Lapsena minulla alkoi ilmetä puhevian merkkejä. Teini-ikäisenä kaikki lähti käsistä ja änkytin aika aktiivisesti, mikä teki yläasteesta oikein erityisen ihastuttavaa (lue: kauheaa). Lukioikäisenä änkyttämiseni alkoi vähentyä, ja nykyään änkytän enää vain harvoin ja silloinkin, kun huomaan kohtauksen lähestyvän, osaan usein peittää sen tai estää sen.
Ajattelen kuitenkin itseäni yhä änkyttäjänä, vaikka en fyysisesti änkytäkkään enää usein. Vuosikausien puheongelmat jättivät kuitenkin sen verran syvät jäljet, että ajattelen yhä kaiken änkyttäjän näkökulmasta: arvioin jokaisen sosiaalisen tilanteen sen kautta mitä minun pitää puhua, jännitän joka kerta kun minun täytyy mennä tapaamiseen tai kysymään kaupassa myyjältä apua, ja joka kerta, kun minua pyydetään lukemaan mitää ääneen, ensimmäinen reaktioni on aina kauhu ja pelko siitä, että tulen häpäisemään itseni ja kaikki nauravat minulle. Taisin kuvata itseäni kerran terapeutilleni "henkisenä änkyttäjänä". Se on kuvaavin termi, jonka olen keksinyt tilanteelleni.
Tämä kuitenkin riittänee taustastani. Lähinnä halusin vaan tuoda ilmi sen, että tiedän mistä puhun, kun puhun änkyttämisestä, siihen liittyvistä tunteista ja siitä miten puheen mahdollinen helpottuminen ei pyyhi pois usein vuosien kipuilua, pelkoa ja häpeää.
Olen vuosien saatossa etsinyt, vaikkakaan en aktiivisesti, tarinoita änkyttävistä ihmisistä. Yksi parhaista representaatioista änkyttämisen kanssa elämisesta on Tom Hooperin loistava Kuninkaan puhe -elokuva, jossa ei-änkyttävä näyttelijä Colin Firth onnistuu nerokkaasti vangitsemaan änkyttävän kuninkaan kauhun. Tämän elokuvan ohella, en ole kuitenkaan tainnut nähdä yhtään elokuvaa tai TV-sarjaa, jossa olisi merkittävä änkyttävä hahmo, jonka puhevikaa käsiteltäisiin asiallisesti ja vakavasti. Änkytys ja muut puheviat ovat usein lähinnä vitsin aiheita, mikä on, ihan sivuhuomiona, täysin hanurista.
Kirjallisuuden saralla ei ole myöskään mennyt mitenkään huisin hyvin. Änkyttävät hahmot ovat todella harvinaisia. Olen tämän vuoden aikana löytänyt kuitenkin kaksi teosta, jossa änkyttävän hahmon puhevian kuvaus kosketti minua autenttisuudellaan.
Ensimmäinen teoksista on Kate Quinnin Koodinimi Alice, joka kertoo änkyttävän, ensimmäisessä maailmansodassa palvelleen vakoojan Eve Gardinerin tarinan. Even puhevika on merkittävä osa hänen hahmoaan, ja Quinn onnistui minusta loistavasti kuvaamaan millaista änkytyksen kanssa eläminen on ja millaisia ennakkoluuloja puhevioista kärsivät joutuvat usein kohtaamaan. En yllättynyt, kun sain tietää, että Quinnin aviomies on elinikäinen änkyttäjä: Quinnin kuvaus oli niin autenttista, että olin varma, että ellei hän itse ole änkyttäjä, niin hänen täytyy tuntea läheisesti joku joka on. Kirjassa oli monta hetkeä, jotka ilahduttivat minua, koska pystyin samaistumaan niihin täysin. Jäädessään jumiin johonkin kirjaimeen tai sanaan, Eve löi usein reittään, koska fyysinen kipu auttoi saamaan puheen taas liikkeelle. Itse en lyönyt jalkaani, mutta saatoin usein nipistää kylkeäni tai käsivarttani. Eve myös mietti yhden pikaisen hetken ajan, kuinka helpompaa elämä olisi, jos hän olisikin kissa, koska kissojen ei tarvitse puhua. Tunnistin tuon epätoivoisen ajatuksen välittömästi. Pidin teoksessa myös siitä, että Eve löytää änkytyksestään hyötyjä ja voimaa: hän käyttää ihmisten ennakkoluuloja hyväkseen vakoojana ja piiloutuu hänelle annetun vähä-älyisen, puhevikaisen tytön roolin taakse.
Toinen teos, jonka tänä vuonna luin, jossa päähenkilöllä oli puhevika, oli Julia Quinnin Bridgerton-sarjan ensimmäinen osa, Salainen sopimus. Simon Bassettin ja Daphne Bridgertonin rakkaustarina ei vakuuttanut minua romanssina tai teoksena muuten, mutta Simonin puhevian kuvaus oli mielestäni mainiota. Simonin tuntema häpeä, nolostelu ja inho itseään ja omaa puhevikaansa kohtaan iski minuun, koska muistan olleeni niin vihainen itselleni siitä, etten osannut tehdä "oikein" jotain mitä pikkulapsetkin osaavat jo tehdä, jotain mitä pidetään hengityksen kaltaisena luonnollisena asiana. Vaikka perheeni ei pilkannut tai hävennyt minua kuten Simonin isä, sain kuitenkin kokea sen verran pilkkaa (muun muassa ihanaisilta koulutovereiltani), että pystyin tuntemaan Simonin ahdistuksen. Simonilla oli myös selviytymismekanismeja, jotka olivat minulle tuttuja: hän esimerkiksi loi itselleen taukoja juomalla vettä tai syömällä, ja hänen rauhalliset hengittelynsä ja kiihtymyksen välttäminen ovat juttuja joita itsekin olen treenannut. Änkyttävien hahmojen esittäminen usein koomisina, hassuina, typerinä tai muuten vain naurettavina ei ole myöskään sallinut änkyttävien hahmojen ottaa esimerkiksi rakastetun roolia fiktiossa. Vaikka en pitänyt Daphnen ja Simon romanssista hirveästi, oli minusta kuitenkin virkistävää nähdä änkyttävä mies romanttisen kirjan sankarina. Sellaista ei hirveästi nimittäin näe.
Aion jatkaa änkyttävien hahmojen tarinoiden etsimistä. Toivon löytäväni fantasiakirjoja, scifikirjoja, romanttisia kirjoja, kauhukirjoja, kaikenlaisia tarinoita. Tarinoita, joissa änkyttäminen on keskeistä, sekä tarinoita, joissa hahmo vain sattuu olemaan änkyttäjä.
Jos kellään sattuu olemaan hyviä ehdotuksia kirjoista (tai elokuvista), jossa on änkyttäviä hahmoja, laittakaa ehdottomasti kommenttia, niin pistän teoksen listalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti