En muista tarkalleen milloin rakkauteni kreikkalaiseen mytologiaan alkoi. Olin pienenä hyvin kiinnostunut egyptiläisestä mytologiasta ja muinaisen Egyptin historiasta (kiitokset tästä obsessiosta kuuluvat niin Dreamworksin upealle Egyptin prinssi -elokuvalle ja eräälle Aku Ankka -teemaiselle Egypti-tietokirjalle). Egyptin ohella muistan lukeneeni muista muinaisista ja vanhoista kulttuureista, ja oletan, että näihin aikoihin luin myös ensimmäisiä lasten tietokirjoja kreikkalaisesta kulttuurista ja mytologiasta. Alakoulun historianopetuksen alkaessa ja puhuessamme antiikin kulttuureista ja Egyptistä, muistan viitanneeni jatkuvasti, koska olin niin innoissani. Kreikkavaiheeni tuli hiipien, enkä muista yhtä selkeästi mitkä kirjat tai elokuvat laukaisivat sen, kuten muistan Egyptivaiheeni kanssa. Egyptivaiheeni alkaessa hiipua ja jäädä taka-alalle, rakkauteni kreikkalaiseen mytologiaan ja maailmaan kasvoi, ja tässä sitä nyt ollaan, knee-deep and obsessed.
Eräs merkittävimmistä syistä siihen, miksi myytit viehättävät minua lienee se, että olen fantasialla kasvatettu lapsi. Miten en voisi rakastua tarinoihin hirviöistä, taikaeläimistä, sankareista, kohtalokkaista seikkailuista, profetioista, noidista ja jumalista? Kreikkalaisessa mytologiassa on kiinnostavaa myös se, kuinka se on vaikuttanut fantasiagenreen ja siihen, millaisia hahmoja ja hirviöitä nykyajankin fantastisissa tarinoissa jatkuvasti näkee. Harry Potter taistelee kolmipäistä koiraa vastaan (Kerberos!), Pevensien lapset kohtaavat Narniassa kentaureita ja Kiersten Whiten Kaikki pois piilosta -kauhuromaanissa leikitellään Minotauruksen myytillä ja ajatuksella labyrintista, joka kätkee hirviön sisuksiinsa. Rick Riordanin Percy Jacksonit puolestaan ovat moderneja fantasiasatuja, jotka ovat kokonaan rakentuneet kreikkalaisen mytologian hahmojen ja hirviöiden ympärille. Kreikkalainen mytologia on vaikuttanut fantasiagenreen niin monin tavoin, ja ihmisenä, joka on kasvanut lukien, katsoen ja hengittäen fantasiatarinoita, en voi olla arvostamatta sen panosta rakastamaani genreen sekä sen tarinoita, jotka ovat fantasiaa parhaimmillaan.
Kreikkalainen mytologia on laaja kokoelma tarinoita, eikä sillä ole selkeää kaanonia. Oikeastaan mistään tarinasta ei ole olemassa yhtä alkuperäistä ja oikeaa versiota, vaan näitä tarinoita kerrottiin uudelleen ja uudelleen eri tavoilla, eri hahmoja painottaen ja juonta hieman muutellen. Tiedämme, että jotkut versiot ovat vanhempia, mutta koska antiikin tekstejä on säilynyt meille niin vähän, emme voi tietää, onko tämä vanhin versio alkuperäinen versio tai yhtään sen lähempänä sitä kuin vuosisataa myöhemmin kirjoitettu versio. Kaikki versiot ovat yhtä arvokkaita ja yhtä totta. Mytologian laajuudesta johtuen, myyttien maailmasta löytyy kaikenlaisia tarinoita kaikenlaisiin tunnelmiin. Jos kaipaat tragediaa ja melankolisia kertomuksia, niitä löytyy roppakaupalla – nappaa mikä tahansa Euripideen näytelmä ja saat itkeä, jos sitä haluat. Jos haluat rakkaustarinoita, etsi käsiisi Orfeuksen ja Eurydiken legenda, Ariadnen ja Dionysoksen romanssi, tai, jos traagista rakkaustarinaa halajat, lue versio Achilleksen ja Patrocluksen tarinasta. Odysseia ja Jasonin retki kultaisen taljan noutaakseen ovat viihdyttäviä seikkailukertomuksia täynnä hirviöitä ja noitia, kun taas Atreuksen suvun saaga on realistisempi (kreikkalaisen mytologian kontekstissa "realistinen" eli tarina keskittyy kuolevaisiin ja tarinan suurimmat hirviöt eivät ole minotauruksia, seireenejä tai harpyijoja, vaan ihmisiä) kostokertomus täynnä murhia, verenvuodatusta, kannibalismia ja perhesurmia. Mitä ikinä haluankin lukea, tiedän, että tulen löytämään fiilikseeni sopivan tarinan, ja se on yksi mytologian ihanimpia puolia.
Mytologiassa minua viehättää myös hahmojen tunteiden suuruus. Surevat naiset repivät kasvojaan ja lyövät rintaansa ulvoessaan suruaan jumalille. Medeian raivo on niin voimakasta, että hän surmaa lapsensa mieluummin kuin antaa hänet hyljänneen aviomiehensä "voittaa". Achilleksen suru menetyn rakkaansa vuoksi on niin lohdutonta, että hänen äitinsä, merinymfi Thetis, kuulee poikansa itkun vaikka hän on meren pohjalla ja poika Troijaa piirittävän armeijan leirissä. Artemis loukkaantuu niin verisesti hänet alasti nähneelle metsästäjälle, että hän muuttaa miehen hirveksi ja antaa tämän omien metsästyskoirien repiä miehen kappaleiksi. Orfeuksen epätoivoinen rakkaus johtaa hänet manalan syövereihin, antaa hänen rakastetulleen uuden mahdollisuuden elämään mutta myös tuomitsee tämän: Orfeus on niin rakastunut ja iloinen saadessaan Eurydiken takaisin, ettei hän malta odottaa, ennen kuin kääntyy katsomaan tätä. Saadessaan kamalan totuuden perheestään selville, Oidipus puhkoo omat silmänsä. Mytologian hahmot tuntevat kaiken niin voimakkaasti, ja mielestäni tässä ylenpalttisuudessa on jotain hyvin kaunista. Hahmot tuntevat aitoja tunteita, jotka ovat meillekin tuttuja, mutta kaikki on kymmenkertaistettua, suurta ja eeppistä, mikä sopii heidän eeppiseen, mytologiseen maailmaansa. Oikea maailmamme ei ole eeppinen, täynnä taikaa ja fantasihirviöitä, eikä kukaan meistä ole muuttanut miestä hirveksi vihallaan, mutta voimme silti samaistua näiden hahmojen tunteisiin. Vaikka kuinka itkisimme, meren pohjassa asustelevat olennot eivät voi meitä kuulla, mutta kestä meistä ei ole joskus tuntunut siltä, ettei ruumiimme ole tarpeeksi voimakas ja suuri pidätelläkseen kaikkea suruamme sisällään? Että jos antaisimme kaiken vyöryä ulos, surumme voisi muovata maailmaa ympärillämme?
Kreikkalaisen maailman myytit ovat myös täynnä upeita, ikimuistoisia hahmoja, joiden pariin palaaminen tuntuu minusta aina kotoisalta ja jännittävält. Jokaista hahmoa voi tulkita ja luonnehtia niin monella eri tavalla ilman, että yksikään niistä tuntuu väärälle, koska, kuten jo aiemmin sanoin, oikeaa versiota ei ole olemassakaan. Kreikan mytologian hahmot ovat ikonisia ja monista on muotoutunut erilaisten hahmotyyppien symboleita – esimerkiksi Helena on symboli petolliselle naiselle, Odysseus on kaikkien nokkelien sankarien isä ja kukin jumalista personifoi jotain alaa, taitoa, kykyä tai voimaa. Hahmot ovat kuitenkin paljon enemmän kuin vain symboleita tai yksoikoisia trooppeja: he tuntuvat aidoille ja todellisille, koska he tuntevat samoja tunteita kuin mekin, tekevät virheitä, rakastavat ja vihaavat. Mytologian hahmokaartin huikeimpia ovat jumalat, koska kreikkalaisille jumalat eivät olleet täydellisiä ja vihreettömiä, vaan läpeensä inhimillisiä. Heidän maailmankuvaansa leimaa ajatus siitä, että koska maailma on täynnä sekä rumia että kauniita asioita, täytyy jumaltenkin olla monimutkaisia ja kykeneväisiä niin hyvään kuin pahaankin. Jumalat ovat pelottavia, julmia ja supervoimaisia olentoja, jotka toimivat täysin impulssiensa ja omien halujensa varassa, ja välittävät vain harvoin siitä, miten heidän tekonsa vaikuttavat ihmisiin. He eivät voi mitenkään käsittää millaista kuolevaisen elämä on. Se, että Zeusta vaadittaisiin ymmärtämään kuolevaisen elämää ja mieltäm on kuin pyytäisi ihmistä ymmärtämään millaista on olla kärpänen. Jumalat pystyvät rakastumaan kuolevaisiin, ystävystymään heidän kanssaan sekä vihaamaan heitä verisesti, ja usein nämä tarinat ovat kaikkein kiinnostavimpia, koska ne kuvaavat kahden aivan erilaisen olennon ja maailman kohtaamista.
Historioitsijana minua kiehtoo tietenkin myös se, miten kreikkalainen mytologia oli sidoksissa kreikkalaiseen kulttuuriin, politiikkaan ja uskontoon. Kreikkalaisille heidän myyttinsä eivät olleet pelkkiä satuja, vaan osa heidän menneisyyttään, identiteettiään ja käsitystään maailmasta. Myytit auttoivat selittämään mistä tietyt eläimet ja kasvit tulivat, miten tuo polis kehittyi suureksi toisen luhistuessa, miksi tulivuori sylkee tulta ja miten jumalat vaikuttivat demokratian syntyyn. Mytologia ja historia kulkivat käsi kädessä, kumpikin osana toista, ja tämä on minusta loputtoman kiehtovaa. Jotta voit ymmärtää toista, on sinun tutustuttava myös toiseen. Olen opiskellut mytologian, historian ja kulttuurin yhteyttä jonkin verran niin vapaa-ajallani kuin yliopistossa (suosikkiprojektini oli essee Dionysoksen kultin merkityksestä kreikkalaisille naisille), mutta minusta silti tuntuu etten ymmärrä vielä mitään paitsi kaikkein pintapuolisimmat asiat.
Tämä postaus ei ole kattava lista syistä miksi rakastan kreikkalaista mytologiaa. En usko, että sellaisen tekeminen olisi edes mahdollista – en varmastikkaan edes tiedosta kaikkia syitä rakkaudelleni. Kreikkalainen mytologia on ollut osa elämääni lähes niin kauan kuin jaksan muistaa, joskus pienemmissä, joskus enemmissä määrin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, nämä hahmot ja tarinat ovat osa minua.
Kuva 1: Sankari päihittää hirviön – Hercules Removes Cerberus from the Gates of Hell (Johann Köler, 1855)
Kuva 2: Traagisten rakkaustarinoiden huipentuma – Achilles sitoo Patrocluksen haavoja, n. 500-luvulla eaa.
Kuva 3: Kuolematon ja kuolevainen kohtaavat – Bacchus and Ariadne (Jacopo Amigoni, 1740)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti