TV-arvio: Ajan pyörä, kausi 3

Ihan alkuun, varoituksen sananen! Tämä arvio sisältää spoilereita kolmoskaudelta!

"Make them believe in you, and they will follow you to the ends of the earth."

Ajan pyörä on yksi laadukkaimmista fantasiasarjoista ikinä. Se on visuaalisesti näyttävä, hyvin kirjoitettu ja sen näyttelijät tekevät kaikki loistoduunia. Jokainen kausi on myös minusta ollut aina edellistä parempi. Tällä kaudella katsoja pääsee tutustumaan uusiin kulttuureihin (Aielit ja Tanchicon ränskä kaupunki) ja jopa kurkistamaan entistäkin enemmän maailman menneisyyteen, kiitos Randin trippailun Rhuideanissa. Ajan pyörä ei vaivaudu selittämään kaikkea puhki, vaan luottaa katsojaansa ja antaa tämän itse pohtia näkemäänsä, mikä tekee sarjan fantastisimmista tapahtumista sitäkin kiehtovampia. Minua turhauttaa aina, jos katsojaa kohdellaan hölmönä ja kaikki selitetään rautalangasta vääntäen. Kaudella on myös eeppisiä taistelukohtauksia (esimerkiksi jakso 7 ja Moirainen ja Lanfearin mittelö finalessa), hienosti luotuja erikoistehosteita ja yksi kovimmista bangereista, jonka olen koskaan kuullut, The Hills of Tanchico. Olen luupittanut tuota veisua tauotta siitä asti, kun ensi kerran kuulin sen. Harva asia tekee minut yhtä iloiseksi kuin fantasiatavernojen bardien laulut.

Hahmot kehittyvät kolmoskaudella mukavasti. Sanoisin, että lähes kaikilla olennaisilla hahmoilla oli kaudella joku kohta, joka sai minut joko herkistelemään tai ajattelemaan "wow, mikä hahmo". Erityisesti nautin Randin tarinasta ja siitä, miten hän poukkoilee hetki hetkeltä lähemmäs järisyttävää kohtaloaan ja koettaa parhaansa mukaan vastustaa voimiensa synkempiä puolia ja niiden viettiä. Hän on eeppinen hahmo ja tekee kaikkea coolia, mutta hän on myös pelkkä hupsu, hömelö farmipoika tuppukylästä keskeltä ei mitään ja juuri sen takia häntä ei voi kuin rakastaa. Hän ei halua olla paha tai hullu tai valittu, mutta hän ei voi kohtalolleen mitään. Rand teki tällä kaudella monia cooleja juttuja, mutta ikimuistoisin hänen kohtauksistaan oli tuo kuudennen jakson traumatisoiva hetki, kun hän aiheuttaa voimillaan viattoman pienen lapsen kuoleman ja itkien ja huutaen paiskoo tämän pientä ruumista voimillaan, yrittäen palauttaa sen henkiin. Josha Stradowski oli todella, todella upea tuossa kohtauksessa. Randin ohella haluan korostaa myös Moirainen, Perrinin, Alannan ja Maksimin tarinoita ja kehitystä. Oli ihana, esimerkiksi, nähdä Perrinin puolustavan Kaksvirtaa ja nousevan kotikylänsä sankariksi (hän on ihana sankari siksi, ettei hän näe itseään sankarillisena tai hamua sen suurempaa kunniaa tai mainetta – hän haluaa vain tehdä sen mikä on oikein ja auttaa viattomia). 

Lempihahmoni on yhä Lan – sitä paikkaa ei kukaan voi häneltä viedä, onhan hän the sexiest man who ever walked the earth ja juuri sellainen mieshahmo josta minä pidän. Vaadin kanssakatselijoitani useammankin kerran pysäyttämään jakson, jotta saatoin huutaa tyynyyni ja purkaa tunteitani, joiden kanssa Lan nappisilmineen leikitteli. Lanin kaksi olennaisinta suhdetta – hänen syvä, platoninen siteensä Moiraineen, ja hänen kaunis, hellä romanssinsa Nynaeven kanssa – saivat molemmat aikansa parrasvaloissa. Ne molemmat myös särkivät sydämeni pieniksi palasiksi (Lan antamassa Nynaevelle sormuksen ja Lan juomassa tulen ääressä Moirainen kanssa Aielin autiomaassa – molemmat erinomaisia kohtauksia ja kauden huippuhetkiä). Lan on hyvä esimerkki eräästä tämän sarjan parhaimmasta – tai ainakin minun mielestäni parhaimmasta – piirteestä: Lan, monen muun mieshahmon osalla, ottavat tarinassa suojelijan ja hoivaajan roolin, antavat elämänsä heidän valitsemansa johtajan, usein naisen, käsiin eivätkä itse havittele johtajan asemaa. Lan, Maksim, Ihvon ja muut kaitsijat, Aielien miehet ja niin edespäin. On niin virkistävää seurata tarinaa, jossa perinteiset sukupuoliroolit on käännetty tällä tavoin. Olen suunnattoman heikko malewife-mieshahmoille (oli kyseessä sitten platoninen tai romanttinen malewife – Lan on esimerkiksi Moirainen platoninen malewife, ja Nynaeven romanttinen malewife), ja tässä sarjassa niitä on roppakaupalla. Olen tästä ikuisesti kiitollinen.

Tällä hetkellä Top 5 -hahmoani ovat (tämä ranking vaihtuu jatkuvasti, riippuen fiiliksestäi mutta juuri tällä hetkellä, kirjoittaessani näitä sanoja, Top 5 on tässä): 1) al'Lan Mandragoran, 2) Moiraine Damodred, 3) Nynaeve al'Meara, 4) Mat Cauthon ja 5) Rand al'Thor. Kunniamaininnat haluan antaa Min Farshaw'lle, Lanfearille ja Perrin Aybaralle.

Ajan pyörä on erinomainen sarja monilla tavoin, mutta erityisesti pidän siitä, miten se ei koskaan priorisoi romanttista rakkautta platonisen rakkauden yläpuolelle, vaan keskittyy yhtälailla kaikenlaisiin suhteisiin. Kaksvirran nuoret muodostavat tiiviin ystäväporukan, vaikka ajautuvatkin erilleen kerta toisensa jälkeen. Nynaeve auttaa Matia parhaansa mukaan tämän ongelmien kanssa, Lan kuuntelee Randia ja juttelee tälle heidän harjoitellessaan miekkailua, Lan ja Moiraine ovat viime kauden kriisien jälkeen entistäkin vahvempi tiimi, ja Mat ja Min ovat ihanan hulvaton duo. Rand ajautuu entistä enemmän Lanfearin syliin ja hänen suhteensa Egweneen murtuu (en ollut tästä pahoillani – he eivät mielestäni sovi yhteen), Nynaeve ja Lan kohtaavat toisensa pitkästä aikaa (I LOVE THEM SO MUCH), Moiraine ja Siuan painiskelevat suhteensa hajoamisen kanssa vaikka rakastavat toisiaan yhä, ja Maksimin ja Alannan suhde hajoaa Ihvonin kuollessa traagisesti (tämä kohtaus oli aivan kamala, enkä ole vielääkään toipunut siitä) heidän edessään. Kauden edetessä rakastettunsa menettäneet Maksim ja Alanna pikkuhiljaa alkavat korjata välejään ja muodostaa uudenlaisen dynamiikan – he eivät voi koskaan saada takaisin sitä onnea, jonka he Ihvonin kanssa jakoivat, mutta ehkä he voivat luoda jotain uutta.

Kiinnostavia ystävyyksiä, kiinnostavia romansseja. Romanttisten suhteiden kannalta tämä kausi saa minulta hieman kritiikkiä Perrinin ja Failen osalta – en tuntenut kemiaa heidän välillään ja he olivat vain aika tylsiä. Olin heidän jaksoissaan aina paljon kiinnostuneempi Alannan ja Maksimin suhteen tilasta.

Ajan pyörä on alusta alkaen ollut ihanan monimuotoinen, sateenkaareva ja feministisellä otteella luotu sarja. Tätä sarjaa katsoessa ei tarvitse koko ajan pelätä turhaa seksuaalista väkivaltaa, naisten kehoja tiirailevasti kuvaavaa ylenpalttista alastomuutta tai epämiellyttävää kasuaalia ableismia tai homofobiaa kuten esimerkiksi TV-historian isointa fantasiahittiä, Game of Thronesia, katsoessa. Sarjassa ei myöskään ole vain yhtä tai kahta homohahmoa tai kourallista ei-valkoisia hahmoja, mikä on myöskin niin virkistävää. Tämä maailma tuntuu laajalta – sen kaupunkeihin, aavikoille, teille ja kyliin mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Queer-fanina minua ilahdutti tällä kaudella erityisesti Elaynen ja Aviendhan suhde (en odottanut tätä, mutta ei juma, että olin innoissani kun se tapahtui), Alannan ja hänen kaitsijoidensa dynamiikka, ja se miten katsojalle annettiin tilaisuuksia tulkita Mat Cauthon queerinä. Minusta sarja ainakin selvästi vihjaili Matin olevan bi/pan – en suostu uskomaan että hän olisi hetero. Ehkä olen vain turhan toiveikas, mutta ei, en suostu pyörtämään päätäni. Sarjan naishahmojen kaarti häkellyttää minua aina. On niin harvinaista kohdata näin naispainotteista sarjaa jossa niin monenlaisia, monimutkaisia naishahmoja. Monet sarjat tuntuvat aina priorisoivan mieshahmojensa kehityksen, tarinan ja tunteet, ja jättävät naishahmot aina hieman vähemmälle huomiolle. Representaation näkökulmasta haluan kritisoida tätä kautta hieman siitä, että ne merkittävät hahmot, jotka kuolivat, olivat lähes kaikki mustia. Tämä alkoi hieman finaalissa, Siuanin kuollessa vaikka katsoja johdettiin odottamaan Moirainen menehtyvän, tökkiä, varsinkin kun ottaa huomioon miten usein TV-sarjat priorisoivat valkoiset hahmonsa ja tapattavat ei-valkoiset, erityisesti mustat, hahmonsa. Ajan pyörän showrunner, Rafe Judkins, vihjaili kuitenkin Instagramissaan finaalijakson jälkeen, ettei Siuanin tarina ole ehkä vielä päättynyt – toivoa siis on, että hän voisi palata jotenkin mukaan sarjaan! 

Yksi valitettava piirre Ajan pyörässä on se, että sen kaudet ovat niin lyhyitä. Kaudet ovat kyllä toimivia kokonaisuuksia, eikä jaksoja katsoessa tunnu siltä, että kirjoittajat etenevät rytinällä ja kiireellä läpi juonen – siitä ei tarvitse huolehtia. Haluaisin vaan viettää enemmän aikaa tässä maailmassa ja näiden hahmojen kanssa. Kolmoskaudella esitellään monia uusia, mielenkiintoisia hahmoja, kuten jäätävän pragmaattinen Aes Sedai Elaida, kutkuttavan creepy pahis, Moghedien, ja Elaynen veljet Gawyn ja Galad, mutta tarinassa ei ole aikaa paneutua heihin kaikkiin kunnolla. Gawyn ja Galad erityisesti jäävät vain pieniksi sivuhahmoiksi (vaikkakin heillä oli yksi ikoninen, upea hetki: se, kun Mat pieksee heidät, Andorin miekkamestarit, pelkällä puukepukalla). Se kertoo jotain sarjan laadusta, että yksi suurimmista kritiikeistäni on se, ettei sitä ole enemmän. Ymmärrän, että tämä on varmasti todella kallis sarja tehdä (sen näkee mm. sarjan tehosteiden, lavasteiden ja puvustuksen laadusta), mutta, voi, kunpa joka kaudella olisi edes 10 jaksoa!

Annan tälle kaudelle 4,5/5 tähteä. Se ei ollut kaikin puolin täydellinen. Perrin ja Faile olivat tylsiä ja olin hieman pettynyt siihen miten jotkut hahmot, esimerkiksi Galad, adaptoitiin kirjoista. Siuanin hahmon kuolema oli yllättävä ja lähes inhottavan raaka, ja olen hieman hämmentynyt tästä valinnasta, ottaen huomioon sen, että Siuanin tarina menee kirjassa eri tavalla. Tanchicon juoni loppui ehkä hieman töksähtävästi – hahmot tuntuivat vain luovuttavan kaulapannan ja rannekorujen kanssa ja lähtevän kotiin. Mutta vaikka en ollut kaikkeen 100% tyytyväinen, olin innoissani istuessani katsomaan jokaista jaksoa, koin valtavia tunnemyrskyjä ja rakastuin sarjan maailmaan ja hahmoihin entistäkin enemmän. Tämä kausi antoi minulle The Hills of Tanchicon, ja monta kohtausta, jossa Lan oli joko paidatta tai paita auki (what can I say, I am a weak hoe). Siksi se, vioistaan huolimatta, ansaitsee 4,5/5 tähteä.

Jään odottamaan kuumeisesti ja päivä päivältä kasvavan paniikin vallassa uutisia sarjan neljännestä kaudesta.