Musikaalit – loistava adaptaatio, rakkain sankaritar, itkettävä biisi ja paljon muuta

Rakastan musikaaleja. Olen aina rakastanut musikaaleja. Kasvoin Disneyn animaatioilla ja aloin nuorena tyttönä katsoa musikaalielokuvia. Ensimmäisiä suosikkejani olivat muun muassa Moulin Rouge, Mamma Mia ja Sweeney Todd. Teini-ikäisenä rakastuin vuoden 2012 Les Misérables -elokuvaan ja sukelsin Broadwayn, West Endin ja musikaaliteatterin värikkääseen, kiehtovaan maailmaan. Aloin tutustua vanhoihin ja uusiin musikaaleihin leffa-adaptaatioiden, lavafilmatisointien ja soundtrackien kautta, ja seurasin intohimoisesti uusia produktioita suosikkimusikaaleistani ja unelmoin epätoivoisesti siitä, että jotenkin pääsisin näkemään ne. Nämä unelmat eivät tietenkään toteutuneet, koska asun Suomessa eikä minulle ollut (eikä ole vieläkään) mitenkään mahdollista lennellä Jenkkeihin katsomaan Broadway-esityksiä. No, ei voi mitään.

Musikaalit ovat mielestäni yksi parhaimmista tarinankerronnan muodoista. Rakastan hyviä tarinoita ja rakastan musiikkia, ja kun joku nerokas ja taitava ihminen yhdistää nuo kaksi asiaa, tuloksena on taikaa. Pidän värikkäistä ja räiskyvistä ja hauskoista musikaaleista, joissa on eeppisiä tanssikohtauksia ja lähes fantasianpuolelle menevää kuvastoa, mutta pidän myös musikaaleista, jotka ovat ankeita, synkkiä, dramaattisia ja riipaisevia. Musikaalit mielletään aivan liian helposti heppoisiksi ja hassuiksi tarinoiksi vailla todellista syvyyttä. Jo tämä teksti osoittaa kuinka monenlaisia tarinoita musikaalit voivat kertoa ja tämä nyt on pelkästään hassu postaus blogissa, jota lukee kourallinen ihmisiä silloin tällöin. Musikaalit voivat olla ihan mitä tahansa – sky's the limit.

1. Paras musikaali

Andrew Lloyd-Webberin The Phantom of the Opera on syystäkin yksi maailman rakastetuimmista musikaaleista. Siinä on kaikki kohdillaan – musiikki on lumoavaa, hahmot ovat ikimuistoisia, puvustus kaunista ja vibat ihana sekoitus goottilaista romantiikkaa, kauhua ja tragediaa. Phantomissa on kuitenkin myös komiikkaa (oopperan johtajat ja Carlotta-diiva pitävät tästä huolen), eli kyseessä ei ole silkkaa synkkyyttä alusta loppuun. Tutustuin Phantomiin ensimmäistä kertaa lapsena, kun katsoin vuoden 2004 leffa-adaptaation. Se ei ole ehkä ihan se adaptaatio, jonka Phantom ansaitsee, mutta olen sille ikuisesti kiitollinen siitä, että se esitteli minulle Christine Daaén, Kummituksen, Raoulin ja heidän kieroutuneen kolmiodraamansa tarinan ja musiikin. Todellinen Phantom-hulluuteni kuitenkin alkoi vasta teini-ikäisenä, kun törmäsin musikaalin 25-vuotiskonserttiin, jossa pääosia esittävät Ramin Karimloo, Sierra Boggess ja Hadley Fraser. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin musikaalin biisit kokeneiden musikaalinäyttelijöiden laulamina ja muistan kuinka mykistynyt olin. Siitä lähtien, se on ollut suosikkimusikaalini. Phantom on myös harvoja musikaaleja, jonka olen nähnyt livenä lavalla, kerran Lontoossa ja kerran Helsingissä. 

2. Paras naispäähenkilö

The Phantom of the Operan Christine Daaé! Minusta tuntuu välillä, että monet, jopa Phantomia rakastavat musikaalifanit, sivuuttavat Christinen hahmon ja keskittyvät musikaalista puhuessaan vain itse Kummitukseen. Tämä on turhauttavaa, koska Christine on, ainakin minun mielestäni, koko musikaalin sydän. Tarinan juonta liikuttavat eteenpäin niin hänen valintansa ja tunteensa, kuin tavat, joilla muut reagoivat häneen. Ilman häntä, tarinaa ei olisi. Christine on mielestäni kiehtova hahmo, koska hän on kykeneväinen syvään empatiaan, jopa hirveyksiä tehneitä ihmisiä kohtaan, näkee kauneutta rumuudessa, on yksinäinen siitä huolimatta että häntä ympäröivät ihmiset ja kaksi miestä palvovat näntä, ja koska hän on, no, hieman outo. Hän puhuu kummituksista, enkeleistä, näkymättömistä opettajista ja sen sellaisesta. Hän elää pää pilvissä, mutta ajautuu kauhutarinan sankarittareksi. Hän päihittää hirviön rakkaudella, ei voimalla, ja voittaa lempeytensä avulla vapautensa. Christine on nuori ja heiveröinen olematta kuitenkaan pelkkä karikatyyrinen neitonen hädässä: minusta musikaalissa tavoitetaan hyvin se, miten monet eri asiat tekevät Christinen herkäksi Kummituksen manipuloinnille ja miten hän ajautuu tämän pariin kerta toisensa jälkeen. Christine on haavoittuvainen, hellä ja herkkä, mutta hän ei ole sen takia huono hahmo. Oheisessa kuvassa on Harriet Jones Christinenä (fun fact: näin Jonesin lavalla kun kävin katsomassa Phantomin Lontoossa!)

3. Paras miespäähenkilö

Arvoin pitkään Les Misérablesin Jean Valjeanin ja The Phantom of the Operan Kummituksen välillä, mutta lopulta kallistuin, ihan hivenen, Jean Valjeanin puolelle. Valjean ei ole suosikkihahmoni Les Misérablesista (kirjasta tai musikaalista), mutta hän on ehdottomasti yksi tarinan vaikuttavimmista ja parhaiten rakennetuista hahmoista. Hänen kehityksensä väkivaltaisuuteen taipuvaisesta, vihaisesta ja katkerasta miehestä rakastavaksi isäksi ja empaattiseksi hyväntekijäksi on upeasti toteutettu ja aina koskettava, huolimatta siitä kuka häntä esittää. En voi vastustaa tarinoita ihmisistä, jotka itsepintaisesti yrittävät parantaa tapansa ja tulla paremmiksi ihmisiksi, tai kärttyisistä, uupuneista ja maailman nujertamista miehistä, jotka päätyvät adoptoimaan lapsen ja oppivat rakastamaan heitä kasvattaessaan ja varjellessaan. Valjeanin ja Cosetten suhde on suloinen, mutta ei ongelmaton. Päättäessään aloittaa uuden elämän, Valjeanista ei tule hetkessä virheetöntä. Hän ei ole täydellinen – hän tukahduttaa Cosetten suojelevaisuudellaan eikä kerro tälle totuutta monistakaan asioista – mutta kukaan ei voi väittää etteikö hän palvoisi adoptiotytärtään ja haluaisi tämän parasta. Kuten kaikki Les Misérablesin maailman hahmot, Valjean on yksi yhteiskunnan kurjista ja hylätyistä. Hänen tarinansa on karmaiseva muistutus siitä miten 1800-luvun Ranska talloi arvottomina pitäminään ihmisiä. Haluan kuitenkin huomauttaa, etteivät Valjeanin kärsimykset heijasta vain menneen aikakauden kipukohtia vaan myös meidän oman aikakautemme poliisiväkivaltaan ja vankien julmaan kohteluun liittyviä ongelmia. Les Misérables on yhä, valitettavasti, samaistuttava ja relevantti tarina. Kuvassa on Ramin Karimloo Jean Valjeanina.

4. Ihana miessivuosa

Vastaan tähän häpeilemättä ryhmällä ihania mieshenkilöitä. Les Misérablesin Les Amis de l'ABC, eli tuttavien kesken Barrikaadipojat, ovat kaikki minulle hyvin rakkaita (huom. en laske Mariusta tähän ryhmään, koska alkuperäisteoksessa hän ei ole oikeastaan yksi barrikaadipojista) huolimatta siitä, että musikaalissa suurin osa heistä saa vain muutaman vuorosanan siellä täällä. Enjolras, heidän johtajansa, on heistä olennaisin ja näkyvin hahmo, mutta emme saa unohtaa ryhmän muita poikia; Combeferrea, Courfeyracia, Grantairea, Feuillya, Jehania, Bossuetia, Jolya ja Bahorelia. Henkilökohtaisesti heistä rakkain minulle on Grantaire, idealistien kanssa hengaileva kyyninen juoppo, joka ei omaa muiden optimismia mutta on heidän joukossaan, koska rakastaa heitä – erityisesti heidän johtajaansa. Vuonna 1832 tapahtuva osio Les Misérablesista on suosikkini paljolti juuri Barrikaadipoikien takia. Rakastan heidän haluaan muuttaa maailmaa ja heidän upeita biisejään (ABC Café / Red and Black ja Do You Hear the People Sing? ovat varsinaisia bangereita) ja heidän traaginen loppunsa särkee minut joka kerta. Joka ikinen kerta. Oheisessa kuvassa on barrikaadin poikia vuonna 2012 julkaistusta leffa-adaptaatiosta (upea leffa, yksi suosikeistani). Punatakkinen, punaista lippua heiluttava blondi on Aaron Tveitin upeasti esittämä Enjolras. Hän on ehdottomasti yksi leffan kohokohdista.

5. Ihana naissivuhahmo

Lin-Manuel Mirandan moderni klassikko, Alexander Hamiltonista, Yhdysvaltojen ensimmäisestä valtiovarainministeristä, kertova Hamilton on täynnä upeita hahmoja. Eliza, Alexanderin vaimo, on suosikkihahmoni, mutta en voi höpötellä hänestä tässä, koska sanoisin, että hän on musikaalin naispääosa. Siispä käytän tämän tilaisuuden puhuakseni Elizan isosiskosta, upeasta, sanavalmiista ja nokkelasta Angelica Schuylerista, jota esitti alkuperäisessä Broadway-produktiossa Renée Elise Goldsperry, joka voitti roolityöstään Tony-palkinnon. Pidän Angelicasta kovin, koska hän on verbaalisesti yksi musikaalin nokkelimmista hahmoista (hänen soolonsa Satisfied on upea ja ihan hiton hankala laulu laulaa – nostan hattuani kaikille niille leideille, jotka siihen pystyvät), ja pragmaattinen ja älykäs nainen, joka tietää miten maailma toimii ja on valmis uhramaan unelmansa ja romanttiset haaveensa vakaan tulevaisuuden ja perheensä hyvinvoinnin vuoksi. Angelica on aina perheensä tukena. En pysty samaistumaan häneen kovinkaan usein, koska hän on paljon rohkeampi, itsevarmempi ja coolimpi kuin minä, mutta tähän perherakkauteen pystyn samaistumaan. Oheisessa kuvassa Goldsperry Angelicana!

6. Musikaali, joka saa minut aina hymyilemään

Ehdottomasti Mamma Mia! En ole nähnyt musikaalia koskaan lavalla, mutta rakastan kahta Mamma Mia -elokuvaa. Ensimmäisen olen katsonut varmaan sata kertaa ja osasin sen aikoinaan lähes ulkoa, koska luupitin soundtrackia tauotta. Se on ehdoton hyvän mielen elokuva – kukapa ei piristyisi nähdessään Meryl Streepin juoksentelemassa kauniilla kreikkalaisella saarella kera ystäviensä tai Sophien kolmen isän joraamassa, toinen toistaan kömpelömmin (tästä tulikin mieleeni, että minua ilahduttaa se, miten Mamma Mia viestii, ettei kenenkään tarvitse hävetä sitä, ettei osaa laulaa tai tanssia, koska sillä ei ole väliä, vaan tärkeintä on pitää hauskaa ja eläytyä!)? Kakkosleffa on myös riemukas tapaus, vaikkakin paikoittain hyvin haikea ja itkettävä (kuka meistä ei herkistynyt My Love, My Life -kohtauksen aikana, kun Donnan henki tulee tyttärensä rinnalle tämän kastaessa lapsensa). Molemmat Mamma Miat tihkuvat elämäniloa ja rakkautta ja hurmaavat katsojansa ensisekunteilla. Erityisesti minua ilahduttaa leffoissa se, miten niissä juhlitaan omapäisiä, ihanan itsenäisiä naisia ja heidän välisiä suhteitaan. Donnan ja Sophien äiti-tytär-suhde on kaunis, mutta ei täysin vailla draamaa, ja Donnan ja hänen Dynamojensa vuosien mittainen ystävyys on kerrassaan riemukasta katseltavaa. En pysty nimeämään toista musikaalia, jossa keskityttäisiin yhtä paljon keski-ikäisten naisten elämään, tunteisiin ja ystävyyteen. Jos kaipaat piristystä, Mamma Miat ovat suositukseni!

7. Musikaali, joka saa minut aina itkemään

Brian Yorkeyn ja Tom Kittin vuonna 2008 ensi-iltansa saanut rockmusikaali Next to Normal on yksi traumaattisimmista tarinoista, jonka olen koskaan – missään muodossa – kokenut. Olen nähnyt musikaalin vaan kämäisinä YouTube-nauhoituksina, mutta sillä ei ole väliä, koska jopa tuo heiluvalla kameralla kuvattu sumea filmi oli tarpeeksi satuttamaan minua sieluani myöten. En tiedä olisinko selvinnyt, jos olisin oikeasti nähnyt sen omine silmineni edessäni. Ei kiitos, soundtrackin kuunteleminen riittää minulle. Next to Normal on riipaiseva kertomus varsin huonosti voivasta perheestä, mielenterveysongelmista, surusta ja meissä jokaisessa sykkivästä tarpeesta tulla nähdyksi ja kuulluksi. Next to Normalin kamaluus piilee sen juonenkäänteissä, joita en rupea tässä avaamaan, koska haluan, että jokainen voi kokea tuon shokin omillaan, joko nähdessään musikaalin tai kuunnellessaan sen soundtrackin ensimmäistä kertaa. 

8. Biisi, joka saa minut herkistymään

Alison Bechdelin legendaariseen autobiografiseen sarjakuvaan, Hautuukoti (eli Fun Home), perustuvassa musikaalissa Fun Home on kappale, jonka nuori Alison laulaa kohdatessaan ensimmäistä kertaa avoimen ja ylpeän butch-lesbon. Ring of Keys on kaunis biisi sanoiltaan ja melodialtaan, ja vangitsee täydellisesti tuon hämmennyksen, riemun, rakkauden ja ihastuksen sekaisen tunteen, jonka moni meistä on joskus kokenut kohdatessamme ihmisen, joka on samanlainen kuin me tai sellainen, jollainen haluaisimme olla. Se, miten nuori Alison päättää laulun toistamalla useaan otteeseen sanat "I know you" saa minut aina herkistymään – Ring of Keys on upea kunnianosoitus roolimalleille ja representaation elähdyttävälle voimalle. Spotifysta löytyvän soundtrackin versio kappaleesta on hyvä, mutta jos haluat kokea laulun voimakkaimmillaan, tsekkaa YouTubesta Sydney Lucasin esitys Tony-gaalassa. Huikea tyttö! Kuvassa Lucas Tony-gaalassa.

9. Biisi, joka saa minut tanssimaan

Wickedin miespääosan, Fiyeron, letkeä ja hauska Dancing Through Life. Jo biisin nimi vaatii minua antamaan sen vastaukseksi tähän kysymykseen, onhan kyseessä kappale, jonka koko pointti on kannustaa ihmisiä tanssimaan halki elämän, olemaan välittämättä muiden mielipiteistä ja nauttimaan joka hetkestä. Kuuntelen lähinnä alkuperäisen produktion Fiyeron, Norbert Leo Butzin, versiota Dancing Through Lifesta, mutta myös Aaron Tveitiltä löytyy YouTubesta hyvä versio. Myös uuden Wicked-leffan Jonathan Baileyn laulama versio on aika jees! Kuvassa Jake Boyd Fiyerona tanssittamassa Carrie St. Louisin esittämää Glindaa. Valitsin kuvan lähinnä sen takia, että siinä Fiyeron legendaariset kermanväriset pöksyt pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Wicked-elokuvan suurin rikos oli se, ettei Jonathan Baileyta laitettu tanssahtelemaan kermaleggareissa. Häpeällistä.

10. Loistava leffa-adaptaatio musikaalista

Chris Columbuksen ohjaama Rent! Jonathan Larsonin Rent on yksi musikaalien historian rakastetuimmista tarinoista, joten Columbuksen adaptaatiolla oli eittämättä aikamoiset paineet onnistua. Mielestäni hän onnistui mainiosti, siitä huolimatta, että hän pätki monet pienemmät biisit – omanlaisensa välispiikit – pois. Hänen elokuvansa kunnioittaa Rentin sielua ja sydäntä, ja se on adaptaatiossa, loppujen lopuksi, kaikkein tärkeintä. Mahtavaa on myös se, että hän sai niin monta musikaalin alkuperäistä näyttelijää mukaan leffaansa (mm. Anthony Rapp ja Adam Pascal uusivat roolinsa Markina ja Rogerina!). Rent on yksi suosikkimusikaaleistani – Larsonin kertoma tarina on kaunis kunnianosoitus yhteisölle, löydetylle perheelle, rakkaudelle ja boheemille elämälle, ja hänen musiikkinsa on lumoavaa ja hahmonsa ovat rakastettavia ja ihanan inhimillisiä – ja tutustuin siihen juuri Columbuksen leffan kautta. Rakkauteni elokuvaa ei kuitenkaan perustu vaan nostalgiaan ja kiitollisuuteen; se on yksinkertaisesti mahtava leffa.

11. Huono leffa-adaptaatio musikaalista

Vuoden 2019, Tom Hooperin ohjaama Cats ei ollut pelkästään huono adaptaatio rakastetusta musikaalista vaan kaikin puolin karmaiseva elokuva. En ole Cats-musikaalin suuri fani – en ole koskaan nähnyt sitä lavalla tai erityisesti kuunnellut sen soundtrackia – mutta olin kaikkien tarinan fanien puolesta järkyttynyt ja vihainen. He, ja tämä klassikkomusikaali, ansaitsivat parempaa. Catsissa erityisesti minua häiritsi se, miten tarinan kissat oli toteutettu. Sen sijaan, että tekijät olisivat syleilleet maskeerauksen ja puvustuksen taikaa, päättivät he luoda tietokoneilla mitä irvokkaimpia ihmiskissahybridejä, jotka saivat katsojan ihon kananlihalle. En syytä animaattoreita tai erikoistehosteammattilaisia – he tekivät vain mitä käskettiin – vaan heitä, joiden loistoidea tämä toteutustapa oli. On huvittavaa, että Tom Hooper on ohjannut sekä yhden parhaimmista (Les Misérables) että yhden huonoimmista musikaaliadaptaatioista. En halua koskaan enää nähdä tätä elokuvaa. 

12. Aliarvostettu musikaali

Stephen Sondheim on yksi musikaalihistorian rakastetuimmista ja arvostetuimmista säveltäjistä ja kirjoittajista, ja hyvästä syystä. Hän oli nero. Hän kirjoitti ja sävelsi monta jättihittiä, esimerkiksi Sweeney Toddin, Companyn, West Side Storyn (tätä hän ei säveltänyt, mutta hän oli mukana kirjoittamassa laulujen sanoituksia!) ja Into the Woodsin. Suosikkini häneltä on Assassins, musikaali miehistä ja naisista jotka joko murhasivat tai yrittivät murhata Yhdysvaltojen presidentin. Assassins ei ole hänen suosituin musikaalinsa ja herätti aikanaan paljon närkästystä ja järkytystä hämmentävän premissinsä takia, mutta mielestäni se on varsin nerokas kertomus Yhdysvaltojen historian pahiksista, heidän motiiveistaan ja siitä, mitkä asiat Yhdysvaltojen yhteiskunnassa ajoivat heidät veritekoihin. Heistä ei tehdä sankareita – kyseessä ei ole, kuten monet aikoinaan pelkäsivät, pro-salamurhaaja musikaali – mutta heidät esitetään mustavalkositen hirviöiden sijasta monimutkaisina ihmisinä. Näin Assassinsin Lontoossa pienessä Menier Chocolate Factory -teatterissa, jonka pimeässä, pienessä salissa näyttelijät olivat aivan muutaman metrin päässä minusta ja istuivat vuorojaan odotellessaan katsojien joukossa. Salin intiimi tunnelma vain korosti musikaalin voimakkuutta ja musiikin lumoa. Katsoja oli osa tarinaa, osa lavaa ja hahmot puhuttelivat meitä ja katsoivat meitä silmiin. Upea kokemus.