Levyarvio: Short n' Sweet (Sabrina Carpenter)

Globaaliksi poptähdeksi nousseen Sabrina Carpenterin uusin levy Short n' Sweet julkaistiin 23.8.2024. Levyltä oli aiemmin julkaistu jo singlet Espresso, joka oli tämän vuoden kesän ehdoton megahitti, ja Please Please Please, toinen jättimenestys. 

Tutustuin Carpenterin musaan Espresson kautta, kuten varmaan aika monet tänä vuonna, ja aloin sitten kuunnella hänen vanhempiakin kappaleitaan. En ollut kuitenkaan tietoinen milloin Short n' Sweet julkaistaisiin, joten kun heräsin eilen ja Spotifyni ilmoitti minulle uudesta levystä, olin riemuissani, koska tiesin, että päiväni tulisi olemaan täynnä ehtaa popmeininkiä.

Tässä arviossa perehdyn levyyn kokonaisuutena sekä biiseihin, jotka ovat minusta levyn parhaimmistoa. Haluan kuitenkin huomauttaa, etten ole mitenkään perehtynyt musiikkiin, sen tekemiseen, soittamiseen tai tuottamiseen, joten en osaa sanoa esimerkiksi levyn tuotantopuolesta tai melodisesta nerokkuudesta mitään kovin syvällistä. Tämä on arvio puhtaasti sen pohjalta, kuinka paljon pidän levyn biiseistä artistin uutena fanina ja kuuntelijana.

Yleisiä ajatuksia 

Short n' Sweet on lyhyt levy, vain 36 minuuttia ja 15 sekuntia. Se on, kuten levyn nimi jo viittaa, short and sweet. Carpenter vie kuuntelijansa tunteikkaalle matkalle täynnä mustasukkaisuutta, iloa, huumoria, surua, katkeruutta ja himoa. Olen suuri popin ystävä ja välillä minusta on vain kiva fiilistellä menevän musan tahtiin, tanssahdella, herkistellä ja hymähdellä laadukkaan popmusan siivittämänä, ja juuri tähän puoleen minussa Carpenterin tuorein levy iskee. Häntä ei turhaan sanota pop-prinsessaksi tai pop-genren uudeksi kirkkaaksi tähdeksi. 

Vaikka levy on lyhyt ja sen biisit keskimäärin vain noin kolmen minuutin mittaisia, Short n' Sweetin biisit luovat kaikki aivan omanlaisensa tunnelman ja tarinan. Espresso tihkuu itsevarmuutta ja energiaa, kun taas Don't Smile on melankolinen laulu, jossa Carpenter kääntää klassisen sanonnan "don't cry because it's over, smile because it happened" päälaelleen ja laulaa siitä, kuinka sydänsuruista kärsivän tulee saada itkeä, vaikeroida ja kaivata, ja siitä kuinka hän purkaa ajatuksiaan lauluihinsa ja tarvitsee ystäviensä tukea surun hetkinä. Slim Pickins saa minut kuvittelemaan nuorta laulajatarta hämyisässä baarissa esittämässä itse kynäilemiään lauluja, ja Bed Chem on humoristinen ja ihanan häpeilemättömän himokas laulu naisesta, joka kuvittelee millaisia petipuuhat uuden ihastuksen kanssa olisi. Junossa (jonka inspiraationa toimii ihanainen vuoden 2007 elokuva Juno) ollaan jo niin syvällä ihastuksen pauloissa, että aletaan kuvitella vauvoja ja ikuista elämää yhdessä. Vaikka levy on yleiseltä tunnelmaltaan koherentti kokonaisuus, se ei käy tylsäksi, koska jokaisessa biisissä on jotain uniikkia ja jokainen kertoo oman tarinansa.

Sabrina Carpenter on usein puhunut haastatteluissa siitä, kuinka hänen biisinsä ovat aina hyvin henkilökohtaisia ja kertovat hänen omasta elämästään. Tämä on luonnollisesti saanut ihmiset spekuloimaan biisien taustoja – esimerkiksi Bed Chemin oletetaan olevan Carpenterin uudesta kumppanista, näyttelijä Barry Keoghanista. Myös Please Please Pleasen oletetaan olevan Keoghanista, jo osittain ihan senkin takia, että hän esiintyy biisin musevideossa Carpenterin kanssa. Spekulointi on hauskaa, mutta se ei ole minulle niin merkittävää puuhaa, että perehtyisin siihen. Haluan antaa Carpenterin biisien puhua puolestaan. Mutta koska tiedän Carpenterin kirjoittavan omasta elämästään, on hauska huomata miten hän iskee verbaaliset kyntensä niin häntä satuttaneisiin ihmisiin kuin itseensäkin. Carpenter myöntää olevansa joskus typerä – Dumb & Poetic alkaa kommentilla tästä – eikä hän kuvaa itseään aina kovinkaan miellyttävänä – tästä hyvä esimerkki on muun muassa Taste. 

Mainitsin jo aiemmin, että Carpenter kuvaa kappaleissaan avoimesti himoa ja seksiä. Minusta tuntuu, että naisartistien, varsinkin Carpenterin kaltaisten tähtien, jotka aloittivat uransa lapsena, ei anneta usein ilmaista seksuaalisuuttaa tai himoa avoimesti, vaan sitä pidetään jollain tavalla itsensä tyrkyttämisenä, epäsopivana ja skandaalinkäryisenä – naisten seksuaalisuus kun on asia, joka on meidän yhteiskunnassamme yhä jotain, mitä pyritään kontrolloimaan ja häivyttämään, ja joka aiheuttaa, ollessaan häpeilemätöntä, ahdistusta, etenkin miehissä. Siksi minusta on hauskaa, että Carpenter laulaa kaikenlaisista tuntosistaan vailla itsesensuuria. Carpenter kommentoi kerran sitä, että häntä kutsutaan välillä innuendojensa ja biisiensä takia "the horniest girl alive" sanomalla: "I'm actually a very normal amount of horny".

Short n' Sweet kuvaa autenttisen tuntuisesti nuoren parikymppisen naisen tunteita, ajatuksia ja huolia. Paikoittain se pursuavaa itsevarmuutta ja letkeyttä, kun taas välillä biisit purkavat pelkoja yksinäisyydestä ja sydänsurun jättämiä haavoja. Mukana on myös roppakaupalla Carpenterille ominaista kuivaa huumoria ja verbaalista leikittelyä: hänen tekstinsä todella kuulostavat häneltä. Hän nauraa ilolleen, surulleen, pettymyksilleen ja itselleen. On hauskaa kuunnella musaa, joka ottaa itsensä yhtä aikaa sekä vakavasti että ei laisinkaan vakavasti. Tämä on ensimmäinen Carpenterin levyistä, jota olen tosissani kuunnellut kokonaisuutena, joten en voi verrata sitä hänen muihiin albumeihinsa. Haluan kuitenkin ehdottomasti kuunnella enemmän hänen vanhempaa tuotantoaan. Kokonaisarvioni Short n' Sweetistä on 4/5 tähteä!

Suosikkibiisini

• Sharpest Tool on kappale suhteesta, joka jätti Carpenterille liudan kysymyksiä, syvää hämmennystä ja pakotti hänet käymään läpi omia tunteitaan ja kumppaninsa kanssa viettämäänsä aikaa: "We were going right, then you took a left / Left me with a lot of shit to second guess". Biisissä on hauska, leikkisältä tuntuva melodia, mutta lyriikat ovat haikeat – tämä kontrasti on todella hauska. Biisissä toistuvat sanat "We never talk about it" ja yksi keskeisimmistä teemoista onkin se, miten monet asiat jäivät sanomatta ja kuinka enää, nyt kun pari on eronnut, ei ole enää mahdollisuutta käydä niitä läpi. Suosikkilyriikoitani ovat muun muassa: "Seems like overnight, I'm just the bitch you hate now / We never talk it through / How you guilt-tripped me to open up to you / Then you logged out, leavin' me dumbfounded".

• Espresso valloitti maailman tänä kesänä, eikä se ole ihme. Se on ehtaa poppia, loistava tanssibiisi ja saa minut hymyilemään aina kun kuulen sen. Se on yksinkertaisesti hauska biisi ja erinomainen korvamato. Se jää mieleen – kuka ei jäänyt jo ensikuuntelukerran jälkeen hyräilemään "That's that me, espresso" tai "I'm working late, cause I'm a singer". Espressossa Carpenterin säkenöivä itsevarmuus tulee hauskasti esille, kuten myös hänen tapansa leikitellä sanoilla ja luoda aivan omia termejään ja sanontojaan. Yksi suosikkilyriikkani biisistä on: "I can't relate to desperation / My give-a-fucks are on vacation". Voisinpa joskus saavuttaa tuollaisen rentouden tason.

• Dumb & Poetic on levyn lyhyin mutta mielestäni myös tunteikkain kappale. Laulussa Carpenter roastaa entistä kumppaniaan, joka oli olevinaan jotain niin hienoa ja suurta, aikuismaista ja rehtiä, mutta oli tosiasiassa vain ontto ja tekotaiteellinen. Carpenter aloittaa biisin myöntämällä oman mokansa – "You're so dumb and poetic / It's just what I fall for, I like the aesthetic" – mutta viettää muun ajan purkien kiukkuaan häntä satuttanutta miestä kohtaan ihastuttavalla haikeuden ja vihan seoksella. "Well you crashed the car and abandoned the wreckage / Fuck with my head like it's some kind of fetish" tihkuu raivoa, kun taas biisin viimeiset sanat "Don't think you understand / Just 'cause you leave like one doesn't make you a man" ovat melankolisia ja riipaisevasti laulettuja. En malta odottaa, että saan kuulla tämän biisin liveversion.

• Lie to Girls on varsin masentava ja herkkä kappale siitä, miten Carpenter – kuten niin monet tytöt ja naiset maailmassa – antaa miehelleen anteeksi tämän rikkomukset ja julmuudet, koska niin naisia on lapsuudesta asti opetettu tekemään. Naiset ovat hoivaavia, he kestävät ja he "korjaavat" miehensä: "You don't even have to try / Turn you into a good guy / You don't have to lift a fnger / It's lucky for you I'm just like / My mother (and my sisters) / All my (all my friends)". Tässäkin biisissä Carpenter myöntää omat virheensä ja sen, että hän on aktiivinen osa tätä ongelmallista suhdemallia: "I've never seen an ugly truth that I can't bend / To something that looks better / I'm stupid but I'm clever". Voin kuvitella valitettavan monien nuorten naisten, erityisesti heteronaisten, pystyvän samaistumaan tämän biisin viestiin. Itse olen queer ace/aro -nainen, joten biisi ei iske minuun henkilökohtaisesti: voin kuitenkin silti rakastaa ja arvostaa sen herkkää tunnelmaa. Toivon, että kaikki Espressoa luupittaneet kuuntelevat myös tämän biisin: nämä biisit yhdessä antavat hyvän kuvan siitä, miten erilaisia tunnelmia Carpenter osaa biiseissään luoda.