Perseus on yksi kreikkalaisen mytologian tunnetuimpia sankareita Herakleen, Achilleksen ja Theseuksen rinnalla. Hänen kuuluisimmat sankaritekonsa ovat käärmehiuksisen gorgonin, Medusan, surmaaminen ja Andromeda-prinsessan pelastaminen merihirviöltä, jolle hänet aiotaan uhrata rangaistuksena hänen äitinsä jumalia pilkkaavasta puheesta. Viime vuosina Perseuksen sankaruutta on kuitenkin alettu kyseenalaistamaan. Antiikin mytologian ja kulttuurin mittapuulla hän on sankari – mytologisen seikkailun ja haastavan tehtävän suorittava myytin protagonisti – mutta meidän aikakautemme sankarin kriteerejä Perseus ei kuitenkaan välttämättä täytä.
Mutta miksi Perseuksen sankaruus kiistetään? Miksi häntä ei enää pidetä esimerkkinä urheasta, rohkeasta miehestä, joka tappaa hirviön ja pelastaa maailman? No, ensinnäkin, hänen tappamansa hirviö ei ole hirviömäinen. Medusan hahmon kunnioitus on kasvanut sitä mukaa kuin Perseuksen on laskenut. Medusa ei ollut tunteeton, verenhimoinen peto, vaan kahden jumalan pahoinpitelemä nainen. Merenjumala Poseidon raiskasi hänet Athena-jumalattaren temppelissä, ja Athena rankaisi Medusaa raiskatuksi tulemisesta muuttamalla tämän kauniit hiukset käärmeiksi ja antamalla tälle kivettävän katseen, josta Medusa on tunnettu. Yleinen mielikuva Medusasta on luolassa asusteleva, ihmisiä mielivaltaiseksi patsaaksi muuttavasta, joskus käärmeenhäntäisestä, yksinäisestä naishirviöstä, mutta todellisuudessa Medusa ei missään antiikin lähteessä murhaa ketään, vaan asuu saarella kaukana maailman menosta kahden kuolemattoman gorgonsiskonsa, Sthenon ja Euryalen, kanssa. Perseuksen saapuessa tappamaan verenhimoisen gorgonin, hän löytää, monien taideteosten mukaan, nukkuvan nuoren naisen ja katkaisee tämän kaulan. Joissain tarinoissa Medusa oli aseettoman ja tajuttoman lisäksi vielä raskaanakin: kun hänen päänsä irrotetaan, hänen poikansa Pegasos (kyllä, Medusan poika on tuo ikoninen siivekäs heppa) ja Krhysaor syntyvät hänen kaulastaan. Medusan siskojen kerrotaan itkeneen ja ulvoneen hänen ruumiinsa äärellä surusta. Ei ole ihme, että olemme alkaneet kyseenalaistaa sen, miten tämä tarina usein kerrotaan. Raskaana olevan, aseettoman ja nukkuvan naisen, joka ei ole (ainakaan alkuperäisten lähteiden mukaan) satuttanut ketään, murhaaminen ei tunnu meistä enää kovin sankarilliselta, vaikka hänellä olisikin pelottavat käärmehiukset ja kyky kivettää kenet tahansa. Perseus jatkaa Medusan terrorisointia vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Medusan pää pystyy yhä kivettämään katseellaan, ja Perseus ottaa tästä kaiken ilon irti ja käyttää Medusaa murha-aseena. Hän surmaa päällä niin merihirviöitä kuin liudan ihmisiäkin. Medusa menetti henkensä Perseuksen kädestä, ja hänen ruumiinsa joutuu sitten vielä Perseuksen hyödyntämäksi ja aseistamaksi.
Medusan ja Perseuksen tarinasta on tullut osa laajempaa keskustelua naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta ja siitä, miten naisia on kautta historian ja tänäkin päivänä rangaistu raiskatuksi tulemisesta. Naisten kokema väkivalta ei usein pääty itse raiskauksen hetkeen, vaan siitä seuraa usein halveksuntaa, syllistämistä, valehtelijaksi syyttelemistä ja rikoksen tekijän suojelua ja puolustamista. Medusa on, kuten hänestä upean romaanin Stone Blind kirjoittanut Natalie Haynes häntä kuvailee, kirjallisuuden historian "first monstered rape survivor". Huomasin Medusan tarinan nousseen otsikoihin ja keskusteun aiheeksi eirtyisesti #metoo-liikkeen aikana, jolloin lukuisat julkisuuden naiset kertoivat, usein ensimmäistä kertaa, julkisesti kokemastaan hyväksikäytöstä ja ahdistelusta. Perseuksen maine on saanut kovia kolhuja, ja hänen tekojensa julmuus on tullut hänen narratiivinsa keskiöön, kun taas Medusa saa vihdoin osakseen ansaitsemaansa empatiaa ja kunnioitusta. Loistava konkreettinen esimerkki siitä, miten tarinaa on alettu tulkita uudelleen, on Luciano Garbatin Medusa with the Head of Perseus -patsas, joka muistuttaa kuuluisaa Benvenuto Cellinin Perseus Triumphant -patsasta. Siinä misä Cellinin teos edustaa myytin perinteistä kerrontaa – patsas esittää sankarillista, alastonta, rohkeaa Perseusta roikottamassa murhaamansa gorgonin päätä – on Garbatin teos meidän aikakautemme vastaus tälle patsaalle ja myytille: Garbatin teoksessa alaston, vahva Medusa pitelee käsissään tappamansa Perseuksen päätä. Tämä patsas sai #metoo-kampanjan aikana kuuluisuutta, kun kuva patsaasta alkoi kiertää netissä kera sanojen: "Be thankful we only want equality and not payback". Patsas on vaikuttava ja pakottaa katsojansa tiedostamaan, kuinka yleinen kuva Perseuksesta Medusan pään kanssa on, ja miettimään miksi olemme niin tottuneita Medusan väkivaltaisen kohtelun näkemiseen mutta säikähdimme tätä käänteisversiota sen alkaessa kiertää netissä. Rakastan tätä patsasta. Mielenkiintoista on myös se, että Garbati teki patsaan jo vuonna 2008, aikana, jolloin Medusa ei ollut noussut feministisen keskustelun symboliksi.
Eli, okei, Perseus on paha hirviö ja Medusa on hänen uhrinsa. No, ei se nyt ihan niinkään ole. Medusa on hänen uhrinsa, ehdottomasti, mutta Perseuskaan ei ole pelkkä hirviö. Sen sijaan, että hänet luokitellaan mustavalkoisesti joko sankariksi tai pahikseksi, meidän tulisi nähdä hänet harmaan eri sävyissä, ihmisenä, jota voi tulkita monesta eri näkökulmasta. Kaksi hyvää tuoretta esimerkkiä siitä, miten eri tavoilla Perseus voidaan kirjoittaa ilman, että hänen tarinansa pääpiirteitä muutetaan löyty Rosie Hewlettin esikoisteoksesta Medusa ja Claire Heywoodin romaanista The Shadow of Perseus. Seuraavat kappaleet sisältävät spoilereita kummastakin teoksesta!
Hewlett esittää Perseuksen nuorena, kilttinä miehenä, joka lähtee metsästämään gorgonin päätä pelastaakseen äitinsä Danaën avioliitolta, jota hän ei halua. Tämä on suoraan antiikin mytologiasta: Perseuksen olennaisimpia motiiveja Medusan tappamiselle oli hänen äitinsä varjeleminen kuninkaalta, joka vaatii häntä omakseen. Hewlettin tarinan Perseus, saadessaan tietää, ettei gorgon ole aivoton hirviö vaan nuori, kaltoin kohdeltu, raskaana oleva nainen, ei halua tappaa tätä vaan kieltäytyy tehtävänsä suorittamisesta. Hän tunnistaa Medusan olevan jumalten ja kuolevaisten uhri, kuten hänen äitinsä, jonka Zeus raiskasi ja sai raskaaksi (mytologiassa Zeus siittää Perseuksen kultaisen sateen muodossa, ja vaikka tätä ei usein kuvata raiskauksena, en voi uskoa Danaën osanneen varautua siihen, että kyseinen kultainen valoilmiö voisi käyttää häntä sillä tavoin – suostumus on tilanteesta kaukana). Perseuksen kanssa ystävystynyt Medusa kuitenkin tietää, ettei Perseus voi paeta jumalatar Athenan tahtoa: Athena haluaa Medusan kuolevan Perseuksen kädestä. Hän päätyy antamaan Perseuksen tappaa hänet, tietäen sen pelastavan Danaën ohella myös Perseuksen jumalattaren rangaistukselta. Medusa synnyttää lapsensa – tässä versiossa realistisin menetelmin, ei kaulastaan – ja antaa sitten henkensä itkuiselle, katuvalle Perseukselle. Medusan kuolema on kirjassa kaikin puolin surullinen kohtaus. Pidän siitä, miten Hewlett tarjoaa lukijalleen aivan uudenlaisen Perseuksen, nuoren miehen joka ei ole verenhimoinen eikä halua tappaa, mutta joka tekee sen puolustakseen äitiään. Perseusta painaa myös hänen kulttuurinsa käsitykset miehekkyydestä ja siitä, millainen nuoren urhon pitäisi olla. Hewlettin Perseus on validi tulkinta antiikin myyteistä ja hyvä esimerkki siitä, miten hahmoja, jotka on usein esitetty selkäesti tietynlaisina, voidaan kehitellä radikaalistikin erilaisiksi ilman, että heidän myyttiään muutetaan.
Claire Heywoodin Perseus puolestaan on kylmäävä ja pelottavakin. Hän asuu taikuudesta ja fantasiasta riisutussa maailmassa, ja kasvaa Danaën hoivissa tämän jouduttua isänsä hylkäämäksi mitä kauheimmalla tavalla (en selitä tarinaa pidemmin, mutta siihen liittyy vankiselli, arkku joka heitetään mereen ja ystävällinen mies, joka pelastaa Danaën ja Perseus-vauvan kyseisestä arkusta). Tämän tarinan Perseus on toksisen maskuliinisuuden riivaama ja pyrkii koko kirjan ajan luomaan itsestään kuvaa hyvänä, urheana ja voimakkaana miehenä. Hänen väkivaltaisuutensa kasvaa joka luvun myötä, hänen saadessaan vanhempien miesten arvostusta mitä enemmän hän metsästää, taistelee ja käyttää väkivaltaa. Hän surmaa Medusan, joka on tässä versiossa metsässä asuva normaali kuolevainen nainen, joka on myytin tapaan selvinnyt raiskauksesta, ja joka pukeutuu käärmekruunuun, koska tämä kieltäytyy hänen ehdotuksiltaan ja kutsuu häntä erilaiseksi kuin muut miehet. Myöhemmin, Perseus ottaa Andromedan puolisokseen vastoin tämän tahtoa ja raiskaa tätä jatkuvasti, ymmärtämättä, että Andromeda ei ole kiitollinen päästessään hänelle täysin tuntemattoman kreikkalaisen sankarin puolisoksi. Tämän teoksen Perseus ajautuu koko ajan syvempiin synkkyyksiin tavoitellessaan ideaalista maskuliinisuutta – Hewlettin Perseus ei sovi aikansa miehen muottiin ja kärsii siitä, mutta hän ei ole antanut sen vääristää itseään julmaksi, kun taas Heywoodin Perseus ei voi päästää epätoivoisesta halustaan irti ja antaa sen tehdä itsestään julman. Danaën auttaminen on tässäkin teoksessa Perseuksen motiivina, mutta enimmäkseen kyseessä on hänen halunsa osoittaa voimansa ja kykynsä, ja olla antamatta äitiään toisen miehen haltuun. Danaë on hänelle enemmän objekti kuin ihminen, aivan kuten Andromedakin on hänelle naisen sijaan vain vaimo, ja Medusasta tulee hänelle pelkkä hirviö.
Mutta mitä mieltä minä olen Perseuksesta? Näenkö hänet enemmän Heywoodin version kaltaisena väkivaltaisena, armottomana tappajana, vai Hewlettin tarinan herkkänä, lempänä poikana, joka on jumissa kohtalossa, jota hän ei valinnut? Vähän molempia, riippuen hetkestä. Useimmiten reaktioni Perseukseen on negatiivinen, enkä voi olla inhoamatta sitä, miten hän surmaa Medusan ja aseistaa tämän runnellun pään. Minua inhottaa myös se, miten Medusan myytti on muotoutunut historiassa ja kuinka hänet esitetään kirjallisuudessa (mm. Percy Jackson: Salamavaras), elokuvissa (mm. Clash of the Titans -elokuvat, niin vanha kuin uusi versio) ja peleissä (mm. Assassin's Creed: Odyssey) pahiksena, joka kivettää ihmisiä mennen tullen ja täytyy tappaa, jotta maailma olisi turvallisempi. Olen niin iloinen siitä, että Medusan hahmoa on alettu tulkita uudelleen: hän ei ole enää pelkkä pahis, vaan hän on tyttö, nainen, uhri, sisko, äiti ja suojelija (hänen nimensä tarkoitti muinaiskreikassa suojelijaa tai vartijaa). Medusan tarinan uudelleenkäsittely on tuonut mukanaan myös Perseuksen hahmon tarpeellisen uudelleentulkinnan. En kuitenkaan halua, että häntäkään leimataan pelkäksi hirviöksi, koska hänellä on hetkensä. Se, miten hän lähtee matkalleen auttaakseen ja puolustakseen äitiään ei ole kovinkaan yleinen juonikuvio kreikkalaisessa mytologiassa ja tekee Perseuksesta siten harvinaisen hahmon. Naisten mielipiteitä siitä, haluavatko he naimisiin jonkin miehen kanssa ei paljoakaan kysellä. joten Perseukselle on pakko nostaa hattua siitä, että hän ei selvästikkään halua äitinsä joutuvan pakkoavioliittoon.
En pidä Perseuksesta kovinkaan paljoa, mutta hän on kiehtova hahmo, juuri sen takia, että hänet voi kirjoittaa niin eri tavoilla. Hewlettin Perseukselle on tilaa Heywoodin Perseuksen rinnalla, ja molemmat versiot ovat yhtä arvokkaita. Hän on sankari joillekin, esimerkiksi Andromedan vanhemmille, pelastaahan hän sentään heidän tyttärensä varmalta kuolemalta, kun taas pahis toisille, olennaisimmin Medusalle. Miksi ahtaa hänet yhteen rooliin, kun hänen voisi antaa olla monitahoinen, hankala, paikoittain kuvottava ja paikoittain kunnioitettava hahmo?
Kuva 1: Perseus massamurhakiertueella Medusan pää aseenaan – Perseus Confronting Phineus with the Head of Medusa (Sebastiano Ricci, 1705–1710)
Kuva 2: Medusa with the Head of Perseus (Luciano Garbati, 2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti