One Direction Through the Years Book Tag (Original)

Olin nuorena hardcore One Direction -fani. Tykkään heidän musiikistaan yhä kovasti, mutta nuorena fanitukseni oli intensiivistä, ehkä jopa pakkomielteista – sellaista, jollaista fanitus voi olla vain ja ainoastaan teini-ikäisenä. 

One Direction oli, niille jotka ovat eläneet tynnyrissä eivätkä ole heistä kuulleet, vuosina 2010–2016 toiminut brittiläinen huippusuosittu poikabändi, joka muodostettiin X-Factor -kilpailussa. Jäsenet ovat kaikki viime vuosina tehneet omaa musiikkiaan – suurimman menestyksen heistä on saavuttanut Harry Styles, joka voitti levyllään Harry's House vuoden 2023 parhaan levyn Grammyn.

Kun minulle iski jälleen halu luoda oma book tag, mietin minkä jutun pohjalta voisin sen luoda ja aika nopeasti keksin One Directionin musiikin. One Direction -teemaisia book tageja on olemassa, mutta tämä on oma luomukseni. Tagiin olen valinnut biisejä kaikilta levyiltä – ne eivät ole välttämättä suosikkejani, vaan sellaisia, joiden pohjalta keksin hyvät kysymykset. Olkoon tämä tag tribuuttini tälle elämääni niin merkittävästi muovanneelle bändille.

1. "They don't know about the things we do / They don't know about the 'I love you's' – They Don't Know About Us: A book with a forbidden, secret love story. / Kirja, jossa on kielletty, salainen rakkaustarina.

Gustave Flaubertin Rouva Bovary on ranskalainen klassikko ja ehdottomasti yksi kirjallisuuden historian kuuluisimmista aviorikoksia ja salasuhteita käsittelevistä romaaneista. Kirjassa seurataan Emmaa, joka naitetaan kiltille ja rauhalliselle lääkärille, jota Emma alkaa nopeasti halveksia. Turhautuneena, hän ajautuu useampaankin intohimoiseen salasuhteeseen. Rouva Bovary on ankea romaani täynnä epämiellyttäviä hahmoja, mutta se on silti kiehtova. Flaubertin ihmiskuvaus on tarkkaa ja autenttista.

2. "I've got fire for a heart / I'm not scared of the dark" – Drag Me Down: A book with a lion-hearted character. / Kirja, jossa on hahmo jolla on ns. leijonan sydän eli on todella rohkea ja jalo.

Superman eli Clark Kent on ehdottomasti urhea, rohkea tai jalo kuin leijona. Voisin vastata tähän lähes millä tahansa Superman-tarinalla, mutta päädyin Grant Morrisonin kirjoittamaan Superman – Action Comics: Superman and the Men of Steel -sarjakuvan ensimmäisen volyymin. Tässä sarjiksessa pohdiskellaan mielenkiintoisesti sitä, miten ja miksi Clark onnistuu pitämään kiinni hyvyydestään ja halustaan auttaa ihmisiä, kun niin monet pitävät häntä vaarallisena tai hirviömäisenä. Hän on niin ihana.

3. "When I think of the things I've done / Don't matter how far I've gone / I'm always free to run home" – Don't Forget Where You Belong: A book that focuses on home or homecoming. / Kirja, joka keskittyy kotiin tai kotiinpaluuseen.

Homeroksen eepos Odysseia on tarina Troijan sodassa taistelleen kreikkalaisen kuninkaan ja sankarin Odysseuksen paluusta kotiinsa Ithakan saarelle. Matkalla hän kohtaa hirviöitä, noitia, jumalten raivoa, kyklooppeja ja vaikka mitä muuta villiä. Odysseia on sanana ja tarinana lähes synonyymi kotiinpaluulle, unelmalle kodista ja nostalgialle. Fun fact, sana "nostalgia" tulee kreikan sanoista nostos (paluu) ja algos (tuska) ja tarkoittaa kipua, joka syntyy halusta palata kotiin tai kotiseudulle.

4. "So kiss me where I lay down / My hands pressed to your cheeks / A long way from the playground" – 18: A book with love story between childhood friends. / Kirja, jossa on rakkaustarina lapsuudenystävien välillä

A Crash of Fate (Zoraida Córdova) on Star Wars -universumin Batuu-planeetalle sijoittuva nuortenromaani, jossa seurataan lapsuustovereita, Julesia ja Izzyä, jotka löytävät toisensa uudelleen vuosien jälkeen. Izzy on hämärissä piireissä elävä salakuljettajakokelas, jonka vanhemmat ovat kuolleet, ja Jules on viettänyt elämänsä Batuulla, unelmoiden jostain suuremmasta. Tämän teoksen tarina on paljolti erillään Star Warsin isommasta juonesta, mikä oli virkistävää: tämän kirjan voi lukea kuka vain, jota kiinnostaa friends-to-lovers romantiikka ja avaruusfantasiaseikkailut!

5. "Baby you light up my world like nobody else" – What Makes You Beautiful: A book with a character who always makes you happy. / Kirja, jossa on hahmo, joka saa sinut aina onnelliseksi.

Star Wars: The High Republic -kirjoissa ja sarjakuvissa esiintyvä Burryaga Agaburry, wookiee-jedi, on kultainen, rakas poikani. Aina kun hän esiintyy, puhkun intoa. Hän on kiltti, urhea ja empaattinen, ja vaikka ihmiset eivät osaa puhua hänen kieltään ja saattavat pelätäkin häntä hänen ulkomuotonsa vuoksi, hän tekee aina kaikkensa ollakseen parhain mahdollinen versio itsestään. Haluaisin adoptoida hänet. Parhaimmillaan hän on ehkä Charles Soulen The Light of the Jedi -teoksessa ja Claudia Grayn The Fallen Starissa. Kuva on The Great Jedi Rescue -lastenkirjan kannesta (kuvittaja: Petur Antonsson).

6. "I won't act my age, no, I won't act my age" – Act My Age: A book you love that is not targeted for people of your age. / Kirja, jota rakastat, mutta jonka kohdeyleisöä et ikäsi perusteella ole.

Luen yhä lapsille suunnattuja romaaneja (täytän tänä vuonna 27) ja monet niistä ovat minulle hyvin rakkaita. Pidin esimerkiksi kovasti Rick Riordanin legendaarisesta Percy Jackson -sarjasta, vaikka ne ovat ns. middle grade -kirjoja, eli noin 8–12-vuotiaille suunnattuja (luin ne, kun olin 25–26-vuotias). Minusta on turhaa jäädä liialti jumiin ikärajoituksiin. Toki pikkulapsia on hyvä suojella tietynlaiselta sisällöltä, mutta mitä väliä sillä on mitä varttunut, omat rajansa tunteva ihminen lukee? Itse ainakin ilolla luen aikuisille sekä lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja.

7. "You and me got a whole lot of history" – History: A book you consider an old favorite. / Kirja, joka on vanha suosikkisi.

Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani on ehdottomasti vanha suosikki. Olen lukenut sen pari kertaa ja kummallakin kerralla sen tarina imaisi minut mukaansa täysin. Rakastan tätä tarinaa kovasti: se on koskettava kuvaus köyhän ja "tavallisen" mutta sydämeltään jylhän Jane Eyren elämästä, dramaattinen rakkaustarina ja loistavasti kehitelty goottilainen romaani, jossa on salaisuuksia, synkkyyttä ja tragiikkaa. 

8. "I'll lift you, I'll never stop / You know I'll take you to another world" – Another World: A book where a character introduces someone to "another world". / Kirja, jossa hahmo esittelee "uuden maailman" jollekulle.

J. M. Barrien Peter Panissa kirjan nimikkohenkilö Peter Pan vie Leena Kultasen Mikä-Mikä-Maahan. Tässä satumaisessa, mutta vaarallisessa paikassa, jossa lapset eivät koskaan kasva vanhaksi, Leena kohtaa tikittäviä krokotiileja, kipakan keijun ja pahan merirosvokapteenin, ja tutustuu Peterin ystäviin, Kadonneisiin poikiin. Peter Pan on ehkä yksi kuuluisimpia tarinoita, joissa joku esittelee toiselle uuden, satumaisen maailman. Peter Panissa minua viehätti maailman ja hahmojen ohella myös sen melankolisuus. Kirjan päätös on ikimuistoinen kaikessa surullisuudessaan. 

9. "And you stole my heart, with just one look / When I saw your face, I fell in love" – Stole My Heart: A book with a good or bad example of insta-love. / Kirja, jossa on hyvä tai huono esimerkki rakkautta ensi silmäyksellä -troopista.

Victor Hugon Kurjat-romaanissa Marius Pontmercy ja Cosette rakastuvat hujauksessa ensi tapaamisensa jälkeen. En välitä heistä sen kummemmin parina – he ovat ihan söpöjä, ehkä hieman liian dramaattisia – mutta Hugo tarjoaa heistä kirjoittaessaan todella hienon lainauksen rakkaudesta ensisilmäyksellä: "The power of a glance has been much abused in love stories, that it has come to be disbelieved in. Few people dare now to say that two beings have fallen in love because they had looked at each other. Yet it in this way that love begins, and in this way only." En pidä tästä troopista, mutta tuo lainaus on todella kaunis.

10. "I wanna write you a song / One to make your heart remember me" – I Want to Write You a Song: A book about a writer, a poet or a songwriter. / Kirja kirjailijasta, runoilijasta tai laulunkirjoittajasta.

Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli on 1900-luvun alun Barcelonaan sijoittuva historiallinen romaani, joka seuraa yksin ränsistyneessä talossa elelevää kirjailija David Martinia. Mysteerinen mies ottaa yhteyttä Davidiin ja tarjoaa tälle hämmentävää, mutta houkuttelevaa sopimusta. Davidin tulee kirjoittaa kirja, jolla on voima muuttaa mieliä ja sydämiä. Enkelipeli on synkkä, goottilainen kauhuromaani, jossa kuvataan kiehtovalla Davidin mielenterveyden murentumista, palavaa rakkautta, itsepintaista ystävyyttä, Barcelonan hämäriä katuja ja kirjallisuuden huumaavaa voimaa. 

11. "And I've been thinking about it lately / Does it ever drive you crazy / Just how fast the night changes?" – Night Changes: A book that explores growth, change and aging. / Kirja, jossa käsitellään kasvamista, muutosta ja ikääntymistä.

Louisa May Alcottin Pikku naisia on yksi parhaita kuvauksia kasvamisesta ja aikuistumisen tuomasta muutoksesta. Kirjassa seurataan Marchin neljää siskosta lapsuudesta aikuisuuteen heidän etsiessään omia tapojaan toteuttaa unelmansa. Pidän Pikku naisissa erityisesti siitä, miten Alcott kuvaa siskosten suhteiden muutoksia – lapsuuden dynamiikat kehittyvät, aiemmin torailevat siskokset voivat löytää uudenlaisen harmonian kypsyessään ja niin edespäin. Lapsuuden idyllin ja läheisyyden päätös on haikeaa, totta kai se on, mutta aikuisuudessa on omat ilonsa ja onnensa.

12. "The script was written and I could not change a thing / I want to rip it all to shreds and start again" – Something Great: A book with a character doomed by the narrative. / Kirja, jossa on ns. narratiivin tuomitsema hahmo.

Onko olemassa toista, joka olisi yhtä narratiivin tuomitsema kuin Frank Herbertin Dyyni-sarjan vastentahtoinen messias Paul Atreides? Sillä, että joku "narratiivin tuomitsema" tarkoitetaan siis sitä, että ihmisen ankea kohtalo on vääjäämätön. Hahmoa voi hallita jonkinlainen profetia tai esimerkiksi se, että teos kertoo uudelleen jo tunnetun tragedian (esim. jos kirja kertoo Oidipuksen tarinan, lukija tietää välittömästi lopputuloksen traagsiuuden). PS. Oheinen kuva on Dyyni 2-elokuvasta – Chalamet on täydellinen Paul!

13. "I've got scars, even though they can't always be seen" – If I Could Fly: A book with a character who hides their pain.

Henkisen tuskansa ja traumojensa peittelyn kuningas on ehdottomasti Leigh Bardugon Six of Crows -duologian Kaz Brekker. Hän on pintapuolisesti kylmäävä, julma, pragmaattinen ja väkivaltainen jengibossi, joka on valmis tekemään mitä vain kelle tahansa saavuttaakseen tavoitteensa. Hänen kovan kuorensa alla piilee kuitenkin surua, menetystä ja epätoivoa – tunteita, joita Kaz ei mitenkään osaa käsitellä. Ohessa on Kevin Wadan (hän on tehnyt monia virallisia potretteja Bardugon hahmoista) versio Kazista. Pidän tästä kuvasta todella paljon: Wada on todellakin onnistunut vangitsemaan Kazin kalpean kolkkouden.

Dionysos, viinin ja hurmion rajoja rikkova jumala

"Täällä syntyi mylvivä Dionysos äidistä, joka vietti Zeuksen häitä. 

Muratti jo vastasyntyneen varjoonsa kietoi, köynnösti vihreää versovin seppelin kapaloitsi riemuun. 

Theeban neitojen tanssima Bakkhos, hurmosta huutavien naisten jumala."

– Foinikian naiset (Euripides, suom. Liisa Kaski)

Kreikkalaisen mytologian jumalista minulle kaikkein rakkain Dionysos (roomalaisittain Bakkhos) oli, kuten monet muutkin Olympoksen jumalista, Zeuksen poika. Erityisen hänen syntytarinastaan tekee kuitenkin se, että hänen äitinsä Semele oli kuolevainen nainen. Dionysos on kreikkalaisen mytologian merkittvimmistä jumalista ainut, joka on vain isänsä puolelta jumalallinen. Dionysosta kutsutaan usein lisänimellä "kahdesti syntynyt", koska kun hänen äitinsä menehtyi, Zeus leikkasi vauvan tämän vatsasta (ensimmäinen syntymä) ja laittoi hänet turvaan reiteensä, josta Dionysos lopulta, hieman myöhemmin syntyi (toinen syntymä). Dionysos varttui salassa Zeuksen kostonhimoiselta vaimolta, Heralta, mutta lopulta jumalten kuningatar sai tietenkin tietää miehensä uudesta lehtolapsesta. Hera kirosi Dionysoksen hulluuteen ja hän vietti vuosia vaeltaen ympäri maailmaa hirveissä tuskissa. Kun hän lopulta palasi Kreikkaan, oltuaan vuosia muun muassa Intiassa, hän otti paikkansa yhtenä Olympoksen kahdestatoista jumalasta. Hän sai jumalatar Hestian valtaistuimen. Hestia halusi elää Olympoksen sijasta maan päällä, ihmisten keskuudessa.

Kuten kaikilla kreikkalaisilla jumalilla, Dionysoksella oli omat erityisalansa. Hänet tunnetaan lähinnä viinin jumalana, mutta hän oli paljon muutakin. Hän oli hedelmällisyyden, juhlien, rituaalisen hulluuden, ekstaasin, uskonnollisen hurmion ja teatterin jumala (fun fact: kreikkalainen teatteriperinne syntyi Dionysoksen palvontamenojen pohjalta). Hänen voimansa ovat hyvin kaksjakoiset, kuten kreikkalaiseen kirjallisuuteen erikoistunut Richard Rutherford kuvailee (The Bacchae and Other Plays 2005): "–Dionysos is a particularly complex figure, hard to assess. He is a bringer of joy and celebration, but also the cause of violence and madness. Even the gift of wine is two-edged, but Dionysos is far more than the god of drinking: he is a god of inspiration and intoxication in every form." Dionysoksessa minua kiehtookin erityisesti juuri tämä kompleksisuus. Hän on leikkisä, kujeileva ja voi antaa seuraajilleen loputonta riemua, mutta hän on vihastuessaan yhtä verinen kuin kuka tahansa jumala.

Dionysoksella oli monia symboleita. Hänen kuvastoonsa kuuluvat muun muassa viinrypäleet, muratti, teatterimaskit, fallokset, pantterit, tiikerit ja käärmeet. Jos satut näkemään maalauksen tai freskon täynnä jumalia ja haluat tunnistaa Dionysoksen, hän on se, jolla on, mitä luultavimmin, hiuksissaan rypäleitä ja kädessään thyrsos, eli sauva, jonka kärjessä on käpy ja jonka varren ympärillä on murattia. Thyrsos oli merkittävä symboli myös Dionysoksen seuraajien keskuudessa, niin mytologiassa kuin oikeassa maailmassa. Dionysoksen seuraajat olivat, mytologiassa sekä historiassa, lähinnä naisia, jotka tunnettiin mainadeina. Hänet tunnistaa taiteessa myös siitä, että hänen ympärillään on usein tanssivia, hurmioituneita naisia. Dionysoksessa on visuaalisesti jotain todella coolia. Hänestä on kuvia, jossa hän ratsastaa pantterilla nakuna, huiskentelee keskellä metsää thyrsosta heilutellen ja seppele päässä: hän ei ole hienostunut tai jäykkä jumala, vaan värikäs ja ihailtavan täynnä elämää. Kuka meistä ei joskus haluaisi ryntäillä ilkosillaan pantterin selässä, pikari täynnä juomaa ja mieli vailla huolia? En usko, että olen ainut.

Tämän tekstin otsikossa kutsun Dionysosta rajoja rikkovaksi jumalaksi, ja sitä hän todellakin on. Hän on Olympoksen jumalten joukon ulkopuolinen, hämmentävän erilainen jumala. Hänen äitinsä oli kuolevainen ja hän myös välitti kuolevaisesta äidistään niin paljon, että pelasti tämän manalasta. Hän vietti pitkän aikaa kreikkalaisen maailman ulkopuolella ja hänen omistautuneimmat seuraajansa olivat naisia, jotka hän kutsui rikkomaan sukupuolinormeja ja hylkäämään perheensä, kotinsa ja viettämään hedonistista, villiä elämää luonnon keskellä. Mainadeja pelättiin ja sorsittiin, koska he hylkäsivät naisille asetetut raamit ja omistautuivat Dionysokselle. He juoksentelivat hiukset auki ja paljain jaloin metsässä, harrastivat vapaasti seksiä, söivät raakaa lihaa, huusivat ja tanssivat, ja imettivät eläinten pentuja. Mainadien toiminnan estäminen johti mytologiassa karmeisiin seurauksiin: Pentheus-kuningas joutui, Euripideen tragediassa Bakkhantit, oman äitinsä ja muiden kaupunkinsa naisten repimäksi. En halua antaa kuvaa, että Dionysoksen mainadeihin liittyminen oli aina naisille vapauttava ja upea kokemus. Joskus jumala istutti hulluutensa tiettyihin naisiin rangaistaakseen heitä tai heidän perheitään. Jos nämä ikävämmät myytit kuitenkin unohtaa, mainadien elämässä on jotain todella houkuttelevaa. Dionysos tarjosi naisille aivan ainutlaatuisen mahdollisuuden elää vapaana, vailla yhteiskunnan kahleita. He olivat väkivaltaisia ja tappoivat ihmisiä, mutta se, että he taistelivat, eivät antaneet miesten satuttaa heitä ja puolustivat elämäntapaansa henkeen ja vereen, on viehättävää ja hyvin epätyypillistä naisille mytologiassa. Dionysoksen kultti oli merkittävä naisille myös meidän maailmassamme: kulttimenot olivat usein naisekslusiivisia, naisilla oli hallussaan tärkeimmät roolit kultissa ja kultti tarjosi naisille niin keinon purkaa raivoaan sortavaa yhteiskuntaa kohtaan, luoda kontakteja muihin naisiin ja vapautua edes hetkeksi arjesta ja rikkoa sukupuolinormeja uskonnollisen toiminnan nimissä.

Dionysos oli myös todella, todella queer hahmo. Caroline Vout kuvailee häntä teoksessaan Sex on Show (2013): "Dionysos was always the misfit, the 'womanly' in the ancient literature as he was phallic, a contradictory force which threatened social order---". Hän ei todellakaan ole ainoa queer jumala kreikkalaisessa mytologiassa (voisin kirjoittaa ihan oman esseensä siitä, kuinka todella monia jumalia leimaa jonkin asteinen queeriys ja kuinka, minun mielestäni, ketään jumalista ei voi yksinkertaisesti kutsua heteroksi tai cis-sukupuoliseksi), mutta hän on silti aivan omanlaisensa tapaus. Dionysosta alettiin kuvata, erityisesti 400-luvulta eaa. alkaen, kauniina ja androgyynisenä miehenä, jolla on pitkät sievät kiharat ja sirot, jopa feminiiniset piirteet. Bakkhantit-tragediassa Pentheus kuvailee Dionysosta naismaisena ja kauniina, ja vaikka hän inhoaa tätä kummaa miestä, hänen vihassaan on lähes seksuaalinen sävy. Hänen sukupuolinen häilyväisyytensä on johtanut siihen, että monet mytologianörtit ovat alkaneet tulkita häntä muunsukupuolisena. Myös minulle hän on ehdottomasti jyrkän sukupuolibinäärin ulkopuolella. Ei Dionysoksen kaltaista henkilöä voi noin vain yksinkertaisesti luokitella. Käsittelen häntä kuitenkin tässä tekstissä miesjumalana, koska sellaisena hänet esitettiin.

Dionysoksen feminiinisyys ei kuitenkaan ollut vain ulkoista, vaan hänestä kerrottiin myös tarinoita, joissa hän käyttäytyi miesjumalille hyvin epätyypillisesti. Eräässä tarinassa, jonka Klemens Aleksandrialainen, kristitty kirjailija, sisällytti teokseensa, jossa hän kuvaili pakanallisia tarinoita (on siis epävarmaa onko myytti kuinka vanha, mutta oletan, että ainakin jokin sen kaltainen oli olemassa kreikkalaisessa maailmassa), Dionysos lupaa häntä auttavalle Prosymnos-miehelle, että hän suostuu tämän rakastetuksi palatessaan matkaltaan. Kun hän palaa, hän saa kuulla Prosymnoksen kuolleen. Täyttääkseen lupauksensa, Dionysos muotoilee puusta falloksen ja penetroi itsensä Prosymnoksen haudalla. Tämä on varsin villi, outo tarina (sellainen jossa vain Dionysos voi olla pääosassa), mutta se on antiikin sukupuolinormit huomioon ottaen todella järisyttävä. Se, että mies "alistuu" toiselle miehelle (eli on ns. passiivisessa asemassa seksissä), oli kreikkalaisessa maailmassa hyvin kyseenalainen asia. Tästä huolimatta Dionysos ottaa vapaaehtoisesti ns. feminiinisen seksiroolin. Apollo on androgyynisen kaunis, mutta hänestä ei todellakaan ole tarinoita, joissa hän asettaisi itsensä passiiviseen rooliin seksissä. Dionysoksella oli kuitenkin myös omia miesrakastettuja. Kuuluisin heistä oli Ampelos, nuori kaunis satyyri, joka menehtyi traagisesti. Hän menehtyi, riippuen versiosta, joko hänelle vihastuneen Selene-jumalattaren lähettämän villisian runnoessa hänet tai yllättäen ollessaan poimimassa rypäleitä. Dionysos suree Ampelosta suunnattomasti ja, kunnioittaakseen rakastettunsa muistoa, hän joko luo hänen verestään ensimmäiset viinirypäleet tai nostaa hänet taivaisiin tähtikuvioksi. Villisikakuoleman ja verestä tehtyjen rypäleiden tapauksessa Dionysoksen merkittävin symboli ja voiman lähde, viini, on hänen surullisen rakkautensa tulos. Olen sen verran iso sydäntäsärkevien romanssien ystävä, että tuo ajatus kaikessa traagisuudessaan kirpaisee ihanasti.

Dionysoksen kenties merkittävin rakkaus oli kuitenkin Kreetan prinsessa Ariadne. Heidän rakkaustarinansa on harvinainen onnellinen kertomus jumalan ja kuolevaisen kohtaamisesta kreikkalaisessa mytologiassa – useimmiten tällaiset suhteet päätyvät kuolevaisen kuolemaan ja jumalan hillittömään suruun. Dionysoksen ja Ariadnen tarinasta on surullinen versionsa, mutta enimmäkseen heidän kerrotaan rakastuneen, menneen naimisiin, saaneen lapsia ja eläneen ikuisesti yhdessä. Dionysoksen nimittäin teki Ariadnesta kuolemattoman, jotta heidän ei tarvitsisi ikinä erota. Pohjan kruunu (corona borealis) tähtikuvio on Ariadnen ja Dionysoksen rakkauden symboli: Dionysos nostatti Ariadnen hääkruunun taivaisiin heidän häidensä kunniaksi. Ohessa oleva vaasimaalaus on yksi suosikkikuviani tästä parista. He näyttävät niin iloisilta ja rennoilta istuskellessaan vieretysten saman peiton alla: he ovat kuin kuka tahansa imelä pariskunta miltä tahansa ajalta, jotka eivät malta pysyä erossaa toisistaan

Dionysos esiintyy monissa antiikin lähteissä. Jos haluat tutustua häneen tarkemmin, suosittelisin ehdottomasti nappaamaan ihan ensimmäiseksi Euripideen Bakkhantit-näytelmän, jonka olen maininnut tässä esseessä useammankin kerran. Tämä tragedia on loistava kuvaus Dionysoksen julmuudesta ja hänen tuomastaan hurmaavasta hulluudesta, sekä siitä, miten hän on valmis rankaisemaan niitä, jotka eivät suostu kunnioittamaan häntä ja hänen kulttiaan. Jos haluat hieman kepeämpää luettavaa, suosittelisin ilolla  Arto Kivimäen ja Sampo Vesterisen Lainehtiva malja -teosta, johon he ovat keränneet viiniaiheisia runoja Kreikan ja Rooman kirjallisuudesta. Dionysos, luonnollisesti, esiintyy monessa runossa, ja ne antavatkin aika hyvän kuvan siitä, millainen asema hänellä oli viinin ja humaltumisen jumalana. Jotkut runoista ovat traagisia ja haikeita, mutta kokoelmasta löytyy myös joitain aivan hulvattomia tapauksia, kuten runo, joka kuvaa miestä, joka joi illalla kokonaisen viiniamforan ja joutuu aamulla herätessään pissaamaan kaiken takaisin samaan amforaan, jonka oli aiemmin tyhjentänyt. Jos koskaan erehdyt luulemaan, että kreikkalaiset ja roomalaiset olivat jotenkin sivistyneempiä ja hienostuneempia kuin nykyajan ihmiset, muistele vain tuota runoa. Vessahuumori nauratti vuosituhansiakin sitten.

Olen lukenut/nähnyt monta modernia versiota Dionysoksesta. Yksi parhaista löytyy Jennifer Saintin romaanista Ariadne, jossa Dionysos on, kuten voi olettaa, olennaisessa roolissa. Saint nojaa teoksessaan traagisempiin versioihin tämän parin tarinasta ja kuvailee koskettavasti Dionysoksen sisäistä ristiriitaa. Hän on jumala, mutta hän on muita jumalia inhimillisempi. Hän rakastaa Ariadnea, mutta hän ei malta asettua aloilleen: hänen jumalallisuutensa ei salli sitä. Hän hurmaa lukijan leikkisällä energiallaan, mutta Saint ei anna lukijan unohtaa, että Dionysos on, loppujen lopuksi, olymposlainen. Toinen loistava moderni versio Dionysoksesta löytyy Supergiant Gamesin huippusuositusta Hades-pelistä, jossa manalan prinssi Zagreus yrittää paeta isänsä Hadeksen valtakunnasta maan pinnalle Olympoksella asuvien sukulaistensa lahjojen avulla. Dionysos on yksi hänen tukijoistaan. Cyrus Nematin upeasti näyttelemä Dionysos on kerrassaan täydellinen. Hän puhuu letkeästi, laukoo vitsejä ja suhtautuu kaikeen huvittuneesti. Hänen lahjansa Zagreukselle ovat kaikki hänen voimiensa mukaan nimettyjä – Drunken Dash, Drunken Flourish, Strong Drink, High Tolerance jne. – ja hänet esitetään kuolevaisten suosiossa olevana jumalana, joka tykkää kujeilla mutta myös auttaa hädässä olevaa serkkuaan Zagreusta. Hän myös mainitsee pelissä ohimennen, ettei pidä Theseuksesta koska hän kohteli erästä kuolevaista neitoa kurjasti – tämä oli hauska pieni viittaus Ariadneen. Dionysos näyttää pelissä täydelliseltä: kihara tukka, leveä virne, slutty asu, turkis olalla, rypäleitä hiuksissa ja viinikuppi kädessä.

Kuva 1: Roomalainen Dionysoksen patsas British Museumissa vuosilta 200–300 jaa.

Kuva 2: Mainadit surmaavat Orfeuksen teoksessa The Death of Orpheus (Émile Bin, 1874)

Kuva 3: Bacchus and Ampelos (Fratelli Alinari, 1865)

Kuva 4: Dionysos ja Ariadne kreikkalaisessa vaasimaalauksessa 400-luvulta eaa.

Kuva 5: Hades-pelin Dionysos

Levyarvio: Short n' Sweet (Sabrina Carpenter)

Globaaliksi poptähdeksi nousseen Sabrina Carpenterin uusin levy Short n' Sweet julkaistiin 23.8.2024. Levyltä oli aiemmin julkaistu jo singlet Espresso, joka oli tämän vuoden kesän ehdoton megahitti, ja Please Please Please, toinen jättimenestys. 

Tutustuin Carpenterin musaan Espresson kautta, kuten varmaan aika monet tänä vuonna, ja aloin sitten kuunnella hänen vanhempiakin kappaleitaan. En ollut kuitenkaan tietoinen milloin Short n' Sweet julkaistaisiin, joten kun heräsin eilen ja Spotifyni ilmoitti minulle uudesta levystä, olin riemuissani, koska tiesin, että päiväni tulisi olemaan täynnä ehtaa popmeininkiä.

Tässä arviossa perehdyn levyyn kokonaisuutena sekä biiseihin, jotka ovat minusta levyn parhaimmistoa. Haluan kuitenkin huomauttaa, etten ole mitenkään perehtynyt musiikkiin, sen tekemiseen, soittamiseen tai tuottamiseen, joten en osaa sanoa esimerkiksi levyn tuotantopuolesta tai melodisesta nerokkuudesta mitään kovin syvällistä. Tämä on arvio puhtaasti sen pohjalta, kuinka paljon pidän levyn biiseistä artistin uutena fanina ja kuuntelijana.

Yleisiä ajatuksia 

Short n' Sweet on lyhyt levy, vain 36 minuuttia ja 15 sekuntia. Se on, kuten levyn nimi jo viittaa, short and sweet. Carpenter vie kuuntelijansa tunteikkaalle matkalle täynnä mustasukkaisuutta, iloa, huumoria, surua, katkeruutta ja himoa. Olen suuri popin ystävä ja välillä minusta on vain kiva fiilistellä menevän musan tahtiin, tanssahdella, herkistellä ja hymähdellä laadukkaan popmusan siivittämänä, ja juuri tähän puoleen minussa Carpenterin tuorein levy iskee. Häntä ei turhaan sanota pop-prinsessaksi tai pop-genren uudeksi kirkkaaksi tähdeksi. 

Vaikka levy on lyhyt ja sen biisit keskimäärin vain noin kolmen minuutin mittaisia, Short n' Sweetin biisit luovat kaikki aivan omanlaisensa tunnelman ja tarinan. Espresso tihkuu itsevarmuutta ja energiaa, kun taas Don't Smile on melankolinen laulu, jossa Carpenter kääntää klassisen sanonnan "don't cry because it's over, smile because it happened" päälaelleen ja laulaa siitä, kuinka sydänsuruista kärsivän tulee saada itkeä, vaikeroida ja kaivata, ja siitä kuinka hän purkaa ajatuksiaan lauluihinsa ja tarvitsee ystäviensä tukea surun hetkinä. Slim Pickins saa minut kuvittelemaan nuorta laulajatarta hämyisässä baarissa esittämässä itse kynäilemiään lauluja, ja Bed Chem on humoristinen ja ihanan häpeilemättömän himokas laulu naisesta, joka kuvittelee millaisia petipuuhat uuden ihastuksen kanssa olisi. Junossa (jonka inspiraationa toimii ihanainen vuoden 2007 elokuva Juno) ollaan jo niin syvällä ihastuksen pauloissa, että aletaan kuvitella vauvoja ja ikuista elämää yhdessä. Vaikka levy on yleiseltä tunnelmaltaan koherentti kokonaisuus, se ei käy tylsäksi, koska jokaisessa biisissä on jotain uniikkia ja jokainen kertoo oman tarinansa.

Sabrina Carpenter on usein puhunut haastatteluissa siitä, kuinka hänen biisinsä ovat aina hyvin henkilökohtaisia ja kertovat hänen omasta elämästään. Tämä on luonnollisesti saanut ihmiset spekuloimaan biisien taustoja – esimerkiksi Bed Chemin oletetaan olevan Carpenterin uudesta kumppanista, näyttelijä Barry Keoghanista. Myös Please Please Pleasen oletetaan olevan Keoghanista, jo osittain ihan senkin takia, että hän esiintyy biisin musevideossa Carpenterin kanssa. Spekulointi on hauskaa, mutta se ei ole minulle niin merkittävää puuhaa, että perehtyisin siihen. Haluan antaa Carpenterin biisien puhua puolestaan. Mutta koska tiedän Carpenterin kirjoittavan omasta elämästään, on hauska huomata miten hän iskee verbaaliset kyntensä niin häntä satuttaneisiin ihmisiin kuin itseensäkin. Carpenter myöntää olevansa joskus typerä – Dumb & Poetic alkaa kommentilla tästä – eikä hän kuvaa itseään aina kovinkaan miellyttävänä – tästä hyvä esimerkki on muun muassa Taste. 

Mainitsin jo aiemmin, että Carpenter kuvaa kappaleissaan avoimesti himoa ja seksiä. Minusta tuntuu, että naisartistien, varsinkin Carpenterin kaltaisten tähtien, jotka aloittivat uransa lapsena, ei anneta usein ilmaista seksuaalisuuttaa tai himoa avoimesti, vaan sitä pidetään jollain tavalla itsensä tyrkyttämisenä, epäsopivana ja skandaalinkäryisenä – naisten seksuaalisuus kun on asia, joka on meidän yhteiskunnassamme yhä jotain, mitä pyritään kontrolloimaan ja häivyttämään, ja joka aiheuttaa, ollessaan häpeilemätöntä, ahdistusta, etenkin miehissä. Siksi minusta on hauskaa, että Carpenter laulaa kaikenlaisista tuntosistaan vailla itsesensuuria. Carpenter kommentoi kerran sitä, että häntä kutsutaan välillä innuendojensa ja biisiensä takia "the horniest girl alive" sanomalla: "I'm actually a very normal amount of horny".

Short n' Sweet kuvaa autenttisen tuntuisesti nuoren parikymppisen naisen tunteita, ajatuksia ja huolia. Paikoittain se pursuavaa itsevarmuutta ja letkeyttä, kun taas välillä biisit purkavat pelkoja yksinäisyydestä ja sydänsurun jättämiä haavoja. Mukana on myös roppakaupalla Carpenterille ominaista kuivaa huumoria ja verbaalista leikittelyä: hänen tekstinsä todella kuulostavat häneltä. Hän nauraa ilolleen, surulleen, pettymyksilleen ja itselleen. On hauskaa kuunnella musaa, joka ottaa itsensä yhtä aikaa sekä vakavasti että ei laisinkaan vakavasti. Tämä on ensimmäinen Carpenterin levyistä, jota olen tosissani kuunnellut kokonaisuutena, joten en voi verrata sitä hänen muihiin albumeihinsa. Haluan kuitenkin ehdottomasti kuunnella enemmän hänen vanhempaa tuotantoaan. Kokonaisarvioni Short n' Sweetistä on 4/5 tähteä!

Suosikkibiisini

• Sharpest Tool on kappale suhteesta, joka jätti Carpenterille liudan kysymyksiä, syvää hämmennystä ja pakotti hänet käymään läpi omia tunteitaan ja kumppaninsa kanssa viettämäänsä aikaa: "We were going right, then you took a left / Left me with a lot of shit to second guess". Biisissä on hauska, leikkisältä tuntuva melodia, mutta lyriikat ovat haikeat – tämä kontrasti on todella hauska. Biisissä toistuvat sanat "We never talk about it" ja yksi keskeisimmistä teemoista onkin se, miten monet asiat jäivät sanomatta ja kuinka enää, nyt kun pari on eronnut, ei ole enää mahdollisuutta käydä niitä läpi. Suosikkilyriikoitani ovat muun muassa: "Seems like overnight, I'm just the bitch you hate now / We never talk it through / How you guilt-tripped me to open up to you / Then you logged out, leavin' me dumbfounded".

• Espresso valloitti maailman tänä kesänä, eikä se ole ihme. Se on ehtaa poppia, loistava tanssibiisi ja saa minut hymyilemään aina kun kuulen sen. Se on yksinkertaisesti hauska biisi ja erinomainen korvamato. Se jää mieleen – kuka ei jäänyt jo ensikuuntelukerran jälkeen hyräilemään "That's that me, espresso" tai "I'm working late, cause I'm a singer". Espressossa Carpenterin säkenöivä itsevarmuus tulee hauskasti esille, kuten myös hänen tapansa leikitellä sanoilla ja luoda aivan omia termejään ja sanontojaan. Yksi suosikkilyriikkani biisistä on: "I can't relate to desperation / My give-a-fucks are on vacation". Voisinpa joskus saavuttaa tuollaisen rentouden tason.

• Dumb & Poetic on levyn lyhyin mutta mielestäni myös tunteikkain kappale. Laulussa Carpenter roastaa entistä kumppaniaan, joka oli olevinaan jotain niin hienoa ja suurta, aikuismaista ja rehtiä, mutta oli tosiasiassa vain ontto ja tekotaiteellinen. Carpenter aloittaa biisin myöntämällä oman mokansa – "You're so dumb and poetic / It's just what I fall for, I like the aesthetic" – mutta viettää muun ajan purkien kiukkuaan häntä satuttanutta miestä kohtaan ihastuttavalla haikeuden ja vihan seoksella. "Well you crashed the car and abandoned the wreckage / Fuck with my head like it's some kind of fetish" tihkuu raivoa, kun taas biisin viimeiset sanat "Don't think you understand / Just 'cause you leave like one doesn't make you a man" ovat melankolisia ja riipaisevasti laulettuja. En malta odottaa, että saan kuulla tämän biisin liveversion.

• Lie to Girls on varsin masentava ja herkkä kappale siitä, miten Carpenter – kuten niin monet tytöt ja naiset maailmassa – antaa miehelleen anteeksi tämän rikkomukset ja julmuudet, koska niin naisia on lapsuudesta asti opetettu tekemään. Naiset ovat hoivaavia, he kestävät ja he "korjaavat" miehensä: "You don't even have to try / Turn you into a good guy / You don't have to lift a fnger / It's lucky for you I'm just like / My mother (and my sisters) / All my (all my friends)". Tässäkin biisissä Carpenter myöntää omat virheensä ja sen, että hän on aktiivinen osa tätä ongelmallista suhdemallia: "I've never seen an ugly truth that I can't bend / To something that looks better / I'm stupid but I'm clever". Voin kuvitella valitettavan monien nuorten naisten, erityisesti heteronaisten, pystyvän samaistumaan tämän biisin viestiin. Itse olen queer ace/aro -nainen, joten biisi ei iske minuun henkilökohtaisesti: voin kuitenkin silti rakastaa ja arvostaa sen herkkää tunnelmaa. Toivon, että kaikki Espressoa luupittaneet kuuntelevat myös tämän biisin: nämä biisit yhdessä antavat hyvän kuvan siitä, miten erilaisia tunnelmia Carpenter osaa biiseissään luoda.

The Sleeping at Last "Atlas: Enneagram" Book Tag (Original)

Tänään olisi luvassa jälleen itse luomani book tag!

Tämän book tagin inspiraationa toimi upean Sleeping at Lastin levy Atlas: Enneagram. Sleeping at Last on amerikkalainen "musiikkiprojekti" (näin sitä kuvaillaan ainakin Wikipediassa), joka oli alkujaan kolmen henkilön muodostama bändi. Nykyään Sleeping at Lastin musiikkia tuottaa, laulaa, sanoittaa ja soittaa vain Ryan O'Neal. Sleeping at Lastin levyjen kappaleet pyörivät usein yhden ison teeman ympärillä – hän on esimerkiksi säveltänyt kappaleet kaikkien aurinkokuntamme planeettojen ja ihmisten eri aistien inspiroimana – ja tämä levy, jonka pohjalta olen tagini luonut, perustuu enneagrammiin. 

Enneagram on persoonallisuustyyppien luokittelijärjestelmä. Hyvin yksinkertaistettuna, enneagram lajittelee ihmiset yhdeksään eri tyyppiin (itse olen ysi). Teorian tavoitteena on auttaa ihmisiä tuntemaan itsensä paremmin, selvittämään omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan, ja kommunikoimaan toisten kanssa paremmin. Mikään tyyppi ei ole toista parempi. Levyllään Ryan O'Neal kirjoitti jokaiselle tyypille oman, heille sopivan laulunsa.

Huomio! Kirjat eivät välttämättä ole suoranaisia ehdotuksia kullekin enneagram-tyypille, ne ovat vain näin upeiden biisien lyriikoiden ja tunnelmien innoittamia vastauksia!

1. "I, I want to sing a song worth singing / I'll write an anthem worth repeating / I, I want to feel the transformation" – One: A book about someone who has great, ambitious dreams. / Kirja ihmisestä, jolla on suuria, kunnianhimoisia unelmia.

Angie Thomasin On the Come Up on kertoo teini-ikäisestä Bristä, joka haluaa olla yksi maailman parhaista räppäreistä. Hänen edesmennyt isänsä oli kuuluisa räppäri ja hän haluaa kunnioittaa tämän muistoa, ja nousta yhtä korkealle. Brin alkaessa saavuttaa mainetta, hänen elämänsä menee kuitenkin aivan sotkuun – ystävyyksiä koetellaan ja hänen perheensä rahatilanne huononee entisestään. Bri on todellakin ihailtavan kunnianhimoinen tyttö, ja minusta tämän biisin inspiroima kysymys sopii hänelle myöskin jo sen takia, että siinä puhutaan laulujen kirjoittamisesta ja niin edespäin.

2. "I will love you without any strings attached / It's okay if you can't catch your breath / You can take the oxygen straight out of my own chest" – Two: A book about a devoted caregiver or protector. / Kirja omistautuneesta huoltajasta tai suojelijasta.

Eoin Colferin Artemis Fowl -sarjan kolmannessa, Ikuisuuskoodi, osassa lukija pääsee todella todistamaan kuinka paljon lapsinero Artemis ja hänen henkivartijansa Butler välittävät toisistaan. Se on tullut selväksi jo kahdessa ensimmäisessäkin osassa, mutta tässä kirjassa tuo duo saa minut aina todella herkistymään. Butler ei ehkä pintapuolin vaikuta herttaiselta tai rakastavalta mieheltä – onhan hän pelottava miehenjärkäle – mutta hän todellakin rakastaa Artemista ja tekisi mitä vain suojellakseen tätä.

3. "For the first time I see an image of my brokenness / Utterly worthy of love / Maybe I've done enough" – Three: A book where someone finally learns how to be gentle with themselves. / Kirja, jossa joku vihdoinkin oppii kohtelemaan itseään hellästi.

Nina LaCourin Watch Over Me on herkkä, vähäeleinen kummitustarina Milasta, joka on elämänsä aikana kokenut kovia. Kun hän saa mahdollisuuden asua ja työskennellä opettajana eristyksissä olevalla farmilla, hän alkaa epäillä sen olevan kummiteltu ja hänen menneisyytensä pelot ja surut nousevat pintaan. Tämä romaani on täynnä hahmoja, joita maailma on kohdellut kaltoin ja jotka yrittävät löytää paikkansa ja perheensä, ja kaiken keskellä on Mila, joka alkaa kirjan aikana ottaa askeleita kohti toipumista.

4. "Flashlight in hand, determined to find / Authenticity only poetry could even begin / To try to describe" – Four: A poetry collection you thought was relatable and real. / Runokokoelma, joka oli sinusta samaistuttava ja aito.

Richard Sikenin runokokoelma Crush on yksi vaikuttavimmista runoteoksista, jonka olen lukenut. Se, miten Siken kirjoittaa yksinäisyydestä, rakkaudesta, himosta, seksistä, queeriydestä, epätoivosta ja kuolemasta on koskettavaa ja mieleenpainuvaa. Hänen runonsa herättävät minussa vahvoja tunteita, muun muassa siksi, että hänen runonsa ovat usein hyvin ruumiillisia, ja niissä kuvataan esimerkiksi haavoja, verta, kehoja ja kaikkea sellaista. Siitä on vuosia kun viimeksi luin Crushin – minun pitäisi ehdottomasti palata sen pariin lähiaikoina.

5. "I want to watch the universe expand / I want to break it into pieces small enough to understand / And put it all back together again" – Five: A book that made you feel curious and want to research some topic. / Kirja, joka teki sinut uteliaaksi ja sai sinut haluamaan tutkia jotain aihetta.

Olen aina ollut kiinnostunut mytologiasta ja taruista, mutta olen vuosien saatossa lähinnä keskittynyt Kreikan ja Rooman mytologioihin. Mutta kun luin Neil Gaimanin Pohjoisen mytologian, jossa hän kertoo Odinin, Lokin, Thorin, Freijan ja kumppanien taruja, halusin välittömästi lukea aiheesta lisää. En ole vielä ehtinyt perehtyä tähän mytologiaan niin hyvin kuin haluaisin, mutta vielä joku päivä. Muistan kuitenkin, että saatuani kirjan loppuun vietin hyvän tovin googlaillen tietoa ja taideteoksia näistä hahmoista.

6. "Is it courage or faith / To show up every day? / To trust that there will be light / Always waiting behind / Even the darkest of nights" – Six: A book about hope in the darkest of times. / Kirja toivosta synkimpänä hetkenä.

Minulle Star Wars on ennen kaikkea tarina toivosta, joka elää aina, huolimatta siitä kuinka synkät voimat hallitsevat galaksia. Ehkä parhaiten, Star Warsin kirjojen maailmasta, tätä fiilistä edustaa George Mannin The High Republic -saagan kolmannen ja viimeisen vaiheen aloittanut kirja The Eye of Darkness. Pahikset ovat voittaneet, Tasavaltaa on nöyryytetty ja miljoonat ovat vankina pahisten valloittamalla alueella galaksissa. Kaikki on synkkää, pelottavaa ja kamalaa, mutta silti, tästä huolimatta, Jedit ja rehdin kansleri Lina Soh'n joukot tekevät parhaansa urheiden siviilien tukemana suojellakseen viattomia ja ylläpitääkseen toivoa. Tämä kirja on paras esimerkki Star Warsin sankareille ominaisesta uhmakkaasta toivosta.

7. "Restless and hungry / I'm ready for whatever comes next" – Seven: A sequel you cannot wait to read. / Jatko-osa, jonka lukemista et malta odottaa.

Odotan kovasti kirjailijaduo A. D. Rhinen kirjaa Daughters of Bronze. Se on jatko-osa heidän loistavalle Troijan sodan myytistä kertovalle kirjalleen Horses of Fire. Sarjan ensimmäinen kirja jäi todella mielenkiintoiseen kohtaan, enkä malta odottaa, että pääsen näkemään miten tämä duo on päättänyt tulkita loput Troijan myytistä. He eivät ole muutelleet isoja juonikuvioita, vain tehneet hahmoista omiaan ja niin edespäin. Kakkososassa tulee olemaan paljon kaikkea eeppistä, suurta ja surullista, ja ahh, olen varma, että se tulee musertamaan minut mitä parhaimmalla tavalla.

8. "I'm standing guard, I'm falling apart / And all I want is to trust you / Show me how to lay my sword down / For long enough to let you through" – Eight: A book where someone finally learns to give up their armour and trust someone. / Kirja, jossa joku oppii vihdoin luopumaan suojakuorestaan ja luottamaan johonkuhun.

C. S. Pacatin Captive Prince -trilogian toinen päähenkilö, Laurent, on täydellinen esimerkki enneagrammi kahdeksikosta. Kirjan toisessa osassa, Prince's Gambit, Laurent alkaa, kuten biisissä lauletaan, pikkuhiljaa avautua ja luottaa muihin ihmisiin, lähinnä trilogian kertojaan, Dameniin. He muodostavat varovaisen liittolaissuhteen, joka alkaa kuitenkin rytinällä muuttua joksikin aivan muuksi. Laurentin kasvutarina tämän trilogian aikana on hyvin koskettava kuvaus siitä, miten traumojen karaisema ja ahdistama ihminen voi alkaa hiljakseen parantua saadessaan tukea ja rakkautta.

9. "How do I forgive myself / For losing so much time?" – Nine: A book about past regrets and mistakes. / Kirja menneisyyden katumuksista ja virheistä.

Thomas Hardyn klassikkoromaani Pormestarin tarina kertoo pormestarin arvoon nousseesta Michael Henchardista, jonka elämää varjostaa hänen menneisyytensä karmaiseva virhe. Ollessaan pahasti alkoholisoitunut ja riideltyään vaimonsa kanssa, hän myi vaimonsa ja pienen lapsensa tapaamalleen merimiehelle. Romaani hyppää tämän tapahtuman jälkeen noin 20 vuotta eteenpäin ja seuraa viinaa visusti karttavaa Michaelia tämän yrittäessä jotenkin hyvittää tekonsa.

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 8

On aika kahdeksannelle volyymille Taylor Swift Meets Greek Mythology -sarjassani, jossa yhdistän Swiftin kappaleita antiikin mytologian hahmoihin ja suhteisiin. Mitään syvääluotavaa analyysia tämä ei ole, ihan vain kepeää hupailua.

"My foes and friends watch my reign end, I don't know how it could've ended this way" – Castles Crumbling ja Oidipus 

Levyn Speak Now (Taylor's Version) kappaleessa Castles Crumbling (duetto Paramoren Hayley Williamson kanssa) laulun puhuja kuvailee haikeasti kaikkensa – asemansa, liittolaistensa, ystäviensä, "valtakuntansa" – menetystä. Rupesin miettimään tälle biisille pariksi hahmoa, ja aloin listata mielessäni antiikin hahmoja, joiden elämä murenee heidän käsiinsä. Lopulta tajusin, etten voi rinnastaa tätä kappaletta kehenkään toiseen kuin yhteen antiikin mytologian traagisimmista hahmoista, Theeban kuningas Oidipukseen.

Oidipus on surullisenkuuluisa hahmo, mutta pelkään, että liian monet ihmiset luulevat hänen tahallaan menneen naimisiin äitinsä kanssa ja tappaneen isänsä. Näin ei todellakaan ole, kummankin hän teki tietämättään ja kun karvas totuus paljastuu, hän on niin kauhuissaan, että puhkaisee silmänsä ja lähtee maanpakoon, jättäen valtakuntansa, jota hän hallitsi äitinsä/vaimonsa Iokasten rinnalla vuosia. Hän viettää loppuelämänsä yksin tai toisen tyttärensä tukemana, maanpaossa, surkeana ja yksinäisenä ukkona, ja hänen hyvin johtamansa valtakunta ajautuu hänen poikiensa väliseen sotaan. Kun todella pysähdyin tutkimaan tämän biisin lyriikoita, ne alkoivat kiljua Oidipuksen nimeä. Hän oli rakastettu kuningas ja ihmiset luottivat häneen, koska hän oli älykäs ja omistautunut: "Once, I was the great hope for a dynasty / Crowds would hang on my words and they trusted me". Hänen vahingossa tehdyt rikkeensä tuovat kirouksen Theeban ylle ja hän voi pelastaa kansansa ainoastaan lähtemällä, rankaisemalla itseään. Hänen maineensa murenee: "Once, I had an empire in a golden age / I was held up so high, I used to be great / They used to cheer when they saw my face / Now, I fear I have fallen from grace". 

Castles Crumbling -laulussa on todella monta kohtaa, jotka sopivat minusta täydellisesti Oidipukselle hänen elämänsä hajottua hänen käsiinsä, Iokasten kuoltua ja hänen tajutessaan, ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolla maanpaossa. "My foes and friends watch my reign end / I don't know how it could've ended this way" – kukapa olisi voinut uskoa, että jotain tällaista voisi tapahtua. Hänestä tulee varoittava esimerkki siitä mitä voi tapahtua jos yrittää uhmata jumalten asettamaa kohtaloaan ja hän saa osakseen ansaitun säälin ohella myös halveksuntaa: "People look at me like I'm a monster / Now they're screamin' at the palace's front gates / Used to chant my name / Now they're screaming that they hate me". Voin kuvitella hänet istumassa yksin, sokeana, maanpaossa, miettien valintojaan ja tekojaan, katuen: "And here I sit alone behind walls of regret".

Jos Oidipuksen ja hänen epäonnisen perheensä myytti kiinnostaa, paras paikka aloittaa on Sofokleen legendaarinen tragedia Kuningas Oidipus. Sofokleen kaksi muuta Oidipuksen perheestä kertovaa näytelmää – häntä maanpaossa seuraava Oidipus Kolonoksessa ja hänen lapsistaan, erityisesti hänen tyttärestään, kertova Antigone – ovat myös hyviä, mutta Kuningas Oidipus on minusta näytelmistä parhain ja koskettavin. Tämä tragedia alkaa kirouksen riepotellessa Theeban valtakuntaa ja kuningas Oidipuksen lähettäessä lankonsa selvittämään jumalten raivon syytä. Lopulta Oidipuksen surullinen taustatarina, hänen karmeat virheensä ja totuus hänen perheestään paljastuu, kaikkien kauhuksi. Teos on kerrassaan mestarillinen taidonnäyte Sofokleelta. Luin näytelmän ensi kertaa jokunen vuosi takaperin, ja vaikka tiesin tarkalleen miten tarina etenee ja mikä tuo kauhea juonenkäänne on, olin silti lukiessani aivan stressaantunut.

Olen lukenut vain muutaman modernin version Oidipuksen myytistä. Paras niistä on suuresti rakastamani Natalie Haynesin romaani The Children of Jocasta. Kirjassa liikutaan kahdella aikajanalla. Yksi seuraa Iokastea hänen ensimmäisen aviomiehensä, Laioksen, kuoltua, kun hän tapaa nuoren, komean Oidipuksen ja rakastuu tähän hullun lailla, ja toinen seuraa Ismeneä, Iokasten ja Oidipuksen nuorempaa tytärtä, ja hänen kahnailevia sisaruksiaan heidän kaikkien yrittäessä selviytyä vanhempiensa karmaisevan perinnön kanssa.

"I don't wanna look at anything else now that I saw you" – Daylight ja Ariadne ja Dionysos

Tämän sarjan ensimmäisessä volyymissa puhuin Illicit Affairs -kappaleen säestämänä Kreetan prinsessa Ariadnesta ja hänen tuhoontuomitusta rakkaudestaan Ateenan prinssi Theseukseen. Tänään pääsen puhumaan paljon mukavammasta aiheesta, eli Ariadnen onnellisemmasta rakkaudesta viinin, hurmion ja biletyksen jumala Dionysokseen. Biisivalintani heille on Lover-levyn kaunis päättökappale Daylight, jossa Swift kuvaa uuden rakkauden löytämistä, rakkautta hankaluuksien ja kivun jälkeen, ja sitä, miten aito rakkaus tuntuu kultaiselta, kuin auringonvalolta.

Dionysos ajautuu Naxoksen saarelle ja löytää Theseuksen hylkäämän Ariadnen. He rakastuvat, menevät naimisiin, saavat lapsia ja joissain versioissa, niissä joissa he saavat onnellisen lopun, Ariadnesta tulee jopa kuolematon ja saa ikuisen elämän rakkaansa rinnalla. Kummallakin heillä on ollut elämänsä aikana muita rakastajia, mutta he tuntuvat olevansa toistensa elämän "iso rakkaus", ja tästä minua muistuttaa Daylightin sanat: "I don't wanna look at anything else now that I saw you (I can never look away) / I don't wanna think of anything now that I thought of you (Things will never be the same)". Miksi he haluaisivat ikinä katsoa ketään toista, olla kenenkään toisen kanssa, nyt kun he ovat löytäneet toisensa?

Laulussa pohdiskellaan paljon sitä, miten menneisyyden huonot, kivuliaat suhteet ovat jättäneet jälkeensä arpia ja miten tämä uusi, kultainen rakkaus saapuu elämään vasta vastoinkäymisten jälkeen. Ja Ariadnella jos kellä on ollut vastoinkäymisiä, niin rakkaudessa kuin ihan muutenkin. "I wounded the good and I trusted the wicked" sopii kuin nyrkki silmään, koska jos Theseus jotain on, niin "wicked", ja karatessaan tämän matkaan Ariadne aiheutti surua viattomille, kuten esimerkiksi sisaruksilleen ja äidilleen. Säe "My love was as cruel as the cities I lived in" on myös mainio, koska Ariadne kasvoi legendaarisen verisessä valtakunnassa (hänen isänsä uhrasi Minotaurukselle vuosittain 14 ateenalaista viatonta, kunnes Theseus, Ariadnen avulla, surmasi Minotauruksen) ja koska Theseus, hänen rakkautensa, on myös kuuluisa veriteoistaan ja väkivaltaisuuksistaan. Ariadnelle Dionysos on uusi mahdollisuus onneen, aivan omanlaisensa rakkaus – ei nuoruuden hullaantuneisuus joka päättyy petokseen ja tuskaan, vaan jotain aivan muuta: "I once believed love would be (Burning red) / But it's golden". Säkeet "I've been sleeping so long in a 20-year dark night (Now I'm wide awake) / And now I see daylight" saavat minut, Dionsysosta ja Ariadnea ajatellessani, hymyilemään, koska Ariadne eli vuosia "pimeydessä", lähes kauhuelokuvamaisessa tilanteessa – joo, hän oli prinsessa, mutta hänen isänsä oli verenhimoinen ja julma, hänen äitinsä joutui jumalten kiroamaksi, hänen kotinsa sijaitsi kirjaimellisesti hirviön ja tämän uhrien veren yläpuolella – mutta Dionysoksen kanssa hän voi aloittaa uuden, paremman, valoisan elämän.

Ariadnen ja Dionysoksen ensitapaamisen voit löytää muun muassa Ovidiuksen myyttikokoelmasta Muodonmuutoksia. Tarina keskittyy enimmäkseen Ariadnen ja Theseuksen yhteistyöhön Kreetalla, ja Dionysos esiintyy vasta aivan lopussa, mutta en keksi lukemistani antiikin lähteistä parempaakaan ehdotusta tähän postaukseen. Jotta voi todella ymmärtää kuinka paljon parempi suhde Ariadne/Dionysos on, täytyy ymmärtää kamalasti miten Theseus kohteli tätä naista, jota hän väitti rakastavansa. Tämä tarina, vaikka se Dionysos ei siinä hirveästi esiinny, on siis hyvä lukea. Kaikkein söpöintä tässä kertomuksessa on lahja, jonka Dionysos antaa Ariadnelle heidän avioliittonsa kunniaksi. En kuitenkaan paljasta mitä hän teki, lue tarina itse jos haluat tietää!

Jos haluat lukea Ariadnesta ja Dionysoksesta onnellisena pariskuntana, suosittelisin tsekkaamaan Phoenicia Rogersonin esikoisteoksen Herc. Tämä romaani ei, myönnettäköön, keskity Ariadneen ja Dionysokseen, vaan seuraa sankari Herakleen elämää syntymästä kuolemaan. Herc sisältää kuitenkin muutaman luvun tämän jumalallisen parin seurassa. Nuo luvut olivat yksiä suosikkejani koko kirjassa. Heidän välillään oleva luottamus ja kumppanuus, sekä heidän jaettu hulluutensa, oli kaunista.

"I had a feeling so peculiar that this pain would be for evermore" – Evermore ja Demeter

Levyn Evermore nimikkobiisi Evermore (duetto Bon Iverin kanssa) on haikea, melankolinen mestariteos, laulu kaipuusta, masennuksesta, surusta ja yksinäisyydestä, sekä lopulta toivonkipinän löytämisestä. Kappaleen toivottomuus ja Swiftin hyödyntämä talvitematiikka ja -kuvasto, toivat minulle heti mieleen yksinäisenä talvea viettävän Demeterin, joka odottaa tyttärensä Persefonen paluuta manalasta, kaivaten ja surren.

Persefone joutuu viettämään joka vuosi muutaman kuukauden manalassa – nämä kuukaudet ovat kylmiä ja elottomia, osittain siksi, että surussaan, hänen äitinsä Demeter antaa sadon (hän on vastuussa sadosta, onhan hän sadonkorjuun jumalatar) kuihtua. Se miten Swift kuvaa yksinäisyyden ja haikeuden tunteita juuri talven ja kylmyyden kautta, tekee kappaleesta siis erityisen sopivan Demeterille. "Hey, December / Guess I'm feeling unmoored / Can't remember / What I used to fight for" saa minut kuvittelemaan Demeteriä vaeltamassa yksikseen kylmyyden ja kolkkouden valtaamassa maailmassa, lastaan ikävöiden, miettien miksi jaksaa päivä toisensa jälkeen. "Barefoot in the wildest winter / Catching my death" ei sovi täydellisesti, koska Demeter ei tietenkään, jumala kun on, voi kuolla, mutta Persefonen menetys tuntuu varmaan joka vuosi omanlaiseltaan pieneltä kuolemalta. Vaikka tytär palaa aina, en usko hänen menettämisensä hänet kidnapanneen miehen valtakuntaan käyvän koskaan helpoksi tai tuovan mitään muuta kuin pohjatonta surua: "I had a feeling so peculiar / That this pain would be for / Evermore".

Evermore kuitenkin päättyy toivonpilkahdukseen ja laulun puhujan herkkään toteamukseen: "I had a feeling so peculiar / This pain wouldn't be for evermore". Myös Demeter saa surustaan ja kaipuustaan aina lopulta helpotuksen kevään koittaessa kun Persefone palaa maan päälle äitinsä syleilyyn. Säkeissä "In the cracks of light / I dreamed of you / It was real enough / To get me through / But I swear / You were there" on yhä laululle ominainen melankolinen tunnelma, koska puhuja tuntuu kuvittelevan jonkun luokseen. Kuvitelma tuo kuitenkin mukanaan toivoa ja lohtua, ja voin kuvitella, että surussaan velloessaan, Demeter unelmoi Persefonen paluusta, tyttärensä vapaudesta ja saa lohtua siitä, että hän on aina palaava. Lupaus siitä, ettei Persefone oli manalan vanki lopullisesti, on tarpeeksi, jotta Demeter selviää nuo karut kuukaudet ilman lastaan.

Paras kuvaus Demeterin ja Persefonen surullisesta tarinasta ja Demeterin vihasta ja masennuksesta hänen tyttärensä kidnappauksen jälkeen, löytyy runokokoelmasta Homeeriset hymnit. Tähän väliin on pakko mainita, ettei kuuluisa runonlaulaja Homeros väsännyt näitä runoja – niitä kutsutaan homeerisiksi, koska ne on kirjoitettu Homeroksen runouden tyylillä. Homeerinen hymni Demeterille on yksi teoksen ikimuistoisimpia ja ehdottomasti teoksen koskettavin runo. Se on loistava kuvaus äidinrakkaudesta, naisista puolustamassa toisia naisia ja siitä, miten jopa ylijumala Zeus joutuu lopulta nöyrtymään äidin oikeutetun raivon edessä. Minulla ei valitettavasti ole hyvää modernia teosta suositeltavaksi tällä kertaa. Mutta eiköhän  Homeerinen hymni Demeterille ole itsessään jo ihan tarpeeksi. En usko minkään modernin version koskaan voivan tarjota parempaa versiota tästä tarinasta.

Taideteokset:

Kuva 1: The Blind Oedipus Commends his Family to the Gods (Benign Gagneraux, 1784)

Kuva 2: Dionysos ja Ariadne freskomaalauksessa (tehty jossain vuosien 1–79 välillä), löytyy Getty Villasta

Kuva 3: Demeter Mourning for Persephone (Evelyn de Morgan, 1906)

Five Characters to Describe Me

En kirjoittele hirveästi itsestäni tänne blogiin. Toki minusta voi päätellä monia asioita sen perusteella mitä sanon lukemistani kirjoista tai katsomistani sarjoista, mutta en hirveästi paljastele ns. yksityisiä juttuja. Tänään haluan kuitenkin vähän esitellä itseäni, mutta luonnollisesti teen senkin fiktion kautta. 

Tässä postauksessa esittelen viisi fiktiivistä hahmoa, jotka puhuttelevat minua jollain tavalla ja ovat hahmoja, joihin samaistun. Tämä lista olisi voinut olla todella paljon pidempi, mutta en kehtaa puhua itsestäni kymmenen tai viidentoista hahmon verran. Viisi saa riittää! Tällaisia haasteita pyörii myös aika usein Instagramissa, mutta koska en ole siellä aktiivinen, teen haasteen täällä.

Amajiki Tamaki (My Hero Academia 2016–)

Supersankarianime My Hero Academian Amajiki Tamaki on hahmo, joka tuntui, kun kohtasin hänet ensi kerran, lähes järkyttävän samaistuttavalta. Olin lähes vihainen isosisarukselleni, joka oli katsonut animen ennen minua, ettei hän varoittanut minua mitenkään siitä, että tulisin kohtamaan hahmon, joka on aivan selkeästi minä. Oheinen kuva on yksi suosikeistani koko sarjasta, koska vietän päivittäin monta minuuttia toivoen, että voisin tehdä tamakit ja vain painaa pääni vasten seinää ja paeta tukaluuttani.

Tamakilla on yksi sarjan eeppisimpiä voimia – syömällä jotain eläintä hän voi muuttaa osan ruumiistaan tuoksi eläimeksi, esim. syömällä mustekalaa hän voi muuntaa kätensä lonkeroksi – mutta hän on piinallisen arka ja ahdistunut, vihaa kaikkea huomiota ja haluaa tehdä duuninsa hyvin mutta huomaamattomasti. Hän on koulunsa parhaimpia nuoria sankareita, mutta hän vihaa joka hetkeä parrasvaloissa. Se, miten hän välttelee katsekontaktia, tärisee ja änkyttää puhuessaan, haluaa paeta sosiaalisia tilanteita ja uskoo jokaisen kehun olevan piilotettua naljailua on kerrassaan samaistuttavaa. Tamaki jopa pitelee käsiään ahdistuessaan tavalla, jonka tunnistin. En osaa kuvailla miten hän niitä pitelee, mutta tiedän tekeväni niin itsekin. Hänen kyvyttömyytensä ymmärtää omia taitojaan tai nähdä kuinka taitava hän on on ongelma jonka jaan, mutta toisaalta samaistun myös siihen, että kun hän sanoo pystyvänsä tekemään jotain, hän tarkoittaa sitä. Tamakia kouluttava sankari sanookin: "If he believes in himself, I believe in him." En millään osaa myöntää koskaan osaavani jotakin, mutta jos sanon, että voin tehdä jotain, yleensä tarkoitan sitä oikeasti. Tällainen eriskummallinen itsevarmuuden puuska tapahtuu noin kerran vuodessa.

Tamaki on minulle ihan todella tärkeä ja rakas. Olen vain harvoin kohdannut yhtä autenttisen oloista kuvausta ahdistuksesta. Vaikka sarjassa hupaillaan Tamakin kömpelyydellä ja tukaluudella, se ei tunnu pilkkaavalta, vaan enemmänkin hellältä piikittelyltä. 

Brienne of Tarth (Tulen ja jään laulu)

George R. R. Martinin eeppisen fantasiasaagan Tulen ja jään laulun naisritari Brienne on hahmo, joka on yhtä aikaa todella samaistuttava sekä hahmo, jollainen voin vain unelmoida olevani. Olisinpa yhtä rohkea, jalo ja lojaali kuin Brienne, ja kunpa vain uskaltaisin kulkea omaa polkuani yhtä päättäväisesti kuin hän. Samaistun Briennen arvomaailmaan, mutta en ole yhtä urhea kuin hän. Se puoli hänestä, johon samaistun, on hänen sukupuoli-identiteettinsä ja siihen liittyvät hankaluudet.

En ole kovinkaan feminiininen nainen, eikä minulla ole vahvaa suhdetta sukupuoleeni. En määrittele itseäni ensisijaisesti naiseuden kautta, vaikka koenkin olevani nainen. Se ei ole iso osa minun mielikuvaa itsestäni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi joutunut painiskelemaan vaikka minkälaisten sukupuoleen liittyvien kriisien kanssa elämässäni. Brienne rikkoo yhteiskuntansa sukupuolirooleja rajusti ja on saanut sen takia koko elämänsä kuraa ja pilkkaa niskaansa, ja häneen on juurtunut monia itseinhoa tihkuvia mielikuvia itsestään. Se, miten hän kuvailee sitä vääryyden tunnetta, jonka hän kokee, kun hän joutuu pukeutumaan feminiinisiin asuihin (ah, tuo karmaiseva katkos kehoni ja mieleni välillä jonka tunnen välillä jos käytän mekkoja – aina tämä ei ole ongelma koska olen saavuttanut huteran rauhan sukupuoleni ja vaatteiden kanssa, mutta välillä itseinhoni ärähtää), kuten myös se, että hän on aina saanut kommenttia siitä, ettei hän ole oikeanlainen tyttö. Hän on pitkä ja isokokoinen, eikä hän tykkää monista perinteisesti feminiinisistä jutuista, minkä takia hän ei ole koskaan oikein kuulunut kunnolla naisten pariin eikä häntä myöskään ole hyväksytty miesten joukkoon. Koulussa minulla oli vähän samanlainen meininki. Minun ei koskaan todella annettu unohtaa, etten ollut "kunnollinen tyttö", mutta en myöskään ollut "yksi jätkistä", vaan vitsien kohde, kuten Briennekin.

Brienne on minulle hyvin läheinen hahmo, koska en ole missään muussa tarinassa kohdannut yhtä samaistuttavaa pohdintaa sukupuolesta, sukupuolen performanssista ja naiseuden ja mieheyden välimaastossa kamppailemisesta ja syvällejuurtuneesta häpeästä näihin juttuihin liittyen. Olen ikuisesti hämmentynyt siitä, että Briennen on luonut mieskirjailija. PS. Briennen kuva on A Game of Thrones -korttipelistä (kuvittaja: Quickreaver)

Alphonse Elric (Fullmetal Alchemist: Brotherhood 2009–2010)

Olen pikkusisko. Se on todella iso osa minua ja sitä, miten määrittelen itseni. Olen trion kolmas, perheen kuopus, isosisaruksiani ikuisesti riivaava vauva ja niin edespäin. Olen törmännyt monessa tarinassa samaistuttaviin sisarusdynamiikkoihin, mutta yksi osuvimpia ja aidoimman oloisia representaatioita pikkusisaruudesta löytyy Fullmetal Alchemist: Brotherhood -animesta. Tässä sarjassa veljekset Edward ja Alphonse yrittävät selvittää valtakuntaa uhkaavaa mysteeriä samalla kun etsivät keinoa palauttaa Alphonsen mieli takaisin hänen ruumiiseensa – Alphonse on nimittäin pelkkä ontto haarniska.

Alphonse on herttainen, pehmeä ja eläinrakas, ja hän pyrkii aina näkemään jotain hyvää ihmisissä. Minä ja isosiskoni olemme hyvin alphonsemaisia. Edward puolestaan on pieni ärhäkkä blondi, joka raivostuu sekunnissa ja on tappiin asti jääräpäinen. Veljesten väliset kohtaukset huvittivat minua aina kovasti, koska vanhin isosisarukseni on puolestaan hyvin edwardmainen. Jopa pituuseromme on samanlainen kuin veljesten: en tosin ole aivan yhtä pitkä kuin jättimäinen haarniska, mutta olen sen verran pidempi kuin sisarukseni, että voin pilkata häntä siitä ja nostaa hänet helposti ilmaan. Se, miten Alphonse yrittää – usein turhaan – rauhoitella veljeään, estää tätä aiheuttamasta kaaosta kiukussaan ja saada tämän näkemään tilanteen monesta eri näkökulmasta oli perin samaistuttavaa. Kun katsoimme sarjaa yhdessä, vaivuin lähes jokaisen jakson aikana sisarustunteisiin ja roikuin sitten vanhimman sisarukseni kädessä ja nyyhkin. Hän ei nauttinut näistä tunnepuuskista kovinkaan paljoa, mutta minulle ne olivat hyvin erityisiä hetkiä. 

Pikkusisaruuden ohella koin myös syvää sukulaissieluutta Alphonseen, kun kävi ilmi, että hän oli piilottanut kulkueläimiä haarniskaansa suojellakseen niitä. Jos olisin itse pelkkä ontto kävelevä haarniska, totta hitossa minä kuljettaisin ja suojelisin metallikehoni suojissa viattomia eläimiä. 

Belle (Kaunotar ja hirviö)

Disneyn klassikkoanimaation lukutoukka prinsessa Belle on varmasti aika monen nörttitytön roolimalli ja suosikki (hän ja Hermione Granger). Pienenä leikin usein Belleä ja kuljin ympäri kotiani kirjojen kanssa, pidellen puista lelukynttilää (se oli Lumiéreni). Minulla on ruskea tukka, kuten Bellelläkin, ja se riitti minulle: minä olin ilmiselvästi Belle.

Samaistuttavinta Bellessä on hänen rakkautensa kirjallisuutta kohtaan ja se, että hän on häpeilemättömän innokas nörtti. Nuorempana häpeilin harrastuksiani, koska minua kiusattiin niiden takia, mutta viime vuosina olen lakannut välittämästä. Häpeilen monia asioita itsessäni, mutta en tätä. Se, miten Belle kulkee kylänsä läpi nenä kirjassa, tietäen, että ihmiset juoruavat hänestä ja pitävät häntä outona, on jotain mihin en lapsena pystynyt, mutta nyt pystyn. Olen myös itsekin aina valmis lukemaan suosikkikirjani uudellen, kuten Bellekin, ja olisin ehkä valmis antamaan anteeksi minut vanginneelle karvaiselle hirviölle jokusen rikkeen jos hän antaisi minulle lahjaksi sellaisen kirjaston kuin Hirviö antaa Bellelle. Olen Bellen kanssa samoilla linjoilla myös siinä, että Gastonin kaltaiset miehet ovat maailman todellisia hirviöitä, sekä siinä, että perhe on kaikki kaikessa. Kuten edellisestä Alphonse-tekstistä voi ehkä päätellä, perheeni on minulle todella tärkeä. Haluaisin kuvitella, että uskaltautuisin taistelemaan heidän puolestaan tarpeen tullen kuten Belle isänsä puolesta.

Kaunotar ja hirviö on yhä suosikkianimaatioleffani. Minulla on jopa käsivarressani tatuointi Hirviön ruususta kuvun alla! Leffan soundtrack on upea ja sen tarina on koskettava ja romanttinen (rakastan beauty and the beast -trooppia!), mutta ennen kaikkea se on minulle rakas, koska Belle on kerrassaan ihana hahmo. 

Wylan Van Eck (Six of Crows, Shadow and Bone 2021–2023)

Leigh Bardugon Six of Crows -duologiasta sekä Shadow and Bone TV-sarjasta tuttu Wylan Van Eck ajautuu rikollisjengien maailmaan paettuaan isäänsä ja toimii tiiminsä räjähde-eksperttinä. Hän on muita hahmoja naiivimpi ja pehmeämpi, mutta ei suinkaan mikään typerys. Hänellä on kuitenkin ovelampi ja kovempikin puoli, ja vaikka olen päällisin puolin hyvin kiltti ja harmiton, minulle on sanottu, että osaan olla halutessani aika pisteliäs. Wylanin hapan sarkasmi ja naljailu on minulle samaistuttava tapa purkaa kiukkua.

Wylanissa minuun osuu kuitenkin kaikkein koviten se, miten hän häpeää dysleksiaansa. Hän ei osaa lukea tai kirjoittaa, vaikka häntä yritettiin opettaa vuosia. Hän peittelee tätä "vajaavaisuuttaan", nolostelee itseään ja pitää itseään turhana ja tyhmänä, koska häntä on vuosia kohdeltu kuin vähä-älyistä idioottia. Minulla ei ole dysleksiaa, mutta minulla on/oli puhevika, ja voi kuule, että osaan samaistua siihen syvään, piinaavaan häpeään siitä, ettet osaa tehdä jotain mitä muut ihmiset ympärilläsi pitävät itsestäänselvyytenä. Minulle on naurettu kun änkytän, ja minua on pilkattu siitä, etten saa sanoja suustani. Yksi Wylanin isoista haasteista kirjoissa on oppia olemaan antamatta dysleksiansa määritellä itseään. Minulla kesti pitkään hyväksyä se, että puhevikani saattaa joko kadota ajan kanssa tai olla ikuinen osa elämääni (se onneksi hävisi, ainakin suurimmalta osin), ja että vaikka se olisi ikuinen kumppanini, se ei silti määrittelisi minua tai arvoani ihmisenä. Wylanin taito piilotella lukutaidottomuuttaan – kirjassa ja sarjassa hahmoilla kestää kauan tajuta se – on jotain minkä itsekin opin: elin vuosia äreän änkytysongelman kanssa, mutta silti monet sukulaisistani ja tuttavistani onnistuivat olemaan huomaamatta sitä.

Wylan on myös varsinainen nörtti. Hän rakastaa tiedettä, matematiikkaa ja hän on todella nerokas (vaikkei sitä itse näekkään). Minä vihaan matematiikkaa ja tiedettä, mutta pystyn silti samaistumaan Wylanin intohimoon ja innostukseen. En ole nero enkä sanoisi itseäni mitenkään erityisen, epänormaalin fiksuksi, mutta olen kyllä Wylanin kanssa samanlainen siinä, että vaikka minulle sanottaisiin monta kertaa, että olen jossakin hyvä tai jopa erinomainen, aivoni eivät vain suostu sisäistämään sitä.