Vuoden 2024 parhaat kirjat (2/2)

Tänään on aika paljastaa loput viisi vuoden kymmenestä parhaasta kirjasta. Luin tänä vuonna paljon todella hyviä kirjoja ja sarjakuvia, ja parhaan kymmenen valitseminen ei ollut helppoa. Jouduin jättämään monta uskomattoman hyvää teosta top kympin ulkopuolelle, mutta, no, sille ei voi mitään. En ole asettanut tämän postauksen kirjoja paremmuusjärjestykseen, aivan kuten en asettanut edellisenkään postauksen kirjoja. Se olisi ollut liian hankalaa!

Mutta nyt, pidemmittä puheitta, tässä loput tämän vuoden parhaimmista kirjoista!

Young Gothic (M. A. Bennett)

Välillä kierrellessäni kirjakaupoissa, päätän, että valitsen jonkun kirjan, josta en ole kuullut tai nähnyt mitään arvioita. Young Gothic oli yksi näitä fiiliksen pohjalta valittuja teoksia. Odotin sen olevan hyvä, mutta en uskonut, että se tulisi olemaan yksi vuoden hauskimmista lukukokemuksista ja vieläpä yksi vuoden parhaista kirjoista. Young Gothic on kertomus neljästä nuoresta, jotka saavat mahdollisuuden viettää kesän Villa Diodatissa, jossa, vuosisatoja aiemmin, neljä goottilaisen kirjallisuuden legendaa kohtasivat ja kirjoittivat. Pian heidän unelmiensa luovuuden kesä muuttuu painajaismaiseksi.

Young Gothic on kunnianosoitus goottilaisen tarinankerronnan perinteille, kliseille, hahmoarkkityypeille ja fiilikselle. Rakastan goottilaista kirjallisuutta ja aina, kun M. A. Bennett teki viittauksen johonkin genren klassikkoteokseen, minua hymyilytti. Bennettin teos leikittelee genrellään ja on tarkoituksellisesti kliseitä pursuava, lähes yliampuvan tyypillinen goottilaisteos. Mutta tästä huolimatta kirja onnistui yllättämään minut useaan otteeseen. Saatuani sen loppuun, soitin äidilleni ja vaahtosin hänelle kuinka tyhmäksi tunsin itseni, etten ollut tajunnut, näin jälkikäteen todella selkeiltä vaikuttavia, vihjeitä, joita Bennett oli ripotellut teokseensa alusta asti. Young Gothicin päähenkilöillä oli kaikilla omanlaisensa ääni ja kiinnyin kovasti heihin kaikkiin, vaikkakin erityisen paikan sydämessäni saavutti Ren, sukupuolinormeja talloviin pukuihin sonnustautuva Dracula-intoilija.

Young Gothicin kauhu on juuri sellaista kauhua josta tykkään. Yliluonnollista ja creepyä, mutta tosielämän kauhuihin pohjaavaa. Kauhu on parhaimmillaan loistava tapa tutkia hahmojen sisintä ja kaikkia niitä asioita, jotka kalvavat heitä. Tämän teoksen tapauksessa kauhuelementtien kautta käsitellään homofobiaa, groomausta, uskonnollisia traumoja, läheisen traagista menetystä ja niin edespäin. En malta odottaa, että saan sarjan jatko-osan käsiini. Kaipaan kirjan hahmoja ja kiehtovaa, synkkää maailmaa niin paljon!

The Palace of Eros (Caro de Robertis)

Caro de Robertisin The Palace of Eros on juuri se mitä halusin Eroksen ja Psychen myytin modernilta adaptaatiolta. De Robertis antaa myytin seistä omilla jaloillaan ilman, että hän koettaa tehdä siitä mediaseksikkäämmän lisäilemällä mukaan muita, kuuluisampia myyttejä (tähän sortui toinen myytin uudelleenkerronta, Luna McNamaran Psyche and Eros, jonka luin myös tänä vuonna). The Palace of Eros on juoneltaan yksinkertainen, intiimi ja intohimoinen rakkaustarina, joka pyörii tiiviisti kahden päähenkilönsä ympärillä. 

The Palace of Eros oli yksi vuoden parhaiten kirjoitettuja rakkaustarinoita. Psyche ja Eros ovat kumpikin loistavia hahmoja, ja yhdessä he olivat lumoavia. De Robertisin teksti on soljuvan romanttista, kiihkeän eroottista ja lyyrisen kaunista. Teoksessa käsitellään riipaisevan rehellisesti myös Psychen kokemuksia tyttönä ja naisena – erityisen vaikuttavaa oli se, miten de Robertis kirjoitti seksualisoiduksi tulemisesta, omasta kehosta vieraantumisesta ja tyttöjen objektifioimisesta (Psychen isä mm. käyttää häntä kuin esinettä, antaen miesten tulla heidän kotiinsa tuijottamaan kaunista, hiljaa istuvaa, ahdistunutta tytärtään) – sekä Eroksen kokemuksia muunsukupuolisena jumaluutena, jonka identiteetti ei sovi jumaliakin sitoviin sukupuolinormeihin. The Palace of Eros on ennen kaikkea kaunis queer rakkaustarina, mutta se on myös tarina voimaantumisesta, oman identiteetin löytämisestä ja vapaudesta. 

On sääli, ettei The Palace of Eros ole saanut enemmän huomiota. Kreikkalaisen mytologian tarinoiden uudelleenkertominen ja adaptointi on tällä hetkellä tosi iso buumi ja ilmiö kustannusmaailmassa, joten luonnollisesti jotkut teokset jäävät vähemmälle huomiolle. The Palace of Eros ei suinkaan ole täysin huomiotta vaille jäänyt romaani, mutta toivon, että ajan kanssa se nousee Jennifer Saintin tai Natalie Haynesin romaanien rinnalle tämän genren merkkiteoksiksi. Tämä upea, itkettävä teos ansaitsee sen.

Medea (Rosie Hewlett)

Rosie Hewlettin Medea kertoo kreikkalaisen mytologian pahamaineisen noidan, Medeian, tarinan, alkaen hänen lapsuudestaan Kolkhiksen valtakunnassa kylmän ja julman isän kasvattamana. Hewlett lähestyy tätä monimutkaista, synkkää ja traagista naishahmoa empaattisesti sortumatta kuitenkaan pehmentämään tätä liikaa. Hän antaa Medeialle tilaa olla sekä murhaaja että rakastaja, uhri että vihollinen, naiivi että kyyninen. Medeia on yksi parhaimmista ja kiehtovimmista mytologisista naishahmoista, ja Hewlett tekee hänelle romaanillaan kunniaa.

Medea on loistava sekoitus nuoren naisen kasvutarinaa, intensiivistä romanssia ja fantasiaseikkailua. Hewlett pureutuu Medeian monimutkaiseen identiteettiin noitana, prinsessana, barbaarinaisena ja äitinä, ja kuvaa musertavan kauniisti sitä, miten suhde kreikkalaiseen sankariin, komeaan ja hurmaavaan Iasoniin huumaa Medeian ja muuttaa tämän elämän kulun. Olen lukenut heidän suhteestaan monta eri versiota, mutta vain harvat niistä ovat onnistuneet herättämään minussa niin vahvoja tunteita kuin tämä. Vaikka kuinka toivoinkin, että hän pysyisi erossa Iasonista, pystyin ymmärtämään miksi Medeia rakastui tähän, ja se tekikin kaikesta mitä heille käy vielä tunteikkaampaa ja dramaattisempaa. Saavuttaessani kirjan viimeiset luvut, olin henkisesti uupunut, mutta täysin Hewlettin maagisen tarinan pauloissa.

Rosie Hewlett on monessa haastattelussa sanonut halunneensa antaa tilaa Medeian ja muiden naisten välisille suhteille, koska ne jäävät usein vähemmälle tarkastelulle niin modernissa kuin antiikin aikaisessa fiktiossa. Medeian ja hänen tätinsä, noita Kirken, suhde on hyvin olennainen Medeian kehitykselle, kuten on myös hänen ystävyytensä Iasonin miehistöön kuuluvan Atalanta-sankarin kanssa. Naisten väliset dynamiikat eivät hirveästi kiinnostaneet antiikin kirjailijoita – olen kiitollinen Hewlettin kaltaisille kirjailijoille, jotka antavat niille vihdoin tilaa ja huomiota.

The Cleopatras: The Forgotten Queens of Egypt (Lloyd Llewellyn-Jones)

Luin tänä vuonna enemmän tietokirjallisuutta kuin vuosiin, mistä olen hyvin iloinen. Kaipa se yliopiston loppuminen johti siihen, että aivoissani oli vihdoinkin tilaa tietokirjojen lukemiselle huvin vuoksi. Luin monia hyviä tietokirjoja, mutta ehdottomasti paras ja mieleenpainuvin niistä oli historioitsija Lloyd Llewellyn-Jonesin teos The Cleopatras, joka kertoo Egyptin Ptolemaiosten dynastian vahvoista kuningattarista ja prinsessoista, jotka kaikki kantoivat legendaarista energiaa sädehtivää nimeä Kleopatra. 

The Cleopatras oli oivallinen tietokirja, koska se oli yhtäaikaa todella viihdyttävä ja jännittävä kirja – sitä lukiessa tuntui kuin seuraisit HBO:n tuottamaa TV-sarjaa tai huippuluokan fantasiaromaanisarjaa (Kleopatrojen elämä on jälleen kerran todiste siitä, miten joskus todellisuus voi olla fiktiota ihmeellisempää) – että tarkasti tutkittu ja informaatiota uhkuva historiateos. Opin niin paljon Ptolemaiosten Egyptin hallitsemista, kulttuurista, uskonnosta ja hallitsijaperheistä, ja ennen kaikkea, luonnollisesti, opin suvun upeista, toinen toistaan kunnianhimoisemmista ja uhmakkaammista naisista, jotka onnistuivat taistelemaan tiensä valta-asemiin, joihin ei tällä aikakaudella naisia useinkaan haluttu. He eivät olleet vain kuninkaidensa (jotka olivat usein heidän veljiään tai muita sukulaisiaan) vaimoja ja hänen lastensa äitejä, vaan poliittisia ja kulttuurisia toimijoita, jotka muuttivat historiaa.

The Cleopatras teki Lloyd Llewellyn-Jonesista välittömästi historioitsija, jonka julkaisuja tulen seuraamaan kuin haukka. Haluan lukea kaiken mitä hän julkaisee. Ostolistallani onkin hänen edellinen populaariteoksensa Persians: The Age of Great Kings, jossa hän kertoo Persian imperiumin historiasta ja kulttuurista. En tiedä Persian historiasta myöskään paljoa mitään, lukuunottamatta Aleksanteri Suuren sekoiluja heidän imperiuminsa alueella ja heidän satunnaisia esiintymisiään klassisen Ateenan ja muiden kreikkalaisten polisten historiankirjoissa. Jos Persians on puoliksikaan niin hyvä kuin The Cleopatras, tulee sekin saamaan säihkyvän positiivisen arvosanan.

Dark Heir (C. S. Pacat)

C. S. Pacatin Dark Rise -trilogian ensimmäinen kirja, Dark Rise, on yksi parhaimmista nuorten historiallisista fantasiasarjoista, jonka olen koskaan lukenut. Minua jännitti kakkoskirjaa odotellessani, koska pelkäsin, ettei se olisi yhtä vaikuttava, jännittävä tai häkellyttävän yllättävä (ykköskirja bamboozled, baffled, surprised and astonished me), mutta ilokseni voin sanoa, että kakkoskirja oli erinomainen. Sarjan hahmoja kehitettiin tyydyttävästi, uudet hahmot solahtivat täydellisesti mukaan tarinan maailmaan ja, jälleen kerran, the ending left me bamboozled and shooketh.

Dark Rise on loistava jatko-osa kaikin puolin, mutta erityisesti pidin siitä, miten erilainen se oli juoneltaan ja miljööltään verrattuna ensimmäiseen kirjaan. Kirjassa seikkaillaan Lontoon sijasta Italiassa, ja se sisältää kiehtovia takaumia hahmojen edellisiin elämiin, uusia ja jännittäviä hahmoja, ja villejä käänteitä, jotka valottivat entisestään tätä synkkää, tuhon partaalla kiikkuvaa maailmaa, sen historiaa ja magiaa. Dark Rise oli myös selkeämmin romanttinen ja, kuten Pacatilta voi odottaa, kirjan romanssit, erityisesti päähenkilöiden Willin ja Jamesin suhde, olivat hyvin tehtyjä ja saivat minut kiljumaan niin mielessäni kuin ääneen. Pacat on mestarillinen fantasiakirjailija ja olen rehdisti sitä mieltä, että Dark Rise -trilogia ansaitsee aseman yhtenä tämän vuosikymmenen parhaimpina fantasiasarjoina.

Dark Rise on läpeensä queer kirja – kaikki Pacatin teokset ovat queer-normatiivisia, eli niissä queer-suhteet ja -ihmiset ovat arkipäivää, eivätkä kohtaa esimerkiksi jatkuvaa syrjintää – vaikka sijoittuukin historialliseen Englantiin. On hauskaa lukea historiallista fiktiota, jossa queer-henkilöt voivat vain olla ja toimia ilman, että heidän juonensa pyörivät syrjinnän, vainojen tai heidän rakkautensa piilottelun ympärillä. Näille tarinoille on paikkansa, luonnollisesti, mutta välillä minusta on kivaa, näin queer-ihmisenä, lukea historiallista fantasiaa, jossa hahmot elävät queer-normatiivisessa kuplassa. 

Vuoden 2024 parhaat kirjat (1/2)

On aika paljastaa vuoden 2024 kymmenen parasta kirjaa. Tässä postauksessa esittelen puolet top kympistäni. En ole asettanut kirjoja sen tarkempaan järjestykseen, vaan luettelin ne tässä (ja seuraavassa postauksessa) satunnaisessa järjestyksessä. Minulle oli hyvin vaikeaa valita vuoden kymmenen parasta teosta, mutta olen listaani tyytyväinen. 

Kaikki nämä teokset todella koskettivat minua, saivat minut hymyilemään ja monet niistä itkettivät minua tai saivat minut, vähintään, herkistelemään muuten vain. Suosittelisin kaikkia näitä teoksia koko sydämelläni.

The Mermaid, the Witch and the Sea (Maggie Tokuda-Hall)

Maggie Tokuda-Hallin The Mermaid, the Witch and the Sea on esimerkillinen nuorten fantasiaromaani. Se on menevä, jännittävä, romanttinen ja hauska kertomus kahdesta nuoresta, rikkaasta ja hienostuneesta Evelynistä ja merirosvo Florasta (joka tunnetaan miehistön parissa Florianina) jotka ajautuvat yhteen Evelynin matkatessa morsiameksi vieraaseen maahan laivalla, jonka miehistöön Flora kuuluu. 

Tokuda-Hallin teos on rakkaustarina, mutta myös kertomus vapaudesta, sorrosta, kolonialismin eri muodoista ja sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuudesta (päähenkilö Flora/Florian on erityisen kaunis kuvaus oman sukupuoli-identiteetin etsimisestä ja ymmärtämisestä). Kirjassa käsitellään siis isoja, hankaliakin teemoja fantasiaseikkailun raameissa. Erityisesti arvostin sitä, miten monitahoisesti Tokuda-Hall käsitteli Evelynin kansan kolonialistisia toimia ympäri kirjan maailmaa sekä sitä, miten kansan hallitsijat sortavat myös omia kansalaisiaan. Kirjan jatko-osassa The Siren, the Song and the Spy (joka oli myös loistava, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin duologian eka kirja!) keskitytään tähän teemaan vielä syvällisemmin. Tämä duologia oli yksi vuoden parhaita lukukokemuksia ja kumpikin kirja sai minut nyyhkimään. Ensimmäisen kirjan luin loppuun junassa ja minulla oli aikamoinen kontrolloida tunteitani ja olla häpäisemättä itseäni ja äitiäni vollottamalla avoimesti ja äänekkäästi.

The Mermaid, the Witch and the Sea on täynnä ihania hahmoja. Flora/Florian ja Evelyn olivat molemmat hyvin kirjoitettuja, kompleksisia hahmoja, mutta pidin myös kovasti Floran/Florianin mentorista, happamasta Rakesta, noita Xenobiasta ja Merestä (kyllä, meri on personifikoitu hahmo), joka aika ajoin saa kirjassa puheenvuoron ja suree tyttäriään, merenneitoja, joita ihmiset metsästävät voittoja tavoitellen. Tokuda-Hallin duologiassa on pinnalla myös ympäristö ja se, miten ihmiset käyttävät luontoa hyväkseen.

Veren vangit (Anne Rice)

Anne Ricen legendaarinen Veren vangit on synkkä, goottilainen, kutkuttavan queer, intohimoinen ja traaginen tarina vampyyri Louis de Pointe du Lacista, joka kertoo tarinansa nuorelle reportterille. Hänen tarinansa keskittyy aluksi hänen ja hänen "luojansa" Lestat de Lioncourtin suhteeseen, ja perheeseen, jonka he muodostivat nuoren, viisivuotiaana vampyyriksi muutetun Claudian kanssa. Kirjan myöhemmät vaiheet tapahtuvat Pariisin kaduilla ja mysteerisessä Vampyyrien teatterissa. Ricen vampyyreja ei voi päihittää: he ovat aidosti hirviömäisiä, vaarallisia ja pelottavia, mutta heissä kaikissa on sen verran inhimillisyyttä, ettei heitä voi vastustaa. Kirjan hahmot ovat ikimuistoisia.

En osaa sanoa oliko Veren vangit vuoden paras kirja (sanoisin, että se on ainakin top kolmosessa), mutta sen voin sanoa epäilyksettä, että se oli kirja, joka sai minut itkemään enemmän ja hysteerisemmin kuin mikään muu kirja. Viimeisten lukujen aikana olin jo niin herkistynyt, että, heitin kirjan lattialle jäähylle. Vietin sitten pitkän tovin viestitellen ystävälleni, joka suositteli kirjoja minulle kerta toisensa jälkeen, ja taisin jopa soittaa äidilleni voidakseni huutaa hänelle tunteistani. Hän ei ole lukenut kirjaa, mutta hän on nähnyt leffa-adaptaation vuosia sitten, joten sentään hänellä oli jonkinlainen käsitys siitä mistä puhuin. Tunteilen helposti fiktion parissa, mutta harvoin mikään aiheuttaa minussa näin vahvan tunnereaktion. Hillitön itkuni ja se, että viskasin kirjan lattialle, on kunnianosoitus ja merkki siitä, että Veren vangit on jotain ainutlaatuista.

Kirjan jatko-osa, Lestatin "omaelämäkerta" Vampyyri Lestat oli myös upea teos, vaikka se ei top kymmeneen yltänytkään. Vaikka pidän Lestatista enemmän hahmona kuin Louisista, pidin Veren vangit -kirjan tunnelmasta ja intiimistä juonesta enemmän. En ole jatkanut sarjan kolmanteen osaan vieläkään, koska nämä kirjat ovat aina niin tunteikkaita ja intensiivisiä, että minun täytyy olla henkisesti valmis sukeltamaan takaisin niiden maailmaan. 

Skandar and the Chaos Trials (A. F. Steadman)

A. F. Steadmanin villejä, taianomaisia yksisarvisia ja heidän ratsastajikseen kouluttautuvia lapsosia seuraava Skandar-sarja on yksi suosikeistani. Viime vuonna sarjan kakkososa oli top kympissäni, enkä ole lainkaan yllättynyt, että sarjan uusi kirja, Skandar and the Chaos Trials, pääsi tämän vuoden listalle. Sarjan neljäs osa, Skandar and the Skeleton Curse, julkaistiin myös tänä vuonna, mutta se ei ollut ihan yhtä hyvä kuin Chaos Trials (se ansaitsee kuitenkin tässä pienen kunnianosoituksen, olihan se silti mainio teos!).

Chaos Trials oli kaikkea mitä mitä halusin sarjan kolmannen osan olevan. Se jatkoi hahmojen kehittämistä ja syvensi lukijan ymmärrystä tarinan maailmasta, poliittisesta tilanteesta, sivuhahmoista ja antagonisteista. Pidän taikakilpailuista, ja kirja keskittyikin haasteisiin, joita yksisarvisratsastajiksi kouluttautuvat nuoret ratkoivat kilvan toisiaan vastaan edetäkseen seuraavalle tasolle koulutuksessaan. Sarjan romanssit etenivät herttaisesti ja keskeinen kvartetti – Skandar, Bobby, Flo ja Mitchell – häikäisivät minut jälleen ihanuudella. He ovat kaikki niin hauskoja, rakastettavia hahmoja, kukin omalla tavallaan. Pidän tarinoista, jotka kertovat kaveriporukoista ja platonisen rakkauden eri muodoista, ja Skandar-kirjat ovatkin, ennen kaikkea, tarina perheestä ja ystävyydestä.

Kolmoskirjaa lukiessa minulla oli pitkään fiilis, ettei se tulisi päihittämään kakkoskirjaa. Viimeiset 70 tai 60 sivua olivat kuitenkin niin villit ja tunteikkaat, että, saatuani kirjan loppuun, istuin jonkin aikaa suu auki, aivan häkeltyneenä ja jännityksestä hiessä. Chaos Trials on loistava esimerkki siitä, miten matto tulee vetää lukijan jalkojen alta. Chaos Trialsin jälkeen lukijalle jää fiilis, ettei mikään tule enää olemaan samanlaista, ja että sarja – ja sen hahmot – ovat astuneet uuteen, aikuismaisempaan ja synkempään maailmaan. 

Hera (Jennifer Saint)

Saintin Hera kertoo kreikkalaisten jumalten pantheonin kuningattaren, Heran, tarinan. Tämä oli aikamoisen kunnianhimoinen veto Saintilta, koska a) Hera on yksi kuuluisimmista ja merkittävimmistä jumalattarista ja esiintyy siten sadoissa myyteissä, b) Heran tarinalla ei ole mytologiassa selkeää alkua ja loppua, onhan hän kuolematon olento ja c) Hera on yleisesti vihattu hahmo, koska hän targetoi usein viattomia kuolevaisia, usein naisia, ja rankaisee heitä aviomiehensä (ja veljensä) Zeuksen rikkeistä häntä kohtaan. Voin kuvitella monen miettineen miksi kukaan haluaisi kirjoittaa tarinan niin kylmästä ja inhottavasta jumalattaresta kuin Hera, mutta onneksi Saint otti riskin, koska, hitto vieköön, se kannatti.

Saint on kirjoittanut jo monia kreikkalaiseen mytologiaan pohjaavia romaaneja, mutta mielestäni Hera on niistä ehdottomasti paras. Se on kunnianhimoinen, lyyrisesti kirjoitettu romaani, jossa Saint onnistuu nivomaan yhteen lukuiset eri tarinat Herasta ja antamaan tälle koherentin tarinan ja persoonallisuuden. Hän ei pehmennä Heraa tai tee tästä miellyttävää, vaan antaa tämän olla sekä väkivallan uhri, että tekijä. Pelkäsin, että hän yrittäisi tehdä Herasta niin sanotun girlbossin, mutta onneksi hän ei alentunut tähän, vaan antoi Heran paistatella parrasvaloissa kaikessa kamaluudessaan. Saint antaa kirjassa myös ihanasti aikaa suosikkijumalattarelleni, Heran ja Zeuksen siskolle, Hestialle. Hän toimii mielenkiintoisena vastapainona Heralle ja on, kuten kaikki kirjan jumaluudet, omanlaisensa ikkuna jumalten, yliluonnollisten voimien ja jatkuvan valtataistelun maailmaan.

Hera ei olisi välttämättä ensimmäinen Saintin kirjoista jota suosittelisin, jos joku kysyisi minulta mistä aloittaa tutustuminen kreikkalaisen mytologian moderneihin uudelleenkerrontoihin. Ariadne on aloittelijaystävällisempi teos. Hera sisältää monia myyttejä ja pieniä viittauksia muihin myytteihin, ja ellet tiedä mytologian ns. peruskaanonia, monet niistä menevät ohi. Hera on lahja nörteille, jotka ovat kuluttaneet lähes kohtuuttomasti aikaa lukien myyttejä uudelleen ja uudelleen. Se on yksi palkitsevimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut.

DC Comics: Bombshells (Marguerite Bennett)

Bombshells on paras sarjakuva, jonka olen koskaan DC:ltä lukenut. Se sijouttuu toisen maailmansodan aikaan ja seuraa DC:n legendaarisia naissankareita heidän osallistuessaan, kaikki omilla tavoillaan ja omia voimiaan hyödyntäen, taisteluun natseja ja heidän yliluonnollisia liittolaisiaan vastaan. Sarjan keskiössä ovat muun muassa Kate Kane eli Batwoman, Diana eli Wonder Woman, Atlantiksen prinsessa Mera ja Supergirl, joka tunnetaan tässä tarinassa nimellä Kara Starikov. Pidän sarjiksessa siitä, ettei siihen ole otettu mukaan vain DC:n isoimpia nimiä, vaan myös vähemmän tunnettuja naishahmoja – pääset siis tarinan edetessä tutustumaan vaikka kehen!

Bombshells on upea sekoitus historiallista maailmansotafiktiota ja yliluonnollista supersankarimeininkiä. Tarinat käsittelevät meidän maailmalle aitoja kauhuja – vähemmistöjen vainontaa, sotatraumoja ja menetystä – mutta tarinassa on aina supersankaritarinoille tyypillinen toiveikas ote. Vaikka hahmot kokevat kamaliakin juttuja ja heidän uskoaan itseensä ja maailmaan koetellaan, he ovat silti aina sankareita ja jaksavat aina vain jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Sarjiksessa on myös mukana huumoria, herttaisia ystävyyssuhteita (Mera ja Diana ovat varsin ihania) sekä romantiikkaa (Harley ja Ivy, Diana ja Steve, ja Mera ja Arthur ovat erityisiä suosikkejani).  Näin queer-ihmisenä, minua myös ilahduttaa se, kuinka läpeensä queer tämä sarjis on, niin päähenkilöiden kuin sivuhenkilöiden kannalta. 

Olen jo monta vuotta miettinyt, että pitäisikö minun tsekata tykkäisinkö Bombshellsistä, tuppaanhan tykkäämään maailmansotien aikaan sijoittuvista romaaneista ja DC:n leideistä. En kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi etsiä ensimmäistä volyymia käsiini, ennenkuin törmäsin siihen sattumalta suosikkiantikvariaatissani. Olen niiiiiiiiin kiitollinen, että otin riskin ja nappasin ekan volyymin mukaani. Olen hillonnut kolmea viimeistä volyymia, koska en halua sarjan koskaan loppuvan! 

Kirjavinkkejä: Feminististä tietokirjallisuutta

Tänään haluan suositella teille viittä feminististä tietokirjaa. Kaikki paitsi neljä ovat historiateoksia, mutta sille en mahda mitään, koska historioitsijana luen lähinnä historiakirjoja. Mukana on kuitenkin yksi yleisteos, joka keskittyy lähinnä meidän aikakauteemme. Mutta tässäkin kirjassa kirjoittajan on ollut pakko pureutua myös maailmamme historiaan – eihän mitään modernia ilmiötä, vaikka sitten feminismiä, voi käsitellä ilman, että huomioon otetaan myös sen historia ja kehitys.

Toivottavasti löydätte näistä kirjoista paljon uutta tietoa, inspiraatiota, voimaantumisen tunnetta ja halua sukeltaa yhä vain syvemmälle feministisen kirjallisuuden mereen.

Hood Feminism: Notes from the Women That a Movement Forgot (Mikki Kendall)

Hood Feminism on kirja, jonka soisin jokaisen itseään feministiksi kutsuvan ihmisen lukevan, erityisesti niiden, jotka ovat valkoisia, heteroita, fyysisesti kyvykkäitä ja hyvätuloisia. Teoksessaan Kendall pureutuu moderniin feministiseen liikkeeseen intersektionaalisuuden näkökulmasta ja valottaa sen lukuisia kipukohtia ja heikkouksia, kuvaten esimerkiksi sitä, miten rotu, luokka, seksuaalisuus ja vammaisuus ovat sidoksissa sukupuoleen pohjautuvaan sortoon ja millaisia erilaisia sorron muotoja moniin alistettuihin identiteettiryhmiin kuuluvat naiset kokevat. Hän käsittelee myös sitä surullista faktaa, että myös naiset voivat olla naisten sortajia – se ei ole loppujen lopuksi kovinkaan harvinaista. 

Hood Feminism syventyy moniin teemoihin. Kendall kirjoittaa esimerkiksi siitä, miten perustarpeiden täyttäminen – se, että ihmisellä on mahdollisuus ruokaan, juomaan, terveydenhoitoon ja kotiin – pitäisi ottaa isommaksi osaksi nykyfeminististä keskustelua, niin sanotusta "respectability-politiikasta" eli ajatuksesta, että ihmisten täytyy täyttää tietyt "kunnioitettavuuden" raamit jotta heitä kohdeltaisiin inhimillisesti (naiset, jotka rikkovat näitä raameja leimataan mm. lutkiksi, nartuiksi ja sen sellaisiksi), kauneusstandardeista ja miten nämä vaurioittavat kaikkia naisia (mutta erityisesti ei-valkoisia) ja siitä, millainen ihminen on todellinen liittolainen (ally). Mikä tahansa sinua sitten feministisessä keskustelussa kiinnostaakin, Kendall varmaankin kirjoitti siitä edes vähäsen.

Koetan aina parhaani mukaan käsitellä maailman isoja ongelmia mahdollisimman monesta näkökulmasta ja etsiä tietoa erilaisten ihmisten kokemuksista. Mutta vaikka kuinka yrittäisin ymmärtää esimerkiksi miten transnainen tai aasialainen nainen kokee maailman, en voi siinä koskaan todella onnistua, koska kokemukseni ovat niin erilaisia. Ymmärrän millaista on elää naisena maailmassa ja millaista on olla queernainen ja mielenterveysongelmista kärsivä nainen. Minusta on kuitenkin tärkeää, etteivät ihmiset lakkaa yrittämästä ymmärtää toisiaan. Se, että koetamme lähestyä toistemme kokemuksia empatian kautta ja opetella ulos maailman ja yhteiskunnan meihin juurruttamista ennakkoluuloista, on elintärkeää. Hood Feminism voi auttaa meitä kaikkia tässä projektissa.

Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (Hallie Rubenhold)

Viiltäjä-Jack on yksi historian kuuluisimpia sarjamurhaajia. Hänestä on kirjoitettu fiktiivisiä teoksia, tietokirjoja ja hänestä on tehty roppakaupalla dokumentteja ja leffoja. Ratkaisemattomat mysteerit kiehtovat ihmisiä, joten ei ole ihme, että Viiltäjä-Jackin tarina koukuttaa. Mutta entä hänen uhrinsa? Mitä me tiedämme heistä? Keitä he olivat? 

Hallie Rubenholdin upea teos Viisi kertoo Viiltäjä-Jackin viiden tunnetun uhrin tarinat. Jokainen luku päättyy juuri ennen keskiössä olleen naisen kuolemaa, koska Rubenhold ei halua antaa tilaa Jackille. Tämä kirja on hänen uhreistaan, ei hänestä, ja hänen uhrinsa ansaitsevat saada äänensä kuuluviin. Rubenhold tekee loistavaa työtä: hän kokoaa parhaansa mukaan hajanaisista todisteista eheät elämäntarinat ja esittelee lukijalle viisi naista, jotka olivat niin paljon muutakin kuin Viiltäjä-Jackin uhreja. He olivat Polly, Annie, Mary Jane, Kate ja Elizabeth. Rubenholdin tavoite – antaa näille naisille takaisin heidän ihmisarvonsa ja identiteettinsä – on hieno ja mielestäni hän onnistuu siinä. 

Viisi on kiehtova teos sukupuolihistorian näkökulmasta, koska se pureutuu 1800-luvun lopun naisten asemaan yhteiskunnassa ja erityisesti siihen, miten köyhyys ja naiseus kietoutuvat toisiinsa ja luovat aivan omanlaisensa musertavan sorron muodon. Teos kuitenkin käsittelee myös paljon yleistä yhteiskuntahistoriaa, työnteon historiaa, köyhyyden historiaa ja luokkahistoriaa. Rubenhold luo teoksessaan karmaisevan intensiivisen ja armottoman realistisen kuvan Englannin köyhäintaloista, seksityöläisten oloista, kodittomuudesta ja raastavista työpäivistä. 

Sairas ja viallinen: naiset lääketieteteen historiassa (Elinor Cleghorn)

Sairas ja viallinen on teos naisten kohtelusta lääketieteen näkökulmasta aina antiikin Kreikan ajoista nykyaikaan. Cleghorn ei perehdy mihinkään yhteen tiettyyn teemaan, vaan käsittelee naisten terveydenhoidon isoihin käänteisiin ja moniin isoihin aiheisiin, kuten ehkäisyyn ja lastensaantiin, naisten kivun ja kokemusten vähättelyyn, seksististen uskomusten vaikutukseen naisten hoidossa ja mustien naisten rasistiseen kohteluun lääketieteessä. 

Cleghornin teos on todella tärkeä, koska naiset kokevat yhä tänäkin päivänä jatkuvasti seksististä vähättelyä lääkärissä käydessään. Kuinka monelle meistä onkaan sanottu, että joku kipu on "vain meidän päässämme" tai, että ylireagoimme? Lihavat naiset saavat jatkuvasti diagnoosiksi jokaikiseen vaivaan sen, että he ovat ylipainoisia, ja naiset, jotka tarvitsevat kipeästi kivunlievitystä kuukautiskipuihin saavat lohdutukseksi jotain "Kuukautiset nyt vain sattuvat" -tapaista soopaa. Cleghorn esittelee lukijalleen näiden yhä vallalla olevien misogynististen ajatusmallien historiaa – ja niillähän on todella pitkä historia. Aina antiikista asti naisten vaivoja ja kehoja on ymmärretty väärin ja vähätelty. Hyvä esimerkki tästä on se, miten pitkään kaikkien naiskehoja koskevien vaivojen kuviteltiin liittyvän aina jotenkin kohtuun. Joko kohtu vaelteli naisen kehossa tai oikutteli muuten vain. 

Clerghornin teoksen lukiakseen lukijan ei tarvitse tietää mitään sen kummempaa lääketieteestä. Se on helppolukuinen ja helposti ymmärrettävä – juuri sellainen kirja, josta lääketieteen ja sukupuolen historiasta kiinnostuneen historioitsijan tai harrastelijan kannattaa aloitta. Sanoisin, että myös jokainen nainen voisi saada kirjasta työkaluja ihan nykypäivän ongelmiin, esimerkiksi siihen, miten pistää vastaan, jos huomaat lääkärisi vain vähättelevän sinua ja kehosi kokemuksia. 

What Would Boudicca Do?: Everyday Problems Solved by History's Most Remarkable Women (Elizabeth Foley)

What Would Boudicca Do? on kepeä ja hauska opas elämään, jossa Elizabeth Foley antaa vastauksia jokaiselle naiselle tuttuihin ongelmiin historiallisten naisten kokemuksiin ja tarinoihin nojaten. Boudiccan tarinasta voi löytää vastauksia siihen miten puolustaa omia arvoja ja omaa vapautta, Mae Westin ikonisista lausahduksista löytyy kehopositiivisuuden sanomia ja Rosa Parksin kapinallisista teoista voi saada inspiraatiota kiusaajien vastustamiseen. Mary Wollstonecraft puolestaan on esimerkki naisesta, joka oli ylpeästi feministi ja Frida Kahlo naisesta, joka oli häpeilemättä oma itsensä. 

Foleyn kirjassa pidin siitä, miten hän ei teeskentele kaikkien kirjan naisten olleen täydellisiä tai edes hyviä ihmisiä. He olivat kaikki aikansa tuotteita ja siten, monet heistä tekivät kyseenalaisia juttuja tai uskoivat asioihin, joita nykypäivänä pidettäisiin kamalina. Heidän tarinansa ovat kuitenkin silti tärkeitä ja heidän teoistaan voi oppia. Huolimatta siitä olivatko he moraalisesti ihailtavia tai ei, he muuttivat maailmaa.

What Would Boudicca Do? olisi mielestäni hyvä lähtökohta nuorille, joita kiinnostaa historia ja sen monenkirjavat naiset, mutta jotka eivät vielä uskalla tai halua lähteä lukemaan isoja, paksuja elämänkertoja tai historiateoksia. Tämä teos on nuorille suunnattu, helppolukuinen ja hauska, mutta täynnä täyttä faktaa. Ja vaikka itse olen jo aloitteleva historioitsija (vieläpä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen erikoistunut sellainen) ja aikuinen, nautin tämän kirjan lukemisesta kovasti. Opin paljon uutta. 

The Cleopatras (Lloyd Llewellyn-Jones)

Me kaikki tiedämme Kleopatran, Egyptin viimeisen kuningattaren, Julius Caesarin ja Marcus Antoniuksen rakastajattaren, historian legendaarisen femme fatalen. Mutta tiesitteko, että hän oli yksi seitsemästä Egyptiä hallinneesta Kleopatrasta? Ennen Lloyd Llewellyn-Jonesin kirjaa tiesin vain sen verran, että Kleopatroja oli Ptolemaiosten suvun historiassa ollut kuusi, koska tiesin The Kleopatran olevan Kleopatra VII. Enempää en tiennyt. Jos sinua kiinnostaa tutustua hellenistisen aikakauden kuningattariin Egyptissä ja tietää enemmän näistä hurjista naisista, jotka raivasivat itselleen tien valtaan maailmassa, joka ei ollut rakennettu valtaapitäviä naisia varten ja loivat pohjan Kleopatra VII:n valtaannousulle, lue tämä teos! Et tule pettymään.

The Cleopatras on loistava katsaus Ptolemaiosten hallitsijasuvun historiaan ja kehitykseen, ja naisiin, jotka muuttivat suvun kohtaloa. Llewellyn-Jones asettaa nämä paljolti unohtuneet naiset takaisin parrasvaloihin ja esittelee meille kirjallisia ja visuaalisia lähteitä hyödyntäen upeita tarinoita vallasta, vihasta, kateudesta, petoksista, sisaruskateudesta ja sodasta. Kleopatroista lukeminen on kuin katsoisi HBO:n draamasarjaa tai lukisi jotain eeppistä fantasiaeeposta (nämä fiilikset eivät yllätä: esimerkiksi George R. R. Martinin Targaryen-dynastia on selvästi saanut vaikutteita Ptolemaioksista). Historia on, kuten usein sanotaan, villimpää kuin totuus ja Kleopatrojen tapauksessa tämä sanonta on ehdottomasti totta. Monta kertaa kirjaa lukiessani jouduin pitämään pienen paussin ihan vaan voidakseni sulatella lukemaani. 

Kleopatrojen tarinoiden ohella, Llewellyn-Jones avaa lukijalle myös hellenistisen Egyptin poliittista, taloudellista ja kulttuurista tilannetta, sekä sitä, miten Ptolemaiokset hallitsivat maataan ja millaisia suhteita heillä oli heitä ympäröiviin kulttuureihin, kuten Seleukideihin ja Roomaan. Kleopatrojen historia on niin nivoutunut heidän maansa historiaan, ettei toisesta voi kertoa ilman toista. Kirjassa on siis mehukkaita juttuja myös muillekin kuin vain sukupuolihistorian ystäville.

Vuoden 2024 parhaat TV-sarjat – viisi uutta sarjasuosikkia

Katsoin tänä vuonna enemmän uusia TV-sarjoja kuin pitkään aikaan. Lähes kaikki mitä tulin katsoneeksi oli viihdyttävää ja ehdottomasti katsomisen arvoista. Ellen ole aivan tyystin pyyhkinyt jotain sarjaa mielestäni, en usko, että katsoin  mitään mikä olisi mielestäni ollut aidosti surkea tai edes erityisen heikko. 

Haluan tänään höpistä vähän viidestä sarjasta, jotka nousivat ylitse kaikkien muiden tänä vuonna. Listassa on historiallista meininkiä, paranormaalia kauhua, mustan huumorin sävyttämää fantasiaa ja urheiluanimea. Listan sarjat eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, koska en halunnut tehdä hankalia päätöksiä.

Interview with the Vampire (2022–)

Anne Ricen klassikkokirjoihin perustuva Interview with the Vampire kertoo vampyyri Louis de Pointe du Lacista, joka kertoo elämäntarinansa toimittaja Daniel Molloylle. Hän kuvailee elämäänsä New Orleansissa, intohimoista mutta synkkää rakkauttaan luojaansa Lestat de Lioncourtia kohtaan sekä omituista perhettään, jonka hän rakensi Lestatin sekä teini-ikäisenä vampyyriksi muutetun Claudian kanssa. IWTV on täydellinen sarja kaltaisilleni nörteille, jotka rakastavat goottilaista kauhua, tragediaa, vähän fucked up romantiikkaa ja kompleksisia hahmoja, jotka riistävät sieluasi ja tekevät toinen toistaan huonompia valintoja. 

IWTV on kaikinpuolin vaikuttava sarja. Sen historiallinen miljöö ja puvustus on hienosti tehty ja siinä on erinomaiset goottilaiset vibat. Sarjan luojat ovat tviikanneet kirjojen tarinaa – se sijoittuu osittain 2020-luvulle ja haastattelija Daniel on vanha mies, joka on jo kerran aiemmin, sekavin ja hämmentävin seurauksin, koettanut haastatella Louisia – mutta muutoksista huolimatta IWTV on yksi parhaista adaptaatioista, joita olen koskaan nähnyt. Se on hyvä esimerkki siitä, miten lähdemateriaalia voi sekä kunnioittaa että muokata ja tulkita uudelleen. Sarjan vahvuus on ehdottomasti sen upea näyttelijäkaarti. Jacob Anderson loistaa henkisen piinan riipimänä Louis'na, joka ajautuu vampyyrien synkkään maailmaan häikäisevän Lestatin viettelemänä. On yleinen vitsi, että Sam Reidin sanotaan olleen Lestatin hengen valtaama näytellessään, mutta tässä vitsissä on jotain perää. Hän on Lestat, syntynyt näyttelemään tätä karismaattista vampyyria, jota eräs sarjan hahmoista kuvaili runollisin (ja hyvin osuvin) sanoin "French fucking bitch motherfucker". Claudiaa esittää kaksi upeaa näyttelijätärtä: ensimmäisellä tuotantokaudella hänet herättää henkiin Bailey Bass ja toisella kaudella hänen tarinaansa jatkaa Delainey Hayles. Erig Bogosian loistaa sarkastisena ja nenäkkäänä Daniel Molloyna ja Assad Zaman tuo kaartiin aivan omanlaistaan energiaa roolityöllään hahmona, josta en kerro sen enempää, että en spoilaisi mitään olennaista.

Olen ikuisesti kiitollinen ystävilleni, jotka kerta toisensa jälkeen jankuttivat minulle tästä sarjasta ja toistelivat, että tulisin pitämään siitä. Olitte oikeassa, myönnän sen with all my heart and soul. IVTW on yksi suosikkisarjoistani ikinä ja ehdottomasti tämän vuoden paras uusi sarja, jonka katsoin. Tämän listan sarjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä lukuun ottamatta IWTV:tä. Se ansaitsi ykköspaikan koska se oli selvästi vuoden ykkössarja. Muita en osannut laittaa järjestykseen.

Bridgerton (2020–)

Bridgerton on Netflixin historiallinen hittisarja, jossa seurataan Bridgertonien sisarusten romansseja. Rakkaustarinoiden ohella sarjassa seurataan ystävyyssuhteita, yläluokan meininkiä ja juonittelua ja vaikka mitä muuta, kaikkea mitä voit odottaa historialliselta, kepeällä otteella tehdyltä romanttiselta sarjalta. Olin harkinnut sarjan katsomista jo pitkään, olenhan suuri pukudraamojen fani, mutta sain vasta tänä vuonna aikaiseksi istua alas ja tykittää ensimmäiset kaksi kautta kolmatta odotellessa. Sarja hurmasi minut hauskoilla hahmoillaan, värikkäällä ja hauskan yliampuvalla visuaalisella ilmeellään ja veikeällä otteellaan historiallisen pukudraaman ja romanssin genreen. 

Bridgerton on juuri sellainen sarja, jota katsoessa voit vain sammuttaa aivosi ja antautua tarinan vietäväksi. Minulla on ongelmani tiettyjen sarjan aspektien kanssa (en esimerkiksi välittänyt ykköskauden pääparista), mutta siitä huolimatta sarja toi minulle niin paljon iloa, että olen aloittanut katsomaan sitä uudelleen. Pidän Bridgertonissa erityisesti siitä, miten se ei yritä olla 100% autenttinen historiallinen sarja. Sarjan musiikki on esimerkiksi paljolti modernia pop-musaa, mutta historiallisin soittimin soitettua (kakkoskaudella tanssitaan Miley Cyrusin Wrecking Ballin ja kolmoskaudella Taylor Swiftin You Belong With Me:n tahtiin). Puvustus ei todellakaan ole autenttista aikakaudelle, vaan paljon todellista muotia yliampuvampaa ja suureellisempaa. Sarja myös sijouttuu vaihtoehtoiseen menneisyyteen, jossa Englannin kuningas meni naimisiin tummaihoisen naisen kanssa, mikä johti yhteiskunnan rodulliseen tasa-arvoistumiseen. Hahmokaarti on siten hyvin monimuotoinen – esimerkiksi ykköskauden herttua Simon on tummaihoinen ja kakkoskauden naispääosa, Kate, on intialainen. Bridgerton tulkitsee lähdemateriaalia ja historiallista miljöötään modernilla, leikittelevällä otteella, mikä tekee siitä virkistävän ja erottaa sen muista historiallisista sarjoista.

En malta odottaa Bridgertonin neljättä kautta, koska sen pääosassa on yksi suosikeistani, Bridgertonien perheen kakkospoika, Benedict. Tämän lisäksi haluan kuumeisesti nähdä mitä sarjan muille hahmoille on tapahtunut ja miten edellisten kausien parien elämät ovat edenneet. Minusta kaikkein parasta Bridgertonissa on sen hahmot. He saavat minut palaamaan tarinan pariin uudelleen ja uudelleen.

Kaos (2024)

Kaos on omintakeinen Kreikan mytologian hahmoihin ja taruihin perustuva synkän humoristinen fantasiasarja, jossa seurataan  kuolevaisia ja jumalia heidän kamppaillessaan kohtaloa vastaan. Sarjassa esiintyy Zeuksen, Orfeuksen, Dionysoksen, Ariadnen ja Prometheuksen kaltaisia legendaarisia hahmoja, sekä vähemmän tunnettuja hahmoja, kuten Caeneus. Suurena mytologianörttinä minua aina jännittää katsoa uusia julkaisuja, koska lähes kaikki kreikkalaiseen tarustoon perustuvat sarjat ja leffat ovat olleet pettymyksiä, mutta Kaos ei ollut vain hyvä, vaan ylitti kaikki odotukseni. 

Kaoksessa on kohdillaan lähestulkoon kaikki. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, maailman visuaalinen ilme on mieleenpainuva ja sarjan keskeinen juoni, joka pyörii Zeuksen kasvavan paranoian ja häntä kalvavan ennustuksen ympärillä, oli täynnä loistokkaita käänteitä ja yllätyksiä. Hahmoissa minua ilahdutti se, miten kekseliäästi sarjan luoja kirjoitti heidät. Eurydiken ja Orfeuksen klassinen rakkaustarina ei etenekkään miten luulisit, Dionysos ei ole niin rehvakas ja rento kuin yleensä ja niin edespäin. Vaikka tunsin kaikki hahmot entuudestaan, oli sarja minulle alusta loppuun ihanan yllättävä ja virkistävä. Erityisesti pidin kaikesta Kreetan mytologiaan liittyvästä, koska saaren tarinat ovat minulle hyvin tärkeitä ja koska rakastin sitä, miten Ariadne oli kirjoitettu. Hän ja Dionysos olivat suosikkini! Kaos on hyvä esimerkki siitä, miten vanhoja taruja voi sekä tulkita uudelleen, jopa radikaalinkin erilaisella tavalla, ilman, että katsojalle jää fiilis, että tarinan luojat tallovat vanhoja tarinoita tai eivät välitä niistä. Jos haluat lukea enemmän ajatuksiani Kaoksesta, löydät Kaos-tagin alta arvioni sarjan ensimmäisestä – ja ainoasta – tuotantokaudesta.

Kaos, yksi vuoden huippuhetkistä, toi mukanaan myös yhden vuoden karvaimmista pettymyksistä. Vain noin kuukausi sarjan julkaisun jälkeen, Netflix ilmoitti lopettavansa sarjan tekemisen. Kaokselle ei annettu lainkaan aikaa kehittyä ja kerätä yleisöä. En ollut varsinaisesti yllättynyt uutisista – Kaos oli upean, häpeilemättömän queer ja fiilikseltään hyvin omaalatuinen, yliampuva ja ihanaisen kummallinen, eivätkä tällaiset sarjat pärjää Netflixissä kovinkaan hyvin – mutta vihastuin silti suunnattomasti. Kaos oli niin hyvä ja ansaitsi edes toisen kauden, mahdollisuuden viedä tarina jonkinlaiseen päätökseen. Tällaisenaan, sarja jää pahasti kesken ja monen hahmon tarinat vaille tyydyttävää loppua. Tästä huolimatta suosittelen sen katsomista kaikille kiinnostuneille, koska vaikka se jää kesken, se on upea, upea sarja.

Wednesday (2020-)

Addamsien perheen ikonisesta tyttärestä, makaaberista, superälykkäästä ja kylmäävän ivallisesta Wednesdaysta kertova Wednesday oli erinomainen paranormaali fantasiasarja, jossa tasapainotellaan esimerkillisesti kauhun, komedian, kasvutarinan ja taikakoulukertomksen välillä. Sarjan alussa Wednesdayn vanhemmat lähettävät hänet – hänen usutettuaan piraijoja erään hänen veljeään kiusanneen uimaripojan kimppuun edellisessä koulussaan – Nevermoren akatemiaan, jossa hekin aikoinaan kävivät. Vastahakoinen, mustanpuhuva Wednesday on hyvin harmistunut, kun saa tietää, että hänet laitetaan hurmaavan, energisen Enid-ihmissuden huonetoveriksi. Wednesday haluaa karata uudesta "vankilastaan", mutta pian hän saa muuta ajateltavaa, kun hänen koulunsa lähistöllä alkaa tapahtua mahdollisesti paranormaaleja murhia.

Jenny Ortegan esittämä Wednesday Addams on karismaattinen ja kaikessa kolkkoudessaan rakastettava päähenkilö. Hän sanoo suoraan mitä ajattelee, on häpeilemättä oma itsensä eikä pelkää rikkoa sääntöjä jos ne ovat hänen mielestään typeriä. Häntä ei voi olla ihailematta. Pidin myös kovasti Wednesdayn vanhemmista – Morticiasta ja Gomezista – sekä Enidistä, joka on aivan suunnattoman herttainen. Hänen ja Wednesdayn hitaasti kehittyvä ystävyys oli hurmaava, koska pidän aina niin sanotuista grumpy/sunshine-dynamiikoista, oli kyseessä sitten platoninen tai romanttinen suhde. Wednesday oli, kuten jo aiemmin mainitsin, loistava sekoitus eri genrejä. Välillä sarja oli kutkuttavan creepy ja synkkä, kun taas välillä juonikuviot pyörivät ihastusten, koulutanssiaisten, vanhempien ärsyttävyyden ja opiskelijoiden välisen kilpailun ympärillä, eli mitä perinteisimpien teinisarjojen juttujen parissa. Sarjan fantasiapuoli oli myös hauskaa – Harry Potterilla kasvatettuna nörttinä olen täysin kyvytön vastustamaan taikakouluja.

Odotan innolla Wednesdayn kakkoskautta, joka, ainakin tietääkseni, julkaistaan ensi vuonna. Ykköskausi oli sellaisenaan tyydyttävä – se oli tarina jolla oli hyvä ja selkeä alku, keskikohta ja loppu – mutta viimeisen jakson cliffhangerit jättivät minut kaipaamaan jatkoa välittömästi. Ja vaikka ykköskausi olisikin loppunut aivan siististi vailla ainuttakaan ilmassa leijuvaa kysymysmerkkiä, olisin silti toivonut kakkoskautta, koska Wednesday kummallisine ystävineen (joista yksi on The Thinginä tunnettu kävelevä, tunteva käsi) hurmasi minut tyystin.

Haikyu!! (2014–2020)

Haikyu!! on supersuosittuun mangasarjaan perustuva anime, joka seuraa Hinata Shoyoa, joka unelmoi urasta lentopalloilijana ja liittyy innokkaana heti aloittaessaan lukion koulunsa joukkueeseen. Kauhukseen hän kuitenkin saa selville, että hänen syvästi inhoamansa ylimielinen mutta nerokas Kageyama Tobio, jota vastaan hän pelasi yläasteella yhden nöyryyttävän ottelun, on hakemassa samaan joukkueeseen. Pakon edessä, pojat suostuvat kiikkerään aselepoon, mutta pian he huomaavat, että heidän yhdistämällä vahvuutensa, heistä tulee pettämätön duo. 

Haikyu!! on sarja, jossa on todella monia piirteitä, jotka iskevät minuun aina. Sarjassa seurataan kaveriporukkaa, joka on täynnä ristiriitaisia tunteita, draamaa ja kilpailua. Haikyu!! ei ole anime, jossa vaakalaudalla on maailman kohtalo tai mitään muuta suureellista – se on yhden lenttisjoukkueen tarina – mutta se ei tarkoita etteikö sarjassa olisi menoa ja draamaa, ehei suinkaan. Lentopallo ei ole koskaan ollut yhtä intensiivistä. Myös tarinat siitä kuinka teamwork makes the dream work ovat heikkouteni, ja Haikyu!! on luonnollisesti juuri sitä: Karasunon lukion lenttispojat haluavat nostaa joukkueensa takaisin kunniaan ja vain tekemällä yhteistyötä, luottamalla toisiinsa ja luopumalla turhasta egoilusta he voivat saavuttaa unelmansa. Sarjan hahmot ovat kaikki hauskoja ja rakastettavia, ja moni pojista onkin juuri mielestäni parasta miesgenreä, eli pehmoisia, herttaisia, ystävällisiä ja nöyriä, niitä, jotka haluavat vain tehdä parhaansa ja ovat aina tukemassa ystäviään. Sisarukseni, joka näytti sarjan minulle (maaniteltuaan minua noin vuoden verran katsomaan se hänen kanssaan), ei ollut kovin yllättynyt hurmaantuessani välittömästi Sugasta ja Asahista. Sarjan päähenkilö Hinata on myös aivan hulvaton ja ihana, varsinainen kaaoottinen sekamelska – sellainen pikku kulta, jota kukaan ei voi vastustaa, ei sarjan maailmassa tai katsojien parissa. 

Haikyu!! on hyvän mielen anime, toisin kuin monet suosikkianimeni, jotka ovat, elleivät koko ajan, niin ainakin ajoittain raastavan kamalia ja syövyttävät sen vähäisen elämänilon minkä masentunut mieleni onnistuu loihtimaan. Se on saanut minut nauraamaan lähes hysteerisesti, kieriskelemään sohvalla tunteissani ja antanut minulle monia uusia hahmoja joita rakastan kovasti. Välttelin sarjan katsomista pitkään, en siksi että ajattelin etten tykkäisi siitä vaan, koska minua huvitti se, miten sisarukseni tasaisesti ehdotteli sen katsomista. Koin pikkusiskon velvollisuudekseni olla rasittava ja kieltäytyä. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että vihdoin suostuin, koska, kuten hän aina sanoi, Haikyu!! on perin hurmaava.

Musikaalit – loistava adaptaatio, rakkain sankaritar, itkettävä biisi ja paljon muuta

Rakastan musikaaleja. Olen aina rakastanut musikaaleja. Kasvoin Disneyn animaatioilla ja aloin nuorena tyttönä katsoa musikaalielokuvia. Ensimmäisiä suosikkejani olivat muun muassa Moulin Rouge, Mamma Mia ja Sweeney Todd. Teini-ikäisenä rakastuin vuoden 2012 Les Misérables -elokuvaan ja sukelsin Broadwayn, West Endin ja musikaaliteatterin värikkääseen, kiehtovaan maailmaan. Aloin tutustua vanhoihin ja uusiin musikaaleihin leffa-adaptaatioiden, lavafilmatisointien ja soundtrackien kautta, ja seurasin intohimoisesti uusia produktioita suosikkimusikaaleistani ja unelmoin epätoivoisesti siitä, että jotenkin pääsisin näkemään ne. Nämä unelmat eivät tietenkään toteutuneet, koska asun Suomessa eikä minulle ollut (eikä ole vieläkään) mitenkään mahdollista lennellä Jenkkeihin katsomaan Broadway-esityksiä. No, ei voi mitään.

Musikaalit ovat mielestäni yksi parhaimmista tarinankerronnan muodoista. Rakastan hyviä tarinoita ja rakastan musiikkia, ja kun joku nerokas ja taitava ihminen yhdistää nuo kaksi asiaa, tuloksena on taikaa. Pidän värikkäistä ja räiskyvistä ja hauskoista musikaaleista, joissa on eeppisiä tanssikohtauksia ja lähes fantasianpuolelle menevää kuvastoa, mutta pidän myös musikaaleista, jotka ovat ankeita, synkkiä, dramaattisia ja riipaisevia. Musikaalit mielletään aivan liian helposti heppoisiksi ja hassuiksi tarinoiksi vailla todellista syvyyttä. Jo tämä teksti osoittaa kuinka monenlaisia tarinoita musikaalit voivat kertoa ja tämä nyt on pelkästään hassu postaus blogissa, jota lukee kourallinen ihmisiä silloin tällöin. Musikaalit voivat olla ihan mitä tahansa – sky's the limit.

1. Paras musikaali

Andrew Lloyd-Webberin The Phantom of the Opera on syystäkin yksi maailman rakastetuimmista musikaaleista. Siinä on kaikki kohdillaan – musiikki on lumoavaa, hahmot ovat ikimuistoisia, puvustus kaunista ja vibat ihana sekoitus goottilaista romantiikkaa, kauhua ja tragediaa. Phantomissa on kuitenkin myös komiikkaa (oopperan johtajat ja Carlotta-diiva pitävät tästä huolen), eli kyseessä ei ole silkkaa synkkyyttä alusta loppuun. Tutustuin Phantomiin ensimmäistä kertaa lapsena, kun katsoin vuoden 2004 leffa-adaptaation. Se ei ole ehkä ihan se adaptaatio, jonka Phantom ansaitsee, mutta olen sille ikuisesti kiitollinen siitä, että se esitteli minulle Christine Daaén, Kummituksen, Raoulin ja heidän kieroutuneen kolmiodraamansa tarinan ja musiikin. Todellinen Phantom-hulluuteni kuitenkin alkoi vasta teini-ikäisenä, kun törmäsin musikaalin 25-vuotiskonserttiin, jossa pääosia esittävät Ramin Karimloo, Sierra Boggess ja Hadley Fraser. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin musikaalin biisit kokeneiden musikaalinäyttelijöiden laulamina ja muistan kuinka mykistynyt olin. Siitä lähtien, se on ollut suosikkimusikaalini. Phantom on myös harvoja musikaaleja, jonka olen nähnyt livenä lavalla, kerran Lontoossa ja kerran Helsingissä. 

2. Paras naispäähenkilö

The Phantom of the Operan Christine Daaé! Minusta tuntuu välillä, että monet, jopa Phantomia rakastavat musikaalifanit, sivuuttavat Christinen hahmon ja keskittyvät musikaalista puhuessaan vain itse Kummitukseen. Tämä on turhauttavaa, koska Christine on, ainakin minun mielestäni, koko musikaalin sydän. Tarinan juonta liikuttavat eteenpäin niin hänen valintansa ja tunteensa, kuin tavat, joilla muut reagoivat häneen. Ilman häntä, tarinaa ei olisi. Christine on mielestäni kiehtova hahmo, koska hän on kykeneväinen syvään empatiaan, jopa hirveyksiä tehneitä ihmisiä kohtaan, näkee kauneutta rumuudessa, on yksinäinen siitä huolimatta että häntä ympäröivät ihmiset ja kaksi miestä palvovat näntä, ja koska hän on, no, hieman outo. Hän puhuu kummituksista, enkeleistä, näkymättömistä opettajista ja sen sellaisesta. Hän elää pää pilvissä, mutta ajautuu kauhutarinan sankarittareksi. Hän päihittää hirviön rakkaudella, ei voimalla, ja voittaa lempeytensä avulla vapautensa. Christine on nuori ja heiveröinen olematta kuitenkaan pelkkä karikatyyrinen neitonen hädässä: minusta musikaalissa tavoitetaan hyvin se, miten monet eri asiat tekevät Christinen herkäksi Kummituksen manipuloinnille ja miten hän ajautuu tämän pariin kerta toisensa jälkeen. Christine on haavoittuvainen, hellä ja herkkä, mutta hän ei ole sen takia huono hahmo. Oheisessa kuvassa on Harriet Jones Christinenä (fun fact: näin Jonesin lavalla kun kävin katsomassa Phantomin Lontoossa!)

3. Paras miespäähenkilö

Arvoin pitkään Les Misérablesin Jean Valjeanin ja The Phantom of the Operan Kummituksen välillä, mutta lopulta kallistuin, ihan hivenen, Jean Valjeanin puolelle. Valjean ei ole suosikkihahmoni Les Misérablesista (kirjasta tai musikaalista), mutta hän on ehdottomasti yksi tarinan vaikuttavimmista ja parhaiten rakennetuista hahmoista. Hänen kehityksensä väkivaltaisuuteen taipuvaisesta, vihaisesta ja katkerasta miehestä rakastavaksi isäksi ja empaattiseksi hyväntekijäksi on upeasti toteutettu ja aina koskettava, huolimatta siitä kuka häntä esittää. En voi vastustaa tarinoita ihmisistä, jotka itsepintaisesti yrittävät parantaa tapansa ja tulla paremmiksi ihmisiksi, tai kärttyisistä, uupuneista ja maailman nujertamista miehistä, jotka päätyvät adoptoimaan lapsen ja oppivat rakastamaan heitä kasvattaessaan ja varjellessaan. Valjeanin ja Cosetten suhde on suloinen, mutta ei ongelmaton. Päättäessään aloittaa uuden elämän, Valjeanista ei tule hetkessä virheetöntä. Hän ei ole täydellinen – hän tukahduttaa Cosetten suojelevaisuudellaan eikä kerro tälle totuutta monistakaan asioista – mutta kukaan ei voi väittää etteikö hän palvoisi adoptiotytärtään ja haluaisi tämän parasta. Kuten kaikki Les Misérablesin maailman hahmot, Valjean on yksi yhteiskunnan kurjista ja hylätyistä. Hänen tarinansa on karmaiseva muistutus siitä miten 1800-luvun Ranska talloi arvottomina pitäminään ihmisiä. Haluan kuitenkin huomauttaa, etteivät Valjeanin kärsimykset heijasta vain menneen aikakauden kipukohtia vaan myös meidän oman aikakautemme poliisiväkivaltaan ja vankien julmaan kohteluun liittyviä ongelmia. Les Misérables on yhä, valitettavasti, samaistuttava ja relevantti tarina. Kuvassa on Ramin Karimloo Jean Valjeanina.

4. Ihana miessivuosa

Vastaan tähän häpeilemättä ryhmällä ihania mieshenkilöitä. Les Misérablesin Les Amis de l'ABC, eli tuttavien kesken Barrikaadipojat, ovat kaikki minulle hyvin rakkaita (huom. en laske Mariusta tähän ryhmään, koska alkuperäisteoksessa hän ei ole oikeastaan yksi barrikaadipojista) huolimatta siitä, että musikaalissa suurin osa heistä saa vain muutaman vuorosanan siellä täällä. Enjolras, heidän johtajansa, on heistä olennaisin ja näkyvin hahmo, mutta emme saa unohtaa ryhmän muita poikia; Combeferrea, Courfeyracia, Grantairea, Feuillya, Jehania, Bossuetia, Jolya ja Bahorelia. Henkilökohtaisesti heistä rakkain minulle on Grantaire, idealistien kanssa hengaileva kyyninen juoppo, joka ei omaa muiden optimismia mutta on heidän joukossaan, koska rakastaa heitä – erityisesti heidän johtajaansa. Vuonna 1832 tapahtuva osio Les Misérablesista on suosikkini paljolti juuri Barrikaadipoikien takia. Rakastan heidän haluaan muuttaa maailmaa ja heidän upeita biisejään (ABC Café / Red and Black ja Do You Hear the People Sing? ovat varsinaisia bangereita) ja heidän traaginen loppunsa särkee minut joka kerta. Joka ikinen kerta. Oheisessa kuvassa on barrikaadin poikia vuonna 2012 julkaistusta leffa-adaptaatiosta (upea leffa, yksi suosikeistani). Punatakkinen, punaista lippua heiluttava blondi on Aaron Tveitin upeasti esittämä Enjolras. Hän on ehdottomasti yksi leffan kohokohdista.

5. Ihana naissivuhahmo

Lin-Manuel Mirandan moderni klassikko, Alexander Hamiltonista, Yhdysvaltojen ensimmäisestä valtiovarainministeristä, kertova Hamilton on täynnä upeita hahmoja. Eliza, Alexanderin vaimo, on suosikkihahmoni, mutta en voi höpötellä hänestä tässä, koska sanoisin, että hän on musikaalin naispääosa. Siispä käytän tämän tilaisuuden puhuakseni Elizan isosiskosta, upeasta, sanavalmiista ja nokkelasta Angelica Schuylerista, jota esitti alkuperäisessä Broadway-produktiossa Renée Elise Goldsperry, joka voitti roolityöstään Tony-palkinnon. Pidän Angelicasta kovin, koska hän on verbaalisesti yksi musikaalin nokkelimmista hahmoista (hänen soolonsa Satisfied on upea ja ihan hiton hankala laulu laulaa – nostan hattuani kaikille niille leideille, jotka siihen pystyvät), ja pragmaattinen ja älykäs nainen, joka tietää miten maailma toimii ja on valmis uhramaan unelmansa ja romanttiset haaveensa vakaan tulevaisuuden ja perheensä hyvinvoinnin vuoksi. Angelica on aina perheensä tukena. En pysty samaistumaan häneen kovinkaan usein, koska hän on paljon rohkeampi, itsevarmempi ja coolimpi kuin minä, mutta tähän perherakkauteen pystyn samaistumaan. Oheisessa kuvassa Goldsperry Angelicana!

6. Musikaali, joka saa minut aina hymyilemään

Ehdottomasti Mamma Mia! En ole nähnyt musikaalia koskaan lavalla, mutta rakastan kahta Mamma Mia -elokuvaa. Ensimmäisen olen katsonut varmaan sata kertaa ja osasin sen aikoinaan lähes ulkoa, koska luupitin soundtrackia tauotta. Se on ehdoton hyvän mielen elokuva – kukapa ei piristyisi nähdessään Meryl Streepin juoksentelemassa kauniilla kreikkalaisella saarella kera ystäviensä tai Sophien kolmen isän joraamassa, toinen toistaan kömpelömmin (tästä tulikin mieleeni, että minua ilahduttaa se, miten Mamma Mia viestii, ettei kenenkään tarvitse hävetä sitä, ettei osaa laulaa tai tanssia, koska sillä ei ole väliä, vaan tärkeintä on pitää hauskaa ja eläytyä!)? Kakkosleffa on myös riemukas tapaus, vaikkakin paikoittain hyvin haikea ja itkettävä (kuka meistä ei herkistynyt My Love, My Life -kohtauksen aikana, kun Donnan henki tulee tyttärensä rinnalle tämän kastaessa lapsensa). Molemmat Mamma Miat tihkuvat elämäniloa ja rakkautta ja hurmaavat katsojansa ensisekunteilla. Erityisesti minua ilahduttaa leffoissa se, miten niissä juhlitaan omapäisiä, ihanan itsenäisiä naisia ja heidän välisiä suhteitaan. Donnan ja Sophien äiti-tytär-suhde on kaunis, mutta ei täysin vailla draamaa, ja Donnan ja hänen Dynamojensa vuosien mittainen ystävyys on kerrassaan riemukasta katseltavaa. En pysty nimeämään toista musikaalia, jossa keskityttäisiin yhtä paljon keski-ikäisten naisten elämään, tunteisiin ja ystävyyteen. Jos kaipaat piristystä, Mamma Miat ovat suositukseni!

7. Musikaali, joka saa minut aina itkemään

Brian Yorkeyn ja Tom Kittin vuonna 2008 ensi-iltansa saanut rockmusikaali Next to Normal on yksi traumaattisimmista tarinoista, jonka olen koskaan – missään muodossa – kokenut. Olen nähnyt musikaalin vaan kämäisinä YouTube-nauhoituksina, mutta sillä ei ole väliä, koska jopa tuo heiluvalla kameralla kuvattu sumea filmi oli tarpeeksi satuttamaan minua sieluani myöten. En tiedä olisinko selvinnyt, jos olisin oikeasti nähnyt sen omine silmineni edessäni. Ei kiitos, soundtrackin kuunteleminen riittää minulle. Next to Normal on riipaiseva kertomus varsin huonosti voivasta perheestä, mielenterveysongelmista, surusta ja meissä jokaisessa sykkivästä tarpeesta tulla nähdyksi ja kuulluksi. Next to Normalin kamaluus piilee sen juonenkäänteissä, joita en rupea tässä avaamaan, koska haluan, että jokainen voi kokea tuon shokin omillaan, joko nähdessään musikaalin tai kuunnellessaan sen soundtrackin ensimmäistä kertaa. 

8. Biisi, joka saa minut herkistymään

Alison Bechdelin legendaariseen autobiografiseen sarjakuvaan, Hautuukoti (eli Fun Home), perustuvassa musikaalissa Fun Home on kappale, jonka nuori Alison laulaa kohdatessaan ensimmäistä kertaa avoimen ja ylpeän butch-lesbon. Ring of Keys on kaunis biisi sanoiltaan ja melodialtaan, ja vangitsee täydellisesti tuon hämmennyksen, riemun, rakkauden ja ihastuksen sekaisen tunteen, jonka moni meistä on joskus kokenut kohdatessamme ihmisen, joka on samanlainen kuin me tai sellainen, jollainen haluaisimme olla. Se, miten nuori Alison päättää laulun toistamalla useaan otteeseen sanat "I know you" saa minut aina herkistymään – Ring of Keys on upea kunnianosoitus roolimalleille ja representaation elähdyttävälle voimalle. Spotifysta löytyvän soundtrackin versio kappaleesta on hyvä, mutta jos haluat kokea laulun voimakkaimmillaan, tsekkaa YouTubesta Sydney Lucasin esitys Tony-gaalassa. Huikea tyttö! Kuvassa Lucas Tony-gaalassa.

9. Biisi, joka saa minut tanssimaan

Wickedin miespääosan, Fiyeron, letkeä ja hauska Dancing Through Life. Jo biisin nimi vaatii minua antamaan sen vastaukseksi tähän kysymykseen, onhan kyseessä kappale, jonka koko pointti on kannustaa ihmisiä tanssimaan halki elämän, olemaan välittämättä muiden mielipiteistä ja nauttimaan joka hetkestä. Kuuntelen lähinnä alkuperäisen produktion Fiyeron, Norbert Leo Butzin, versiota Dancing Through Lifesta, mutta myös Aaron Tveitiltä löytyy YouTubesta hyvä versio. Myös uuden Wicked-leffan Jonathan Baileyn laulama versio on aika jees! Kuvassa Jake Boyd Fiyerona tanssittamassa Carrie St. Louisin esittämää Glindaa. Valitsin kuvan lähinnä sen takia, että siinä Fiyeron legendaariset kermanväriset pöksyt pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Wicked-elokuvan suurin rikos oli se, ettei Jonathan Baileyta laitettu tanssahtelemaan kermaleggareissa. Häpeällistä.

10. Loistava leffa-adaptaatio musikaalista

Chris Columbuksen ohjaama Rent! Jonathan Larsonin Rent on yksi musikaalien historian rakastetuimmista tarinoista, joten Columbuksen adaptaatiolla oli eittämättä aikamoiset paineet onnistua. Mielestäni hän onnistui mainiosti, siitä huolimatta, että hän pätki monet pienemmät biisit – omanlaisensa välispiikit – pois. Hänen elokuvansa kunnioittaa Rentin sielua ja sydäntä, ja se on adaptaatiossa, loppujen lopuksi, kaikkein tärkeintä. Mahtavaa on myös se, että hän sai niin monta musikaalin alkuperäistä näyttelijää mukaan leffaansa (mm. Anthony Rapp ja Adam Pascal uusivat roolinsa Markina ja Rogerina!). Rent on yksi suosikkimusikaaleistani – Larsonin kertoma tarina on kaunis kunnianosoitus yhteisölle, löydetylle perheelle, rakkaudelle ja boheemille elämälle, ja hänen musiikkinsa on lumoavaa ja hahmonsa ovat rakastettavia ja ihanan inhimillisiä – ja tutustuin siihen juuri Columbuksen leffan kautta. Rakkauteni elokuvaa ei kuitenkaan perustu vaan nostalgiaan ja kiitollisuuteen; se on yksinkertaisesti mahtava leffa.

11. Huono leffa-adaptaatio musikaalista

Vuoden 2019, Tom Hooperin ohjaama Cats ei ollut pelkästään huono adaptaatio rakastetusta musikaalista vaan kaikin puolin karmaiseva elokuva. En ole Cats-musikaalin suuri fani – en ole koskaan nähnyt sitä lavalla tai erityisesti kuunnellut sen soundtrackia – mutta olin kaikkien tarinan fanien puolesta järkyttynyt ja vihainen. He, ja tämä klassikkomusikaali, ansaitsivat parempaa. Catsissa erityisesti minua häiritsi se, miten tarinan kissat oli toteutettu. Sen sijaan, että tekijät olisivat syleilleet maskeerauksen ja puvustuksen taikaa, päättivät he luoda tietokoneilla mitä irvokkaimpia ihmiskissahybridejä, jotka saivat katsojan ihon kananlihalle. En syytä animaattoreita tai erikoistehosteammattilaisia – he tekivät vain mitä käskettiin – vaan heitä, joiden loistoidea tämä toteutustapa oli. On huvittavaa, että Tom Hooper on ohjannut sekä yhden parhaimmista (Les Misérables) että yhden huonoimmista musikaaliadaptaatioista. En halua koskaan enää nähdä tätä elokuvaa. 

12. Aliarvostettu musikaali

Stephen Sondheim on yksi musikaalihistorian rakastetuimmista ja arvostetuimmista säveltäjistä ja kirjoittajista, ja hyvästä syystä. Hän oli nero. Hän kirjoitti ja sävelsi monta jättihittiä, esimerkiksi Sweeney Toddin, Companyn, West Side Storyn (tätä hän ei säveltänyt, mutta hän oli mukana kirjoittamassa laulujen sanoituksia!) ja Into the Woodsin. Suosikkini häneltä on Assassins, musikaali miehistä ja naisista jotka joko murhasivat tai yrittivät murhata Yhdysvaltojen presidentin. Assassins ei ole hänen suosituin musikaalinsa ja herätti aikanaan paljon närkästystä ja järkytystä hämmentävän premissinsä takia, mutta mielestäni se on varsin nerokas kertomus Yhdysvaltojen historian pahiksista, heidän motiiveistaan ja siitä, mitkä asiat Yhdysvaltojen yhteiskunnassa ajoivat heidät veritekoihin. Heistä ei tehdä sankareita – kyseessä ei ole, kuten monet aikoinaan pelkäsivät, pro-salamurhaaja musikaali – mutta heidät esitetään mustavalkositen hirviöiden sijasta monimutkaisina ihmisinä. Näin Assassinsin Lontoossa pienessä Menier Chocolate Factory -teatterissa, jonka pimeässä, pienessä salissa näyttelijät olivat aivan muutaman metrin päässä minusta ja istuivat vuorojaan odotellessaan katsojien joukossa. Salin intiimi tunnelma vain korosti musikaalin voimakkuutta ja musiikin lumoa. Katsoja oli osa tarinaa, osa lavaa ja hahmot puhuttelivat meitä ja katsoivat meitä silmiin. Upea kokemus.