"But I hate to hear you talking so like a gentleman and as if women were all fine ladies, instead of rational creatures. We none of us expect to be in smooth water all our days."
- Rouva Croft, Viisasteleva sydän
Jane Austen antoi teoksissaan maailmalle joitain sen kirjallisuushistorian rakastetuimpia naishahmoja – uhmakas Elizabeth Bennett, turhankin itsevarma Emma Woodhouse, intohimoinen Marianne Dashwood ja hänen vakaa, järkevä sisarensa Elinor... Hänen hahmonsa – niin miehet kuin naiset – tuntuvat yhä eläväisiltä ja rakastettavilta. Vuosi 2025 on Austenin 200-vuotisjuhla ja yhä me luemme hänen teoksiaan ja rakastumme hänen hahmoihinsa ja rakkaustarinoihinsa. Hänen neroutensa ja huumorinsa on yhä yhtä säihkyvää kuin aina. Austen todellakin ansaitsee paikkansa kirjallisuuden kaanonissa ja esimerkkinä varhaisesta feministisestä taiteilijasta.
Haluan korostaa heti, ettei Austenin teoksia voi tulkita suoraan meidän aikamme feminismin näkökulmasta eikä hänen voi olettaa kuvastaneen teoksissaan 2020-luvun intersektionaalista feminismiä. Mutta hänen teoksensa olivat, Austenin historiallisen aikakauden huomioon ottaen, edistyksellisiä. Hänen rakkaustarinansa voivat meistä vaikuttaa nykyään perinteisiltä ja siten tylsiltä (en ole sitä mieltä, mutta voin kuvitella jonkun ajattelevan näin), mutta Austenin maailmassa naiset harvoin kokivat hänen sankarittariensa saamia onnellisia loppuja. Rakkausavioliitot eivät olleet vielä normi, eikä naisten omaa mielipidettä usein kuunneltu. He eivät saaneet valita miehiään tai seurata sydäntään. Alemman luokan naiset eivät tuosta vaan menneet naimisiin itseään korkea-arvoisempien miesten kanssa – esimerkiksi köyhän perheen tytär ei olisi voinut unelmoida avioliitosta kasvattiperheensä rikkaan pojan kanssa kuten Fanny. Austenin teoksissa korostuu rakkauden, luottamuksen ja naisen oman valinnan merkitys. Se oli aikanaan edistyksellistä ja on monin paikoin yhäkin. Maailmassamme pyritään jatkuvasti lannistamaan, lokeroimaan ja kontrolloimaan naisia. Tarinat, jossa naiset itse valitsevat millaisen elämän haluan ja kenen kanssa he haluavat jakaa sen eivät ole käyneet vanhaksi. Austen asetti romaaniensa keskiöön naiset, heidän tunteensa ja kokemuksensa, mikä ei myöskään ollut 1800-luvun kirjallisuudessa vielä niin yleistä. Hän antaa naishahmojensa tehdä virheitä ja typeriä valintoja, ja silti löytää tien onneen. Hänen naishahmonsa eivät ole pelkästään karikatyyreja tai stereotypioita, vaan aitoja ihmisiä.
Minusta kaikkein feministisimpiä teoksia ovat ne, jossa on monenlaisia naisia – ihania sekä rasittavia, tyhmiä sekä fiksuja, impulsiivisia sekä varautuneita. Austenin jokainen sankaritar on omanlaisensa persoona. Elizabeth Bennett on vikkelä, verbaalisesti timanttinen ja itsepäinen nainen, kun taas Fanny Price on varovainen, hiljainen, ahdistunut ja melankolinen. Emma Woodhouse on säihkyvän karismaattinen, mutta myös ajattelematon. Marianne Dashwood valloittaa lukijan ylenpalttisella tunteikkuudellaan ja kyvyllään muuttua, kun taas Anne Elliotia arvostamme hänen vakaan ja ystävällisen luontonsa ja hiljaisen voimansa vuoksi. Catherine Morland on naiivi, hupsu ja herttainen tyttö, joka elää pää pilvissä. Elinor Dashwood on fiksu, viisas, perhettään kannatteleva tukipilari, joka salaa syvimmät tunteensa. Kaikki nämä naiset ovat rakastettavia sekä viallisia. He eivät ole täydellisiä ihmisiä ja he kasvavat romaaniensa aikana, aivan kuten Austenin mieshahmotkin – tämä on olennainen osa teosten feminististä luonnetta: myös miehet kehittyvät, myöntävät virheensä ja tekevät työtä ansaitakseen onnellisen loppunsa. Austenin sivuhahmojen laaja kaarti on täynnä mitä hauskimpia, mielenkiintoisimpia naisia. Hän antoi meille hupsuja tyttöjä kuten Kittyn ja Lydian, pragmaattisia naisia kuten Charlotte Lucasin, rakastavia äitejä (rouva Dashwood) sekä huonompia äitejä (rouva Bennet yrittää parhaansa tytärtensä puolesta mutta ei ole heille kovinkaan mukava tai herttainen). Jotkut naiset ovat sekä rasittavia että lojaaleja, hyviä tyyppejä, kuten neiti Jennings. Hän saattaa ajaa Mariannen ja Elinorin hulluksi, mutta hän puolustaa ystäviään henkeen ja vereen. Kaikki voivat löytää hänen leidiensä joukosta jonkun johon samaistua.
Austen ei kirjoittanut montaa kohtausta, jossa ei olisi ollut mukana naisihmistä – hänen teoksensa ohjaavat lukijan katsomaan 1700- ja 1800-lukujen vaihteen maailmaa naisen silmin. Hänen teoksiaan kutsutaan usein romansseiksi, mutta ne ovat paljon muutakin. Hän kuvaa välillä ankeankin realistisesti naisen elämää ja maailmaa: Dashwoodin tytöt menettävät kotinsa ja varallisuutensa koska eivät voi periä, neiti Bates elää äitinsä kanssa ahdingossa ja varattomuudessa, neiti Smith on menettänyt asemansa ja terveytensä leskeksi tultuaan, ja Fanny kokee Mansfield Parkissa joiltakin sukulaisiltaan pilkkaa, piinaa ja huonoa kohtelua, koska on vain köyhä serkku. Austenin teokset keskittyvät lähinnä keskiluokan ja ylempien luokkien kuvaukseen, mutta niissä on myös eri varallisuustasojen naisia. Siinä missä vietämme aikaa rikkaan neiti Bingleyn kanssa, tapaamme myös köyhän, sairaalloisen neiti Smithin. Seuraamme varatonta Isabella Thorpea hänen epätoivoisesti etsiessään rikasta miestä, sekä Eleanor Tilneytä, Northanger Abbeyn kenraalin varakasta, mutta onnetonta tytärtä.
Emme voi vaatia Austenilta syväluotaavaa luokkayhteiskunnan kritiikkiä, koska hän eli maailmassa, jossa luokkaerot olivat niin syvälle juurtuneita, että niitä ei paljoa kyseenalaistettu ja jossa ihmisen, erityisesti naisen, ei ollut helppo tutustua eri luokkien edustajiin, saada tietoa muiden elämästä tai edes lähteä oman elinpiirinsä parista. Austen kuvasi sitä maailmaa, jonka hän itse tunsi. Sillä oli rajansa. Haluan kuitenkin korostaa, ettei Austen koskaan demonisoinut köyhiä tai kuvannut heitä yhteiskunnan turhakkeina: Emmassa korostuu se, miten hyvinvoivien odotetaan pitävän huolta niistä, jotka kohtaavat taloudellisia haasteita, rouva Smith on yksi Annen läheisimmistä ja luotetuimmista ystävistä ja niin edespäin. Pricen perhe ei ole hellä ja onnellinen, koska he ovat ajautuneet ahtaalle perheen isän holtittomuuden vuoksi, mutta vaikka Fanny kauhisteleekin perheensä tilannetta, he eivät kaikki ole kamalia ihmisiä. Austen tunnistaa teoksessaan sen, että köyhänkin perheen vesalla on mahdollisuus kehittyä yhtä oppineeksi, älykkääksi ja taitavaksi kuin rikkaan perheen lapsella, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Fanny tarjoaa kirjan lopussa tämän mahdollisuuden siskolleen Susanille. Austenin aikakauden luokkayhteiskunta on vahvasti esillä hänen teoksissaan enkä väitä hänen sotineen sitä vastaan – hänen teoksensa naiset ovat kapinallisia omalla tavallaan, mutta he ovat kapinallisia yhteiskuntansa suurissa raameissa – mutta hän vaikutti ymmärtäneen harmaan sävyjä usein mustavalkoisena nähtynä hierarkiassa.
Erityisesti Jane Austenin kirjoissa olen aina pitänyt siitä, että hänen naishahmonsa voivat myös olla inhottavia. Hänen rakastetuimmat "pahiksensa" ovat naisia. Kukapa ei rakastaisi vihata Lady Catherine de Bourghia ja hänen ylimielistä tyranniaansa tai koppavaa, ylenpalttisen puheliasta ja toisten asioihin sekaantuvaa rouva Eltonia? Rouva Norrisilla on erityinen paikka sydämessäni Austenin inhottavimpana naisena. Hän on tehnyt itsestään siskonsa aviomiehen, herra Bertramin, luottonaisen ja hän on täysin vakuuttunut omasta tärkeydestään ja siitä, että hän tietää parhaiten. Hän mielistelee, piikittelee, laskelmoi ja teeskentelee. Hän kohtelee Fannya kuin kuraa, koska hän ei Norrisin mielestä ansaitse rakkautta ja hyvää kohtelua samalla tavalla kuin rikkaat, kauniit serkkunsa neiti Bertramit. Norris saa minut repimään hiuksiani ja unelmoimaan kirjani viskaamisesta seinään ja juuri sen takia tiedän Austenin tehneen hänen hahmossaan upeaa työtä. Norris tuntuu niin, niin elävältä, että se pistää vihaksi. Austenin ilkeät, inhottavat naiset ovat kaikki raivostuttavia tavalla, jonka voimme yhä tänäkin päivänä tunnistaa. Kukapa ei ole joskus kohdannut Lucy Steelen kaltaista laskelmoivaa "ystävää" tai Fanny Dashwoodin tyyppistä kylmäkiskoista naista, joka on valmis tallomaan kaikki ympärillään saadakseen mainetta ja mammonaa itselleen ja perheelleen.
Jane Austenin teokset kertovat naisten maailmasta. Joten, luonnollisesti, niissä kuvataan myös naisten välisiä suhteita. Vielä tänäkin päivänä törmään elokuviin, kirjoihin ja TV-sarjoihin, joissa on vain yksi naishahmo tai jonka naishahmot keskustelevat vain ja ainoastaan miehistä. Ja mitä taemmas kirjallisuushistoriassa mennään, sitä vähemmän törmäät teoksiin, joissa naisten välinen ystävyys kiinnosti kirjailijaa. Naishahmoja oli usein yksi tai kaksi, ja he olivat mukana ainoastaan edistääkseen miesten tarinaa, lähinnä vaimoina tai äiteinä. Austen oli, uskaltaisin sanoa, todella merkittävä harppaus kohti naisten ja heidän välistensä suhteiden monimutkaisempaa kuvaamista kirjallisuuden historiassa.
Hän antoi meille, esimerkiksi, paljon erilaisia sisarusdynamiikkoja. Elizabeth ja Jane ovat parhaat ystävät, Kitty ja Lydia lietsovat toistensa pahimpia puolia, Mariannen ja Elinorin luonteet ovat hyvin ristiriitaiset mutta he rakastavat toisiaan silti, ja Maria ja Julia Betram tulevat toimeen kunnes komea mies astuu heidän elämäänsä ja aiheuttaa kitkaa heidän välilleen. Elizabeth Elliot ei välitä Annesta pätkääkään, eikä Annekaan häntä suuremmin rakasta: hän käyttäytyy asiallisesti isosiskoaan kohtaan, koska hän on asiallinen ihminen. Pidän siitä, etteivät Austenin siskokset aina ole joko toistensa vihollisia tai parhaita kavereita. Sisarussuhteet ovat harvoin ongelmattomia ja ne ansaitsevat tulla kuvatuksi monimutkaisina dynamiikkoina. Austen ymmärsi, että vaikka rakastat siskoasi, et välttämättä uskalla paljastaa hänelle kaikkein syvimpiä tunteitasi, ja että on mahdollista haluta, samanaikaisesti, suojella sekä höykyttää siskoasi. Ja joskus siskokset eivät vain yksinkertaisesti tule toimeen ja tuloksena on kitkerä, etäinen, pakon edessä siedetty suhde. Kaikki nämä dynamiikat ansaitsevat tulla representoiduksi kaikessa kirjavuudessaan ja tässä Austen oli mielestäni erinomainen. Austenilla oli, fun fact, yksi sisko, Cassandra, jonka kanssa hän oli todella, todella läheinen. Siskosten väliset kirjeet pursuvat sisarusrakkautta.
Austen kirjoitti kauniita ystävyyksi naistensa välillä. Näistä suosikkejani ovat muun muassa Emman ja hänen entisen kotiopettajattarensa ja huoltajansa rouva Westonin hellä ystävyys, Elizabethin ja Charlotte Lucasin läheiset välit ja Annen ja leskirouva Smithin varallisuuserot (jotka järkyttävät Annen isää luuytimiä möten) ylittävä toveruus. Haluan kuitenkin korostaa erityisesti niitä suhteita, jotka ovat jossain ystävyyden, etäisyyden, manipuloinnin ja ärtymyksen välimaastossa. Fanny Price huomaa, välkky ja taitava ihmisten tulkitsija kun on, nopeasti ettei Mary Crawford ole niin herttainen kuin kaikki uskovat, mutta jopa hän ei voi vastustaa Maryn karismaa. Näiden naisten välille kehittyy kummallinen ystävyys, jota Fanny ei suurimman osan ajasta halua tai täysin ymmärrä. Mary puolustaa Fannya ja selvästi välittää hänestä (ainakin niin paljon kuin Mary osaa välittää kenestäkään), mutta hän myös talloo Fannyn tunteita, kenties tietoisesti, kenties tiettämättään. Heidän dynamiikkansa on yksi suosikeistani Kasvattitytön tarinassa. Emma ja köyhä, perheetön Harriet Smith ystävystyvät Emmassa salamana, mutta, vaikka Emma ei sitä koskaan myöntäisi, Harriet on hänelle enemmän projekti kuin ystävä. Hän haluaa vilpittömästi Harrietin parasta, mutta ei koskaan pysähdy miettimään mitä Harriet itse haluaisi. Hän on vakuuttunut, että hän tietää parhaiten. Mitä lähemmäs loppua päästään, sitä enemmän Emmakin on alkanut turhautua ystävyyteensä ja kohdatessaan mahdollisuuden, että hänen rakastamansa mies saattaisikin valita Harrietin, hän alkaa toivoa, ettei olisi koskaan tavannutkaan Harrietia. Molemmat naiset saavuttavat onnellisen loppunsa ja päättävät tarinan hyvissä väleissä, mutta en usko heidän jatkavan läheisinä kavereina. Heidän suhde on yksi niitä, jotka nuoruudessa syttyvät nopeasti mutta kuihtuvat pian, koska "ystävillä" ei tosiasiassa ole mitään yhteistä – minulla on ollut niitä elämäni aikana jokunen.
Jane Austen oli nerokas ihmisten kuvaaja. Hänen tarinansa ovat täynnä omalaatuisia, ikimuistoisia hahmoja, jonka kaltaisia kohtaamme vielä tänäkin päivänä vaikka Austen kirjoitti teoksensa yli 200 vuotta sitten. Pisteliään huumorin siivittämänä hän kuvasi tarkkasilmäisesti naisten maailmaa, rakkautta, yhteiskuntaluokkansa elämää ja perheitä. Kynällään hän antoi meille upeita teoksia, jotka sallivat meidän kurkistaa hänen aikakautensa maailmaan. Ja kun kurkistamme hänen sivujensa tarjoaman ikkunan kautta menneeseen, me näemme, muun muassa, naisia – kilttejä naisia, itsevarmoja naisia, ahdistuneita naisia, hupsuja naisia, julmia naisia, typeriä naisia, sairaalloisia naisia, naiiveja naisia, fiksuja naisia, intohimoisia naisia, pragmaattisia naisia, itsekkäitä naisia, monimutkaisia naisia, kehittyviä naisia, lapsiaan rakastavia naisia ja naisia, jotka eivät välitä vanhemmuudesta. Rakastan Austenin mieshahmoja ja hänen rakkaustarinoitaan, mutta minulle hänen teoksensa ovat, ennen kaikkia, kertomuksia naisista.
Kuva 1: Jane Austenin muotokuva (n. 1810, perustuu Austenin siskon piirrokseen)
Kuva 2: Bennet-siskokset vuoden 1995 TV-sarjasta Ylpeys ja ennakkoluulo
Kuva 3: Elinor ja Marianne Dashwood vuoden 1995 leffasta Järki ja tunteet
Kuva 4: Fanny ja Susan Price vuoden 1999 leffasta Kasvattitytön tarina
Kuva 5: Lady Catherine de Bourgh vuoden 2005 leffasta Ylpeys ja ennakkoluulo
Kuva 6: Elliot-siskokset vuoden 2007 leffasta Viisasteleva sydän
Kuva 7: Maria ja Julia Bertram vuoden 2007 leffasta Kasvattitytön tarina
Kuva 8: Emma Woodhouse ja Harriet Smith vuoden 1996 leffasta Emma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti