Tänään olisi tiedossa lisää romanssitrooppeja ja lempparishippejäni!
Kuten ensimmäisessä volyymissa, selittelen ensin vähäsen siitä, miksi trooppi on niin viehättävä ja jaan sitten muutaman esimerkin kyseisestä troopista.
Two halves of a whole
En pidä sielunkumppanuustroopista, jos kyseessä on pari, joiden sielunkumppanuus perustuu jonkinlaiseen kosmiseen kohtaloon tai ennustukseen. Haluan sielunkumppanishippien löytävän toisensa ja rakastuvan, haluan heidän valitsevan toisensa kumppanikseen tai ajautuvan suhteeseen, jossa he ovat erottamattomasti linkissä, sattumasta. En halua sielunkumppanimerkkejä, profetioita tai sen sellaista. Kun sielunkumppanuustrooppi onnistuu, kun hahmot tuntuvat olevan toistensa puoliskot, se yleensä iskee minuun kuin nuija. Tästä troopista minulla onkin eniten esimerkkejä, koska en voinut olla mainitsematta mitään näistä.
Victor Hugon kuvailee teoksessaan Les Misérables kyynistä Grantairea, joka ihannoi kapinallisjohtajaa Enjolrasia: "They only exist on condition that they are backed up with another man; their name is a sequel, and is only written preceded by the conjunction 'and'; and they existence is not their own; it is the other side of an existence which is not theirs. Grantaire was one of these men. He was the obverse of Enjolras." En tiedä tarvitseeko minun sanoa mitään tämän jälkeen. Hugo kirjaimellisesti kutsuu Grantairea Enjolrasin osaksi, ja mielestäni tämän voi tulkita myös siten, että Grantaire on jossain määrin olennainen osa Enjolrasia. He ovat ihmisiä, jotka vain sattuivat tapaamaan ja heistä muovautui jotain elämää suurempaa: kyseessä ei ollut kohtalo tai mikään sen sellainen. He eivät kenties ole canon, mutta mielestäni romanttinen tulkinta heistä on kaikkein järkevin. Otan tämän tilaisuuden mahdollisuutena nostaa hattua George Blagdenille ja Aaron Tveitille, jotka onnistuivat luomaan Les Misin musikaalin leffaversiossa autenttisen tuntuisen representaation tästä hyvin monimutkaisesta suhteesta vaikka heillä oli yhteistä ruutuaikaa vaan jokunen minuutti. Bravo!
TV-sarja Hannibalin keskiössä on yksi parhaiten kirjoitetuista rakkaustarinoista koskaan televisiohistoriassa – en kuuntele vastalauseita tässä asiassa. FBI:n profiloijana toimivan Will Grahamin ja pahamaineisen, mutta omalla kieroutuneella tavallaan viettelevän Hannibal Lecterin suhde on tyystin uniikki, usein häiritsevä, mutta aina kaunis ja koskettava. Mitä syvemmälle Will ajautuu Hannibalin synkkään, veriseen maailmaan, sitä vahvempi heidän siteestään tulee: loppujen lopuksi, Will ei tiedä selviäisikö kumpikaan heistä ilman toista. Tässäkin tapauksessa kyseessä ei ollut mikään kohtalo tai ennustus, vaan kahden miehen sattumanvarainen kohtaaminen. He ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan toinen, ja he ruokkivat toistensa tuhoisia viettejä, tuovat toisissaan esille toinen toistaan synkempiä puolia, ja juuri se tekee heistä niin ainutlaatuisen parin. En ole koskaan kohdannut toista heidän kaltaistaan paria, enkä usko sen olevan edes mahdollista. He ovat ihan oma juttunsa ja vievät "two halves of a whole" -dynamiikan aivan omaan sfääriinsä.
Lopuksi, haluan vielä höpötellä Black Sailsin, lempisarjani, keskeisestä duosta, merirosvokapteeni James Flintistä ja John Silveristä, josta kasvaa sarjan kuluessa huijarikokista legendaksi. Nämä kaksi aloittavat yhteisen taipaleensa perin huonoissa merkeissä Silverin varastaessa Flintiltä, mutta sarjan edetessä heistä tulee jotain määrittelemätöntä – he eivät itsekkään tunnu tietävän mitä heidän välillään on. Katselija voi tulkita heidät romanttisesti halutessaan (minä haluan), mutta kaipa platoninenkin luenta on mahdollinen. Silverin ja Flintin suhteessa parasta on juuri sen häilyväisyys, sen monimutkaisuus ja se, ettei kumpikaan hahmo koskaan onnistu todella verbalisoimaan toiselle mitä he tuntevat. Näitä kahta ei todellakaan ole luotu toisilleen, eivätkä he olleet "meant to be": he tapasivat vahingossa ja vastoin kummankin tahtoa, heidän elämänsä kietoutuva toisiinsa ikuisiksi ajoiksi.
Slow burn
Ahh, slow burn. En halua, että pariskunnat tunnustavat rakkautensa toisilleen nopeasti, vaan haluan ensin lukea satoja sivua kiduttavaa kaipuuta, tai katsoa monta kautta hidasta kehitystä ja salattuja katseita. Pariskunnan molemman osapuolen tulee rakastaa ensin etäältä, tuoda tunteitaan esille omilla, pienillä ja isoilla tavoillaan, väärinymmärtää toisen tunteet ja taistella heidän suhteensa edestä. Lyhyesti sanottuna, en halua rakkaustarinoiden olevan helppoja tai kiirehdittyjä, ja haluan katsojana/lukijana kärsiä. Slow burn antaa pariskunnalle aikaa kehittyä yksilöinään sekä yhdessä ja antaa minulle aikaa oppia arvostamaan heidän suhteensa kaikkia eri tasoja. Liian nopeasti etenevät romanssit tuntuvat helposti pinnallisilta ja huterilta.
Yksi kirjallisuuden parhaista esimerkeistä hyvin tehdystä slow burnista, jossa hahmoja ei päästetä helpolla ja he joutuvat koluamaan jatkuvien esteiden läpi saavuttaakseen lopulta toisensa, ovat Leigh Bardugon upean Six of Crows -duologian Kaz Brekker ja Inej Ghafa. Kazin ja Inejin esteenä on heidän vaarallinen maailmansa, kummankin traumat liittyen ihmissuhteisiin ja kosketukseen ja Kazin täydellinen kvyyttömyys ilmaista tunteitaan tai sallia itsensä olla avoin jollekulle. Heidän rakkaustarinansa etenee lähes tuskastuttavan hitaasti, mutta se on sen arvoista, koska tällä tavalla kirjailija ehtii kehittää heitä yksilöinä ja todella pureutua heidän dynamiikkaansa, heitä pidetteleviin traumoihin ja siihen, miksi he tosiasiassa välittävät toisistaan niin paljon. Heidän kohtauksensa ovat aina duologian parhaimpia ja he ovat yhä yksi kauneimmista ja parhaiten kehitetyistä romansseista, jonka olen lukenut. TV-sarjassa heidän suhteensa ei päässyt aivan oikeuksiinsa, mutta liitin silti tähän oheen kuvan Freddy Carterista ja Amita Sumanista, koska he tekivät ehdottomasti parhaansa ja mainiota työtä.
TV-sarja Bonesin keskeinen pari, Temperance Brennan ja Seeley Booth, ovat kanssa esimerkillinen slow burn -suhde. Heidän suhteensa kehittyy torailevista kollegoista parhaiksi ystäviksi ja lopulta rakastavaisiksi lähes kiduttavan hitaaasti. Sarja on jo aika vanha, joten kehtaan spoilata sitä hieman: Boothilla ja Brennanilla kestää kuusi kokonaista kautta kunnes he lopulta päätyvät yhteen. Heidän tarinansa varrelle mahtuu vaikka mitä ja he rakastuvat toisiinsa omilla tahoillaan, omiin aikoihinsa, hahmoilleen autenttisesti. Romanssi on kaikkea muuta kuin kiirehditty ja juuri siksi se on niin toimiva. Kun he lopulta päätyvät yhteen, katsoja hurraa riemusta ja huojennuksesta. En kuitenkaan vaihtaisi kuutta kautta slow burnia mistään hinnasta – nuo vuodet ystävyyttä tekivät Boothista ja Brennanista sen mitä he ovat.
Old married couple
Old married couple -pariskunnat ovat niitä, jotka torailevat, naljailevat ja kinastelevat kuin ihmiset, jotka ovat olleet yhdessä ikuisuuden ja tuntevat toisensa lähes liiankin hyvin. Sanailun takana on kuitenkin syvä, uskollinen rakkaus. Näiden parien kohtaukset ovat aina hauskoja, koska heidän nasevan dialoginsa kautta tulee esille se, kuinka läheisiä he todella ovat ja kuinka he eivät pelkää haastaa toisiaan. Old married couple -trooppi on myös erityisen hyvä jos se tulee käsi kädessä jonkun toisen suosikkitrooppini kanssa, esimerkiksi slow burniin – Brennan ja Booth ovat tällaisesta kombosta lositoesimerkki. En kuitenkaan halunnut valita heitä tähän, koska he ovat ennen kaikkea loistava slow burn.
Jos ajattelen old married couple -trooppia, mieleen tulee ensimmäisenä aina Star Warsin Han Solo ja Leia Organa, jotka ovat ensikohtaamisestaan asti jatkuvasti toistensa kurkussa. He riitelevät, kinastelevat ja haastavat toisiaan, mutta he ovat silti ehdottoman lojaaleja toisilleen ja, tietenkin, syvästi rakastuneita. Pidän siitä, että kumpikaan ei päästä toista liian helpolla: Han pakottaa Leian käsittelemään omia tunteitaan ja unohtamaan hetkeksi velvollisuutensa, ja Leian tulinen tahto ja oikeudentunto muuttavat Hania, koska Leiassa (ja Lukessa, ei unohdeta häntä) Han kohtaa jonkun, jonka puolesta toimia epäitsekkäästi, jonkun joka inspiroi häntä olemaan parempi ihminen. Han ja Leia eivät kuitenkaan koskaan äidy liian imeliksi, vaan he säilyttävät aina old married couple -troopille ominaisen leikittelevän energian ja hauskan dialogin.
Toinen, vähän erilainen esimerkki old married couple -troopista löytyy Leigh Bardugon Six of Crows -duologiasta. Aiemmin mainitun Kaz Brekkerin oikea käsi Jesper Fahey rakastuu sarjan aikana epävarmaan neroon, Wylaniin – spoilereita heidän suhteestaan on tulossa, varaudu! Heidän välilleen kehittyy nopeasti ihanan naljaileva ja hauska suhde. He ovat hyvin erilaisia ja heillä on omat ongelmansa, jotka estävät heitä kommunikoimasta avoimesti, joten pitkän aikaa heidän kiintymyksensä ja ihastuksensa tulee esille vitsien ja kipakoiden kommenttien kautta. Kun duologian jälkeisissä kirjoissa lukija pääsee näkemään heidät virallisena pariskuntana, he ovat saavuttaneet aikaisempaakin vahvemman old married couple -energian. Kuten Kaz ja Inejkin, Jesper ja Wylan eivät saavuttaneet täyttä potentiaaliaan TV-adaptaatiossa, mutta nostan kuitenkin Jack Wolfelle ja Kit Youngille hattuani loistavasta suorituksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti