On aika kahdeksannelle volyymille Taylor Swift Meets Greek Mythology -sarjassani, jossa yhdistän Swiftin kappaleita antiikin mytologian hahmoihin ja suhteisiin. Mitään syvääluotavaa analyysia tämä ei ole, ihan vain kepeää hupailua.
"My foes and friends watch my reign end, I don't know how it could've ended this way" – Castles Crumbling ja Oidipus
Levyn Speak Now (Taylor's Version) kappaleessa Castles Crumbling (duetto Paramoren Hayley Williamson kanssa) laulun puhuja kuvailee haikeasti kaikkensa – asemansa, liittolaistensa, ystäviensä, "valtakuntansa" – menetystä. Rupesin miettimään tälle biisille pariksi hahmoa, ja aloin listata mielessäni antiikin hahmoja, joiden elämä murenee heidän käsiinsä. Lopulta tajusin, etten voi rinnastaa tätä kappaletta kehenkään toiseen kuin yhteen antiikin mytologian traagisimmista hahmoista, Theeban kuningas Oidipukseen.
Oidipus on surullisenkuuluisa hahmo, mutta pelkään, että liian monet ihmiset luulevat hänen tahallaan menneen naimisiin äitinsä kanssa ja tappaneen isänsä. Näin ei todellakaan ole, kummankin hän teki tietämättään ja kun karvas totuus paljastuu, hän on niin kauhuissaan, että puhkaisee silmänsä ja lähtee maanpakoon, jättäen valtakuntansa, jota hän hallitsi äitinsä/vaimonsa Iokasten rinnalla vuosia. Hän viettää loppuelämänsä yksin tai toisen tyttärensä tukemana, maanpaossa, surkeana ja yksinäisenä ukkona, ja hänen hyvin johtamansa valtakunta ajautuu hänen poikiensa väliseen sotaan. Kun todella pysähdyin tutkimaan tämän biisin lyriikoita, ne alkoivat kiljua Oidipuksen nimeä. Hän oli rakastettu kuningas ja ihmiset luottivat häneen, koska hän oli älykäs ja omistautunut: "Once, I was the great hope for a dynasty / Crowds would hang on my words and they trusted me". Hänen vahingossa tehdyt rikkeensä tuovat kirouksen Theeban ylle ja hän voi pelastaa kansansa ainoastaan lähtemällä, rankaisemalla itseään. Hänen maineensa murenee: "Once, I had an empire in a golden age / I was held up so high, I used to be great / They used to cheer when they saw my face / Now, I fear I have fallen from grace".
Castles Crumbling -laulussa on todella monta kohtaa, jotka sopivat minusta täydellisesti Oidipukselle hänen elämänsä hajottua hänen käsiinsä, Iokasten kuoltua ja hänen tajutessaan, ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin kuolla maanpaossa. "My foes and friends watch my reign end / I don't know how it could've ended this way" – kukapa olisi voinut uskoa, että jotain tällaista voisi tapahtua. Hänestä tulee varoittava esimerkki siitä mitä voi tapahtua jos yrittää uhmata jumalten asettamaa kohtaloaan ja hän saa osakseen ansaitun säälin ohella myös halveksuntaa: "People look at me like I'm a monster / Now they're screamin' at the palace's front gates / Used to chant my name / Now they're screaming that they hate me". Voin kuvitella hänet istumassa yksin, sokeana, maanpaossa, miettien valintojaan ja tekojaan, katuen: "And here I sit alone behind walls of regret".
Jos Oidipuksen ja hänen epäonnisen perheensä myytti kiinnostaa, paras paikka aloittaa on Sofokleen legendaarinen tragedia Kuningas Oidipus. Sofokleen kaksi muuta Oidipuksen perheestä kertovaa näytelmää – häntä maanpaossa seuraava Oidipus Kolonoksessa ja hänen lapsistaan, erityisesti hänen tyttärestään, kertova Antigone – ovat myös hyviä, mutta Kuningas Oidipus on minusta näytelmistä parhain ja koskettavin. Tämä tragedia alkaa kirouksen riepotellessa Theeban valtakuntaa ja kuningas Oidipuksen lähettäessä lankonsa selvittämään jumalten raivon syytä. Lopulta Oidipuksen surullinen taustatarina, hänen karmeat virheensä ja totuus hänen perheestään paljastuu, kaikkien kauhuksi. Teos on kerrassaan mestarillinen taidonnäyte Sofokleelta. Luin näytelmän ensi kertaa jokunen vuosi takaperin, ja vaikka tiesin tarkalleen miten tarina etenee ja mikä tuo kauhea juonenkäänne on, olin silti lukiessani aivan stressaantunut.
Olen lukenut vain muutaman modernin version Oidipuksen myytistä. Paras niistä on suuresti rakastamani Natalie Haynesin romaani The Children of Jocasta. Kirjassa liikutaan kahdella aikajanalla. Yksi seuraa Iokastea hänen ensimmäisen aviomiehensä, Laioksen, kuoltua, kun hän tapaa nuoren, komean Oidipuksen ja rakastuu tähän hullun lailla, ja toinen seuraa Ismeneä, Iokasten ja Oidipuksen nuorempaa tytärtä, ja hänen kahnailevia sisaruksiaan heidän kaikkien yrittäessä selviytyä vanhempiensa karmaisevan perinnön kanssa.
"I don't wanna look at anything else now that I saw you" – Daylight ja Ariadne ja Dionysos
Tämän sarjan ensimmäisessä volyymissa puhuin Illicit Affairs -kappaleen säestämänä Kreetan prinsessa Ariadnesta ja hänen tuhoontuomitusta rakkaudestaan Ateenan prinssi Theseukseen. Tänään pääsen puhumaan paljon mukavammasta aiheesta, eli Ariadnen onnellisemmasta rakkaudesta viinin, hurmion ja biletyksen jumala Dionysokseen. Biisivalintani heille on Lover-levyn kaunis päättökappale Daylight, jossa Swift kuvaa uuden rakkauden löytämistä, rakkautta hankaluuksien ja kivun jälkeen, ja sitä, miten aito rakkaus tuntuu kultaiselta, kuin auringonvalolta.
Dionysos ajautuu Naxoksen saarelle ja löytää Theseuksen hylkäämän Ariadnen. He rakastuvat, menevät naimisiin, saavat lapsia ja joissain versioissa, niissä joissa he saavat onnellisen lopun, Ariadnesta tulee jopa kuolematon ja saa ikuisen elämän rakkaansa rinnalla. Kummallakin heillä on ollut elämänsä aikana muita rakastajia, mutta he tuntuvat olevansa toistensa elämän "iso rakkaus", ja tästä minua muistuttaa Daylightin sanat: "I don't wanna look at anything else now that I saw you (I can never look away) / I don't wanna think of anything now that I thought of you (Things will never be the same)". Miksi he haluaisivat ikinä katsoa ketään toista, olla kenenkään toisen kanssa, nyt kun he ovat löytäneet toisensa?
Laulussa pohdiskellaan paljon sitä, miten menneisyyden huonot, kivuliaat suhteet ovat jättäneet jälkeensä arpia ja miten tämä uusi, kultainen rakkaus saapuu elämään vasta vastoinkäymisten jälkeen. Ja Ariadnella jos kellä on ollut vastoinkäymisiä, niin rakkaudessa kuin ihan muutenkin. "I wounded the good and I trusted the wicked" sopii kuin nyrkki silmään, koska jos Theseus jotain on, niin "wicked", ja karatessaan tämän matkaan Ariadne aiheutti surua viattomille, kuten esimerkiksi sisaruksilleen ja äidilleen. Säe "My love was as cruel as the cities I lived in" on myös mainio, koska Ariadne kasvoi legendaarisen verisessä valtakunnassa (hänen isänsä uhrasi Minotaurukselle vuosittain 14 ateenalaista viatonta, kunnes Theseus, Ariadnen avulla, surmasi Minotauruksen) ja koska Theseus, hänen rakkautensa, on myös kuuluisa veriteoistaan ja väkivaltaisuuksistaan. Ariadnelle Dionysos on uusi mahdollisuus onneen, aivan omanlaisensa rakkaus – ei nuoruuden hullaantuneisuus joka päättyy petokseen ja tuskaan, vaan jotain aivan muuta: "I once believed love would be (Burning red) / But it's golden". Säkeet "I've been sleeping so long in a 20-year dark night (Now I'm wide awake) / And now I see daylight" saavat minut, Dionsysosta ja Ariadnea ajatellessani, hymyilemään, koska Ariadne eli vuosia "pimeydessä", lähes kauhuelokuvamaisessa tilanteessa – joo, hän oli prinsessa, mutta hänen isänsä oli verenhimoinen ja julma, hänen äitinsä joutui jumalten kiroamaksi, hänen kotinsa sijaitsi kirjaimellisesti hirviön ja tämän uhrien veren yläpuolella – mutta Dionysoksen kanssa hän voi aloittaa uuden, paremman, valoisan elämän.
Ariadnen ja Dionysoksen ensitapaamisen voit löytää muun muassa Ovidiuksen myyttikokoelmasta Muodonmuutoksia. Tarina keskittyy enimmäkseen Ariadnen ja Theseuksen yhteistyöhön Kreetalla, ja Dionysos esiintyy vasta aivan lopussa, mutta en keksi lukemistani antiikin lähteistä parempaakaan ehdotusta tähän postaukseen. Jotta voi todella ymmärtää kuinka paljon parempi suhde Ariadne/Dionysos on, täytyy ymmärtää kamalasti miten Theseus kohteli tätä naista, jota hän väitti rakastavansa. Tämä tarina, vaikka se Dionysos ei siinä hirveästi esiinny, on siis hyvä lukea. Kaikkein söpöintä tässä kertomuksessa on lahja, jonka Dionysos antaa Ariadnelle heidän avioliittonsa kunniaksi. En kuitenkaan paljasta mitä hän teki, lue tarina itse jos haluat tietää!
Jos haluat lukea Ariadnesta ja Dionysoksesta onnellisena pariskuntana, suosittelisin tsekkaamaan Phoenicia Rogersonin esikoisteoksen Herc. Tämä romaani ei, myönnettäköön, keskity Ariadneen ja Dionysokseen, vaan seuraa sankari Herakleen elämää syntymästä kuolemaan. Herc sisältää kuitenkin muutaman luvun tämän jumalallisen parin seurassa. Nuo luvut olivat yksiä suosikkejani koko kirjassa. Heidän välillään oleva luottamus ja kumppanuus, sekä heidän jaettu hulluutensa, oli kaunista.
"I had a feeling so peculiar that this pain would be for evermore" – Evermore ja Demeter
Levyn Evermore nimikkobiisi Evermore (duetto Bon Iverin kanssa) on haikea, melankolinen mestariteos, laulu kaipuusta, masennuksesta, surusta ja yksinäisyydestä, sekä lopulta toivonkipinän löytämisestä. Kappaleen toivottomuus ja Swiftin hyödyntämä talvitematiikka ja -kuvasto, toivat minulle heti mieleen yksinäisenä talvea viettävän Demeterin, joka odottaa tyttärensä Persefonen paluuta manalasta, kaivaten ja surren.
Persefone joutuu viettämään joka vuosi muutaman kuukauden manalassa – nämä kuukaudet ovat kylmiä ja elottomia, osittain siksi, että surussaan, hänen äitinsä Demeter antaa sadon (hän on vastuussa sadosta, onhan hän sadonkorjuun jumalatar) kuihtua. Se miten Swift kuvaa yksinäisyyden ja haikeuden tunteita juuri talven ja kylmyyden kautta, tekee kappaleesta siis erityisen sopivan Demeterille. "Hey, December / Guess I'm feeling unmoored / Can't remember / What I used to fight for" saa minut kuvittelemaan Demeteriä vaeltamassa yksikseen kylmyyden ja kolkkouden valtaamassa maailmassa, lastaan ikävöiden, miettien miksi jaksaa päivä toisensa jälkeen. "Barefoot in the wildest winter / Catching my death" ei sovi täydellisesti, koska Demeter ei tietenkään, jumala kun on, voi kuolla, mutta Persefonen menetys tuntuu varmaan joka vuosi omanlaiseltaan pieneltä kuolemalta. Vaikka tytär palaa aina, en usko hänen menettämisensä hänet kidnapanneen miehen valtakuntaan käyvän koskaan helpoksi tai tuovan mitään muuta kuin pohjatonta surua: "I had a feeling so peculiar / That this pain would be for / Evermore".
Evermore kuitenkin päättyy toivonpilkahdukseen ja laulun puhujan herkkään toteamukseen: "I had a feeling so peculiar / This pain wouldn't be for evermore". Myös Demeter saa surustaan ja kaipuustaan aina lopulta helpotuksen kevään koittaessa kun Persefone palaa maan päälle äitinsä syleilyyn. Säkeissä "In the cracks of light / I dreamed of you / It was real enough / To get me through / But I swear / You were there" on yhä laululle ominainen melankolinen tunnelma, koska puhuja tuntuu kuvittelevan jonkun luokseen. Kuvitelma tuo kuitenkin mukanaan toivoa ja lohtua, ja voin kuvitella, että surussaan velloessaan, Demeter unelmoi Persefonen paluusta, tyttärensä vapaudesta ja saa lohtua siitä, että hän on aina palaava. Lupaus siitä, ettei Persefone oli manalan vanki lopullisesti, on tarpeeksi, jotta Demeter selviää nuo karut kuukaudet ilman lastaan.
Taideteokset:
Kuva 1: The Blind Oedipus Commends his Family to the Gods (Benign Gagneraux, 1784)
Kuva 2: Dionysos ja Ariadne freskomaalauksessa (tehty jossain vuosien 1–79 välillä), löytyy Getty Villasta
Kuva 3: Demeter Mourning for Persephone (Evelyn de Morgan, 1906)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti