5 Suosikkia: Animaatioleffat

Tänään olisi aika höpistä parhaista animaatioleffoista! 

Luulin, että tämän listan tekeminen olisi hankalaa, koska katson paljon animaatioita ja minulla on monia suosikkejani tästä genrestä, mutta yllätyin, kun lista muodostuikin todella helposti.

Let's go!

1. Kaunotar ja hirviö

Kaunotar ja hirviö on elokuva, jonka olen katsonut varmaan satoja kertoja. Kun olin lapsi, luupitin videokasettia lähes uskonnollisesti ja leikin Belleä ollessani yksin kotona sisarusteni ollessa koulussa. Belle oli lapsuuteni idoli, koska hän oli muiden mielestä outo ja hupsu, ja hän rakasti kirjoja, ja pystyin samaistumaan näihin juttuihin koko sydämelläni. Rakastin elokuvan kaunista musiikkia, omintakeista rakkaustarinaa ja värikkäitä hahmoja. Kaunotar ja hirviö on minulle hyvin nostalginen leffa.

Aina joskus käy niin, että lapsena rakastamasi tarina osoittautuu, kun katsot tai luet sen vanhempana, aika huonoksi, mutta näin ei onneksi käynyt Kaunottaren ja hirviön kanssa. Se on yhä yksi Disneyn parhaimmista animaatioista. Sen musiikki ja laulut ovat yhä Disneyn parhaimmistoa, ja Belle on yhä lempparini Disneyn sankarittarista. Rakastan hänen uhmakkuuttaan, hänen häpeilemätöntä nörttiyttään ja sitä, miten hän puolustaa itseään ja omia arvojaan. Hirviö on kanssa mainio hahmo ja hänen kasvutarinansa yksi parhaimmista kehityskaarista, jonka mieshahmo käy läpi Disney-elokuvissa. Gaston on aivan hulvaton hahmo kaikessa kamaluudessaan, ja hän on loistava pahis siksi, että hän on kovin realistinen. Kuka meistä ei ole joskus kohdannut Gastonia, miestä, joka kammoaa älykkäitä, itsenäisiä naisia ja vihaa kaikkea erilaista?

Tulen aina palaamaan Kaunottaren ja hirviön pariin. En ehkä katso sitä yhtä usein kuin monia muita suosikkianimaatioitani, mutta en usko minkään voivan koskaan keikauttaa sitä tämän listan ykköspaikalta.

2. Egyptin prinssi

Kaunottaren ja hirviön ohella toinen lapsuuttani määritellyt elokuva oli Egyptin prinssi. Tämä muinaiseen Egyptiin sijoittuva leffa laukaisi rakkauteni historiaan ja erityisesti muinaisiin kulttuureihin, ja innosti minua lukemaan lukemattomia lapsille suunnattuja Egypti-aiheisia tietokirjoja. Katsoin tätäkin leffaa jatkuvasti – se ja Kaunotar ja hirviö ovat juurtuneet selkäytimeeni ja luihini, ne ovat osa minua ja mitä olen, koska ne ovat lapsesta asti olleet seuranani.

Egyptin prinssi on yksi parhaiten animoiduista elokuvista ikinä. Se on visuaalisesti uskomattoman upea – kohtaus, jossa Mooses jakaa Punaisen meren kahtia ja Mooseksen uni, jossa hän näkee mitä hänen isänsä teki viattomille poikavauvoille ovat vain kaksi esimerkkiä elokuvan tyrmäävimmistä hetkistä. Kuuntelen leffan soundtrackia ja lauluja jatkuvasti ja osaan niistä monet ulkoa – ilahdutan perhettäni usein kanavoimalla sisäistä Jethroani ja laulamalla Taivaasta vaan sen nähdä voi. 

Egyptin prinssi oli lapsena suosikkejani, mutta kun katsoin sen vanhempana, tajusin vasta todella kuinka traaginen ja surullinen elokuva se on. Ymmärsin kyllä lapsena, että orjuus on julmaa, ja että jumalan vitsaukset Egyptin kansaa kohtaan ovat karmaisevia, mutta en todella osannut sisäistää näitä juttuja, olinhan vasta aivan napero. Myös Ramseksen ja Mooseksen veljessuhteen hajoaminen iskee minuun aivan erilailla nykyään.

3. Notre Damen kellonsoittaja

Notre Dame on yksi Disneyn visuaalisesti kauneimpia ja tarinaltaan koskettavimpia leffoja. Rakastan Quasimodoa, Esmeraldaa ja Phoebusta kovasti, ja pidän siitä, miten heidän tarinansa kietoutuvat yhteen. Tuppaan tykkäämään tarinoista hylkiöistä, yhteiskunnan ulkopuolisista ja ihmisistä, jotka löytävät ystävyyttä ja rakkautta odottamattomissa tilanteissa, ja Notre Dame on juuri näitä asioita käsittelevä leffa. Kauniin animaation, upean musiikin ja ihastuttavien hahmojen ohella leffan parhaimpia puolia on Quasimodon ja Esmeraldan kaunis, hellä ystävyys. Olen myös suuri Esmeralda/Phoebus-shipperi, he ovat ehdottomasti Disneyn rakkaustarinoiden eliittiä.

Katsoin Notre Damen lapsena jokusen kerran, mutta hullaannuin siihen vasta teini-ikäisenä, jolloin tajusin vasta todella kuinka upea, koskettava ja paikoittain ahdistava tämä tarina on. En nappulana ollut lainkaan tajunnut kuinka karmaiseva, ja valitettavan realistinen, pahis Frollo on, ja vaikka ymmärsin toki lapsena, että Esmeraldaa kohdeltiin julmasti hänen ihonvärinsä ja kulttuurinsa takia, osasin vasta vanhempana todella arvostaa Esmeraldan kapinallisuutta ja inhota Frollon ahdasmielistä, uskonnolla perusteltua vainoa Esmeraldan kansaa kohtaan.

Mietin aina välillä kelle tuli mieleen tehdä lapsille suunnattu animaatioleffa legendaarisen ankeita kirjoja kirjoittaneen Victor Hugon romaanista, mutta kuka tahansa tuon idean keksikin, olen hänelle siitä ikuisesti kiitollinen.

4. Mulan

Disneyn Mulan on aivan ihana elokuva, eikä pelkästään siksi, että Shang on suurin Disney-ihastukseni. Mulan on hulvaton, jännittävä, kauniisti animoitu ja koskettava, ja sen hahmot ovat unohtumattomia. Mulan on yksi Disneyn parhaimmista sankarittarista – voimakastahtoinen, rohkea ja paikoittain hieman nolo (Ping-incident) – ja luonnollisesti Shang on suosikkimiekkosiani. Heidän vähäeleinen romanssinsa ja se, ettei se ole elokuvan keskiössä vaan oma pieni sivujuonensa, on minusta kivaa vaihtelua Disney-elokuvalle. Mulanin armeijatoverit ovat kaikki aivan ihania, kuten myös hänen lohikäärmekumppaninsa Mushukin.

Mulanissa minua ilahduttaa kovasti se, miten se leikittelee sukupuolella ja sukupuolirooleilla. Mulan ei osaa samaistua aikakautensa naisen rooliin – pystyn samaistumaan tähän – ja miehen roolissa ollessaan hän koettaa löytää autenttisen tavan olla mies. Hänen silmissään tämä tarkoittaa toverillista mottailua, syljeksimistä ja kaikkea muuta rehvakasta. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että leffan miehet ovat kaikki omanlaisiaan: jotkut ovat rehvastelevia uhoajia, jotkut lempeitä ja helliä, jotkut urheita sotureita. Mulan löytää myös aivan omanlaisensa tavan olla nainen.

Tämän leffan biisit ovat aivan loistavia – ehdottomasti yksi Disneyn parhaimmista soundtrackeista – mutta paras niistä on ehdottomasti Shangin legendaarinen, show-stopping, spectacular I'll Make a Man Out of You. En ole kova urheilija, mutta tämän biisin kuunteleminen inspiroi, jopa minun kaltaistani laiskiaista liikkumaan.

5. Liikkuva linna

Hayao Miyazakin mestarillinen Liikkuva linna on yksi kauneimmista ja tunnelmallisimmista elokuvista ikinä. Elokuva seuraa nuorta hattukaupassa työskentelevää Sophieta, joka muuttuu eräänä päivänä noidan kirouksen vuoksi vanhaksi naiseksi. Hän pakenee kotoaan ja löytää tiensä mysteerisen Howl-velhon liikkuvaan linnaan. Hän päättää ruveta törkyisen linnan siivojaaksi ja hänestä tulee nopeasti osa perhettä, ja osa suurempaa Howlia ympäröivää mysteeriä.

Liikkuva linna on tarina nuoresta naisesta ja hänen kehityksestään, mutta se on myös rakkaustarina (Howl ja Sophie ovat kerrassaan ihania yhdessä!), tarina toivosta, uusista mahdollisuuksista, sodasta ja valitusta perheestä. Leffan hahmot ovat mieleenpainuvia ja rakastettavia – kenenpä sydän ei lämpenisi itsepintaiselle Sophielle, ylenpalttisen dramaattiselle Howlille tai kärttyisälle tulidemoni Calciferille? – ja se on käsittämättömän kauniisti animoitu. Minun on myös ehdottomasti kehuttava elokuvan, Joe Hisaishin säveltämää musiikkia. Soundtrack on täynnä tunnetta ja sen kuunteleminen saa minut aina kaipaamaan elokuvan taianomaista maailmaa.

Miyazaki on loistava tarinankertoja ja hänen elokuvansa ovat aina viihdyttäviä ja koskettavia, mutta Liikkuvassa linnassa on jotain aivan erityistä. Se on kaikinpuolin täydellinen.

Rakkauden kuukauden kunniaksi: Parhaat romanssitroopit, vol. 2

Tänään olisi tiedossa lisää romanssitrooppeja ja lempparishippejäni! 

Kuten ensimmäisessä volyymissa, selittelen ensin vähäsen siitä, miksi trooppi on niin viehättävä ja jaan sitten muutaman esimerkin kyseisestä troopista.

Two halves of a whole

En pidä sielunkumppanuustroopista, jos kyseessä on pari, joiden sielunkumppanuus perustuu jonkinlaiseen kosmiseen kohtaloon tai ennustukseen. Haluan sielunkumppanishippien löytävän toisensa ja rakastuvan, haluan heidän valitsevan toisensa kumppanikseen tai ajautuvan suhteeseen, jossa he ovat erottamattomasti linkissä, sattumasta. En halua sielunkumppanimerkkejä, profetioita tai sen sellaista. Kun sielunkumppanuustrooppi onnistuu, kun hahmot tuntuvat olevan toistensa puoliskot, se yleensä iskee minuun kuin nuija. Tästä troopista minulla onkin eniten esimerkkejä, koska en voinut olla mainitsematta mitään näistä.

Victor Hugon kuvailee teoksessaan Les Misérables kyynistä Grantairea, joka ihannoi kapinallisjohtajaa Enjolrasia: "They only exist on condition that they are backed up with another man; their name is a sequel, and is only written preceded by the conjunction 'and'; and they existence is not their own; it is the other side of an existence which is not theirs. Grantaire was one of these men. He was the obverse of Enjolras." En tiedä tarvitseeko minun sanoa mitään tämän jälkeen. Hugo kirjaimellisesti kutsuu Grantairea  Enjolrasin osaksi, ja mielestäni tämän voi tulkita myös siten, että Grantaire on jossain määrin olennainen osa Enjolrasia. He ovat ihmisiä, jotka vain sattuivat tapaamaan ja heistä muovautui jotain elämää suurempaa: kyseessä ei ollut kohtalo tai mikään sen sellainen. He eivät kenties ole canon, mutta mielestäni romanttinen tulkinta heistä on kaikkein järkevin. Otan tämän tilaisuuden mahdollisuutena nostaa hattua George Blagdenille ja Aaron Tveitille, jotka onnistuivat luomaan Les Misin musikaalin leffaversiossa autenttisen tuntuisen representaation tästä hyvin monimutkaisesta suhteesta vaikka heillä oli yhteistä ruutuaikaa vaan jokunen minuutti. Bravo!

TV-sarja Hannibalin keskiössä on yksi parhaiten kirjoitetuista rakkaustarinoista koskaan televisiohistoriassa – en kuuntele vastalauseita tässä asiassa. FBI:n profiloijana toimivan Will Grahamin ja pahamaineisen, mutta omalla kieroutuneella tavallaan viettelevän Hannibal Lecterin suhde on tyystin uniikki, usein häiritsevä, mutta aina kaunis ja koskettava. Mitä syvemmälle Will ajautuu Hannibalin synkkään, veriseen maailmaan, sitä vahvempi heidän siteestään tulee: loppujen lopuksi, Will ei tiedä selviäisikö kumpikaan heistä ilman toista. Tässäkin tapauksessa kyseessä ei ollut mikään kohtalo tai ennustus, vaan kahden miehen sattumanvarainen kohtaaminen. He ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan toinen, ja he ruokkivat toistensa tuhoisia viettejä, tuovat toisissaan esille toinen toistaan synkempiä puolia, ja juuri se tekee heistä niin ainutlaatuisen parin. En ole koskaan kohdannut toista heidän kaltaistaan paria, enkä usko sen olevan edes mahdollista. He ovat ihan oma juttunsa ja vievät "two halves of a whole" -dynamiikan aivan omaan sfääriinsä.

Lopuksi, haluan vielä höpötellä Black Sailsin, lempisarjani, keskeisestä duosta, merirosvokapteeni James Flintistä ja John Silveristä, josta kasvaa sarjan kuluessa huijarikokista legendaksi. Nämä kaksi aloittavat yhteisen taipaleensa perin huonoissa merkeissä Silverin varastaessa Flintiltä, mutta sarjan edetessä heistä tulee jotain määrittelemätöntä – he eivät itsekkään tunnu tietävän mitä heidän välillään on. Katselija voi tulkita heidät romanttisesti halutessaan (minä haluan), mutta kaipa platoninenkin luenta on mahdollinen. Silverin ja Flintin suhteessa parasta on juuri sen häilyväisyys, sen monimutkaisuus ja se, ettei kumpikaan hahmo koskaan onnistu todella verbalisoimaan toiselle mitä he tuntevat. Näitä kahta ei todellakaan ole luotu toisilleen, eivätkä he olleet "meant to be": he tapasivat vahingossa ja vastoin kummankin tahtoa, heidän elämänsä kietoutuva toisiinsa ikuisiksi ajoiksi.

Slow burn

Ahh, slow burn. En halua, että pariskunnat tunnustavat rakkautensa toisilleen nopeasti, vaan haluan ensin lukea satoja sivua kiduttavaa kaipuuta, tai katsoa monta kautta hidasta kehitystä ja salattuja katseita. Pariskunnan molemman osapuolen tulee rakastaa ensin etäältä, tuoda tunteitaan esille omilla, pienillä ja isoilla tavoillaan, väärinymmärtää toisen tunteet ja taistella heidän suhteensa edestä. Lyhyesti sanottuna, en halua rakkaustarinoiden olevan helppoja tai kiirehdittyjä, ja haluan katsojana/lukijana kärsiä. Slow burn antaa pariskunnalle aikaa kehittyä yksilöinään sekä yhdessä ja antaa minulle aikaa oppia arvostamaan heidän suhteensa kaikkia eri tasoja. Liian nopeasti etenevät romanssit tuntuvat helposti pinnallisilta ja huterilta.

Yksi kirjallisuuden parhaista esimerkeistä hyvin tehdystä slow burnista, jossa hahmoja ei päästetä helpolla ja he joutuvat koluamaan jatkuvien esteiden läpi saavuttaakseen lopulta toisensa, ovat Leigh Bardugon upean Six of Crows -duologian Kaz Brekker ja Inej Ghafa. Kazin ja Inejin esteenä on heidän vaarallinen maailmansa, kummankin traumat liittyen ihmissuhteisiin ja kosketukseen ja Kazin täydellinen kvyyttömyys ilmaista tunteitaan tai sallia itsensä olla avoin jollekulle. Heidän rakkaustarinansa etenee lähes tuskastuttavan hitaasti, mutta se on sen arvoista, koska tällä tavalla kirjailija ehtii kehittää heitä yksilöinä ja todella pureutua heidän dynamiikkaansa, heitä pidetteleviin traumoihin ja siihen, miksi he tosiasiassa välittävät toisistaan niin paljon. Heidän kohtauksensa ovat aina duologian parhaimpia ja he ovat yhä yksi kauneimmista ja parhaiten kehitetyistä romansseista, jonka olen lukenut. TV-sarjassa heidän suhteensa ei päässyt aivan oikeuksiinsa, mutta liitin silti tähän oheen kuvan Freddy Carterista ja Amita Sumanista, koska he tekivät ehdottomasti parhaansa ja mainiota työtä.

TV-sarja Bonesin keskeinen pari, Temperance Brennan ja Seeley Booth, ovat kanssa esimerkillinen slow burn -suhde. Heidän suhteensa kehittyy torailevista kollegoista parhaiksi ystäviksi ja lopulta rakastavaisiksi lähes kiduttavan hitaaasti. Sarja on jo aika vanha, joten kehtaan spoilata sitä hieman: Boothilla ja Brennanilla kestää kuusi kokonaista kautta kunnes he lopulta päätyvät yhteen. Heidän tarinansa varrelle mahtuu vaikka mitä ja he rakastuvat toisiinsa omilla tahoillaan, omiin aikoihinsa, hahmoilleen autenttisesti. Romanssi on kaikkea muuta kuin kiirehditty ja juuri siksi se on niin toimiva. Kun he lopulta päätyvät yhteen, katsoja hurraa riemusta ja huojennuksesta. En kuitenkaan vaihtaisi kuutta kautta slow burnia mistään hinnasta – nuo vuodet ystävyyttä tekivät Boothista ja Brennanista sen mitä he ovat.

Old married couple

Old married couple -pariskunnat ovat niitä, jotka torailevat, naljailevat ja kinastelevat kuin ihmiset, jotka ovat olleet yhdessä ikuisuuden ja tuntevat toisensa lähes liiankin hyvin. Sanailun takana on kuitenkin syvä, uskollinen rakkaus. Näiden parien kohtaukset ovat aina hauskoja, koska heidän nasevan dialoginsa kautta tulee esille se, kuinka läheisiä he todella ovat ja kuinka he eivät pelkää haastaa toisiaan. Old married couple -trooppi on myös erityisen hyvä jos se tulee käsi kädessä jonkun toisen suosikkitrooppini kanssa, esimerkiksi slow burniin – Brennan ja Booth ovat tällaisesta kombosta lositoesimerkki. En kuitenkaan halunnut valita heitä tähän, koska he ovat ennen kaikkea loistava slow burn.

Jos ajattelen old married couple -trooppia, mieleen tulee ensimmäisenä aina Star Warsin Han Solo ja Leia Organa, jotka ovat ensikohtaamisestaan asti jatkuvasti toistensa kurkussa. He riitelevät, kinastelevat ja haastavat toisiaan, mutta he ovat silti ehdottoman lojaaleja toisilleen ja, tietenkin, syvästi rakastuneita. Pidän siitä, että kumpikaan ei päästä toista liian helpolla: Han pakottaa Leian käsittelemään omia tunteitaan ja unohtamaan hetkeksi velvollisuutensa, ja Leian tulinen tahto ja oikeudentunto muuttavat Hania, koska Leiassa (ja Lukessa, ei unohdeta häntä) Han kohtaa jonkun, jonka puolesta toimia epäitsekkäästi, jonkun joka inspiroi häntä olemaan parempi ihminen. Han ja Leia eivät kuitenkaan koskaan äidy liian imeliksi, vaan he säilyttävät aina old married couple -troopille ominaisen leikittelevän energian ja hauskan dialogin.

Toinen, vähän erilainen esimerkki old married couple -troopista löytyy Leigh Bardugon Six of Crows -duologiasta. Aiemmin mainitun Kaz Brekkerin oikea käsi Jesper Fahey rakastuu sarjan aikana epävarmaan neroon, Wylaniin – spoilereita heidän suhteestaan on tulossa, varaudu! Heidän välilleen kehittyy nopeasti ihanan naljaileva ja hauska suhde. He ovat hyvin erilaisia ja heillä on omat ongelmansa, jotka estävät heitä kommunikoimasta avoimesti, joten pitkän aikaa heidän kiintymyksensä ja ihastuksensa tulee esille vitsien ja kipakoiden kommenttien kautta. Kun duologian jälkeisissä kirjoissa lukija pääsee näkemään heidät virallisena pariskuntana, he ovat saavuttaneet aikaisempaakin vahvemman old married couple -energian. Kuten Kaz ja Inejkin, Jesper ja Wylan eivät saavuttaneet täyttä potentiaaliaan TV-adaptaatiossa, mutta nostan kuitenkin Jack Wolfelle ja Kit Youngille hattuani loistavasta suorituksesta.

Rakkauden kuukauden kunniaksi: Parhaat romanssitroopit, vol. 1

Rakkauden kuukauden kunniaksi pälpätän tänään romanssitroopeista, joista pidän! Nämä troopit eivät toki takaa, että pidän jostain pariskunnasta, mutta ne eivät ainakaan laske heidän pisteitään.

Luonnollisesti mainitsen jokaisen troopin ohella muutaman pariskunnan, tai shipin, joka mielestäni toteuttaa kyseistä trooppia loistokkaasti. Kaikki mainitut pariskunnat eivät ole virallisesti canon, mutta minun sydämessäni he ovat.

Beauty and the Beast

Katsoin lapsena – odottaessani, että sisarukseni palaisivat koulusta ja leikkisivät kanssani – Disneyn Kaunottaren ja hirviön varmaan viikottain. Se on yhä yksi lempielokuvistani ja se on ehdottomasti jättänyt pysyvät jäljet siihen millaisista romansseista pidän. Kaunotar ja hirviö -dynamiikka voi mennä pieleen, jos hirviö on liian hirviömäinen – on joitain asioita, joita en anna anteeksi – ja jos hirviöhahmo ei itse pyri kasvamaan ja kehittymään, vaan hänen muuttamisensa paremmaksi on ainoastaan hänen rakastettunsa harteilla. Kuten Disneynkin elokuvassa, hirviön tulee itse aktiivisesti yrittää muuttua paremmaksi.

Kenties parhain kaunotar ja hirviö -dynamiikka, jonka olen kohdannut, on Jaime Lannisterin ja Brienne of Tarthin suhde George R. R. Martinin kirjasarjassa Tulen ja jään laulu ja, lukuun ottamatta viimeisen kauden muutamaa viimeistä jaksoa, TV-sarjassa Game of Thrones. Martin on puhunut avoimesti siitä, kuinka hän halusi näiden kahden kautta leikitellä tällä klassisella shippidynamiikalla: Brienne on ulkonäöltään hirviö, mutta sielultaan kaunotar, kun taas Jaime on kaunein mies Westerosissa, mutta sydämeltään hirviömäinen. Kun he kohtaavat, he, troopille perinteisesti, eivät tule lainkaan toimeen ja toinen on toisen vankina, mutta ajan kanssa he oppivat ymmärtämään toisiaan ja hiljalleen rakastuvat. Jaime, kuten hirviön kuuluukin, alkaa nähdä maailman eri tavoin ja pyrkii tietoisesti olemaan parempi mies. Brienne inspiroi häntä, kuten kaunottaren kuuluukin. Jaime inspiroi myös muutosta Briennessä: hänen maailmansa lakkaa olemasta mustavalkoinen. Vaikutuksen tulee olla molemminpuolista, muutan dynamiikka lässähtää.

Toinen loistava esimerkki tästä troopista tulee TV-sarjasta Attack on Titan (alunperin manga, mutta en ole lukenut sitä vielä). Historia Reiss (kuvan blondi), pariskuntamme kaunotar, on hyväsydäminen, kovia kokenut sotilas ja, myöhemmin, kuningatar, ja Ymir, hirviöhahmo, on kyyninen, ivallinen tyttö, joka paljastuu ihmiseksi, joka voi muuttua titaaniksi, ihmisiä syöväksi, vaaralliseksi jättiläiseksi. Heidän suhteestaan tekee kauniin erityisesti se, että Ymir löytää Historiassa jonkun, jonka vuoksi jatkaa ja kamppailla, jonkun, joka välittää hänestä vaikkei hän ole hyvä ihminen, vaikka hän on kirjaimellisesti hirviömäinen. Ymirin sanat "She knows how awful I am, and yet she still smiles at me... that girl" kummittelevat minua. Kuten Jaimen ja Briennenkin tapauksessa, Historia ja Ymir mullistavat toistensa maailmat ja muuttavat toisiaan pysyvästi.

Sunshine one and the grumpy/silent one

Sunshine ja grumpy/silent ovat niitä pariskuntia, joissa toinen osapuoli on pirteä, iloinen, positiivinen ja uhkuu optimismia, kun taas hänen kumppaninsa on hiljainen, vetäytyvä, hapan tai melankolinen, ja yleisesti vain ihminen, jonka ei voisi koskaan olettaa päätyvän kävelevän auringonpaisteen rakastetuksi. Näissä shipeissä minua hurmaa juuri niiden näennäinen epätodennäköisyys – se, miten vastakohdat voivat vetää toisiaan puoleensa. Sunshine tuo usein kumppanistaan esille iloisempia hetkiä ja pitää heidät mukana maailman menossa, kun taas grumpy tai hiljainen osapuoli tasapainottaa sunshinen ylenpalttista reippautta. 

Anime My Hero Academia (alunperin manga, en ole vielä lukenut) on oikea aarrearkku tällaisten shippien ystäville. Fandomin parissa kiertää vitsi, että lähes jokainen sarjan suosituimmista shipeistä perustuu "loud blond and silent dark-haired one" -dynamiikalle. Tämä vitsi ei ole tyystin perätön. Suosikkini ovar ehdottomasti Mirio Togata ja Tamaki Amajiki, kaksi sankarilukion vanhempaa opiskelijaa, jotka ovat tunteneet toisensa pikkupojista asti. Mirio, auringonsäteen optimistinen ruumiillistuma, ystävystyi yksinäisen, hiljaisen ja masentuneen Tamakin kanssa (Tamaki ei ole niinkään grumpy, eli hapan tai äreä, vaan enemmänkin vain hiljainen, melankolinen ja sairaalloisen ahdistunut). He kasvoivat yhdessä, kouluttautuvat sankareiksi yhdessä ja he ovat kaverinsa Nejiren kanssa ikäluokkansa parhaat nuoret sankarit. He ovat bestiksiä, mutta minun mielestäni he ovat bestisten ohella myös poikaystäviä. Mirio on Tamakille suuri ihailun kohde juurikin hänen valovoimansa takia – eräässä kohtauksessa Tamaki kuvailee, mielessään, Mirion säihkyvän kuin aurinko. 

My Hero Academian toiseksi paras sunshine/grumpy-shippi on sankarilukion opettajat Shota Aizawa ja Hizashi Yamada, joka tunnetaan paremmin sankarinimellään Present Mic. Tämäkään duo ei ole virallisesti canonia, mutta se ei minua haittaa: he ovat naimisissa, sillä siisti. Mic on äänekäs – hänen supervoimansa on superääni – sankari, DJ, opettaja ja radiopersoona, joka valloittaa tilan kuin tilan ylenpalttisella persoonallaan ja mitä ikonisimmalla tyylillään. Aizawa puolestaan on äreä, kroonisesti väsynyt, emotionaalisesti etäinen ja tunteitaan piilotteleva opettaja, joka sankarina toimiessaan pysyttelee taka-alalla. Hän ei ole tunnettu sankari, vaan hänen koko pointtinsa on pysyä salassa: hän nimittäin pystyy katseellaan estämään muita käyttämästä voimiaan. Hän on sankarien salainen ase. Nämä kaksi hyvin erilaista miekkosta ovat myös entisiä koulutovereita. Heidän kohtauksensa ovat aina hulvattomia, koska vaikka he selvästi välittävät toisistaan kovasti, heidän persoonansa clashaavat usein pahasti ja he, syvän ystävyytensä vuoksi, eivät pelkää naljailla toisilleen. Rakastan heitä.

Love in the time of war

Luen aika paljon kirjallisuutta, joissa soditaan. Luen meidän maailmaamme sijoittuvia sotaromaaneja, ja monet suosikki fantasiasarjani, -leffani ja -kirjani sisältävät myös sotimista. Taisteleminen, jatkuva hengenvaara ja elämän heiveröisyys tuovat romansseihin omanlaistaan intensiteettiä. Maailman ollessa synkkä, pelottava, uhkaava ja mätä, rakkaus voi usein tuoda hahmoille toivoa, syyn taistella ja mahdollisuuden edes hetkelliseen onneen. Tässä troopissa voidaan kuitenkin mennä pahasti pieleen, jos hahmot tuntuvat välittävän enemmän rakkauskiemuroistaan ja -huolistaan kuin sodasta, jota he taistelevat. Näissä tarinoissa pidän usein siitä, että hahmojen rakkaus etenee hiljalleen, vaikuttaen kuitenkin samalla hahmojen valintoihin aina taka-alalla. Haluan nähdä heidät taistelemassa yhdessä, suojelemassa toisiaan, pelkäävän toisen ollessa vaarassa ja niin edespäin. 

Jälleen kerran esimerkkimme tulevat animesta. Fullmetal Alchemist: Brotherhood -sarjan Roy Mustang ja Riza Hawkeye ovat loistokas esimerkki siitä miten kirjoittaa koskettava, kaunis rakkaussuhde (he eivät animessa ole kiistattoman eksplisiittisesti rakastuneita, mutta en ymmärrä miten heidät voisi toisin tulkita) ilman, että romanssista tulee kummankaan hahmon ainoa luonteenpiirre, tavoite tai unelma. Mustang, Rizan päällikkö, haluaa kaataa valtionsa korruptoituneen järjestelmän ja tehdä itsestään sen uuden kohtajan, ja Riza on hänen uskollisin sotilaansa. Kuten Riza sanoo Mustangille: "I will follow you into hell if you ask me to." He ovat kollegoja, armeijatovereita ja rikolliskumppaneita, ja he ovat rakastuneita. Heidän kohtauksissaan voi aistia heidän suhteensa kaikki tasot, ja heidän rakkautensa tulee ilmi ei niinkään sanoin, vaan eleiden ja tekojen kautta. 

Nyt palaamme jälleen Attack on Titanin maailmaan. Sotilaskomentaja Erwin Smith (pitkä blondi) ja hänen uskollinen kakkosmiehensä Levi Ackerman (he eivät ole canon, mutta en voi nähdä heitä muulla tavalla), ovat toinen upea esimerkki hyvin kirjoitetusta suhteesta, joka sijoittuu sota-ajalle. Kuten Rizan ja Mustanginkin tapauksessa, Levin ja Erwinin suhde ei koskaan ole heidän ainoa tavoitteensa ja motiivinsa. Se ajaa heidän valintojaan, muokkaa heitä ja on heille olennainen, mutta esimerkiksi Erwin on kaikkein eniten omistautunut aatteelleen. Levi on ihmiskunnan suurin suojelija, mutta hän on omistautunut taistelun ohella ennen kaikkea Erwinille, joka muutti hänen elämänsä heidän tavatessaan ensimmäisen kerran. Monin paikoin, he ja Mustang/Riza muistuttavat minua toisistaan. Levi on harvasanainen ja jos hän puhuu lainkaan, hän on usein töykeä ja hapan, jopa Erwinille. Se ei kuitenkaan himmennä heidän välisensä suhteen intiimiä luonnetta ja heidän ehdotonta uskoaan toisiinsa, vaan päinvastoin. Se, että Erwin ei ärsyynny Levin nenäkkyydestä ja epäkohteliaasta tavasta puhutella häntä, komentajaansa, vain korostaa sitä, kuinka läheisiä he ovat.

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 1

Eräänä yönä yrittäessäni nukahtaa aloin yhdistellä mielessäni kreikan mytologian tarinoita ja hahmoja Taylor Swiftin lauluihin, koska miksipäs ei. Inspiraationa tälle pohdinnalle oli kirjailija Natalie Haynesin instapostaukset, jossa hän yhdisti jokaisen Swiftin levyn johonkin jumalattareen kirjastaan Divine Might.

Hupailu, jolla yritin pitää loitolla turhautumistani siitä, että en saanut unta eskaloitui lopulta laajamittaiseksi Swiftin biisien läpikäymiseksi ja mytologian pohdinnaksi, jonka tuloksena on tämä postaus ja sen tulevat jatko-osat. You're welcome.

Pohdiskeltuani biisin ja sille valitsemani hahmon yhteyksiä, vinkkaan myös kirjoja – niin antiikin aikaisia kuin moderneja – jotka käsittelevät samanlaisia teemoja ja sopivat biisille.

"What must it be like to grow up that beautiful?" – Gold Rush ja Troijan Helena

Gold Rush on minun mielestäni yksi Taylor Swiftin parhaita biisejä ja ehdottomasti Evermore-levyn parhaimmista lauluista. Gold Rushissa laulun puhuja kuvaa tunteitaan salaa palvomaansa kaunista ihmistä kohtaan, jonka kaikki haluavat ja josta kaikki unelmoivat. Tämä ihanainen kappale on monin paikoin täydellinen naisista kauneimmalle, Troijan Helenalle, jota kutsutaaan naiseksi jonka kauneus "launched a thousand ships", viitaten tuhanteen kreikkalaiseen laivaan, jotka purjehtivat sotimaan Troijaan Helenan vuoksi.

Helena on kreikkalaisen mytologian suuri kaunotar. Hän on Zeus-jumalan ja kuolevaisen Ledan tytär, ja hän on kuolevaisista kaikkein kaunein – hän on jotain muuta kuin tavallinen ihminen syntyperänsä ja kasvojensa vuoksi. Gold Rushissa toistuu useasti puhujan kysymys "What must it be like to grow up that beautiful?" joka toi minulle heti mieleen Helenan. Millaista olisi olla maailman kaunein tyttö ja nainen, kasvaa tietäen, että kaikki ympärilläsi haluavat sinut, ajattelevat sinua tietyllä tavalla ja arvostavat sinua vain kauneutesi vuoksi? Gold Rushissa toistuu myös ajatus siitä, että kaikki miettivät millaista olisi omistaa ja rakastaa puhujan rakkauden kohdetta – "I don't like that anyone would die to feel your touch / Everybody wants you / Everybody wonders what it would be like to love you" – ja se jos jokin sopii Helenalle täydellisesti. Kun hänen isänsä julistaa Helenan olevan naimaikäinen ja valmis valitsemaan aviomiehensä, kaikki Kreikan prinssit, kuninkaat ja muut silmäätekevät saapuvat Spartaan havittelemaan hänen kättään. Koska Helena voi valita vain yhden miehen, täytyy hänen isänsä vannottaa hylättyjä miehiä olemaan sotimatta Helenaa ja tämän valittua aviomiestä vastaan – niin kovasti he kaikki haluavat Helenan koristamaan hoviaan, he ovat valmiita taistelemaan hänestä. Miesten halu omistaa naisista kaunein ei kuitenkaan ilmennyt vain prinssien ja kuninkaiden kiitäessä Spartaan sillä sekunnilla kun Helena varttui tarpeeksi vanhaksi avioon, vaan myös ankeammissa merkeissä Helenan ollessa lapsi. Theseus – kyllä, Theseus Minotaurus-myytistä, suuri sankari ja niin edespäin (pyh ja pah) – kidnappasi Helenan tämän ollessa, riippuen lähteistä, 8–10-vuotias ja vei tämän mukanaan Ateenaan. Tämä kidnappaus on osa pitkän pitkää listaa syistä miksi inhoan Theseusta.

Gold Rush on minusta oiva Helenalle myös siksi, että se ei ole puhuteltavan kauniin olennon näkökulmasta, vaan on toisen, häneen rakastuneen ihmisen pohdintoja hänestä. Helena on hyvin mysteerinen hahmo ja häntä kuvataan usein vain ulkoapäin. Antiikin lähteissä hän pääsee ääneen jonkin verran, mutta en ole törmännyt moneen moderniin teokseen, joissa Helena olisi näkökulmahahmo. Tavallaan pidän tästä, koska Helena on minusta kiehtovimmillaan silloin, kun hän pysyy aavistuksen etäällä lukijasta. Swiftin laulussa puhuja toteaa "My mind turns your life into folklore" ja ahh, tämäkin on niin helenamainen juttu, koska jos jostakin naishahmosta kreikkalaisessa mytologiassa on tullut ihmistä isompi legenda, vertauskuva ja moraalinen kertomus, niin Helenasta. Minusta tuntuu, että joskus ihmiset unohtavat hänen olleen, loppujen lopuksi, pelkkä kuolevainen. 

Jos haluat lukea tarinoita tästä kadehdittavasta, halutusta kaunottaresta, tsekkaa antiikin kirjallisuuden puolelta Homeroksen Ilias, jossa kuvataan raakaa, kymmenvuotista sotaa Helenan nimissä. Helena ei esiinny kuin muutamassa luvussa, mutta hän on tavallaan koko ajan läsnä, kuin aaveena. Kuten sanoinkin jo aiemmin, Helena ei useinkaan pääse itse ääneen ja kertomaan tarinaansa. Hän on usein vain ihmisten ajatusten, sanojen, tunteiden, halun ja hämmennyksen kohde, objekti eikä subjekti. Jos haluat kuitenkin tarinan, jossa Helena pääsee itse ääneen ja kuvaamaan omia kokemuksiaan, lue Euripideen Helen-näytelmä, joka tarjoaa vaihtoehtoisen version Helenan roolista Troijan sodassa. Näytelmässä Helena pyrkii kertomaan ihmisille totuuden hänen elämästään ja siitä mitä Troijassa tapahtui – tässä versiossa Helena itse ei koskaan mennyt Parisin kanssa Troijaan, vaan jumalat loivat kuvajaisen hänestä, jonka vuoksi Troijassa sitten sodittiin kymmenen vuotta oikean Helenan hengaillessa Egyptissä – ja minulle tuli, Gold Rushia ajatellessani, mieleen, että tässä näytelmässä Helena yrittää selventää hänestä syntynyttä folklorea ja legendaa ja saada muut näkemään hänet jonain muuna kuin pelkkänä legendaarisena porttona ja sodan lähtölaukauksena.

Kuunnellessani Gold Rushia ja pohtiessani miten sen teemat sopivat Helenalle, tuli mieleen heti myös kaksi modernia kirjaa. Costanza Casatin teoksessa Clytemnestra, Helena ei ole näkökulmahahmo, mutta hän on vahvasti läsnä sisarensa tarinassa. Kirja myös vastaa Gold Rushissa esitettyyn kysymykseen millaista olisi kasvaa niin kauniina, ja vastaus ei ole iloinen. Helenan suhde omaan kehoonsa ja kauneuteensa on vääristynyt ja hankala, koska hän ei ole koskaan ollut lähes kellekään mitään muuta. Yhdessä Helenan surullisimmista hetkistä kirjassa hän huutaa: "I do not care about looks! – What good are they? You know what my beauty got me. You remember Theseus, don't you?" Jos sinua kiinnostaa Helenan suhde kauneuteensa ja itseensä ja siihen miten muut näkevät hänet, Clytemnestran ohella Claire Heywoodin Daughters of Sparta on myös mainio teos.

"I'm taking my time, taking my time, cause you took everything from me" – Mad Woman ja Klytaimnestra

Mad Woman on Taylor Swiftin female rage -biisi upealta Folklore-levyltä, jossa hän kuvaa vihaista, kaikkeen kypsynyttä naista, joka leimataan hulluksi ja kauheaksi hänen oikeutetun raivonsa vuoksi. Laulun puhuja pohtii leimaansa hulluna, vihaisena naisena, miettien, kuinka hänen raivonsa kohde teki hänestä tällaisen, kuinka hänestä tulee aina entistä vihaisempi mitä enemmän ihmiset häntä tuomitsevat. Tämä biisi on kerrassaan täydellinen Klytaimnestralle, julmasti satutetulle ja vihaansa syleilevälle kuningattarelle.

Klytaimnestralla on syytä olla vihainen. Hänen aviomiehensä Agamemnon on yksi kreikkalaisen mytologian raivostuttavimmista ja kamalimmista miehistä. Saadakseen suotuisat tuulet kreikkalaiselle laivastolle ja lepytelläkseen jumalatar Artemiksen, joka vei kreikkalaisilta tuulen tultuaan Agamemnonin loukkaamaksi, Agamenon tappaa hänen ja Klytaimnestran tyttären Ifigenian. Joissain versioissa tämän pariskunnan tarinasta Agamemnon tappoi myös Klytaimnestran edellisen aviomiehen ja heidän lapsensa. Joten kyllä, Klytaimnestran raivo miestään kohtaan ei ole aiheetonta. Mad Woman -kappaleessa laulun puhuja tuntuu syleilevän raivoaan, antautuvan sille ja kokevan, että hänen raivonsa on oikeutettua. Klytaimnestralle hänen vihansa ja hänen suunnittelemansa kosto on tyystin oikeutettua. Hän syyttää Agamemnonia kaikesta, ja hänen mielestään Agamemnon ansaitsee vaimonsa vihan ja verikoston. Swiftin uhkaava lyriikka "No one likes a mad woman / You made her like that" sopii Klytaimnestralle täydellisesti.

Klytaimnestra hautoo kostoa kymmenen vuotta. Hänen suhteensa hänen muihin lapsiinsa kärsii ja jää hyvinkin etäiseksi ja katkeraksi, koska hän ei voi päästää irti siitä mitä Agamemnon teki hänelle ja hänen tyttärelleen. Kaikkein klytaimnestroin säe koko Mad Woman -kappaleessa on: "I'm taking my time, taking my time / Cause you took everything from me". Klytaimnestra odotti vuosia, punoi juoniaan, suunnitteli miten saisi tapettua Agamemnonin, eikä hän koskaan horjunut vakaumuksessaan. Hänen tyttärensä kuolema oli kostettava. Tuo säe sopii Klytaimnestralle vielä paremmin, karmaisevalla tavalla, jos ajattelee versiota, jossa Agamemnon on jo kerran aiemminkin tappanut Klytaimnestran lapsen sekä aviomiehen. Mad Womanin kohdasta "They say, 'Move on', but you know I won't" minulle tuli heti mieleen Klytaimnestran hankala suhde hänen hengissä olevaan tyttäreensä Elektraan, joka ei kykene ymmärtämään äitinsä surua Ifigenian vuoksi, koska Elektran silmissä isä teki vain sen mitä jumalat käskivät. Hänen mielestään äidin pitäisi, kuten laulussa sanotaan, jättää Ifigenia taakseen ja jatkaa elämää. Sofokleen näytelmässä Electra (luin näytelmän Vesa Vahtikarin upeana suomennoksena!) äiti ja tytär riitelevät Ifigeniasta ja Agamemnonista, ja Elektra toistelee jälleen uskomustaan siitä, että äiti ei olisi saanut surmata isää, että Ifigenian kohtalo oli jumalten tahto. Klytaimnestra ei hyväksy tätä, hän ei kadu päätöstään surmata miehensä: "Miksi isäsi uhrasi hänet? Sanot ehkä, että kreikkalaisten vuoksi mutta heillä ei ollut mitään oikeutta surmata minun lastani." Lähes kaikki Klytaimnestran ympärillä haluavat vain unohtaa Ifigenian murhan ja jatkaa elämää: Klytaimnestran kyvyttömyydessä unohtaa ja antaa anteeksi, vaikka kaikki sitä häneltä odottavat, on jotain hyvin kaunista. Hän ei unohda lastaan.

Klytaimnestran raivoa, kostoa ja surua tyttärensä vuoksi kuvaavia tarinoita löytyy antiikin ajoilta useampikin. Aiskhyloksen upea Oresteia-trilogia on ehdottomasti se, jota suosittelisin ensimmäisenä. Trilogia on säilynyt kokonaisuudessaan ja kertoo Klytaimnestran kirotun perheen teoista ja väkivallan kierteestä, johon he ovat kaikki ajautuneet. Ensimmäisessä osassa Agamemnon Klytaimnestra on parhaimmillaan: hän uhkuu oikeutettua raivoa, vihaa ja kostonhimoa. Meille on säilynyt myös kaksi Klytaimnestran tyttären mukaan nimettyä näytelmää – Sofokleen Electra ja Euripideen Electra – jotka ovat molemmat mainioita ja sisältävät kohtauksia, joissa Klytaimnestra kokee surullisen kohtalonsa lastensa käsissä. Nämä näytelmät tihkuvat samaa vihaa kuin Mad Woman.

Klytaimnestrasta on kirjoitettu monia moderneja teoksia. Helena-miniesseessä mainittu Casatin Clytemnestra on suosikkini ja esittää Klytaimnestran upealla tavalla kaikessa verisessä kauneudessaan ja raivossaan. Sen ohella suosittelisin myös Jennifer Saintin Elektraa, joka kertoo nimihenkilö Elektran ohella myös tämän äidin tarinan ja syventyy Klytaimnestran kokemaan traumaan ja suruun ja niistä kumpuavaan kostonhimoon. Tämä lainaus kirjasta tuo minulle aina mieleen Swiftin Mad Womanin: "The pain that clawed me apart from within, tearing away at my flesh and stripping me down to nothing. Nothing but this. The hard certainty at my very core; the cold taste of iron and blood in my centre that said: He will feel this too, and worse." Teoksen ytimessä on myös Elektran ja Klytaimnestran suhde ja se, miten tytär näkee äidin ja äiti tyttären, miten he ovat kumpikin naisia täynnä raivoa, mutta eivät voi ymmärtää toisiaan. 

"Look at this godforsaken mess that you made me" – Illicit Affairs ja Ariadne

Illicit Affairs albumilta Folklore on haikeutta sekä kiukkua tihkuva kappale salaisesta, kielletystä suhteesta, johon laulun puhuja on ajautunut, ja joka tuhoaa hänen elämänsä pikkuhiljaa. Olen varma, että Kreetan prinsessa Ariadne pystyisi samaistumaan tähän lauluun, jos voisi sen kuulla – ajautuihan hänkin kiellettyyn, tuhoisaan suhteeseen.

Kun sankari Theseus saapui Kreetalle tappamaan Minotauruksen, Ariadnen hirviömäisen velipuolen, Ariadne rakastui tähän ja Theseus lupasi viedä hänet Ateenaan vaimonaan, jos Ariadne auttaisi häntä. Ariadne auttoi rakastettuaan päihittämään Minotauruksen ja pakeni tämän kanssa. Theseus kuitenkin hylkäsi Ariadnen tämän nukkuessa Naxoksen saarelle ja matkusti itse Ateenaan voitokkaana, kertomatta kellekään tytöstä, joka oli pelastanut hänet ja jonka hän oli hyljännyt. Voin kuvitella Ariadnen heräävän yksin Naxoksella ja pohtivan suhdettaan ja ajattelevan jotain Illicit Affairsin lyriikkojen kaltaista: "Look at this godforsaken mess that you made me" ja "For you I would ruin myself / A million little times" erityisesti tuntuvat sopivan hänelle. Se miten laulussa korostetaan itsensä tuhoamista, pilaamista ja hajoamista ovat hyvin osuvia Ariadnelle, koska hän todellakin tuhosi elämänsä Thseseuksen vuoksi. Hän petti perheensä luottamuksen ja siten myös valtakuntansa ja kuninkaansa, koska hän auttoi vihollisvaltion prinssiä, joka oli tullut maahan aikomuksenaan tappaa Minotaurus, hirviö, jolle kuningas syötti vuosittain ateenalaisia uhreja (taustalla sopimus, joka sai alkunsa ateenalaisten tapettua kuningas Minoksen pojan). Ariadne karkasi kotoaan miehen matkaan – mikä ei todellakaan ollut naiselle ookoo juttu tehdä – ja jätti kaiken taakseen. Theseuksen hylättyä hänet, hän oli nainen yksin, vailla kotia, perhettä, varoja, tukea, turvaa tai rakkautta, jonka hän luuli prinssissään löytäneen.

Illicit Affairs -kappaleessa korostuu myös suhteen ja rakkauden kohteen valheellisuus ja petollisuus, ja se, miten puhuja ei näe totuutta selvästi vaan on tunteidensa ajama – Swift laulaa: "And that's the thing about illicit affairs / And clandestine meetings and stolen stares / They show their truth one single time / But they lie, and they lie, and they lie / A million little times". Tämä toi minulle mieleen sen, miten roomalainen runoilija Ovidius kuvaa Ariadnen ajatuksia teoksessaan Heroides: "We are alive, Theseus, but I am not yours; though buried by your deceit, I live." Heroides-teoksesta löytyvän Ariadnen Theseukselle omistaman kirjeen sanoissa korostuu Ariadnen särkyneen sydämen tuska sekä se, miten raivoissaan hän on Theseukselle. Ariadne ei vain sure menetettyä rakkautta, vaan myös petosta, jonka koki ja sitä, miten Theseus tulee jättämään hänet ulos heidän tarinastaan ja kehuskelevan kuinka hän itsekseen tappoi Minotauruksen. Minusta Ariadnen sekavat tunteet – rakkaus yhdistettynä suruun, kiukkuun ja loukkaantuneisuuteen – sopivat hyvin Illicit Affairsiin. Laulun puhuja on vihainen ja pettynyt, mutta ei pysty irrottautumaan tunteidensa kohteesta, vaan tuhoaa itsensä ollakseen tämän kanssa.

Ariadne on olennainen ja suhteellisen kuuluisa henkilö kreikkalaisessa mytologiassa, mutta ei hänestä ihan hirveästi ole jäänyt tekstejä jäljelle. Aiemmin mainitsemani Ovidiuksen Heroides (tässä postauksessa jakamani lainaukset on Harold Isbellin mainiosta käännöksestä) on parhain lähde, jos haluaa lukea Ariadnen omia ajatuksia valinnoistaan, Theseuksesta ja siitä miten tämä kohteli häntä. En ole koskaan törmännyt toiseen alkuperäiseen teokseen, jossa Ariadne pääsisi samalla tavalla ääneen ja saisi tilaisuuden purkaa tunteitaan. Yleensä hän esiintyy vain pikaisesti Theseuksen taistellessa Minotaurusta vastaan ja katoaa sitten tarinasta ilman, että tarina pysähtyy käsittelemään sitä, että Theseus vain hylkäsi häntä auttaneen naisen, tai, joidenkin versioiden mukaan, unohti ottaa hänet laivaan lähtiessään Naxokselta. Kumpainenkin versio antaa Theseuksesta kyllä varsin ruusuisen kuvan. Hänen kirjeensä on vain muutaman sivun mittainen, mutta, ah, niin täynnä tunnetta: "Unfaithful bed, where is he gone, the greater part of me, where is he gone to now? What will I do? Where can I go?" 

Jennifer Saintin esikoisteos Ariadne kertoo Ariadnen, sekä tämän sisaren Phaedran (joka, fun fact, päätyy Theseuksen vaimoksi tämän hylättyä Ariadnen – tämäkään suhde ei pääty onnellisesti, en usko Theseuksen voivan koskaan olla suhteessa, joka ei pääty naisen kärsimykseen), tarinan. Theseus ei tässä kirjassa ole Ariadnen tarinan olennaisin osa, vaan kirja kertoo tämän nuoruudesta sekä tämän elämästä Theseuksen jälkeen, muun muassa jumala Dionysoksen vaimona ja Naxos-saaren emäntänä. Theseus-luvuissa on kuitenkin löydettävissä Illicit Affairsissa  hohkavaa tuskaisaa rakkautta: "I screamed as loudly as I could at the fading black dot, screamed until I could taste blood. Why hadn't he tied me to the back of the boat and drowned me in his wake? It would have been kinder than this bloodless death." Ja kuten laulukin ja Heroides-kirje, Ariadne antaa myös tilaa särkyneen sydämen tuomalle raivolle.

Taideteokset:

Kuva 1: Helen of Troy (Gaston Bussière, 1895)

Kuva 2: Clytemnestra (John Collier, 1882)

Kuva 3: Ariadne Left by Theseus (Angelica Kauffman, ennen vuotta 1782)

5 Suosikkia: Star Wars -sarjakuvat

Pari vuotta sitten otin asiakseni vihdoinkin alkaa lukea Star Wars -sarjakuvia. Kyllästyin siihen, etten tuntenut hahmoja, joita fandomin parissa rakastettiin ja, että en ymmärtänyt muissa tarinoissa tehtyjä viittauksia sarjakuvien tapahtumiin. Olen niin iloinen, että otin itseäni niskasta kiinni ja ns. opettelin lukemaan sarjakuvia – en ollut aiemmin lukenut paljoa sarjiksia ja minulta kesti tottua siihen miten sarjakuvat toimivat, ja tajuta miten niitä tulee lukea ja näin edespäin – koska olen löytänyt niin monia upeita Star Wars -tarinoita ja hahmoja niiden sivuilta.

Viiden parhaan valitseminen oli haastavaa, mutta olen tyytyväinen valintoihini. Nämä sarjakuvat ovat kestosuosikkejani ja suosittelisin niitä kelle tahansa Star Wars -fanille.

1. The High Republic Adventures (2021–2022)

The High Republic Adventures on upean Daniel José Olderin kirjoittama sarjakuva, joka on osa The High Republic -saagaa, joka sijoittuu aikaan noin 200 vuotta ennen episodi ykköstä. Sarjis on lapsille ja nuorille suunnattu, mutta se ei tee siitä lapsellista tai typerää, kuten monet valitettavasti tuntuvat ajattelevan. THR Adventures on sydämellinen kertomus ystävyydestä, rohkeudesta, lasten ja nuorten kokemuksista sodassa ja siitä, millaista on löytää oma koti ja oma paikka maailmassa. Sarjis on myös todella, todella hauska ja täynnä hupsuja seikkailuja, olematta kuitenkaan koskaan pelkkä koominen hupailu: sarjassa on synkkiä ja surullisia hetkiä. Daniel José Older pelasi useampaan otteeseen squashia sydämelläni.

Sarjan ehdottomasti parasta antia ovat sen hahmot. Tarinassa seurataan mestarien Yoda, Torban Buck (lempinimeltään BUCKETS OF BLOOD – en selitä tarkemmin miksi, kiinnostuneet ottakoon itse selvää) ja Kantam Sy kaitsemia jedilapsia, heidän oppiessaan maailmasta, taistellessaan pahuutta vastaan ja kasvaessaan. Lula Talisola, itsevarma ja kunnianhimoinen, liki täydellinen jedinalku, on ihana ja hurmaava henkilö. Zeen Mrala, Voimalle herkkä nuori tyttö, jonka jedit löytävät ja ottavat hoiviinsa, on toinen suosikeistani. Minusta oli ihana seurata, miten Zeen irtautuu hänen kaltaisiaan sortaneesta ja vihanneesta kulttuuristaan, jättää taakseen ihmiset jotka eivät koskaan todella rakastaneet häntä ja löytää aitoja ystäviä ja oppii syleilemään voimiaan. Lulan ja Zeenin välinen suhde on myös yksi Star Warsin kauneimpia.

Minua viehättää tässä sarjakuvassa se miten siinä korostuu toisista välittäminen, erilaisten ihmisten arvostaminen ja kaikkien yhtäläinen oikeus tulla rakastetuksi itsenään. Toivon, että ne lapset, jotka lukevat tämän sarjiksen löytävät siitä voimaa olla oma itsensä ja arvostaa sitä, mikä tekee heistä uniikin. Sarja on myös ihanan queer. Jedimestari Kantam Sy (joka on minusta juuri sitä mitä Jedin pitäisi olla) on muunsukupuolinen ja sarjan keskeinen romanssi on kahden tytön välinen. Sarja on myös Daniel José Olderin tapaan täynnä jännittäviä otuksia ja uusia alienlajeja, jotka tekevät sarjasta entistäkin värikkäämmän ja coolimman.

2. Doctor Aphra (2016–2019)

Kaoottinen rikollisarkeologi Chelli Lona Aphra on yksi Star Warsin kirjallisuusmaailman suosituimpia hahmoja. Tiesin hänen olevan rakastettu, kun aloitin hänen ensimmäisen, Kieron Gillenin ja Simon Spurrierin kirjoittaman, soolosarjansa, eikä minulla kestänyt kauaa tajuta miksi näin on. Aphra on kaikessa kieroudessaan ja satunnaisessa kamaluudessaan hurmaava. Hän on hahmo, joka on elementissään hyvän ja pahan harmaassa välimaastossa. Aphrassa minua viehättää hänen moraalinen kyseenalaisuutensa, hänen häpeilemätön itsekkyytensä ja se miten kyvytön hän on käsittelemään tunteitaan. Hän ei ole paha tai kylmä, mutta hän voi vaikuttaa siltä, koska hän on valmis uhraamaan lähes kenet tahansa henkensä puolesta ja koska hän mieluummin kuolisi kuin ilmaisisi minkäänlaista hellää tunnetta. Hänessä on myös perin viehättävää ja hulvatonta kaaottisuutta – lukija ei voi koskaan tietää mitä hän saa päähänsä tehdä.

Gillenin ja Spurrierin sarja on hulvaton, villi stoori täynnä mitä oudoimpia juonenkäänteitä. Jos et kestä outoutta Star Warsissasi, älä lue tätä sarjaa. Aphra kohtaa älyllisen sienen, hänen niskaansa kiinnitetään pommi, hänen sidekickeinään on murhanhimoinen droididuo 0-0-0 ja BT-1, hän kohtaa vampyyrimaisia olentoja Luke Skywalkerin kanssa ja koettaa kaupata kristallin, jonka sisällä on muinaisen soturin henki. Sarjakuvassa ei ole ainuttakaan tylsää hetkeä. 

Aphran tarina ei kuitenkaan ole pelkkää kaaottista sekoilua ympäri galaksia, vaan se on myös hyvin inhimillinen kertomus. Sarjan aikana Aphra joutuu käsittelemään katkeraa suhdetta isäänsä, hän rakastuu viholliseensa, mikä muuttaa molemman elämän niin hyvässä kuin pahassa, ja häntä koetellaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän joutuu myös vastatusten pahimman painajaisensa ja entisen pomonsa Darth Vaderin (tästä duosta voit lukea Gillenin Darth Vader -sarjakuvassa) kanssa. Aphra saattaa olla hankala, raivostuttava ja paikoittain hirveä, mutta hän on niin aito, niin inhimillinen ja hänessä on rakkautta ja hyvyyttä, eikä häntä voi olla rakastamatta.

Halaun myös mainita, että Aphra on harvinainen ja olennainen hahmo Star Warsin maailmassa myös representaationäkökulmasta. Hän on, näin meidän maailmamme termein, aasialaistaustainen ja lesbo. Kun tämä sarjakuva julkaistiin, ei Star Warsissa ollut vielä monia merkittäviä aasialaistaustaisia tai queereja hahmoja.

3. Doctor Aphra (2020–2024)

Gillenin ja Spurrierin sarjan jälkeen Aphran tarina annettiin Alyssa Wongin hoiviin. Tämä uusi tarina sijoittuu jonkin aikaa ensimmäisen sarjan jälkeen, aikaan episodien V ja VI välillä. Wongin Aphra on yhtä ihana, emotionaalisesti kyvytön ja kaaottinen kuin ennenkin, ja hänen seikkailunsa ovat tässäkin sarjassa hupsuja, outoja ja hämmentäviä. Hän joutuu muinaisen voiman kiroamaksi, taistelee zombiemaisia, vallattuja droideja vastaan ja sotkeutuu rikollissyndikaattien sotaan.

Wongin sarjakuvassa korostuu Aphran suhde hänen ex-tyttöystäväänsä Sana Starrosiin, joka esiintyi merkittävästi jo ensimmäisessä sarjassa. Wongin sarjakuvaa voisi kuvailla hyvin, hyvin hitaana slow burn romanssina. Rakastan Sanaa ja Aphraa kovasti – he ovat molemmat hauskoja yksilöinä ja yhdessä he ovat ihanan räiskyvä duo – joten Wongin sarjakuva on useampaan otteeseen saanut minut kierimään tunteideni pauloissa. Edellisen sarjiksen love interest, Magna Tolvan, palaa myös kuvioihin. Aphran räpiköiviä yrityksiä käsitellä tunteitaan molempaan rakastamaansa naiseen on loistokasta seurata, koska vaikka hän on kokenut vaikka mitä, ei hän ole vieläkään oppinut rehellisen ja avoimen keskustelun jaloa taitoa. Hän on enemmän sitä tyyppiä, joka purkaa tunteitaan juomalla, välttelemällä ja tekemällä typeriä, impulsiivisia päätöksiä.

Ihailen myös sitä, miten Wong otti jo alunperin hyvin queerin sarjan ja hahmon, ja teki siitä vielä paljon, paljon queerimman. Tämän Doctor Aphran sivut ovat täynnä mitä omalaatuisimpia hahmoja, lesboja, homoja, muunsukupuolisia ja kaikkea siltä väliltä. Wongin sarjakuvan lukeminen on queerina Star Wars -fanina todella mieltä ylentävää ja piristävää, ja tiedän etten todellakaan ole ainut joka näin ajattelee. Wong on erityisen pidetty ja arvostettu queerfandomissa. Minua surettaa, että Wongin sarja päättyy tämän vuoden alussa, koska Aphran tarinan seuraaminen joka kuukausi on ollut yksi viime vuosien iloista.

4. Poe Dameron (2016–2018)

Charles Soulen Poe Dameron seuraa episodien VII–IX sankaria Poeta ennen elokuvien alkua hetkiin The Last Jedi -elokuvan jälkeen. Jos Poen hahmo jäi kiinnostamaan sinua elokuvien jälkeen ja haluat tietää enemmän hänen urastaan vastarintaliikkeen parissa, hänen roolistaan lentäjäkomentajana ja hänen ystävyydestään niin Leia Organan kuin muidenkin elokuvien hahmojen kanssa, tsekkaa Soulen sarjakuva. Olen aina pitänyt Poesta kovasti, aina siitä hetkestä kun näin hänet ensi kerran The Force Awakens -elokuvassa, mutta tämä sarja sai minut pitämään hänestä entistä enemmän.

Pilotit ja muut elokuvien taustalla toimivat sankarit ovat aina kiinnostaneet minua. Poe Dameron seuraa lähinnä Poen lentuetta ja hänen tiiminsä välistä suhdetta. Lukija pääsee näkemään millaista kapinallislentäjän arki on, millaisia haasteita he kohtaavat, miten he pärjäävät sodan jättämien arpien kanssa ja millaista on hyvästellä rakkaita kollegoita ja ystäviä. Rakastan Jedejä, Sithejä ja Voimaa, mutta aina välillä haluan lukea normaaleista ihmisistä ja alieneista tekemässä cooleja asioita, ja tämä sarjis tarjoaa juuri tätä. Myös droidi BB-8 on isossa roolissa tässä sarjassa, mikä on ihastuttavaa, koska hän on mitä herttaisin metallipallo.

Tämä sarja sisältää myös yhden parhaista SW-puheista koskaan. Poe sanoo, pohtiessaan galaksiaan, sotaa johon se on ajautunut ja sitä, miten taistelussa hyvän ja pahan välillä ei ole kyse sankareista tai yhdestä ihmisestä, joka pelastaa koko galaksin: "It's about saving your galaxy. The one within your reach. You choose right over wrong. When it's dark you try to bring some light. You end your journey knowing you made things brighter. If everyone made that choice... well... I think everyone can." Kyllä, Star Wars on tarina supervoimaisista avaruusvelhoista, taikamiekoista, mysteerisestä Voimasta ja kaikesta isosta, fantastisesta ja hienosta, mutta se on myös tarina oikein toimimisesta, hyvän tietoisesta valitsemista ja siitä, miten kuka tahansa meistä voi tehdä maailmasta paremman. Tämä quote iskee mielestäni hyvin Star Warsin ytimeen.

5. Darth Vader (2017–2018)

Darth Vaderista on julkaistu todella monta sarjakuvaa, mutta ehdottomasti paras niistä (ainakin minun mielestäni) on Charles Soulen sarjakuva, joka alkaa heti episodi kolmosen jälkeen: Darth Vader on herännyt ensi kertaa haarniskassaan, kuullut vaimonsa Padmén kuolleen ja joutuu kohtaamaan kaikkien tekojensa kamalat seuraukset. Sarja seuraa Vaderin ensimmäisiä vuosia hänen sukeltaessaan entistä syvemmälle pimeyteen ja koettaessaan epätoivoisesti löytää keinon saada vaimonsa takaisin. Sarjassa on aika paljon hyviä juttuja Anakinin ja Padmén romanssiin liittyen, joten jos shippaat näitä tuomittuja rakastavaisia, tämä sarjis on sinulle. Jos sinua on pohdituttanut mistä Vader sai punaisen valomiekkansa ja mistä hänen Rogue Onessa nähty linnansa Mustafarilla ilmaantui, tämä sarja antaa sinulle kaipaamasi vastaukset.

Anakin/Vader on yksi suosikeistani Star Warsissa. Hänen tarinansa on kiehtovan synkeä ja karmaiseva, täynnä suuria tunteita ja kamalia käänteitä. Soulen sarjis tekee oikeutta tälle upealle hahmolle, esittäen Vaderin yhtäaikaa hirviömöisenä ja kamalana, sekä surullisena, manipuloituna ja haavoittuneena hahmona. Herkistyin monesti sarjakuvaa lukiessa ja Anakinia rakastava sydämeni joutui aikamoisen höykytyksen kohteeksi. Erityisesti minun sieluani nujakoi sarjan viimeinen arc – tämä stoori on Soulen parhaimmistoa (ja tämä on aikamoinen kehu, koska Soule on kirjoittanut todella paljon SW-sarjakuvia ja -romaaneja ja kaikki niistä ovat olleet joko hyviä tai loistokkaita), hyvin outo ja trippimäinen, häiritsevä ja ankea. 

Anakinin ohella sarjassa pääsee tutustumaan Vaderia palveleviin inkvisiittoreihin (entisiin Jedeihin, jotka selvisivät Jedien puhdistuksesta ja kääntyivät pimeän puolelle) ja lukuisiin muihin kiinnostaviin hahmoihin, kuten muinaiseen, kieroutuneeseen taiteilijaan Mominiin, jonka henki asustelee hänen kypärässään. Keisari on tietenkin myös isossa roolissa, kuten myös Vaderin ja Keisarin karmaisevan inha, mutta ah niin kiintoisa mestari-oppilas-suhde.

Perseus – murhaaja vai sankari?

Perseus on yksi kreikkalaisen mytologian tunnetuimpia sankareita Herakleen, Achilleksen ja Theseuksen rinnalla. Hänen kuuluisimmat sankaritekonsa ovat käärmehiuksisen gorgonin, Medusan, surmaaminen ja Andromeda-prinsessan pelastaminen merihirviöltä, jolle hänet aiotaan uhrata rangaistuksena hänen äitinsä jumalia pilkkaavasta puheesta. Viime vuosina Perseuksen sankaruutta on kuitenkin alettu kyseenalaistamaan. Antiikin mytologian ja kulttuurin mittapuulla hän on sankari – mytologisen seikkailun ja haastavan tehtävän suorittava myytin protagonisti – mutta meidän aikakautemme sankarin kriteerejä Perseus ei kuitenkaan välttämättä täytä.

Mutta miksi Perseuksen sankaruus kiistetään? Miksi häntä ei enää pidetä esimerkkinä urheasta, rohkeasta miehestä, joka tappaa hirviön ja pelastaa maailman? No, ensinnäkin, hänen tappamansa hirviö ei ole hirviömäinen. Medusan hahmon kunnioitus on kasvanut sitä mukaa kuin Perseuksen on laskenut. Medusa ei ollut tunteeton, verenhimoinen peto, vaan kahden jumalan pahoinpitelemä nainen. Merenjumala Poseidon raiskasi hänet Athena-jumalattaren temppelissä, ja Athena rankaisi Medusaa raiskatuksi tulemisesta muuttamalla tämän kauniit hiukset käärmeiksi ja antamalla tälle kivettävän katseen, josta Medusa on tunnettu. Yleinen mielikuva Medusasta on luolassa asusteleva, ihmisiä mielivaltaiseksi patsaaksi muuttavasta, joskus käärmeenhäntäisestä, yksinäisestä naishirviöstä, mutta todellisuudessa Medusa ei missään antiikin lähteessä murhaa ketään, vaan asuu saarella kaukana maailman menosta kahden kuolemattoman gorgonsiskonsa, Sthenon ja Euryalen, kanssa. Perseuksen saapuessa tappamaan verenhimoisen gorgonin, hän löytää, monien taideteosten mukaan, nukkuvan nuoren naisen ja katkaisee tämän kaulan. Joissain tarinoissa Medusa oli aseettoman ja tajuttoman lisäksi vielä raskaanakin: kun hänen päänsä irrotetaan, hänen poikansa Pegasos (kyllä, Medusan poika on tuo ikoninen siivekäs heppa) ja Krhysaor syntyvät hänen kaulastaan. Medusan siskojen kerrotaan itkeneen ja ulvoneen hänen ruumiinsa äärellä surusta. Ei ole ihme, että olemme alkaneet kyseenalaistaa sen, miten tämä tarina usein kerrotaan. Raskaana olevan, aseettoman ja nukkuvan naisen, joka ei ole (ainakaan alkuperäisten lähteiden mukaan) satuttanut ketään, murhaaminen ei tunnu meistä enää kovin sankarilliselta, vaikka hänellä olisikin pelottavat käärmehiukset ja kyky kivettää kenet tahansa. Perseus jatkaa Medusan terrorisointia vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Medusan pää pystyy yhä kivettämään katseellaan, ja Perseus ottaa tästä kaiken ilon irti ja käyttää Medusaa murha-aseena. Hän surmaa päällä niin merihirviöitä kuin liudan ihmisiäkin. Medusa menetti henkensä Perseuksen kädestä, ja hänen ruumiinsa joutuu sitten vielä Perseuksen hyödyntämäksi ja aseistamaksi. 

Medusan ja Perseuksen tarinasta on tullut osa laajempaa keskustelua naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, miten naisia on kautta historian ja tänäkin päivänä rangaistu raiskatuksi tulemisesta. Naisten kokema väkivalta ei usein pääty itse raiskauksen hetkeen, vaan siitä seuraa usein halveksuntaa, syllistämistä, valehtelijaksi syyttelemistä ja rikoksen tekijän suojelua ja puolustamista. Medusa on, kuten hänestä upean romaanin Stone Blind kirjoittanut Natalie Haynes häntä kuvailee, kirjallisuuden historian "first monstered rape survivor". Huomasin Medusan tarinan nousseen otsikoihin ja keskusteun aiheeksi eirtyisesti #metoo-liikkeen aikana, jolloin lukuisat julkisuuden naiset kertoivat, usein ensimmäistä kertaa, julkisesti kokemastaan hyväksikäytöstä ja ahdistelusta. Perseuksen maine on saanut kovia kolhuja, ja hänen tekojensa julmuus on tullut hänen narratiivinsa keskiöön, kun taas Medusa saa vihdoin osakseen ansaitsemaansa empatiaa ja kunnioitusta. Loistava konkreettinen esimerkki siitä, miten tarinaa on alettu tulkita uudelleen, on Luciano Garbatin Medusa with the Head of Perseus -patsas, joka muistuttaa kuuluisaa Benvenuto Cellinin Perseus Triumphant -patsasta. Siinä misä Cellinin teos edustaa myytin perinteistä kerrontaa – patsas esittää sankarillista, alastonta, rohkeaa Perseusta roikottamassa murhaamansa gorgonin päätä – on Garbatin teos meidän aikakautemme vastaus tälle patsaalle ja myytille: Garbatin teoksessa alaston, vahva Medusa pitelee käsissään tappamansa Perseuksen päätä. Tämä patsas sai #metoo-kampanjan aikana kuuluisuutta, kun kuva patsaasta alkoi kiertää netissä kera sanojen: "Be thankful we only want equality and not payback". Patsas on vaikuttava ja pakottaa katsojansa tiedostamaan, kuinka yleinen kuva Perseuksesta Medusan pään kanssa on, ja miettimään miksi olemme niin tottuneita Medusan väkivaltaisen kohtelun näkemiseen mutta säikähdimme tätä käänteisversiota sen alkaessa kiertää netissä. Rakastan tätä patsasta. Mielenkiintoista on myös se, että Garbati teki patsaan jo vuonna 2008, aikana, jolloin Medusa ei ollut noussut feministisen keskustelun symboliksi.

Eli, okei, Perseus on paha hirviö ja Medusa on hänen uhrinsa. No, ei se nyt ihan niinkään ole. Medusa on hänen uhrinsa, ehdottomasti, mutta Perseuskaan ei ole pelkkä hirviö. Sen sijaan, että hänet luokitellaan mustavalkoisesti joko sankariksi tai pahikseksi, meidän tulisi nähdä hänet harmaan eri sävyissä, ihmisenä, jota voi tulkita monesta eri näkökulmasta. Kaksi hyvää tuoretta esimerkkiä siitä, miten eri tavoilla Perseus voidaan kirjoittaa ilman, että hänen tarinansa pääpiirteitä muutetaan löyty Rosie Hewlettin esikoisteoksesta Medusa ja Claire Heywoodin romaanista The Shadow of Perseus. Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita kummastakin teoksesta!

Hewlett esittää Perseuksen nuorena, kilttinä miehenä, joka lähtee metsästämään gorgonin päätä pelastaakseen äitinsä Danaën avioliitolta, jota hän ei halua. Tämä on suoraan antiikin mytologiasta: Perseuksen olennaisimpia motiiveja Medusan tappamiselle oli hänen äitinsä varjeleminen kuninkaalta, joka vaatii häntä omakseen. Hewlettin tarinan Perseus, saadessaan tietää, ettei gorgon ole aivoton hirviö vaan nuori, kaltoin kohdeltu, raskaana oleva nainen, ei halua tappaa tätä vaan kieltäytyy tehtävänsä suorittamisesta. Hän tunnistaa Medusan olevan jumalten ja kuolevaisten uhri, kuten hänen äitinsä, jonka Zeus raiskasi ja sai raskaaksi (mytologiassa Zeus siittää Perseuksen kultaisen sateen muodossa, ja vaikka tätä ei usein kuvata raiskauksena, en voi uskoa Danaën osanneen varautua siihen, että kyseinen kultainen valoilmiö voisi käyttää häntä sillä tavoin – suostumus on tilanteesta kaukana). Perseuksen kanssa ystävystynyt Medusa kuitenkin tietää, ettei Perseus voi paeta jumalatar Athenan tahtoa: Athena haluaa Medusan kuolevan Perseuksen kädestä. Hän päätyy antamaan Perseuksen tappaa hänet, tietäen sen pelastavan Danaën ohella myös Perseuksen jumalattaren rangaistukselta. Medusa synnyttää lapsensa – tässä versiossa realistisin menetelmin, ei kaulastaan – ja antaa sitten henkensä itkuiselle, katuvalle Perseukselle. Medusan kuolema on kirjassa kaikin puolin surullinen kohtaus. Pidän siitä, miten Hewlett tarjoaa lukijalleen aivan uudenlaisen Perseuksen, nuoren miehen joka ei ole verenhimoinen eikä halua tappaa, mutta joka tekee sen puolustakseen äitiään. Perseusta painaa myös hänen kulttuurinsa käsitykset miehekkyydestä ja siitä, millainen nuoren urhon pitäisi olla. Hewlettin Perseus on validi tulkinta antiikin myyteistä ja hyvä esimerkki siitä, miten hahmoja, jotka on usein esitetty selkäesti tietynlaisina, voidaan kehitellä radikaalistikin erilaisiksi ilman, että heidän myyttiään muutetaan. 

Claire Heywoodin Perseus puolestaan on kylmäävä ja pelottavakin. Hän asuu taikuudesta ja fantasiasta riisutussa maailmassa, ja kasvaa Danaën hoivissa tämän jouduttua isänsä hylkäämäksi mitä kauheimmalla tavalla (en selitä tarinaa pidemmin, mutta siihen liittyy vankiselli, arkku joka heitetään mereen ja ystävällinen mies, joka pelastaa Danaën ja Perseus-vauvan kyseisestä arkusta). Tämän tarinan Perseus on toksisen maskuliinisuuden riivaama ja pyrkii koko kirjan ajan luomaan itsestään kuvaa hyvänä, urheana ja voimakkaana miehenä. Hänen väkivaltaisuutensa kasvaa joka luvun myötä, hänen saadessaan vanhempien miesten arvostusta mitä enemmän hän metsästää, taistelee ja käyttää väkivaltaa. Hän surmaa Medusan, joka on tässä versiossa metsässä asuva normaali kuolevainen nainen, joka on myytin tapaan selvinnyt raiskauksesta, ja joka pukeutuu käärmekruunuun, koska tämä kieltäytyy hänen ehdotuksiltaan ja kutsuu häntä erilaiseksi kuin muut miehet. Myöhemmin, Perseus ottaa Andromedan puolisokseen vastoin tämän tahtoa ja raiskaa tätä jatkuvasti, ymmärtämättä, että Andromeda ei ole kiitollinen päästessään hänelle täysin tuntemattoman kreikkalaisen sankarin puolisoksi. Tämän teoksen Perseus ajautuu koko ajan syvempiin synkkyyksiin tavoitellessaan ideaalista maskuliinisuutta – Hewlettin Perseus ei sovi aikansa miehen muottiin ja kärsii siitä, mutta hän ei ole antanut sen vääristää itseään julmaksi, kun taas Heywoodin Perseus ei voi päästää epätoivoisesta halustaan irti ja antaa sen tehdä itsestään julman. Danaën auttaminen on tässäkin teoksessa Perseuksen motiivina, mutta enimmäkseen kyseessä on hänen halunsa osoittaa voimansa ja kykynsä, ja olla antamatta äitiään toisen miehen haltuun. Danaë on hänelle enemmän objekti kuin ihminen, aivan kuten Andromedakin on hänelle naisen sijaan vain vaimo, ja Medusasta tulee hänelle pelkkä hirviö.

Mutta mitä mieltä minä olen Perseuksesta? Näenkö hänet enemmän Heywoodin version kaltaisena väkivaltaisena, armottomana tappajana, vai Hewlettin tarinan herkkänä, lempänä poikana, joka on jumissa kohtalossa, jota hän ei valinnut? Vähän molempia, riippuen hetkestä. Useimmiten reaktioni Perseukseen on negatiivinen, enkä voi olla inhoamatta sitä, miten hän surmaa Medusan ja aseistaa tämän runnellun pään. Minua inhottaa myös se, miten Medusan myytti on muotoutunut historiassa ja kuinka hänet esitetään kirjallisuudessa (mm. Percy Jackson: Salamavaras), elokuvissa (mm. Clash of the Titans -elokuvat, niin vanha kuin uusi versio) ja peleissä (mm. Assassin's Creed: Odyssey) pahiksena, joka kivettää ihmisiä mennen tullen ja täytyy tappaa, jotta maailma olisi turvallisempi. Olen niin iloinen siitä, että Medusan hahmoa on alettu tulkita uudelleen: hän ei ole enää pelkkä pahis, vaan hän on tyttö, nainen, uhri, sisko, äiti ja suojelija (hänen nimensä tarkoitti muinaiskreikassa suojelijaa tai vartijaa). Medusan tarinan uudelleenkäsittely on tuonut mukanaan myös Perseuksen hahmon tarpeellisen uudelleentulkinnan. En kuitenkaan halua, että häntäkään leimataan pelkäksi hirviöksi, koska hänellä on hetkensä. Se, miten hän lähtee matkalleen auttaakseen ja puolustakseen äitiään ei ole kovinkaan yleinen juonikuvio kreikkalaisessa mytologiassa ja tekee Perseuksesta siten harvinaisen hahmon. Naisten mielipiteitä siitä, haluavatko he naimisiin jonkin miehen kanssa ei paljoakaan kysellä. joten Perseukselle on pakko nostaa hattua siitä, että hän ei selvästikkään halua äitinsä joutuvan pakkoavioliittoon. 

En pidä Perseuksesta kovinkaan paljoa, mutta hän on kiehtova hahmo, juuri sen takia, että hänet voi kirjoittaa niin eri tavoilla. Hewlettin Perseukselle on tilaa Heywoodin Perseuksen rinnalla, ja molemmat versiot ovat yhtä arvokkaita. Hän on sankari joillekin, esimerkiksi Andromedan vanhemmille, pelastaahan hän sentään heidän tyttärensä varmalta kuolemalta, kun taas pahis toisille, olennaisimmin Medusalle. Miksi ahtaa hänet yhteen rooliin, kun hänen voisi antaa olla monitahoinen, hankala, paikoittain kuvottava ja paikoittain kunnioitettava hahmo?

Kuva 1: Perseus massamurhakiertueella Medusan pää aseenaan – Perseus Confronting Phineus with the Head of Medusa (Sebastiano Ricci, 1705–1710)

Kuva 2:  Medusa with the Head of Perseus (Luciano Garbati, 2008)