Historiallisia tarinoita – sydänsuruja, rakkautta ja menetystä

Olen lyhykäisen historioitsijanurani aikana ehtinyt törmätä vaikka minkälaisiin historiallisiin tapahtumiin, tarinoihin ja hahmoihin. Historia on usein fiktiota ällistyttävämpää, ja löydän itseni jatkuvasti pudistamasta päätäni ja ihmettelemässä miten jokin tapahtuma on todella voinut tapahtua, miten se ei ole vain jonkun keksimää. Tässä postauksessa haluan esitellä muutaman mieleeni painuneen historiallisen tarinan, joiden ajatteleminen saa minut aina herkistymään. Tämä lista olisi voinut olla vaikka kuinka pitkä, mutta ehkä kerron teille joskus lisää tarinoita menneisyyden ihmisten liikuttavista kokemuksista. 

Tässä on viisi tarinaa surusta, menetyksestä ja rakkaudesta.

PS. Kyllä, nimesin kaikki tämän postauksen osat musikaalibiisien mukaan. Miksi? Mieli teki.

Something Just Broke – kuninkaalliset veljekset

Ranskan (ehkäpä kuuluisin) kuningas Louis XIV:n – joka tunnetaan paremmin lempinimellään Aurinkokuningas – ja hänen pikkuveljensä Philippe, Orléansin herttuan (joka tunnetaan myös omalla lempinimellään Monsieur), sanotaan olleen läheisiä, vaikka heidän välejään varjostikin riidat ja selkkaukset, sekä heidän erilainen asemansa hovissa. Heidän vanhemmilleen – joiden liitto ei ollut onnellinen – oli syntynyt vain kaksi lasta, joten muita sisaruksia Louisilla ja Philippellä ei ollut. Heidän isänsä, Louis XIII, kuoli poikien ollessa vielä lapsia, vuonna 1643, ja heidän äitinsä, Anna Itävaltalainen, menehtyi vuonna 1666.

Vuonna 1701 veljesten suhde oli jälleen kerran koetuksella. Kesäkuussa, tai siinä  main, heidän kerrotaan riidelleen muunmuassa perimysasioista ja Philippen pojan, Philippe II:n, käytöksestä. Vain vähän aikaa myöhemmin, päivällistäessään poikansa kanssa, Philippe sai vakavan sairauskohtauksen ja kuoli. Hän oli 60-vuotias. Kun Louis kuuli veljensä kuolemasta, hänen kerrotaan sanoneen: "En voi uskoa, että en tule enää koskaan näkemään veljeäni". Hänen sanotaan olleen syvästi järkyttynyt ja itkeneen. Emme voi tietenkään koskaan todella tietää mitä Louis ajatteli tai millainen veljesten suhde oli Philippen kuoleman hetkellä (tai oliko Louisin kuuluisa lausahdus todella jotain, mitä hän sanoi), mutta veljesten elämästä ja suhteesta lukiessa välittyy kuva hankalasta, mutta läheisestä suhteesta, joka katkesi järkyttävällä ja yllättävällä tavalla.

Louis XIV on monia asioita – Aurinkokuningas, Ranskan pitkäaikaisin hallitsija ja ehdottoman itsevaltiuden symboli – mutta hän oli myös isoveli, joka riidoista huolimatta rakasti veljeään ja menetti tämän, ydinperheensä ainoan jäljellä olevan jäsenen, yllättäen. Olen itse hyvin läheinen sisarusteni kanssa ja ajatus siitä, että yksi heistä menehtyisi yllättäen, vieläpä juuri riideltyämme, on karmaisevaa. Siksi tämä tarina koskettaa minua aina. 

Ohessa oleva maalaus kuvaa Louis''ta (vasemmalla) ja Philippeä (oikealla) lapsina (Portrait de Louis XIV avec son frère Philippe, duc d'Orléans, tous dex enfants, Charles Beaubrun / Henry Beaubrun nuorempi, 1645).

This World Will Remember Us – Aleksanterin urhea ratsu

Ihmiset ovat aina rakastaneet lemmikkejään, ja rakkaan lemmikin menetys on aina ollut kamala asia. Mutta vain harva meistä on ollut asemassa, joka on sallinut meidän ikuistaa rakkautemme ja surumme pystyttämällä menehtyneelle, rakkaalle eläimelle oman kaupungin. 

Antiikin ajan Makedonian valloittajakuningas Aleksanteri Suuren kerrotaan kohdanneen vauhkoontuneen, pelokkaan ja aggressiivisen mustan hevosen, Bukefaloksen (jonka nimi tarkoittaa "härkäpäinen"), ollessaan vielä poika. Kukaan ei saanut hevosta rauhoittumaan, mutta Aleksanteri oivalsi, että hevonen säikkyi varjoaan. Aleksanteri pyysi isältään lupaa saada lähestyä hevosta, ja muiden tuhahdellessa epäillen, että tämä pojankoltiainen – vaikka prinssi olikin – voisi onnistua siinä missä Makedonian soturimiehet epäonnistuivat. Aleksanteri houkutteli Bukefaloksen kääntymään niin, ettei se voinut enää nähdä varjoaan ja nousi sitten rauhoittuneen eläimen selkään. Siitä alkoi Bukefaloksen koko pitkän elämän kestänyt ystävyys. Urhea, uskollinen heppa seurasi Aleksanteria Persiaan sotaretkelle ja menehtyi, tarinoiden mukaan, taistelussa Hydaspes-joella. Ikuistaakseen rakkaan hevosensa, Aleksanteri perusti kaupungin, Bukefalan, lähelle Hydaspes-jokea.

Oheinen kuva on Aleksanteri Suuren erään seuraajan (heitä oli useampikin), Seleukos I Nikatorin, painattama kolikko, joka kuvaa Bukefalosta. Huomaa hevosen päässä olevat sarvet – ne ovat viittaus hänen nimensä merkitykseen!

No One Mourns the Wicked – äiti tyttärensä rinnalla

Rooman keisari Claudiuksen vaimo Messalina on yksi antiikin Rooman pahamaineisimpia naisia. Se, miten hänen maineensa on täysin mustattu ja tuhottu vuosisatoina hänen kuolemansa jälkeen on karmaisevaa – tarinat hänen seksuaalisesta holtittomuudestaan, äärimmäisestä julmuudestaan ja paholaismaisesta luonteestaan ovat, mitä luultavimmin, suurimmalta osin keksittyjä, mutta siitä huolimatta ne ovat jääneet kollektiiviseen muistiimme, juurtuneet osaksi historian kerrontaa. Messalinan maine ja se, miten hänestä on kirjoitettu saa minut vihaiseksi ja surulliseksi, mutta haluan tässä kuitenkin nostaa esille yhden pienen hetken Messalinan elämästä, joka kirpaisee aina kun ajattelen sitä. 

Claudius oli saanut kuulla Messalinan pettäneen hänet hänen ollessaan poissa Roomasta. Hän oli kuitenkin antamaisillaan Messalinalle mahdollisuuden selittää tekonsa, mutta hänen luottomiehensä Narcissuksen sanotaan huijanneen keisarin sotilaita ja sanoneen heille keisarin päättäneen mestauttaa vaimonsa välittömästi – hän ei halunnut antaa Messalinalle, jota Claudius kuulemma rakasti lähes ylenpalttisesti, aikaa manipuloida keisaria. Kun keisarin miehet löysivät pelokkaan Messalinan, he näkivät tämän vieressä Domitia Lepidan, Messalinan äidin. Messalina ei kyennyt tappamaan itseään (itsemurha oli Roomassa "kunniakkaampi" tapa kuolla kuin mestaus) joten keisarin miehet surmasivat hänet – hänen äitinsä silmien edessä. Sanotaan, ettei Messalina ollut äitinsä kanssa läheinen, mutta Domitia Lepida oli tullut tyttärensä luokse tämän synkimmällä hetkellä. En voi kuvitella miltä Domitia Lepidasta oli tuntunut katsoa tyttärensä surmaa, mutta tavallaan olen iloinen, että hän oli Messalinan luona tämän viimeisinä hetkinä. Messalina, josta tuli Rooman parjatuin nainen ja jonka muisto pyrittiin tuhoamaan, ei kuollut ihan yksin.

Oheinen kuva on Fernand Lematten The Death of Messalina (1870) – huomatkaa, miten Domitia Lepida yrittää suojata tytärtään.

Goodbye Love – kuningas ja näyttelijätär

Restauraation ajan Englannissa köyhissä oloissa syntynyt Nell Gwyn koki lähes satumaisen tuhkimotarinan.  Näyttelijättärenä itsensä elättänyt (hän oli uraauurtava naisnäyttelijä, yksi ensimmäisiä comedienneja Englannissa) Nell tapasi Englannin kuninkaan, Charles II:n, noin vuonna 1667 ja 1668 lähtien he pitivät yhtä aina kuninkaan kuolemaan, vuonna 1685, asti. Charlesilla oli monia rakastajattaria, mutta Nellin sanotaan olleen hänen suosikkinsa. Nell oli hauska, nokkela, uhmakas ja häpeilemätön – kuningasta tuntui viehättävän se, ettei Nell teeskennellyt hienostunutta vaan oli rehdisti oma itsensä, rosoinen katujen kasvatti ja räväkkä taiteilija. He saivat kaksi lasta, Charlesin ja Jamesin. 

Kun Charles sairastui vuonna 1685 ja hänen kuolemansa alkoi tuntua vääjäämättömältä, Nellin kerrotaan yrittäneen päästä tapaamaan pitkäaikaista rakastajaansa vielä yhden kerran, sanoakseen hyvästit. Ovi kuninkaan kammariin – jossa hän oli viettänyt niin paljon aikaa melkein kahden vuosikymmenen ajan – pysyi kuitenkin kiinni. Sanotaan, ettei Nelliä päästetty kuolevan kuninkaan uokse koska hänellä ei ollut tarpeeksi korkeaa arvonimeä. Charles ei ollut antanut Nellille aatelisarvoa kuten muille rakastajattarilleen (oletettavasti Nellin syntyperän takia) mutta hän oli mahdollisesti suunnitellut antavansa sellaisen ennen kuolemaansa – hän ei vaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa. Nell ei saanut viettää viimeistä hetkeä Charlesin kanssa, mikä on jo itsessään surullista, mutta vielä ankeammaksi sen tekee se, että Charlesin viimeisen sanojen sanotaan olleen pyyntö hänen veljelleen (ja perijälleen) suojella Nelliä: "Let not poor Nelly starve".

Oheinen kuva lähikuva Edward Matthew Wardin maalaus Charles II (1630–1685) and Nell Gwyn (1650–1687) vuodelta 1854.

Best of Wives and Best of Women – ikävöivä aviomies

Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. nainen, joka tunnetaan nimellä Turia (hänen oikea nimensä ei ole säilynyt), menehtyi. Hän oli naimisissa aviomiehensä kanssa 40 vuotta. Vaimoaan syvästi rakastanut aviomies ikuisti surunsa kahteen suureen muistolaattaan, joista on meille säilynyt vain palasia. Mitä jäljellä on, hajanaisuudestaan huolimatta, pisin antiikin Rooman ajoilta säilynyt henkilökohtainen muistoteksti. Muistotekstissään mies kertoo vaimonsa hellästä luonteesta, ahkeruudesta ja uskollisuudesta, sekä siitä, kuinka hän pelasti miehensä useampaankin otteeseen tämän ajautuessa poliittisiin selkkauksiin, jopa kuolemanrangaistuksen uhan alle. Hän julistaa vaimonsa pelastaneen hänen henkensä.

Pariskunnan rakkautta varjosti kuitenkin yksi asia, josta Turian aviomies avautuu muistotekstissä: lapsettomuus. Rooman aikaan lapsien, perijöiden, saaminen oli elintärkeää ja jokaisen vaimon tärkein ja suurin velvollisuus. Mies kertoo Turian ehdottaneen, lapsettomuutensa piinaamana, jopa avioeroa, jotta mies voisi saada tarvitsemansa perillisen uuden naisen kanssa. Tämä ei olisi ollut outoa, Roomalaiset erosivat jatkuvasti, erityisesti lapsettomuuden takia. Mies kuitenkin kirjoittaa järkyttyneensä – mikään, ei edes lapsettomuus, olisi voinut saada häntä hylkäämään rakastamaansa vaimoa. Hän jatkaa, sanoen, että toivoi aina kuolevansa ensin, jotta hänen ei olisi tarvinnut elää ilman Turiaa ja surra näin. Aivan tekstin lopussa, aviomies sanoo (lainaan Erik Wistrandin käännöstä): "The conclusion of my speech will be that you deserved everything but that it did not fall to my lot to give you everything I ought; Your last wishes I have regarded as law––"

Antiikin Roomassa avioliittoja solmittiin vain harvoin rakkaudesta. Ne olivat, ennen kaikkea, poliittisia ja taloudellisia sopimuksia perheiden välillä. Turian ja hänen miehensä rakkaustarina kaikkine villeine käänteineen muistuttaa meitä siitä, että oli kuitenkin olemassa myös pareja, jotka rakastivat toisiaan. Turian mies rakasti vaimoaan, joka tuntui olleen kaikinpuolin tavallinen nainen ja vaimo, niin paljon, että hän hakkautti tunteensa kiveen ja pystytti rakkautensa kaikkien nähtäväksi Via Appian varrelle. Luulen, että hän olisi iloinen, jos tietäisi, että vielä tuhansia vuosia myöhemmin, me tiedämme miten hieno nainen Turia oli.

Oheinen kuva on fragmentti Laudatio Turiae -muistokivistä.