Aloitin toukokuun neljäntenä päivänä, Star Wars -päivän kunniaksi, katsomaan SW-leffasaagaa uudelleen ja, kuten aina, aloitin kronologisesti ensimmäisestä leffasta, eli The Phantom Menacesta. Leffaa katsellessani kirjoitin muistiin sen herättämiä ajatuksia ja tunteita, koska halusin tämän ihanaisen ja minulle niin kovin rakkaan leffan merkkivuoden kunniaksi kirjoittaa postauksen syistä, miksi elokuva on minulle niin tärkeä.
Tässä postaus nyt olisi. Olisin voinut kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta halusin pysytellä olennaisimmissa jutuissa, jottei tekstini paisuisi ihan mauttomiin mittoihin.
"The Republic is not what it once was."
- Sheev Palpatine
The Phantom Menace laajentaa Star Warsin maailmaa, esittelee katsojalle uudenlaisia planeettoja ja kulttuureja, ja saa alkuperäisissä leffoissa esitellyn galaksin tuntumaan paljon suuremmalle. Joo, myönnettäköön, että monessa kohtaa näkee, että paikat on tietokoneteknologialla luotuja eikä miljöissä ole aina samanlaista aitouden tuntua kuin alkuperäisissä leffoissa, mutta minua tämä ei ole koskaan niin paljoa haitannut. Pidän siitä, miten The Phantom Menacessa oleskellaan sekä kaikkein hyvinvoivimpien – hahmokaartiin kuuluu kuningatar ja senaattoreita – että kaikkein huonoimmissa oloissa elävien, köyhien ja orjien, parissa. Naboo ja Coruscant ovat tyystin erilaiset planeetat, joissa kummassakin vallitsee aivan omanlaisensa kulttuuri, ja vanhoista leffoista tuttua Tatooinea syvennetään entisestään esittelemällä sen tavallista menoa ja meininkiä – katukauppiaita, kilpa-ajoja, orjakortteleita ja niin edespäin.
Mutta kaikkein parasta siinä, mitä Lucas teki tässä elokuvassa galaksin kannalta on mielestäni se, miten hän onnistuu kuvaamaan sekä Tasavallan poliittisen johdon sekä Jediyhteisön moraalista ja henkistä alamäkeä. Tämän elokuvan tapahtumat polkaisevat käyntiin Palpatinen suuren suunnitelman, joka päättyy Jedien kukistumiseen ja demokratian tuhoutumiseen. Palpatine ei kuitenkaan ajanut kahta hyvinvoivaa ja toimivaa tahoa murtumispisteeseen: Tasavalta oli jo korruptoitunut ja Jedit olivat jo eksyneet polultaan. Senaatin sisäistä mätää edustaa hyvin se, miten kansleri Valorum ei asemastaan huolimatta voi saada mitään aikaa, vaan on byrokraattien pelinappula, ja se, miten Palpatine onnistuu manipuloimaan tiensä huipulle. Rakastan Star Warsin politiikkaa – tiedän, että tämä ei ole aina suosittu mielipide, mutta väliäkö sillä – joten luonnollisesti kaikki elokuvan kohtaukset, jotka tapahtuvat Senaatissa, ovat minusta loistavia.
Jedien henkisen luhistumisen kuvaus on mielestäni loistokasta. Midichlorianit ovat yksi The Phantom Menacen kiistellyimpiä juttuja, mutta minusta Lucas onnistuu niiden kautta näyttämään erinomaisesti sen, miten Jedit ovat menettäneet yhteytensä niin sanottuun elävään Voimaan, ovat takertuneet sääntöihin ja koodeihin, eivätkä enää priorisoi ihmisten halua palvella Voimaa, tahtoa olla Jedi tai kaikissa olennoissa sykkivää Voimaa, vaan tekevät päätöksensä biologiaan perustuvien mittausten kautta. Jedit eivät ole sitä, mitä heidän pitäisi olla. Jopa alkuperäisten trilogian suuri mystikko ja Jedien suurmestari Yoda on sokeutunut Jedien virheille – hän on yhtä vanhoihin kaavoihin takertunut kuin kaikki muutkin, ja vasta maanpaossaan hän löytää tiensä takaisin Jediyden ytimeen.
Qui-Gon on elokuvan mielenkiintoisin Jedi, koska hän on selvästi yksi viimeisiä ns. mystikkoja, Jedejä, jotka seuraavat Voiman kutsua ja toimivat oman päänsä mukaan sen sijaan, että seuraisivat koodeja ja sääntöjä. Tämän takia hän on jatkuvasti tukkanuottasilla Jedineuvoston kanssa. Kohtaus jossa Qui-Gon ja Maul seisovat vastakkain, voimakentän eristäminä, ja Qui-Gon laskeutuu polvilleen meditoimaan, on yksi leffan parhaimpia. Qui-Gon ei halua taistella, hän ei anna vihansa tai pelkonsa johdattaa häntä, vaan hän rauhoittuu ja kutsuu Voiman avukseen. Tämä hetki näyttää katsojalle, että vaikka Jedit ovat kulttuurina ja yhteisönä hukanneet auttamattomasti polkunsa ja eksyneet tehtävästään, Jedien unelma, elintapa ja tavoitteet elävät vielä yksilöissä. Joissakin heissä elää se hengellisyys, jota Yoda kuvailee Lukelle episodi vitosessa.
"Mom, you said the biggest problem in the universe is no one helps each other."
- Anakin Skywalker
Jos minun pitäisi valita suosikkilainaukseni The Phantom Menacesta, se olisi ylläoleva Anakinin tokaisu äidilleen Shmille, koska se edustaa mielestäni täydellisesti yhtä Star Warsin ydinviesteistä. Star Wars on täynnä epätodennäköisiä sankareita, ja ihmisiä ja olentoja ja droideja jotka onnistuvat muuttamaan maailmaa toimimalla yhdessä. Kun hahmot ajautuvat erilleen eivätkä pysty luottamaan toisiinsa, eivät anna toisten auttaa, kaikki kaatuu. Yhteistyö, luottamus, ystävyys ja tiimityö, nämä ovat ne asiat, joiden ansiosta sankarit voittavat ja pahikset kaatuvat. Tämä lainaus koskettaa minua myös sen takia, että uskon Anakinin kuvaileman ongelman olevan myös yksi meidän oman maailmamme suurimpia. Me emme auta toisiamme tarpeeksi – emme henkilökohtaisella tasolla emmekä yhteiskunnallisella, laajemmalla tasolla. Aina kun elokuvassa päästään tähän kohtaan, minua hymyilyttää: Anakin on niin puhdassydäminen ja hänen viaton halunsa antaa kaikkensa näiden vieraiden ihmisten auttamiseksi on tältä eriskummalliselta, kurjuudessa elävältä orjapojalta todellakin ihmeellistä. Hänellä on niin paljon syitä olla vihainen ja katkera, mutta huolimatta karusta elämästään, hän on kiltti ja haluaa auttaa.
The Phantom Menacen tarina on paljolti rakentunut Star Warsille perinteisen tiimityön ja ennakkoluulojen murtumisen varaan. Naboon vapautus onnistuu, kun Padmé saa Gungan-kansan puolelleen tarjoamalla heille apuaan ja yhteistyötään. Gunganien johtaja suostuu liittoutumaan Naboon väen kanssa, kun hän tajuaa, ettei Padmé pidä itseään ja omaa kansaansa Gunganeita parempana, kuten hän oli olettanut. Nämä kaksi pitkään toraillutta kulttuuria onnistuvat jättämään riitansa taakseen yhteisen vihollisen uhatessa molempien vapautta. Pahikset – Sithit ja Kauppaliiton väki – toimivat aina loppujen lopuksi yksin ja oman etunsa vuoksi, ja se kostautuu aina, koska ilman apua, he eivät pärjää.
Anakinista minun täytyy vielä sanoa sen verran, että olen niin kiitollinen, että Lucas päätti esitellä meidät pikku-Anakinille tässä leffassa. On elintärkeää, että katsojat pääsevät näkemään Anakinin tämän ollessa vielä viaton, ystävällinen ja avulias poika, joka unelmoi galaksissa matkustamisesta, orjien vapauttamisesta ja Jedin elämästä. Ilman tätä korruptoimatonta Anakinia, ei Darth Vaderin tragedia olisi lainkaan niin sydäntäsärkevä ja koskettava. Anakin oli syntyjään hyvä – se tekee hänen vajoamisestaan pimeyteen musertavan, mutta myös tekee hänen paluustaan hyvän puolelle, takaisin vanhaksi itsekseen, sitäkin paremman. Haluan myös sanoa, että en ole koskaan ymmärtänyt Jake Lloydin saamaa vihaa. Se, miten jotkut "fanit" kohtelivat tätä nuorta poikaa, oli kuvottavaa. Lloyd teki hyvää työtä Anakinina, enkä suostu väittelemään asiasta.
"My fate will be no different than that of our people."
- Padmé Amidala
Ahh, rakas Padméni. The Phantom Menace on täynnä loistavia hahmoja, mutta minulle kaikista rakkain heistä on Padmé Amidala, vaikka Anakin Skywalker onkin häntä korkeammalla minun Star Wars hahmorankingissani. Minulle, tämä elokuva on Padmén elokuva. Juoni pyörii hänen kansansa ja kotinsa tuskan ympärillä, juoni etenee paljolti hänen valintojensa varassa, lopputaistelu on hänen strategisen älynsä tulos ja hän on, let's face it, ihan vain todella cool hahmo.
Kuningatar Padmé Amidala on niin monta eri asiaa yhtä aikaa. Hän on rakastettu kuningatar, taistelemaan koulutettu pasifisti, 14-vuotias teinityttö, empaattinen ystävä, urhea johtaja ja galaksin suurin muoti-ikoni (hänen asunsa ovat saagan upeimpia). Hän onnistuu huijaamaan vaikka keitä ja hänellä on rinnallaan hiljaiset mutta tappavan ovelat palvelusneitonsa, joiden käsiin hän luottaa elämänsä, uransa ja henkilöllisyytensä. Muistan, kuinka coolia minusta oli lapsena, että Padmé oli nuoresta iästään huolimatta nerokas ja kansansa luottamusta nauttiva kuningatar, ja, että hän johti eeppisten nuorten tyttöjen tiimiä. Padmé ja hänen palvelusneitonsa ovat minulle, näin naispuolisena SW-fanina, hyvin tärkeitä. Padmé on minusta tässä elokuvassa todella hieno hahmo, koska hän on todella moniulotteinen ja pätevä, eikä häntä voi helposti asettaa vain yhteen rooliin. Hän on sekä Padmé että Amidala, kuningatar sekä tavallinen tyttö. Tämänkin takia minua aina kismittää, jos Padmésta puhutaan vain Anakinin vaimona tai Skywalkerin kaksosten äitinä.
Padmén tarina kietoutuu The Phantom Menacessa erään Star Warsille hyvin merkittävän moraalisen kysymyksen ympärille: Milloin rauhallinen vastarinta ei enää riitä, milloin on tarpeen taistella? Padmé johtaa pasifistista planeettaa – Naboolla ei ole edes omaa armeijaa – ja hän julistaa elokuvan alussa, ettei hän suostu toimiin, jotka johtavat Naboon sotaan. Todistettuaan senaatin kyvyttömyyden auttaa hänen kansaansa, hän kuitenkin tajuaa, että taisteleminen on ainut keino vapauttaa Naboo. Sillä aikaa kun senaatti keskustelisi asiasta, byrokratian kourissa, hänen kansansa kuolisi ja näkisi nälkää. Hän ei etsi sotaa, mutta hän taistelee vapauden puolesta, kun hänen on pakko. Samaa voi sanoa Leiasta, Lukesta ja muista alkuperäisten leffojen kapinallisista hahmoista: Star Warsin maailmassa sotimisen ei koskaan pitäisi olla tavoite, vaan aina viimeinen vaihtoehto, jos mikään muu ei auta. Taisteleminen ei ole pahasta, jos sen tekee oikeista syistä. Kunnioitan Padméssa myös sitä, että hän ei seuraa taistelua etäältä, vaan hän on kaartinsa rinnalla taistelemassa. Padmén päätös palata Coruscantista Naboolle ja tarttua aseisiin yllättää jopa Palpatinen, ja jo pelkästään tämä tekee Padmésta harvinaislaatuisen hahmon. Hän ei ole helposti kontrolloitavissa oleva naiivi lapsikuningatar, kuten Palpatine oletti. En tiedä onko SW-saagassa ainuttakaan kohtausta tämän lisäksi, jossa joku hahmo onnistuisi täysin yllättämään mestarimanipuloija Palpatinen.
"What is to become of Jar Jar Binks here?"
- Qui-Gon Jinn
Jar Jar Binks – Star Warsin kiistellyin ja parjatuin hahmo. Ennen kuin syvennyn pohdiskelemaan tarkemmin sitä, miksi Jar Jar edustaa minusta hyvin Star Warsin sykkivää sydäntä, sanonpa heti, etten ole koskaan vihannut Jar Jaria tai ymmärtänyt hänen saamaansa kuraa ja pilkkaa. Joo, hän on vähän rasittava ja ylenpalttisen höpsö, mutta ei hän nyt mitenkään niin suuri riesa ole, että hän pilaisi koko elokuvan, saati sitten koko saagan. Star Wars on, kuten Lucas on monesti sanonut, lapsille suunnattu avaruussatu ja Jar Jar on lapsille luotu hahmo: hassutteleva, kiltti kömpelys, kuin Disney-animaation ylienerginen sidekick. Hän oli minusta lapsena aivan hulvaton ja pidän hänestä vieläkin kovasti.
Kuten sanoin, Jar Jar on minusta hyvä esimerkki Star Warsin sydämessä olevasta ajatuksesta, että kuka tahansa voi olla sankari. Kaikkein epätodennäköisin olento voi muuttaa koko galaksin kulun: Han Solo on pelkkä itsekäs salakuljettaja, mutta hänestä tuleekin kapinallisjohtaja, R2-D2 on "pelkkä" robotti, ewokit ovat metsässä asuvia karvapalloja, jotka auttavat kapinallisia voittamaan sodan ja niin edespäin. Jar Jar on pelokas tohelo, mutta hän on yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Hän on yksi Star Warsin lukuisista epätodennäköisistä sankareista.
Jar Jarin tulisi myös muistuttaa katsojia siitä, että vaikka hän on hassu, outo ja turhauttaa muita hahmoja, hän on silti yhtälailla empatian ja mahdollisuuden arvoinen. Jos Qui-Gon ja Obi-Wan olisivat hätyyttänet hänet luotaan kun he vielä pitivät häntä tiellä olevana hölmönä, Naboon pelastaminen ei olisi kenties onnistunut. Obi-Wan selittää Lukelle A New Hopessa, että Voima on osa kaikkea elävää, jokaista olentoa, ja siksi jokainen olento on tärkeä, jokainen sielu arvokas – jopa ne, jotka työntävät nokkansa energiavirtoihin, astuvat kakkaan, puhuvat kummallisesti ja ovat niin kömpelöitä, että heidät karkotetaan kotoaan.
"You've been a good apprentice, Obi-Wan, and you're a much wiser man than I am."
- Qui-Gon Jinn
The Phantom Menace on, kuten kaikki SW-elokuvat, täynnä cooleja taisteluita, avaruusaluksia ja muuta menoa ja meininkiä. Se on kuitenkin myös ennen kaikkea tarina hahmoista ja heidän välisistään suhteista: se on, kuten kaikki parhaat SW-tarinat, täynnä sydäntä ja inhimillisyyttä. Anakinin ja Shmin hellä, rakastava suhde nakertaa aina sydäntäni ja saa minut herkistymään kun heidän tiensä eroavat. Katsoja voi todella tuntea äidin ja pojan haikeuden. Padmén ja Anakinin välille kasvava ystävyys, joka luo pohjan heidän galaksin särkevälle rakkaudelleen myöhemmissä elokuvissa, on herttainen ja suloinen. Kohtaus, jossa Anakin antaa Padmélle kaivertamansa kaulakorun, jotta tämä ei unohtaisi häntä, saa minut aina hymyilemään sekä kivistää sydäntäni kaiken heitä odottavan kivun takia.
Elokuvan suhteista minusta kaikkein koskettavin on kuitenkin Qui-Gonin ja Obi-Wanin mestari/oppilas-suhde. Heistä näkee, etteivät he todellakaan aina ole samaa mieltä ja, että he ovat hyvin erilaisia ihmisiä, mutta silti katsoja vaistoaa heti, että nämä kaksi ovat kokeneet paljon yhdessä ja ovat läheisiä, vaikka eivät sitä avoimesti aina näytäkkään. Qui-Gon on isällinen ja lempeä Obi-Wanille koko leffan ajan, mutta vasta kuollessaan hän osoittaa hellyytensä suoraan, fyysisesti. Tuo pieni hetki, kun hän viimeisillä voimillaan hipaisee Obi-Wanin poskea sormellaan Obi-Wanin pidellessä hänen päätään sylissään ja luvatessa täyttää Qui-Gonin viimeisen toiveen, on kaunis sekä surullinen. Tämän trilogian Jedit kannustavat etäisyyteen ja pitävät kiintymyssuhteita lähes vaarallisina, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Jedit oikeasti rakastaisi ketään. Qui-Gon selvästi rakastaa oppilastaan ja Obi-Wan häntä.
The Phantom Menace luo tietenkin myös pohjan Anakinin ja Obi-Wanin suhteelle, joka on yksi Star Warsin ikimuistoisimpia ja musertavimpia. Tässä leffassa he kommunikoivat vain muutaman kerran – heidän ensitapaamisensa on kerrassaan suloinen – eikä Obi-Wan ole Anakinista kovinkaan vakuuttunut, vaan pitää tätä Jedineuvoston lailla vaarallisena. Qui-Gonin menetys kuitenkin yhdistää heidät. Obi-Wan lupaa, että kouluttaa Anakinin ja hän on valmis jopa uhmaamaan neuvostoa pitääkseen sanansa. Näyttämällä millainen opettaja Qui-Gon on, Lucas vihjailee millainen Anakinin tulevaisuus olisi voinut olla, jos Qui-Gon olisi selvinnyt – tämä kysymys on aina kiehtonut minua. Olisiko Anakin kääntynyt pimeän puolelle, jos hänen opettajansa olisi ollut kapinallismielisempi, avoimempi Qui-Gon?
Leffan badass-hetkistä minun on pakko nostaa esille Obi-Wanin, Qui-Gonin ja Darth Maulin taistelu, niin sanottu The Duel of the Fates. Vaikka kyseessä ei ole suosikkivalomiekkataisteluni, myönnän täysin rinnoin, että taistelun koreografia ja musiikki ovat kerrassaan upeita. Darth Maul on kaksiteräisine miekkoineen tietenkin yksi elokuvan huippuhetkistä. Hän sanoo leffassa ehkä vain muutaman sanan eikä hänelle anneta sen kummempaa luonnetta (hänestä tulee paljon mielenkiintoisempi hahmo animaatiosarjoissa) mutta hän on silti vaan käsittämättömän cool.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti