Vuoden 2024 parhaat kirjat (2/2)

Tänään on aika paljastaa loput viisi vuoden kymmenestä parhaasta kirjasta. Luin tänä vuonna paljon todella hyviä kirjoja ja sarjakuvia, ja parhaan kymmenen valitseminen ei ollut helppoa. Jouduin jättämään monta uskomattoman hyvää teosta top kympin ulkopuolelle, mutta, no, sille ei voi mitään. En ole asettanut tämän postauksen kirjoja paremmuusjärjestykseen, aivan kuten en asettanut edellisenkään postauksen kirjoja. Se olisi ollut liian hankalaa!

Mutta nyt, pidemmittä puheitta, tässä loput tämän vuoden parhaimmista kirjoista!

Young Gothic (M. A. Bennett)

Välillä kierrellessäni kirjakaupoissa, päätän, että valitsen jonkun kirjan, josta en ole kuullut tai nähnyt mitään arvioita. Young Gothic oli yksi näitä fiiliksen pohjalta valittuja teoksia. Odotin sen olevan hyvä, mutta en uskonut, että se tulisi olemaan yksi vuoden hauskimmista lukukokemuksista ja vieläpä yksi vuoden parhaista kirjoista. Young Gothic on kertomus neljästä nuoresta, jotka saavat mahdollisuuden viettää kesän Villa Diodatissa, jossa, vuosisatoja aiemmin, neljä goottilaisen kirjallisuuden legendaa kohtasivat ja kirjoittivat. Pian heidän unelmiensa luovuuden kesä muuttuu painajaismaiseksi.

Young Gothic on kunnianosoitus goottilaisen tarinankerronnan perinteille, kliseille, hahmoarkkityypeille ja fiilikselle. Rakastan goottilaista kirjallisuutta ja aina, kun M. A. Bennett teki viittauksen johonkin genren klassikkoteokseen, minua hymyilytti. Bennettin teos leikittelee genrellään ja on tarkoituksellisesti kliseitä pursuava, lähes yliampuvan tyypillinen goottilaisteos. Mutta tästä huolimatta kirja onnistui yllättämään minut useaan otteeseen. Saatuani sen loppuun, soitin äidilleni ja vaahtosin hänelle kuinka tyhmäksi tunsin itseni, etten ollut tajunnut, näin jälkikäteen todella selkeiltä vaikuttavia, vihjeitä, joita Bennett oli ripotellut teokseensa alusta asti. Young Gothicin päähenkilöillä oli kaikilla omanlaisensa ääni ja kiinnyin kovasti heihin kaikkiin, vaikkakin erityisen paikan sydämessäni saavutti Ren, sukupuolinormeja talloviin pukuihin sonnustautuva Dracula-intoilija.

Young Gothicin kauhu on juuri sellaista kauhua josta tykkään. Yliluonnollista ja creepyä, mutta tosielämän kauhuihin pohjaavaa. Kauhu on parhaimmillaan loistava tapa tutkia hahmojen sisintä ja kaikkia niitä asioita, jotka kalvavat heitä. Tämän teoksen tapauksessa kauhuelementtien kautta käsitellään homofobiaa, groomausta, uskonnollisia traumoja, läheisen traagista menetystä ja niin edespäin. En malta odottaa, että saan sarjan jatko-osan käsiini. Kaipaan kirjan hahmoja ja kiehtovaa, synkkää maailmaa niin paljon!

The Palace of Eros (Caro de Robertis)

Caro de Robertisin The Palace of Eros on juuri se mitä halusin Eroksen ja Psychen myytin modernilta adaptaatiolta. De Robertis antaa myytin seistä omilla jaloillaan ilman, että hän koettaa tehdä siitä mediaseksikkäämmän lisäilemällä mukaan muita, kuuluisampia myyttejä (tähän sortui toinen myytin uudelleenkerronta, Luna McNamaran Psyche and Eros, jonka luin myös tänä vuonna). The Palace of Eros on juoneltaan yksinkertainen, intiimi ja intohimoinen rakkaustarina, joka pyörii tiiviisti kahden päähenkilönsä ympärillä. 

The Palace of Eros oli yksi vuoden parhaiten kirjoitettuja rakkaustarinoita. Psyche ja Eros ovat kumpikin loistavia hahmoja, ja yhdessä he olivat lumoavia. De Robertisin teksti on soljuvan romanttista, kiihkeän eroottista ja lyyrisen kaunista. Teoksessa käsitellään riipaisevan rehellisesti myös Psychen kokemuksia tyttönä ja naisena – erityisen vaikuttavaa oli se, miten de Robertis kirjoitti seksualisoiduksi tulemisesta, omasta kehosta vieraantumisesta ja tyttöjen objektifioimisesta (Psychen isä mm. käyttää häntä kuin esinettä, antaen miesten tulla heidän kotiinsa tuijottamaan kaunista, hiljaa istuvaa, ahdistunutta tytärtään) – sekä Eroksen kokemuksia muunsukupuolisena jumaluutena, jonka identiteetti ei sovi jumaliakin sitoviin sukupuolinormeihin. The Palace of Eros on ennen kaikkea kaunis queer rakkaustarina, mutta se on myös tarina voimaantumisesta, oman identiteetin löytämisestä ja vapaudesta. 

On sääli, ettei The Palace of Eros ole saanut enemmän huomiota. Kreikkalaisen mytologian tarinoiden uudelleenkertominen ja adaptointi on tällä hetkellä tosi iso buumi ja ilmiö kustannusmaailmassa, joten luonnollisesti jotkut teokset jäävät vähemmälle huomiolle. The Palace of Eros ei suinkaan ole täysin huomiotta vaille jäänyt romaani, mutta toivon, että ajan kanssa se nousee Jennifer Saintin tai Natalie Haynesin romaanien rinnalle tämän genren merkkiteoksiksi. Tämä upea, itkettävä teos ansaitsee sen.

Medea (Rosie Hewlett)

Rosie Hewlettin Medea kertoo kreikkalaisen mytologian pahamaineisen noidan, Medeian, tarinan, alkaen hänen lapsuudestaan Kolkhiksen valtakunnassa kylmän ja julman isän kasvattamana. Hewlett lähestyy tätä monimutkaista, synkkää ja traagista naishahmoa empaattisesti sortumatta kuitenkaan pehmentämään tätä liikaa. Hän antaa Medeialle tilaa olla sekä murhaaja että rakastaja, uhri että vihollinen, naiivi että kyyninen. Medeia on yksi parhaimmista ja kiehtovimmista mytologisista naishahmoista, ja Hewlett tekee hänelle romaanillaan kunniaa.

Medea on loistava sekoitus nuoren naisen kasvutarinaa, intensiivistä romanssia ja fantasiaseikkailua. Hewlett pureutuu Medeian monimutkaiseen identiteettiin noitana, prinsessana, barbaarinaisena ja äitinä, ja kuvaa musertavan kauniisti sitä, miten suhde kreikkalaiseen sankariin, komeaan ja hurmaavaan Iasoniin huumaa Medeian ja muuttaa tämän elämän kulun. Olen lukenut heidän suhteestaan monta eri versiota, mutta vain harvat niistä ovat onnistuneet herättämään minussa niin vahvoja tunteita kuin tämä. Vaikka kuinka toivoinkin, että hän pysyisi erossa Iasonista, pystyin ymmärtämään miksi Medeia rakastui tähän, ja se tekikin kaikesta mitä heille käy vielä tunteikkaampaa ja dramaattisempaa. Saavuttaessani kirjan viimeiset luvut, olin henkisesti uupunut, mutta täysin Hewlettin maagisen tarinan pauloissa.

Rosie Hewlett on monessa haastattelussa sanonut halunneensa antaa tilaa Medeian ja muiden naisten välisille suhteille, koska ne jäävät usein vähemmälle tarkastelulle niin modernissa kuin antiikin aikaisessa fiktiossa. Medeian ja hänen tätinsä, noita Kirken, suhde on hyvin olennainen Medeian kehitykselle, kuten on myös hänen ystävyytensä Iasonin miehistöön kuuluvan Atalanta-sankarin kanssa. Naisten väliset dynamiikat eivät hirveästi kiinnostaneet antiikin kirjailijoita – olen kiitollinen Hewlettin kaltaisille kirjailijoille, jotka antavat niille vihdoin tilaa ja huomiota.

The Cleopatras: The Forgotten Queens of Egypt (Lloyd Llewellyn-Jones)

Luin tänä vuonna enemmän tietokirjallisuutta kuin vuosiin, mistä olen hyvin iloinen. Kaipa se yliopiston loppuminen johti siihen, että aivoissani oli vihdoinkin tilaa tietokirjojen lukemiselle huvin vuoksi. Luin monia hyviä tietokirjoja, mutta ehdottomasti paras ja mieleenpainuvin niistä oli historioitsija Lloyd Llewellyn-Jonesin teos The Cleopatras, joka kertoo Egyptin Ptolemaiosten dynastian vahvoista kuningattarista ja prinsessoista, jotka kaikki kantoivat legendaarista energiaa sädehtivää nimeä Kleopatra. 

The Cleopatras oli oivallinen tietokirja, koska se oli yhtäaikaa todella viihdyttävä ja jännittävä kirja – sitä lukiessa tuntui kuin seuraisit HBO:n tuottamaa TV-sarjaa tai huippuluokan fantasiaromaanisarjaa (Kleopatrojen elämä on jälleen kerran todiste siitä, miten joskus todellisuus voi olla fiktiota ihmeellisempää) – että tarkasti tutkittu ja informaatiota uhkuva historiateos. Opin niin paljon Ptolemaiosten Egyptin hallitsemista, kulttuurista, uskonnosta ja hallitsijaperheistä, ja ennen kaikkea, luonnollisesti, opin suvun upeista, toinen toistaan kunnianhimoisemmista ja uhmakkaammista naisista, jotka onnistuivat taistelemaan tiensä valta-asemiin, joihin ei tällä aikakaudella naisia useinkaan haluttu. He eivät olleet vain kuninkaidensa (jotka olivat usein heidän veljiään tai muita sukulaisiaan) vaimoja ja hänen lastensa äitejä, vaan poliittisia ja kulttuurisia toimijoita, jotka muuttivat historiaa.

The Cleopatras teki Lloyd Llewellyn-Jonesista välittömästi historioitsija, jonka julkaisuja tulen seuraamaan kuin haukka. Haluan lukea kaiken mitä hän julkaisee. Ostolistallani onkin hänen edellinen populaariteoksensa Persians: The Age of Great Kings, jossa hän kertoo Persian imperiumin historiasta ja kulttuurista. En tiedä Persian historiasta myöskään paljoa mitään, lukuunottamatta Aleksanteri Suuren sekoiluja heidän imperiuminsa alueella ja heidän satunnaisia esiintymisiään klassisen Ateenan ja muiden kreikkalaisten polisten historiankirjoissa. Jos Persians on puoliksikaan niin hyvä kuin The Cleopatras, tulee sekin saamaan säihkyvän positiivisen arvosanan.

Dark Heir (C. S. Pacat)

C. S. Pacatin Dark Rise -trilogian ensimmäinen kirja, Dark Rise, on yksi parhaimmista nuorten historiallisista fantasiasarjoista, jonka olen koskaan lukenut. Minua jännitti kakkoskirjaa odotellessani, koska pelkäsin, ettei se olisi yhtä vaikuttava, jännittävä tai häkellyttävän yllättävä (ykköskirja bamboozled, baffled, surprised and astonished me), mutta ilokseni voin sanoa, että kakkoskirja oli erinomainen. Sarjan hahmoja kehitettiin tyydyttävästi, uudet hahmot solahtivat täydellisesti mukaan tarinan maailmaan ja, jälleen kerran, the ending left me bamboozled and shooketh.

Dark Rise on loistava jatko-osa kaikin puolin, mutta erityisesti pidin siitä, miten erilainen se oli juoneltaan ja miljööltään verrattuna ensimmäiseen kirjaan. Kirjassa seikkaillaan Lontoon sijasta Italiassa, ja se sisältää kiehtovia takaumia hahmojen edellisiin elämiin, uusia ja jännittäviä hahmoja, ja villejä käänteitä, jotka valottivat entisestään tätä synkkää, tuhon partaalla kiikkuvaa maailmaa, sen historiaa ja magiaa. Dark Rise oli myös selkeämmin romanttinen ja, kuten Pacatilta voi odottaa, kirjan romanssit, erityisesti päähenkilöiden Willin ja Jamesin suhde, olivat hyvin tehtyjä ja saivat minut kiljumaan niin mielessäni kuin ääneen. Pacat on mestarillinen fantasiakirjailija ja olen rehdisti sitä mieltä, että Dark Rise -trilogia ansaitsee aseman yhtenä tämän vuosikymmenen parhaimpina fantasiasarjoina.

Dark Rise on läpeensä queer kirja – kaikki Pacatin teokset ovat queer-normatiivisia, eli niissä queer-suhteet ja -ihmiset ovat arkipäivää, eivätkä kohtaa esimerkiksi jatkuvaa syrjintää – vaikka sijoittuukin historialliseen Englantiin. On hauskaa lukea historiallista fiktiota, jossa queer-henkilöt voivat vain olla ja toimia ilman, että heidän juonensa pyörivät syrjinnän, vainojen tai heidän rakkautensa piilottelun ympärillä. Näille tarinoille on paikkansa, luonnollisesti, mutta välillä minusta on kivaa, näin queer-ihmisenä, lukea historiallista fantasiaa, jossa hahmot elävät queer-normatiivisessa kuplassa.