5 Suosikkia: Levyt

Tänään ajattelin höpötellä kirjojen sijasta musiikista. Kämpässäni ei ole suunnilleen koskaan hiljaista, vaan kuuntelen aina musaa. Kun tähän yhdistetään vielä innokas lauluni, voin vain kuvitella kuinka ilahduttava naapuri olenkaan – mutta no, kukaan ei ole koskaan valittanut mölystä tai jättänyt minulle jokaisen suomalaisen kerrostaloasukin kauhua, heippa-lappua, joten en pode liian huonoa omatuntoa.

Olen ihminen, joka tuppaa jäämään jumiin tiettyihin artisteihin tai levyihin ja kuuntelee niitä seuraavat pari kuukautta tauotta. Alla olevat viisi levyä ovat kuitenkin kestosuosikkejani, levyjä, joiden pariin palaan kerta toisensa jälkeen.

1. The Horror and the Wild (The Amazing Devil)

Brittiläisen folkbändi The Amazing Devilin kakkoslevy The Horror and the Wild on mestariteos. En osaa sitä oikein muuten kuvailla. En usko minkään levyn vaikuttaneen minuun yhtä voimakkaasti. Olen suunnittelemassa tatuointia, jonka levyn lainauksesta "Fret not, dear heart".

The Horror and the Wild on kiehtova kokooma lauluja, joissa kaikissa on omanlainen tunnelmansa ja vireensä. Osa lauluista, kuten esimerkiksi nimikkokappale The Horror and the Wild ja That Unwanted Animal saa kuuntelijansa, ainakin minut, janoamaan metsässä paljain jaloin juoksemista, villinä ja vapaana kaikesta sivistyksestä. Fair ja Marbles puolestaan kuvaavat arkisia pariskuntia ja tavallisen elämän rakkaustarinoita pienine ja isoine ongelmineen. Farewell Wanderlust -kappaleen raivo, voimakas energia ja itsensä ja oman tarinansa haltuunottamisen teemat tuovat minulle aina mukanaan katharsiksen tunteen. Eroistaan huolimatta kaikki kappaleet sointuvat yhteen ja luovat upean, usein melankolisen, satumaisen mutta aina kauniin ja koskettavan kokonaisuuden. 

Suosikkejani levyltä ovat muun muassa Fair, joka on mielestäni yksi maailman kauneimpia ja aidoimpia rakkauslauluja, Battle Cries, levyn upea lopetuskappale (ja suosikkini), joka auttaa minua tuntemaan oloni hieman vahvemmaksi ja iloisemmaksi jopa pahimpina masennuskausinani, ja Welly Boots, joka on sydäntäsärkevä kuvaus menetyksestä ja kaipuusta. Welly Boots oli yksi ensimmäisiä The Amazing Devilin lauluja johon todella rakastuin. Muistan kun ensimmäistä kertaa luin tarkemmin sen lyriikat ja tajusin kuinka surullinen sen tarina on. Taisi tulla muutama kyynel tirautettua. Upea kappale.

2. Folklore (Taylor Swift)

Rakastan monia Taylor Swiftin levyistä, mutta Folklore on ehdoton suosikkini. Tuppaan pitämään rauhallisesta, melankolisesta musiikista, joten Folklore iski minuun kuin leka. Se auttoi minua pärjäämään koronapandemian intensiivisten vaiheiden aikaan, koska sen kuunteleminen toi minulle niin paljon iloa ja mielenrauhaa. Levy on minulle yhä hyvin eskapistinen: sen kuunteleminen vie aina ajatukseni muualle ja auttaa minua rauhoittumaan. 

Folklore on mielestäni Taylor Swiftin lyyrikontaitojen huipentuma. Jokainen kappale kertoo oman tunnelmallisen tarinansa. Swift on tunnettu siitä, että hän kirjoittaa hyvin henkilökohtaisia lauluja omasta elämästään, mutta Folklorella hän leikittelee uudenlaisella tarinankerronnalla, ja keksii hahmoja, juonia ja suhteita, mikä on minusta kiinnostavaa. Levyllä seikkailevat muun muassa kolmiodraamaan ajautuneet teinit Betty, James ja August (hänellä ei ole nimeä, mutta yleensä häntä taidetaan kutsua hänen laulunsa nimellä "August"), ja pahennusta herättänyt seurapiirirouva Rebekah Harkness, historiallinen henkilö, jolla on mielenkiintoinen yhteys Swiftiin itseensä.

Suosikkibiisejäni levyltä ovat August, hylätyn teinitytön haikea katsaus menneeseen kesäromanssiin, Exile, laulaja Bon Iverin kanssa tehty melankolinen duetto, ja levyn bonusbiisi, The Lakes, joka saa minut aina romantisoimaan ajatusta elämästä luonnon parissa, kaukana kaikesta mölystä ja menosta.

3. Ruin (The Amazing Devil)

The Amazing Devil on, kuten ehkä bändin kahdesta levystä tällä listalla voi päätellä, suosikkibändejäni ikinä. Ruin on Joey Bateyn ja Madeleine Hylandin kolmas ja viimeisin levy, ja edeltäjänsä lailla, loistokas kokonaisuus ja kokoelma lauluja, jotka käsittelevät hyvin erilaisia aiheita ja ovat usein fiiliksiltään eri maalmoista, mutta sopivat silti yhteen täydellisesti. Ruin on 45 minuuttia ja 28 sekuntia silkkaa timanttia.

Levyllä pyöritään taas satumaisissa, metsässä juoksentelu -tunnelmissa (esimerkiksi Secret Worlds), mutta levyllä pyöritään myös hyvin inhimillisissä maailmoissa. En ole äiti, mutta Chords-kappaleen tarina pariskunnasta, joka kamppailee lastensa kasvamisen kanssa, itkettää minua lähes aina. Nimikkokappale Ruin puolestaan kuvaa kipuilevaa, mutta rakastavaa parisuhdetta tavalla joka riipaisee minua, vaikka minulla ei tästäkään ole omakohtaista kokemusta. The Amazing Devilin vahvuuksia onkin heidän kykynsä kertoa tarina ja luoda tunnelmaa: sinun ei tarvitse samaistua, mutta pystyt silti tuntemaan kaiken yhtälailla. Drinking Song for the Socially Anxious puolestaan puhuttelee minua hyvin henkilökohtaisesti, olenhan itsekin sosiaalisesti ahdistunut ja tukala nörtti, jota juhlat ja muut sosiaaliset tilanteet piinaavat.

Rakastan levyn kaikkia biisejä, mutta parhain niistä on levyn grand finale, Inkpot Gods. Kun ensi kerran kuulin levyn, sinnittelin tähän biisiin asti itkemättä. Mutta kun Inkpot Godsin "If I don't make it back from where I've gone, just know I loved you all along" -toisto alkoi ja musiikki hipui hiljaisuuteen, kunnes Madeleinen ja Joeyn äänet lauloivat acapellamaisesti viimeiset lauseet, itkin kuin vauva. Enkä mitään muutamaa kyyneltä, vaan ihan kunnon vollotusta. Se oli hyvä ilta. 

4. D-Day (Agust D)

Korealaisen räppärin Agust D:n, joka tunnetaan paremmin rakastetun BTS-yhtyeen Sugana, kolmas albumi D-Day on tämän vuoden ehdoton uusi suosikkilevyni. Hälläkö väliä sillä, että en osaa puhua tai lukea koreaa – Agust D:n musiikin kauneutta voi ihailla ilman kielitaitoa ihan hyvin, ja siunatut englanninkieliset käännökset netissä auttavat minua arvostamaan hänen kirjoitustaitojaan.

D-Day on lyhyehkö levy, vain 32 minuuttia, mutta emotionaaliselta lataukseltaan sitäkin suurempi. Agust D:n usein hyvinkin henkilökohtaisuuksiin menevät kappaleet ovat vaikuttavia avoimuudessaan. Hän on kolmen soololevynsä aikana kuvannut muun muassa mielenterveysongelmiaan, ja kipuiluaan uransa ja menestyksen mukana tulleiden paineiden ja kuuluisuuden kanssa. D-Dayn emotionaaliset kohokohdat ovat AMYGDALA – kappale, jossa Agust D pohdiskelee niin vanhempiensa sairastumisia, vakavaa loukkaantumistaan ja masennustaan – ja Snooze, joka on puolestaan hänen empaattinen ja kokemuksen tuomaa viisautta tihkuva viestinsä tuleville, aloitteleville muusikoille. Levyllä on kuitenkin myös useampi loistava, menevä kappale, jotka saavat minut aina heilumaan ja tanssahtelemaan (esimerkiksi levyn nimikkokappale D-Day ja levyn iso hittisingle Haegum).

Suosikkibiisini D-Day-levyltä ovat aiemmin mainitsemani AMYGDALA ja Snooze. AMYGDALA on turhankin samaistuttava – huolimatta siitä, ettei elämäni muistuta mitenkään Agust D:n elämää – kuvaus masennuksesta. AMYGDALAn musiikkivideo on myös upea. Aivan kuten biisi itsekin, video on loistokas, taiteellinen kuvaus mielenterveysongelmien kanssa elämisestä ja itsetuhoisuudesta. 

5. American Idiot (Green Day) 

En kuuntele Green Dayta loppujen lopuksi paljoa, mutta en voi olla laittamatta American Idiot -levyä tälle listalle. Se on, let's face it, aivan käsittämättömän hieno, menevä ja loistava levy. En saata kuunnella levyä kuukausiin tai jopa vuosiin, mutta aina kun laitan ekan biisin soimaan ja annan itseni nauttia levystä kaikessa komeudessaan kokonaisuutena, muistan kuinka paljon sitä rakastan. Levy palauttaa minut myös aina lapsuuteeni ja aikaan, jolloin isosisarukseni kuunteli levyä paljon ja minä, lapsonen, joka en vielä osannut englantia, yritin parhaani mukana opetella laulamaan lauluja mukana. 

En lapsena ehkä tajunnut, että lauleskelin läpeensä yhteiskuntakriittisiä, hyvin raskaita teemoja käsitteleviä kappaleita, mutta muistan jo silloin rakastaneeni levyä. Pidän Green Dayn musiikista ja heillä on monia mainioita levyjä, mutta mikään muista ei voi vetää vertoja American Idiotille. Rakastan levyjä, joissa kerrotaan tarinoita ja luodaan hahmoja, ja American Idiot on tätä parhaimmillaan. Lähes aina kun kuuntelen Jesus of Suburbia -kappaleen, haluan sen jälkeen kuunnella Homecoming-kappaleen, jotta voin "saattaa päähenkilön kotiin".

Jesus of Suburbia on yksi parhaista biiseistä ikinä ja tarinakeskeisen musiikin eliittiä. Levyn muita huippuhetkiä ovat aina yhtä masentava (mutta hemmetin kaunis) Wake Me Up When September Ends ja Homecoming, joka saattaa levyn tarinan kohti upeaa päätöstä.