi, trilogia antoi maailmalle Nikolai Lantsovin, ja ihan jo tästä syystä se ansaitsee arvostusta.

3. A love triangle where the main character ended up with the person you did NOT want them to end up with OR and OTP that you don't like? Kolmiodraama, jossa päähenkilö valitsi mielestäsi väärin tai OTP jota et siedä?

Yksi heikoimmista kolmiodraamoista ja rakkaustarinoista, joita olen vähään aikaan lukenut löytyy Sarah Underwoodin teoksesta Lies We Sing to the Sea. Tarinassa oli omanlaisensa kolmiodraama, vaikkakaan ei ihan perinteinen. Päähenkilön molemmat rakkaussuhteet olivat kuitenkin niin kömpelösti kirjoitettuja, enkä tuntenut kemiaa oikein kenenkään välillä. Kun heikosti kehitetyt suhteet sitten yhdistettiin vielä heikkoon juoneen, päähenkilöiden onnettomiin kommunikaatiokykyihin ja valehteluun, tuloksena oli mitä turhauttavin teos. Ei todellakaan romanttisen kirjallisuuden eliittiä. 

4. A popular book genre that you hardly reach for? Suosittu genre, jota et lue paljoa?

Luen mysteereitä ja dekkareita jonkin verran, mutta en lähes koskaan lue poliiseihin, etsiviin tai oikeusjärjestelmän ammattilaisiin keskittyviä dekkareita. En tiedä mikä siinä on, mutta poliisivetoiset tarinat eivät vain iske. Tykkään silloin tällöin katsoa poliisisarjoja, mutta kun luen dekkareita, haluan seurata normaaleja siviilejä, jotka joutuvat mysteerin keskelle, tai esimerkiksi toimittajia tai amatöörietsiviä. 

5. A popular or beloved character that you do not like? Suosittu/rakastettu hahmo, josta et pidä?

En keksinyt ketään suosittua hahmoa jota vihaisin, joten tyydyin hahmoon, joka on todella suosittu, mutta joka ei vain koskaan ole ollut yksi suosikeistani. George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan Daenerys Targaryen on mielenkiintoinen hahmo, mutta en ole koskaan ole ollut #TeamDany. Hänen lukunsa ovat usein niitä, joiden kanssa minulla on eniten hankaluuksia pysyä kiinnostuneena ja innostuneena. Arvostan miten GRRM tutkii hänen kauttaan esimerkiksi hallitsemisen ongelmia ja kohtaloa, ja onhan minun myönnettävä, että ajatus taikaprinsessasta lentämässä lohikäärmeillä on hyvin cool, mutta silti hän ei vain koskaan ole ollut hahmo, josta olisin kummemmin välittänyt. 

6. A popular author that you can't seem to get into? Suosittu kirjailija, josta et vain tykkää?

En ole lukenut tältä kirjailijalta kuin yhden kirjan ja se riitti minulle. Alex Michaelidesia kutsuttiin Neidot-kirjan takakannessa yhdeksi parhaimmista dekkaristeista ikinä, mutta luettuani teoksen fiilikseni oli lähinnä ärtynyt "meh". Olen löytänyt dekkaristeja joista pidän paljon enemmän, joten en usko enää lukevani Michaelidesin teoksia. Neidot ei ollut täysin surkea, se ei vain iskenyt minuun ollenkaan. Michaelidesin tapa käsitellä (tai olla käsittelemättä) tiettyjä teemoja, joita hän sisälsi kirjaansa ärsytti minua myös. 

7. A popular book trope that you're tired of seeing? (examples: "Lost princess", corrupt ruler, love triangle, etc.)? Kirjatrooppi, jonka näkemiseen olet kyllästynyt?

Olen sitä mieltä, että minkä tahansa troopin voi tehdä hyvin, joten mistään troopista ei tulisi tyystin hankkiutua eroon. Olen kuitenkin joidenkin trooppien suhteen hyvin kriittinen, koska olen lukenut aivan liian monta huonoa versiota siitä. Yksi näistä on vanha kunnon kolmiodraama. Mikä minua usein ärsyttää kolmiodramaassa on se, että se on harvoin todella KOLMIOdraama, vaan enemmänki V:n mallinen draama. Sen sijaan, että kolme henkilöä kaikki rakastaisivat toisiaan ja draama syntyisi tästä, yleensä kyseessä on tarina jossa kaksi (yleensä miestä) havittelevat samaa henkilöä (yleensä naista). Kolmiodraaman voi tehdä hyvin, mutta löydän loistavia versioita vain aika harvoin. 

8. A popular series that you have no interest in reading? Suosittu sarja, jota sinun ei tee mieli lukea?

Sarah J. Maasin Throne of Glass tuli ensimmäisenä mieleen. Olen lukenut Maasilta vain Catwoman: Soulstealer-kirjan, ja vaikka pidän siitä kovasti, minun ei tee mieli lukea hänen omia fantasiasarjojaan. Olen kuullut niiden sisällöstä, hahmoista ja juonista tarpeeksi tietääkseni etteivät ne taida olla ihan minua varten. Jos minun kuitenkin tulee joskus hinku lukea joku hänen sarjansa, luen mieluummin A Court of Thorns and Roses -sarjan, kuin Throne of Glassin. 

9. The saying goes "The book is always better than the movie", but what movie or TV show adaptation do you prefer more than the book? Mikä elokuva- tai TV-adaptaatio on mielestäsi parempi kuin alkuperäisteos?

Hmm. Mielestäni itse asiassa aika monet elokuvat tai sarjat ovat parempia kuin alkuperäismateriaali, mutta ensimmäisenä mieleeni tupsahti The Maze Runner -elokuvat. Kirjat olivat hauskoja ja viihdyttäviä, mutta en saanut niistä samanlaista otetta kuin elokuvista. Adaptaatiot eivät ole täydellisiä ja niissä tehtiin muutama muutos joista en tykännyt hirveästi, mutta yleisesti ottaen pidin niistä enemmän kuin kirjoista. Jos minun tekee mieli palata TMR:n maailmaan, katson mieluummin elokuvat kuin luen kirjat uudelleen.  

5 Suosikkia: Levyt

Tänään ajattelin höpötellä kirjojen sijasta musiikista. Kämpässäni ei ole suunnilleen koskaan hiljaista, vaan kuuntelen aina musaa. Kun tähän yhdistetään vielä innokas lauluni, voin vain kuvitella kuinka ilahduttava naapuri olenkaan – mutta no, kukaan ei ole koskaan valittanut mölystä tai jättänyt minulle jokaisen suomalaisen kerrostaloasukin kauhua, heippa-lappua, joten en pode liian huonoa omatuntoa.

Olen ihminen, joka tuppaa jäämään jumiin tiettyihin artisteihin tai levyihin ja kuuntelee niitä seuraavat pari kuukautta tauotta. Alla olevat viisi levyä ovat kuitenkin kestosuosikkejani, levyjä, joiden pariin palaan kerta toisensa jälkeen.

1. The Horror and the Wild (The Amazing Devil)

Brittiläisen folkbändi The Amazing Devilin kakkoslevy The Horror and the Wild on mestariteos. En osaa sitä oikein muuten kuvailla. En usko minkään levyn vaikuttaneen minuun yhtä voimakkaasti. Olen suunnittelemassa tatuointia, jonka levyn lainauksesta "Fret not, dear heart".

The Horror and the Wild on kiehtova kokooma lauluja, joissa kaikissa on omanlainen tunnelmansa ja vireensä. Osa lauluista, kuten esimerkiksi nimikkokappale The Horror and the Wild ja That Unwanted Animal saa kuuntelijansa, ainakin minut, janoamaan metsässä paljain jaloin juoksemista, villinä ja vapaana kaikesta sivistyksestä. Fair ja Marbles puolestaan kuvaavat arkisia pariskuntia ja tavallisen elämän rakkaustarinoita pienine ja isoine ongelmineen. Farewell Wanderlust -kappaleen raivo, voimakas energia ja itsensä ja oman tarinansa haltuunottamisen teemat tuovat minulle aina mukanaan katharsiksen tunteen. Eroistaan huolimatta kaikki kappaleet sointuvat yhteen ja luovat upean, usein melankolisen, satumaisen mutta aina kauniin ja koskettavan kokonaisuuden. 

Suosikkejani levyltä ovat muun muassa Fair, joka on mielestäni yksi maailman kauneimpia ja aidoimpia rakkauslauluja, Battle Cries, levyn upea lopetuskappale (ja suosikkini), joka auttaa minua tuntemaan oloni hieman vahvemmaksi ja iloisemmaksi jopa pahimpina masennuskausinani, ja Welly Boots, joka on sydäntäsärkevä kuvaus menetyksestä ja kaipuusta. Welly Boots oli yksi ensimmäisiä The Amazing Devilin lauluja johon todella rakastuin. Muistan kun ensimmäistä kertaa luin tarkemmin sen lyriikat ja tajusin kuinka surullinen sen tarina on. Taisi tulla muutama kyynel tirautettua. Upea kappale.

2. Folklore (Taylor Swift)

Rakastan monia Taylor Swiftin levyistä, mutta Folklore on ehdoton suosikkini. Tuppaan pitämään rauhallisesta, melankolisesta musiikista, joten Folklore iski minuun kuin leka. Se auttoi minua pärjäämään koronapandemian intensiivisten vaiheiden aikaan, koska sen kuunteleminen toi minulle niin paljon iloa ja mielenrauhaa. Levy on minulle yhä hyvin eskapistinen: sen kuunteleminen vie aina ajatukseni muualle ja auttaa minua rauhoittumaan. 

Folklore on mielestäni Taylor Swiftin lyyrikontaitojen huipentuma. Jokainen kappale kertoo oman tunnelmallisen tarinansa. Swift on tunnettu siitä, että hän kirjoittaa hyvin henkilökohtaisia lauluja omasta elämästään, mutta Folklorella hän leikittelee uudenlaisella tarinankerronnalla, ja keksii hahmoja, juonia ja suhteita, mikä on minusta kiinnostavaa. Levyllä seikkailevat muun muassa kolmiodraamaan ajautuneet teinit Betty, James ja August (hänellä ei ole nimeä, mutta yleensä häntä taidetaan kutsua hänen laulunsa nimellä "August"), ja pahennusta herättänyt seurapiirirouva Rebekah Harkness, historiallinen henkilö, jolla on mielenkiintoinen yhteys Swiftiin itseensä.

Suosikkibiisejäni levyltä ovat August, hylätyn teinitytön haikea katsaus menneeseen kesäromanssiin, Exile, laulaja Bon Iverin kanssa tehty melankolinen duetto, ja levyn bonusbiisi, The Lakes, joka saa minut aina romantisoimaan ajatusta elämästä luonnon parissa, kaukana kaikesta mölystä ja menosta.

3. Ruin (The Amazing Devil)

The Amazing Devil on, kuten ehkä bändin kahdesta levystä tällä listalla voi päätellä, suosikkibändejäni ikinä. Ruin on Joey Bateyn ja Madeleine Hylandin kolmas ja viimeisin levy, ja edeltäjänsä lailla, loistokas kokonaisuus ja kokoelma lauluja, jotka käsittelevät hyvin erilaisia aiheita ja ovat usein fiiliksiltään eri maalmoista, mutta sopivat silti yhteen täydellisesti. Ruin on 45 minuuttia ja 28 sekuntia silkkaa timanttia.

Levyllä pyöritään taas satumaisissa, metsässä juoksentelu -tunnelmissa (esimerkiksi Secret Worlds), mutta levyllä pyöritään myös hyvin inhimillisissä maailmoissa. En ole äiti, mutta Chords-kappaleen tarina pariskunnasta, joka kamppailee lastensa kasvamisen kanssa, itkettää minua lähes aina. Nimikkokappale Ruin puolestaan kuvaa kipuilevaa, mutta rakastavaa parisuhdetta tavalla joka riipaisee minua, vaikka minulla ei tästäkään ole omakohtaista kokemusta. The Amazing Devilin vahvuuksia onkin heidän kykynsä kertoa tarina ja luoda tunnelmaa: sinun ei tarvitse samaistua, mutta pystyt silti tuntemaan kaiken yhtälailla. Drinking Song for the Socially Anxious puolestaan puhuttelee minua hyvin henkilökohtaisesti, olenhan itsekin sosiaalisesti ahdistunut ja tukala nörtti, jota juhlat ja muut sosiaaliset tilanteet piinaavat.

Rakastan levyn kaikkia biisejä, mutta parhain niistä on levyn grand finale, Inkpot Gods. Kun ensi kerran kuulin levyn, sinnittelin tähän biisiin asti itkemättä. Mutta kun Inkpot Godsin "If I don't make it back from where I've gone, just know I loved you all along" -toisto alkoi ja musiikki hipui hiljaisuuteen, kunnes Madeleinen ja Joeyn äänet lauloivat acapellamaisesti viimeiset lauseet, itkin kuin vauva. Enkä mitään muutamaa kyyneltä, vaan ihan kunnon vollotusta. Se oli hyvä ilta. 

4. D-Day (Agust D)

Korealaisen räppärin Agust D:n, joka tunnetaan paremmin rakastetun BTS-yhtyeen Sugana, kolmas albumi D-Day on tämän vuoden ehdoton uusi suosikkilevyni. Hälläkö väliä sillä, että en osaa puhua tai lukea koreaa – Agust D:n musiikin kauneutta voi ihailla ilman kielitaitoa ihan hyvin, ja siunatut englanninkieliset käännökset netissä auttavat minua arvostamaan hänen kirjoitustaitojaan.

D-Day on lyhyehkö levy, vain 32 minuuttia, mutta emotionaaliselta lataukseltaan sitäkin suurempi. Agust D:n usein hyvinkin henkilökohtaisuuksiin menevät kappaleet ovat vaikuttavia avoimuudessaan. Hän on kolmen soololevynsä aikana kuvannut muun muassa mielenterveysongelmiaan, ja kipuiluaan uransa ja menestyksen mukana tulleiden paineiden ja kuuluisuuden kanssa. D-Dayn emotionaaliset kohokohdat ovat AMYGDALA – kappale, jossa Agust D pohdiskelee niin vanhempiensa sairastumisia, vakavaa loukkaantumistaan ja masennustaan – ja Snooze, joka on puolestaan hänen empaattinen ja kokemuksen tuomaa viisautta tihkuva viestinsä tuleville, aloitteleville muusikoille. Levyllä on kuitenkin myös useampi loistava, menevä kappale, jotka saavat minut aina heilumaan ja tanssahtelemaan (esimerkiksi levyn nimikkokappale D-Day ja levyn iso hittisingle Haegum).

Suosikkibiisini D-Day-levyltä ovat aiemmin mainitsemani AMYGDALA ja Snooze. AMYGDALA on turhankin samaistuttava – huolimatta siitä, ettei elämäni muistuta mitenkään Agust D:n elämää – kuvaus masennuksesta. AMYGDALAn musiikkivideo on myös upea. Aivan kuten biisi itsekin, video on loistokas, taiteellinen kuvaus mielenterveysongelmien kanssa elämisestä ja itsetuhoisuudesta. 

5. American Idiot (Green Day) 

En kuuntele Green Dayta loppujen lopuksi paljoa, mutta en voi olla laittamatta American Idiot -levyä tälle listalle. Se on, let's face it, aivan käsittämättömän hieno, menevä ja loistava levy. En saata kuunnella levyä kuukausiin tai jopa vuosiin, mutta aina kun laitan ekan biisin soimaan ja annan itseni nauttia levystä kaikessa komeudessaan kokonaisuutena, muistan kuinka paljon sitä rakastan. Levy palauttaa minut myös aina lapsuuteeni ja aikaan, jolloin isosisarukseni kuunteli levyä paljon ja minä, lapsonen, joka en vielä osannut englantia, yritin parhaani mukana opetella laulamaan lauluja mukana. 

En lapsena ehkä tajunnut, että lauleskelin läpeensä yhteiskuntakriittisiä, hyvin raskaita teemoja käsitteleviä kappaleita, mutta muistan jo silloin rakastaneeni levyä. Pidän Green Dayn musiikista ja heillä on monia mainioita levyjä, mutta mikään muista ei voi vetää vertoja American Idiotille. Rakastan levyjä, joissa kerrotaan tarinoita ja luodaan hahmoja, ja American Idiot on tätä parhaimmillaan. Lähes aina kun kuuntelen Jesus of Suburbia -kappaleen, haluan sen jälkeen kuunnella Homecoming-kappaleen, jotta voin "saattaa päähenkilön kotiin".

Jesus of Suburbia on yksi parhaista biiseistä ikinä ja tarinakeskeisen musiikin eliittiä. Levyn muita huippuhetkiä ovat aina yhtä masentava (mutta hemmetin kaunis) Wake Me Up When September Ends ja Homecoming, joka saattaa levyn tarinan kohti upeaa päätöstä.

Miksi rakastan kreikkalaista mytologiaa?

En muista tarkalleen milloin rakkauteni kreikkalaiseen mytologiaan alkoi. Olin pienenä hyvin kiinnostunut egyptiläisestä mytologiasta ja muinaisen Egyptin historiasta (kiitokset tästä obsessiosta kuuluvat niin Dreamworksin upealle Egyptin prinssi -elokuvalle ja eräälle Aku Ankka -teemaiselle Egypti-tietokirjalle). Egyptin ohella muistan lukeneeni muista muinaisista ja vanhoista kulttuureista, ja oletan, että näihin aikoihin luin myös ensimmäisiä lasten tietokirjoja kreikkalaisesta kulttuurista ja mytologiasta. Alakoulun historianopetuksen alkaessa ja puhuessamme antiikin kulttuureista ja Egyptistä, muistan viitanneeni jatkuvasti, koska olin niin innoissani. Kreikkavaiheeni tuli hiipien, enkä muista yhtä selkeästi mitkä kirjat tai elokuvat laukaisivat sen, kuten muistan Egyptivaiheeni kanssa. Egyptivaiheeni alkaessa hiipua ja jäädä taka-alalle, rakkauteni kreikkalaiseen mytologiaan ja maailmaan kasvoi, ja tässä sitä nyt ollaan, knee-deep and obsessed.

Eräs merkittävimmistä syistä siihen, miksi myytit viehättävät minua lienee se, että olen fantasialla kasvatettu lapsi. Miten en voisi rakastua tarinoihin hirviöistä, taikaeläimistä, sankareista, kohtalokkaista seikkailuista, profetioista, noidista ja jumalista? Kreikkalaisessa mytologiassa on kiinnostavaa myös se, kuinka se on vaikuttanut fantasiagenreen ja siihen, millaisia hahmoja ja hirviöitä nykyajankin fantastisissa tarinoissa jatkuvasti näkee. Harry Potter taistelee kolmipäistä koiraa vastaan (Kerberos!), Pevensien lapset kohtaavat Narniassa kentaureita ja Kiersten Whiten Kaikki pois piilosta -kauhuromaanissa leikitellään Minotauruksen myytillä ja ajatuksella labyrintista, joka kätkee hirviön sisuksiinsa. Rick Riordanin Percy Jacksonit puolestaan ovat moderneja fantasiasatuja, jotka ovat kokonaan rakentuneet kreikkalaisen mytologian hahmojen ja hirviöiden ympärille. Kreikkalainen mytologia on vaikuttanut fantasiagenreen niin monin tavoin, ja ihmisenä, joka on kasvanut lukien, katsoen ja hengittäen fantasiatarinoita, en voi olla arvostamatta sen panosta rakastamaani genreen sekä sen tarinoita, jotka ovat fantasiaa parhaimmillaan. 

Kreikkalainen mytologia on laaja kokoelma tarinoita, eikä sillä ole selkeää kaanonia. Oikeastaan mistään tarinasta ei ole olemassa yhtä alkuperäistä ja oikeaa versiota, vaan näitä tarinoita kerrottiin uudelleen ja uudelleen eri tavoilla, eri hahmoja painottaen ja juonta hieman muutellen. Tiedämme, että jotkut versiot ovat vanhempia, mutta koska antiikin tekstejä on säilynyt meille niin vähän, emme voi tietää, onko tämä vanhin versio alkuperäinen versio tai yhtään sen lähempänä sitä kuin vuosisataa myöhemmin kirjoitettu versio. Kaikki versiot ovat yhtä arvokkaita ja yhtä totta. Mytologian laajuudesta johtuen, myyttien maailmasta löytyy kaikenlaisia tarinoita kaikenlaisiin tunnelmiin. Jos kaipaat tragediaa ja melankolisia kertomuksia, niitä löytyy roppakaupalla – nappaa mikä tahansa Euripideen näytelmä ja saat itkeä, jos sitä haluat. Jos haluat rakkaustarinoita, etsi käsiisi Orfeuksen ja Eurydiken legenda, Ariadnen ja Dionysoksen romanssi, tai, jos traagista rakkaustarinaa halajat, lue versio Achilleksen ja Patrocluksen tarinasta. Odysseia ja Jasonin retki kultaisen taljan noutaakseen ovat viihdyttäviä seikkailukertomuksia täynnä hirviöitä ja noitia, kun taas Atreuksen suvun saaga on realistisempi (kreikkalaisen mytologian kontekstissa "realistinen" eli tarina keskittyy kuolevaisiin ja tarinan suurimmat hirviöt eivät ole minotauruksia, seireenejä tai harpyijoja, vaan ihmisiä) kostokertomus täynnä murhia, verenvuodatusta, kannibalismia ja perhesurmia. Mitä ikinä haluankin lukea, tiedän, että tulen löytämään fiilikseeni sopivan tarinan, ja se on yksi mytologian ihanimpia puolia. 

Mytologiassa minua viehättää myös hahmojen tunteiden suuruus. Surevat naiset repivät kasvojaan ja lyövät rintaansa ulvoessaan suruaan jumalille. Medeian raivo on niin voimakasta, että hän surmaa lapsensa mieluummin kuin antaa hänet hyljänneen aviomiehensä "voittaa". Achilleksen suru menetyn rakkaansa vuoksi on niin lohdutonta, että hänen äitinsä, merinymfi Thetis, kuulee poikansa itkun vaikka hän on meren pohjalla ja poika Troijaa piirittävän armeijan leirissä. Artemis loukkaantuu niin verisesti hänet alasti nähneelle metsästäjälle, että hän muuttaa miehen hirveksi ja antaa tämän omien metsästyskoirien repiä miehen kappaleiksi. Orfeuksen epätoivoinen rakkaus johtaa hänet manalan syövereihin, antaa hänen rakastetulleen uuden mahdollisuuden elämään mutta myös tuomitsee tämän: Orfeus on niin rakastunut ja iloinen saadessaan Eurydiken takaisin, ettei hän malta odottaa, ennen kuin kääntyy katsomaan tätä. Saadessaan kamalan totuuden perheestään selville, Oidipus puhkoo omat silmänsä. Mytologian hahmot tuntevat kaiken niin voimakkaasti, ja mielestäni tässä ylenpalttisuudessa on jotain hyvin kaunista. Hahmot tuntevat aitoja tunteita, jotka ovat meillekin tuttuja, mutta kaikki on kymmenkertaistettua, suurta ja eeppistä, mikä sopii heidän eeppiseen, mytologiseen maailmaansa. Oikea maailmamme ei ole eeppinen, täynnä taikaa ja fantasihirviöitä, eikä kukaan meistä ole muuttanut miestä hirveksi vihallaan, mutta voimme silti samaistua näiden hahmojen tunteisiin. Vaikka kuinka itkisimme, meren pohjassa asustelevat olennot eivät voi meitä kuulla, mutta kestä meistä ei ole joskus tuntunut siltä, ettei ruumiimme ole tarpeeksi voimakas ja suuri pidätelläkseen kaikkea suruamme sisällään? Että jos antaisimme kaiken vyöryä ulos, surumme voisi muovata maailmaa ympärillämme? 

Kreikkalaisen maailman myytit ovat myös täynnä upeita, ikimuistoisia hahmoja, joiden pariin palaaminen tuntuu minusta aina kotoisalta ja jännittävält. Jokaista hahmoa voi tulkita ja luonnehtia niin monella eri tavalla ilman, että yksikään niistä tuntuu väärälle, koska, kuten jo aiemmin sanoin, oikeaa versiota ei ole olemassakaan. Kreikan mytologian hahmot ovat ikonisia ja monista on muotoutunut erilaisten hahmotyyppien symboleita – esimerkiksi Helena on symboli petolliselle naiselle, Odysseus on kaikkien nokkelien sankarien isä ja kukin jumalista personifoi jotain alaa, taitoa, kykyä tai voimaa. Hahmot ovat kuitenkin paljon enemmän kuin vain symboleita tai yksoikoisia trooppeja: he tuntuvat aidoille ja todellisille, koska he tuntevat samoja tunteita kuin mekin, tekevät virheitä, rakastavat ja vihaavat. Mytologian hahmokaartin huikeimpia ovat jumalat, koska kreikkalaisille jumalat eivät olleet täydellisiä ja vihreettömiä, vaan läpeensä inhimillisiä. Heidän maailmankuvaansa leimaa ajatus siitä, että koska maailma on täynnä sekä rumia että kauniita asioita, täytyy jumaltenkin olla monimutkaisia ja kykeneväisiä niin hyvään kuin pahaankin. Jumalat ovat pelottavia, julmia ja supervoimaisia olentoja, jotka toimivat täysin impulssiensa ja omien halujensa varassa, ja välittävät vain harvoin siitä, miten heidän tekonsa vaikuttavat ihmisiin. He eivät voi mitenkään käsittää millaista kuolevaisen elämä on. Se, että Zeusta vaadittaisiin ymmärtämään kuolevaisen elämää ja mieltäm on kuin pyytäisi ihmistä ymmärtämään millaista on olla kärpänen. Jumalat pystyvät rakastumaan kuolevaisiin, ystävystymään heidän kanssaan sekä vihaamaan heitä verisesti, ja usein nämä tarinat ovat kaikkein kiinnostavimpia, koska ne kuvaavat kahden aivan erilaisen olennon ja maailman kohtaamista. 

Historioitsijana minua kiehtoo tietenkin myös se, miten kreikkalainen mytologia oli sidoksissa kreikkalaiseen kulttuuriin, politiikkaan ja uskontoon. Kreikkalaisille heidän myyttinsä eivät olleet pelkkiä satuja, vaan osa heidän menneisyyttään, identiteettiään ja käsitystään maailmasta. Myytit auttoivat selittämään mistä tietyt eläimet ja kasvit tulivat, miten tuo polis kehittyi suureksi toisen luhistuessa, miksi tulivuori sylkee tulta ja miten jumalat vaikuttivat demokratian syntyyn. Mytologia ja historia kulkivat käsi kädessä, kumpikin osana toista, ja tämä on minusta loputtoman kiehtovaa. Jotta voit ymmärtää toista, on sinun tutustuttava myös toiseen. Olen opiskellut mytologian, historian ja kulttuurin yhteyttä jonkin verran niin vapaa-ajallani kuin yliopistossa (suosikkiprojektini oli essee Dionysoksen kultin merkityksestä kreikkalaisille naisille), mutta minusta silti tuntuu etten ymmärrä vielä mitään paitsi kaikkein pintapuolisimmat asiat. 

Tämä postaus ei ole kattava lista syistä miksi rakastan kreikkalaista mytologiaa. En usko, että sellaisen tekeminen olisi edes mahdollista – en varmastikkaan edes tiedosta kaikkia syitä rakkaudelleni. Kreikkalainen mytologia on ollut osa elämääni lähes niin kauan kuin jaksan muistaa, joskus pienemmissä, joskus enemmissä määrin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, nämä hahmot ja tarinat ovat osa minua. 

Kuva 1: Sankari päihittää hirviön – Hercules Removes Cerberus from the Gates of Hell (Johann Köler, 1855)

Kuva 2: Traagisten rakkaustarinoiden huipentuma – Achilles sitoo Patrocluksen haavoja, n. 500-luvulla eaa.

Kuva 3: Kuolematon ja kuolevainen kohtaavat – Bacchus and Ariadne (Jacopo Amigoni, 1740) 

(Entisen?) änkyttäjän ajatuksia änkyttävistä päähenkilöistä

Lapsena minulla alkoi ilmetä puhevian merkkejä. Teini-ikäisenä kaikki lähti käsistä ja änkytin aika aktiivisesti, mikä teki yläasteesta oikein erityisen ihastuttavaa (lue: kauheaa). Lukioikäisenä änkyttämiseni alkoi vähentyä, ja nykyään änkytän enää vain harvoin ja silloinkin, kun huomaan kohtauksen lähestyvän, osaan usein peittää sen tai estää sen.

Ajattelen kuitenkin itseäni yhä änkyttäjänä, vaikka en fyysisesti änkytäkkään enää usein. Vuosikausien puheongelmat jättivät kuitenkin sen verran syvät jäljet, että ajattelen yhä kaiken änkyttäjän näkökulmasta: arvioin jokaisen sosiaalisen tilanteen sen kautta mitä minun pitää puhua, jännitän joka kerta kun minun täytyy mennä tapaamiseen tai kysymään kaupassa myyjältä apua, ja joka kerta, kun minua pyydetään lukemaan mitää ääneen, ensimmäinen reaktioni on aina kauhu ja pelko siitä, että tulen häpäisemään itseni ja kaikki nauravat minulle. Taisin kuvata itseäni kerran terapeutilleni "henkisenä änkyttäjänä". Se on kuvaavin termi, jonka olen keksinyt tilanteelleni.

Tämä kuitenkin riittänee taustastani. Lähinnä halusin vaan tuoda ilmi sen, että tiedän mistä puhun, kun puhun änkyttämisestä, siihen liittyvistä tunteista ja siitä miten puheen mahdollinen helpottuminen ei pyyhi pois usein vuosien kipuilua, pelkoa ja häpeää. 

Olen vuosien saatossa etsinyt, vaikkakaan en aktiivisesti, tarinoita änkyttävistä ihmisistä. Yksi parhaista representaatioista änkyttämisen kanssa elämisesta on Tom Hooperin loistava Kuninkaan puhe -elokuva, jossa ei-änkyttävä näyttelijä Colin Firth onnistuu nerokkaasti vangitsemaan änkyttävän kuninkaan kauhun. Tämän elokuvan ohella, en ole kuitenkaan tainnut nähdä yhtään elokuvaa tai TV-sarjaa, jossa olisi merkittävä änkyttävä hahmo, jonka puhevikaa käsiteltäisiin asiallisesti ja vakavasti. Änkytys ja muut puheviat ovat usein lähinnä vitsin aiheita, mikä on, ihan sivuhuomiona, täysin hanurista.

Kirjallisuuden saralla ei ole myöskään mennyt mitenkään huisin hyvin. Änkyttävät hahmot ovat todella harvinaisia. Olen tämän vuoden aikana löytänyt kuitenkin kaksi teosta, jossa änkyttävän hahmon puhevian kuvaus kosketti minua autenttisuudellaan.

Ensimmäinen teoksista on Kate Quinnin Koodinimi Alice, joka kertoo änkyttävän, ensimmäisessä maailmansodassa palvelleen vakoojan Eve Gardinerin tarinan.  Even puhevika on merkittävä osa hänen hahmoaan, ja Quinn onnistui minusta loistavasti kuvaamaan millaista änkytyksen kanssa eläminen on ja millaisia ennakkoluuloja puhevioista kärsivät joutuvat usein kohtaamaan. En yllättynyt, kun sain tietää, että Quinnin aviomies on elinikäinen änkyttäjä: Quinnin kuvaus oli niin autenttista, että olin varma, että ellei hän itse ole änkyttäjä, niin hänen täytyy tuntea läheisesti joku joka on. Kirjassa oli monta hetkeä, jotka ilahduttivat minua, koska pystyin samaistumaan niihin täysin. Jäädessään jumiin johonkin kirjaimeen tai sanaan, Eve löi usein reittään, koska fyysinen kipu auttoi saamaan puheen taas liikkeelle. Itse en lyönyt jalkaani, mutta saatoin usein nipistää kylkeäni tai käsivarttani. Eve myös mietti yhden pikaisen hetken ajan, kuinka helpompaa elämä olisi, jos hän olisikin kissa, koska kissojen ei tarvitse puhua. Tunnistin tuon epätoivoisen ajatuksen välittömästi. Pidin teoksessa myös siitä, että Eve löytää änkytyksestään hyötyjä ja voimaa: hän käyttää ihmisten ennakkoluuloja hyväkseen vakoojana ja piiloutuu hänelle annetun vähä-älyisen, puhevikaisen tytön roolin taakse. 

Toinen teos, jonka tänä vuonna luin, jossa päähenkilöllä oli puhevika, oli Julia Quinnin Bridgerton-sarjan ensimmäinen osa, Salainen sopimus. Simon Bassettin ja Daphne Bridgertonin rakkaustarina ei vakuuttanut minua romanssina tai teoksena muuten, mutta Simonin puhevian kuvaus oli mielestäni mainiota. Simonin tuntema häpeä, nolostelu ja inho itseään ja omaa puhevikaansa kohtaan iski minuun, koska muistan olleeni niin vihainen itselleni siitä, etten osannut tehdä "oikein" jotain mitä pikkulapsetkin osaavat jo tehdä, jotain mitä pidetään hengityksen kaltaisena luonnollisena asiana. Vaikka perheeni ei pilkannut tai hävennyt minua kuten Simonin isä, sain kuitenkin kokea sen verran pilkkaa (muun muassa ihanaisilta koulutovereiltani), että pystyin tuntemaan Simonin ahdistuksen. Simonilla oli myös selviytymismekanismeja, jotka olivat minulle tuttuja: hän esimerkiksi loi itselleen taukoja juomalla vettä tai syömällä, ja hänen rauhalliset hengittelynsä ja kiihtymyksen välttäminen ovat juttuja joita itsekin olen treenannut. Änkyttävien hahmojen esittäminen usein koomisina, hassuina, typerinä tai muuten vain naurettavina ei ole myöskään sallinut änkyttävien hahmojen ottaa esimerkiksi rakastetun roolia fiktiossa. Vaikka en pitänyt Daphnen ja Simon romanssista hirveästi, oli minusta kuitenkin virkistävää nähdä änkyttävä mies romanttisen kirjan sankarina. Sellaista ei hirveästi nimittäin näe. 

Aion jatkaa änkyttävien hahmojen tarinoiden etsimistä. Toivon löytäväni fantasiakirjoja, scifikirjoja, romanttisia kirjoja, kauhukirjoja, kaikenlaisia tarinoita. Tarinoita, joissa änkyttäminen on keskeistä, sekä tarinoita, joissa hahmo vain sattuu olemaan änkyttäjä.

Jos kellään sattuu olemaan hyviä ehdotuksia kirjoista (tai elokuvista), jossa on änkyttäviä hahmoja, laittakaa ehdottomasti kommenttia, niin pistän teoksen listalle!

5 Suosikkia: Antiikin kirjallisuus

Antiikin Kreikan mytologia on yksi suurimmista obsessioistani. Olen lukenut aiheesta paljon, niin uusia kuin alkuperäisiä, antiikin ajan teoksia. 

Seuraavat teokset eivät välttämättä ole teoksia, joista suosittelisin aloittelevan harrastelijan aloittavan matkansa antiikin kirjallisuuden syövereihin, vaan kyseessä on viisi teosta, jotka ovat minulle kaikkein rakkaimpia.

1. Medeia (Euripides)

Olen lukenut Medeian useampaan otteeseen. Teos ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Euripideen Medeia on hahmona voimakastahtoinen, säälittävä, pelottava, vihainen, rakastava, uhri ja toimija. Häntä on hankala määritellä, ja hän on todellakin tunteita ja ajatuksia herättävä, ja vaikka ymmärrän, ettei hänen hahmonsa ja tarinansa ole kovin viehättävä, minä rakastan häntä syvästi. Euripideen Medeia on yksi parhaimmista hahmoista, joita olen koskaan lukenut. 

Medeiassa pohdiskellaan vaikka mitä mielenkiintoista. Keskiössä ovat esimerkiksi Medeian "barbaarisuus" ja hänen asemansa kreikkalaisessa maailmassa ulkomaalaisena naisena (ja vieläpä noitana kaiken lisäksi), tuhoutunut rakkaus ja Medeian kaikennielevä halu kostaa kurjalle aviomiehelleen (en välitä Jasonista hirveästi) tämän petos. Teoksessa nousee myös esille naisen heikko asema kreikkalaisessa maailmassa.

En useinkaan ajattele sitä, että Euripideen Medeia oli osa trilogiaa, koska kun muistan sen, etteivät sarjan kaksi muuta osaa ole säilyneet meille, tunnen perin vahvaa halua vaipua lattialle ja nyyhkiä.

2. Hekabe (Euripides)

Kuvasin Hekabea ja Medeiaa kerran äidilleni näytelminä, jotka käsittelevät molemmat jokaisen äidin pahimpia painajaisia - vaikkakin hyvin eri tavoilla. Hekabe ei kuitenkaan ole pelkästään teos äidinsurusta ja lapsen menetyksestä, vaan myös laajemmast, suuremmasta surusta. Hekabe ei ole menettänyt vain lapsiaan, vaan Euripides kuvaa näytelmässään raastavasti sitä, miten hän ja muut Troijan naiset ovat menettäneet kotinsa, aviomiehensä, perheensä, identiteettinsä ja kaiken kontrollin itsestään ja elämistään. 

Kuten monet muutkin teokset tällä listalla, Hekabe on myös kostokertomus. Siinä missä Medeian kosto jättää lukijan suun ammottamaan ja voi tuoda jokusen inhotuksen väristyksen, on Hekaben kostokertomus katarttisempi, vaikkei mitenkään vähemmän verinen. Kuten Medeiakin, Hekabe on myös mielestäni hyvä esimerkki siitä, että antiikin kirjallisuudesta löytyy tarinoita, joissa naiset ovat aktiivisia toimijoita, voimakkaita ja kompleksisia hahmoja. Vaikka antiikin kreikkalaisen maailman kulttuuri oli hyvin mieskeskeistä ja kirjallisuudessa korostuvat useimmiten mieshahmot, löytyy kirjallisuuden kaanonista myös naiskeskeisiä helmiä.

Rakastan Troijan sodan myyttiä yli kaiken, ja olen aina pitänyt troijalaisiin keskittyvistä tarinoista. Ei siis ole ihme, että Hekabe-näytelmä on yksi suosikeistani. Se on koskettava kertomus kaiken menettäneestä naisesta, mutta tarjoaa myös katsauksen siihen, millaista oli selvitä kaupunkisi tuhosta ja menettää kansasi ohella myös itsesi vastustajalle.

3. Ilias (Homeros)

Luin Iliaan alunperin lukiossa (virhe), ja vaikka arvostin joitain asioita teoksessa (Achilles ja Patroclus -jutut), en saanut teoksesta muuten paljoa irti. Kun luin teoksen uudelleen tänä vuonna, rakastuin siihen päätä pahkaa. Iliaassa – ja Troijan sodan myytissä yleisesti – on kaikkea mitä vain voi kaivata: rakkautta, elämää suurempia tunteita, fantasiaa, perherakkautta, sotaa, filosofisia pohdintoja ja kohtalon ivaa. Teoksessa tulee myös mitä julmimmin esille se, miten jumalat leikittelevät ihmisten kohtaloilla.

Iliaassa mielenkiintoisinta on se, että vaikka teosta kuvataan helposti ennen kaikkea sotaeepoksena ja tarinana kreikkalaisten voitokkaasta sodasta, on teos itseasiassa hyvin sotakriittinen. Kreikkalaisia sotilaita piinaa palava halu päästä kotiin (johtajien tulee jatkuvasti keksiä keinoja innostaakseen heitä sotimaan), lukijat (kuten hahmotkin) tietävät, että loppujen lopuksi sodan ratkaisevat jumalat eikä kuolevaisten toimilla ole niin paljoa väliä, ja hahmoja riivaavat menetykset, suru ja jatkuva pelko rakkaittensa puolesta. Kaikkein kauneimmat ja tunnetuimmat kohdat teoksesta ovat kohtauksia avioparien, ystävien ja perheiden välillä. Heristän nyrkkiäni kaikille, jotka väittävät Iliaan olevan sotaa glorifioiva teos. 

Tiedän, että tulen palaamaan Iliaan pariin kerta toisensa jälkeen. Vaikka tiedän, että tarina tulee aiheuttamaan minulle sydänsuruja, en voi olla palaamatta. 

4. Muodonmuutoksia (Ovidius)

Muodonmuutoksia on listani ainut roomalainen klassikkoteos. Ovidiuksen pitkä, eeppinen runoteos kertoo satoja (tai ainakin jotain sinne päin) pieniä myyttejä, joita kaikkia yhdistää jonkinlainen muodonmuutos. Enimmäkseen teos kertoo tarinoita ihmisistä muuttumassa eläimiksi ja kasveiksi. 

Ovidius kertoo teoksessaan niin vähemmän tunnettuja tarinoita kuin tarinoita, joista ihmiset ovat kuulleet vaikka eivät suurempia mytologian harrastajia olisikaan, joten yllättäviä, uusia kertomuksia löytyy niin aloittelijoille kuin jo enemmän mytologiaan tutustuneille.

Muodonmuutoksia sisältää kaikenlaisia tarinoita. Muutama sai minut herkistymään (esimerkiksi jumala Apollon ja tämän kuolevaisen rakastajan Hyacinthuksen tarina riipaisi), jotkut olivat huvittavia kaikessa dramaattisuudessaan ja jotkut olivat karmaisevan väkivaltaisia (esimerkiksi Procnen ja Philomelan tarina oli järkyttävää luettavaa, vaikka tiesinkin miten tarina menee). Teos sisältää paljon kuvauksia väkivallasta, joten teosta kannattaa lähestyä varovaisesti, jos et nauti graafisesta väkivallan kuvauksesta.

5. Oresteia (Aiskhylos)

Oresteia, ainoa meille säilynyt kreikkalainen tragediatrilogia (fakta, joka saa minut masentumaan joka kerta kun muistan sen), on upea, dramaattinen sukutarina, jossa on niin verenvuodatusta, kostoa, omankädenoikeutta, sisarusrakkautta ja jumalten välisiä verbaalisia kädenvääntöjä. Trilogian kaikki osat kiehtovia niin yksittäisinä näytelminä kuin kokonaisuutena. Ensimmäinen teos on intensiivinen kostokertomus, jonka protagonisti on unohtumaton, voimakas, verinen nainen. Toinen osa on edellistäkin intensiivisempi kostokertomus, jonka keskiössä on surevat sisarukset. Kolmas on kiehtova katsaus kehittyvään demokratiaan ja siihen, miten perhesurmiin tulisi suhtautua lain edessä.

Trilogia keskittyy Atreuksen kirottuun, syklisen väkivallan tahraamaan sukuun. Suvun jäseniin lukeutuvat muutamat minulle rakkaimmat mytologiset hahmot, kuten aviomiehelleen kostava Clytemnestra ja hänen poikansa Orestes, jonka tehtäväksi tulee kostaa isänsä puolesta. 

Oresteia on aina ensimmäisiä teoksia, joita mieleeni tulee suositella kellekään, jota kiinnostaa antiikin kirjallisuus. Aiskhyloksen teksti on mukaansatempaavaa, tarina on hyvin dramaattinen ja mieleenpainuva, ja teos on kaiken lisäksi vielä luettavissa kokonaisuudessaan.