Tänään on aika palata Taylor Swift Meets Greek Mythology -sarjani pariin viidennellä volyymilla! Lyhykäisesti, näissä postauksissa yhdistelen Swiftin musiikkia antiikin hahmoihin ja pohdiskelen miksi kukin biisi sopii kullekin hahmolle tai suhteelle.
Let's go!
"You had to kill me but it killed you just the same" – My Tears Ricochet ja Megara
My Tears Ricochet, levyltä Folklore, on yksi Taylor Swiftin surullisimmista kappaleista. Se kertoo suhteen ja rakkauden tuhoutumisesta, hyödyntäen hautajaistematiikkaa ja -kuvastoa. Laulun melankolisuus, katkeruus ja viiltävä surullisuus toivat minulle mieleen Megaran, sankari Herakleen vaimon, jonka kohtalo on yksi kreikkalaisen mytologian julmimpia.
Theeban prinsessa Megara oli sankari Herakleen ensimmäinen vaimo. He saivat yhdessä useita lapsia – lasten määrä riippuu lähteestä, joskus heillä on kolme poikaa, kun taas joskus neljä tai jopa kahdeksan – ja he olivat onnellisia. Mutta, kuten kreikkalaisessa mytologiassa usein tuppaa käymään, heidän onnensa päättyi mitä karmeimmalla tavalla. Jumalatar Hera vihasi aviomiehensä lehtolasta ja rangaistakseen tätä, Hera kirosi hänet hulluudenpuuskaan, jonka aikana Herakles tappoi vaimonsa ja lapsensa. Verityön jälkeen Herakles on lohduton ja haluaa tappaa itsensä, mutta pystyy kuitenkin jatkamaan elämäänsä ja menee lopulta uusiin naimisiin. My Tears Ricochet tuo minulle mieleen Megaran, manalassa, miettimässä sitä mitä tapahtui: "Even on my worst day / Did I deserve babe / All the hell you gave me? / Cause I loved you / I swear I loved you". Tietääkö Megara, että Hera kirosi Herakleen? Vai luuleeko hän, että mies ei vain halunnut olla osa heidän perhettään enää ja hankkiutui heistä eroon miekallaan? Jos hän tietää, millaista on tietää, että Herakles joutuu elämään tekonsa kanssa. "You had to kill me but it killed you just the same" sopii minusta täydellisesti, koska Herakleen todellakin oli pakko tehdä mitä teki – Hera pakotti hänet – mutta Megaran ja lasten menetys todellakin tuhosi myös Herakleesta osan. Tätä ideaa heijastelee myös kappaleen sanat: "We gather here / We line up weeping in a sunlit room / And if I'm on fire / You'll be made of ashes too".
Laulun katkerampi kohta – "I didn't have it in myself to go with grace / And you're the hero flying around saving face" – sai minut miettimään sitä, kuinka Herakles jatkaa lopulta elämäänsä, menee jopa uusiin naimisiin ja saa uusia lapsia, ja tulee muistetuksi aina ennen kaikkea sankarina, kun taas Megara, jos kukaan häntä edes muistaa, on vain sivuhahmo hänen elämässään. Herakles joutuu hyvittämään veritekonsa urotöillään, mutta kuinka moni muistaa miksi hän urotekojaan edes suorittaa? Kappaleen sanat – mielestäni laulun paras ja haikein hetki – "And I can go anywhere I want, anywhere I want, just not home" tuovat minulle mieleen Megaran sijasta itse Herakleen. Perheensä tapettuaan hän jatkaa elämäänsä, näkee maailmaa, taistelee hirviöitä vastaan ja tekee sankaritekoja, mutta hän ei voi palata siihen kauniiseen kotiin, joka hänellä kerran oli.
Megaran ja Herakleen perheen kauheasta kohtalosta voit lukea, jos kaipaat antiikin lähteitä, Euripideen näytelmästä Heracles. Tämä tragedia keskittyy lähinnä Herakleen tunteisiin, suruun ja kauhuun, mutta sisältää silti kohtauksia, joissa Megara esiintyy. Näytelmä ei ole top Euripides suosikkejani, mutta se on hyvin koskettava. Herakleen rakkaus perhettään, erityisesti lapsiaan, kohtaan tulee vahvasti esille. En usko, että kukaan voi lukea tätä karmaisevaa tarinaa tuntematta myötätuntoa hahmoja kohtaan ja raivoa/pelkoa antiikin jumalia kohtaan. Tämä näytelmä on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka vaarallisia he ovat vihassaan ja kuinka he usein langettavat rangaistukset viattomien ylle. Herakles ja hänen perheensä eivät olleet syypäitä Zeuksen tekoihin, mutta Hera rankaisee heitä silti.
Phoenicia Rogersonin romaani Herc on se, jota suosittelisin jos joku sanoisi minulle haluavansa lukea modernin version Megarasta ja Herakleesta. Kirja ei ole pelkästään heidän rakkaustarinansa, vaan se kertoo Herakleen koko tarinan monien hänen elämäänsä merkittävästi koskettaneiden ihmisten näkökulmasta. Megaran ääni on yksi teoksen voimakkaimmista. Romaanissa pohdiskellaan paljon muun muassa sitä oliko Herakles todella Heran kiroama tehdessään mitä teki, vai menettikö hän vain malttinsa ja sortui väkivaltaan, kuten hän teoksessa, ja mytologiassa, usein tekee. Swiftin sanat "You turned into your worst fears" toi minulle spesifisti mieleen tämän kirjan ja sen, miten kirjan hahmot miettivät tappoiko Herakles Megaran hulluudessa vai vain seuratessaan huonoimpia vaistojaan: oliko hän aina vain se mies joka hän eniten pelkäsi olevansa – verenhimoinen tappaja?
"Something's gone terribly wrong, you're all I wanted" – Haunted ja Apollo
Levyn Speak Now kappale Haunted on hätääntynyt ja ahdistunut laulu, jossa puhuja vaikeroi menettämäänsä rakastettua, toivoo tätä takaisin, tuntee olonsa kummitelluksi ja miettii, kuinka ei olisi koskaan uskonut, että heidän suhteensa ajautuisi karille. Laulu kertoo erosta, mutta jos "lähtemisen" tulkitsee kuolemisena, sopii laulun kerrassaan mainiosti jumala Apollolle ja hänen rakastetulleen, kuolevaiselle Hyakinthokselle.
Haunted alkaa sanoin "You and I walk a fragile line / I have known it all this time / But I never thought I'd live to see it break" ja jo heti tämä on minusta niin kovin Apollo/Hyakinthos. Apollo tietää varsin hyvin, että heidän suhteensa on heiveröinen ja alituisessa päättymisen vaarassa, onhan Hyakinthos pelkkä kuolevainen ja hän ikuinen jumala, mutta silti suhteen päättyminen Hyakinthoksen kuollessa onnettomuudessa, tulee hänelle yllätyksenä ja järkyttää häntä. Swiftin kappale on, kuten sanoin, täynnä hätäännystä ja pelkoa, ja voin vain kuvitella, miten hämmentynyt ja ahdistunut Apollo on pidellessään kuolevaa rakastajaansa sylissään tämän kuollessa: Apollo ei voi kuolla, miten hän voisi todella ymmärtää kuolemaa, osata odottaa sitä, osata käsitellä sen jättämää surua, sen ikuisuutta? "Something's gone terribly wrong / You're all I wanted" on, Apolloa ajatellessa, erityisen surullinen lyriikka: kun heitetty kiekko osuu Hyakinthokseen ja hän kaatuu maahan, ymmärtääkö Apollo heti, että haava on kuolettava, vai tajuaako hän, että jokin on pahasti pielessä vasta kun Hyakinthos ei nousekkaan pystyyn? Kappaleessa lauletaan, lähes epätoivoisesti, "I just know / You're not gone / You can't be gone, no", ja tällaisia lauseita pyöri varmasti Apollonkin päässä Hyakinthoksen kuoltua.
Hyakinthos ei ole kreikkalaisessa mytologiassa suinkaan ainut kuolevainen, johon Apollo iskee silmänsä, mutta heidän suhteensa erottuu muista sen aitouden takia. Hyakinthos ei ollut Apollon uhri, vaan hän vaikuttaa olleen aidosti rakastunut auringonjumalaan. Hyakinthoksen kuollessa Apollon suru on niin mittava, että hän luo tämän vuotavasta verestä uuden kukan, hyasintin, rakastettunsa muistoksi. "Can't breathe whenever you're gone / Can't turn back now, I'm haunted" sopii tuohon akuuttiin tuskaan, jota Apollo kokee Hyakinthoksen kuollessa, sekä siihen, että tulevaisuudessa, aina kun hän näkee hyasintteja, hän tulee aina muistamaan menettämänsä pojan. Hyakinthoksen muisto tulee aina kummittelemaan häntä.
Tämän tarinan olen valitettavasti kohdannut vain yhdessä antiikin lähteessä. Moderneja tarinoita näistä kahdesta on olemassa, mutta en ole lukenut ainuttakaan (vielä), joten en kehtaa suositella niitä. Lukemani antiikin lähde kertoo heidän tarinansa kuitenkin todella, todella kauniisti. Roomalainen Ovidius, teoksessaan Muodonmuutoksia, kuvaa Apollon surua niin koskettavasti, että muistan herkistyneeni. Heidän myyttinsä on vain muutaman sivun mittainen pätkä massiivisessa, satoja myyttejä sisältävässä runoteoksessa, mutta se jäi mieleeni parhaiten. Lähetin äidilleni kuvakaappauksia kirjan sivuista ja useita apeita viestejä lukiessani sitä, koska tunsin niin suuria Apollo/Hyakinthos -tunteita. Suosittelisin Muodonmuutoksia kelle tahansa antiikkinörtille, mutta jos sinua kiinnostaa vain Apollo ja hänen surullinen rakkautensa Hyakinthosta kohtaan, lue kokoelmasta edes vain heidän myyttinsä. Et varmasti tule pettymään.
"And if they call me a slut, you know it might be worth it for once" – "Slut!" ja Helena ja Paris
Kymmenvuotisen Troijan sodan sanotaan usein alkaneen, koska Spartan kuningatar, maailman kaunein nainen Helena rakastui Troijan komeaan Paris-prinssiin. Tämä ei ole ehkä minun suosikkiversioni tarinasta – pidän enemmän versioista, joissa Helenan motiivi karata Pariksen kanssa oli enemmänkin jonkinlainen outo kunnianhimo tai halu saavuttaa kuolevaista suurempi kohtalo – mutta oli miten oli, hän ja Paris ovat monessa tarinassa aidosti rakastavaisia.
Taylor Swiftin kappale "Slut!" kertoo paheksutusta suhteesta ja halveksitusta naisesta, jota nimitetään lutkaksi, mutta joka kuitenkin uppoutuu rakkauteensa ja omistautuu suhteelleen, huolimatta ihmisten juoruilusta ja mulkoilusta. Kuuntelin tätä biisiä eräänä iltana ja mieleeni tuli Helena, kävelemässä Troijan kaduilla, tietäen ihmisten vihaavan häntä, kuiskailevan hänen selkänsä takana, pitäen silti päänsä ylpeytensä ja rakkautensa vuoksi. "But if I'm all dressed up / They might as well be lookin' at us / And if they call me a slut / You know it might be worth it for once"-säkeissä on jotain hyvin Helenaa, tietynlaista röyhkeyttä ja ylpeyttä (piirre, jota rakastan hänessä). Miksi hän ei olisi Pariksen kanssa, nauttisi rakkaudestaan, kun ihmiset, joka tapauksessa, puhuisivat hänestä pahaa Troijassa? Laulussa on myös muutama kohta, jotka sopivat minusta loistavasti siihen, miltä Helenasta mahtoi tuntua, kun hän näki Pariksen ensi kertaa, kauniina ja säihkyvänä, tämän vieraillessa Spartassa: "What if all I need is you? / Got love-struck, went straight to my head" ja "Lovelorn and nobody knows". Jälkimmäinen viittaa laulun puhujan olleen yksinäinen ja rakkaudeton kenenkään sitä todella tietämättä, ja useimmissa versioissa Helenan ja hänen aviomiehensä Menelaoksen välillä ei ole sen suurempaa rakkautta.
"Slut!"-kappaleessa mainitaan myös muutamaan otteeseen se, miten suhde tulee herättämään vahvoja, negatiivisia tunteita ja se, ketkä joutuvat maksamaan hinnan tästä suhteesta. Aluksi puhuja sanoo "I'll pay the price, you won't" mikä sopii myös Helenalle kuin nakutettu, koska enimmäkseen Troijan sodasta syytetään juurikin häntä. Hän on "the face that launched a thousand ships", hän on tuo kamala nainen joka toi tuhon Troijaan, hän on tuo petollinen vaimo joka karkasi ja aiheutti tuhansien kreikkalaisten surman. Ärsyttävän harva tuntuu muistavan, ettei Helena Troijaan itsekseen pamahtanut, vaan Pariksen käsivarrella (Helena väittelee tästä aiheesta Euripideen upeassa Troijan naiset -näytelmässä Pariksen äidin Hekaben kanssa). Laulussa lauletaan kuitenkin myös "We'll pay the price, I guess". Tämä on Helenan ja Pariksen näkökulmasta oiva toteamus, koska vaikka Helenaa syytetään usein enemmän, saa Pariskin osakseen vihaa ja halveksuntaa, ja kumpikin maksaa kyllä loppujen lopuksi kovan hinnan teoistaan ja suhteestaan, Paris jopa henkensä.
En keksi yhtään antiikin versiota, jossa Helena ja Paris olisivat umpirakastuneita, koska yleensä heidän suhteensa kuvataan hieman monimutkaisempana. Monessa versiossa heidän välillään tuntuu joskus olleen aitoja tunteita, kuten Iliaassa, mutta monessa Helena tuntuu kypsyneen Pariksen oikkuihin vuosien saatossa. Ehkä mielenkiintoisin katsaus näiden kahden suhteeseen löytyy edellä mainitusta Euripideen Troijan naiset -näytelmästä, joka sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan. Paris on kuollut ja kuopattu, ja Helena on palautettu aviomiehelleen. Hän ei ole tarinan keskiössä, mutta hänellä on tosiaan upea kohtaus Hekaben kanssa, jossa he keskustelevat siitä, kuka todella oli syypää sotaan.
Modernia versiota, jossa Paris ja Helena todella olisivat rakastavaisia, en löydä lukemani kirjallisuuden parista. Minun on siis pakko sukeltaa visuaalisen median puolelle. Koska vakaumukseni ja ylpeyteni estää minua koskaan suosittelemasta vuoden 2004 Troija-elokuvaa, suosittelen TV-sarjaa Troy: Fall of a City, suhteellisen kehnoa mutta silti Troijaa vähemmän karmaisevaa adaptaatiota tästä myytistä. Ongelmani tämän sarjan kanssa eivät liittyneet Parikseen ja Helenaan, joten jos sinua kiinnostaa heidän suhteensa läheisempi tarkastelu perin romanttisesta näkökulmasta, tämä sarja antaa sinulle ehkä jotain mielenkiintoista pohdittavaa. Oheisessa posterissa ovat juuri Helena ja Paris. Bella Dayne teki ihan hyvää työtä Helenana, vaikka hän ei ollutkaan sellainen Helena josta minä eniten pidän, ja Louis Hunter oli ihan ookoo Paris.
Taideteokset:
Kuva 1: Megara mosaiikkiteoksesta 200–300 eaa., löytyy National Archaeology of Lisbon -museosta Portugalista
Kuva 2: Apollo (Giovanni Antonio Pellegrini, 1718)
Kuva 3: Lähikuva teoksesta The Love of Helen and Paris (Jacques-Louis David, 1788)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti