5 Suosikkia: Antiikin kirjallisuus

Antiikin Kreikan mytologia on yksi suurimmista obsessioistani. Olen lukenut aiheesta paljon, niin uusia kuin alkuperäisiä, antiikin ajan teoksia. 

Seuraavat teokset eivät välttämättä ole teoksia, joista suosittelisin aloittelevan harrastelijan aloittavan matkansa antiikin kirjallisuuden syövereihin, vaan kyseessä on viisi teosta, jotka ovat minulle kaikkein rakkaimpia.

1. Medeia (Euripides)

Olen lukenut Medeian useampaan otteeseen. Teos ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Euripideen Medeia on hahmona voimakastahtoinen, säälittävä, pelottava, vihainen, rakastava, uhri ja toimija. Häntä on hankala määritellä, ja hän on todellakin tunteita ja ajatuksia herättävä, ja vaikka ymmärrän, ettei hänen hahmonsa ja tarinansa ole kovin viehättävä, minä rakastan häntä syvästi. Euripideen Medeia on yksi parhaimmista hahmoista, joita olen koskaan lukenut. 

Medeiassa pohdiskellaan vaikka mitä mielenkiintoista. Keskiössä ovat esimerkiksi Medeian "barbaarisuus" ja hänen asemansa kreikkalaisessa maailmassa ulkomaalaisena naisena (ja vieläpä noitana kaiken lisäksi), tuhoutunut rakkaus ja Medeian kaikennielevä halu kostaa kurjalle aviomiehelleen (en välitä Jasonista hirveästi) tämän petos. Teoksessa nousee myös esille naisen heikko asema kreikkalaisessa maailmassa.

En useinkaan ajattele sitä, että Euripideen Medeia oli osa trilogiaa, koska kun muistan sen, etteivät sarjan kaksi muuta osaa ole säilyneet meille, tunnen perin vahvaa halua vaipua lattialle ja nyyhkiä.

2. Hekabe (Euripides)

Kuvasin Hekabea ja Medeiaa kerran äidilleni näytelminä, jotka käsittelevät molemmat jokaisen äidin pahimpia painajaisia - vaikkakin hyvin eri tavoilla. Hekabe ei kuitenkaan ole pelkästään teos äidinsurusta ja lapsen menetyksestä, vaan myös laajemmast, suuremmasta surusta. Hekabe ei ole menettänyt vain lapsiaan, vaan Euripides kuvaa näytelmässään raastavasti sitä, miten hän ja muut Troijan naiset ovat menettäneet kotinsa, aviomiehensä, perheensä, identiteettinsä ja kaiken kontrollin itsestään ja elämistään. 

Kuten monet muutkin teokset tällä listalla, Hekabe on myös kostokertomus. Siinä missä Medeian kosto jättää lukijan suun ammottamaan ja voi tuoda jokusen inhotuksen väristyksen, on Hekaben kostokertomus katarttisempi, vaikkei mitenkään vähemmän verinen. Kuten Medeiakin, Hekabe on myös mielestäni hyvä esimerkki siitä, että antiikin kirjallisuudesta löytyy tarinoita, joissa naiset ovat aktiivisia toimijoita, voimakkaita ja kompleksisia hahmoja. Vaikka antiikin kreikkalaisen maailman kulttuuri oli hyvin mieskeskeistä ja kirjallisuudessa korostuvat useimmiten mieshahmot, löytyy kirjallisuuden kaanonista myös naiskeskeisiä helmiä.

Rakastan Troijan sodan myyttiä yli kaiken, ja olen aina pitänyt troijalaisiin keskittyvistä tarinoista. Ei siis ole ihme, että Hekabe-näytelmä on yksi suosikeistani. Se on koskettava kertomus kaiken menettäneestä naisesta, mutta tarjoaa myös katsauksen siihen, millaista oli selvitä kaupunkisi tuhosta ja menettää kansasi ohella myös itsesi vastustajalle.

3. Ilias (Homeros)

Luin Iliaan alunperin lukiossa (virhe), ja vaikka arvostin joitain asioita teoksessa (Achilles ja Patroclus -jutut), en saanut teoksesta muuten paljoa irti. Kun luin teoksen uudelleen tänä vuonna, rakastuin siihen päätä pahkaa. Iliaassa – ja Troijan sodan myytissä yleisesti – on kaikkea mitä vain voi kaivata: rakkautta, elämää suurempia tunteita, fantasiaa, perherakkautta, sotaa, filosofisia pohdintoja ja kohtalon ivaa. Teoksessa tulee myös mitä julmimmin esille se, miten jumalat leikittelevät ihmisten kohtaloilla.

Iliaassa mielenkiintoisinta on se, että vaikka teosta kuvataan helposti ennen kaikkea sotaeepoksena ja tarinana kreikkalaisten voitokkaasta sodasta, on teos itseasiassa hyvin sotakriittinen. Kreikkalaisia sotilaita piinaa palava halu päästä kotiin (johtajien tulee jatkuvasti keksiä keinoja innostaakseen heitä sotimaan), lukijat (kuten hahmotkin) tietävät, että loppujen lopuksi sodan ratkaisevat jumalat eikä kuolevaisten toimilla ole niin paljoa väliä, ja hahmoja riivaavat menetykset, suru ja jatkuva pelko rakkaittensa puolesta. Kaikkein kauneimmat ja tunnetuimmat kohdat teoksesta ovat kohtauksia avioparien, ystävien ja perheiden välillä. Heristän nyrkkiäni kaikille, jotka väittävät Iliaan olevan sotaa glorifioiva teos. 

Tiedän, että tulen palaamaan Iliaan pariin kerta toisensa jälkeen. Vaikka tiedän, että tarina tulee aiheuttamaan minulle sydänsuruja, en voi olla palaamatta. 

4. Muodonmuutoksia (Ovidius)

Muodonmuutoksia on listani ainut roomalainen klassikkoteos. Ovidiuksen pitkä, eeppinen runoteos kertoo satoja (tai ainakin jotain sinne päin) pieniä myyttejä, joita kaikkia yhdistää jonkinlainen muodonmuutos. Enimmäkseen teos kertoo tarinoita ihmisistä muuttumassa eläimiksi ja kasveiksi. 

Ovidius kertoo teoksessaan niin vähemmän tunnettuja tarinoita kuin tarinoita, joista ihmiset ovat kuulleet vaikka eivät suurempia mytologian harrastajia olisikaan, joten yllättäviä, uusia kertomuksia löytyy niin aloittelijoille kuin jo enemmän mytologiaan tutustuneille.

Muodonmuutoksia sisältää kaikenlaisia tarinoita. Muutama sai minut herkistymään (esimerkiksi jumala Apollon ja tämän kuolevaisen rakastajan Hyacinthuksen tarina riipaisi), jotkut olivat huvittavia kaikessa dramaattisuudessaan ja jotkut olivat karmaisevan väkivaltaisia (esimerkiksi Procnen ja Philomelan tarina oli järkyttävää luettavaa, vaikka tiesinkin miten tarina menee). Teos sisältää paljon kuvauksia väkivallasta, joten teosta kannattaa lähestyä varovaisesti, jos et nauti graafisesta väkivallan kuvauksesta.

5. Oresteia (Aiskhylos)

Oresteia, ainoa meille säilynyt kreikkalainen tragediatrilogia (fakta, joka saa minut masentumaan joka kerta kun muistan sen), on upea, dramaattinen sukutarina, jossa on niin verenvuodatusta, kostoa, omankädenoikeutta, sisarusrakkautta ja jumalten välisiä verbaalisia kädenvääntöjä. Trilogian kaikki osat kiehtovia niin yksittäisinä näytelminä kuin kokonaisuutena. Ensimmäinen teos on intensiivinen kostokertomus, jonka protagonisti on unohtumaton, voimakas, verinen nainen. Toinen osa on edellistäkin intensiivisempi kostokertomus, jonka keskiössä on surevat sisarukset. Kolmas on kiehtova katsaus kehittyvään demokratiaan ja siihen, miten perhesurmiin tulisi suhtautua lain edessä.

Trilogia keskittyy Atreuksen kirottuun, syklisen väkivallan tahraamaan sukuun. Suvun jäseniin lukeutuvat muutamat minulle rakkaimmat mytologiset hahmot, kuten aviomiehelleen kostava Clytemnestra ja hänen poikansa Orestes, jonka tehtäväksi tulee kostaa isänsä puolesta. 

Oresteia on aina ensimmäisiä teoksia, joita mieleeni tulee suositella kellekään, jota kiinnostaa antiikin kirjallisuus. Aiskhyloksen teksti on mukaansatempaavaa, tarina on hyvin dramaattinen ja mieleenpainuva, ja teos on kaiken lisäksi vielä luettavissa kokonaisuudessaan.