Medeia – prinsessa, noita, rakastaja ja murhaaja

Ennen kuin syvennyn Medeian hahmoon, on ehkä parasta käydä nopeasti läpi hänen tarinansa. Medeia on Kolkhiksen kuninkaan Aieteen tytär, joka rakastuu kreikkalaiseen sankariin Iasoniin tämän tullessa tavoittelemaan Aieteen legendaarista kultaista taljaa. Iolkoksen kuningas Pelias oli lähettänyt tälle matkalle ja luvannut, että jos Iason onnistuu, hän antaa Iolkoksen kruunun tälle. Pelias oli Iasonin sukua ja istui valtaistuimella, joka oikeutetusti kuului Iasonille. 

Medeia, jolla on taikavoimia, kääntyy perhettään vastaan ja auttaa noituudella Iasonia päihittämään Aieteen asettamat haasteet, jotka hänen täytyy läpäistää saadakseen taljan. Aietes kuitenkin pettää lupauksensa, ja Iasonin täytyy varastaa talja. Hän karkaa Medeian ja tämän veljen, Absyrtuksen, kanssa, mutta Aietes ajaa heitä takaa, jolloin Medeia, tai Iason, tai molemmat, surmaavat Absyrtuksen ja paloittelevat tämän ruumiin. He heittävät palaset mereen, mikä hidastaa Aietesta, koska hänen täytyy kerätä poikansa palaset. Medeia ja Iason puhdistautuvat veriteostaan Kirke-noidan saarella, menevät naimisiin ja palaavat Kreikkaan. Iolkoksessa Pelias kieltäytyy kunnioittamasta Iasonin kanssaan tekemää sopimusta. Medeia hoitaa tilanteen tyylilleen uskollisella tavalla, ja punoo tarinan loitsusta, joka voi tehdä ihmisestä nuoren. Se kuitenkin vaatii, että ihminen ensin tapetaan. Peliaan rakastavat tyttäret menevät halpaan, ja surmaavat isänsä, toivoen, että Medeia voi sitten tehdä hänestä nuoren ja vahvan. Tämä ei auta Iasonia valtaistuimelle, ja pari pakenee Korinttiin. Medeia ja Iason saavat kaksi lasta. Eräänä päivänä, vuosien avioliiton jälkeen, Iason ilmoittaa, että aikoo jättää Medeian ja mennä naimisiin Korintin prinsessan kanssa. Yleisimmän version mukaan miehensä teoista raivostunut Medeia tappaa Iasonin morsiamen ja tämän isän kirotulla ja myrkytetyllä viitalla, ja surmaa sitten omat lapsensa satuttaakseen Iasonia. Jumalat pelastavat Medeian Iasonin ja Korintin kansan raivolta ja lennättävät hänet turvaan. 

Medeiasta tuli hetkeksi aikaa Ateenan kuningatar hänen mentyään naimisiin kuningas Aigeuksen kanssa. Tämä suhde kuitenkin meni myös pyllylleen Aigeuksen pojan Theseuksen palatessa Ateenaan. Medeia, joka oli saanut Aigeuksen kanssa pojan, Medoksen, ei halunnut Theseuksen vievän Medoksen asemaa perijänä, joten luonnollisesti Medeia yritti murhata Theseuksen. Kun Aigeus sai tämän selville, Medeia pakeni. Joidenkin tarinoiden mukaan hän päätyi asettumaan Vähä-Aasiaan, jossa Medoksesta tuli aikanaan kuningas. 

Nyt kun kaikki tuo on selitetty, voimme syventyä analysoimaan Medeiaa tarkemmin. Let's go!

"–because their eyes threw out into the far distance sparkling rays which glittered like gold." – Medeian jumalalllinen sukupuu

Medeialla on varsin värikäs sukupuu. Aloittakaamme hänen isoisästään, auringon jumalasta titaani Helioksesta. Titaanit olivat olymposlaisia jumalia edeltänyt jumalten joukkio, jotka joutuivat luopumaan vallastaan Zeuksen johtamien uusien jumalien voittaessa heidät taistelussa. Helios sai pitää paikkansa auringon jumalana, vaikkakin osa aurinkoon liittyvistä vastuutehtävistä annettiin Zeuksen pojalle Apollolle. Esimerkiksi se, kuka vetää auringon joka päivä halki taivaan vaunuillaan vaihtelee antiikin teksteissä: joskus tämän työn hoitaa Helios, joskus Apollo. Medeian ukki oli siis varsin voimakas heppu.

Helios sai useita lapsia, mutta Medeian isän sisaruksineen hän sai merinymfi Perseen kanssa (tiedän, tiedän, hihitän joka kerta kun joudun kirjoittamaan tuon naispoloisen nimen). Perse synnytti Heliokselle noin kolme poikaa – Aieteen (Medeian isä), Perseksen (hih) ja Aloeuksen – ja kaksi tytärtä, Kirken ja Pasifaen. Medeian sedät ja tädit tekevät myös vaikka mitä villiä mytologiassa. Kirke asusteli saarellaan villieläinten kanssa ja muutti Odysseuksen miehet sioiksi, ja Pasifae sai Kreetan kuninkaan kanssa Ariadnen ja Faidran, jotka ovat hyvin merkittäviä hahmoja muun muassa Theseus-sankariin liittyvissä tarinoissa. Medeian serkuista kaikkein hämmentävin oli kuitenkin pieni Asterion. Pasifae kirottiin rakastumaan härkään ja hän synnytti kyseiselle härälle lapsen, Asterionin, joka tunnettiin paremmin nimellä Minotaurus.

Mutta nyt on aika keskittyä Aietekseen, Medeian isään. Aieteksesta tuli Kolkhiksen valtakunnan kuningas ja hän sai aikanaan useammankin lapsen, muun muassa Medeian ja Absyrtuksen. Hän sai legendaarisen kultaisen taljan haltuunsa, kun nymfi Nefelen lapset Friksos ja Helle pakenivat katkeraa äitipuoltaan biologisen äitinsä lähettämän kultaisen oinaan selässä. Helle putosi matkalle mereen (antiikin aikana Dardenellien salmi tunnettiin nimellä Hellespontos) mutta Friksos pääsi turvana Kolkhikseen. Kultainen oinas uhrattiin ja Friksos antoi sen taljan Aieteelle. 

Medeia nähdään usein yksittäisenä hahmona, isänsä tyttärenä ja Kolkhiksen prinsessana. Minusta olisi kuitenkin tärkeää, että hänet ymmärrettäisiin osana monimutkaista, jumalallista sukupuuta ja perhettä. Perhettä, joka tuntuu jakavan yhden merkittävän ulkoisen piirteen: tavatessaan tätinsä Kirken Apollonios Rhodoslaisen eeppisessä runossa Argonautica, niin tädin kuin veljentyttären silmät loistavat kultaisina. Minusta on hauskaa ajatella, että tämän suvun vesat jakavat piirteen, joka merkitsee heidät Helioksen, auringon, sukulaisiksi. Medeia komminkoi mytologiassa merkittävästi lähinnä, perheenjäsenistään, isänsä, veljensä ja tätinsä Kirken kanssa. Hänen tarinansa kuitenkin muistuttaa kiehtovasti hänen serkkunsa Ariadnen tarinaa. Ariadnekin pettää isänsä ja maansa rakastuessaan kreikkalaiseen sankariin ja tulee lopulta heilansa hylkäämäksi. Medeiaa ei saa irrottaa hänen laajemmasta kontekstistaan: kun näin tehdään, hänen hahmostaan kaavitaan pois monia kiinnostavia tasoja. Hän on titaanin lapsenlapsi, länsimaisen kirjallisuuden historian ensimmäisen noidan (Kirke) veljentytär, Minotauruksen serkku ja paljon muuta.

"I do not deny the things I have done; I never have. But do not forget that I was the darkness that allowed you to shine." – Medeian vallankäytön monitahoisuus

Antiikin mytologian kuolevaisilla naishahmoilla ei ole monia keinoja käyttää valtaa. Osa haalii poliittista valtaa ja hallitsee (eksplisiittisesti tai ns. kulissien takana), osa toimii puolisoidensa tai veljiensä tai isiensä kautta, harvat ja valitut ovat sotureita ja taistelijoita, ja suurin osa vain yrittää selvitä hengissä maailmassa, joka ei ole naisille turvallinen. Mytologiassa on kuitenkin kaksi merkittävää kuolevaista noitaa – Kirke ja Medeia – ja he ovat aivan omanlaisiaan naishahmoja. He rikkovat naisille asetettujen roolien rajoja, he ovat pelottavia ja he voivat tehdä asioita joihin edes sankarit eivät kykene. Heillä on hyppysissään niin paljon voimaa, että ei ole ihme, että kumpaakin hahmoa on historian halki demonisoitu ja kuvattu vaarallisina ja kontrolloimattomina. Medeia eritoten on saanut osakseen paljon kuraa – osa siitä on, myönnettäköön, oikeutettua, mutta osa ei.

Medeia tekee monia villejä juttuja myyteissään. Sen lisäksi, että hän auttaa Iasonia läpäisemään Aieteen haasteet – näin tehdessään hän taltuttaa LOHIKÄÄRMEEN voimillaan – hän taistelee jättiläistä vastaan, pakenee Iasonia heidän lastensa surman jälkeen jumalten lähettämässä vaunussa, tappaa Iasonin uuden morsiamen myrkytetyllä vaatteella ja niin edespäin. Medeia on noituuden, risteyksien ja taikuuden jumalataren Hekaten palvoja. Medeia edustaa tätinsä ohella harvinaista naistyyppiä Kreikan mytologiassa. Medeian taikuudessa ja siinä miten hän voimiaan käyttää on olennaista huomioida se, että hän ei ole vain ns. paha noita tai ns. hyvä noita, vaan hänen taikuutensa voi olla suojelevaa sekä vahingoittavaa. Hän varjelee Iasonia vaaroilta yrttiseoksillaan ja turvaa hänen miestensä hengen taistelemalla Talos-jättiä vastaan. Häntä ajatellaan usein väkivaltaisena ja uhkaavana hahmona, ja kyllähän hän sitä on, mutta hän on paljon muutakin. Hänen pahimpien tekojensa ei tulisi antaa pyyhkiä sitä hyvää, jota hän voimillaan saavutti. 

Medeia ei kuitenkaan käytä vain maagista voimaa. Hänellä on poliittista, statuksen tuomaa valtaa (hän on prinsessa ja myöhemmin Iasonin, kuuluisan sankarin, vaimo), ja hänellä on nopean älyn tuomaa valtaa, jota hän hyödyntää manipuloidessaan ihmisiä, esimerkiksi Iasonin uutta morsianta ja Peliaan tyttäriä. Medeia ei myöskään tunnu kaihtaneen tappamista, joka on mytologiassa vallankäytön ja väkivallan muoto, jonka katsotaan olleen naisille epätyypillinen ja siten maskuliininen. Naiset saattoivat ehkä tappaa ja aiheuttaa kuolemia välikäsien kautta, mutta murhaaminen – tappaminen omin käsin tai aseella – oli outoa naiselle. Medeia surmaa veljensä ja paloittelee tämän (joissain tarinoissa Iason kannustaa häntä tähän tai tekee sen hänen kanssaan) ja myöhemmin hän tappaa omat lapsensa. Nämä teot ovat hirveitä, siitä ei päästä mihinkään, mutta ne ovat kuitenkin olennainen osa sitä, mikä tekee Medeiasta minusta niin kiehtovan. Hän rikkoo perinteisiä rajoja, hän tekee asioita joita naisen ei voitu kuvitellakaan tekevän ja hän hyödyntää monia vallan muotoja maailmassa, jossa naisilla ei ollut paljoa valtaa. 

Tämän luvun alussa oleva lainaus on Rosie Hewlettin upeasta teoksesta Medea ja kiteyttää minusta hyvin sen, miten Medeiaa usein tulkitaan ja mitä hänestä puhuttaessa usein unohdetaan. Medeia tekee kamalia asioita, hän on synkkä ja pimeä hahmo. Ilman häntä, Iason ei kuitenkaan olisi selvinnyt. Ilman häntä, Iason ei olisi suuri sankari vaan yksi monista kreikkalaisista miehistä, jotka yrittivät jotain suurta mutta kuolivat verisesti. 

"Bliss and dream intertwined as one / Joy such all lovers might envy / Those thoughts are mine no more / For now I am empty; bereft of you" – Medeian ja Iasonin toksinen rakkaus

Aloittakaamme tämän parin suhteen purkaminen hetkestä, kun Medea rakastuu Iasoniin. Apollonios Rhodoslaisen eeppisessä runossa Argonautica, jumala Eros ampuu Medeiaan nuolella, joka saa Medeian rakastumaan Iasoniin hurjasti ja epätoivoisesti. Apollonios kuvailee, että nuolen osuttua, Medeia menettää itsehillintänsä: "...the control of her mind, gone." Aika ahdistava alku romanssille, eikö vain? Rakastiko Medeia Iasonia koskaan oikeasti, vai oliko kyseessä vain jumalten juoni? Kaikki versiot – vanhat tai modernit – eivät noudata Apollonioksen versiota, onhan se vain yksi versio monista mahdollisista versioista, ja etenkin modernista näkökulmasta tämän parin tarina menettää aika paljon mielenkiintoisuuttaan, jos Medeia on pelkkä Eroksen uhri. Mutta minusta tämä tarina on hyvä muistaa, koska se valaisee, että ehkä Medeian ja Iasonin rakkaus oli jo alusta asti kieroutunutta.

Minusta Iasonin ja Medeian suhteen traagisesta ja hirveästä lopusta tekee kiehtovan ja koskettavan se, että aikoinaan heidän välillään oli syvää rakkautta ja intohimoa. Kummankin rakkaus oli ehkä hieman vinoutunutta – Medeialle Iason oli sekä rakkauden kohde että se mies, jonka vuoksi hän hylkäsi perheensä ja tappoi veljensä (tai ainakin antoi tämän kuolla), ja Iasonille Medeia oli kaunis prinsessa, jonka hän saattoi "pelastaa" barbaarisesta maasta, mutta myös nainen, joka ehkä pelotti häntä alusta asti – mutta se oli rakkautta yhtälailla. En usko, että Medeia olisi raivostunut niin suunnattomasti Iasonin hylkäyksestä, jos Iason ei olisi ollut hänelle tärkeä. Euripideen Medeaa lukiessa lukija voi aistia, että tässä on kaksi ihmistä, jotka tuntevat toisensa hyvin, joilla on paljon historiaa. Tätä historiaa puidaan kauniisti tämän luvun avanneessa lainauksessa Arcanan Medea-laulusta. Suosittelen sen kuuntelemista kovasti!

Olen nähnyt teorioita ja versioita Iasonin ja Medeian tarinasta, jossa Iason oli alusta alkaen vain manipuloiva ilkimys, joka ei koskaan todella välittänyt Medeiasta. En pidä tästä versiosta, koska se yksinkertaistaa herkullisen monimutkaista suhdetta, asettaa Medeian komean miehen häikäisemän ja naiivin tytön ja uhrin rooliin, ja tekee Iasonista jonkinlaisen mestarimanipuloijan. Iason on manipuloiva, ehdottomasti, mutta en kerrassaan usko, että hän on niin älykäs, että olisi alusta asti osannut pelata jotain suurta peliä Medeian kanssa. Iason ei ole kovinkaan vaikuttava sankari, eikä hän vaikuta kovinkaan fiksulta, kun hänestä lukee. Kuten Let's Talk About Myths, Baby! -podcastin juontaja Liv kerran sanoi, hän on mies, jolla on käytetyn tiskirätin karisma. Jos Iason olisi vain halunnut Medeian auttavan hänet pois Kolkhikselta, hän ei olisi luvannut Medeialle pyhästi tekevänsä tästä vaimonsa, eikä hän olisi pysynyt Medeian ja poikiensa rinnalla vuosia ennen kuin hylkäsi tämän. Uskon, että Iason aikoinaan todella rakasti Medeiaa, mutta myös pelkäsi ja vierasti tätä aina, koska Medeia on uhkaavan voimakas nainen, "barbaari" ja vaikka mitä muuta Iasonin herkkiä tuntosia järkyttävää.

Lopuksi haluan vielä korostaa sitä, miten kreikkalainen muukalaisviha – omanlaisensa rasismi – vaikuttaa Medeian ja Iasonin suhteeseen. Iason ei ole vain vaimonsa ja poikansa hylkäävä miekkonen – ehei, hän myös jättää "barbaarivaimonsa" koska hän tarvitsee hyvän kreikkalaisen vaimon saadakseen kunnioitettavan aseman Korintin yhteiskunnassa. Barbaarius määrittelee Medeian hahmoa ja hänen kohtaloaan. Hän on hämmentävä, voimakas nainen, joka taistelee kreikkalaisen maailman arvoja ja normeja vastaan, ja hän tekee jatkuvasti yliampuvia väkivallantekoja, joita Iasonin kaltaiset miehet eivät varmasti voineet kuvitellakaan hyvän kreikkalaisnaisen tekevän. Ja hänet jätetään, kun aika koittaa Iasonille perustaa oikeanlainen perhe. Niin kauan kuin Medeia – noita ja barbaari – on hänen vaimonsa, Iason ei voi olla kunnioitettava ihminen. Jos Iason olisi todella rakastanut Medeiaa, hän olisi ehkä pakannut kimpsunsa ja kampsunsa, laittanut poikansa vaunuihin ja ajanut vaimonsa kanssa toisaalle, aloittanut elämän paikassa, jossa he voivat olla rauhassa ilman yhteiskunnan painostusta, mutta ei. Iason tarvitsee kunnioitusta ja haluaa epätoivoisesti olla yhteiskunnan arvostama mies. Medeia ja hänen ikävä asemansa ulkopuolisena – huolimatta siitä, että hän on Helios-jumalan sukua – ovat hänen tiellään. Rakkaus ei päihitä kunnianhimoa ja tuloksena on myrkyllinen rakkaus, joka tuo kummastakin osapuolesta esille heidän pahimmat piirteensä.

"By all of Hell's vengeful demons I'll not leave my sons for my enemies to ridicule. The children must die. I give them life and now I'll take it." – Miksi Medeia surmaa lapsensa?

Medeia tunnetaan parhaiten omien lastensa murhaajana (Huom! Hän ei ole antiikin tarinoissa aina lastensa murhaaja, mutta tämä synkeä versio dominoi mielikuvaamme hänestä Euripideen näytelmän takia ja, veikkaisin, koska se on vain niin traagisen kutkuttava ajatus).Vaikka se ei minusta ole Medeian mielenkiintoisin teko, ymmärrän varsin hyvin, että tämä hetki jää ihmisten mieleen. Äiti, joka tappaa lapsensa kostaakseen aviomiehelleen, on aikamoinen juttu. Karmaiseva, hirveä ja ahdistava juttu. Miksi Medeia tekee niin? Eikö hän voinut keksiä jotain muuta satuttaakseen Iasonia? Rakastiko hän lapsiaan koskaan? Nauttiko hän heidän tappamisestaan? Jos rakasti, niin miten hän saattoi tappaa heidät? Ansaitsiko Iason näin kauhean asian? Medeian teko herättää niin monia kysymyksiä, ja pyrin nyt vastaamaan mahdollisimman moniin niistä.

Medeia tappoi lapsensa satuttaakseen Iasonia, antaakseen hänelle takaisin samalla mitalla. Pojat olivat viaton ase äidin ja isän välisessä kamppailussa. Medeia tappoi poikansa myös, tavallaan, varjellakseen heitä mahdollisesti hankalalta tulevaisuudelta Iasonin ja tämän uuden vaimon hoivissa. Jos Medeian pojat olisivat jääneet Iasonin ja tämän uuden vaimon hoviin, heidät olisi nähty aina barbaari-Medeian lapsina. Olisiko Iason todella antanut entisen, pelottavan vaimonsa lasten periä omaisuutensa ja kruununsa, jonka hän uuden vaimonsa kautta olisi saanut? Iasonin tuntien, enpä usko. On myös hyvin mahdollista, että poikien uusi äitipuoli olisi kokenut pojat uhkana omille lapsilleen ja hankkiutunut pojista eroon. Kuten Medeia sanoo lainauksessa Euripideen Medea-näytelmästä, jolla aloitin tämän luvun, hän ei halunnut jättää lapsiaan muiden pilkattavaksi ja halveksittavaksi. Ja mitä tulee kysymykseen siitä olisiko hän voinut keksiä jotain vähemmän kamalaa Iasonin satuttamiseksi, vastaukseni on yksinkertaisesti se, että tämä on kreikkalaista mytologiaa. Kaikki on yliampuvaa ja mahdollisimman dramaattista. 

No, rakastiko Medeia lapsiaan ja mitä hän tunsi tappaessaan nämä? Käkättikö hän kuin paha noita-akka, vai itkikö hän kauhuissaan? En ole koskaan lukenut versiota Medeiasta – modernia tai antiikkista – jossa hän olisi iloinnut veriteostaan tai tappanut lapsensa ilman tunnontuskia. Ehkä Medeian teko olisi helpompi niellä, jos hän olisi yksinkertaisesti psykopaattinen, mutta hän ei ole. Hän rakasti lapsiaan ja kärsi tappaessaan heidät. Hän tappoi heidät osittain siksi, koska rakasti heitä eikä halunnut hylätä heitä mahdollisesti kurjaan kohtaloon. Kun hän tajuaa mitä hänen täytyy tehdä lapsilleen, Euripides kuvailee hänen ajatuksiaan: "The horror of my evil overwhelms me". Vaikka Medeia kuuluisimmassa hänestä kirjoitetusta versiosta ilmaisee hyvin suoraan, että hän suree ja inhoaa tekoaan, kuulen hänestä usein puhuttavan naisena, joka iloitsi verenvuodatuksesta ja nauroi tappaessaan lapsensa. Mitä ihmettä? Kaipa tämä on kompleksisia naishahmoja kaihtavien ihmisten epätoivoinen yritys tehdä Medeiasta yksoikoisen paha, jotta häntä olisi vähemmän ahdistavaa ajatella. 

Ansaitsiko Iason tämän? Vaikka Iason on minusta perin turhauttava, tylsä ja ärsyttävä sankari, tietenkään hän ei ansainnut menettää poikiaan tällä tavallaa. Kukaan vanhempi ei ansaitse sellaista. Minun on kuitenkin pakko myöntää, että siinä, ettei Iason onnistu jälleen pakenemaan tekojensa seurauksia, ettei hän onnistu hylkäämään Medeiaa kaikista tälle antamistaan lupauksista huolimatta, on jotain tyydyttävää. Iason on sankari joka koikkelehtii ympäriinsä, satuttaen monia, manipuloiden ihmisiä ja käyttäen heitä. Hän lumosi Medeian, lupasi antaa tälle kaiken, perusti hänen kanssaan perheen ja sitten ilmoitti, että on löytänyt jonkun toisen. Minusta Medeia ansaitsi kostaa hänelle ja näyttää, ettei häntä voi loukata tällä tavalla, ettei hän ole, vaikka vaimo ja nainen onkin, pelkkä leikkikalu, jonka voi hyljätä kun hienompi, säihkyvämpi lelu ilmaantuu kuvioihin. Medeia taistelee, kapinoi kurjaa kohtelua vastaan, eikä niele naisilta odotetulla tavalla aviomiehensä päätöksiä.

"What story can guide us if we can betray all? Dark one, Medea says to the water. Let everything that binds fall. Let all that is known be confused. Let all that we are die. Let me be most hated of all women, and most true." – Missä määrin voimme ihailla Medeiaa?

Medeia on hankala hahmo, mutta rakastan häntä kovasti. Mielestäni hän ansaitsee tulla nähdyksi kompleksisena hahmona ja tulla siten myös käsitellyksi sellaisena. Naishahmoja tupataan liian usein sullomaan "hyvien" ja "pahojen" naisten laatikoihin – miksei heidän annettaisi olla molempia yhtä aikaa? Jos voimme sekä rakastaa Achillesta että järkyttyä hänen mielettömästä väkivallastaan, tuntea Odysseuksen tuskan tämän pyrkiessä epätoivoisesti kotiin mutta silti kauhistua kun hän surmaa 12 orjaa ja kutsua Heraklesta sankariksi vaikka hän tappaa perheensä, miksi emme myös antaisi itsemme ihailla Medeiaa kun hän toimii itsenäisesti ja kieltäytyy olemasta häntä isompien voimien – miesten ja miesten maailman tapojen – uhri, mutta silti tuntea syvää ahdistusta hänen surmatessaan lapsensa? Antakaamme hänen vetää meitä kahtaalle, haastaa meitä ja pakottaa meidät näkemään kauneutta kauheudessa ja synkkyyttä jossain ihailtavassa. Rosie Hewlettin romaanissa Medea, sankari Atalanta sanoo Medeialle: "And I also know how they will tell this story. It is the same for any woman who defies their place in this world. Jason will be the hero, and you? They'll either make you his adoring, lovesick damsel or they'll make you the villain. Those are the only roles they feel comfortable with us occupying." Kyllä, kyllä, tuhat kertaa kyllä. On tavallaan ymmärrettävää, miksi ihmiset pyrkivät yksinkertaistamaan kaiken mielessään – hankalien asioiden kanssa on helpompi elää jos niistä tekee itselleen vähemmän hankalia – mutta toivon, että ihmiset voisivat alkaa opetella antamaan fiktiolle ja etenkin fiktiivisille naisille, enemmän tilaa olla jotain muuta kuin yksinkertaisia. 

Medeiaa voi tulkita feministisesti. Lasten surma on kamala teko, sitä en tietenkään kiellä, eikä murhaamisessa sinänsä ole mitään feminististä, mutta siinä, että hän panee vastaan, tekee aktiivisia päätöksiä ja kieltäytyy olemasta Iasonin uhri, on jotain viehättävän uskaliasta ja häkellyttävää kreikkalaisen mytologian naiskuvaston kontekstissa. Euripideen tragediassa Medea, sankarittaremme myös puhuu vuolaasti ja kiivaasti naisten kurjasta, alistetusta asemasta ja julistaa, kuinka naiset ovat mitä onnettomimpia otuksia tässä julmassa maailmassa. Medeia ei hyökkää vain Iasonia vastaan, vaan myös maailmaansa vastaan, joka on rakennettu miesten ja miesten halujen ympärille, jossa naiset ovat vain vaimoja, äitejä ja tyttäriä, jossa heidät voi, kuten Iason tekee hänelle, ottaa, käyttää ja jättää. Se, miten Medeia päättää toimia tilanteessa, josta löytää itsensä, on paljon, paljon ongelmallista ja kamalaa, mutta minusta meidän täytyy, edes vähäsen, arvostaa naista, joka tekee itsestään järkkymättömän esteen patriarkaalisen maailman elämänmenolle. Merkillisen naisen hänestä tekee myös se, etteivät jumalat rankaise häntä hänen teoistaan. Sukulaisen surmaaminen oli yksi kreikkalaisen mytologisen maailman suurimmista rikoksista, mutta jumalat auttavat Medeiaa silti pakenemaan Iasonilta. Tähän en osaa antaa syytä. Olivatko jumalat sitä mieltä, että vaikka Medeia teki perhesurman, hänen tekonsa olivat oikeutettuja, koska Iason oli vain niin kusinen tyyppi? Saiko Medeia erityistä kohtelua, koska oli Helioksen lapsenlapsi? En tiedä, mutta mahdollisia vastauksia on hauska pohdiskella.

Tämän luvun aloittanut lainaus on David Vannin teoksesta Bright Air Black, joka on ehkä synkin versio Medeian tarinasta, jonka olen lukenut. Tarina menee välillä jopa ällöttävän puolelle ja Vannin teksti on paikoittain hankalaa ymmärtää, mutta on se silti ehdottomasti lukemisen arvoinen, etenkin Medeian hahmoista kiinnostuneelle.

Taideteokset: 

Kuva 1: Medea (Frederick Sandys, 1868)

Kuva 2: Medea (John William Waterhouse, 1907)

Kuva 3: Medea sekoittelee liemiä teoksessa Jason and Medea (John William Waterhouse, 1907)

Kuva 4: Lähikuva teoksesta Jason swearing eternal affection to Medea (Jean Francois de Troy, 1742–1743)

Kuva 5: Lähikuva teoksesta Medea on Her Golden Chariot (Gérman Hernández Amores, 1887)

Kuva 6: Medea (Charles Antoine Coypel, 1715)

Nostalgiamuisteloita – The Where My Lore Started Book Tag

Vähän aikaa sitten Instagramissa pyöri ns. Where My Lore Started -haaste. Ihmiset jakoivat stooreissaan kollaaseja lempileffoistaan, -sarjoistaa, -kirjoistaan ja -bändeistään, ja kaikista muista jutuista, jotka muovasivat heistä sen ihmisen joka he tänä päivänä ovat. Näiden postausten ja stoorien katsominen oli todella hauskaa, joten kun näin, että joku oli tehnyt YouTubeen booktag-version tästä haasteesta, tartuin tilaisuuteen höpötellä nostalgisista suosikeistani välittömästi!

En ole aivan varma loiko hän tämän tagin, mutta löysin nämä kysymykset YouTube-kanavalta cari can read. Olen suomentanut ne itse!

1. What's the first book you remember reading by yourself? / Ensimmäinen kirja, jonka muistat lukeneesi itse?

En todellakaan osaa vastata tähän, joten siirtykäämme sulavasti seuraavaan kysymykseen...

2. What character did you most identify with in elementary school? / Kehen hahmoon samaistuit eniten ala-asteella?

Samaistuin aina Harry Pottereissa – lapsuuteni tärkeimmissä kirjoissa – eniten Ron Weasleyn hahmoon. Hän oli pikkuveli, joka tunsi jäävänsä suositumpien ja akateemisesti parempien sisarustensa varjoon, ja hän oli taipuvainen kateuteen ja nolosteluun. Hän oli kuitenkin myös rehti ja lojaali kaveri, fiksu omalla tavallaan ja nörttimäisen innostunut omista jutuistaan, kuten lempihuispausjoukkueestaan. Minulla on myös aina ollut aika kuiva ja sarkastinen huumori, kuten Ronillakin.

3. What was your elementary school comfort book? / Mikä oli turvakirjasi ala-asteella?

Kuten niin moni ikäluokastani, rakastuin lapsena Harry Potter -kirjoihin ja niiden maagiseen maailmaan ja ihaniin hahmoihin. Vietin noiden tarinoiden parissa monta onnellista tuntia. Ne olivat pitkään turvapaikkojani, mutta valitettavasti viime vuosina J. K. Rowlingin muuttuessa entisestään inhottavammaksi ihmiseksi ja hänen sylkiessään irvokasta transfobiaa Twitter-tililleen ja tukiessaan transfobisia äärioikeistolaisia toimijoita ja tahoja, ne ovat menettäneet osan loistostaan. Rakastan Potter-tarinoita yhä, mutta en voi koskaan enää olla niiden parissa yhtä onnellinen ja turvassa.

4. Where or what was your safe space as a kid? / Missä tai mikä oli lapsena turvapaikkasi?

Kotini oli aina turvallinen paikka minulle, erityisesti silloin kun sain leikkiä isosisarusteni kanssa. Koulussa minua saatettiin pilkata harrastuksistani ja mistä milloinkin, mutta kotona sain olla aina rauhassa. Tärkeitä paikkoja minulle olivat myös ukkini ja mummoni talo järven rannalla, jossa vietin satoja iloisia tunteja, ja kotiani lähellä oleva leikkipuisto.

5. How has your taste in books changed since childhood? / Miten kirjamakusi on muuttunut sitten lapsuuden?

Suosikkigenreni on yhä sama: fantasia. Luen fantasiaa tai yliluonnollista kirjallisuutta enemmän kuin mitään muuta, eikä se ole vieläkään lakannut ilahduttamasta minua. Kasvoin fantasialla – Harry Potter, Aikavartio-trilogia, Star Wars, Disney-elokuvat ja sen sellaiset muovasivat minusta pienen nörtin – enkä usko minkään genren koskaan sitä ylittävän. Nykyään luen kuitenkin myös juttuja joita en lapsena olisi koskaan ajatellut lukevani näin paljon: trillereitä, mysteeriromaaneja ja antiikin ajan tragedioita, runoja ja eepoksia. Ilokseni voin sanoa, että makuni on vanhetessani vain laajentunut. En usko, että on olemassa genreä jota en missään nimessä edes koettaisi lukea. Lapsena minulle ei ollut olennaista pyrkiä lukemaan erityisesti queer-kirjallisuutta – pikku-minä halusi vain hauskan tarinan eikä välittänyt sen enempää – mutta nykyään huomaan hakeutuvani kaikkien genrejen osalta erityisesti queer-teosten pariin.

6. Did you feel inspired to read by your school and if yes, how did your upbringing encourage reading? / Inspiroiko koulusi sinua lukemaan ja kannustettiinko sinua lukemaan kasvatuksessasi?

En sanoisi, että kouluni olisi ollut mitenkään merkittävä tekijä siinä, että innostuin lukemisesta. Kunnia tästä kuuluu erityisesti äidilleni, joka pienestä pitäen hankki minulle kirjoja, innosti minua lukemaan ja luki itsekkin. Jo pienestä pitäen, muistan istuneeni sohvalla selaillen kirjoja – jo silloin kun en osannut edes lukea – ja olen aina rakastanut kirjakaupoissa ja kirjastoissa hengailua. Äiti on aina antanut minulle lahjaksi kirjoja – hän ei ole myöskään koskaan antanut mitään surkeaa, joten hän tietää aika hyvin mistä pidän – ja viime vuosina on muodostunut perinteeksi, että saan jouluna aina uuden kirjan. Sisarukseni ovat myös tykänneet aina kirjoista, ja olen saanut heiltä – etenkin vanhimmalta sisarukseltani – aina hyviä kirjavinkkejä. Minua kiusattiin välillä koulussa siitä, että luin ja olin nörtti, joten on mahdollista, että jos kotona tätä harrastutta ei olisi tuettu ja kannustettu, olisin peloissani lakannut lukemasta. Onneksi näin ei käynyt. 

7. What book have you wanted to return to lately? / Minkä kirjan pariin olet viime aikoina halunnut palata?

Haluaisin lukea uudelleen joitain lapsuuden suosikkejani. Olen onnistunut haalimaan divareista joitain nostalgisia kirjoja – jossain vaiheessa unelmoin pitäväni nostalgiaviikonlopun, jonka aikana vain istun ja luen lapsuuteni kirjoja. Olen löytänyt yhden kirjan Thomas Brezinan Seitsemän tassua ja Penny -sarjasta ja muutaman suosikkini R. L. Stinen Goosebumps- ja The Nightmare Room -sarjoista. Muistan lapsena myös tykänneeni hirveästi "Alfred Hitchcockin" Kolme etsivää ja änkyttvä papukaija -kirjasta! Toivottavasti löydän sen vielä joskus.

8. Your favorite or formative YA series? / Suosikki nuorten sarjasi tai nuorten sarja joka oli merkityksellinen sinulle?

Koska olen jo höpötellyt Pottereista, haluan vastata tähän sarjalla Marianne Curleyn Aikavartio-trilogialla. Kyllä, sarjassa on neljäs kirja, mutta haluan parhaani mukaan unohtaa sen olemassaolon (se oli kamalan huono). Olen lukenut tämän trilogian todella monta kertaa ja joka kerta rakastun sen maailmaan ja hahmoihin yhtä kovaa kuin ennenkin. Tämä trilogia on tarina ajassa matkustavista sankareista ja pahiksista, ystävyydestä, uusista mahdollisuuksista ja rakkaudesta. Osaan kirjat lähestulkoon ulkoa, mutta se ei estä minua palaamasta niiden pariin aina parin vuoden välein. Olen myös huomannut, että mitä vanhemmaksi vartun, sitä enemmän kauhistelen sitä kuinka järkyttäviä jotkut kirjojen tapahtumista ovat – en pienenä osannut, esimerkiksi, arvostaa aivan kuinka fucked up Ethan Robertsin perheen tilanne on.

9. A Book you had to read in school but you loved / Kirja, jonka luit koulussa ja jota rakastit

En koskaan vihannut kirjoja, jotka minun täytyi lukea koulussa. Paras niistä oli William Goldingin klassikkoromaani Kärpästen herra, jossa ryhmä koulupoikia haaksirikkoutuu saarelle. He yrittävät selviytyä ja muodostaa yhteiskunnan, mutta kaikki hajoaa käsiin ja jäljelle jää verta, pelkoa ja väkivaltaa. Pidin kirjan intensiivisestä tunnelmasta ja siitä, miten siinä käsiteltiin ihmisen moraalin heiveröisyyttä ja sitä, kuinka helposti ihminen sortuu väkivaltaan joutuessaan ns. "sivistyneen yhteiskunnan" valvovien silmien ulottumattomiin. Muistan myös tykänneeni kirjan analysoimisesta ja siitä, että sain kirjoittaa lempihahmostani esseen. Taisin saada siitä vielä hyvän arvosanankin!

10. Your weirdest favorite book / Oudoin suosikkikirjasi

Rakastan antiikin kirjallisuutta, mutta en ole koskaan perehtynyt sen kummemmin antiikin Kreikan tai Rooman filosofisiin teksteihin. Olen lukenut niitä vain kourallisen ja yleensä ne ovat minusta lähinnä "ihan ookoo" tai "ihan kivoja", mutta Platonin Pidot tai Symposium on yksi suosikeistani. Tässä teoksessa Platon pohdiskelee erinäisten hahmojen kautta rakkautta, rakkauden alkuperää ja täydellisen rakkauden konseptia. En väitä, että olisin ymmärtänyt kaiken mistä puhutaan – en todellakaan ole filosofi – mutta jokin teoksessa silti liikutti minua niin paljon, että lähes kyynelehdin sitä lukiessa.

11. If your 13-year-old self could live in a fictional world which would it be, is it different from the world you'd choose now? / Jos 13-vuotias sinä saisi valita fiktiivisen maailman missä asua, mikä se olisi ja olisiko se sama vielä tänäkin päivänä?

Haluaisin asua Tolkienin Keskimaassa, mutta vain sillä ehdolla, että saan asua siellä rauhan aikana. Olen niin väsynyt nykymaailman hektisyyteen, kurjuuteen ja ihmisille asetettuihin ylenpalttisiin vaatimuksiin. Haluan olla hobitti, asua hobitinkolossani, syödä herkkuja, lukea, nauttia kauniista maisemista ja viettää leppoisia iltoja kaverieni kanssa paikallispubissa.

12. Is there a newly released book you wish you had when you were younger? / Onko joku viime aikoina julkaistu kirja sellainen, jonka toivot, että sinulla olisi ollut kun olit nuorempi?

Toivon, että olisin voinut lukea Stephen Chboskyn Elämäni seinäruusuna -teoksen teini-ikäisenä, esimerkiksi ylä-asteella. Luin sen ollessani aikuinen ja vaikka pidin siitä kovasti – se on hieno, vaikkakin ihan hiton masentava, kirja – tiedän, että olisin rakastanut sitä vielä enemmän teininä. Päähenkilö Charlie ja se miten hän kuvaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta ja masennusta olisivat saattaneet olla minulle hyvin samaistuttavaa ja terapeuttista luettavaa. Myös kirjassa käsiteltävät queer-teemat olisivat voineet iskeä minuun pienenä queer-teininä.

TV-arvio: Ajan pyörä, kausi 3

Ihan alkuun, varoituksen sananen! Tämä arvio sisältää spoilereita kolmoskaudelta!

"Make them believe in you, and they will follow you to the ends of the earth."

Ajan pyörä on yksi laadukkaimmista fantasiasarjoista ikinä. Se on visuaalisesti näyttävä, hyvin kirjoitettu ja sen näyttelijät tekevät kaikki loistoduunia. Jokainen kausi on myös minusta ollut aina edellistä parempi. Tällä kaudella katsoja pääsee tutustumaan uusiin kulttuureihin (Aielit ja Tanchicon ränskä kaupunki) ja jopa kurkistamaan entistäkin enemmän maailman menneisyyteen, kiitos Randin trippailun Rhuideanissa. Ajan pyörä ei vaivaudu selittämään kaikkea puhki, vaan luottaa katsojaansa ja antaa tämän itse pohtia näkemäänsä, mikä tekee sarjan fantastisimmista tapahtumista sitäkin kiehtovampia. Minua turhauttaa aina, jos katsojaa kohdellaan hölmönä ja kaikki selitetään rautalangasta vääntäen. Kaudella on myös eeppisiä taistelukohtauksia (esimerkiksi jakso 7 ja Moirainen ja Lanfearin mittelö finalessa), hienosti luotuja erikoistehosteita ja yksi kovimmista bangereista, jonka olen koskaan kuullut, The Hills of Tanchico. Olen luupittanut tuota veisua tauotta siitä asti, kun ensi kerran kuulin sen. Harva asia tekee minut yhtä iloiseksi kuin fantasiatavernojen bardien laulut.

Hahmot kehittyvät kolmoskaudella mukavasti. Sanoisin, että lähes kaikilla olennaisilla hahmoilla oli kaudella joku kohta, joka sai minut joko herkistelemään tai ajattelemaan "wow, mikä hahmo". Erityisesti nautin Randin tarinasta ja siitä, miten hän poukkoilee hetki hetkeltä lähemmäs järisyttävää kohtaloaan ja koettaa parhaansa mukaan vastustaa voimiensa synkempiä puolia ja niiden viettiä. Hän on eeppinen hahmo ja tekee kaikkea coolia, mutta hän on myös pelkkä hupsu, hömelö farmipoika tuppukylästä keskeltä ei mitään ja juuri sen takia häntä ei voi kuin rakastaa. Hän ei halua olla paha tai hullu tai valittu, mutta hän ei voi kohtalolleen mitään. Rand teki tällä kaudella monia cooleja juttuja, mutta ikimuistoisin hänen kohtauksistaan oli tuo kuudennen jakson traumatisoiva hetki, kun hän aiheuttaa voimillaan viattoman pienen lapsen kuoleman ja itkien ja huutaen paiskoo tämän pientä ruumista voimillaan, yrittäen palauttaa sen henkiin. Josha Stradowski oli todella, todella upea tuossa kohtauksessa. Randin ohella haluan korostaa myös Moirainen, Perrinin, Alannan ja Maksimin tarinoita ja kehitystä. Oli ihana, esimerkiksi, nähdä Perrinin puolustavan Kaksvirtaa ja nousevan kotikylänsä sankariksi (hän on ihana sankari siksi, ettei hän näe itseään sankarillisena tai hamua sen suurempaa kunniaa tai mainetta – hän haluaa vain tehdä sen mikä on oikein ja auttaa viattomia). 

Lempihahmoni on yhä Lan – sitä paikkaa ei kukaan voi häneltä viedä, onhan hän the sexiest man who ever walked the earth ja juuri sellainen mieshahmo josta minä pidän. Vaadin kanssakatselijoitani useammankin kerran pysäyttämään jakson, jotta saatoin huutaa tyynyyni ja purkaa tunteitani, joiden kanssa Lan nappisilmineen leikitteli. Lanin kaksi olennaisinta suhdetta – hänen syvä, platoninen siteensä Moiraineen, ja hänen kaunis, hellä romanssinsa Nynaeven kanssa – saivat molemmat aikansa parrasvaloissa. Ne molemmat myös särkivät sydämeni pieniksi palasiksi (Lan antamassa Nynaevelle sormuksen ja Lan juomassa tulen ääressä Moirainen kanssa Aielin autiomaassa – molemmat erinomaisia kohtauksia ja kauden huippuhetkiä). Lan on hyvä esimerkki eräästä tämän sarjan parhaimmasta – tai ainakin minun mielestäni parhaimmasta – piirteestä: Lan, monen muun mieshahmon osalla, ottavat tarinassa suojelijan ja hoivaajan roolin, antavat elämänsä heidän valitsemansa johtajan, usein naisen, käsiin eivätkä itse havittele johtajan asemaa. Lan, Maksim, Ihvon ja muut kaitsijat, Aielien miehet ja niin edespäin. On niin virkistävää seurata tarinaa, jossa perinteiset sukupuoliroolit on käännetty tällä tavoin. Olen suunnattoman heikko malewife-mieshahmoille (oli kyseessä sitten platoninen tai romanttinen malewife – Lan on esimerkiksi Moirainen platoninen malewife, ja Nynaeven romanttinen malewife), ja tässä sarjassa niitä on roppakaupalla. Olen tästä ikuisesti kiitollinen.

Tällä hetkellä Top 5 -hahmoani ovat (tämä ranking vaihtuu jatkuvasti, riippuen fiiliksestäi mutta juuri tällä hetkellä, kirjoittaessani näitä sanoja, Top 5 on tässä): 1) al'Lan Mandragoran, 2) Moiraine Damodred, 3) Nynaeve al'Meara, 4) Mat Cauthon ja 5) Rand al'Thor. Kunniamaininnat haluan antaa Min Farshaw'lle, Lanfearille ja Perrin Aybaralle.

Ajan pyörä on erinomainen sarja monilla tavoin, mutta erityisesti pidän siitä, miten se ei koskaan priorisoi romanttista rakkautta platonisen rakkauden yläpuolelle, vaan keskittyy yhtälailla kaikenlaisiin suhteisiin. Kaksvirran nuoret muodostavat tiiviin ystäväporukan, vaikka ajautuvatkin erilleen kerta toisensa jälkeen. Nynaeve auttaa Matia parhaansa mukaan tämän ongelmien kanssa, Lan kuuntelee Randia ja juttelee tälle heidän harjoitellessaan miekkailua, Lan ja Moiraine ovat viime kauden kriisien jälkeen entistäkin vahvempi tiimi, ja Mat ja Min ovat ihanan hulvaton duo. Rand ajautuu entistä enemmän Lanfearin syliin ja hänen suhteensa Egweneen murtuu (en ollut tästä pahoillani – he eivät mielestäni sovi yhteen), Nynaeve ja Lan kohtaavat toisensa pitkästä aikaa (I LOVE THEM SO MUCH), Moiraine ja Siuan painiskelevat suhteensa hajoamisen kanssa vaikka rakastavat toisiaan yhä, ja Maksimin ja Alannan suhde hajoaa Ihvonin kuollessa traagisesti (tämä kohtaus oli aivan kamala, enkä ole vielääkään toipunut siitä) heidän edessään. Kauden edetessä rakastettunsa menettäneet Maksim ja Alanna pikkuhiljaa alkavat korjata välejään ja muodostaa uudenlaisen dynamiikan – he eivät voi koskaan saada takaisin sitä onnea, jonka he Ihvonin kanssa jakoivat, mutta ehkä he voivat luoda jotain uutta.

Kiinnostavia ystävyyksiä, kiinnostavia romansseja. Romanttisten suhteiden kannalta tämä kausi saa minulta hieman kritiikkiä Perrinin ja Failen osalta – en tuntenut kemiaa heidän välillään ja he olivat vain aika tylsiä. Olin heidän jaksoissaan aina paljon kiinnostuneempi Alannan ja Maksimin suhteen tilasta.

Ajan pyörä on alusta alkaen ollut ihanan monimuotoinen, sateenkaareva ja feministisellä otteella luotu sarja. Tätä sarjaa katsoessa ei tarvitse koko ajan pelätä turhaa seksuaalista väkivaltaa, naisten kehoja tiirailevasti kuvaavaa ylenpalttista alastomuutta tai epämiellyttävää kasuaalia ableismia tai homofobiaa kuten esimerkiksi TV-historian isointa fantasiahittiä, Game of Thronesia, katsoessa. Sarjassa ei myöskään ole vain yhtä tai kahta homohahmoa tai kourallista ei-valkoisia hahmoja, mikä on myöskin niin virkistävää. Tämä maailma tuntuu laajalta – sen kaupunkeihin, aavikoille, teille ja kyliin mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Queer-fanina minua ilahdutti tällä kaudella erityisesti Elaynen ja Aviendhan suhde (en odottanut tätä, mutta ei juma, että olin innoissani kun se tapahtui), Alannan ja hänen kaitsijoidensa dynamiikka, ja se miten katsojalle annettiin tilaisuuksia tulkita Mat Cauthon queerinä. Minusta sarja ainakin selvästi vihjaili Matin olevan bi/pan – en suostu uskomaan että hän olisi hetero. Ehkä olen vain turhan toiveikas, mutta ei, en suostu pyörtämään päätäni. Sarjan naishahmojen kaarti häkellyttää minua aina. On niin harvinaista kohdata näin naispainotteista sarjaa jossa niin monenlaisia, monimutkaisia naishahmoja. Monet sarjat tuntuvat aina priorisoivan mieshahmojensa kehityksen, tarinan ja tunteet, ja jättävät naishahmot aina hieman vähemmälle huomiolle. Representaation näkökulmasta haluan kritisoida tätä kautta hieman siitä, että ne merkittävät hahmot, jotka kuolivat, olivat lähes kaikki mustia. Tämä alkoi hieman finaalissa, Siuanin kuollessa vaikka katsoja johdettiin odottamaan Moirainen menehtyvän, tökkiä, varsinkin kun ottaa huomioon miten usein TV-sarjat priorisoivat valkoiset hahmonsa ja tapattavat ei-valkoiset, erityisesti mustat, hahmonsa. Ajan pyörän showrunner, Rafe Judkins, vihjaili kuitenkin Instagramissaan finaalijakson jälkeen, ettei Siuanin tarina ole ehkä vielä päättynyt – toivoa siis on, että hän voisi palata jotenkin mukaan sarjaan! 

Yksi valitettava piirre Ajan pyörässä on se, että sen kaudet ovat niin lyhyitä. Kaudet ovat kyllä toimivia kokonaisuuksia, eikä jaksoja katsoessa tunnu siltä, että kirjoittajat etenevät rytinällä ja kiireellä läpi juonen – siitä ei tarvitse huolehtia. Haluaisin vaan viettää enemmän aikaa tässä maailmassa ja näiden hahmojen kanssa. Kolmoskaudella esitellään monia uusia, mielenkiintoisia hahmoja, kuten jäätävän pragmaattinen Aes Sedai Elaida, kutkuttavan creepy pahis, Moghedien, ja Elaynen veljet Gawyn ja Galad, mutta tarinassa ei ole aikaa paneutua heihin kaikkiin kunnolla. Gawyn ja Galad erityisesti jäävät vain pieniksi sivuhahmoiksi (vaikkakin heillä oli yksi ikoninen, upea hetki: se, kun Mat pieksee heidät, Andorin miekkamestarit, pelkällä puukepukalla). Se kertoo jotain sarjan laadusta, että yksi suurimmista kritiikeistäni on se, ettei sitä ole enemmän. Ymmärrän, että tämä on varmasti todella kallis sarja tehdä (sen näkee mm. sarjan tehosteiden, lavasteiden ja puvustuksen laadusta), mutta, voi, kunpa joka kaudella olisi edes 10 jaksoa!

Annan tälle kaudelle 4,5/5 tähteä. Se ei ollut kaikin puolin täydellinen. Perrin ja Faile olivat tylsiä ja olin hieman pettynyt siihen miten jotkut hahmot, esimerkiksi Galad, adaptoitiin kirjoista. Siuanin hahmon kuolema oli yllättävä ja lähes inhottavan raaka, ja olen hieman hämmentynyt tästä valinnasta, ottaen huomioon sen, että Siuanin tarina menee kirjassa eri tavalla. Tanchicon juoni loppui ehkä hieman töksähtävästi – hahmot tuntuivat vain luovuttavan kaulapannan ja rannekorujen kanssa ja lähtevän kotiin. Mutta vaikka en ollut kaikkeen 100% tyytyväinen, olin innoissani istuessani katsomaan jokaista jaksoa, koin valtavia tunnemyrskyjä ja rakastuin sarjan maailmaan ja hahmoihin entistäkin enemmän. Tämä kausi antoi minulle The Hills of Tanchicon, ja monta kohtausta, jossa Lan oli joko paidatta tai paita auki (what can I say, I am a weak hoe). Siksi se, vioistaan huolimatta, ansaitsee 4,5/5 tähteä.

Jään odottamaan kuumeisesti ja päivä päivältä kasvavan paniikin vallassa uutisia sarjan neljännestä kaudesta.

Historiallisia tarinoita – sydänsuruja, rakkautta ja menetystä

Olen lyhykäisen historioitsijanurani aikana ehtinyt törmätä vaikka minkälaisiin historiallisiin tapahtumiin, tarinoihin ja hahmoihin. Historia on usein fiktiota ällistyttävämpää, ja löydän itseni jatkuvasti pudistamasta päätäni ja ihmettelemässä miten jokin tapahtuma on todella voinut tapahtua, miten se ei ole vain jonkun keksimää. Tässä postauksessa haluan esitellä muutaman mieleeni painuneen historiallisen tarinan, joiden ajatteleminen saa minut aina herkistymään. Tämä lista olisi voinut olla vaikka kuinka pitkä, mutta ehkä kerron teille joskus lisää tarinoita menneisyyden ihmisten liikuttavista kokemuksista. 

Tässä on viisi tarinaa surusta, menetyksestä ja rakkaudesta.

PS. Kyllä, nimesin kaikki tämän postauksen osat musikaalibiisien mukaan. Miksi? Mieli teki.

Something Just Broke – kuninkaalliset veljekset

Ranskan (ehkäpä kuuluisin) kuningas Louis XIV:n – joka tunnetaan paremmin lempinimellään Aurinkokuningas – ja hänen pikkuveljensä Philippe, Orléansin herttuan (joka tunnetaan myös omalla lempinimellään Monsieur), sanotaan olleen läheisiä, vaikka heidän välejään varjostikin riidat ja selkkaukset, sekä heidän erilainen asemansa hovissa. Heidän vanhemmilleen – joiden liitto ei ollut onnellinen – oli syntynyt vain kaksi lasta, joten muita sisaruksia Louisilla ja Philippellä ei ollut. Heidän isänsä, Louis XIII, kuoli poikien ollessa vielä lapsia, vuonna 1643, ja heidän äitinsä, Anna Itävaltalainen, menehtyi vuonna 1666.

Vuonna 1701 veljesten suhde oli jälleen kerran koetuksella. Kesäkuussa, tai siinä  main, heidän kerrotaan riidelleen muunmuassa perimysasioista ja Philippen pojan, Philippe II:n, käytöksestä. Vain vähän aikaa myöhemmin, päivällistäessään poikansa kanssa, Philippe sai vakavan sairauskohtauksen ja kuoli. Hän oli 60-vuotias. Kun Louis kuuli veljensä kuolemasta, hänen kerrotaan sanoneen: "En voi uskoa, että en tule enää koskaan näkemään veljeäni". Hänen sanotaan olleen syvästi järkyttynyt ja itkeneen. Emme voi tietenkään koskaan todella tietää mitä Louis ajatteli tai millainen veljesten suhde oli Philippen kuoleman hetkellä (tai oliko Louisin kuuluisa lausahdus todella jotain, mitä hän sanoi), mutta veljesten elämästä ja suhteesta lukiessa välittyy kuva hankalasta, mutta läheisestä suhteesta, joka katkesi järkyttävällä ja yllättävällä tavalla.

Louis XIV on monia asioita – Aurinkokuningas, Ranskan pitkäaikaisin hallitsija ja ehdottoman itsevaltiuden symboli – mutta hän oli myös isoveli, joka riidoista huolimatta rakasti veljeään ja menetti tämän, ydinperheensä ainoan jäljellä olevan jäsenen, yllättäen. Olen itse hyvin läheinen sisarusteni kanssa ja ajatus siitä, että yksi heistä menehtyisi yllättäen, vieläpä juuri riideltyämme, on karmaisevaa. Siksi tämä tarina koskettaa minua aina. 

Ohessa oleva maalaus kuvaa Louis''ta (vasemmalla) ja Philippeä (oikealla) lapsina (Portrait de Louis XIV avec son frère Philippe, duc d'Orléans, tous dex enfants, Charles Beaubrun / Henry Beaubrun nuorempi, 1645).

This World Will Remember Us – Aleksanterin urhea ratsu

Ihmiset ovat aina rakastaneet lemmikkejään, ja rakkaan lemmikin menetys on aina ollut kamala asia. Mutta vain harva meistä on ollut asemassa, joka on sallinut meidän ikuistaa rakkautemme ja surumme pystyttämällä menehtyneelle, rakkaalle eläimelle oman kaupungin. 

Antiikin ajan Makedonian valloittajakuningas Aleksanteri Suuren kerrotaan kohdanneen vauhkoontuneen, pelokkaan ja aggressiivisen mustan hevosen, Bukefaloksen (jonka nimi tarkoittaa "härkäpäinen"), ollessaan vielä poika. Kukaan ei saanut hevosta rauhoittumaan, mutta Aleksanteri oivalsi, että hevonen säikkyi varjoaan. Aleksanteri pyysi isältään lupaa saada lähestyä hevosta, ja muiden tuhahdellessa epäillen, että tämä pojankoltiainen – vaikka prinssi olikin – voisi onnistua siinä missä Makedonian soturimiehet epäonnistuivat. Aleksanteri houkutteli Bukefaloksen kääntymään niin, ettei se voinut enää nähdä varjoaan ja nousi sitten rauhoittuneen eläimen selkään. Siitä alkoi Bukefaloksen koko pitkän elämän kestänyt ystävyys. Urhea, uskollinen heppa seurasi Aleksanteria Persiaan sotaretkelle ja menehtyi, tarinoiden mukaan, taistelussa Hydaspes-joella. Ikuistaakseen rakkaan hevosensa, Aleksanteri perusti kaupungin, Bukefalan, lähelle Hydaspes-jokea.

Oheinen kuva on Aleksanteri Suuren erään seuraajan (heitä oli useampikin), Seleukos I Nikatorin, painattama kolikko, joka kuvaa Bukefalosta. Huomaa hevosen päässä olevat sarvet – ne ovat viittaus hänen nimensä merkitykseen!

No One Mourns the Wicked – äiti tyttärensä rinnalla

Rooman keisari Claudiuksen vaimo Messalina on yksi antiikin Rooman pahamaineisimpia naisia. Se, miten hänen maineensa on täysin mustattu ja tuhottu vuosisatoina hänen kuolemansa jälkeen on karmaisevaa – tarinat hänen seksuaalisesta holtittomuudestaan, äärimmäisestä julmuudestaan ja paholaismaisesta luonteestaan ovat, mitä luultavimmin, suurimmalta osin keksittyjä, mutta siitä huolimatta ne ovat jääneet kollektiiviseen muistiimme, juurtuneet osaksi historian kerrontaa. Messalinan maine ja se, miten hänestä on kirjoitettu saa minut vihaiseksi ja surulliseksi, mutta haluan tässä kuitenkin nostaa esille yhden pienen hetken Messalinan elämästä, joka kirpaisee aina kun ajattelen sitä. 

Claudius oli saanut kuulla Messalinan pettäneen hänet hänen ollessaan poissa Roomasta. Hän oli kuitenkin antamaisillaan Messalinalle mahdollisuuden selittää tekonsa, mutta hänen luottomiehensä Narcissuksen sanotaan huijanneen keisarin sotilaita ja sanoneen heille keisarin päättäneen mestauttaa vaimonsa välittömästi – hän ei halunnut antaa Messalinalle, jota Claudius kuulemma rakasti lähes ylenpalttisesti, aikaa manipuloida keisaria. Kun keisarin miehet löysivät pelokkaan Messalinan, he näkivät tämän vieressä Domitia Lepidan, Messalinan äidin. Messalina ei kyennyt tappamaan itseään (itsemurha oli Roomassa "kunniakkaampi" tapa kuolla kuin mestaus) joten keisarin miehet surmasivat hänet – hänen äitinsä silmien edessä. Sanotaan, ettei Messalina ollut äitinsä kanssa läheinen, mutta Domitia Lepida oli tullut tyttärensä luokse tämän synkimmällä hetkellä. En voi kuvitella miltä Domitia Lepidasta oli tuntunut katsoa tyttärensä surmaa, mutta tavallaan olen iloinen, että hän oli Messalinan luona tämän viimeisinä hetkinä. Messalina, josta tuli Rooman parjatuin nainen ja jonka muisto pyrittiin tuhoamaan, ei kuollut ihan yksin.

Oheinen kuva on Fernand Lematten The Death of Messalina (1870) – huomatkaa, miten Domitia Lepida yrittää suojata tytärtään.

Goodbye Love – kuningas ja näyttelijätär

Restauraation ajan Englannissa köyhissä oloissa syntynyt Nell Gwyn koki lähes satumaisen tuhkimotarinan.  Näyttelijättärenä itsensä elättänyt (hän oli uraauurtava naisnäyttelijä, yksi ensimmäisiä comedienneja Englannissa) Nell tapasi Englannin kuninkaan, Charles II:n, noin vuonna 1667 ja 1668 lähtien he pitivät yhtä aina kuninkaan kuolemaan, vuonna 1685, asti. Charlesilla oli monia rakastajattaria, mutta Nellin sanotaan olleen hänen suosikkinsa. Nell oli hauska, nokkela, uhmakas ja häpeilemätön – kuningasta tuntui viehättävän se, ettei Nell teeskennellyt hienostunutta vaan oli rehdisti oma itsensä, rosoinen katujen kasvatti ja räväkkä taiteilija. He saivat kaksi lasta, Charlesin ja Jamesin. 

Kun Charles sairastui vuonna 1685 ja hänen kuolemansa alkoi tuntua vääjäämättömältä, Nellin kerrotaan yrittäneen päästä tapaamaan pitkäaikaista rakastajaansa vielä yhden kerran, sanoakseen hyvästit. Ovi kuninkaan kammariin – jossa hän oli viettänyt niin paljon aikaa melkein kahden vuosikymmenen ajan – pysyi kuitenkin kiinni. Sanotaan, ettei Nelliä päästetty kuolevan kuninkaan uokse koska hänellä ei ollut tarpeeksi korkeaa arvonimeä. Charles ei ollut antanut Nellille aatelisarvoa kuten muille rakastajattarilleen (oletettavasti Nellin syntyperän takia) mutta hän oli mahdollisesti suunnitellut antavansa sellaisen ennen kuolemaansa – hän ei vaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa. Nell ei saanut viettää viimeistä hetkeä Charlesin kanssa, mikä on jo itsessään surullista, mutta vielä ankeammaksi sen tekee se, että Charlesin viimeisen sanojen sanotaan olleen pyyntö hänen veljelleen (ja perijälleen) suojella Nelliä: "Let not poor Nelly starve".

Oheinen kuva lähikuva Edward Matthew Wardin maalaus Charles II (1630–1685) and Nell Gwyn (1650–1687) vuodelta 1854.

Best of Wives and Best of Women – ikävöivä aviomies

Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. nainen, joka tunnetaan nimellä Turia (hänen oikea nimensä ei ole säilynyt), menehtyi. Hän oli naimisissa aviomiehensä kanssa 40 vuotta. Vaimoaan syvästi rakastanut aviomies ikuisti surunsa kahteen suureen muistolaattaan, joista on meille säilynyt vain palasia. Mitä jäljellä on, hajanaisuudestaan huolimatta, pisin antiikin Rooman ajoilta säilynyt henkilökohtainen muistoteksti. Muistotekstissään mies kertoo vaimonsa hellästä luonteesta, ahkeruudesta ja uskollisuudesta, sekä siitä, kuinka hän pelasti miehensä useampaankin otteeseen tämän ajautuessa poliittisiin selkkauksiin, jopa kuolemanrangaistuksen uhan alle. Hän julistaa vaimonsa pelastaneen hänen henkensä.

Pariskunnan rakkautta varjosti kuitenkin yksi asia, josta Turian aviomies avautuu muistotekstissä: lapsettomuus. Rooman aikaan lapsien, perijöiden, saaminen oli elintärkeää ja jokaisen vaimon tärkein ja suurin velvollisuus. Mies kertoo Turian ehdottaneen, lapsettomuutensa piinaamana, jopa avioeroa, jotta mies voisi saada tarvitsemansa perillisen uuden naisen kanssa. Tämä ei olisi ollut outoa, Roomalaiset erosivat jatkuvasti, erityisesti lapsettomuuden takia. Mies kuitenkin kirjoittaa järkyttyneensä – mikään, ei edes lapsettomuus, olisi voinut saada häntä hylkäämään rakastamaansa vaimoa. Hän jatkaa, sanoen, että toivoi aina kuolevansa ensin, jotta hänen ei olisi tarvinnut elää ilman Turiaa ja surra näin. Aivan tekstin lopussa, aviomies sanoo (lainaan Erik Wistrandin käännöstä): "The conclusion of my speech will be that you deserved everything but that it did not fall to my lot to give you everything I ought; Your last wishes I have regarded as law––"

Antiikin Roomassa avioliittoja solmittiin vain harvoin rakkaudesta. Ne olivat, ennen kaikkea, poliittisia ja taloudellisia sopimuksia perheiden välillä. Turian ja hänen miehensä rakkaustarina kaikkine villeine käänteineen muistuttaa meitä siitä, että oli kuitenkin olemassa myös pareja, jotka rakastivat toisiaan. Turian mies rakasti vaimoaan, joka tuntui olleen kaikinpuolin tavallinen nainen ja vaimo, niin paljon, että hän hakkautti tunteensa kiveen ja pystytti rakkautensa kaikkien nähtäväksi Via Appian varrelle. Luulen, että hän olisi iloinen, jos tietäisi, että vielä tuhansia vuosia myöhemmin, me tiedämme miten hieno nainen Turia oli.

Oheinen kuva on fragmentti Laudatio Turiae -muistokivistä.

The Jungkook "Golden" Book Tag (Original)

Tänään on aika esitellä uusin itse kehittelemäni book tag!

Kuten aina, olen luonut tagini jonkun minulle tärkeän asian pohjalta – en ole myöskään törmännyt tällaiseen tagiin missään muualla internetissä. Tämä kirja-tag perustuu eteläkorealaisen megasuositun bändin, BTS:n, nuorimmaisen, ihanaisen ja taitavan Jungkookin ensimmäisen soololevyn Goldenin biiseihin. Fun fact: minun ja JK:n syntymäpäivien välillä on vain pari päivää ja olemme syntyneet vielä samana vuonnakin! Kuten kaikki BTS:n poikien soololevyt, myös Golden on erinomaista kuunneltavaa. Suosikkibiisini ovat Seven (Explicit Ver.), Hate You, Standing Next To You ja Shot Glass of Tears.

1. "I wanna see it, in motion, in 3D" – 3D: A book you want to see film / TV adaptation of. / Kirja, josta haluaisit TV- tai leffa-adaptaation.

Susan Stokes-Chapmanin historiallinen, kreikkalaisen mytologian Pandora-hahmon myyttiin nojaava romaani Pandora kertoo Dorasta, joka asuu ankean antiikkikauppias-setänsä kanssa ja unelmoi urasta korujen suunnittelijana ja tekijänä. Sedän kauppaan ilmaantuu eräänä päivänä outo laatikko, jonka sisällä on vaasi. Dora palkkaa avukseen nuoren akateemikon, Edwardin, ja yhdessä he alkavat selvittää vaasin mysteeriä. Kun luin Pandoraa, kuvittelin mielessäni kuinka näyttävä elokuva se voisi olla hienoine, historiallisine pukuineen, antiikkiesineineen ja niin edespäin. Tykkään historiallisista leffoista, joissa on mukana hitunen magiaa ja mytologiaa, joten jos Pandorasta tehtäisiin leffa, singahtaisin riemuissani Finnkinoon katsomaan sen.

2. "Love me at my lowest / I'll love you when you're barely holdin' on" – Closer to You: A book that helped you at a difficult time in your life. / Kirja, joka auttoi sinua hankalana aikana.

Olin vuoden kansanopistossa, jossa suoritin historian perusopinnot. Opinnot oli kivoja, mutta kaikki muu vuodessa menikin sitten aikalailla päin mäntyä. Mielenterveyteni mureni pahemmin kuin koskaan aiemmin. Moni kirja auttoi minua selviytymään tuosta vuodesta. Yksi niistä oli Mackenzi Leen The Gentleman's Guide to Vice and Virtue, jossa seurataan kaoottisen aatelispojan Montyn seikkailua halki Euroopan hänen happaman nörtti-siskonsa ja parhaan ystävänsä ja palavan rakkautensa kohteen Percyn kanssa (he ovat ihana, hulvation trio!). TGGTVAV on yhä yksi suosikkikirjoistani ja olen ikuisesti kiitollinen sille kaikesta siitä ilosta jonka se minulle antoi tuona hyvin vaikeana aikana elämässäni. 

3. "Monday, Tuesday, Wednesday, Thursday, Friday (seven days a week / Every hour, every minute, every second" – Seven (Explicit Ver.): A book that consumed you utterly. / Kirja, joka lumosi sinut täysin.

Terhi Tarkiaisen esikoisteos Pure mua on hulvaton ja ihanan kaistapäinen tarina Annasta, joka saa rikkailta snobi-vanhemmiltaan 30-vuotislahjaksi ikioman vampyyrin, jolla hän saa tehdä ihan mitä haluaa. Tarina imaisi minut mukaansa heti ensimmäisellä sivulla ja en millään malttanut lopettaa sen lukemista. Anna ja kirjan kaksi keskeistä vampyyria, Vlad ja Kalma, olivat kaikki loistavia hahmoja, ja pidin siitä miten kirjassa tasapainoteltiin tragedian ja komedian välillä. Tarkiaisen teksti sai minut hekottamaan ääneen julkisessa tilassa (pyydän täten anteeksi kaikilta kampukseni kahvilan muilta kahvittelijoilta).

4. "You know it's deeper than the rain / It's deeper than the rain / When it's deep like DNA / Something they can't take away" – Standing Next to You: A book that is, in some way, a part of you. / Kirja, joka on, jollain tavalla, osa sinua.

Jokaikinen kirja jonka luen jättää minuun jonkinlaisen jäljen – se voi olla hyvin pieni tai jättimäinen, mutta jälki mikä jälki. Eräs kirja, jonka koen muovanneen minua ihmisenä ja lukijana ja jättäneen minuun ikuisen polttomerkin, on Carlos Ruiz Zafónin mestarillinen Tuulen varjo. Luin tämän upean historiallisen, Barcelonaan sijoittuvan romaanin lukiossa ja rakastuin siihen välittömästi (kiitos kirjavinkistä kuuluu isosisarukselleni). Zafónin teksti on unenomaista ja koukuttavaa, ja hänen tarinansa hurmasi minut synkkyydellään ja intohimollaan. Olen lukenut sen vain kerran tuolloin lukiossa, mutta muistan yhä elävästi millaista sitä oli lukea ja kuinka vahvan tunnereaktion se minussa herätti. Luin kirjat jatko-osat osaa samanlaisessa huumassa, mutta Tuulen varjolla on sydämessäni erityinen paikka ja on yhä suosikkini sarjasta.

5. "And are we falling in love? Say yes or no / Yes or no, yes or no / Are you thinking 'bout us?" – Yes or No: A book where the couple took ages to figure out their feelings. / Kirja, jossa parilla kesti ikuisuus tajuta tunteensa.

Jane Austenin Emma on erinomainen esimerkki teoksesta, jossa pääparin molemmat osapuolet ovat niin pöhköjä, että he tajuavat rakastavansa toisiaan vasta kun ovat menettämäisillään toisensa. Sitä ennen molemmat elävät oudossa kuplassa, jossa kuvittelevat vain olevansa hyviä ystävyksiä. Emma ja Knightley ovat ihania, mutta rakkaudessa älykkäiksi heitä ei millään ilveellä voi kuvata. Emma on loistava friends-to-lovers -rakkaustarina, jossa on ihanan romanssin ohella myös monia ikimuistoisia sivuhahmoja, hulvattomia kommelluksia ja Austenille ominaista purevaa huumoria.

6. "Even if your stars collide and you're light years away / I'll be the same, I'll be the same / Tell me if my stars collide and I'm light years away / Would you do the same?" – Please Don't Change: A book about star-crossed lovers. / Kirja, jossa on tähtiinkirjoitettu, onneton rakkaustarina.

Rebecca Capraran Spin on uusi versio kreikkalaisen mytologian Arachnen tarinasta. Arachne esiintyy, ainakin tietääkseni, vain yhdessä tarinassa, jossa hän ylimielisyydessään haastaa Athenan kutomiskilpailuun. Caprara antaa Arachnelle taustatarinan, perheen, luonteen ja rakkaustarinan. Sanoisin, että Spin on ennen kaikkea Arachnen kasvutarina – romanssi jää siis vähemmälle huomiolle – mutta Arachnen ja Celandinen tarina varmasti viehättää kaikkia, jotka haluavat elämäänsä vähän haikeaa romantiikkaa, ensirakkauden huimaa ja hellää sapfolaista meininkiä.

7. "So I'm gonna hate you, I'm gonna hate you / Paint you like the villain that you never were" – Hate You: A book with a misunderstood / villainised character. / Kirja jossa on väärinymmärretty tai pahikseksi leimattu hahmo.

Durian Sukegawan kauniisti kirjoitettu, Tokiolaiseen dorayaki-puotiin sijoittuva Sweet Bean Paste kertoo entisestä vangista, joka koettaa aloittaa elämänsä uudelleen ja vanhasta rouvasta, joka on tullut vuosia yhteiskunnan kaltoinkohtelemaksi. Tokue sairastui nuorena Hansenin tautiin ja joutui, kuten kaikki tautia sairastavat joutuivat 1900-luvun Japanissa, suljetuksi karanteeniin vuosikymmeniksi. Romaani syventyy siihen millaista Tokuen oli kasvaa tällaisessa ympäristössä, menettää perheensä ikuiseksi ja elää elämänsä tämän taudin merkitsemänä ja ihmisten pelkäämänä. Ihmiset pitävät häntä yhä vaarallisena, huolimatta siitä, että hän ei ole vuosikymmeniin voinut levittää Hansenin tautia. Sweet Bean Paste oli osuva, haikea kuvaus ennakkoluuloista, pelon voimasta ja siitä, kuinka helposti me demonisoimme normaalista poikkeavia ihmisiä.

8. "Oh, I hoped you'd find somebody, I hope you know that somebody ain't me" – Somebody: A book that's just not for you. / Kirja, joka ei vain ole sinua varten.

Vivian Conroyn cozy crime -romaani Mystery in Provence oli ihan ookoo ja viihdyttävä, mutta ei mitään sen kummempaa tai suurempaa. Kun sain kirjan loppuun, laitoin sen heti kierrätyspinkkaan ja vain viikkoa myöhemmin olin jo unohtanut hahmojen nimet ja kirjan olennaisimmat tapahtumat. En aio siis jatkaa sarjan parissa, vaikka idea nuoresta naissalapoliisista tutkimassa murhia ympäri Eurooppaa on hauska ja on mahdollista, että ensimmäisen kirjan jälkeen sarjan laatu paranee. Tavallaan ymmärrän missä sarjan suosio piilee, mutta se ei vain ole minun juttuni.

9. "And he told me, 'Walk that walk alone / And talk that talk, you know / Cause you don't need no one to dance" – Too Sad to Dance: A book where someone finds independence. / Kirja, jossa joku oppii itsenäiseksi.

Huippusuositun Amanda Lovelacen esikoisteos Tässä prinsessa pelastaa itsensä on itsenäistymistä ja oman voiman, rohkeuden ja itsevarmuuden löytämistä käsittelevä runoteos, jossa hyödynnetään klassista prinsessa-tarinoiden kuvastoa. Tällä kertaa prinsessa ei kuitenkaan odota prinssiä, joka pelastaisi hänet tornista tai pahalta äitipuodelta, vaan keksii itse keinon taistella tiensä vapauteen. Lovelacen runous ei ole kovinkaan monimutkaista – monet kutsuvat häntä ns. Instagram-runoilijaksi – mutta muistan tykänneeni tästä kirjasta ja nauttineeni sen voimaannuttavista teemoista.

10. "Tell me, am I ever gonna feel again? / Tell me, am I ever gonna feel again? Got a shot glass full of tears / Drink, drink, drink, say cheers" – Shot Glass of Tears: A book where a character goes through unimaginable loss. / Kirja, jossa on hahmo, joka kokee käsittämättömän menetyksen.

Euripideen tragedia Hecabe on yksi karmaisevimmista tarinoista, jonka olen koskaan lukenut. Näytelmän päähenkilö, kreikkalaisten sotilaiden tuhoaman Troijan kuningatar Hecabe, on tarinan alkaessa menettänyt kotinsa, aviomiehensä ja useamman lapsen. Hänen kaksi tytärtään ovat yhä hengissä, samoin kuin hänen turvaan lähettämänsä poikansa. Tragedian edetessä Hecabe menettää kuitenkin kaikki perheenjäsenensä, tavalla tai toisella. Muistan, että koin fyysistä kuvotusta lukiessani tätä hirvittävää – mutta ah, niin upeasti kirjoitettua – tragediaa. Hecaben suru, hänen verinen kostonsa ja hänen läpeensä toivoton tulevaisuutensa rikkoivat minut.