"Every saga has a beginning..." – Ajatuksia 25-vuotiaasta Star Wars: The Phantom Menace -leffasta

Star Wars Episode I: The Phantom Menace julkaistiin vuonna 1999. Leffa täytti tänä vuonna siis 25 vuotta.

Aloitin toukokuun neljäntenä päivänä, Star Wars -päivän kunniaksi, katsomaan SW-leffasaagaa uudelleen ja, kuten aina, aloitin kronologisesti ensimmäisestä leffasta, eli The Phantom Menacesta. Leffaa katsellessani kirjoitin muistiin sen herättämiä ajatuksia ja tunteita, koska halusin tämän ihanaisen ja minulle niin kovin rakkaan leffan merkkivuoden kunniaksi kirjoittaa postauksen syistä, miksi elokuva on minulle niin tärkeä. 

Tässä postaus nyt olisi. Olisin voinut kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta halusin pysytellä olennaisimmissa jutuissa, jottei tekstini paisuisi ihan mauttomiin mittoihin.

"The Republic is not what it once was."

                        - Sheev Palpatine

The Phantom Menace laajentaa Star Warsin maailmaa, esittelee katsojalle uudenlaisia planeettoja ja kulttuureja, ja saa alkuperäisissä leffoissa esitellyn galaksin tuntumaan paljon suuremmalle. Joo, myönnettäköön, että monessa kohtaa näkee, että paikat on tietokoneteknologialla luotuja eikä miljöissä ole aina samanlaista aitouden tuntua kuin alkuperäisissä leffoissa, mutta minua tämä ei ole koskaan niin paljoa haitannut. Pidän siitä, miten The Phantom Menacessa oleskellaan sekä kaikkein hyvinvoivimpien – hahmokaartiin kuuluu kuningatar ja senaattoreita – että kaikkein huonoimmissa oloissa elävien, köyhien ja orjien, parissa. Naboo ja Coruscant ovat tyystin erilaiset planeetat, joissa kummassakin vallitsee aivan omanlaisensa kulttuuri, ja vanhoista leffoista tuttua Tatooinea syvennetään entisestään esittelemällä sen tavallista menoa ja meininkiä – katukauppiaita, kilpa-ajoja, orjakortteleita ja niin edespäin. 

Mutta kaikkein parasta siinä, mitä Lucas teki tässä elokuvassa galaksin kannalta on mielestäni se, miten hän onnistuu kuvaamaan sekä Tasavallan poliittisen johdon sekä Jediyhteisön moraalista ja henkistä alamäkeä. Tämän elokuvan tapahtumat polkaisevat käyntiin Palpatinen suuren suunnitelman, joka päättyy Jedien kukistumiseen ja demokratian tuhoutumiseen. Palpatine ei kuitenkaan ajanut kahta hyvinvoivaa ja toimivaa tahoa murtumispisteeseen: Tasavalta oli jo korruptoitunut ja Jedit olivat jo eksyneet polultaan. Senaatin sisäistä mätää edustaa hyvin se, miten kansleri Valorum ei asemastaan huolimatta voi saada mitään aikaa, vaan on byrokraattien pelinappula, ja se, miten Palpatine onnistuu manipuloimaan tiensä huipulle. Rakastan Star Warsin politiikkaa – tiedän, että tämä ei ole aina suosittu mielipide, mutta väliäkö sillä – joten luonnollisesti kaikki elokuvan kohtaukset, jotka tapahtuvat Senaatissa, ovat minusta loistavia.

Jedien henkisen luhistumisen kuvaus on mielestäni loistokasta. Midichlorianit ovat yksi The Phantom Menacen kiistellyimpiä juttuja, mutta minusta Lucas onnistuu niiden kautta näyttämään erinomaisesti sen, miten Jedit ovat menettäneet yhteytensä niin sanottuun elävään Voimaan, ovat takertuneet sääntöihin ja koodeihin, eivätkä enää priorisoi ihmisten halua palvella Voimaa, tahtoa olla Jedi tai kaikissa olennoissa sykkivää Voimaa, vaan tekevät päätöksensä biologiaan perustuvien mittausten kautta. Jedit eivät ole sitä, mitä heidän pitäisi olla. Jopa alkuperäisten trilogian suuri mystikko ja Jedien suurmestari Yoda on sokeutunut Jedien virheille – hän on yhtä vanhoihin kaavoihin takertunut kuin kaikki muutkin, ja vasta maanpaossaan hän löytää tiensä takaisin Jediyden ytimeen.

Qui-Gon on elokuvan mielenkiintoisin Jedi, koska hän on selvästi yksi viimeisiä ns. mystikkoja, Jedejä, jotka seuraavat Voiman kutsua ja toimivat oman päänsä mukaan sen sijaan, että seuraisivat koodeja ja sääntöjä. Tämän takia hän on jatkuvasti tukkanuottasilla Jedineuvoston kanssa. Kohtaus jossa Qui-Gon ja Maul seisovat vastakkain, voimakentän eristäminä, ja Qui-Gon laskeutuu polvilleen meditoimaan, on yksi leffan parhaimpia. Qui-Gon ei halua taistella, hän ei anna vihansa tai pelkonsa johdattaa häntä, vaan hän rauhoittuu ja kutsuu Voiman avukseen. Tämä hetki näyttää katsojalle, että vaikka Jedit ovat kulttuurina ja yhteisönä hukanneet auttamattomasti polkunsa ja eksyneet tehtävästään, Jedien unelma, elintapa ja tavoitteet elävät vielä yksilöissä. Joissakin heissä elää se hengellisyys, jota Yoda kuvailee Lukelle episodi vitosessa.

"Mom, you said the biggest problem in the universe is no one helps each other."

                            - Anakin Skywalker 

Jos minun pitäisi valita suosikkilainaukseni The Phantom Menacesta, se olisi ylläoleva Anakinin tokaisu äidilleen Shmille, koska se edustaa mielestäni täydellisesti yhtä Star Warsin ydinviesteistä. Star Wars on täynnä epätodennäköisiä sankareita, ja ihmisiä ja olentoja ja droideja jotka onnistuvat muuttamaan maailmaa toimimalla yhdessä. Kun hahmot ajautuvat erilleen eivätkä pysty luottamaan toisiinsa, eivät anna toisten auttaa, kaikki kaatuu. Yhteistyö, luottamus, ystävyys ja tiimityö, nämä ovat ne asiat, joiden ansiosta sankarit voittavat ja pahikset kaatuvat. Tämä lainaus koskettaa minua myös sen takia, että uskon Anakinin kuvaileman ongelman olevan myös yksi meidän oman maailmamme suurimpia. Me emme auta toisiamme tarpeeksi – emme henkilökohtaisella tasolla emmekä yhteiskunnallisella, laajemmalla tasolla. Aina kun elokuvassa päästään tähän kohtaan, minua hymyilyttää: Anakin on niin puhdassydäminen ja hänen viaton halunsa antaa kaikkensa näiden vieraiden ihmisten auttamiseksi on tältä eriskummalliselta, kurjuudessa elävältä orjapojalta todellakin ihmeellistä. Hänellä on niin paljon syitä olla vihainen ja katkera, mutta huolimatta karusta elämästään, hän on kiltti ja haluaa auttaa.

The Phantom Menacen tarina on paljolti rakentunut Star Warsille perinteisen tiimityön ja ennakkoluulojen murtumisen varaan. Naboon vapautus onnistuu, kun Padmé saa Gungan-kansan puolelleen tarjoamalla heille apuaan ja yhteistyötään. Gunganien johtaja suostuu liittoutumaan Naboon väen kanssa, kun hän tajuaa, ettei Padmé pidä itseään ja omaa kansaansa Gunganeita parempana, kuten hän oli olettanut. Nämä kaksi pitkään toraillutta kulttuuria onnistuvat jättämään riitansa taakseen yhteisen vihollisen uhatessa molempien vapautta. Pahikset – Sithit ja Kauppaliiton väki – toimivat aina loppujen lopuksi yksin ja oman etunsa vuoksi, ja se kostautuu aina, koska ilman apua, he eivät pärjää. 

Anakinista minun täytyy vielä sanoa sen verran, että olen niin kiitollinen, että Lucas päätti esitellä meidät pikku-Anakinille tässä leffassa. On elintärkeää, että katsojat pääsevät näkemään Anakinin tämän ollessa vielä viaton, ystävällinen ja avulias poika, joka unelmoi galaksissa matkustamisesta, orjien vapauttamisesta ja Jedin elämästä. Ilman tätä korruptoimatonta Anakinia, ei Darth Vaderin tragedia olisi lainkaan niin sydäntäsärkevä ja koskettava. Anakin oli syntyjään hyvä – se tekee hänen vajoamisestaan pimeyteen musertavan, mutta myös tekee hänen paluustaan hyvän puolelle, takaisin vanhaksi itsekseen, sitäkin paremman. Haluan myös sanoa, että en ole koskaan ymmärtänyt Jake Lloydin saamaa vihaa. Se, miten jotkut "fanit" kohtelivat tätä nuorta poikaa, oli kuvottavaa. Lloyd teki hyvää työtä Anakinina, enkä suostu väittelemään asiasta.

"My fate will be no different than that of our people."

                            - Padmé Amidala

Ahh, rakas Padméni. The Phantom Menace on täynnä loistavia hahmoja, mutta minulle kaikista rakkain heistä on Padmé Amidala, vaikka Anakin Skywalker onkin häntä korkeammalla minun Star Wars hahmorankingissani. Minulle, tämä elokuva on Padmén elokuva. Juoni pyörii hänen kansansa ja kotinsa tuskan ympärillä, juoni etenee paljolti hänen valintojensa varassa, lopputaistelu on hänen strategisen älynsä tulos ja hän on, let's face it, ihan vain todella cool hahmo.

Kuningatar Padmé Amidala on niin monta eri asiaa yhtä aikaa. Hän on rakastettu kuningatar, taistelemaan koulutettu pasifisti, 14-vuotias teinityttö, empaattinen ystävä, urhea johtaja ja galaksin suurin muoti-ikoni (hänen asunsa ovat saagan upeimpia). Hän onnistuu huijaamaan vaikka keitä ja hänellä on rinnallaan hiljaiset mutta tappavan ovelat palvelusneitonsa, joiden käsiin hän luottaa elämänsä, uransa ja henkilöllisyytensä. Muistan, kuinka coolia minusta oli lapsena, että Padmé oli nuoresta iästään huolimatta nerokas ja kansansa luottamusta nauttiva kuningatar, ja, että hän johti eeppisten nuorten tyttöjen tiimiä. Padmé ja hänen palvelusneitonsa ovat minulle, näin naispuolisena SW-fanina, hyvin tärkeitä. Padmé on minusta tässä elokuvassa todella hieno hahmo, koska hän on todella moniulotteinen ja pätevä, eikä häntä voi helposti asettaa vain yhteen rooliin. Hän on sekä Padmé että Amidala, kuningatar sekä tavallinen tyttö. Tämänkin takia minua aina kismittää, jos Padmésta puhutaan vain Anakinin vaimona tai Skywalkerin kaksosten äitinä. 

Padmén tarina kietoutuu The Phantom Menacessa erään Star Warsille hyvin merkittävän moraalisen kysymyksen ympärille: Milloin rauhallinen vastarinta ei enää riitä, milloin on tarpeen taistella? Padmé johtaa pasifistista planeettaa – Naboolla ei ole edes omaa armeijaa – ja hän julistaa elokuvan alussa, ettei hän suostu toimiin, jotka johtavat Naboon sotaan. Todistettuaan senaatin kyvyttömyyden auttaa hänen kansaansa, hän kuitenkin tajuaa, että taisteleminen on ainut keino vapauttaa Naboo. Sillä aikaa kun senaatti keskustelisi asiasta, byrokratian kourissa, hänen kansansa kuolisi ja näkisi nälkää. Hän ei etsi sotaa, mutta hän taistelee vapauden puolesta, kun hänen on pakko. Samaa voi sanoa Leiasta, Lukesta ja muista alkuperäisten leffojen kapinallisista hahmoista: Star Warsin maailmassa sotimisen ei koskaan pitäisi olla tavoite, vaan aina viimeinen vaihtoehto, jos mikään muu ei auta. Taisteleminen ei ole pahasta, jos sen tekee oikeista syistä. Kunnioitan Padméssa myös sitä, että hän ei seuraa taistelua etäältä, vaan hän on kaartinsa rinnalla taistelemassa. Padmén päätös palata Coruscantista Naboolle ja tarttua aseisiin yllättää jopa Palpatinen, ja jo pelkästään tämä tekee Padmésta harvinaislaatuisen hahmon. Hän ei ole helposti kontrolloitavissa oleva naiivi lapsikuningatar, kuten Palpatine oletti. En tiedä onko SW-saagassa ainuttakaan kohtausta tämän lisäksi, jossa joku hahmo onnistuisi täysin yllättämään mestarimanipuloija Palpatinen. 

"What is to become of Jar Jar Binks here?"

                               - Qui-Gon Jinn

Jar Jar Binks – Star Warsin kiistellyin ja parjatuin hahmo. Ennen kuin syvennyn pohdiskelemaan tarkemmin sitä, miksi Jar Jar edustaa minusta hyvin Star Warsin sykkivää sydäntä, sanonpa heti, etten ole koskaan vihannut Jar Jaria tai ymmärtänyt hänen saamaansa kuraa ja pilkkaa. Joo, hän on vähän rasittava ja ylenpalttisen höpsö, mutta ei hän nyt mitenkään niin suuri riesa ole, että hän pilaisi koko elokuvan, saati sitten koko saagan. Star Wars on, kuten Lucas on monesti sanonut, lapsille suunnattu avaruussatu ja Jar Jar on lapsille luotu hahmo: hassutteleva, kiltti kömpelys, kuin Disney-animaation ylienerginen sidekick. Hän oli minusta lapsena aivan hulvaton ja pidän hänestä vieläkin kovasti.

Kuten sanoin, Jar Jar on minusta hyvä esimerkki Star Warsin sydämessä olevasta ajatuksesta, että kuka tahansa voi olla sankari. Kaikkein epätodennäköisin olento voi muuttaa koko galaksin kulun: Han Solo on pelkkä itsekäs salakuljettaja, mutta hänestä tuleekin kapinallisjohtaja, R2-D2 on "pelkkä" robotti, ewokit ovat metsässä asuvia karvapalloja, jotka auttavat kapinallisia voittamaan sodan ja niin edespäin. Jar Jar on pelokas tohelo, mutta hän on yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Hän on yksi Star Warsin lukuisista epätodennäköisistä sankareista. 

Jar Jarin tulisi myös muistuttaa katsojia siitä, että vaikka hän on hassu, outo ja turhauttaa muita hahmoja, hän on silti yhtälailla empatian ja mahdollisuuden arvoinen. Jos Qui-Gon ja Obi-Wan olisivat hätyyttänet hänet luotaan kun he vielä pitivät häntä tiellä olevana hölmönä, Naboon pelastaminen ei olisi kenties onnistunut. Obi-Wan selittää Lukelle A New Hopessa, että Voima on osa kaikkea elävää, jokaista olentoa, ja siksi jokainen olento on tärkeä, jokainen sielu arvokas – jopa ne, jotka työntävät nokkansa energiavirtoihin, astuvat kakkaan, puhuvat kummallisesti ja ovat niin kömpelöitä, että heidät karkotetaan kotoaan.

"You've been a good apprentice, Obi-Wan, and you're a much wiser man than I am."

                                - Qui-Gon Jinn

The Phantom Menace on, kuten kaikki SW-elokuvat, täynnä cooleja taisteluita, avaruusaluksia ja muuta menoa ja meininkiä. Se on kuitenkin myös ennen kaikkea tarina hahmoista ja heidän välisistään suhteista: se on, kuten kaikki parhaat SW-tarinat, täynnä sydäntä ja inhimillisyyttä. Anakinin ja Shmin hellä, rakastava suhde nakertaa aina sydäntäni ja saa minut herkistymään kun heidän tiensä eroavat. Katsoja voi todella tuntea äidin ja pojan haikeuden. Padmén ja Anakinin välille kasvava ystävyys, joka luo pohjan heidän galaksin särkevälle rakkaudelleen myöhemmissä elokuvissa, on herttainen ja suloinen. Kohtaus, jossa Anakin antaa Padmélle kaivertamansa kaulakorun, jotta tämä ei unohtaisi häntä, saa minut aina hymyilemään sekä kivistää sydäntäni kaiken heitä odottavan kivun takia. 

Elokuvan suhteista minusta kaikkein koskettavin on kuitenkin Qui-Gonin ja Obi-Wanin mestari/oppilas-suhde. Heistä näkee, etteivät he todellakaan aina ole samaa mieltä ja, että he ovat hyvin erilaisia ihmisiä, mutta silti katsoja vaistoaa heti, että nämä kaksi ovat kokeneet paljon yhdessä ja ovat läheisiä, vaikka eivät sitä avoimesti aina näytäkkään. Qui-Gon on isällinen ja lempeä Obi-Wanille koko leffan ajan, mutta vasta kuollessaan hän osoittaa hellyytensä suoraan, fyysisesti. Tuo pieni hetki, kun hän viimeisillä voimillaan hipaisee Obi-Wanin poskea sormellaan Obi-Wanin pidellessä hänen päätään sylissään ja luvatessa täyttää Qui-Gonin viimeisen toiveen, on kaunis sekä surullinen. Tämän trilogian Jedit kannustavat etäisyyteen ja pitävät kiintymyssuhteita lähes vaarallisina, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Jedit oikeasti rakastaisi ketään. Qui-Gon selvästi rakastaa oppilastaan ja Obi-Wan häntä. 

The Phantom Menace luo tietenkin myös pohjan Anakinin ja Obi-Wanin suhteelle, joka on yksi Star Warsin ikimuistoisimpia ja musertavimpia. Tässä leffassa he kommunikoivat vain muutaman kerran – heidän ensitapaamisensa on kerrassaan suloinen – eikä Obi-Wan ole Anakinista kovinkaan vakuuttunut, vaan pitää tätä Jedineuvoston lailla vaarallisena. Qui-Gonin menetys kuitenkin yhdistää heidät. Obi-Wan lupaa, että kouluttaa Anakinin ja hän on valmis jopa uhmaamaan neuvostoa pitääkseen sanansa. Näyttämällä millainen opettaja Qui-Gon on, Lucas vihjailee millainen Anakinin tulevaisuus olisi voinut olla, jos Qui-Gon olisi selvinnyt – tämä kysymys on aina kiehtonut minua. Olisiko Anakin kääntynyt pimeän puolelle, jos hänen opettajansa olisi ollut kapinallismielisempi, avoimempi Qui-Gon?

Leffan badass-hetkistä minun on pakko nostaa esille Obi-Wanin, Qui-Gonin ja Darth Maulin taistelu, niin sanottu The Duel of the Fates. Vaikka kyseessä ei ole suosikkivalomiekkataisteluni, myönnän täysin rinnoin, että taistelun koreografia ja musiikki ovat kerrassaan upeita. Darth Maul on kaksiteräisine miekkoineen tietenkin yksi elokuvan huippuhetkistä. Hän sanoo leffassa ehkä vain muutaman sanan eikä hänelle anneta sen kummempaa luonnetta (hänestä tulee paljon mielenkiintoisempi hahmo animaatiosarjoissa) mutta hän on silti vaan käsittämättömän cool.

The Amazing Devil "The Horror and the Wild" Book Tag (Original)

Tänään haluaa jakaa itse tekemäni book tagin!

Tämän tagin inspiraatio oli suosikkibändini The Amazing Devilin kakkoslevy, The Horror and the Wild, joka on, ainakin tällä hetkellä, suosikkilevyni ikinä. Se on tunnelmaltaan ja lyriikoiltaan täydellinen levy. The Amazing Devil on brittiläinen indiefolkbändi, joka koostuu Netflixin The Witcherin Jaskierina tunnettusta Joey Bateysta ja näyttelijä-laulaja Madeleine Hylandista. Heidän soololevynsä, Love Run, julkaistiin vuonna 2016 ja tähän mennessä he ovat julkaisseet kolme levyä.

1. "Cause I'll darn you back together / When you think that you're bereft / And you'll wail, you'll scream, but I'll never stop / Cause it's all that I have left" – The Rockrose and the Thistle: A book where a character determinedly helps someone despite their resistance. / Kirja, jossa hahmo itsepintaisesti auttaa toista huolimatta tämän vastusteluista.

Carlos Ruiz Zafónin historiallinen kauhuromaani Enkelipeli kertoo kirjailijasta, David Martínista, joka alkaa pikkuhiljaa romaanin edetessä menettää järkensä. Hän asuu yksin ankeassa talossa ja elää muutenkin hyvin erakoitunutta elämää, mutta eräänä päivänä hän tutustuu nuoreen, reippaaseen Isabellaan, joka päättäväisesti alkaa hänen ystäväkseen. Heidän suhteensa on aivan ihana.

2. "Think of all the horrors that I promised you I'd bring / I promise you, they'll sing of every time / You passed your fingers through my hair and called me child / Witness me, old man, I am the wild" – The Horror and the Wild: A book where young people rebel against old systems and their figureheads. / Kirja, jossa nuoriso kapinoi vanhoja järjestelmiä ja niiden edustajia vastaan.

Akwaeke Emezin Bitter on kertomus Lucillen kaupungista, jossa nuoriso on alkanut vastustaa yhteiskunnan sortavia käytäntöjä, poliisiväkivaltaa, syrjintää ja työläisten alistamista (ongelmia, jotka rehottavat myös meidän maailmamme yhteiskunnissa). Kirjassa pohdiskellaan paljon vastarinnan etiikkaa –  keskiössä on iänikuinen debatti väkivallattoman ja väkivaltaisen vastarinnan välillä – ja vaikka kirjan viestit tulivat paikoin ehkä turhankin ilmiselvästi lävitse – kirjailija olisi voinut luottaa enemmän lukijan kykyyn sisäistää viestit itsekseen – se oli minusta silti hyvä teos ja mielenkiintoinen katsaus aktivismiin.

3. "Don't you ever wonder what could have been?" – Wild Blue Yonder: A book about a relationship that could have been something great. / Kirja parisuhteesta, joka olisi voinut olla jotain hienoa.

Taylor Jenkins Reidin Daisy Jones & The Six kertoo fiktiivisestä hittibändistä, jotka tekivät yhden levyn ja sitten mysteerisesti erosivat. Tarinan keskiössä on naimisissa olevan laulaja-kirjoittaja Billy Dunnen ja enigmaattisen tähden, Daisy Jonesin, intohimoinen ja hankala suhde. Kirjaa lukiessa lukija joutuu koko ajan miettimään mitä heidän välillään olisi voinut olla, jos heidän tilanteensa olisi ollut erilainen, jos he eivät olisi kamppailleet omien demoniensa kanssa ja jos he olisivat pystyneet kommunikoimaan paremmin.

4. "You'll say, 'I've been so scared / You left me here behind, do you not care? / How the fuck am I supposed to carry on without you here?'" – Welly Boots: A book where a young character loses their parental figure and has to go on without them. / Kirja, jossa nuori hahmo menettää hänelle tärkeän aikuisen ja joutuu pärjäämään ilman tätä.

Justina Irelandin Star Wars: The High Republic -saagan lastenromaani A Test of Courage kertoo ryhmästä jedilapsia, joiden alus tekee pakkolaskun. Imri Cantaroksen, nuoren padawanin, mestari menehtyy ja hänen osaltaan kirja keskittyy siihen, miten hän käsittelee mestarinsa – isähahmonsa – kuolemaa ja sen aiheuttamaa raivoa, surua ja pelkoa. Joka kerta kun luen SW-lastenkirjan ajattelen, että kirja tulee olemaan vaan herttaista hupailua ja huomaan aina olevani tyystin väärässä. A Test of Courage on häkellyttävän synkeä ja ahdistava kuvaus menetyksen tuomasta tuskasta ja siitä, miten se voi ajaa meidät hyvinkin synkkiin henkisiin paikkoihin.

5. "I promise you I'm not broken / I promise you there's more / More to come, more to reach for, more to hurl at the door / Goodbye to all my darkness, there's nothing here but light" – Farewell Wanderlust: A book about finding your true self. / Kirja oman, todellisen itsesi löytämisestä.

Emma Törzsin taikakirjojen ja salaliittojen maailmaan sijoittuvassa fantasiaromaanissa Ink Blood Sister Scribe jokaisen keskeisen hahmo mullistuu. He elävät kaikki hyvin erilaisia elämiä – yksi on rikas kartanonperijä, yksi on erakoitunut kirjojen hoitaja ja yksi asuu arktisella alueella tiedeyhteisössä – mutta he kaikki ajautuvat yhteen. Jokainen hahmo saa selville asioita itsestään, perheestään ja kyvyistään, ja tuloksena he löytävät sen mitä he haluavat itse olla ja mitä he itse haluavat voimillaan saavuttaa.

6. "And calm throughout his melodrama / She will turn and say 'Dear heart, it's me, it's me / You don't have to pretend to be someone you're not'" – Fair: A book with a relationship built on compassionate, unconditional love. / Kirja, jonka romanssi on rakentunut myötätuntoisen, ehdottoman rakkauden varaan.

K. J. Charlesin historiallisen rakkausromaanin The Secret Lives of Country Gentlemen pääpariskunta – salakuljettajaringin nuori johtaja Joss Doomsday ja isänsä kartanon perinyt Gareth Inglis – ovat mitä herttaisin pariskunta. Heidän välillään on aitoa luottamusta ja he kommunikoivat tarpeistaan ja toiveistaan avoimesti. Tietenkin suhteessa on konflikteja ja hankaluuksia – kuka heistä muuten jaksaisi lukea? – mutta he toimivat aina toisiaan kunnioittaen. Fair-kappaleessa tulee esille se, kuinka kaunista on tulla rakastetuksi omana itsenäsi, ja Jossin ja Garethin romanssissa tämä tunne on myös etusijalla: toisistaan he löytävät jonkun, joka arvostaa heidän hupsuiltakin vaikuttavia innostuksiaan ja joka tukee heitä hamaan loppuun asti.

7. "And as you grip me like an animal that you're about to spear / 'Be good to me,' I whisper / And you say 'What?' and I say, 'Nothing dear'" – That Unwanted Animal: A book that explores an abusive relationship. / Kirja, joka käsittelee väkivaltaista suhdetta.

Paul Dinin ja Bruce Timmin legendaarinen The Batman Adventures: Mad Love kertoo DC:n antisankarittaren ja pahiksen Harley Quinnin taustatarinan ja pureutuu hänen ja Jokerin väliseen julmaan, väkivaltaiseen suhteeseen. Olen miettinyt Mad Lovea ja sen esitystä parisuhdeväkivallasta paljon – kirjoitin aiheesta jopa esseen – ja mielestäni se on todella kiehtova väkivallan kuvaus. Supersankarifiktio on täynnä taisteluita ja väkivaltaa, mutta sen seurauksia ei aina pysähdytä miettimään ja osapuolina on usein selvästi pahis ja hänet päihittävä hyvis. Mad Love on kuitenkin monimutkaisempi, karmaisevampi tarina, koska se pysähtyy käsittelemään Harleyn kokemia fyysisiä sekä henkisiä vammoja ja näyttää lukijalle miten Jokerin väkivalta ei ole vain Batmanin kiusaksi tehtyjä karmaisevia piloja ja räjähdyksiä ympäri Gothamia, vaan myös oman, rakastavan kumppanin halveksuntaa, lyömistä ja vaurioittamista. 

8. "You're not flawed, darling, you're just a little under-rehearsed" – Marbles: A book that made you feel better about yourself. / Kirja, joka sai sinut ajattelemaan itsestäsi positiivisemmin. 

Transaktivistin ja kirjailijan, Juno Dawsonin, omaelämäkerrallinen teos The Gender Games oli ilahduttava teos kaikin puolin. Ensinnäkin, siinä käsiteltiin mainiosti sukupuolen häilyvyyttä, sukupuolinormeja ja sukupuoliroolien laajaa vaikutusta kaikkiin elämänalueisiin. Toiseksi, se oli todella lohduttava teos lukea näin ihmisenä, joka on kriiseillyt sukupuolensa kanssa aina lapsesta saakka. Koen olevani cis-nainen, mutta lapsena tunsin usein olevani vääränlainen tai outo tyttö, koska en sopinut tytöille asetettuihin raameihin. En vieläkään sovi niihin, mutta enää se ei minua niin paljoa haittaa. Vaikka sukupuolikriisini ovat jo aikalailla menneen talven lumia, oli Dawsonin kirja silti piristävä myös henkilökohtaisella tasolla.

9. "And these lines aren't wrinkles, dear heart / They're just dollops of paint on a new work of art / And as I walk away I know, I've been through the wars / But that creaking you hear in my bones, it's not pain, it's applause" – Battle Cries: A book that explores aging in a beautiful, positive way. / Kirja, joka käsittelee vanhenemista kauniilla ja positiivisella tavalla.

Tämä on ehkä hieman outo ehdotus tähän kohtaan, mutta ihan ensimmäisenä minulle tuli mieleen roomalaisen runoilijan, Tibulluksen, Philip Dunlopin kääntämä kokoelma The Poems of Tibullus. Hyvin epäroomalaiseen tapaan, Tibullus korostaa runoissaan sitä, kuinka hän haluaa elää vanhaksi, nähdä lastenlastensa kasvavan ja kertoa heille menneistä ajoista sen sijaan, että hän ottaisi osaa imperiumin sotiin ja kuolisi nuorena miekka kädessään. Hän puhuu vanhenemisesta ja vanhuudesta ihannoivasti ja pitää niitä miehen parhaimpana mahdollisena kohtalona. Toki, joissain runoissa hän puhuu veitikkamaisen hupaillen vanhenemisen ongelmista, mutta yleisesti hän kuvaa vanhuutta kauniisti.

From Sexy Psycho to Independent Badass – Harley Quinn DC:n elokuvissa

Harley Quinn on DC:n hahmoista minulle kaikkein rakkain. Olen lukenut monta sarjista ja romaania hänestä, ja olen myös katsonut kaikki DCEU:n elokuvat, joissa Margot Robbie on häntä esittänyt. Minulla on näistä elokuvista mielipiteitä, sekä positiivisia että happamia sellaisia. Haluan kuitenkin painottaa, että vaikka en ole kaikista elokuvista tykännyt, Margot Robbie on aina ollut mainio Harleyn roolissa – ongelmat eivät ole olleet hänen taidoissaan vaan esimerkiksi siinä miten Harleyn dialogi on kirjoitettu ja miten hänet on puvustettu.

Postaus sisältää spoilereita elokuvista Suicide Squad, Birds of Prey ja The Suicide Squad.

Let's get on with the opinions!!

Suicide Squad (2016)

David Ayerin Suicide Squad -elokuvaa voisi kuvailla jopa pahamaineiseksi. En ole tavannut montaa ihmistä, jonka mielestä se on hyvä elokuva tai ainakaan tasapaksua keskivertosupersankarileffaa parempi. Välttelin leffan katsomista aika pitkään, koska tiesin, ettei se ole loistokas. Pidän Suicide Squad -tiimin ideasta, ja leffassa oli potentiaalia – näyttelijät ovat hyviä, hahmot ovat hullunkurisia ja omalaatuisia, ja ajatus pahisten ja rikollisten tiimistä pelastamassa vastahakoisesti maailmaa olisi voinut olla loistokas tarina – mutta valitettavasti leffassa on ongelmaa ongelman päälle. Sen rytmi on kummallinen, pääpahis lähes huvittavan kliseinen naispahis piukassa asussa, hahmoja on niin paljon, että vain muutama pääsee kunnolla esiin ja huumorikaan ei oikein iske. 

Suicide Squad oli Harley Quinnin ensimmäinen live action esiintyminen, ja hahmo oli yksi elokuvan isoimmista vetonauloista. Ja vaikka olen kiitollinen tälle elokuvalle Harleyn tuomisesta yhä isomman yleisön tietoon, valehtelisin jos väittäisin, että elokuvan Harley on suosikkini. Suicide Squad on hyvä esimerkki siitä miten naishahmoille usein käy kun kyseessä on miehen ohjaama ja kirjoittama supersankarileffa, ja jossa naishahmoja ei ole kuin muutama.

Harley on ylenpalttisen seksualisoitu. Sen sijaan, että hänen asunsa olisi käytännöllinen asu tehtävää suorittavalle taistelijalle tai edes samanlainen kuin hänen legendaarinen punamustaklovniasunsa, Ayerin Harley on minishortseissa (en edes tiedä voiko niitä sanoa shortseiksi: ne ovat glorifioidut alushousut), replaisessa paidassa joka on jatkuvasti märkänä ja siten ihonmyötäisenä, verkkosukkiksissa ja hänen kaulassaan on kaulapanta, jossa lukee "Puddin". Kaulapanta itsessään on jo vähän epämiellyttävä asuste naishahmolle, mutta siitä tekee vielä inhottavamman se, että Puddin' on Harleyn antama lempinimi poikaystävälleen Jokerille, joka on tunnetusti väkivaltainen Harleyta kohtaan. Koiran kaulapannan kaltaisen "korun" epämiellyttävyyttä korostaa vielä se, että eräässä kohtauksessa Jokeri kutsuu Harleyn viheltämällä luokseen, kuin hän olisi lemmikki. Satunnaisesti Harleylla on myös takki, jossa lukee "Property of Joker", joka leimaa hänet, ei vain Jokerin kumppaniksi, vaan tämän omistukseksi, esineeksi. T-paitaa koristava "Daddy's Lil Monster" ei suoraan viittaa Jokeriin, mutta yhdistettynä Harleyn lapsenomaisiin saparoihin, tämän yliseksualisoituun käyttäytymiseen ja kimakkaan ääneen, takissa on hyvin epämiellyttävä fiilis. 

Harleyn kehoa kuvataan elokuvassa turhuuteen asti – yhdessä kohtauksessa tiimin valmistautuessa kamera kuvaa tarkasti kuinka Harley, pelkissä rintaliiveissään ja piukoissa pöksyissä, pukeutuu kaikkien miesten tuijottaessa häntä. Harley hämmentyy ja kysyy mitä kaikki tuijottavat, aivan kuin hän olisi naiivin hupsu tyttönen. Kohtaus ei ole hauska, kuten sen ehkä oli tarkoitus olla. Kamera viivyttelee Harleyn takamuksessa, kasvoissa ja rintamuksessa halki elokuvan, ja se on todella turhauttavaa katsottavaa. Muut elokuvan hahmot tiirailevat Harleyta samalla tavalla kuin kameran kuvakulmat kutsuvat katsojaa tiirailemaan häntä, ja häntä kutsutaan "dollface", "lady" ja "hotness". Hänen omalaatuinen, värikäs ja räiskyvä persoonansa typistetään  "sexy troubled girl" ja "sexy psycho" trooppiin.

Harleyn ja Jokerin suhde on elokuvassa keskiössä, ainakin Harleyn henkilökohtaisessa tarinassa. Elokuvan pidennetty versio sukeltaa parin taustatarinaan ja kuvaa kuinka Harley hullaantui Jokeriin, potilaaseensa, ollessaan psykiatrina Arkhamin mielisairaalassa. Minulla ei ole ongelmaa Harleyn ja Jokerin suhteen käsittelemisen kanssa – he ovat minusta todella mielenkiintoinen duo. Se mikä minua tässä elokuvassa rassasi oli kuitenkin se, ettei pariskuntaa kohdella sinä mitä he ovat, väkivaltaisena ja pahoinpitelevänä suhteena. Ei Ayer teeskentele, että Jokeri olisi stabiili tai hyvä ihminen – ei sillä, että Harleykaan olisi – mutta heissä on elokuvassa silti, minun makuuni, turhan romanttinen fiilis. En aina tiedä mitä katsojan haluttaisiin tuntevan parin kohtauksia katsellessa. Pitäisikö Harleyn kantaman kaulapannan ja "Property of Joker" -takin olla söpöjä? Pitäisikö minun nauraa, kun Jokeri kutsuu Harleyn luokseen viheltämällä? Onko Harleyn hyppy happoaltaaseen rakkautensa todistaakseen romanttista? En tiedä! Oli myös turhauttavaa nähdä, kuinka leffan jälkeen pariskunnat pukeutuivat yhdessä Halloweenina Harleyksi ja Jokeriksi, ja internetissä shippiä kuvattiin romanttisena, kadehdittavana ja ihanana. 

Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn (2020)

Cathy Yanin Birds of Prey oli Suicide Squadin jälkeen juuri sitä mitä toivoin Harleyn hahmolle. Naisohjaajan ja -käsikirjoittajan käsissä Harleyn hahmo siirtyy yliseksualisoidusta, miehen omaisuutena kuvattuna lemmikkimäisenä heilana, jonka kehoa ja kasvoja kamera seuraa kuin haukka, itsenäiseksi naiseksi. Harley on yhä hauska, villi, impulsiivinen, rakkaudennälkäinen ja seksikäs, mutta hän ei tunnu pelkästään troopilta tai kliseeltä, vaan aidolta naiselta, jolla on monia luonteenpiirteitä, huonoja ja hyviä päiviä, harrastuksia ja unelmia. Jopa hänen tapansa tapella on virkistävä: sen sijaan, että hän taistelisi ennen kaikkea viehättävsti ja seksikkäästi, tavalla, joka mahdollistaa kameran keskittymisen hänen kehoonsa, tässä elokuvassa taistelukohtauksissa ennen kaikkea esillä on Harleyn akrobaatintaidot, hänen kekseliäisyytensä ja hänen kykynsä. Vaikka pidän Harleyn ja Jokerin kieroutuneesta suhteesta, olen iloinen siitä, että Harley on elokuvauniversumissa jättänyt Jokerin taakseen, ihan jo senkin takia, ettei Jared Leton Jokeri ole mielestäni kummoinen.

Birds of Prey ymmärtää Harleyta. Hän on elokuvassa kaaottinen, hän tekee typeriä valintoja, hän ei aina osaa tai jaksa olla hyvä ihminen, mutta hän ei ole julma, hänellä on paljon rakkautta sydämessään ja hän on värikäs, omalaatuinen persoona. Elokuva hyppii menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan välillä, koska niin Harley kertoisi tarinansa. Harleyn surua Jokerin jätettyä hänet saatetaan kuvata humoristisin keinoin – Harley itkemässä pyjamassa ja pursottamassa purkkijuustoa suuhunsa on hyvä esimerkki tästä – mutta elokuvassa pysähdytään myös hetkiin, joissa käy ilmi, kuinka kieroutunut Harleyn suhde oli ja kuinka syvät arvet Jokeri jätti tähän. Harley sanoo Dinah Lancelle, yhdelle elokuvan merkittävistä sivuhahmoista, juopuneena baarissa, viitaten rooliinsa Jokerin sidekickinä: "Do you know what a harlequin is? A harlequin's role is to serve. It's nothing without a master. And no one gives two shits who we are beyond that." Jokeri oli hänen herransa, se, joka teki hänen elämästään jonkin arvoista – tämä on todella surullinen lainaus ja todellakin kielii siitä, miten Jokeri Harleyta kohteli. Elokuvan aikana Harley kohtaa ihmisiä, jotka arvostavat häntä, oppii itsestään, taistelee henkensä vuoksi, kasvaa ja tekee suuria valintoja, ja lopussa hän julistaakin jo ylpeästi: "I'm the one they should be scared of! Not you, not Mr. J! Because I'm Harley Fucking Quinn!" Birds of Prey on hauska supersankarielokuva, koska se on loppujen lopuksi vain pienehkö (ja tällä tarkoitan, että vaakalaudalla ei ole koko maailma tai universumi) tarina viiden naisen kohtalosta ja vapautumisesta miesten ja yhteiskunnan asettamista kahleista. 

Harleyn vaatteet ovat Birds of Preyssä upeita. Hän pukeutuu shortseihin, sporttirintsikoihin ja kotikutoisen näköisiin, värikkäisiin DIY-takkeihin, ja hän koristautuu koruilla ja vahvoilla meikeillä. Mutta Yanin Harleyta katsellessa minulle ei tule sellainen tunne, että Harleyn vaatteet olisi valittu seksikkyyden tai miehiä viehättävän paljastavuuden persuteella, vaan sen mukaan mistä Harley pitäisi ja mitä hän valitsisi pukea ylleen. Paljastavat vaatteet eivät ole itsessään mitenkään huonoja tai tuomittavia, mutta kun kyseessä on selkeästi paljastava asu, joka on laitettu naiselle vain sen vuoksi, että miehet pitäisivät häntä seksikkäänä ja joka typistää hänen hahmonsa vain seksuaaliseksi objektiksi... silloin ollaan ongelmissa. Birds of Preyn Harleyn asut näyttävät vaatteilta, joita nainen voisi ihan vapaaehtoisesti haluta käyttää ja jotka vaikuttavat mukavilta ja hauskoilta päällä. Ne kertovat Harleyn persoonasta ja siitä miten hän näkee maailman, eivätkä pelkästään siitä, että hän on "the property of Joker". Harleyn lyhyistä saparoista on myös mainittava se, että siinä missä Suicide Squadin saparot olivat hyvin lapsenomaiset ja antoivat Harleysta epämiellyttävän infantilisoidun kuvan, nämä saparot ovat yhä söpöt ja hauskat, mutta rennommat ja vähemmän pikkutyttömäiset. 

Erolle Ayerin ja Yanin Harleyiden välillä on syynä tietenkin oikeasti se, että heillä oli hyvin erilaiset visiot ja prioriteetit Harleyn hahmolle. Jos tälle erolle haluaa kuitenkin keksiä jonkun ns. in-universe syyn, mielestäni Harleyn muutosta voi ajatella seuraavanlaisesti: Suicide Squadissa hän on Jokerin "kuningatar" ja hänen kätyrinsä, joten hän pukeutuu kuten Jokeri haluaa hänen pukeutuvan. Hän käyttää Jokerin nimeä kantavaa pantaa, hänen takkinsa julistaa hänet Jokerin tytöksi. Minun ei ole hankala kuvitella, että Jokeri olisi sellainen poikaystävä, joka vaatisi Harleyn pukeutuvan aina seksikkäästi ja haluttavan näköiseksi. Birds of Preyssä, Jokerin jätettyä Harleyn, Harley on vapaa tekemään omat valintansa, pukeutumaan rennommin ja hauskemmin, antamaan tukkansa olla joskus sotkuisilla saparoilla ja pyyhkimään merkit Jokerin omistushaluisuudesta tyylistään ja iholtaan (Harley tekee tatuoinnista "Puddin'" sanan "Pudding cups"). Näin ajatteleminen piristää minua hieman: Harleyn emansipaatio oli henkistä sekä fyysistä.

Lopuksi, vaikka tähän ei mitenkään perehdytty, olen silti iloinen, että tämä elokuva teki DCEU-Harleysta virallisesti biseksuaalin. Harleyn kertoessa taustastaan, kuvia hänen existään vilahtaa ruudulla, ja yksi heistä on nainen. Tämä on todella pikkuruinen hetki, ei mitenkään hurraamisen arvoinen momentti representaatiolle, mutta on se jotakin. Toivon, että joku päivä saamme elokuvan, jossa Harley ja Poison Ivy saavat olla avoin, rakastava pariskunta.

The Suicide Squad (2021)

Olin hieman varuillani, kuin sain selville, että seuraavan Harleyn sisältävän elokuvan ohjaisi taas mies. En halunnut paluuta David Ayerin seksipommi-Harleyhyn. Onneksi James Gunn ei kuitenkaan pettänyt minua. Hänen Harleynsa on taas hieman omanlaisensa – kukin ohjaaja on luonut hahmostaan omanlaisensa – mutta hän on silti enemmän Yanin Harleyn kaltainen. Hahmon ensimmäinen kohtaus, jossa hän saapuu tiiminsä luokse ja julistaa kovaäänisesti käyneensä juuri numero kakkosella, sai minut rentoutumaan. Ayerin Harley ei olisi koskaan myöntänyt käyvänsä vessassa, saati ulostavansa. Seksikkäät naiset eivät, kuten me kaikki tiedämme, ulosta. 

The Suicide Squadissa Harleylla on vaikka minkälaista tekemistä. Hän ei ole päähenkilö, koska kyseessä on lukuisia hahmoja seuraava ensemble-elokuva, mutta hänellä on oma juonensa. Hän koettaa pähkäillä mikä hänen tehtävänsä on, mitä hänen tulisi tehdä hänen huomaansa jätetyllä erityisellä keihäällä ja jopa hullaantuu komeasta miehestä, joka kuitenkin osoittautuu kurjaksi, lapsia tappavaksi kieroksi poliitikoksi. Harley on oma rakkautta kaipaava itsensä, ja vaikka hän on nykyään itsenäinen, ei se tarkoita, etteikö hän haluaisi löytää kumppania ja tosirakkautta. Pidän siitä, miten Gunn kuvaa Harleyn sisäistä maailmaa. Hänen taistellessaan, veren sijasta vihollisista lentelee värikkäitä kukkasia ja hänen oivaltaessaan keihään tarkoituksen, se alkaa hehkua kuin videopelissä. Harley näkee maailman omalla, epärealistisella ja värikkäällä tavallaan, jossa jopa tappamisesta ja taistelemisesta tulee tavallaan kaunista.

Jokeri ei esiinny tässä elokuvassa, mutta aivan kuten Birds of Preyssä, tässäkin elokuvassa pysähdytään Harleyn traumojen äärelle, tosin vain yhden kohtauksen verran. Tämä kohtaus oli kuitenkin yksi elokuvan emotionaalisimpia ja yksi Margot Robbien parhaimpia hetkiä Harleyna. Saatuaan selville uuden ihastuksensa olevan hirveä mies, Harley tappaa hänet, sanoen, että lupasi itselleen tekevänsä terveen valinnan ja tappavansa heilansa jos he osoittautuisivat huonoiksi hänelle: "When your taste in men is as bad as mine, they don't just go away quietly. They slash your tires and they kill your dogs and tell you the music you like ain't real music at all. And all the cruelty tears you apart after a while." Harley tappoi ehkä juuri miehen kylmäverisesti (ei sillä, että kyseinen mies olisi ollut mitenkään hyvä tyyppi), mutta katsoja säälii häntä silti, koska Jokerin jättämät arvet ovat yhä tuoreita. Se, että Harley kuvaa Jokerin repineen hänet hajalle, tappaneen hänen koiransa ja pilkanneen Harleyssa jopa niin pieniäkin asioita kuin musiikkimakua... Kaikki tämä oli masentavaa, mutta ilahdutti minua, koska ehkä nyt ihmiset saavat päähänsä, ettei kyseessä ole mikään ihana, romanttinen ja traaginen kaunotar-ja-hirviö-rakkaustarina väärinymmärretyn miehen ja tämän heilan välillä, vaan väkivaltainen suhde.

Qunnin Harleyn puvustus on minusta todella hauska. Asut ovat hyvin harleymaisia, ja pidän kovasti siitä, että hahmo saa ensimmäistä kertaa live action -leffoissa sonnustautua hänen ikonisiin väreihinsä, punaiseen ja mustaan. Asut ovat näyttäviä, hauskoja ja kuvastavat hyvin Harleyn räiskyvää persoonaa. Loppumittelössä Harley taistelee uuden poikaystävänsä lahjoittamassa punaisessa prinsessamekossa, mutta jalassaan hänellä on (luojan kiitos) korkkareiden sijasta kunnon maiharit. Kerrankin naishahmo saa taistella tasapohjaisissa kengissä! Siinä missä Ayerin Suicide Squadissa Harleyn takki julisti hänet Jokerin omaisuudeksi, tällä kertaa Harleyn takissa lukee "Live fast, die clown" – onko kyseessä uhkaus Jokeria kohtaan, viittaako hän itseensä klovnina, joka elää hurjasti, vai onko kyseessä vain pun "live fast, die young"-sanonnasta? En tiedä, mutta takki on hauska. Lisäksi, aivan kuten Harley muutti Puddin'-tatuoinnin viittaamaan pudding cups -jälkkäreihin, hän on korjannut toisenkin tatuoinneistaan: "Property of Joker" -tatskan sijasta hänen selkäänsä koristaa nyt "Property of No One" -tatuointi. Hänen kaulaansa korostava choker on vain koru, ja hänen vyönsolkensa on HQ, jälleen yksi viittaus siihen, miten hän on oma, itsenäinen olentonsa nykyään, eikä pelkkä Jokerin lelu.

"None of the stories people tell about me can change who I really am" – Parhaat Luke Skywalker -tarinat

Tänään on Star Wars -päivä! May the Fourth Be With You ja niin edespäin. 

Juhlistaakseni lempielokuvasarjani päivää, aion tänään höpistä hieman Star Warsista, Luke Skywalkerista ja rakastamistani tarinoista.

Alkuperäisten Star Wars -elokuvien päähenkilö Luke Skywalker on kaikista maailman fiktiivisistä hahmoista minulle kaikkein rakkain. Ottaen huomioon kuinka paljon luen kirjoja ja katson televisiota ja elokuvia, tämä on aikamoinen kunnia. 

Luke on ollut suosikkini siitä asti kun ensimmäisen kerran katsoin Star Warsit – olin noin kuusi tai seitsemän – eikä kukaan ole vielä onnistunut keikauttamaan häntä ykköspaikalta sydämessäni. En oikein tiedä mikä Lukessa minua lapsena viehätti, mutta nykyään rakastan häntä siksi, että hän on miessankari, jonka tarinaa määrittelevät hänen empatiansa ja rakkautensa (hän ei todellakaan ole tyypillinen machosankari), ja siksi, että vaikka hän on maailmassaan toivon symboli, häntä revitään kahtaalle koko saagan ajan ja hän joutuu kamppailemaan oman sisäisen pimeytensä ja häntä viettelevien ulkopuolisten voimien kanssa. Olen valmis nujakoimaan kenen tahansa kanssa, joka väittää Luken olevan yksiselitteinen hyvä ja siten tylsä. Katsoimmeko me samat elokuvat?! Luke on pehmeä, rakastava, optimistinen ja (etenkin alussa) naiivi, mutta jokaisessa elokuvassa on nähtävissä se, että hän on myös taipuvainen yliampuviin tunteenpurkauksiin, kiukkuun, ärtymykseen ja myös väkivaltaan. Kaiken tämän lisäksi rakastan Luken suhdetta perheeseensä, sitä että hän on sankari joka tarvitsee jatkuvasti apua toisilta (eikä tätä esitetä heikkoutena – kaikki me tarvitsemme apua, jopa supervoimaiset sankaripojat) ja hänen kykyään nähdä hyvyyttä kaikissa.

Luken tarina alkuperäisissä elokuvissa on koskettava ja upea. Minulla on ongelmani episodien VII–IX kanssa, mutta niissäkin on paljon hyvää. Tänään en kuitenkaan halua puhua Lukesta elokuvissa, vaan elokuvasaagan ulkopuolisista tarinoista, joissa Luke esiintyy ja on mielestäni parhaimmillaan. Jos, kuten minä, haluat enemmän tarinoita Lukesta, minun on aivan turha ruveta suosittelemaan Star Wars -leffoja – oletan, että olet jo nähnyt ne. Tämä lista sisältää minun henkilökohtaisia suosikkejani, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään Lukea paremmin hahmona ja syventäneet rakkauttani häntä kohtaan. Minun on kuitenkin pakko sanoa, ihan näin for the record, että mielestäni Luke on parhaimmillaan Jedin paluu -elokuvassa, joka on kaikkien aikojen suosikkielokuvani.

Obi-Wan Kenobi (2022)

Luke esiintyy tässä TV-sarjassa itse vain muutaman kerran, mutta hänen omat kohtauksensa eivät ole edes pääasiallinen syy miksi suosittelen tämän sarjan katsomista kelle tahansa Luke-fanille. Pikku-Luke on ehdottomasti herttainen ja suloinen tässä sarjassa, mutta mielestäni kaikkein tärkein asia, mitä Obi-Wan Kenobi antoi Luken hahmolle oli se, miten se syventää Owen ja Beru Larsin hahmoja.

Owen esitetään A New Hope -elokuvassa lähinnä kärttyisänä ukkona, joka ei päästä Lukea farmilta. Hän on este sankarinmatkalla, vaikka hän onkin Lukelle selvästi rakas. Beru esiintyy vain muutaman kerran, eikä katsoja opi hänestäkään muuta kuin sen, että hän on Owenia pehmeämpi ja pitää Luken puolia. Olen nähnyt aivan liian usein kommentteja siitä, miten Owen oli huono kasvatti-isä Lukelle ja miten hän kohteli tätä huonosti. Tämä raivostuttaa minua, koska jo A New Hopen perusteella minusta on selvää, että Owen pidättelee Lukea koska haluaa suojella tätä. 

Obi-Wan Kenobi vie viimeisenkin huteran pohjan noilta typeriltä väitteiltä. Tässä sarjassa tehdään selväksi, että Luke on Owenille ja Berulle suunnattoman rakas, heidän poikansa. Sarja nostaa Skywalker-kaksosten adoptiovanhemmat vihdoin heidän ansaitsemaansa kunniaan. Se, että katsojan annetaan nähdä miten raivokkaasti Owen ja Beru puolustavat Lukea – he tarttuvat jopa aseisiin ja taistelevat Voimaa käyttävää vihollista vastaan kahdestaan Lukea suojellakseen – antaa sille, että Luke menettää heidät niin karmaisevasti enemmän painoarvoa. Yksi kaikinpuolin tunteikkaan Obi-Wan Kenobin parhaimmista hetkistä oli Owenin ja Revan kaksintaistelu, jossa Reva sanoo kummastuneena Owenille: "You really love the boy. Like he's your own." Owen vastaa: "He is my own." Joten fuck you kaikki jotka parjaavat Owenia (ja jossain määrin myös Berua) – Luke on sekä Anakinin ja Padmén että Larsien poika.

Battlefront II

En ole itse koskaan pelannut tätä peliä, mutta olen katsonut YouTubesta videoita ihmisistä, jotka pelaavat sitä. Tiedän siis miten tarina menee. Luke ei esiinny pelissä paljoa, mutta hänen kohtauksensa ovat kerrassaan mahtavia. Tiivistettynä, Luke päätyy auttamaan imperiumia palvelevaa Del Meekoa seuratessaan Voiman kutsua Pillio-planeetalle. 

Luken empatia ja kyky nähdä hyvyyttä kaikissa, jopa vihollisissaan, tulee kauniisti esille tässä pelissä. Hän pelastaa Del Meekon hengen ja kun Del kysyy häneltä miksi Jedi, imperiumin vihollinen, auttaisi vastapuolen sotilasta, Luke vastaa yksinkertaisesti, kuin vastaus olisi päivänselvä: "Because you asked." Tämä on jediyttä puhtaimmillaan: jos joku pyytää apua, vaikka hän olisi "vihollinen", häntä tulee auttaa, ja jokainen elämä on arvokas. Heidän erotessaan Del sanoo Lukelle, että hän tietää kyllä ettei imperiumi oli täydellinen ja kysyy: "But what else there is?" Luke ei yritä käännyttää häntä kapinan puolelle, hän vain vastaa että kaikki voivat valita olla parempia huomenna kuin tänäään: "A choice to be better".

Pelaaja pääsee näkemään Luken pelissä ulkopuolisen, vihollisen silmin, ja hän näyttäytyy rauhalliselta, eteeriseltä ja viisaalta, jotenkin ylimaalliselta, ja se kiehtoo minua. Parasta pelissä minusta on kuitenkin se, näin Luke-fanina, miten hänen empatiansa, ymmärtäväisyytensä ja hänen halunsa auttaa kaikkia tulee ilmi. Poika, joka näkee hyvyyttä Darth Vaderissa, näkee sitä myös tavallisessa rivisotilaassa.

Luke Skywalker and the Shadows of Mindor (Matthew Stover)

Matthew Stoverin The Shadows of Mindor on Legends-romaani, ja seuraa lähinnä Luke Skywalkeria tämän yrittäessä setviä ystäviensä kanssa kriisiä Mindorin planeetalla. Tämä on todella outo kirja – pysähdyin monta kertaa lukiessani miettimään mitä ihmettä juuri luin – mutta loistava. Legendaariseen asemaan nousseen Sithin koston novelisaation kirjoittajalta ei voi muuta odottaa.

Tässä kirjassa Stover pureutuu syvälle Luken epävarmuuteen, pelkoihin ja siihen, kuinka kovat paineet hänellä on galaksin toivon symbolina ja jedeistä viimeisenä. Eräs kirjan parhaimpia kohtia on Luken henkinen romahdus hänen tuntiessaan epäonnistuneensa jälleen. Hän puhuu Obi-Wanille, isälleen ja Yodalle, epätoivoisena siitä, kuinka sota vain jatkuu ja jatkuu: "Now it's over. But it's not the end. It's never the end. I guess I was still kind of hoping there might be a Happily Ever After in there somewhere. Not even for me. I was ready to die. I still am. It's everybody else. It's like everything we went through, it was for nothing. We're still fighting. We'll always be fighting. It's like I didn't actually save anybody." Muistan nyyhkineeni tätä lukiessani, koska Stover onnistui sanottamaan täydellisesti yhden Luken hahmon haikeimmista piirteistä: hän on valmis antamaan ja uhraamaan kaikkensa toisten puolesta, hän on valmis kuolemaan. Hänen elämänsä on Tatooinelta lähtemisen jälkeen yhtä pitkää taistelua, niin legends-aikajanalla kuin uudessa kaanonissa.

Toinen hyvin koskettava piirre tässä romaanissa on se, miten Stover kuvaa Luken asemaa muiden kapinallisten silmissä. Hän on sankari, toivon kipinä, jonka läsnäolo valaa kaikkiin uskoa ja toivoa. Luke kantaa tämän roolin valittamatta koskaan sen painosta. Lando kuitenkin pysähtyy kirjassa miettimään: "Had there ever been a good reason to burden one man with the hope of the entire galaxy?" Ei, se ei ole reilua, mutta Luke tekee sen, koska hänen on pakko. 

Tästä kirjasta on myös tämän postauksen otsikossa oleva lainaus. Kirjan halki Luke törmää ihmisten outoihin oletuksiin hänestä ja hänen elämästään, mutta kirjan loppua kohden, hän hyväksyy tämän, koska vaikka hänestä kerrottaisiin mitä, se ei muuta sitä, kuka hän on.

The Legends of Luke Skywalker (Ken Liu)

The Legends of Luke Skywalker on uuden kaanonin lastenromaani, joka seuraa avaruusmatkalla olevaa kaveriporukkaa, jotka jakavat ajan kuluksi kuulemiaan tarinoita legendaarisesta Luke Skywalkerista. Tarinat ovat usein yliampuvia ja kummallisia, ja lukijan omalle vastuulle jää pohtia mitkä asiat kustakin tarinasta ovat totta. Kirja sijoittuu ajalle hieman ennen episodi seiskaa. 

Kirjan tarkoitus ei ole antaa selkeitä vastauksia tai tositarinoita, vaan näyttää näiden lasten ja heidän kertomustensa kautta mitä Lukesta ajatellaan, millaiseen asemaan hän on noussut ja miten hänestä on tullut vuosikymmenten kuluessa enemmän myytti kuin mies. Eräs hahmoista sanookin: "There are lots of stories about Luke Skywalker. Some of them might even be true." Pidän tästä kirjasta kovasti, koska se on hauskaa luettavaa, mutta pidän siinä erityisesti siitä, miten se pohdiskelee Luken asemaa myyttinä ja legendana. Tarinat eivät kaikki ehkä ole totta, mutta sillä ei ole väliä – väliä on sillä, että Luke on galaksissa yhä sankari. Hän on sankari droideille, lapsille, tavallisille kansalaisille ja entisille imperiumin jäsenille, jotka loikkasivat. Mitä väliä sillä on, onko joku tarina totta, jos se auttaa sinua?

Episodi kasista tiedämme, kuinka legendan leima hiertää Lukea, mutta minusta siinä, että hänen tarinansa ja hahmonsa tuovat niin monelle lohtua ja toivoa, on jotain kaunista. Legendana oleminen on kaksiteräinen miekka, mutta tässä kirjassa esille tulee ehdottomasti sen paremmat puolet.

Star Wars (2020–) (Charles Soule)

Tämän listan ainut sarjakuva on Charles Soulesin loistava vuonna 2020 alkanut Star Wars, joka alkaa aivan Imperiumin vastaiskun jälkeen ja seuraa Lukea, Leiaa, Landoa ja kumppaneita heidän taistellessaan imperiumia vastaan, yrittäessään keksiä keinon pelastaa Han Jabban kynsistä ja ajautuvat galaktiseen palkkionmetsästäjien ja rikollissyndikaattien väliseen mittelöön. 

Parhaimmat tarinat ovat tässä sarjiksessa olleet minusta aina ne, joissa seurataan Lukea, koska hän on tässä vaiheessa aikajanaa aivan hajalla. Hän on saanut vasta selville varsin epämiellyttäviä perhesalaisuuksia, tajunnut että Obi-Wan ja Yoda molemmat pimittivät häneltä asioita ja menettänyt kätensä. Hänen koko identiteettinsä on koetuksella ja hän on todella, todella huonossa jamassa. 

Tämä tarina alkaa aivan sen jälkeen kun Luke on yrittänyt tappaa itsensä. Mark Hamill on kertonut useasti, että hänen mielestään, kun Luke hyppää kuiluun saatuaan tietää totuuden Vaderista, Luke haluaa kuolla. Soule kuvaa Luken hidasta kehitystä tästä hajonneesta pojasta siksi vakaaksi, itsevarmaksi, pimeytensä kanssa kamppailevaksi Jediksi, joka antaa kaikkensa isänsä pelastaakseen, jonka kohtaamme episodi kutosessa, todella hienosti ja vakuuttavasti. Hänen hahmonsa muutos tuntuu luontevalta. 

Viimeisimmissä Luke-tarinoissa Soule alkoi myös todella pureutua siihen, miten Luke voi uskoa isässään olevan hyvyyttä nähtyään Vaderin tekevän niin paljon pahaa. Luke miettii eräässä luvussa, isäänsä ajatellessaan: "That means you didn't begin as Darth Vader. Once... You were someone else. It's all this there, good, bad... It's all still there. No one is beyond help. No one." Asdfghjkl!! Sarjis on saanut minut nyyhkimään pariin otteeseen, koska Luken ja Vaderin suhde on, ainakin minulle, yksi Star Wars -saagan hienoimmista. Rakastan kaunotar ja hirviö -tarinoita, ja he ovat upea, platoninen versio tästä troopista.

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 5

Tänään on aika palata Taylor Swift Meets Greek Mythology -sarjani pariin viidennellä volyymilla! Lyhykäisesti, näissä postauksissa yhdistelen Swiftin musiikkia antiikin hahmoihin ja pohdiskelen miksi kukin biisi sopii kullekin hahmolle tai suhteelle.

Let's go!

"You had to kill me but it killed you just the same" – My Tears Ricochet ja Megara 

My Tears Ricochet, levyltä Folklore, on yksi Taylor Swiftin surullisimmista kappaleista. Se kertoo suhteen ja rakkauden tuhoutumisesta, hyödyntäen hautajaistematiikkaa ja -kuvastoa. Laulun melankolisuus, katkeruus ja viiltävä surullisuus toivat minulle mieleen Megaran, sankari Herakleen vaimon, jonka kohtalo on yksi kreikkalaisen mytologian julmimpia. 

Theeban prinsessa Megara oli sankari Herakleen ensimmäinen vaimo. He saivat yhdessä useita lapsia – lasten määrä riippuu lähteestä, joskus heillä on kolme poikaa, kun taas joskus neljä tai jopa kahdeksan – ja he olivat onnellisia. Mutta, kuten kreikkalaisessa mytologiassa usein tuppaa käymään, heidän onnensa päättyi mitä karmeimmalla tavalla. Jumalatar Hera vihasi aviomiehensä lehtolasta ja rangaistakseen tätä, Hera kirosi hänet hulluudenpuuskaan, jonka aikana Herakles tappoi vaimonsa ja lapsensa. Verityön jälkeen Herakles on lohduton ja haluaa tappaa itsensä, mutta pystyy kuitenkin jatkamaan elämäänsä ja menee lopulta uusiin naimisiin. My Tears Ricochet tuo minulle mieleen Megaran, manalassa, miettimässä sitä mitä tapahtui: "Even on my worst day / Did I deserve babe / All the hell you gave me? / Cause I loved you / I swear I loved you". Tietääkö Megara, että Hera kirosi Herakleen? Vai luuleeko hän, että mies ei vain halunnut olla osa heidän perhettään enää ja hankkiutui heistä eroon miekallaan? Jos hän tietää, millaista on tietää, että Herakles joutuu elämään tekonsa kanssa. "You had to kill me but it killed you just the same" sopii minusta täydellisesti, koska Herakleen todellakin oli pakko tehdä mitä teki – Hera pakotti hänet – mutta Megaran ja lasten menetys todellakin tuhosi myös Herakleesta osan. Tätä ideaa heijastelee myös kappaleen sanat: "We gather here / We line up weeping in a sunlit room / And if I'm on fire / You'll be made of ashes too".

Laulun katkerampi kohta – "I didn't have it in myself to go with grace / And you're the hero flying around saving face" – sai minut miettimään sitä, kuinka Herakles jatkaa lopulta elämäänsä, menee jopa uusiin naimisiin ja saa uusia lapsia, ja tulee muistetuksi aina ennen kaikkea sankarina, kun taas Megara, jos kukaan häntä edes muistaa, on vain sivuhahmo hänen elämässään. Herakles joutuu hyvittämään veritekonsa urotöillään, mutta kuinka moni muistaa miksi hän urotekojaan edes suorittaa? Kappaleen sanat – mielestäni laulun paras ja haikein hetki – "And I can go anywhere I want, anywhere I want, just not home" tuovat minulle mieleen Megaran sijasta itse Herakleen. Perheensä tapettuaan hän jatkaa elämäänsä, näkee maailmaa, taistelee hirviöitä vastaan ja tekee sankaritekoja, mutta hän ei voi palata siihen kauniiseen kotiin, joka hänellä kerran oli.

Megaran ja Herakleen perheen kauheasta kohtalosta voit lukea, jos kaipaat antiikin lähteitä, Euripideen näytelmästä Heracles. Tämä tragedia keskittyy lähinnä Herakleen tunteisiin, suruun ja kauhuun, mutta sisältää silti kohtauksia, joissa Megara esiintyy. Näytelmä ei ole top Euripides suosikkejani, mutta se on hyvin koskettava. Herakleen rakkaus perhettään, erityisesti lapsiaan, kohtaan tulee vahvasti esille. En usko, että kukaan voi lukea tätä karmaisevaa tarinaa tuntematta myötätuntoa hahmoja kohtaan ja raivoa/pelkoa antiikin jumalia kohtaan. Tämä näytelmä on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka vaarallisia he ovat vihassaan ja kuinka he usein langettavat rangaistukset viattomien ylle. Herakles ja hänen perheensä eivät olleet syypäitä Zeuksen tekoihin, mutta Hera rankaisee heitä silti.

Phoenicia Rogersonin romaani Herc on se, jota suosittelisin jos joku sanoisi minulle haluavansa lukea modernin version Megarasta ja Herakleesta. Kirja ei ole pelkästään heidän rakkaustarinansa, vaan se kertoo Herakleen koko tarinan monien hänen elämäänsä merkittävästi koskettaneiden ihmisten näkökulmasta. Megaran ääni on yksi teoksen voimakkaimmista. Romaanissa pohdiskellaan paljon muun muassa sitä oliko Herakles todella Heran kiroama tehdessään mitä teki, vai menettikö hän vain malttinsa ja sortui väkivaltaan, kuten hän teoksessa, ja mytologiassa, usein tekee. Swiftin sanat "You turned into your worst fears" toi minulle spesifisti mieleen tämän kirjan ja sen, miten kirjan hahmot miettivät tappoiko Herakles Megaran hulluudessa vai vain seuratessaan huonoimpia vaistojaan: oliko hän aina vain se mies joka hän eniten pelkäsi olevansa – verenhimoinen tappaja?

"Something's gone terribly wrong, you're all I wanted" – Haunted ja Apollo

Levyn Speak Now kappale Haunted on hätääntynyt ja ahdistunut laulu, jossa puhuja vaikeroi menettämäänsä rakastettua, toivoo tätä takaisin, tuntee olonsa kummitelluksi ja miettii, kuinka ei olisi koskaan uskonut, että heidän suhteensa ajautuisi karille. Laulu kertoo erosta, mutta jos "lähtemisen" tulkitsee kuolemisena, sopii laulun kerrassaan mainiosti jumala Apollolle ja hänen rakastetulleen, kuolevaiselle Hyakinthokselle. 

Haunted alkaa sanoin "You and I walk a fragile line / I have known it all this time / But I never thought I'd live to see it break" ja jo heti tämä on minusta niin kovin Apollo/Hyakinthos. Apollo tietää varsin hyvin, että heidän suhteensa on heiveröinen ja alituisessa päättymisen vaarassa, onhan Hyakinthos pelkkä kuolevainen ja hän ikuinen jumala, mutta silti suhteen päättyminen Hyakinthoksen kuollessa onnettomuudessa, tulee hänelle yllätyksenä ja järkyttää häntä. Swiftin kappale on, kuten sanoin, täynnä hätäännystä ja pelkoa, ja voin vain kuvitella, miten hämmentynyt ja ahdistunut Apollo on pidellessään kuolevaa rakastajaansa sylissään tämän kuollessa: Apollo ei voi kuolla, miten hän voisi todella ymmärtää kuolemaa, osata odottaa sitä, osata käsitellä sen jättämää surua, sen ikuisuutta? "Something's gone terribly wrong / You're all I wanted" on, Apolloa ajatellessa, erityisen surullinen lyriikka: kun heitetty kiekko osuu Hyakinthokseen ja hän kaatuu maahan, ymmärtääkö Apollo heti, että haava on kuolettava, vai tajuaako hän, että jokin on pahasti pielessä vasta kun Hyakinthos ei nousekkaan pystyyn? Kappaleessa lauletaan, lähes epätoivoisesti, "I just know / You're not gone / You can't be gone, no", ja tällaisia lauseita pyöri varmasti Apollonkin päässä Hyakinthoksen kuoltua.

Hyakinthos ei ole kreikkalaisessa mytologiassa suinkaan ainut kuolevainen, johon Apollo iskee silmänsä, mutta heidän suhteensa erottuu muista sen aitouden takia. Hyakinthos ei ollut Apollon uhri, vaan hän vaikuttaa olleen aidosti rakastunut auringonjumalaan. Hyakinthoksen kuollessa Apollon suru on niin mittava, että hän luo tämän vuotavasta verestä uuden kukan, hyasintin, rakastettunsa muistoksi. "Can't breathe whenever you're gone / Can't turn back now, I'm haunted" sopii tuohon akuuttiin tuskaan, jota Apollo kokee Hyakinthoksen kuollessa, sekä siihen, että tulevaisuudessa, aina kun hän näkee hyasintteja, hän tulee aina muistamaan menettämänsä pojan. Hyakinthoksen muisto tulee aina kummittelemaan häntä.

Tämän tarinan olen valitettavasti kohdannut vain yhdessä antiikin lähteessä. Moderneja tarinoita näistä kahdesta on olemassa, mutta en ole lukenut ainuttakaan (vielä), joten en kehtaa suositella niitä. Lukemani antiikin lähde kertoo heidän tarinansa kuitenkin todella, todella kauniisti. Roomalainen Ovidius, teoksessaan Muodonmuutoksia, kuvaa Apollon surua niin koskettavasti, että muistan herkistyneeni. Heidän myyttinsä on vain muutaman sivun mittainen pätkä massiivisessa, satoja myyttejä sisältävässä runoteoksessa, mutta se jäi mieleeni parhaiten. Lähetin äidilleni kuvakaappauksia kirjan sivuista ja useita apeita viestejä lukiessani sitä, koska tunsin niin suuria Apollo/Hyakinthos -tunteita. Suosittelisin Muodonmuutoksia kelle tahansa antiikkinörtille, mutta jos sinua kiinnostaa vain Apollo ja hänen surullinen rakkautensa Hyakinthosta kohtaan, lue kokoelmasta edes vain heidän myyttinsä. Et varmasti tule pettymään.

"And if they call me a slut, you know it might be worth it for once" – "Slut!" ja Helena ja Paris

Kymmenvuotisen Troijan sodan sanotaan usein alkaneen, koska Spartan kuningatar, maailman kaunein nainen Helena rakastui Troijan komeaan Paris-prinssiin. Tämä ei ole ehkä minun suosikkiversioni tarinasta – pidän enemmän versioista, joissa Helenan motiivi karata Pariksen kanssa oli enemmänkin jonkinlainen outo kunnianhimo tai halu saavuttaa kuolevaista suurempi kohtalo – mutta oli miten oli, hän ja Paris ovat monessa tarinassa aidosti rakastavaisia. 

Taylor Swiftin kappale "Slut!" kertoo paheksutusta suhteesta ja halveksitusta naisesta, jota nimitetään lutkaksi, mutta joka kuitenkin uppoutuu rakkauteensa ja omistautuu suhteelleen, huolimatta ihmisten juoruilusta ja mulkoilusta. Kuuntelin tätä biisiä eräänä iltana ja mieleeni tuli Helena, kävelemässä Troijan kaduilla, tietäen ihmisten vihaavan häntä, kuiskailevan hänen selkänsä takana, pitäen silti päänsä ylpeytensä ja rakkautensa vuoksi. "But if I'm all dressed up / They might as well be lookin' at us / And if they call me a slut / You know it might be worth it for once"-säkeissä on jotain hyvin Helenaa, tietynlaista röyhkeyttä ja ylpeyttä (piirre, jota rakastan hänessä). Miksi hän ei olisi Pariksen kanssa, nauttisi rakkaudestaan, kun ihmiset, joka tapauksessa, puhuisivat hänestä pahaa Troijassa? Laulussa on myös muutama kohta, jotka sopivat minusta loistavasti siihen, miltä Helenasta mahtoi tuntua, kun hän näki Pariksen ensi kertaa, kauniina ja säihkyvänä, tämän vieraillessa Spartassa: "What if all I need is you? / Got love-struck, went straight to my head" ja "Lovelorn and nobody knows". Jälkimmäinen viittaa laulun puhujan olleen yksinäinen ja rakkaudeton kenenkään sitä todella tietämättä, ja useimmissa versioissa Helenan ja hänen aviomiehensä Menelaoksen välillä ei ole sen suurempaa rakkautta. 

"Slut!"-kappaleessa mainitaan myös muutamaan otteeseen se, miten suhde tulee herättämään vahvoja, negatiivisia tunteita ja se, ketkä joutuvat maksamaan hinnan tästä suhteesta. Aluksi puhuja sanoo "I'll pay the price, you won't" mikä sopii myös Helenalle kuin nakutettu, koska enimmäkseen Troijan sodasta syytetään juurikin häntä. Hän on "the face that launched a thousand ships", hän on tuo kamala nainen joka toi tuhon Troijaan, hän on tuo petollinen vaimo joka karkasi ja aiheutti tuhansien kreikkalaisten surman. Ärsyttävän harva tuntuu muistavan, ettei Helena Troijaan itsekseen pamahtanut, vaan Pariksen käsivarrella (Helena väittelee tästä aiheesta Euripideen upeassa Troijan naiset -näytelmässä Pariksen äidin Hekaben kanssa). Laulussa lauletaan kuitenkin myös "We'll pay the price, I guess". Tämä on Helenan ja Pariksen näkökulmasta oiva toteamus, koska vaikka Helenaa syytetään usein enemmän, saa Pariskin osakseen vihaa ja halveksuntaa, ja kumpikin maksaa kyllä loppujen lopuksi kovan hinnan teoistaan ja suhteestaan, Paris jopa henkensä.

En keksi yhtään antiikin versiota, jossa Helena ja Paris olisivat umpirakastuneita, koska yleensä heidän suhteensa kuvataan hieman monimutkaisempana. Monessa versiossa heidän välillään tuntuu joskus olleen aitoja tunteita, kuten Iliaassa, mutta monessa Helena tuntuu kypsyneen Pariksen oikkuihin vuosien saatossa. Ehkä mielenkiintoisin katsaus näiden kahden suhteeseen löytyy edellä mainitusta Euripideen Troijan naiset -näytelmästä, joka sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan. Paris on kuollut ja kuopattu, ja Helena on palautettu aviomiehelleen. Hän ei ole tarinan keskiössä, mutta hänellä on tosiaan upea kohtaus Hekaben kanssa, jossa he keskustelevat siitä, kuka todella oli syypää sotaan.

Modernia versiota, jossa Paris ja Helena todella olisivat rakastavaisia, en löydä lukemani kirjallisuuden parista. Minun on siis pakko sukeltaa visuaalisen median puolelle. Koska vakaumukseni ja ylpeyteni estää minua koskaan suosittelemasta vuoden 2004 Troija-elokuvaa, suosittelen TV-sarjaa Troy: Fall of a City, suhteellisen kehnoa mutta silti Troijaa vähemmän karmaisevaa adaptaatiota tästä myytistä. Ongelmani tämän sarjan kanssa eivät liittyneet Parikseen ja Helenaan, joten jos sinua kiinnostaa heidän suhteensa läheisempi tarkastelu perin romanttisesta näkökulmasta, tämä sarja antaa sinulle ehkä jotain mielenkiintoista pohdittavaa. Oheisessa posterissa ovat juuri Helena ja Paris. Bella Dayne teki ihan hyvää työtä Helenana, vaikka hän ei ollutkaan sellainen Helena josta minä eniten pidän, ja Louis Hunter oli ihan ookoo Paris. 

Taideteokset: 

Kuva 1: Megara mosaiikkiteoksesta 200–300 eaa., löytyy National Archaeology of Lisbon -museosta Portugalista

Kuva 2: Apollo (Giovanni Antonio Pellegrini, 1718)

Kuva 3: Lähikuva teoksesta The Love of Helen and Paris (Jacques-Louis David, 1788)