"We none of us expect to be in smooth waters all our days" – Jane Austen feministisestä näkökulmasta

 

"But I hate to hear you talking so like a gentleman and as if women were all fine ladies, instead of rational creatures. We none of us expect to be in smooth water all our days."

- Rouva Croft, Viisasteleva sydän

Jane Austen antoi teoksissaan maailmalle joitain sen kirjallisuushistorian rakastetuimpia naishahmoja – uhmakas Elizabeth Bennett, turhankin itsevarma Emma Woodhouse, intohimoinen Marianne Dashwood ja hänen vakaa, järkevä sisarensa Elinor... Hänen hahmonsa – niin miehet kuin naiset – tuntuvat yhä eläväisiltä ja rakastettavilta. Vuosi 2025 on Austenin 200-vuotisjuhla ja yhä me luemme hänen teoksiaan ja rakastumme hänen hahmoihinsa ja rakkaustarinoihinsa. Hänen neroutensa ja huumorinsa on yhä yhtä säihkyvää kuin aina. Austen todellakin ansaitsee paikkansa kirjallisuuden kaanonissa ja esimerkkinä varhaisesta feministisestä taiteilijasta.

Haluan korostaa heti, ettei Austenin teoksia voi tulkita suoraan meidän aikamme feminismin näkökulmasta eikä hänen voi olettaa kuvastaneen teoksissaan 2020-luvun intersektionaalista feminismiä. Mutta hänen teoksensa olivat, Austenin historiallisen aikakauden huomioon ottaen, edistyksellisiä. Hänen rakkaustarinansa voivat meistä vaikuttaa nykyään perinteisiltä ja siten tylsiltä (en ole sitä mieltä, mutta voin kuvitella jonkun ajattelevan näin), mutta Austenin maailmassa naiset harvoin kokivat hänen sankarittariensa saamia onnellisia loppuja. Rakkausavioliitot eivät olleet vielä normi, eikä naisten omaa mielipidettä usein kuunneltu. He eivät saaneet valita miehiään tai seurata sydäntään. Alemman luokan naiset eivät tuosta vaan menneet naimisiin itseään korkea-arvoisempien miesten kanssa – esimerkiksi köyhän perheen tytär ei olisi voinut unelmoida avioliitosta kasvattiperheensä rikkaan pojan kanssa kuten Fanny. Austenin teoksissa korostuu rakkauden, luottamuksen ja naisen oman valinnan merkitys. Se oli aikanaan edistyksellistä ja on monin paikoin yhäkin. Maailmassamme pyritään jatkuvasti lannistamaan, lokeroimaan ja kontrolloimaan naisia. Tarinat, jossa naiset itse valitsevat millaisen elämän haluan ja kenen kanssa he haluavat jakaa sen eivät ole käyneet vanhaksi. Austen asetti romaaniensa keskiöön naiset, heidän tunteensa ja kokemuksensa, mikä ei myöskään ollut 1800-luvun kirjallisuudessa vielä niin yleistä. Hän antaa naishahmojensa tehdä virheitä ja typeriä valintoja, ja silti löytää tien onneen. Hänen naishahmonsa eivät ole pelkästään karikatyyreja tai stereotypioita, vaan aitoja ihmisiä. 

Minusta kaikkein feministisimpiä teoksia ovat ne, jossa on monenlaisia naisia – ihania sekä rasittavia, tyhmiä sekä fiksuja, impulsiivisia sekä varautuneita. Austenin jokainen sankaritar on omanlaisensa persoona. Elizabeth Bennett on vikkelä, verbaalisesti timanttinen ja itsepäinen nainen, kun taas Fanny Price on varovainen, hiljainen, ahdistunut ja melankolinen. Emma Woodhouse on säihkyvän karismaattinen, mutta myös ajattelematon. Marianne Dashwood valloittaa lukijan ylenpalttisella tunteikkuudellaan ja kyvyllään muuttua, kun taas Anne Elliotia arvostamme hänen vakaan ja ystävällisen luontonsa ja hiljaisen voimansa vuoksi. Catherine Morland on naiivi, hupsu ja herttainen tyttö, joka elää pää pilvissä. Elinor Dashwood on fiksu, viisas, perhettään kannatteleva tukipilari, joka salaa syvimmät tunteensa. Kaikki nämä naiset ovat rakastettavia sekä viallisia. He eivät ole täydellisiä ihmisiä ja he kasvavat romaaniensa aikana, aivan kuten Austenin mieshahmotkin – tämä on olennainen osa teosten feminististä luonnetta: myös miehet kehittyvät, myöntävät virheensä ja tekevät työtä ansaitakseen onnellisen loppunsa. Austenin sivuhahmojen laaja kaarti on täynnä mitä hauskimpia, mielenkiintoisimpia naisia. Hän antoi meille hupsuja tyttöjä kuten Kittyn ja Lydian, pragmaattisia naisia kuten Charlotte Lucasin, rakastavia äitejä (rouva Dashwood) sekä huonompia äitejä (rouva Bennet yrittää parhaansa tytärtensä puolesta mutta ei ole heille kovinkaan mukava tai herttainen). Jotkut naiset ovat sekä rasittavia että lojaaleja, hyviä tyyppejä, kuten neiti Jennings. Hän saattaa ajaa Mariannen ja Elinorin hulluksi, mutta hän puolustaa ystäviään henkeen ja vereen. Kaikki voivat löytää hänen leidiensä joukosta jonkun johon samaistua.

Austen ei kirjoittanut montaa kohtausta, jossa ei olisi ollut mukana naisihmistä – hänen teoksensa ohjaavat lukijan katsomaan 1700- ja 1800-lukujen vaihteen maailmaa naisen silmin. Hänen teoksiaan kutsutaan usein romansseiksi, mutta ne ovat paljon muutakin. Hän kuvaa välillä ankeankin realistisesti naisen elämää ja maailmaa: Dashwoodin tytöt menettävät kotinsa ja varallisuutensa koska eivät voi periä, neiti Bates elää äitinsä kanssa ahdingossa ja varattomuudessa, neiti Smith on menettänyt asemansa ja terveytensä leskeksi tultuaan, ja Fanny kokee Mansfield Parkissa joiltakin sukulaisiltaan pilkkaa, piinaa ja huonoa kohtelua, koska on vain köyhä serkku. Austenin teokset keskittyvät lähinnä keskiluokan ja ylempien luokkien kuvaukseen, mutta niissä on myös eri varallisuustasojen naisia. Siinä missä vietämme aikaa rikkaan neiti Bingleyn kanssa, tapaamme myös köyhän, sairaalloisen neiti Smithin. Seuraamme varatonta Isabella Thorpea hänen epätoivoisesti etsiessään rikasta miestä, sekä Eleanor Tilneytä, Northanger Abbeyn kenraalin varakasta, mutta onnetonta tytärtä. 

Emme voi vaatia Austenilta syväluotaavaa luokkayhteiskunnan kritiikkiä, koska hän eli maailmassa, jossa luokkaerot olivat niin syvälle juurtuneita, että niitä ei paljoa kyseenalaistettu ja jossa ihmisen, erityisesti naisen, ei ollut helppo tutustua eri luokkien edustajiin, saada tietoa muiden elämästä tai edes lähteä oman elinpiirinsä parista. Austen kuvasi sitä maailmaa, jonka hän itse tunsi. Sillä oli rajansa. Haluan kuitenkin korostaa, ettei Austen koskaan demonisoinut köyhiä tai kuvannut heitä yhteiskunnan turhakkeina: Emmassa korostuu se, miten hyvinvoivien odotetaan pitävän huolta niistä, jotka kohtaavat taloudellisia haasteita, rouva Smith on yksi Annen läheisimmistä ja luotetuimmista ystävistä ja niin edespäin. Pricen perhe ei ole hellä ja onnellinen, koska he ovat ajautuneet ahtaalle perheen isän holtittomuuden vuoksi, mutta vaikka Fanny kauhisteleekin perheensä tilannetta, he eivät kaikki ole kamalia ihmisiä. Austen tunnistaa teoksessaan sen, että köyhänkin perheen vesalla on mahdollisuus kehittyä yhtä oppineeksi, älykkääksi ja taitavaksi kuin rikkaan perheen lapsella, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Fanny tarjoaa kirjan lopussa tämän mahdollisuuden siskolleen Susanille. Austenin aikakauden luokkayhteiskunta on vahvasti esillä hänen teoksissaan enkä väitä hänen sotineen sitä vastaan – hänen teoksensa naiset ovat kapinallisia omalla tavallaan, mutta he ovat kapinallisia yhteiskuntansa suurissa raameissa – mutta hän vaikutti ymmärtäneen harmaan sävyjä usein mustavalkoisena nähtynä hierarkiassa.

Erityisesti Jane Austenin kirjoissa olen aina pitänyt siitä, että hänen naishahmonsa voivat myös olla inhottavia. Hänen rakastetuimmat "pahiksensa" ovat naisia. Kukapa ei rakastaisi vihata Lady Catherine de Bourghia ja hänen ylimielistä tyranniaansa tai koppavaa, ylenpalttisen puheliasta ja toisten asioihin sekaantuvaa rouva Eltonia? Rouva Norrisilla on erityinen paikka sydämessäni Austenin inhottavimpana naisena. Hän on tehnyt itsestään siskonsa aviomiehen, herra Bertramin, luottonaisen ja hän on täysin vakuuttunut omasta tärkeydestään ja siitä, että hän tietää parhaiten. Hän mielistelee, piikittelee, laskelmoi ja teeskentelee. Hän kohtelee Fannya kuin kuraa, koska hän ei Norrisin mielestä ansaitse rakkautta ja hyvää kohtelua samalla tavalla kuin rikkaat, kauniit serkkunsa neiti Bertramit. Norris saa minut repimään hiuksiani ja unelmoimaan kirjani viskaamisesta seinään ja juuri sen takia tiedän Austenin tehneen hänen hahmossaan upeaa työtä. Norris tuntuu niin, niin elävältä, että se pistää vihaksi. Austenin ilkeät, inhottavat naiset ovat kaikki raivostuttavia tavalla, jonka voimme yhä tänäkin päivänä tunnistaa. Kukapa ei ole joskus kohdannut Lucy Steelen kaltaista laskelmoivaa "ystävää" tai Fanny Dashwoodin tyyppistä kylmäkiskoista naista, joka on valmis tallomaan kaikki ympärillään saadakseen mainetta ja mammonaa itselleen ja perheelleen.

Jane Austenin teokset kertovat naisten maailmasta. Joten, luonnollisesti, niissä kuvataan myös naisten välisiä suhteita. Vielä tänäkin päivänä törmään elokuviin, kirjoihin ja TV-sarjoihin, joissa on vain yksi naishahmo tai jonka naishahmot keskustelevat vain ja ainoastaan miehistä. Ja mitä taemmas kirjallisuushistoriassa mennään, sitä vähemmän törmäät teoksiin, joissa naisten välinen ystävyys kiinnosti kirjailijaa. Naishahmoja oli usein yksi tai kaksi, ja he olivat mukana ainoastaan edistääkseen miesten tarinaa, lähinnä vaimoina tai äiteinä. Austen oli, uskaltaisin sanoa, todella merkittävä harppaus kohti naisten ja heidän välistensä suhteiden monimutkaisempaa kuvaamista kirjallisuuden historiassa. 

Hän antoi meille, esimerkiksi, paljon erilaisia sisarusdynamiikkoja. Elizabeth ja Jane ovat parhaat ystävät, Kitty ja Lydia lietsovat toistensa pahimpia puolia, Mariannen ja Elinorin luonteet ovat hyvin ristiriitaiset mutta he rakastavat toisiaan silti, ja Maria ja Julia Betram tulevat toimeen kunnes komea mies astuu heidän elämäänsä ja aiheuttaa kitkaa heidän välilleen. Elizabeth Elliot ei välitä Annesta pätkääkään, eikä Annekaan häntä suuremmin rakasta: hän käyttäytyy asiallisesti isosiskoaan kohtaan, koska hän on asiallinen ihminen. Pidän siitä, etteivät Austenin siskokset aina ole joko toistensa vihollisia tai parhaita kavereita. Sisarussuhteet ovat harvoin ongelmattomia ja ne ansaitsevat tulla kuvatuksi monimutkaisina dynamiikkoina. Austen ymmärsi, että vaikka rakastat siskoasi, et välttämättä uskalla paljastaa hänelle kaikkein syvimpiä tunteitasi, ja että on mahdollista haluta, samanaikaisesti, suojella sekä höykyttää siskoasi. Ja joskus siskokset eivät vain yksinkertaisesti tule toimeen ja tuloksena on kitkerä, etäinen, pakon edessä siedetty suhde. Kaikki nämä dynamiikat ansaitsevat tulla representoiduksi kaikessa kirjavuudessaan ja tässä Austen oli mielestäni erinomainen. Austenilla oli, fun fact, yksi sisko, Cassandra, jonka kanssa hän oli todella, todella läheinen. Siskosten väliset kirjeet pursuvat sisarusrakkautta.

Austen kirjoitti kauniita ystävyyksi naistensa välillä. Näistä suosikkejani ovat muun muassa Emman ja hänen entisen kotiopettajattarensa ja huoltajansa rouva Westonin hellä ystävyys, Elizabethin ja Charlotte Lucasin läheiset välit ja Annen ja leskirouva Smithin varallisuuserot (jotka järkyttävät Annen isää luuytimiä möten) ylittävä toveruus. Haluan kuitenkin korostaa erityisesti niitä suhteita, jotka ovat jossain ystävyyden, etäisyyden, manipuloinnin ja ärtymyksen välimaastossa. Fanny Price huomaa, välkky ja taitava ihmisten tulkitsija kun on, nopeasti ettei Mary Crawford ole niin herttainen kuin kaikki uskovat, mutta jopa hän ei voi vastustaa Maryn karismaa. Näiden naisten välille kehittyy kummallinen ystävyys, jota Fanny ei suurimman osan ajasta halua tai täysin ymmärrä. Mary puolustaa Fannya ja selvästi välittää hänestä (ainakin niin paljon kuin Mary osaa välittää kenestäkään), mutta hän myös talloo Fannyn tunteita, kenties tietoisesti, kenties tiettämättään. Heidän dynamiikkansa on yksi suosikeistani Kasvattitytön tarinassa. Emma ja köyhä, perheetön Harriet Smith ystävystyvät Emmassa salamana, mutta, vaikka Emma ei sitä koskaan myöntäisi, Harriet on hänelle enemmän projekti kuin ystävä. Hän haluaa vilpittömästi Harrietin parasta, mutta ei koskaan pysähdy miettimään mitä Harriet itse haluaisi. Hän on vakuuttunut, että hän tietää parhaiten. Mitä lähemmäs loppua päästään, sitä enemmän Emmakin on alkanut turhautua ystävyyteensä ja kohdatessaan mahdollisuuden, että hänen rakastamansa mies saattaisikin valita Harrietin, hän alkaa toivoa, ettei olisi koskaan tavannutkaan Harrietia. Molemmat naiset saavuttavat onnellisen loppunsa ja päättävät tarinan hyvissä väleissä, mutta en usko heidän jatkavan läheisinä kavereina. Heidän suhde on yksi niitä, jotka nuoruudessa syttyvät nopeasti mutta kuihtuvat pian, koska "ystävillä" ei tosiasiassa ole mitään yhteistä – minulla on ollut niitä elämäni aikana jokunen.

Jane Austen oli nerokas ihmisten kuvaaja. Hänen tarinansa ovat täynnä omalaatuisia, ikimuistoisia hahmoja, jonka kaltaisia kohtaamme vielä tänäkin päivänä vaikka Austen kirjoitti teoksensa yli 200 vuotta sitten. Pisteliään huumorin siivittämänä hän kuvasi tarkkasilmäisesti naisten maailmaa, rakkautta, yhteiskuntaluokkansa elämää ja perheitä. Kynällään hän antoi meille upeita teoksia, jotka sallivat meidän kurkistaa hänen aikakautensa maailmaan. Ja kun kurkistamme hänen sivujensa tarjoaman ikkunan kautta menneeseen, me näemme, muun muassa, naisia – kilttejä naisia, itsevarmoja naisia, ahdistuneita naisia, hupsuja naisia, julmia naisia, typeriä naisia, sairaalloisia naisia, naiiveja naisia, fiksuja naisia, intohimoisia naisia, pragmaattisia naisia, itsekkäitä naisia, monimutkaisia naisia, kehittyviä naisia, lapsiaan rakastavia naisia ja naisia, jotka eivät välitä vanhemmuudesta. Rakastan Austenin mieshahmoja ja hänen rakkaustarinoitaan, mutta minulle hänen teoksensa ovat, ennen kaikkia, kertomuksia naisista.

Kuva 1: Jane Austenin muotokuva (n. 1810, perustuu Austenin siskon piirrokseen)

Kuva 2: Bennet-siskokset vuoden 1995 TV-sarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo

Kuva 3: Elinor ja Marianne Dashwood vuoden 1995 leffasta Järki ja tunteet

Kuva 4: Fanny ja Susan Price vuoden 1999 leffasta Kasvattitytön tarina

Kuva 5: Lady Catherine de Bourgh vuoden 2005 leffasta Ylpeys ja ennakkoluulo

Kuva 6: Elliot-siskokset vuoden 2007 leffasta Viisasteleva sydän

Kuva 7: Maria ja Julia Bertram vuoden 2007 leffasta Kasvattitytön tarina

Kuva 8: Emma Woodhouse ja Harriet Smith vuoden 1996 leffasta Emma

Ruumiinosien seikkailuja, luostarin arkea, salamurhaajan jahtaamista ja paljon muuta – historiakirjoja kaikille

Olen varma, että kaikki meistä voivat pitää historiasta ja olla kiinnostuneita historiasta – kunhan vain lähestymme historiaa oikeasta näkökulmasta. Tänään haluan esitellä teille historiateoksia, jotka käsittelevät kaikkea salamurhaajista sotien välisen ajan kriiseihin ja elämään keskiaikaisessa luostarissa. Tarjolla on rikoshistoriaa, uskonnon historiaa, kehojen historiaa, suurmieshistoriaa, terveyden historiaa ja vaikka mitä muuta. Olen itse lukenut kaikki nämä kirjat ja olen antanut jokaiselle hyvän arvosanan. Toivottavasti jokin kirjoista herättää mielenkiintosi!

A Fatal Thing Happened on the Way to the Forum (Emma Southon)

Antiikin Rooma oli verinen kulttuuri. Kirjassaan A Fatal Thing Happened on the Way to the Forum Emma Southon kuvailee lukijalle antiikin Rooman väkivaltaisuutta monesta eri näkökulmasta. Hän käsittelee perheen sisäisiä henkirikoksia, poliittisia salamurhia, orjuutta, gladiaattoriesityksiä, keisariperheen sisäisiä veritekoja, "maagisia" murhia, avioparien välisiä tappoja ja arjen yleistä vaarallisuutta. Jos tykkäät kuunnella true crime -podcasteja tai katsoa true crime -dokumentteja, tämä kirja saattaisi olla sinusta mielenkiintoinen. Southonin kirjoitustyyli on menevä ja usein hulvattomankin hauska, huolimatta siitä kuinka synkistä jutuista hän kirjoittaa. Älä huoli, hän ei laske leikkiä vakavista aiheista, mutta nostaa myös esille sen, miten hullunkurisia roomalaiset usein olivat. 

Orjuuden arvet (Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo)

Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon Orjuuden arvet syventyy transatlanttisen orjakaupan historiaan, orjien kokemuksiin ja elämäntarinoihin, orjien vastarintaan, orjuuden perintöön (erityisesti Yhdysvalloissa) ja siihen miten orjuus oikeutettiin niin sanotun Valistuksen aikakautena, jolloin useammassakin maassa alettiin keskustella vapaudesta, tasa-arvosta, kansanvallasta ja jokaisen ihmisen oikeudesta elämään. Orjuuden arvet on synkkä, raivostuttava ja usein inhottavakin teos – orjuuden historiasta lukiessasi kohtaat tarinoita lähes käsittämättömästä julmuudesta ja sydäntäriipaisevasta tuskasta – mutta se on todella, todella vaikuttava, informatiivinen ja hyvä. Kamalista aiheista voi olla hankala puhua tai lukea, mutta se ei tarkoita, että meidän pitäisi ummistaa silmämme niiltä. Orjuuden historian tunteminen on tärkeää, koska sen perintö elää ja vaikuttaa vielä tänäkin päivänä.

Triumvirate: The Story of the Unlikely Alliance That Saved the Constitution and United the Nation (Bruce Chadwick)

Triumvirate on kertoo Yhdysvaltojen perustuslain luomisesta, ratifioinnista ja kolmen hyvin erilaisen miehen yllättävästä yhteistyöstä, joka johti yhteen Yhdysvaltojen historian merkittävimmistä esseekokoelmista (Federalistikirjoitukset) ja perustuslain syntyyn. Nuo miehet olivat John Jay, James Madison ja erityisesti musikaalien ystäville tuttu Alexander Hamilton. Bruce Chadwick antaa hyvän kuvan siitä, miten kiivasta keskustelu oli federalistien ja anti-federalistien välillä, kuinka mediaa hyödynnettiin tässä väittelyssä ja ketkä olivat varhaisen USA:n merkittävimmät poliittiset hahmot. Triumvirate ei välttämättä kuulosta kovinkaan menevältä teokselta kun sitä ja sen keskeisiä teemoja kuvailee, mutta tosiasiassa se oli aikamoisen helppolukuinen ja viihdyttävä kirja. 

Life in the Medieval Cloister (Julie Kerr)

Julie Kerrin Life in the Medieval Cloister pureutuu keskiaikaisten luostarien maailmaan, arkeen ja merkitykseen. Jos olet koskaan miettinyt millaista olisi elää luostarissa ja omistaa koko elämänsä Jumalan palvonnalle, Kerrin helppolukuinen, yllättävänkin viihdyttävä teos on sinua varten. Hän kirjoittaa mm. munkkien fyysisestä ja henkisestä terveydestä, nunnaluostarien tarjoamista vaihtoehdoista naisille, luostarien hierarkiasta, hiljaisuuden tavoittelun ja arjen äänekkyyden ristiriidasta, luostarin asukkien pukeutumisesta ja ruokavaliosta, ja siitä, miten sääntöjä rikkoneita munkkeja ja nunnia rangaistiin. En ole mikään suurin keskiajan tai uskonnon historian ystävä (ne kiinnostavat minua, mutta vähäisesti), mutta pidin tästä kirjasta silti todella paljon! 

The Inter-War Crisis 1919–1939 (Richard Overy)

Miksi T. S. Eliot kuvaili, heijastellen kokonaisen sukupolven mietteitä, sotien välistä aikaa "only a heap of broken images"? Richard Overy vastaa tähän kysymykseen kirjassaan The Inter-War Crisis, jossa hän käsittelee maailmansotien välisten vuosien erilaisia kriisejä – talouskriisi, diktatuurien nousu, kommunismin pelko, hälyttävät tieteelliset ilmiöt kuten eugeniikan nousu, perinteisen sukupuolijärjestelmän kriisiytyminen ja Kansainliiton ongelmat. Overy antaa jokaisesta teemasta hyvän mutta ytimekkään tiivistyksen, luoden siten kattavan yleiskatsauksen aikakauden merkittäviin haasteisiin ja tekijöihin, jotka edesauttoivat Hitlerin valtaannousua ja toisen maailmansodan syttymistä.

Vital Organs: A History of the World's Most Famous Body Parts (Suzie Edge)

Suzie Edgen Vital Organs on teos joistain maailman kuuluisimmista ruumiinosista ja niiden kohtaloista, merkityksestä ja perinnöstä. Edge kertoo lukijalleen mm. Frida Kahlon kulmakarvoista, Aurinkokuninkaan ahterista, Einsteinin aivoista, Napoleonin peniksestä ja suffragetti Emily Wilding Davisonin kallosta. Vital Organs on kepeä ja usein hauska teos, mutta se on myös täynnä tragediaa. Kirjassa käsitellään rasismia, naisvihaa, ableismia ja sitä, miten monet kehoihin liittyvät suuret voitot, esimerkiksi lääketieteen maailmassa, on saavutettu sortamalla ihmisiä, joita on pidetty jollain tavoin "kelvottomina" tai "huonoina". Teos antaa hyvän kuvan siitä, miten tuoreita ajatukset suostumuksesta, kehollisesta autonomiasta ja jokaisen ihmisen oikeudesta tulla haudatuksi asiallisesti ovat.

Chasing Lincoln's Killer (James L. Swanson)

Chasing Lincoln's Killer on James L. Swansonin teini-ikäisille lukijoille suunnattu teos USA:n presidentin, Abraham Lincolnin, murhasta (14.4.1865), siihen liittyneestä laajemmasta salaliitosta ja siitä miten Lincolnin murhaaja, John Wilkes Boothin, saatiin lopulta kiinni.  Swanson on kirjoittanut Lincolnin murhasta myös laajemman, aikuisille suunnatun Manhunt: The 12-Day Chase for Lincoln's Killer, mutta sitä en ole lukenut, ja sitä paitsi, halusin lisätä tälle listalle jonkun historiateoksen, joka on kirjoitettu tietoisesti nuorelle yleisölle – niille, jotka ovat vasta aloittamassa historianörttimatkansa. Chasing Lincoln's Killer on helppolukuinen, tiivis ja jännittävä, onhan se sentään kertomus murhaajan jahtaamisesta.

Aleksanteri Suuri (Bengt Liljegren)

Jos kaipaat perinteistä suurmieselämänkertaa, suosittelisin täysin rinnoin Bengt Liljegrenin kirjaa Aleksanteri Suuri, joka kertoo, kuten teoksen nimestä voinee päätellä, antiikin Makedonian kuninkaan Aleksanteri III:n, eli Aleksanteri Suuren, elämästä, teoista, suhteista ja perinnöstä. Liljegren kirjoittaa selvästi ja viihdyttävästi, ja tarjoilee lukijalleen tasapainoisesti politiikkaa, sotahistoriaa, ihmissuhdedraamaa ja Aleksanterin itsensä analysointia. Kuninkaiden ja sotajohtajien elämänkerrat voivat helposti muuttua lähinnä politiikan ja sodankäynnin puimiseksi, mutta Liljegren ei tähän sorru. Aleksanteri Suuri on suhteellisen tiivis teos ja loistava ponnahduslauta Aleksanterin elämän ja merkityksen syvemmälle tutkimukselle.

Hulluuden historia (Petteri Pietikäinen)

Petteri Pietikäisen erinomainen teos Hulluuden historia sukeltaa mielenterveyden ja sen häiriöiden kiehtovaan ja usein kirpaisevaan historiaan aina antiikista 1900-luvun loppupuolelle. En kuvailisi tätä teosta hyvän mielen kirjaksi, mutta se on mielenkiintoinen ja kattava yleiskatsaus tähän teemaan. Pidin tässä kirjassa erityisesti siitä, ettei se keskity vain mielenterveyspotilaita hoitaneiden ammattilaisten mielipiteisiin ja tekoihin, vaan tuo myös esille potilaiden tarinoita ja sitä, miten mielenterveysongelmista kärsineitä kohdeltiin eri aikakausina. Nykyaikana onneksi ymmärrämme mielenterveyden ongelmia jo kohtuullisen hyvin, mutta monet kokevat vieläkin pilkkaa ja ennakkoluuloja sairauksiensa ansiosta. Siksi olisi todella tärkeää, että ihmiset perehtyisivät siihen kehityskaareen, joka on johtanut tämän päivän tilanteeseen: siihen syventymällä voit nähdä nykyajan negatiivisten asenteiden juuret ja ehkä oppia haastamaan niitä paremmin. 

Rikki revitty maa: Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö (toim. Tuomas Tepora ja Aapo Roselius)

Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen Rikki revitty maa on kattava ja informatiivinen katsaus Suomen vuoden 2018 kolmikuukautiseen sisällissotaan, joka oli lyhyt mutta verinen. Teos ei keskity pelkästään sotimiseen ja taisteluihin, vaan syventyy myös sodan taustoihin, naisten ja lasten kokemuksiin, jääkäriliikkeen mieskuvaan, punaisten ja valkoisten ideologioihin sekä siihen, miten sotaa on pyritty muistamaan. Suurena aatehistorian ystävänä minua kiehtoi erityisesti ne luvut, joissa käsiteltiin sitä, miten kiivasta debattia on käyty vuoden 1918 sodan nimestä – tämä kamppailu on hyvä esimerkki siitä, miten paljon voimaa yhdellä sanalla voi olla. Rikki revitty maa on hyvä paikka aloittaa, jos Suomen vuoden 1918 sota kiinnostaa tai jos ylipäätään haluat tutustua itsenäisen Suomen alkuvaiheisiin paremmin.

Kuninkaan puhe: Tarina miehestä, joka pelasti kuningashuoneen (Mark Logue & Peter Conradi)

Vaikka Peter Conradin ja Mark Loguen kirjan otsikossa mainitaan sanat "kuningas" ja "kuningashuone", se ei ole tarina kuningas George VI:n urasta ja kuninkaallisista teoista. Ehei, se on tarina eläinikäisestä ystävyydestä kuninkaan ja itseoppineen australialaisen puheterapeutin Lionel Loguen välillä. Logue auttoi koko elämänsä ajan pahasta änkytyksestä ja siitä johtuneesta henkisestä piinasta kärsinyttä kuningasta kirjaimellisesti löytämään oman äänensä ja selviämään kuninkuuden – ja toisen maailmansodan – tuomista vastoinkäymisistä. Kirjassa kuvataan molemman miehen elämää, heidän yhteistyötään ja sitä, miten puhevikoihin suhtauduttiin 1900-luvun alkupuolella ja millaisia hoitoja George VI yritti ennen Loguen tapaamista ja myöhemmin Loguen kanssa.

24 Hours in Ancient Egypt: A Day in the Life of People Who Lived There (Donald P. Ryan)

Arjen historia on – ainakin minun mielestäni – aliarvostettu historian ala. Jos sinua kiinnostaa millaista tavallisten ihmisten elämä on ollut joskus kauan sitten, suosittelisin Donald P. Ryanin kirjaa 24 Hours in Ancient Egypt. Kirja on kertoo arjesta Thebassa kahdeksannentoista aikaan ja pyrkii antamaan lukijalleen kuvan siitä, millaista elämää kaupungin ihmiset elivät. Muutama luku on omistettu yläluokille – papeille ja faaraolle – mutta loput ovat tarinoita normaaleista ihmisistä. Keskiöön nousevat kotivaimot, surijat, tiilentekijät, hauta-arkkujen tekijät, haudanryöstäjät, kirjurit, kalastajat ja maanviljelijät. Tämä  kirja on osa sarjaa (24 Hours in Ancient History), joten jos tällainen konsepti kiehtoo, voit tutustua muiden sarjan teosten kautta antiikin Kreikkaan ja Roomaan, muinaiseen Kiinaan ja viikinkien maailmaan.

Strategikko, jumalatar, Augusta, rakastajatar, kirjailija ja vakooja – historian kiehtovia naisia

Tänään haluan kertoa teille kourallisesta suosikkinaisiani historian eri aikakausilta. Tässä eivät suinkaan ole kaikki historialliset naiset, joiden elämäntarinat ja teot kiehtovat minua – jos listaisin heidät kaikki, tästä postauksesta ei millään tulisi loppua. Ehkä teen joskus tähän postaukseen jatko-osan! Mutta, no niin, on aika tutustua kuuteen mielenkiintoiseen naiseen. Toivottavasti heidän tarinansa kiehtovat sinuakin.

Sotastrategikko, siskovaimo ja hallitsija – Artemisia II (n. 395–351)

Tutustuin viime vuonna Bettany Hughesin upeassa The Seven Wonders of the Ancient World -kirjassa Kaarian hallitsijaan Mausolokseen ja tämän sisar-vaimoon Artemisia II:een. Tämä sisaruspariskunta iskosti nimensä historiaan rakennuttamalla yhden maailman seitsemästä ihmeestä, Halikarnassoksen mausoleoumin. Artemisia II ei ollut kuitenkaan vain Mausoloksen sisar-vaimo, ei suinkaan. Hän oli aikamoisen cool leidi.

Hallitsemisen ohella Artemisia II otti osaa sotastrategioiden suunnitteluun ja mahdollisesti myös taistelemiseen, hoiti ja tutki kasveja, ja perehtyi lääketieteeseen. Aviomiehensä kuoltua, hänen kerrotaan surreen mielettömästi ja jopa juoneen Mausoloksen tuhkia surun merkkinä. Voi siis olettaa, että aviomies ja vaimo rakastivat toisiaan kovasti, vaikka olivatkin olleet sisaruksia. Artemisia II peri aviomiehensa jälkeen roolin Kaarian hallitsijana, joka herätti siellä täällä kiukkua ja pahennusta, koska naisten ei uskottu voivan hallita hyvin. Muun muassa Rhodoksella kapinoitiin, mutta Artemisia päihitti heidät ovelalla juonella: hän valtasi Kaariaan purjehtineet rhodoslaiset alukset, lähetti omia miehiään niillä Rhodokselle, jonne päästyään he valtasivat saaren. Tämä ei ole ainut kertomus hänen neroudestaan taistelujen suunnittelussa ja toteutuksessa. Artemisia II kuoli vain muutama vuosi aviomiehensä jälkeen ja hänet haudattiin Mausoloksen rinnalle. Ehkä hän oli iloinen päästessään miehensä luokse surtuaan tätä niin intensiivisesti ja raadollisesti.

Olen koettanut etsiä hyvää tietokirjaa Artemisia II:sta, mutta ainakaan tähän mennessä en ole sellaista löytänyt. En ymmärrä miten hänestä ei ole vähintään viittä kuuluisaa romaania, yhtä huippu TV-sarjaa ja liutaa tietokirjoja, onhan hän aikamoisen kiehtova nainen. Hauskana faktana vielä tähän loppuun, hänen iso-isoäitinsä Artemisia I oli myös todella cool tyyppi. Hän oli legendaarinen merikapteeni ja sotilas, joka johti joukkoja useammassakin taistelussa. Kuvassa on Francesco Furinin vuoden 1630 maalaus Artemisia II:sta.

Elävä jumalatar – Kleopatra III (n. 160–101)

Egyptin historian kuuluisin Kleopatra on Kleopatra VII – Julius Caesarin ja Marcus Antoniuksen rakastettu, Augustuksen vihollinen, ovela kuningatar ja kahdeksaa kieltä osaava aatelisnainen. Hän ei kuitenkaan ollut ainut Kleopatra, ja vaikka rakastankin häntä syvästi, minua kiehtoo eniten häntä vuosikymmeniä aiemmin elänyt Kleopatra III. 

Kleopatra III oli kunnianhimoinen nainen, joka oli valmis tekemään mitä tahansa pysyäkseen vallan kahvassa. Hän julisti itsensä eläväksi jumalattareksi (hän rinnasti itsensä erityisesti Egyptin jumalten kuninkaan Osiriksen vaimoon), keksi itselleen lukuisia uusia titteleitä ja otti haltuunsa arvonimiä jotka olivat perinteisesti kuuluneet vain miehille, ja hallitsi Egyptiä pätevästi setä-aviomiehensä, Ptolemaios VII:n ja äitinsä Kleopatra II:n kanssa. Äiti ja tytär nahistelivat vuosikausia vallasta (Kleopatra II oli myös tyttärensä aviomiehen sisko ja edellinen vaimo – tiedän, Ptolemaiosten sukupuu on varsinainen sekamelska). Hän joutui aviomiehensä kanssa karkotetuksi ja kostoksi he lähettivät Kleopatra II:lle tämän pojan murjotut jäänteet. Lopulta tämä outo trio kuitenkin päätyi jälleen hallitsemaan yhdessä. Mitä ihmetta?! Hän inhosi toista poikaansa, Ptolemaios IX:tä, ja yritti parhaansa mukaan junailla tämän pois valtaistuimelta saadakseen rakastamansa pojan, Ptolemaos X:n faaraon paikalle. Lopulta hänen rakastamansa poika kuitenkin, mitä luultavimmin, murhautti hänet. Kleopatra III:tta on kuvattu hirviömäisenä, lähes eläimellisenä naisena, koska mikään ei ole säikäyttänyt historiankirjoittajia kautta aikain kuin nainen, joka käytti valtaa ja toimi yhtä häikäilemättömästi kuin aikakautensa mieshallitsijat.

On surullista, että kaikki Kleopatrat, lukuunottamatta legendaarista seitsemättä kuningatarta, ovat jääneet unohduksiin. En ollut kuullut heidän teoistaan mitään ennen kuin luin Lloyd Llewellyn-Jonesin upean teoksen The Cleopatras: The Forgotten Queens of Egypt. Tässä teoksessa Egyptin historian upeat, vahvat, aktiiviset naiset pääsevät parrasvaloihin ja saavat vihdoinkin ansaitsemansa kunnioituksen ja huomion. Heistä lukeminen oli kuin Game of Thronesia katselisi: jos Cersei Lannister on sinusta pelottava, vahva ja häikäilemätön kuningatar, odotappa vain kun tapaat Kleopatra III:nen. Kuva on Louvresta ja esittää mitä luultavimmin Kleopatra III:tta.

Keisarien sisko, vaimo ja äiti – Agrippina Minor (15–59)

Keisarillisen Rooman historia kuvataan usein ylevien miesten keskinäisinä riitoina, taisteluina ja väittelyinä. Rooma on miesten maailma jossa miehet tekevät miehisiä asioita muiden miesten kanssa. Rooman historia on kuitenkin täynnä kiehtovia naisia, ja yksi kiehtovimmista on Agrippina, keisari Augustuksen lapsenlapsenlapsi, keisari Caligulan rakastettu sisko, keisari Claudiuksen veljentytär ja vaimo, ja keisari Neron äiti. 

Suonissaan jumalallista verta kantava (Augustus oli jumala, ja kaikki hänen jälkeläisensä olivat pyhiä) Agrippina oli kunnianhimoinen, itsevarma ja älykäs nainen, joka loi itselleen ennennäkemättömän aseman keisarikunnan johdossa. Caligula antoi sisarelleen roomalaisille naisille kuulumattomia vapauksia, ja Claudiuksen aikana, hän ei ollut vain keisarin vaimo, hän oli Augusta ("keisarinna" – hän oli ensimmäinen elävän keisarin vaimo, joka sai tämän arvonimen), aviomiehensä kumppani. Hän otti osaa hallintoon, istui aviomiehensä rinnalla, tapasi tämän "asiakkaita" ja  hänet jopa kuvattiin miehensä rinnalla kolikoissa. Hän yritti hallita poikansa rinnalla tämän noustessa keisariksi (Claudius kuoli perin mystisesti, mitä luultavimmin vaimonsa toimesta), mutta Nero kääntyi lopulta häntä vastaan ja murhautti äitinsä. Agrippina eli villin elämän: hänen perheenjäsenensä murhasivat toisiaan jatkuvasti, hänen veljensä lähetti hänet maanpakoon, Claudius muutti lakia saadakseen naida hänet, hän mitä luultavimmin myrkytti oman aviomiehensä ja hän otti osaa keisarillisen hovin tappavaan poliittiseen juonitteluun. Hän oli aikamoinen nainen – ei ehkä hyvä ihminen, mutta mielenkiintoinen sellainen.

Agrippinaa on kautta historian paneteltu, kutsuttu huoraksi ja leimattu tyranniseksi naiseksi. Roomalaiset historiankirjoittajat, esimerkiksi Tacitus, vihasivat häntä ja pitivät häntä ultimaattisena esimerkkinä pahasta, moraalittomasta naisesta. Mutta kun Agrippiinaa katsoo empaattisemmin silmin – silmin, jotka eivät ole misogynian sumentamat – on mahdollista nähdä kompleksinen, mielenkiintoinen nainen, joka saavutti jotain ennennäkemätöntä aikana, jolloin naiset olivat hyvin alisteisessa asemassa. Agrippinaa ei tule tuomita Tacituksen ja hänen kaltaistensa tyyppien tekstien perusteella: he olivat läpeensä puolueellisia ja naisvihamielisiä. Heidän Agrippinansa on vain karikatyyri, synkeä heijastus oikeasta naisesta. Kuva on Varsovan museosta (patsaan veistäjä ei ole tiedossa).

Kuninkaan rääväsuinen rakastajatar – Nell Gwyn (1650–1687)

Tutustuin Nell Gwynin tarinaan vasta viime vuonna lukiessani Eleanor Hermanin kuninkaallisista rakastajattarista kertovaa kirjaa Sex with Kings. Hänen tuhkimotarinansa ja naseva huumorinsa hurmasivat minut välittömästi. Nell onnistui tekemään itsestään yhden kuningas Charles II:n pitkäaikaisimmista ja kuuluisimmista rakastajattarista huolimatta alhaisesta syntyperästään: hänen perheensä oli köyhä, hänen äitinsä johti (mahdollisesti) bordellia ja Nell osallistui elannon hankintaan myymällä kadulla hedelmiä, mahdollisesti seksityöllä ja lopulta näyttelijättärenä (joka ei tähän aikaan todellakaan ollut kunnioitettu ammatti). Hänestä tuli eräänlainen julkimo jo ennen Charlesia. Kuninkaan Nellin sanotaan tavanneen teatterissa.

Charles II:lla oli monia rakastajattaria, joten Nellin täytyi kilpailla pysyäkseen kuninkaan suosiossa. Hän ei ollut mikään pehmoinen neitokainen, ja hänen sanotaan esimerkiksi sujauttaneen kilpailijalleen laksatiivia estääkseen heitä viettämästä aikaa kuninkaan kammarissa. Hän piti kuninkaan tyytyväisenä – päivänselvien juttujen ohella – olemalla kerrassaan hulvatonta seuraa. Nell tuli kuuluisaksi vikkelästä huumoristaan ja siitä, miten hän pilkkasi itseään avoimesti, vieden siten muiden kommenteilta hänen taustastaan piikin. Hän tiesi myös mikä hänen roolinsa rakastajattarena oli, eikä hän teeskennellyt: erään tarinan mukaan kansalaisten huutaessa hänen vaunujensa ulkopuolella, luullen häntä kuninkaan katolilaiseksi rakastajattareksi, Nell huusi: "Pray, good people, be civil. I am the Protestant whore!" Hänen sanotaan myös pysäyttäneen vaunujensa kuskin, joka tappeli Nelliä huoraksi kutsuneen miehen kanssa, ja tokaisseen: "I am a whore. Find something else to fight about." Nell Gwynin huumoria ja itsevarmuutta ei voi kuin ihastella.

Nell Gwynin tarina päättyi haikeasti. Vaikka kuningas kuolinvuoteellaan sanoi "Let not poor Nelly starve", Nell ei saanut yhtä hyvää eläkettä ja turvaa kuin "kollegansa". Hän sai kyllä elämänsä loppuun rahallista tukea ja hänen lapsensa Charlesin kanssa saivat tittelit, joten huolimatta "huonosta" taustastaan, hän sai viettää viimeiset vuotensa turvassa. Hän kuoli, oletettavasti syfilikseen, vajaa kolme vuotta kuninkaan jälkeen. Nell Gwynistä tuli aikanaan ja kuolemansa jälkeen eräänlainen kansansankari – Tuhkimon kaltainen nainen, joka eli aidon ryysyistä rikkauksiin -tarinan ja oli ylpeästi oma itsensä. Kuva on Simon Verelstin maalaus Gwynistä vuodelta 1670.

Rakastettu kirjailija – Jane Austen (1775–1817)

Olen kirjoittanut tässä blogissa paaaaaljon Jane Austenista. Hän on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta, ennen kaikkea, hän on yksi kirjallisuushistorian kuuluisimmista ja rakastetuimmista taiteilijoista. Hänen romaaninsa, hahmonsa ja rakkaustarinansa ovat resonoineet lukijoiden kanssa jo vuosisatoja. Aina kun luen Austenin teoksia, kehoni valtaa puhdas riemun tunne ja mieleni rauhoittuu. Hänen kirjansa ovat turvapaikkojani.

Jane Austen oli kirkkoherra George Austenin ja hänen vaimonsa Cassandran nuorempi tytär. Hänellä oli yksi isosisko, äitinsä kaima Cassandra, joka oli Janelle hyvin läheinen ja rakas, ja kuusi veljeä. Hän kasvoi perheessä, jossa lapsia kannustettiin lukemaan ja harrastamaan taiteita, ja Jane Austenin kerrotaankin kirjoittaneen perheelleen hupaisia runoja, näytelmiä ja tarinoita yksitoistavuotiaasta asti. Romaaneja hän alkoi kirjoittamaan 1790-luvulla, mutta ensimmäisen kerran hänen onnistui julkaista kirja oli vuonna 1811, jolloin Järki ja tunteet ilmestyi. Hänen teoksensa saivat jo hänen elinaikanaan suosiota, mutta hän julkaisi silti kaikki anonyymisti, koska kirjailijan ura ei ollut hienolle naiselle sopiva ura. Austen kuoli vuonna 1817 sairauteen ollessaan vasta 41-vuotias. Northanger Abbey ja Viisasteleva sydän julkaistiin postuumisti. Austen ei koskaan mennyt naimisiin tai saanut lapsia – ellei hänen kirjojaan voi kutsua hänen lapsikseen. 

Kunnioitan Jane Austenia paljon taiteilijana. Hänen teoksensa ovat nokkelia, pisteliäitä, hauskoja ja viihdyttäviä kuvauksia hänen aikakautensa ja luokkansa elämästä. Hän kuvaa tavallisia ihmisiä ja erityisesti naisten kokemuksia, tunteita, arkea ja ongelmia. Austen oli olennainen askel kirjallisuuden kaanonin matkalla kohti monimutkaisempia naiskuvauksia ja varhaista feminismiä. Ihailen myös sitä, miten Jane Austen uskalsi elää aikakautensa normeja vastustavaa elämää ja omistautua taiteelleen aikana, jolloin naisen merkittävin tehtävä oli, yhä, mennä naimisiin ja saada lapsia. Minua on myös aina hymyilyttänyt se, kuinka ylpeitä hänen sisaruksensa ja vanhempansa tuntuivat hänestä olleen. Kuva on joko Cassandra Austenin piirtämä tai hänen kuvaansa perustuva piirros.

Vakoojien kuningatar – Louise de Bettignies (1880–1918)

Ranskalainen Louise de Bettignies tunnettiin ensimmäisen maailmansodan aikana myös Alice Duboisina ja sodan jälkeen vakoojien kuningattarena. Naisena hän ei voinut olla mukana sotatantereella, mutta hän pisti yhtälailla henkensä alttiiksi palvellakseen maataan. De Bettignies alkoi vuonna 1914 välittää salaisia viestejä saksalaisten valloittamasta Lillestä vapaan Ranskan puolelle. Kun britit saivat kuulla Louisen nokkelasta toiminnasta – hän esimerkiksi kirjoitti viestit sitruunamehulla alushameisiinsa ja paikan päällä lämmitti raudalla helmansa, jotta viesti muuttui näkyväksi – hän päätti lyöttäytyä Ranskan liittolaisten joukkoon ja, tadaa, vakooja Alice Dubois syntyi. 

Sodan aikana de Bettignies johti Alice-verkostona tunnettua, noin sadan ihmisen vakoojarinkiä. On arvioitu, että Alice-verkoston toiminta pelasti noin tuhannen brittisotilaan hengen niinä yhdeksänä kuukautena, jolloin se oli toiminnassa. Alice-verkosto välitti brittiarmeijalle tietoa esimerkiksi saksalaisten aseiden sijainnista ja Lillen ympäristön toiminnasta. Louise de Bettignies välitti ranskalaiselle sotilaspäällikkö huhun saksalaisten suunnittelemasta massiivisesta hyökkäyksestä Verduniin, mutta valitettavasti mies ei ottanut tietoa vakavissaan – Verdunin taistelu oli yksi ensimmäisen maailmansodan pisimmistä ja verisimmistä. Kunpa hän olisi kuunnellut Louisea. Louise de Bettignies jäi lopulta kiinni ja kuoli saksalaisten vankilassa kolmen vuoden pakkotyön jälkeen huonosti tehtyyn medikaaliseen operaatioon. Louise de Bettigniesille annettiin postuumisti, vuonna 1920, useita kunnianosoituksia niin ranskalaisilta kuin englantilaisiltakin.

Louise de Bettigniesin urheus, kekseliäisyys ja päättäväisyys olivat niin ihailtavia. Hän asetti oman henkensä ja turvallisuutensa alttiiksi auttaakseen muita ihmisiä ja maataan. On niin surullista, että hän kuoli juuri kun sota oli päättynyt – hän, kuten niin moni muukin, ansaitsi nähdä Euroopan vapautuvan vuosia kestäneestä riuduttavasta, verisestä sodasta ja saavuttavan rauhan (ainakin joksikin aikaa...). De Bettigniesin olisi pitänyt olla paikalla vastaanottamassa valtiolliset kunnianosoitukset upeasta työstään. Oheinen kuva Louisesta otettiin ennen sotaa, mutta valitettavasti en saanut selville minä vuonna tai missä.

Suosikkiartisti, parhaat biisit, aliarvostettu suosikki ja paljon muuta – The Music Tag

En kirjoita blogiini tarpeeksi musiikista. Kuuntelen aina jotakin – kotonani ei ole koskaan hiljaista – ja musiikki on minulle ihan todella tärkeää, ja ansaitsisi siten enemmän postauksia. Siispä etsin YouTuben syövereistä musiikkia koskevan tagin jonka avulla pääsisin höpöttelemään edes joistain suosikeistani.

En ole varma onko hän tagin luoja, mutta löysin The Music Tagin Tara E:n kanavalta YouTubesta. Kysymykset olen suomentanut itse!

1. Favorite band / musician of the moment? / Tämän hetken lempiartisti tai -bändi?

Tämäpäs on hankala kysymys, koska vaikka minulla on ikisuosikkeja, minulla on myös aina lukuisia hetkittäisiä suosikkeja. Valinnanvaraa siis on rutkasti. Mutta ehkä tällä hetkellä sanoisin, että suosikkini on Sabrina Carpenter. Kuuntelen hänen musaansa ihan todella paljon, varmaan päivittäin. Pidän hänen häpeilemättömästä vibastaan, hänen rehellisistä lyriikoistaan ja hänen leikkisästä huumoristaan, joka säihkyy hänen sanoituksissaan sekä hänen videoissaan ja esiintymisissään. Sabrina on yksi uusia suosikkejani – muita ikisuosikkejani ovat mm. BTS, Taylor Swift, The Amazing Devil, INXS ja Panic! At the Disco. Se ketä kuuntelen eniten riippuu fiiliksestä: nyt minulla on meneillään pop-girlie vaihe, joten Sabrina soi luupilla.

2. One band you always come back to / Bändi jonka pariin aina palaat

Green Day! Olen kuunnellut heidän musaansa pienestä pitäen, siitä asti kun en osannut edes kunnolla englantia enkä siten ymmärtänyt lainkaan mistä he lauloivat. Se ei kuitenkaan estänyt minua huutamasta American Idiotin tai Holidayn sanoja biisien soidessa radiossa. En kuuntele Green Dayta välttämättä kovinkaan usein, mutta aina välillä mieleni tekee palata heidän musansa pariin – kun laitan lempparibiisini soimaan, muistan miksi rakastan heitä niin kovasti ja miksi he ovat ehdottomasti suosikki punk-bändini ikinä. Suosikkibiisejäni heiltä ovat mm. Jesus of Suburbia, 21st Century Breakdown, Homecoming, Minority, Church on Sunday ja King For a Day.

3. Favorite movie soundtrack / Suosikki leffa-soundtrack

On ihan pirun hankala valita paras instrumentaalinen soundtrack. Ehkä minun on kuitenkin pakko, näin elinikäisenä Star Wars -fanina vastata tähän minulle rakkaimmalla SW-soundtrackilla. John Williams tekee upeaa työtä kaikissa saagan leffoissa, mutta ehkä ikonisin niistä on, luonnollisesti, Uuden toivon musa. I mean, tässä leffassa soi ekaa kertaa Force Theme / Binary Sunset,  prinsessa Leian teema ja kukapa ei bailaisi Cantina Bandin tahdissa sen kuullessaan? Bangereita toisensa jälkeen. Williams tekee hyvää työtä kaikissa saagan leffoissa – suosikkejani ovat myös mm. Sithin koston ja Jedin paluun soundtrackit.

Suosikki-soundtrackini, joka koostuu lähinnä lauluista on Coen veljesten Inside Llewyn Davis -leffan soundtrack. Soundtrackin biisit eivät vain soi leffan taustalla, vaan lähes kaikki niistä myös esitetään elokuvassa – kertoohan tarina sentään muusikosta, Llewynistä, joka yrittää pärjätä New Yorkin folk-musamaailmassa vuonna 1961. Olen kuunnellut tämän levyn satoja, satoja kertoja ja joka kerta se vain iskee. En edes ole mikään jättisuuri folk-musiikin ystävä (aina välillä minulle iskee hirveä hinku kuunnella Bob Dylania, mutta muuten en sitä sen pahemmin luupita), mutta ei sillä väliä – palvon Inside Llewyn Davisia ja sen musaa.

4. What is / are your favorite song(s) of all time? / Mikä/mitkä ovat kaikkien aikojen suosikki laulusi?

Ääääää. Miten tällaiseen voi muka vastata?! Onneksi kysymyksen keksijä antoi vastaajalle lupaa vastata useammalla biisillä, joten here we go, tässä olisi "pieni" lista joistain suosikkibiiseistäni ikinä:

• Inkpot Gods (The Amazing Devil)
• Battle Cries (The Amazing Devil)
• Not Yet / Love Run (The Amazing Devil)
• Jesus of Suburbia (Green Day)
• Dumb & Poetic (Sabrina Carpenter)
• how many things (Sabrina Carpenter)
• Pink Pony Club (Chappell Roan)
• Tomorrow is a Long Time (Bob Dylan)
• Like a Rolling Stone (Bob Dylan)
• The Astronaut (Jin)
• Where Do Broken Hearts Go? (One Direction)
• August (Taylor Swift)
• All Too Well (10 Minute Version) (Taylor Swift)
• But Daddy I Love Him (Taylor Swift)
• AMYGDALA (Agust D)
• Life Goes On (BTS)
• Dionysos (BTS)
• The Stairs (INXS)
• Never Tear Us Apart (INXS)
• I'm Just a Man (INXS)
• Hey Jude (The Beatles)
• Shinzo wo Sasageyo (Linked Horizon)
• Saturn (Sleeping at Last)
• Eurydice (Killian Scott)
• Emperor's New Clothes (Panic! At the Disco)
• Golden Days (Panic! At the Disco)

5. Most "embarrassing" song on your iTunes? / "Noloin" biisi iTunesissasi?

En käytä iTunesia enää (olen Spotify-ihmisiä) enkä oikeastaan häpeile mitään musaa mitä kuuntelen. On kuitenkin biisejä joita en välttämättä laittaisi raikumaan julkisella paikalla. Syynä ei ole niinkään se, että häpeilen niitä vaan se, että niiden lyriikat ovat sen verran rempseitä, että jotkut saattaisivat pahoittaa mielensä. Hyviä esimerkkejä tällaisista biiseistä ovat upean punkbändin, Pansy Divisionin, kappaleet 20 Years of Cock, The Cocksucker Club ja I'm Gonna Be a Slut. I think you know what I mean kun sanon, ettei näitä biisejä voi soittaa – vaikka ne ovatkin upeita – ihan missä tahansa.

6. Top 3 played songs on your iTunes? / Kolme soitetuicnta biisiä iTunesissasi?

Kuten jo aiemmassa kohdassa sanoin, en käytä iTunesia enää, vaan pyörin lähinnä Spotifyssa. Suosikkikappaleeni tällä hetkellä ovat Spotifyn mukaan, Sabrina Carpenterin how many things ja Couldn't Make It Any Harder, ja Bob Dylanin Tomorrow Is a Long Time. En ole yllättynyt – minusta tuntuu, että viime viikkoina olen luupittanut vuorotellen Sabrinaa ja Bobia.

7. Favorite concert you've attended / Suosikkikonserttikokemuksesi

Ahh, ensimmäinen suuri poikabändi-suosikkini, One Direction. Olin aivan hullu One Direction fani bändin viimeiset pari vuotta – muistan, että odotin Four-albumia kuin kuuta nousevaa ja, että juoksin lukiopäivän loputtua ostamaan Made in the AM:n deluxe-version. 1D on myös ainoa bändi, jonka olen koskaan nähnyt livenä. En käy keikoilla (isot ihmisjoukot stressaavat ja pelottavat minua, joten ajatus täyteen ahdetusta stadionista tai klubista on kamala), mutta kun he saapuivat Suomeen, minun ja isosisarukseni oli pakko mennä katsomaan heidän show'taan. Se oli upea kokemus. Muistan, että tanssin ja lauloin ja hypin niin, että jalkoihin sattui ja ääni meni.

8. Most underrated musician in your opinion / Muusikko, joka on mielestäsi aliarvostetuin

Yksi suosikkibändeistäni on The Amazing Devil. Palvon heitä koko sydämelläni ja he ovat mielestäni kirjoittaneet joitain maailman parhaimmista biiseistä. En ole koskaan samaistunut kenenkään artistin musaan samalla tavalla kuin olen samaistunut heidän biisiensä tarinoihin. Olen pakottanut monet läheiseni kuuntelemaan heidän biisejään, mutta olen kohdannut vain yhden toisen ihmisen joka olisi kuullut heistä omillaan, ilman minun vaikutustani (lue: pakotustani). Tavallaan pidän siitä, että TAD-fandom on todella pieni, koska se tarkoittaa ettei fandom koko ajan ajaudu typeriin riitoihin tai draamaan, vaan vetää yhtä köyttä yhtenä innokkaana, pienenä ja perin queerina ryhmänä, mutta toisaalta haluaisin Joey Bateyn ja Madeleine Hylandin saavan ansaitsemansa huomion taiteilijoina.

9. Favorite quote or lyric / Suosikki-quote tai -lyriikka

En todellakaan pysty valitsemaan yhtä lyriikka-pätkää, joka olisi kaikkien aikojen suosikkini, joten huijaan ja vastaan tähän viidellä lainauksella joita rakastan. En myöskään tiedä ovatko nämä "my all time favorite quotes ever", mutta ainakin tällä hetkellä rakastan näitä erityisesti.

Rakastan The Amazing Devilin Not Yet / Love Run -kappaleen kohtaa: "Let foul men band and heed your hum / For that ancient hymn you heard me strumming / Is nought but fumble-falls and guns / And tumbleweeds, love run / It's nought that rum won't solve / Though some would harm you none - not one - no none / Would raise to you a hand nor thumb / Not while by you I stand and hum / Love run". Se on ensinnäkin kaunista tekstiä, mutta se on myös aivan ihana kohta laulaa, koska se on vähän kuin tongue-twister.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan INXS:n Never Tear Us Apart -kappaleen (joka on ehkäpä bändin kuuluisin ja rakastetuin biisi) kertosäe on ihan todella, todella kaunis ja dramaattisen romanttinen: "I was standing / You were there / Two worlds collided / And they could never tear us apart". Simppeliä, mutta niin kaunista: vain se, että nämä kaksi sielua olivat samassa tilassa ja kohtasivat toisensa, räjäytti heidän maailmansa ja mullisti kaiken. Never Tear Us Apartista tekee erityisen myös kappaleen laulajan, Michael Hutchencen, jumalainen ääni ja koskettava tulkintatapa.

Maisie Petersin History of Man -laulun "Men start wars yet Troy hates Helen" on ahh, niin täydellinen lyriikka. Se peilaa hyvin kappaleen laajempia teemoja, mutta se on myös oivaltava kommentti siitä, miten Troijan sodan myytti usein kirjoitetaan ja miten Helenan rooli sodan katalyyttina on iskostunut mieliimme vaikka hänhän ei siis ollut tietenkään se joka päätti alkaa sotimaan. Häntä käytettiin tekosyynä sodalle. Suurena Helena-fanina hypin riemusta kun kuulin tämän kohdan Petersin hitissä! Haluan syventyä Petersin musiikkiin paremmin tulevaisuudessa, koska tällä hetkellä kuuntelen häneltä lähinnä History of Mania ja Wendyä.

Taylor Swiftillä on monia biisejä, joissa on upeita, ikimuistoisia quoteja, mutta ehkä yksi surullisimmista ja minusta koskettavimmista pätkistä missään hänen laulussaan löytyy My Tears Ricochetista: "I can go anywhere I want / Anywhere I want, just not home". Ajatus siitä, että koko maailma on avoinna sinulle, mutta et voi koskaan palata kotiin, on kerrassaan kamala – mitä väliä on millään, jos et voi palata kotiin? My Tears Ricochet on yleisesti biisinä yksi Swiftin parhaimmista teksteistä (ei ihme, onhan se yksi Folklore-levyn biiseistä ja Folklore on mielestäni Swiftin parhain albumi).

Killian Scottin laulama Eurydice TV-sarjasta Kaos on ihana kappale. Voisin kehua kaikkia säkeistöjä, mutta suosikkini on ehkä "I wanna breathe your every breath / Be the truth and be the myth / Through the days and through the nights / Through the bitter life, oh, I / Cause you're my life and you're my death / You score the music in my head / Through the days and through the nights / Through the bitter life". Biisin lyriikat ovat yhtäaikaa romanttisia sekä häiritsevän riippuvaisia ja omistushaluisia: Orfeuksen lähes territoriaalinen, riippuvainen rakkaus Eurydikea kohtaan tulee tässä hyvin esille. Hieno biisi.

"To love is to let go. – To be a Jedi is to let go..." – Jedit, kiintymys ja rakkauden mahdottomuus

Huom! Tämä postaus sisältää spoilereita The High Republic -kirjoista ja sarjakuvista!

Jedit ja kiintymyksen dilemma

Yleinen väärinymmärrys Star Warsin fandomissa on se, että Jediyhteisö – ennen tuhoutumistaan episodi kolmosessa – vaati jäseniltään tunnekylmyyttä, että he eivät osaa tai halua rakastaa, että kaikki rakkaus on pahasta. Ymmärrän miksi joku voisi ajatella näin, mutta itse en ole koskaan uskonut Jedien todella vaativan täyttä tunnekylmyyttä jäseniltään. Sen sijaan, he vaativat jotain vielä vaikeampaa.

Anakin Skywalker sanoo Padmélle Star Wars -saagan kakkosepisodissa tämän kysyttyä saavatko Jedit rakastaa, hän kun luuli sen olevan kiellettyä: "Attachment is forbidden. Possession is forbidden. Compassion, which I would describe as unconditional love, is essential to a Jedi's life. So you might say, that we are encouraged to love." Jedit eivät saa omistaa tai kiintyä, mutta heitä kehotetaan silti rakastamaan ja tuntemaan empatiaa ei vain muita Jedejä, vaan koko galaksia kohtaan. Kreikkalainen termi agape, jolla tarkoitetaan jumalan rakkautta lapsiaan kohtaan, rakkautta joka on uhrautuvaa ja omistushalutonta ja ehdotonta, on se, mitä Jedeiltä vaaditaan. He eivät saa haluta omistaa ketään tai omistautua kellekään yhdelle ihmiselle, vaan heidän tulee pystyä laittamaan suurempi hyvä yksilöiden edelle. Heidän tulee kunnioittaa kaikkien olentojen elämää, vaikka kyseinen olento olisi kauhea, julma ja tuhonnut jotain Jedille tärkeää. Heidän tulee aina uhrautua ja luopua, mutta he eivät saa koskaan lakata rakastamasta tai tuntemasta empatiaa.

Kuinka moni ihminen pystyy aidosti rakastamaan epäitsekkäästi, ilman halua omistaa, edes jollain tasolla? Rakkaus, empatia ja välittäminen on Jedien ytimessä, mutta henkilökohtainen kiintymys on pahasta. Miten hitossa kenenkään voi olettaa pystyvän tähän? 

No, jotkut Jedit epäonnistuvat, mutta on myös niitäkin, jotka löytävät tasapainon rakastamisen ja luopumisen välillä. Jotkut ymmärtävät mitä Yoda sanoo entiselle padawanilleen Kantam Sylle The High Republic -romaanissa Midnight Horizon: "To love is to let go. – To be a Jedi is to let go." Tuo opetus voi kuulostaa julmalta ja kauhealta – menettäminen on surullista, kun taas rakkauden pitäisi olla iloista – mutta tosiasiassa se on jotain, mitä jokaisen meistä tulee oppia elämän aikana. Me emme voi takertua rakastamiimme ihmisiin niin paljon, että pidättelemme heitä tai vaadimme heitä pysymään aina samanlaisina. Vanhempien täytyy antaa lasten lentää pesästä, ystävien tulee antaa toistensa kokeilla uusia asioita ja ehkä muuttaa kauemmaksi, sisarukset joutuvat luopumaan lapsuuden yhteiselosta ja niin edespäin. Rakkaus säilyy, mutta mikään ei pysy ikuisesti samanlaisena. Jedit eivät saa takertua tai omistaa – he voivat kuitenkin rakastaa. 

The High Republic -kirjat, jotka tapahtuvat 200 vuotta ennen episodi ykköstä, toimivat kiehtovana vastapainona esiosatrilogian (episodit I–III) Jedeille. The High Republic on Jedien kulta-aikaa – aikaa, jolloin he ovat parhaimmillaan, vahvimmillaan ja ovat juuri sitä mitä heidän pitäisi olla. He ovat myös paljon lempeämpiä toisilleen ja itselleen, ja huomattavasti joustavampia. Kiintymys, rakkaus ja kaikki niihin liittyvät dilemmat ovat vahvasti esillä saagan kirjoissa ja sarjakuvissa, ja keskustelut tästä teemasta ovat paljon terveellisempiä kuin esiosien aikaan. The High Republic -aikakauden Jedit ymmärtävät paljon paremmin sen, mitä Jedeiltä oikeasti vaaditaan. Heidän pelkonsa kiintymystä ja rakkautta kohtaan eivät ole vielä laajenneet tuomitsevaksi haluksi kieltää kaikenlaiset kiintymyssuhteet ja tuomita ne, jotka eivät tähän pysty. Haluankin seuraavaksi vertailla vähän näitä kahta aikakautta, ja pohdiskella sitä, miten Jedit molempina aikakausina kohtelevat ihmisiä, jotka kamppailevat rakkauden kanssa ja sitä, miten esiosa-ajan Jedien tinkimättömyys ajaa heidät lopulta tuhoonsa.

"We make the galaxy bigger with love..." – The High Republic -ajan Jedit

Jedimestari Avar Kriss sanoo rakastamalleen miehelle, Jedi Elzar Mannille (Tessa Grattonin romaanissa Temptation of the Force), otsikossa olevan lainauksen siitä, miten ihmiset – Jedit mukaan lukien – tekevät galaksista paremman ja suuremman paikan rakkaudella. Rakkaus ei ole pahasta, vaan se on voima, joka vain vahvistaa galaksia ja kaikkia siellä eläviä otuksia. Tämä lainaus ja ajatus kuvaa minusta hyvin sitä, miten The High Republic -ajan Jedit näkevät rakkauden, ja sitä, miksi Jedit ovat parhaimmillaan juuri tällä aikakaudella.

Kiintymys, rakkaus ja siihen liittyvät pelot ovat vahvasti esillä The High Republic -tarinoissa. Jokaisella Jedillä on omat ajatuksensa siitä, miten nämä jutut tulisi hoitaa, mutta lähes kaikkia heitä yhdistää empaattinen ajatus siitä, ettei Jediä tulisi tuomita rakkaudesta tai muiden vahvojen tunteiden tuntemisesta. Daniel José Olderin kirjassa Race to Crashpoint Tower, kun nuori padawan Lula Talisola puhuu tästä häntä vähän vanhemmalle, mutta jo ritarille ja mestarille, Vernestra Rwohille, Vernestra sanoo hänelle: "If Jedi weren't supposed to feel anything, we might as well be droids. And even they feel things, if you think about it. The fact that we feel, that we care, is what makes the Jedi great." Kyky tuntea on vahvuus, ei heikkous. Lulaa pelottaa, huolestuttaa ja ahdistaa tulevat taistelut ja kaaos, ja hän pelkää ystäviensä ja rakastamansa tytön puolesta, mutta Vernestra tukee häntä.

Jedimestarien Elzar Mannin ja Avar Krissin välinen rakkaus on ollut keskeisessä osassa monissa The High Republic -kirjoissa ja sarjakuvissa, aina saagan alusta asti. He ovat kamppailleet tunteidensa kanssa, paenneet toisiaan, yrittäneet lähestyä toisiaan ja etsineet keinoa olla yhdessä mutta pysyä Jedeinä. Romaanissa Temptation of the Force he lopulta löytävät keinon olla yhdessä. Koska tämä kirja on kahden Jedin välinen rakkaustarina, siinä puhutaan luonnollisesti paljon Jedien opetuksista ja suhtautumisesta rakkauteen. Elzar ei uskalla aloittaa romanttista suhdetta Avarin kanssa, vaikka rakastaa tätä syvästi (on rakastanut lapsesta asti), koska hän pelkää, että antaisi tunteidensa hallita häntä ja ajautuisi itsekkääseen omistamisen haluun ja pimeyden polulle. Hän kysyy Yodalta rakkaudesta, ja Yoda sanoo hänelle, että kaikki tulkitsevat rakkautta omalla tavallaan ja, että rakkaus ei ole pahasta, jos löytää itselle sopivan tavan tuntea sitä ilman, että se kontrolloi sinua. Avar, joka on tähän asti yrittänyt välttää läheisiä tunnesiteitä, koska on ajatellut niiden tekevän hänestä huonomman Jedin, on tajunnut, että rakkaus on se, mikä tekee hänestä vahvemman. Hän sanoo Elzarille: "In my worst moments, I've loved you. In my greatest failure, I still loved you, and it didn't turn me down the wrong path – it's what got me back onto my feet. –– That's love. That's the purest form of light. How can a sliver of it here between us be wrong?" He uskaltavat aloittaa suhteen, koska kumpikin tietää, ettei se tule olemaan helppoa, mutta, että harjoittelemalla, he voivat löytää tasapainon Jedivelvollisuuksiensa ja rakkauden välillä. He eivät ole ainoat Jedit, joilla on pysyviä, pitkäaikaisia suhteita The High Republic -tarinoissa. Jedimestari Vildar Mac elää yhdessä kumppaninsa Tey Sirrekin kanssa (The High Republic -sarjakuvat, Cavan Scott) eikä kukaan, eivät Jedit tai muut heitä ympäröivät ihmiset, ole asiasta ymmällään.

Jedilapsi Gavi (Alyssa Wongin ja Daniel José Olderin Escape from Valo) on ihastunut parhaaseen ystäväänsä Kildoon. Hän ei ole kuitenkaan uskaltanut kertoa tälle tunteistaan, koska he ovat molemmat Jedejä. Kirjan aikana, hän kuitenkin oivaltaa, ettei ole väärin ihastua tai rakastaa, ja pojat tunnustavat tunteensa toisilleen. Gavi ei kuitenkaan anna tunteidensa ajaa hänen päätöksiään, vaan hän seuraa Voiman kutsua, mikä johtaa hänet ja Kildon eri poluille tarinan lopussa: Gavi jää Valon planeetalle suojelemaan sen kansalaisia, kun taas Kildo lähtee hakemaan apua toisaalle. Ero ei kuitenkaan ole surullinen, koska, kuten Gavi sanoo:"You've been there all along, and I can never have you, because I'll always have you. And of course I'll lose you, but also I'll never, ever lose you." Vaikka he eivät olisi fyysisesti samassa paikassa, he ovat aina yhdessä, koska he tuntevat toisensa Voimassa ja he ovat osa toisiaan henkisellä tasolla. He saattavat menettää toisensa, mutta kumpikaan ei koskaan ole todella yksin. Nämä kaksi lasta ymmärtävät jotain minkä kanssa monet aikuiset kamppailevat ikuisesti! Gavin ja Kildon rakkaus on loistava esimerkki epäitsekkäästä rakkaudesta, joka vahvistaa molempia, mutta ei ole heitä hallitseva voima. He hyväksyvät tunteensa, eivät takerru toisiinsa ja antavat toistensa, tarpeen tullen, mennä: he asettavat, kuten Jedin kuuluu, galaksin, sen olentojen ja Voiman hyvinvoinnin omien halujensa ja suhteidensa ylle. Se ei kuitenkaan tee heidän rakkaudestaan yhtään vähemmän aitoa.

Nyt, on aika puhua Jedeistä parhaimmasta, Kantam Systa. Jos minun pitäisi nimetä Jedi, joka on mielestäni parhaiten oivaltanut sen, mitä Jedin tulee olla, vastaisin mukisematta: "Kantam Sy!" Kantam on rauhallinen, ystävällinen, empaattinen, ymmärtäväinen, rento ja hauska Jedimestari, joka ei tuomitse hänen hoivassaan olevia Jedilapsia vaikka he mokaisivat ja tekisivät kamaliakin virhearvioita. Nuoruudessaan Kantam jätti Jedit, koska rakastui ja hän eli joitain vuosia tehden sitä sun tätä, kokeillen ja eläen vapaasti. Kun hän tapasi Voimassa vahvan taaperon, Lulan (josta tuli myöhemmin hänen padawaninsa), hän palasi Jedien luokse, koska koki, että Voima oli lähettänyt hänelle viestin Lulan muodossa. Kantam rakastaa padawaniaan kuin vanhempi lastaan. Heidän hoitaessa erillisiä tehtäviä romaanissa Midnight Horizon – Lula Starlight Beacon -avaruusasemalla ja Kantam Corellia-planeetalla – hän joutuu päästäämään Lulasta irti. Hän tietää, että Lula on vaarassa, mutta hän tietää myös, että jos hän lähtisi Corellialta, hän tuomitsisi muut tiimissään olevat Jedit ja Corellian ihmiset, kuolemaan. Häntä tarvitaan Corellialla, ja vaikka osa hänestä haluaa rientää suojelemaan Lulaa, lastaan, hän vastustaa tätä haluaan ja tekee mitä Jedin täytyy tehdä: hän taistelee suuremman hyvän ja viattomien puolesta. Kirjassa sanotaan: "I release you, Lula Talisola", Kantam whispered again. "But whatever happens after this, if you live, I will find you." Minusta tämä hetki on todellinen epäitsekkään rakkauden hetki Kantamilta, esimerkillistä jedeilyä.

"Fear of loss is a path to the Dark Side..." – Esiosatrilogian Jedit

Kun Elzar Mann kysyi Yodalta rakkaudesta ja siitä, voivatko rakastuneet Jedit olla yhdessä, Yoda sanoo hänelle ettei tiedä totuutta rakkaudesta, mutta: "–if you find the answer for yourself, and it opens the Force to you more widely, brings you closer to the light, then wrong you cannot be." Mutta kun Yoda tapaa nuoren Anakin Skywalkerin 200 vuotta myöhemmin, hän on muuttanut mieltään radikaalisti.

Jedit tuhoutuivat monesta eri syystä – isoimpana syynä oli tietenkin Palpatinen juonittelu ja Kloonisodat – mutta yksi merkittävimmistä tekijöistä Jedien ns. henkiseen ja ideologiseen tuhoutumiseen oli se, että heistä tuli jyrkkä, tinkimätön järjestö, joka iskosti horjuviin jäseniinsä häpeää. Jos Jedit olisivat suhtautuneet Anakin Skywalkerin ongelmiin ja kipuun lempeämmin, ehkä Anakinin ei olisi tarvinnut kääntyä empaattiselta vaikuttavan Palpatinen puoleen hädässään. En sano, että oli vain Jedien syytä, että Anakin kääntyi pimeän puolelle – Anakinin ajoi hulluuteen monet eri asiat, mutta kaikkein eniten hänen omat valintansa – mutta jos Anakin olisi elänyt The High Republic -aikakaudella, ehkä hän olisi pärjännyt paremmin. Anakinin kohtelu Jedien osalta on hyvä esimerkki siitä, miten Jedit ovat kadottaneet itsensä ja sen, mikä teki heistä The High Republic -aikakaudella niin voimakkaita.

Kun yhdeksänvuotias Anakin tuodaan, episodi ykkösessä, Jeditemppeliin ensi kerran testattavaksi, hänelle sanotaan aika heti, että se, että hän suree äitiään ja tämän menetystä, on vaarallista, koska kaipuu ja menetyksen pelko johtaa pimeän puolelle. Jedeillä on pointtinsa, koska omistushaluinen rakkaus ja takertuminen ovat vaarallisia, mutta sanoa noin pienelle lapselle, joka on juuri joutunut jättämään kaiken tuntemansa ja ainoan häntä rakastaneen ihmisen taakseen, on julmaa. Ei ihme, että Anakinista kasvaa epäluottavainen, vetäytyvä ja tunteensa piilotteleva nuori mies: hänelle sanotaan heti, että tunteet tekevät Jedistä vaarallisen, heikon ja huonon.

Kun Anakin, episodi kakkosessa, näkee rakastamansa naisen, Padmén, putoavan aluksesta mahdollisesti kuolemaansa, hän vaatii kuskia pysäyttämään aluksen, mutta Obi-Wan estää häntä. Obi-Wan rakastaa Anakinia kuin veljeä, mutta jopa hän tuomitsee Anakinin tunteet jyrkästi tässä hetkessä. Sen sijaan, että hän yrittäisi rauhoitella selvästi kauhuissaan olevaa, pelokasta parikymppistä, hän huutaa tälle, että jos hän priorisoi Padmén yli heidän tehtävänsä: "You'll be expelled from the Jedi Order!" Jälleen kerran, Anakinin tunteet torpataan, hänet saadaan häpeämään kiintymyksiään ja häntä uhataan erottamisella tai pahuuden polulla. Obi-Wan on hyvä Jedi – mielestäni yksi parhaista ikinä – mutta hän on sisäistänyt aikakautensa opetukset. 

Kun Anakin alkaa nähdä painajaisia Padmén kuolemasta episodi kolmosessa, hän pyytää Yodan apua. Hän ei kerro koko totuutta, mutta kertoo näkevänsä painajaisia, enneunia, hänelle tärkeän ihmisen kuolemasta. Yoda sanoo: "Rejoice for those around you who transform into the Force. Mourn them do not, miss them do not." Jälleen kerran, Yodalla on pointtinsa, mutta on ihan todella karmaisevan kylmää sanoa ihmiselle, joka juuri myönsi pelkäävänsä rakkaansa kuolemaa, että "Iloitse hänen kuolemastaan äläkä sure häntä, koska me kaikki kuolemme joskus". What the fuck, Yoda? Hän sanoo myös: "Train yourself to let go, of everything you fear to lose". The High Republic -ajan Jedit opettavat tätä samaa jäsenilleen, mutta he tekevät sen lempeästi, ystävällisesti ja toisiaan tukien. Yoda käskee Anakinia, ei yritä lähestyä tätä ihmisenä ja saa tämän tuntemaan olonsa vialliseksi ja yksinäiseksi. 

Anidala vs. Obitine – kaksi esimerkkitapausta

Anakin Skywalkerin ja Padmé Amidalan rakkaustarina on traaginen, ja ajaa koko galaksin tuhoonsa. Anakin takertuu epätoivoisesti vaimoonsa ja on valmis uhraamaan kaiken – sielunsa, muut Jedit ja koko galaksin turvallisuuden – pitääkseen Padmén turvassa. Tehdessään kaiken Padmén vuoksi, hän menettää vaimonsa rakkauden ja sydämensä. 

Obi-Wan Kenobin ja Satine Kryzen rakkaustarina (animaatiosarjassa Clone Wars) on myös traaginen, mutta toisin kuin Anakin, Obi-Wan ei anna rakkautensa tehdä hänestä itsekästä tai vaarallista, vaan hän seuraa Voiman kutsua, antaa Satinen mennä ja menettäessään Satinen julmasti, hän ei anna tuskansa ja kaipuunsa vääristää hänen sydäntään. Sen sijaan, Satinen murha vahvistaa Obi-Wanin halua taistella hyvän ja valon puolesta.

Anakinin ja Obi-Wanin rakkaustarinat peilaavat toisiaan monin paikoin – molempien rakastettu on pasifistinen, vahvatahtoinen poliitikko, molemmat tapasivat rakkaansa nuorina ja niin edespäin – mutta se, miten eri tavoilla miehet reagoivat suhteissaan kertoo loistavasti siitä, miten erilaisia Jedejä he ovat ja miten Obi-Wan on emotionaalisesti paljon stabiilimpi ja kypsempi kuin Anakin. 

Obi-Wan seurasi Voiman kutsua nuorena, vaikka hän rakastikin Satinea ja päätti pysyä Jedinä. Kun he tapaavat uudelleen, heidän välillään on yhä tunteita, mutta Obi-Wan ei ole katkera menetetyistä mahdollisuuksista, koska hän teki oikean päätöksen. Satine kuolee hänen syliinsä – Darth Maulin murhaamana – mutta vaikka Satine viimeisillä hetkillään sanoo Obi-Wanille rakastaneensa tätä aina, Obi-Wan ei janoa kostoa. Hän tuntee tuskaa, kipua ja surua, mutta hän pysyy Jedinä. Rakkauden menetys inspiroi häntä olemaan entistäkin vahvempi valon soturi. Olen varma, että Obi-Wanin vahvuuden taustalla on se, että hänen mestarinsa, Qui-Gon Jinn, oli vakaa ja empaattinen, ja kasvatti Obi-Wanin jämerällä, mutta hellällä kädellä, ja se, että Obi-Wan oli vain pieni taapero tullessaan temppeliin. Hän on kasvanut Jedien oppien ympäröimänä ja sisäistänyt ne paremmin kuin Anakin, joka oli elänyt vuosia kahdestaan äitinsä kanssa kamalissa olosuhteissa. 

Anakin kasvoi rakastettuna ja rakastaen, ja Jedien parissa hän tuli tuomituksi tästä. Padméssa hän löysi jonkun, joka salli hänen tuntea ja ilmaista tunteitaan, joten tietenkin Anakin, joka on kaivannut kuulumisen ja hyväksytuksi tulemisen tunnetta koko aikansa Jedien kanssa, takertui häneen epätoivoisesti. Anakinia rakkaus ei kuitenkaan tee paremmaksi ihmiseksi, koska hänen rakkautensa on läpeensä itsekästä. Hän on omistushaluinen, kiivas ja hän tappaa viattomia rakkautensa nimissä. Anakin on itsekkään rakkauden kauhukuva, kun taas Obi-Wan on epäitsekkään rakkauden ilmentymä. Myös Obi-Wanin rakkaus Anakinia itseään kohtaan, menee epäitsekkään, jedimäisen rakkauden puolelle: hän ei halua taistella Anakinia vastaan – hän pyytää Yodalta, ettei hänen tarvitsisi – mutta hän tekee silti velvollisuutensa ja päihittää tämän, jättää tämän kuolemaan. Anakinin tappaminen (no, hän luulee tappaneensa tämän Mustafarilla) tappaa osan Obi-Wanista, mutta hän tekee mitä Jedin täytyy, eli laittaa omat tunteensa syrjään ja ajattelee galaksin hyvinvointia.