The Sabrina Carpenter "Short n' Sweet" Book Tag (Original)

Tänään on jälleen aika itse tekemälleni book tagille, jonka inspiraationa oli, tällä kertaa, Sabrina Carpenterin uusin levy Short n' Sweet. 

Olen ollut Carpenterin fani vasta vähän aikaa, mikä ei kenties ole ihme, koska hän pamahti globaaliin maineeseen vasta ihan muutaman vuoden sisällä. En usko, että kukaan internetissä tänä kesänä ollut pystyi välttämään tuota pophelmeä, Espressoa, tai sitä seurannutta jättihittiä Please Please Please. Carpenterin musa iskee perinteistä poppia rakastavaan puoleeni. Short n' Sweet on levy täynnä tunnetta, huumorilla käsiteltyä surua, häpeilemätöntä himoa ja itsevarman nuoren naisen sanailua. Carpenterin biisit ovat hyvin omakohtaisia, ja minusta on hauskaa, miten hän häntä satuttaneiden lisäksi iskee verbaaliset kyntensä välillä myös itseensä. Levyssä on hyvin itsetietoinen fiilis. Kun levy julkaistiin, kuuntelin sen varmaan viitisen kertaan heti ensimmäisenä päivänä. 

HUOM! Kysymys 11 sisältää spoilereita Lisa Jewellin teoksesta Yöhön kadonnut.

1. "I heard you're back together and if that's true / You'll just have to taste me when he's kissing you / If you want forever, I bet you do / Just know you'll taste me too" – Taste: A book you will always compare other books of that genre to. / Kirja, johon tulet aina vertailemaan muita saman genren kirjoja.

Holly Jacksonin The Reappearance of Rachel Price on täydellinen nuorten rikos/mysteeri-romaani. Se on koukuttava, jännittävä ja sisältää aidosti loistokkaita käänteitä. Luin kirjan parissa päivässä koska en fyysisesti kyennyt lopettamaan sivujen kääntelemistä. Paasasin äidilleni aina kun jotain uutta tapahtui ja kun sain kirjan loppuun, ryntäsin kertomaan hänelle miten tarina päättyi. Holly Jackson on ehdottomasti nuorten mysteerikirjallisuuden huippua ja vertailen muita genren teoksia aina hänen kirjoihinsa, erityisesti The Reappearance of Rachel Priceen, mutta myös Kiltin tytön murhaopas -trilogiaan.

2. "Heartbreak is one thing, my ego's another / I beg you, don't embarrass me, motherfucker" – Please Please Please: A book you are looking forward to and cannot bear the idea of being wrong about. / Kirja, jota odotat kovasti ja josta et kestäisi olla väärässä.

En malta odottaa, että saan V. E. Schwabin romaanin Bury Our Bones in the Midnight Soil käsiini! Kirja julkaistaan vasta ensi vuonna ja tiedän siitä vain sen vähäisen mitä Schwab on meille paljastanut: se on vuosisatoja kattava romaani toksisista lesbovampyyreista. Täydellistä. Ajatus, että inhoaisin sitä ja että kaiken odottamisen jälkeen se olisikin pettymys on kerrassaan hirveä. En tiedä mitä tekisin jos niin tapahtuisi.

3. "You should stay in my good graces / Or I'll switch it up like that, so fast / Cause no one's more amazin' / At turnin' lovin' into hatred" – Good Graces: A book/series you loved but started hating. / Kirja/sarja, jota rakastit mutta jota aloit vihata.

Giles Kristianin Lancelot alkoi todella hyvin. Se oli odottanut hyllyssäni vuosiani ja kun lopulta aloin lukemaan sitä, olin valmis eeppiseen historialliseen, magialla höystettyyn tarinaan kuningas Arthurin uskollisimmasta ritarista, tämän ja kuninkaan ystävyydestä, sekä Lancelotin ja Guineveren kielletystä rkakaudesta. Mitä sain oli periaatteessa noita asioita, mutta en voinut nauttia siitä, koska uuvuin ylenpalttiseen kirjoitustyyliin, seksistisesti kirjoitettuihin naishahmoihin ja siihen miten kirja oli lähinnä miehiä tekemässä miesasioista miehekkäästi toisten miesten kanssa. Kun lopulta tahmoin kirjan loppuun olin kiukkuinen mutta myös huojentunut, koska se oli vihdoin ohi.

4. "We were going right, then you took a left / Left me with a lot of shit to second-guess / Guess I'll waste another year wonderin' if" – Sharpest Tool: A book that left you confused. / Kirja, joka oli ihan todella hämmentävä.

Mia Myllymäen Kirosielu, rajanhaltia oli hämmentävä teos, mutta mitä parhaimmalla tavalla. Kirja kertoo Peijasta, kylänsä tukipilarista ja voimanaisesta, joka lähtee sodan alkaessa taistelemaan Suomen sekä ennen kaikkea kylänsä väen puolesta. Vuosia myöhemmin, hän palaa muistinsa menettäneenä ja kuihtuneena kotiin. Mitä hänelle tapahtui? Kirosielu, rajanhaltia on kauhuromaani, historiallinen kertomus, tarina vahvoista naisista ja sukupuoliroolien myllerryksestä, sekä oodi maaseudulle ja villille luonnolle. 

5. "You've lost all your common sense / What a coincidence" – Coincidence: A book with an unreliable narrator. / Kirja, jossa on epäluotettava kertoja.

Shin Kyung-Sookin suuresti arvostettu teos Pidä huolta äidistä on koskettava ja mielenkiintoinen katsaus siihen, miten sama ihminen voi olla eri ihmisten silmissä aivan erilainen. Eräänä päivänä perheen uuttera ja ikiuskollinen äiti, So-nyo katoaa, ja tämän lapset ja aviomies yrittävät parhaansa mukaan löytää hänet. Mitä enemmän he puivat äidin elämää läpi ja miettivät omaa suhdettaan So-nyoon, sitä selvemmäksi tulee, ettei kukaan heistä tainnut todella tuntea So-nyota. Lapsille So-nyo oli vain äiti, aviomiehelle vain vaimo. Mutta mitä muuta So-nyo oli? Millaisia salaisuuksia hänellä oli?

6. "Said you're not in my time zone, but you wanna be / Where art thou? Why not uponeth me?" – Bed Chem: A book featuring a couple who is separated. / Kirja, jossa on pariskunta, jonka on pakko olla erillään.

Akhilleus Tatioksen, antiikin kreikkalaisen romaanikirjailijan, teos Leukippe ja Kleitofon on rakkaustarina, jossa pääpari ajautuu jatkuvasti erilleen mitä eriskummallisimpien juonenkäänteiden takia. Kleitofonin ja Leukippen rakkauden tiellä on merirosvoja, uhrirituaaleja, haaksirikkoja, sotia, orjakauppaa ja vaikka mitä muuta. Jos tykkäät hupaisista ja kommelluksia täynnä olevista rakkausromaaneista ja olet myös kiinnostunut antiikin Kreikan maailmasta, tsekkaa tämä teos! Sivuilta löytyy myös mielenkiintoisia pohdintoja seksuaalisuudesta, taiteesta ja elefanttien lisääntymistavoista.

7. "Say you can't sleep, baby, I know / That's that me espresso" – Espresso: A book that kept you up all night reading. / Kirja, jota luit myöhään yöhön.

Luin Elizabeth Gilbertin pääosin 1940-luvun New Yorkiin sijoittuvan romaanin Tyttöjen kaupunki muutamassa päivässä. Luin sitä myöhään illalla, kuumeisena halusta päästä tarinan loppuun ja saada selville mitä kaikkea kirjan ihanan rosoinen päähenkilö Vivian koki elämässään. Tyttöjen kaupunki oli muutenkin kuin kuppi mitä piristävintä espressoa: se oli viihdyttävä, kepeä mutta aito, hauska ja menevä.

8. "You're so dumb and poetic / It's just what I fall for, I like the aesthetic" – Dumb & Poetic: A book that seems all deep and profound but is actually just dumb. / Kirja, joka vaikuttaa syvälliseltä ja hienostuneelta, mutta on tosiasiassa aika typerä.

En voi vastata tähän millään muulla kirjalla kuin Antti Röngän esikoisromaanilla Jalat ilmassa. Jotta tämä ei olisi pelkkää parjausta, myönnän, että kirjassa tuodaan ihan hyvin esille, miten kauaskantoiset jäljet koulukiusaamisella on. Se puoli kirjassa on hyvin tehty. Kaikki muu? Ei niinkään. Röngän teksti on tekotaiteellista ja paikoittain naurettavaa (muistakaamme ikuisesti tuo kohta, jossa hän vertasi erektio-ongelmia WTC-tornien terroristi-iskuihin), hänen naishahmonsa ovat onttoja nukkeja joiden ainut tehtävä on joko härnätä miespääosaa tai tulla tämän pelastamaksi, ja kirjan päähenkilö Aaro on raivostuttava snobi.

9. "Jesus, what's a girl to do? / This boy doesn't even know the difference between 'there', 'their' and 'they are' / Yet, he's naked in my room" – Slim Pickins: A book with bad writing that you still liked. / Kirja, joka on kirjoitettu huonosti, mutta josta silti pidät.

Victor Dixenin huippusuositun vampyyriksi muutetun Aurinkokuninkaan hallitsemaan historialliseen Ranskaan sijoittuva Pimeyden hovi (sarjan ensimmäinen osa) oli hieman tönkösti kirjoitettu. Ehkä kyseessä on vain epätäydellinen käännös, tai Dixenin teksti on ihan alunperinkin hetkittäin hieman kömpelöä. Mutta huolimatta tukalista huutomerkeistä ja joskus huvittavan yliampuvista kauhuelementeistä, viihdyin kirjan parissa ja aion ehdottomasti jatkaa kakkososaan.

10. "You make me wanna make you fall in love / Oh, late at night, I'm thinking bout you" – Juno: A book featuring a whirlwind romance. / Kirja, jossa on päätähuimaava rakkaustarina.

Bea Fitzgeraldin uusin teos The End Crowns All kertoo Trojan sodan tarinan Troijan prinsessan ja papittaren Cassandran ja Spartasta Troijan prinssin mukana karanneen Helenin näkökulmasta. Tämä romanssi ei kuitenkaan keskity, kuten voisi olettaa, Heleniin ja komeaan prinssi Parikseen, ehei. Kirjan pääpari ovat Cassandra ja Helen, jotka alkuun inhoavat toisiaan (varsin hyvistä syistä) mutta päätyvät työskentelemään yhdessä pelastaakseen Troijan sen vääjäämättömältä tuholta. Naisten taistellessa kohtaloa ja jumalia vastaan, he rakastuvat.

11. "I've never seen an ugly truth that I can't bend / To something that looks better / I'm stupid but I'm clever / Yeah, I can make a shitshow look a whole lot like forever and ever" – Lie to Girls: A female character who ignores all the warning signs. / Naishahmo, joka jättää kaikki varoitusmerkit huomiotta.

Lisa Jewellin Yöhön kadonnut on kertomus Tallulahista, joka katoaa. Sen lisäksi, että kirjassa selvitellään mitä Tallulahille tapahtui sinä yönä kun hän lähti juhliin eikä koskaan palannut, kirja syventyy Tallulahin ja tämän poikaystävän (lähinnä henkisesti) väkivaltaiseksi muuttuvaan suhteeseen. Tallulah yrittää pitää suhteen elossa, koska Zach on kaikkien mielestä niin mukava ja koska heillä on yhteinen lapsi. Tallulah ei kuitenkaan ole ainut, joka ei ota varoitusmerkkejä huomioon. Minua piinasi lukea, kuinka Tallulahin äiti ei anna itsensä huomata Zachin käytöksen inhottavia puolia tai sitä miten Tallulah yrittää vetäytyä parisuhteestaan. Kirja on minusta todella riipaiseva kuvaus parisuhdeväkivallasta.

12. "Don't smile because it happened, baby, cry because it's over" – Don't Smile: A book/series that wrecked you when it ended. / Kirja/sarja, jonka lukeminen loppuun musersi sinut.

Luin tänä vuonna Takahiro Arain upean manga-adaptaation Victor Hugon Kurjat-romaanista, joka on lempparikirjani ikinä. Luin sarjan kahdeksan volyymia kahdessa päivässä – kolme ensimmäisenä ja loput seuraavana päivänä. Kun pääsin kahdeksannen volyymin viimeisille sivuille, olin emotionaalisesti höykytetty, tarinan intensiivisyydestä uuvahtanut ja, kuten aina, täynnä tunteita tästä kauniista, upeasta tarinasta. Vietin loppupäivän jonkinlaisessa faniushuurussa. 

Marvel – suosikkisankari, paras leffa, aliarvostettu TV-sarja ja paljon muuta

Rupesin yksi päivä ajattelemaan pitkästä aikaa Marvelin supersankarielokuvia ja -sarjoja – fanitukseni oli aikoineen todella intensiivistä, ja vaikka olen yhäkin fani, en ole enää aivan niin syvällä Marvel-kuopassa kuin joskus olin – ja mieleni alkoi tehdä höpötellä Marvelista enemmänkin. Tämä lähes kohtuuttoman pitkäksi venähtänyt postaus on noiden pohdintojen tulos. Luvassa on pohdintojani mm. MCU:n leffoista, sarjoista, hahmoista ja ikimuistoisista hetkistä.

Hope you enjoy!

1. Paras mieshahmo?

Kapteeni Amerikka eli Steve Rogers! Marvel-fanitukseni alkoi siitä, kun ystäväni käski minun katsoa Captain America -elokuvat, koska hän oli varma, että tykkäisin niistä. Hän oli oikeassa. Steven tarina on kiehtova: hän oli sairaalloinen, kiusattu nuori mies, joka valittiin kuitenkin urhean sydämensä takia edustamaan Yhdysvaltoja maansa ensimmäisenä supersotilaana. 

Hän on herra patriootti, mutta toisaalta hän on alusta asti hahmo, joka edustaa realistisen Amerikan sijasta sitä, mitä Amerikka esittää olevansa, sitä mitä Amerikka haluaisi olla. Jo ensimmäisessä elokuvassaan Steve toimii oman päänsä mukaan ja uhmaa instituutioita, jotka koettavat hallita häntä, ja elokuvien edetessä, hän jopa irtisanoutuu roolistaan Yhdysvaltojen kansikuvapoikana. Hän pitää kiinni niistä arvoista, jotka tekivät hänestä Kapteeni Amerikan – vapaudesta, reiluudesta ja ihmisen oikeudesta päättää omasta elämästään – mutta tehdessään näin, hän asettuu Yhdysvaltoja vastaan, koska vaikka Yhdysvallat väittää olevansa vapauden ja tasa-arvon maa, se ei todellisuudessa ole sitä.

Steven kapinallisuus on aina viehättänyt minua, kuten myös se, miten kaoottinen hän on – ei samanlaisella, räsikyvällä tavalla kuin Tony Stark, mutta omalla tavallaan. Pidän Stevessä myös hänen uskollisuudestaan ja siitä, miten pitkälle hän menee suojellakseen niitä, jotka hänen mielestään sitä tarvitsevat. Steven rakkaus Buckya kohtaan ajaa hänet jopa taistelemaan Kostaja-tovereitaan vastaan. Traagisten asioiden ystävänä tykkään luonnollisesti myös siitä, miten hänet repäistään pois hänen omasta maailmastaan ja herätetään aikakautena, joka on hänelle täysin vieras, jossa lähes jokainen jonka hän on koskaan tuntenut on kuollut. Leffat eivät koskaan pureutuneet tähän teemaan ihan niin paljon kuin olisin toivonut, mikä on valitettavaa. En myöskään ollut Steven tarinan päätöksen suuri fani: minä ajattelin aina, että Steven tarina kertoi siitä, miten hän oppii elämään nykyajassa, muodostaa uusia suhteita ja, kuten Peggy neuvoo häntä tekemään The Winter Soldier -elokuvassa, aloittaa alusta, joten se, että hän vain palasi menneisyyteen Peggyn luo, tuntui jotenkin, en tiedä, antiklimaattiselle. Mutta ei siitä sen enempää. Steve on ihana.

2. Paras naishahmo?

Upean Hayley Atwellin esittämä Peggy Carter! Peggy on ollut minulle aina todella rakas, aina siitä hetkestä asti kun ensimmäisen kerran näin hänet TV-ruudullani. Rakastan Peggyn nasevaa huumoria, jalat maassa -asennetta, itsepäisyyttä ja sitä, miten hän ei suostu jäämään mieskollegoidensa varjoon vaan vaatii ansaitsemansa kunnioituksen. Suosikkilainaukseni häneltä on Agent Carter -sarjan ykköskauden finaalijaksosta, kun hän sanoo kollegalleen Danielille tämän kysyttyä miten Peggy sietää sitä, että ihmiset eivät koskaan ota häntä vakavasti: "I know my value. Anyone else's opinion doesn't really matter." Voin vain toivoa, että olisin joskus yhtä itsevarma kuin Peggy tuona hetkenä.

Peggy on täysi badass, mutta hän on myös uskollinen, kovia kokenut ja kipakkuudestaan huolimatta ystävällinen. Hänellä on leffoissaan ja TV-sarjassaan monia loistavia ystävyyssuhteita ja romansseja. Rakastan erityisesti hänen eriskummallista ystävyyttään Howard Starkin kanssa (ja sitä, miten rakkaus Steveen yhdistää heitä) ja hänen ride-or-die -kumppanuuttaan Edwin Jarviksen kanssa. Steven ja Peggyn suhde on traagisuudessaan aika kaunis, vaikka en heitä erityisesti shippaakkaan. Voin kuitenkin arvostaa sitä, miten he auttoivat toisiaan kasvamaan ja kuinka he inspiroivat toisiaan olemaan aina vain parempia. Hayley Atwell on kuvannut Peggyä "tyttöjen tyttönä" ja erityisesti Agent Carterissa tämä puoli hänestä pääsee esille. Sarjasta ei löydy typerää ja turhaa kisailua tai nahistelua naisten välillä, mikä on todella virkistävää! 

Peggy on mainio leffoissa, mutta erityisesti hän pääsee loistamaan kaksikautiseksi jääneessä TV-sarjassa Agent Carter, jossa seurataan hänen elämäänsä ja uraansa toisen maailmansodan jälkeen. Sarjassa on tilaa todella pureutua Peggyn menneisyyteen, tavoitteisiin, ihmissuhteisiin ja luonteeseen, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen, koska leffoissa Peggy jää aina muiden hahmojen varjoon tai jumiutuu Steven rakkauden kohteen rooliin. Hän on oma, itsenäinen hahmonsa ja ansaitsee tulla juhlituksi sellaisena.

3. Aliarvostettu hahmo?

Jane Foster! Jane on aina ollut minulle rakas, aina siitä asti kun näin ensimmäisen Thor-elokuvan. What's not to love? Jane on huikaisevan nerokas, mutta myös nolo nörtti, joka ei ymmärrä miten ihmisten kanssa toimitaan. Hän on urhea, typerän holtiton, herttainen ja ihanan utelias. Pidin Thor-elokuvissa siitä, että hän ei ole action sankaritar, vaan auttaa Thoria pelastamaan maailman älynsä avulla. Hän ei myöskään ole hyperseksualisoitu, vaan pukeutuu ja käyttäytyy kuin normaali ihminen, mikä on virkistävää. Let women be awkward geeks! Myöhemmin hänestä tulee the Mighty Thor, mikä oli hauskaa – Natalie Portmanilla oli varmaan hauskaa päästä vaihteeksi heiluttelemaan Mjölniriä – ja pidin siitä, miten Janen tarina päättyi. Hän pääsee sankaritekojensa ansiosta Valhallaan. Vaikka katsoja jää Love & Thunderin lopussa suremaan Janen kuolemaa, sentään katsojalle jää se lohtu, että Janen elämä jatkuu hänen avaruusviikinkiystäviensä kanssa tuonpuoleisessa ja että jonain päivänä hän tapaa Thorin vielä uudelleen.

4. Paras pahis?

Bucky Barnes eli Talvisotilas on ehdottomasti antagonisteista paras, mutta koska hän on mielestäni enemmän uhri kuin pahis, niin vastaan tähän jollakulla toisella – jollakulla joka on pahis omasta tahdostaan, ei aivopesun ja väkivallan takia. Loki on ehdottomasti Marvelin parhaiten kehitettyjä pahiksia. Hänen matkansa katkerasta pikkuveljestä, joka on valmis tuhoamaan ja tappamaan saadakseen sen, mikä hänen mielestään kuuluu hänelle, antisankariksi, joka jopa uhraa henkensä yrittäessään tuhota koko universumia uhkaavan Thanoksen ja maailmankaikeutta ja multiversumia suojelevaksi jumalaksi on todella hyvin tehty. En ole koskaan ollut mikään suuri Loki-girlie, mutta onhan hän nyt yksi Marvelin parhaimpia antagonisteja, siitä ei ole epäilystä.

5. Paras tiimi?

Guardians of the Galaxy, baby! He ovat aivan hulvaton tiimi ja upea esimerkki hyvin tehdystä found family -dynamiikasta. Jokainen tiimin jäsen on oma, itsenäinen hahmonsa, jolla on omat ongelmansa, unelmansa ja menneisyytensä, ja jokainen kahdenkeskinen, tiimin sisäinen suhde on omalla tavallaan hauska. Grootin ja Quillin hupsu isä/poika-suhde – ihana! Grootin ja Rocketin ikiuskollinen toveruus – love them! Gamoran ja Nebulan kompleksinen sisaruus – sign me up! Guillin ja Gamoran romanssi – loistava, yksi Marvelin parhaita! GOTG-leffat ovat Marvelin viihdyttävimpiä juuri ihanaisen tiimin takia.

6. Paras elokuva?

Ehdottomasti Captain America: The Winter Soldier. The Winter Soldier – tai Talvisolttu, kuten yleensä sitä kutsun – on Marvelin mestariteos ja mielestäni heittämällä paras supersankarielokuva ikinä. Leffan hahmot ovat kaikki loistavasti kirjoitettuja ja katsoja pääsee pureutumaan heistä jokaiseen kunnolla, eikä kukaan jää tylsäksi tai yksoikoiseksi. Keskeinen tiimi – Steve, Natasha, Sam, Fury ja Maria – on hauska ja erityisen kiitollinen olen siitä, miten leffa kehittää Natashan ja Steven, kahden hyvin erilaisen sankarin, ystävyyttä. 

Leffan pahikset ovat loistavia – Alexander Pierce on inhottavan aidonoloinen kieroileva poliitikko (sellainen rikas, hyytävä ihminen, joka on niin etuoikeuksiensa suojelema, että hänen kaikki empatiakykynsä ovat kadonneet ja hän tekee kaiken pragmaattisen kylmästi, itsensä ja megalomaanisen ideologiansa vuoksi) ja Talvisotilas itse on traagisten pahisten eliittiä. Steven ja Buckyn suhde on yksi Marvelin parhaiten rakennettuja ja heidän kohtauksensa ovat koko saagan koskettavimpia ja raastavimpia. Talvisolttu todellakin leikittelee katsojan tunteilla – kukapa ei herkistyisi Peggyn ja Steven keskustellessa, Natashan tajutessa että järjestö jota hän luuli palvelevansa ja jonka hän uskoi olevan hänen reittinsä takaisin hyvisten joukkoon onkin läpeensä mätä, tai Steven kieltäytyessä taistelemasta Buckya vastaan ja vannoessa olevansa "with you til the end of the line". Tarvitsen Talvisoltun katsottuani aina ainakin muutaman tunnin toipumisajan.

Talvisoltulla on mielestäni myös hyvää sanottavaa esimerkiksi pelolla hallitsemisen ja vapauden ristiriidasta, teknologian käyttämisestä sodankäytössä ja siitä, kuinka kauas voimme mennä "yleisen hyvän" nimissä. Leffassa on myös pääsankarien ohella ihania hetkiä, kun tavalliset ihmiset – ihmiset ilman supervoimia – tekevät sankaritekoja: Steve ei olisi onnistunut ellei SHIELD:in teknologiapuolen mies olisi kieltäytynyt, jopa aseen piippu niskassaan, laukaisemasta Helicarrier-aluksia tai jos Sharon Carter ei olisi hidastanut Brock Rumlow'ta. Upean tarinan, hahmokehityksen, erikoistehosteiden ja näyttelijäsuoritusten ohella Henry Jackmanin säveltämä musiikki on myös aivan loistokasta. Erityisesti haluan nostaa hattua Talvisotilaan teemabiisille. Tuo kirkuva, narskuva, metallinen melodia on täydellisen hyytävä Talvisotilaan kaltaiselle salamurhaajalle.

7. Paras TV-sarja?

Pitkään olisin vastannut tähän Agent Carterilla, mutta tällä hetkellä minun täytyy sanoa, että Moon Knight on mielestäni Marvelin paras sarja. Moon Knight lumosi minut aivan täysin pähkähullulla meiningillään, kiehtovilla hahmoillaan ja sillä, miten siinä käsiteltiin mielenterveyttä, toipumista ja traumaa. Oscar Isaac tekee upeaa työtä Steven Grantina ja Marc Spectorina (Moon Knight on ehdottomaksi yksi Isaacin parhaimmista roolitöistä), Ethan Hawke on loistava valinta pahikseksi koska hänet tunnetaan lähinnä leppoisemmista rooleista ja May Calamawy loistaa Layla El-Faoulyna. Pidin Moon Knightissä myös siitä, miten erillään se on muusta MCU-tarinankerronnasta: sen voi katsoa ongelmitta vaikka et olisi katsonut ainuttakaan Marvel-elokuvaa. Oli virkistävää saada Marvelilta tarina, joka oli oma, itsenäinen juttunsa. 

8. Aliarvostettu elokuva?

Black Widow! Tämä leffa olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. On rikos, että Marvelilta kesti niin kauan antaa Natasha Romanoffille, yhdelle saagan olennaisimmista hahmoista, hänen oma elokuvansa. Black Widow myös julkaistiin huonoon aikaan: vuonna 2021 oltiin syvällä koronakurimuksessa ja isoin Marvel-buumi oli jo alkanut hidastumaan. Natashan elokuva ei siis saanut mielestäni ansaitsemaansa huomiota. Black Widow on jännittävä ja koskettava toimintaelokuva, jossa käsitellään rankkojakin aiheita (kuten lasten kaappaamista, aivopesua ja tyttöjen pahoinpitelyä), esitellään mielenkiintoisia uusia hahmoja (esimerkiksi ihanainen Yelena Belova) ja syvennetään entisestään Natashan hahmoa ja taustatarinaa. Leffa pureutui mieleen jo ensi hetkiltä: alkufilmi, jossa näytetään välähdyksin Natashan lapsuutta, koulutusta, Red Roomin -toimintatapoja ja sitä, miten he muovaavat, pahoinpitelevät ja alistavat valitsemansa tytöt täydelliksi aseiksi oli kylmäävä. Myös elokuvan keskeinen teema – naiset, joilta riistettiin heidän ihmisyytensä ja oikeutensa tehdä päätöksiä omasta elämästään ja kehostaan, iskevät takaisin ja tuhoavat sen järjestön, joka hyväksikäytti heitä – on mieleenpainuva ja, tässä maailmantilanteessa, hyvin tärkeä.

9. Aliarvostettu TV-sarja?

Nuoresta, supersankareita (erityisesti Captain Marvelia) ihannoivasta Kamala Khanista kertova Miss Marvel oli hauska, kepeä ja menevä seikkailusarja. Jos näin ihmisten puhuvan siitä, sitä usein kehuttiin ja tiedän sen menestyneen ihan hyvin, mutta se ei ehkä silti saanut ihan ansaitsemaansa huomiota – osittain syynä oli tietenkin se, että osa Marvelin "faneista" ei halunnut katsoa tarinaa nuoresta muslimitytöstä, varsinkin kun sarja vielä keskittyi käsittelemään Kamalan suvun historiaa ja kulttuuria. Sigh – rasistiset idiootit ovat kaikkien fandomien, erityisesti suurien sellaisten, ikiaikainen riesa. Kamala on yksi Marvelin viime vuosien hurmaavimpia hahmoja – herttainen, höpsö, innokas fanityttö, joka unelmoi urotöistä ja sankarin urasta. Hänen perheensä, erityisesti hänen vanhempansa, on myös aivan hulvaton.

10. Paras shippi?

Stucky, eli Steve/Bucky ei ehkä ole virallisesti canonia, mutta se on canonia sydämessäni. Steven ja Buckyn suhde on yksi kiehtovimpia koko Marvel-universumissa. He ehtivät olla leffojen aikana lapsuudenystäviä, taistelutovereita, vihollisia, karkulaisia ja vaikka mitä muuta. The Winter Soldier on kaunis supersankariversio Kaunotar ja hirviö -troopista. Steve ei kuuntele kun muut yrittävät saada hänet ymmärtämään, että Bucky ei ole enää pelastettavissa, vaan on valmis uhraamaan henkensä muistuttaakseen Buckylle kuka tämä aikoinaan oli, koska hän tietää, ettei Bucky voi olla kokonaan poissa. How fucking romantic is that?!?! Ja Civil Warissa Steve kääntyy valtiotaan vastaan – Kapteeni Amerikka hylkää Yhdysvallat!! – Buckyn vuoksi, koska, jälleen kerran, hän tuntee Buckyn. Tapahtui heille mitä tahansa, he päätyvät aina toistensa rinnalle. Voisin höpötellä heistä vaikka kuinka pitkään. He ovat yksi fanitushistoriani isoimmista shipeistä.

Canon-pareista suosikkini on Starmora eli Peter Quill ja Gamora. Heidän annetaan kehittyä rauhassa kahden elokuvan ajan ja katsojat pääsevät näkemään miten he etenevät vastentahtoisista ystävistä toistensa luottomiehiksi ja lopulta pariskunnaksi. Heidän loppunsa musersi minut – olin teatterissa Infinity Waria katsellessani aivan kauhuissani he saivat sanottua suruntäyteiset rakkaudentunnustuksensa juuri ja juuri ennen kuin Thanos kidnappasi Gamoran. Traagisesta lopusta huolimatta muistelen tätä paria ja heidän kinasteluaan ja will-they-won't-they -dynamiikkaansa aina lämmöllä. 

11. Kolme ikimuistoista hetkeä

Nämä eivät ole kolme suosikkihetkeäni ikinä kaikista Marvel-jutuista – sellaisten keksiminen olisi aivan liian hankalaa. Nämä kolme kohtausta ovat hetkiä, jotka vain ovat syystä tai toisesta minulle rakkaita tai tärkeitä (osa niistä on surullisia, osa iloisempia). Olen myös tarkoituksella valinnut näihin vastauksiksi kohtauksia tarinoista tai hahmoista joista en muuten tässä postauksessa päässyt puhumaan.

Kohtaus Captain Marvelin lopputaistelussa, jossa Carol Danvers saa voimansa takaisin on upea. Hän ottaa takaisin sen mitä Kreet veivät häneltä – hänen identiteettinsä, nimensä ja kykynsä – ja murtautuu lopullisesti heidän aivopesustaan, syleillen voimiaan ja rooliaan yhtenä universumin vahvimmista olennoista. Brie Larson tekee kohtauksessa loistavaa työtä, kuten myös leffan säveltäjä Pinar Toprak ja erikoistehostevastaavat. Se, miten Carol alkaa hehkua ja säkenöidä voiman virratessa jälleen hänen suoniinsa, on loistokasta katsottavaa. Muistan kuinka hyped olin teatterissa kun näin tuon kohtauksen ensimmäisen kerran. Good times.

WandaVisionin toiseksi viimeinen jakso on kokonaisuudessaan ikimuistoinen, mutta en usko, että tulen koskaan unohtamaan miltä minusta tuntui kun ensimmäisen kerran näin kohtauksen, jossa Wanda lopultakin murtuu ja päätyy luomaan fantasiamaailmansa. Jaksossa käsiteltiin kaikkea mitä Wanda on menettänyt – kotimaansa, vanhempansa, veljensä ja rakastettunsa – ja kun hänen sietokykynsä sitten lopulta mureni hänen seistessään Visionin heille hankkiman tontin edessä, herkistyin tosissani. En syytä häntä siitä, että hänen täytyi paeta todellisuuttaan. Kukapa ei haluaisi kaiken menetettyään elää toisessa maailmassa, vaikka se olisikin valhetta. Upeaa näyttelijäntyötä Elizabeth Olsenilta.

Kolmanneksi kohtaukseksi valitsin Thorin (kultapupuseni) ja Lokin keskustelun hississä elokuvassa Thor: Ragnarök. Thorin ja Lokin suhteen kehitys tulee hissikeskustelun aikana hyvin esille. Loki hämmentyy tajutessaan, ettei Thor enää odota häneltä mitään ja Tom Hiddlestonin kasvoissa näkee sen, että se satuttaa Lokia. Thor puolestaan pystyy olemaan avoin veljelleen ja ilmaisemaan tunteitaan, ehkä juuri siksi, että hän ei enää yritä muuttaa tätä: hän on hyväksynyt kuka Loki on. Kuten hän sanoo: "Loki, I thought the world of you. I thought we were going to fight side-by-side forever, but at the end of the day you're you and I'm me." Sanoisin, että tuo on se hetki, kun Loki – ehkä vasta alitajuisesti – päättää jäädä veljensä rinnalle. Plussaa kohtaus saa myös siitä, että lopun Get help -episodi on todella hauska!

5 Suosikkia: Grishaversumin naiset

Tänään haluan kertoa teille Leigh Bardugon Grishaversumin – Shadow and Bone -trilogia, Six of Crows -duologia ja King of Scars -duologia – parhaimmista naishahmoista. Tämä saaga on yksi suosikeistani ja täynnä hahmoja joita rakastan koko sydämelläni. Tämän listan naiset ovat kaikki huikeita hahmoja. Postauksen kuvat ovat Netflixin Shadow and Bone -sarjasta, mutta haluan kuitenkin painottaa, että tässä postauksessa puhun pelkästään näistä hahmoista alkuperäisissä kirjoissa!

1. Inej Ghafa

"But what about the rest of us? What about the nobodies and the nothings, the invisible girls? We learn to hold our heads as if we wear crowns. We learn to wring magic from the ordinary."

Inej Ghafa, yksi Six of Crow -duologian päähenkilöistä, on ihana sekoitus herkkää ja tappavaa, pehmeää ja kivenkovaa. Hän on kokenut kamalia asioita – hänet kidnapattiin lapsena, myytiin velkaorjaksi bordelliin ja hän on kokenut hirvittävää väkivaltaa – mutta hän on onnistunut pitämään kiinni kyvystään uskoa maailmaan ja ihmisiin. Hän haluaa auttaa kärsiviä (hänen suuri unelmansa on taistella orjakauppiaita vastaan ja vapauttaa orjuutettuja) ja hän on hellä, uskollinen ystävä, mutta hän on myös hiljainen tappaja, ovela vakooja ja selviytyjä. Ja Grishaversumissa selviytyminen vaatii ihmiseltä kamalia tekoja.

Erityisen kaunista Inejissä on hänen uskonsa. Nuorten kirjoissa näkee harvemmin hahmoja, joiden annetaan olla uskovaisia ilman, että se esitetään jotenkin pahana tai takapajuisena. Grishaversumin kirjoissa käsitellään paljon järjestäytyneen uskonnon ongelmakohtia, mutta Inej on vain tavallinen tyttö, yksi ihminen isossa maailmassa, ja hänelle usko on kaunis, lohduttava asia. Se antaa hänelle voimia sietää maailman kurjuutta ja innostaa häntä jahtaamaan hänen unelmiaan paremmasta maailmasta – maailmasta, jossa hänen kaltaisiaan tyttöjä ja poikia ei enää alistettaisi. 

Inej on Six of Crowsin tiimin sydän. Hän on yhtä viekas ja vaarallinen kuin kaikki muutkin, mutta hän on myös tiimin moraalinen pilari – se, johon kaikki nojautuvat ja joka saa heidät olemaan hieman parempia kuin ennen. Hän saa jopa Kaz Brekkerin haluamaan olla parempi mies, ja se on aikamoinen saavutus. 

2. Zoya Nazyalensky

"Zoya of the lost city. Zoya of the garden. Zoya bleeding in the snow. You are strong enough to survive the fall."

Grishasoturi Zoya Nazyalensky hurmasi minut olemalla kerrassaan inhottava. Hän on virkistävä naishahmo, koska hän ei esitä olevansa puhtoinen sankari tai mukava tyyppi. Hän ei ole kiva, kiltti tai herttainen, mutta hänellä on hyvä sydän ja kun hän päättää taistella jonkun asian – tai ihmisen – puolesta, hän on lähes pysäyttämätön. Zoyan voimat kasvavat kirjojen aikana häkellyttäviin mittoihin ja kun häntä katsoo ulkopuolisen silmin, hän on aika pelottava hahmo. We love a stone-cold badass bitch queen! 

Kuten kaikki Grishaversumin hahmot, Zoya on selviytyjä. Häntä on koeteltu, hyväksikäytetty, manipuloitu ja halveksittu, mutta hän ei ole antanut sen nujertaa häntä tai hänen itsetuntoaan. Zoya on mielenkiintoinen katsaus siihen miten ihmiset, jotka vaikuttavat niin itsevarmoilta ja vahvoilta voivat silti ajautua manipuloivien ihmisten uhreiksi. Zoya on haudannut herkkyytensä ja tunteensa niin syvälle, niin teräksisen kuoren alle, että muilla hahmoilla kestää pitkään tajuta, kuinka kovia kokenut hän on. Kirjojen aikana Zoya oppii luottamaan, avautumaan toisille, olemaan ystävä ja jopa sallimaan itsensä rakastaa – tämän kehitystarinan seuraaminen oli ihanaa.

Leigh Bardugo sanoi kerran yhdessä haastattelussa, että halusi Zoyassa luoda naishahmon, joka ei välittänyt muiden mielipiteistä ja joka on rehdisti hirveä, ärsyttävä ja ilkeä. Hän oli kirjoittanut siihen mennessä jo monia miesantisankareita – kuten Kaz Brekkerin – ja hän halusi antaa jollekin naiselle saman mahdollisuuden olla kompleksinen, synkkä, vihainen ja piikikäs. Mielestäni hän onnistui upeasti.

3. Alina Starkov

"I'm the Sun Summoner. It gets dark when I say it does."

Shadow and Bone -trilogian päähenkilö ja kertoja Alina Starkov on hauska hahmo, koska hän on yhtäaikaa hyvin aikansa nuorten fantasiakirjallisuudelle perinteinen päähenkilö sekä hahmo, jonka kaltaista en ole ennen nähnyt. Hän on tavallinen orpotyttö, joka paljastuukin yhdeksi maailmansa vahvimmista olennoista ja maansa ainoaksi mahdollisuudeksi pelastua. Leigh Bardugo syventyy kuitenkin hänen kokemuksiinsa messiaana ja pelastajana paremmin kuin monet muut kirjailijat, jotka ovat kirjoittaneet messias-hahmoja.

Alinan voimien aktivoiduttua ja hänen ajauduttuaan keskelle poliittista valtapeliä Ravkan vahvimpien miesten ja naisten kanssa, hänet pakotetaan myös pyhimyksen rooliin. Hänestä tehdään legenda, tarina, fantastinen hahmo ja vaikka hän syleilee rooliaan pelastaakseen maansa, ystävänsä ja itsensä, hän menettää myös osan itsestään, siitä tytöstä, joka hän oli. Messiaan rooli musertaa Alinan, mutta se ja hänen alati kasvavat voimansa myös houkuttelevat häntä. Alinan tarina käsitteleekin mielenkiintoisella tavalla vallanhimoa ja aina vain enemmästä unelmoimisen vaaroista. Grishaversumin maailmassa taikuudella ja voimalla on hintansa, ja Alina joutuu harkitsemaan kuinka pitkälle hän on valmis menemään tullakseen tarpeeksi voimakkaaksi vastustamaan Darklingia.

Alina on elämää suurempi hahmo, mutta hän on myös naseva, yksinäinen ja kodista ja kuulumisen tunteesta unelmoiva nuori nainen. Vaikka hän tekee suurtekoja, hän ei koskaan lakkaa olemasta inhimillinen. Alina ei ole helppo hahmo pitää – hän on paikoittain todella turhauttava – mutta pidän hänestä juuri siksi. Hän ei ole virheetön.

4. Genya Safin

"Na razrusha'ya. I am not ruined. E'ya razrushost. I am ruination."

Naishahmot, jotka tietävät olevansa kauniita ja joille ulkonäkö, vaatteet, meikit ja muut tyypillisesti feminiiniset asiat ovat tärkeitä esitetään usein hepsankeikkoina, tyhminä bimboina. Genya Safin on kaikkea muuta kuin typerä bimbo, vaikka hän rakastaakin laittautua ja on hyvin, hyvin feminiininen. Pidän siitä, miten Genya on yhtäaikaa girly girl sekä soturi, kyvyiltään ainutlaatuinen vakooja sekä rakkaudesta unelmoiva romantikko. Siinä missä esimerkiksi Zoya edustaa kivenkovia soturinaisia, jotka eivät vaivaa päätään pehmeillä unelmilla, Genya on muistutus siitä, ettei pehmeys, rakkaus ja tyttömäisistä jutuista tykkääminen tee kenestäkään sen heikompaa tai tyhmempää.

Pidän Genyassa siitä, miten häntä kirjojen aikana koetellaan ja miten hänen selviytymistään ja toipumistaan hänen kokemastaan väkivallasta käsitellään. Genyaa on käytetty seksuaalisesti hyväksi, hänen kasvonsa runnotaan ja häntä on manipuloitu lapsesta saakka. Pitkään hän ajatteli sen olevan sen arvoista – olihan hän Darklingin luottonainen, tai niin hän ainakin uskoi – mutta lopulta hän oppii näkemään, että hän ansaitsee parempaa, että häntä kohdeltiin kaltoin ja, että hän ei ole syypää kokemiinsa julmuuksiin. Kukaan ei syyttäisi häntä, jos hän hajoaisi ja luovuttaisi, antaisi maailman kovettaa sydämensä, mutta hän ei anna sen tapahtua, mitä ihailen.

Genya on monin tavoin hyvin surullinen hahmo, mutta hän on siitä huolimatta myös todella hauska. Hän on sanavalmis ja fiksu, eikä hän hätkähdä helposta. Hänen ystävyytensä Alinan ja Zoyan kanssa ovat erityisen hauskoja, koska hän on hyvin erilainen kuin nuo naiset. Rakastan myös kovasti hänen ja Davidin hitaasti etenevää romanssia ja sitä, kuinka Genya oppii ymmärtämään tuota hiljaista, omalaatuista neroa.

5. Nina Zenik

"I don't like that word," Nina said, advancing. "Call me Grisha. Call me Zowa. Call me death, if you like."

Ah, ihanainen Nina Zenik. Nina on kerrassaan hurmaava hahmo, täysin häpeilemätön ja hilpeästi oma itsensä. Hän rakastaa ruokaa, on ylpeä omasta pyöreästä kehostaan, flirttailee kun siltä tuntuu, rakastaa tulisesti, taistelee tappiin asti ystäviensä ja aatteidensa puolesta, ja on valmis rikkomaan sääntöjä kun sille on tarve. Hän on myös nerokas: hän on sujuva usealla kielellä, loistokas näyttelijä ja erinomainen soturi, eli täydellinen vakooja.

Vaikka Nina on hauska ja verbaalisesti vikkelä, hän ei ole pelkkä comic relief, vaan mohitahoinen, hyvin rakennettu hahmo. Mutta vaikka hän kokee kirjoissa syvää surua ja menetystä, vihaa kaltaistensa sorron takia ja ei ole aina varma onko hänellä voimia jatkaa, hänessä on silti tiettyä elämäniloisuutta, jota mikään ei voi tyystin nujertaa. Hän ei jää jumiin suruunsa, vaan pystyy jatkamaan ja  siirtymään eteenpäin: hän taistelee tiensä takaisin onneen. Se on minusta aika ihailtavaa. Se ei myöskään mitenkään vähennä hänen menetystensä ja kärsimystensä painoarvoa: ne muovaavat häntä, mutta ne eivät määrittele häntä.

Queerina naisena minun on myös pakko mainita, että Nina on myös biseksuaali ikoni. Hänellä on kirjojen aikana useampikin romanssi (kumpikin hyvin kirjoitettuja) ja pidän siitä, ettei hän koskaan todella pysähdy kummastelemaan omia tunteitaan tai luokittele itseään. Hän on mitä on ja hän rakastaa kaikenlaisia ihmisiä. Nina on tärkeää representaatiota monelle: hän on queer sekä ylpeästi pullea ja pyöreä. Hän hohkaa kehopositiivisuutta. 

Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 9

On aika yhdeksännelle Taylor Swift Meets Greek Mythology -postaukselle. Jahuu! On hupsua ajatella, että olen tehnyt näitä jo yhdeksän, mutta eihän siinä, tämä on hauskaa. Kyseessä tosiaan jälleen kerran hupailua, eikä niinkään mitään elämää suurempaa analyysia. Let's go!

"The time will arrive for the cruel and the mean" – Robin ja Danae

Robin on The Tortured Poets Department -levyn haikea laulu lapsuuden viattomuudesta. Swift laulaa – mahdollisesti nuoremmalle versiolle itsestään – siitä, kuinka kappaleen lapsi ei tiedä vielä mitään julmasta aikuisten maailmasta sydänsuruineen ja julmuuksineen, vaan voi elää onnellisessa, viattomassa maailmassa, jossa hän voi kuvitella olevansa niin hallitsija kuin sankari kuin villi eläin. Lueskelin biisin sanoja etsiessäni uusia kappaleita tähän sarjaan ja aloin miettiä Danaeta, sankari Perseuksen äitiä.

Danae oli Argoksen kuninkaan tytär. Oraakkeli kertoi hänen isälleen Akrisiokselle, että Danaen poika tulisi tuhoamaan isoisänsä, joten – koska kukapa isä ei niin tekisi – Akrisios vangitsi nuoren Danaen, jotta tämä ei voisi koskaan saada lasta. Zeus, jumalten kuningas, ei kuitenkaan antanut lukitun oven ja ikkunattoman huoneen estää häntä: hän tunkeutui Danaen vankilaan kattoikkunan kautta ja siitti Perseuksen zeusmaiseen tapaan vale-asussa, tällä kertaa kultasateen muodossa. Kun Akrisios sai tietää tästä, hän sulki Danaen ja tämän vauvan, Perseuksen, arkkuun ja heitti heidät mereen. Danae kuitenkin pelastui ja asettui poikansa kanssa asumaan pieneen kylään toiseen valtakuntaan. Kuunnellessani tätä laulua, näin mielessäni Danaen katselemassa poikansa leikkiä, toivoen, että tämän viattomuuden aika voisi kestää ikuisesti. "Higher and higher / Wilder and lighter" Swfitin laulussa sanotaan: Danae voisi ajatella näin, kannustaa Perseusta ensin hänen leikeissään ja sitten hänen kasvaessaan ja voimistuessaan. Biisin säe "Long may you reign" viittaa lasten kuninkaallisleikkeihin, mutta se voi, jos Danaeta ajatellaan, olla myös viittaus Perseuksen tulevaisuuteen; hän tulee hallitsemaan omaa valtakuntaansa. Eläinleikkeihin viittaava "You're an animal, you're bloodthirsty" taas toimii tulevaisuutta karmaisevasti heijastelevana lausahduksena: Perseus on, kuten monet muutkin sankarit, tunnettu veritöistään.

En usko, että Danae olisi halunnut kertoa Perseukselle miten tämän ukki kohteli heitä, kun Perseus oli vasta vauva. Perseus ei myös vaikuta tietäneen ukkiaan koskevasta profetiasta ja hänen kohtalostaan koitua Akrisioksen kuolemaksi, koska kun Perseus sitten lopulta sinkoaa, urheilukisoissa, keihäällä tai kiekolla, se on puhdas vahinko. Robinissa korostuu se, miten laulun puhuja ei halua kertoa laulunsa kohteena olevalle lapselle totuutta maailmasta ja sen kamaluudesta. Laulussa toistuu muun muassa "You have no idea" – lapsella ei voi koskaan olla käsitystä aikuisten elämästä. "Buried down deep / And out of your reach / The secret we all vowed / To keep it from you in sweetness" puolestaan sopii minusta hyvin siihen, miten Danae pitää salaisuuksia menneisyydestään pojaltaan. Uskon Danaen kuitenkin myös aina tienneen, että Zeuksen poikana Perseuksen kohtalona on olla sankari ja siten, matkustaa maailmalla tehden väkivaltaisia urotöitä: "(You have no idea) / The time will arrive for the cruel and the mean". Perseus voi olla lapsena vielä suloinen ja viaton, mutta se ei tule kestämään: hänestä on kasvava julma.

Ehkä paras katsaus Perseuksen ja Danaen suhteeseen löytyy Claire Heywoodin kirjasta The Shadow of Perseus, joka kertoo Perseuksen tarinan hänen elämänsä kolmen olennaisimman naisen – hänen äitinsä Danaen, hänen uhrinsa Medusan ja hänen vaimonsa Andromedan – näkökulmasta. Kirja alkaa nuoresta Danaesta ja kuvaa kuinka hänen ja hänen poikansa suhde kehittyy ja kuinka Perseus muuttuu ajan kanssa pojasta, jota Danae rakasti joksikin toiseksi. En tykännyt kaikista Heywoodin valinnoista, mutta Danaen ja Perseuksen suhde oli todella hyvin tehty. Tämän ohella suosittelisin myös Natalie Haynesin Medusasta kertovaa teosta Stone Blind ja Rosie Hewlettin kirjaa Medusa. Kumpikaan teos ei keskity Danaeen, mutta koska Perseus on olennaisessa roolissa kummassakin, on kirjoissa myös mielenkiintoisia liittyen häneen ja hänen äitinsä väliseen suhteeseen.

"You knew that I'm a mastermind and now you're mine" – Mastermind ja Odysseus ja Penelope

Midnights-levyn Mastermind on kappale naisesta, joka juonii tiensä rakkautensa kohteen sydämeen. Biisissä korostuu naisen viekkaus, oveluus ja säihkyvä äly – se, kuinka hän kehittelee pettämättömän suunnitelman ja toteuttaa sen kuin shakkimestari. Mastermind sai minut heti miettimään Odysseusta ja hänen vaimoaan Penelopea, kreikkalaisen mytologian ehkä nerokkainta paria.

Odysseus ja Penelope ovat kummatkin tunnettuja älystään ja siitä, miten he onnistuvat huijaamaan ympärillään olevia ihmisiä ja esittämään jotain aivan muuta kuin mitä tosiasiassa ovat. Kumpikin on niin sanottu mastermind. Biisi sopii minusta kuitenkin erityisen hyvin Odysseukselle. Kun Odysseus näkee Penelopen Spartan palatsissa ollessaan – kuten kaikki muutkin kreikkalaiset kuninkaat ja prinssit – mukana kilpailemassa Helenan, Penelopen serkun, kädestä, luulen, että hänen päässään pyörähti jotain seuraavanlaista: "What if I told you none of it was accidental / And the first night that you saw me, nothing was gonna stop me?" Hän juoniikin tiensä Penelopen mieheksi: hän auttaa Helenan isää keksimään keinon estää Helenan hylkäämiä kosijoita taistelemasta hänen valittuaan vastaan ja palkinnoksi hän pyytää Penelopen kättä: "What if I told you I'm a mastermind? / And now you're mine / It was all by design / Cause I'm a mastermind".  Biisi on täynnä peleihin, strategioihin ja suunnitteluun liittyvää sanastoa, mikä sopii kuin nakutettu kreikkalaisten kuuluisalle juonittelijalle, Odysseukselle: "If you fail to plan, you plan to fail / Strategy sets the scene for the tale" ja niin edespäin. Hänellä on aina kymmenen seuraavaa askelta mielessä, enkä suostu uskomaan, että hän olisi kosiskellessaan yhtään erilainen. 

Minusta on mukava ajatella, että Penelope tiesi tarkalleen mitä Odysseuksella oli mielessään. Penelopea kehutaan aina viisaaksi ja älykkääksi, ja hän onnistuukin myöhemmin elämässään, aviomiehensä kotiinpaluuta odottaessaan, huijaamaan häntä piirittäviä kosijoita vuosikausia teeskentelemällä kutovansa appiukkonsa kuolinliinaa. Hän sanoo ottavansa uuden miehen saatuaan sen loppuun – mutta kosijat eivät tiedä, että joka yö Penelope purkaa aiemmin kutomansa osiot, hankkien itselleen lisää aikaa. Aina kun selitän tästä juonesta, minua alkaa naurattaa, koska ajatus, että Penelopen kosijat ovat niin typeriä, että uskovat yhden liinan kutomiseen menevän vuosikausia, on aivan hulvaton. Mutta oli Penelopen juoni hupsu tai ei, se toimii. Minusta Odysseus kohtaa vertaisensa Penelopessa ja olenkin aika varma, että kun hän sitten esittäytyy Penelopelle tämän tulevana aviomiehenä, hetki menee jotakuinkin näin: "I laid the groundwork and then saw a wide smirk / On your face, you knew the entire time / You knew that I'm a mastermind / And now you're mine".

Jos haluat lukea Penelopen ja Odysseuksen suhteesta, lue ehdottomasti Homeroksen Odysseia (ihan kun voisin Odysseuksesta tai Penelopesta puhuessa ehdottaa mitään muuta antiikin tekstiä!) Odysseiassa on vaikka mitä – merihirviöitä, vihaisia jumalia, kyklooppeja, miehiä sioiksi muuttava noita ja sen sellaista – mutta erityisen koskettavaa siinä on Odysseuksen koti-ikävän ja Penelopen kaipauksen kuvaus. Lukijalle välittyy fiilis, että he todellakin rakastavat toisiaan, mikä ei ole kovinkaan yleistä kreikkalaisessa mytologiassa. Kuninkaallisten avioliitot ovat usein kamalia, tai ainakin vähintään perin onnettomia. Odysseiassa pääset myös näkemään Odysseuksen sekä Penelopen juonimassa ja käyttämässä tuota kuuluisaa älyään.

Odysseuksesta ja Penelopesta on kirjoitettu todella monia moderneja versioita. En keksi mikä olisi niistä kaikkein paras, joten listaan muutaman. Jos haluat lukea Penelopen näkökulmasta, tsekkaa Margaret Atwoodin Penelopeia, jossa hän kertoo tarinansa manalassa. Claire Northin Ithaca on Penelopen elämään Odysseuksen ollessa kadoksissa keskittyvä teos, jonka kertoja on jumalten kuningatar Hera – älä anna tämän hämmentää mieltäsi liikaa, vaikka Hera onkin kertoja, kirja on ennen kaikkea Penelopen tarina. Odysseuksen näkökulmaa löydät Madeline Millerin kirjoista The Song of Achilles ja Circe – erityisesti TSOA:ssa hän puhuu vaimostaan hyvin kauniisti ja kunnioittavasti, tavalla joka kielii aidosta rakkaudesta. Circessä asiat ovatkin puolestaan vähän monimutkaisempia, koska, no, ollakseen naimissa oleva ja vaimoaan rakastava mies, Odysseus vietti aika kauan aikaa Kirken saarella – ja vuoteessa. 

"I, I loved you in spite of, deep fears that the world would divide us" – Dancing With Our Hands Tied ja Achilles ja Patroclus

Reputation-levyn Dancing With Our Hands Tied kertoo parista, joka kokee taistelevansa suurempia voimia – kohtaloa, muiden ajatuksia, muiden kuiskailuja – vastaan. He pelkäävät, että vaikka he rakastavat toisiaan, heidän kohtalonaan on ajautua eroon. Kuuntelin biisiä ja mietin kreikkalaisen mytologian pareja, jotka joutuvat taistelemaan kohtaloa vastaan ja ovat jossain määrin suurempien voimien ohjailtavissa. Mieleeni tupsahtivat aika nopeasti Achilles ja Patroclus, sotatoverit, lapsuudenystävät, sielunkumppanit (miten tahansa tulkitset heidät – romanttisena tai platonisena – et voi kieltää etteivätkö he olisi sielunkumppaneita).

"Deep blue but you painted me golden / Oh, and you held me close" sopii minusta hyvin Patroclukselle, koska kun hänet lähetettiin Achilleksen isän hoviin asumaan, hän oli kotoaan karkotettu, toisen pojan tappanut ja siten huonossa maineessa oleva prinssi. Voin kuvitella hänen olleen peloissaan, täynnä häpeää ja yksinäinen. Achilles – säihkyvä, kaunis ja maaginen, kultainen, puolijumala – kuitenkin valitsi hänet ystäväkseen ja he pysyivät toistensa rinnalla aina kuolemaan asti. Achilleksen rinnalla Patrocluksesta tuli jotain syntyperäänsä suurempaa, yksi Troijan sodan tärkeimmistä hahmoista. "I'm a mess, but I'm a mess that you wanted / Oh, 'cause it's gravity / Oh, keeping you with me" sopii minusta molemmille: Achilles ei ole helppo ihminen ja hän tekee todella julmia päätöksiä elämänsä aikana, mutta Patroclus on silti hänen rinnallaan, ja Patroclus on, kuten jo aiemmin sanoin, saapuessaan Achilleksen elämään aika pahassa jamassa. Heidän välillään on jotain yhtä voimakasta kuin painovoima: kun heidät erotetaan, Achilleksen raivo yltyy lähes jumalalliselle tasolle verisyydessään. He tekisivät mitä vain toistensa vuoksi. "I'd kiss you as the lights went out / Swaying as the room burned down / I'd hold you as the water rushes in / If I could dance with you again" – Achilles antaisi maailman palaa jos saisi Patrocluksen takaisin tämän kuoltua, jos saisi ns. tanssia tämän kanssa vielä kerran.

Achilles ja Patroclus ovat, lukijan kohdatessa heidät Homeroksen Iliaassa, tuomittuja suruun. Jumalat tietävät, että Patroclus tulee kuolemaan. Achilles meni Troijaan tietäen, että hän tulee kuolemaan nuorena. Heillä ei ole mahdollisuutta elää onnellisesti yhdessä, heidän kohtalonaan on erotus. Tämä sopii loistavasti biisin epävarmaan energiaan. Laulussa toistuva "But we were dancing / Dancing with out hands tied, hands tied" luo mielikuvan parista, jotka koettavat parhaansa mukaan olla yhdessä, liikkua yhdessä, mutta eivät voi koskaan pitää toisistaan kiinni tai tukeutua toisiinsa: jokin suurempi voima pitää heitä vankinaan. Se, että jonkun "kädet ovat sidotut" on yleinen metafora sille, ettei hän voi jollekin asialle mitään. Achilles ja Patroclus kuitenkin rakastavat toisiaan kohtaloistaan huolimatta: "I, I loved you in spite of / Deep fears that the world would divide us".

Achilleksen ja Patrocluksen suhde on  antiikin lähteissä kauneimmillaan Homeroksen eepoksessa Ilias. Heillä ei ole loppujen lopuksi montakaan yhteistä kohtausta, mutta heidän suhteensa on silti mielestäni teoksen mieleenpainuvin. Patrocluksen kuollessa, Achilles, joka on siihen asti ollut ylpeytensä ja egonsa ohjailtavissa, menettää kaiken kiinnostuksen omaa mainettaan kohtaan. Hän haluaa vain ja ainoastaan kostaa Patrocluksen kuoleman ja tuhota tämän tappaneen miehen, Troijan prinssi Hektorin. Achilleksen suru on riipaisevaa luettavaa ja ylenpalttisuudessaan jotain yli-inhimillistä: hän repii hiuksiaan, kieltäytyy syömästä, ei suostu lähtemään Patrocluksen ruumiin ääreltä ja hänen äitinsä, Thetis, kuulee hänen itkunsa, vaikka Thetis asuu meren valtakunnassa. Vaikka lukija ei pääse kurkistamaan heidän yksityiselämäänsä tai näkemään miehiä kahden kesken, heidän suhteensä intiimiys on käsinkosketeltavaa. Patroclus on Achillekselle ainutlaatuinen – ainut asia, joka on hänelle hänen ylpeyttään tärkeämpi.

Jokainen, joka on edes hieman perehtynyt kreikkalaisen mytologian uudelleenkerrontojen genreen, osannee arvata mitä modernia teosta suosittelen Achilleksen ja Patrocluksen suhteesta kiinnostuneille. Eihän suositukseni voi olla mikään muu kuin Madeline Millerin upea esikoisromaani The Song of Achilles, joka kertoo tämän duon rakkaustarinan, aloittaen heidän lapsuusvuosistana yhdessä Achilleksen isän Peleuksen hovissa. Romaanin kieli on runollista, yksinkertaisuudessaan lyyristä ja jokainen sivu hehkuu romantiikkaa ja mytologialle ominaista ylimaallisuutta. Miller luo Achilleksen ja Patrocluksen välille mitä koskettavimman, sydäntäsärkevimmän romanssin ja käsittelee kiehtovalla tavalla kohtalon vaikutusta heidän tarinaansa. 

Taideteokset:

Kuva 1: Lähikuva teoksesta Danae and Perseus on Seriphos (Henry Fuseli, 1790)

Kuva 2: Lähikuva teoksesta Penelope and Odysseus (Henry Howard & Francis Engleheart, 1823)

Kuva 3: Lähikuva teoksesta Achilles Lamenting the Death of Patroclus (Gavin Hamilton, 1760–1763)

5 Suosikkia: Grishaversumin miehet

Tänään haluan kertoa teille Leigh Bardugon Grishaversumin – Shadow and Bone -trilogia, Six of Crows -duologia ja King of Scars -duologia – parhaimmista mieshahmoista. Tämän listan tekeminen ei ollut helppoa, koska sarja on täynnä ikimuistoisia ja minulle hyvin rakkaita hahmoja. Postauksen kuvat ovat Netflixin Shadow and Bone -sarjasta, mutta tässä postauksessa puhun pelkästään alkuperäisistä kirjoista, en siitä, miten hahmot esitettiin adaptaatiossa.

1. Kaz Brekker

"When everyone knows you're a monster, you needn't waste time doing every monstrous thing."

Kaz Brekker, Ketterdamin rikollispomo ja kaikkien pelkäämä hirviö, ei ole pelkästään yksi Leigh Bardugon parhaista hahmoista vaan yksi parhaimmista mieshahmoista, jonka olen ikinä kohdannut missään fantasiaromaanissa. Hän on todellinen antisankari, kamala ja kiero, ja juuri sitä rakastan hänessä. Kaz ei ole hyvä ihminen, hän on tehnyt kamalia asioita, hän on kostonhimoinen, töykeä, ilkeä ja pisteliäs, valmis huijaamaan lähes ketä tahansa. Kazin kivenkova kuori alkaa kuitenkin hiljalleen Six of Crows -duologian aikana murtua. Hyvin, hyvin hiljalleen, mitä arvostin – olisi ollut kovin epäuskottavaa jos yhtä syvästi traumatisoitunut ja lukkiutunut mies olisi kahden kirjan aikana muuttunut avoimeksi kirjaksi.

Ja puhuttaessa Kazin traumoista – voi herranjestas. Hänen taustatarinansa on yksi Grishaversumin brutaaleimpia ja, ihan rehellisesti sanottuna, kuvottavimpia. Aina kun ajattelinkin häntä pikkupoikana hautautuneena kaikkien niiden ruumiiden alle, saan kylmiä väreitä. Bardugo pureutuu hänen henkisiin arpiinsa hyvin koskettavalla tavalla, näyttäen miten traumat voivat kovettaa ihmistä, tehdä tästä kylmän ja julman. Kaz on hahmo, joka saattaa raivostuttaa ihmisiä jääräpäisyydellään ja kyvyttömyydellään ilmaista tunteitaan, ja jopa kauhistuttaa lukijaa sillä miten pitkälle hän on valmis menemään, mutta lukija ei voi olla tunteeton häntä kohtaan. Teki hän mitä tahansa, Bardugo antaa meille eväät ymmärtää häntä. 

Kazin hahmossa on kuitenkin tiettyä toiveikkuutta. Vaikka hän on kokenut kauheita, päättänyt elää elämänsä vain itseään, kostoaan ja rahaa ajatellen ja vaikka hänen traumaattiset kokemuksensa ovat tehneet hänestä lähes kyvyttömän rakentaa suhteita, hän pystyy silti kaivamaan itsestään voimia ja tahtoa olla Inejin rakkauden arvoinen. Hän ei ole hyvä tunteissa, läheisyydessä tai rehellisyydessä, mutta Inejin vuoksi hän haluaa yrittää. Se heidän rakkaudessaan onkin minusta koskettavinta: se saa heidät molemmat haluamaan yrittää toipua ja parantua kokemistaan kolhuista.

2. Nikolai Lantsov

"Nikolai had been told hope was dangerous, had been warned of it many times. But he'd never believed that. Hope was the wind that came from nowhere to fill your sails and carry you home."

Ahh Nikolai, ihana kaappari-prinssi-demonikuningas -kultaseni! Nikolai Lantsov on sanan "hurmaava" ruumiillistuma. Hän on hauska, letkeä, rento, nerokas ja hemmetin karismaattinen, sellainen hahmo, joka sulattaa kaikkien sydämet kultakiharoillaan, huumorillaan, sitkeällä optimismillaan ja kyvyllään ratkoa mikä tahansa hänen eteensä asetettu ongelma. Lisäksi, maailmassa, joka on täynnä korruptoituneita ja julmia hallitsijoita, Nikolai on myös prinssi (myöhemmin kuningas) joka aidosti välittää maastaan ja kansalaisistaan. Hän on myös aikamoinen teknologianörtti, mikä on kerrassaan herttaista.

Nikolain suhde asemaansa Ravkan puolustajana on mielenkiintoinen. Ravka on Nikolain suuri rakkaus, se, jonka puolesta hän on taistellut ja ollut valmis antamaan henkensä nuoreta pojasta saakka. Hän haluaa olla parempi kuningas kuin kamala isänsä ja palauttaa Ravkan loistoonsa, niin taloudellisesti, sotilaallisesti kuin henkisestikin. Ravka on elänyt pohjamudissa kauan ja Nikolai edustaa uusia tuulia ja mahdollisuuksia. Bardugo pohdiskelee Nikolain kautta myös paljon sitä, millaista on olla hyvä hallitsija Grishaversumin kaltaisessa sotaisassa maassa ja mitä hallitseminen vaatii ihmiseltä. Nikolai viettää suurimman osan kirjoista vetäen roolia, ollen juuri sitä mitä hänen sillä hetkellä täytyy olla, ja se vaatii veronsa: hän ei saa olla oma itsensä. Mitä hän edes on ilman Ravkaa? Voiko hän koskaan tehdä mitään vain koska itse haluaa sitä?

Nikolaista on pakko sanoa vielä sen verran, että hän on myös yksi saagan romanttisimpia heppuja. Hänen lausahduksensa hänen rakkautensa kohteelle King of Scars -duologiassa ovat kerrassaan häkellyttäviä kauneudessaan ja tunteikkuudessaan. Hän on aina kaunopuheinen mies, mutta kaikkein kauneimmillaan hänen sanansa ovat silloin, kun hän sanoo ne täydellä sydämellä, eikä vain jotain saavuttaakseen.

3. Wylan Van Eck

"Despite the bad hand he'd drawn with his father, Wylan hadn't let his circumstances or this city knock the goodness out of him. He still believed people could do right."

Wylan Van Eck on minulle Grishaversumin samaistuttavin hahmo. Haluaisin olla itsevarma ja rento kuten Nina Zenik, mutta tosiasiassa olen paljolti kuten Wylan. Samaistun hänen kyvyttömyyteensä nähdä omia vahvuuksiaan, hänen pohjamudissa rypevään itsetuntoonsa ja siihen, miten hän on koko ajan hieman hukassa. Onneksi en ole sentään Wylanin lailla ajautunut kaupunkini synkimpiin rikollispiireihin ja joutunut mukaan mahdottomalle ryöstöretkelle maailman tarkimmin vartioituun linnakkeeseen.

Wylan on hauska hahmo, koska vaikka hän on Korppien tiimin vauva, se, jota kaikki haluavat suojella, hän on myös omalla tavallaan savage ja aikamoisen kova tyyppi. Hän voi vaikuttaa herttaiselta ja viattomalta, mutta älkäämme unohtako, että hän myös ehdotti, Jesperin sanottua ettei aio ampua nukkuvia vartioita, että he voisivat vain herättää heidät. Wylan on myös ihanan hapan ollessaan kiukkuinen – tämä on jälleen yksi piirre hänessä johon samaistun, minäkin olen vihoitellessani naseva ja sarkastinen, en avoimesti raivoava tai tunteitani huutamalla purkava tyyppi. Hänet esitetään turhan usein fandomissa puhtaana, viattomana pulmusena, joka ei ole koskaan ajatellutkaan mitään pahaa. Excuse me, Wylan on kunnon little shit sille päälle sattuessaan!

Leigh Bardugo tekee loistavaa työtä Wylanin lukutaidottomuuten käsittelyssä – hän vangitsee todella hyvin sen häpeän, jota monet tällaisista häiriöistä tai ongelmista kärsivät kantavat. Minulla oli/on puhevika, joten tiedän miltä tuntuu hävetä sitä, ettei pysty tekemään jotain muille päivänselvää ja tavallista (jälleen yksi asia, johon Wylanissa samaistun). Wylanin tarina on koskettava kertomus itsevarmuuden löytämisestä, pahoinpitelystä toipumisesta ja siitä, miten oman paikan ja perheen voi joskus löytää mitä oudoimmista paikoista.

4. David Kostyk

"David is a great metalworker. He can fold a blade so sharp it will cut through flesh like water. But if you're not made of metal or glass, he isn't interested."

David Kostyk on yhtä aikaa yksi Grishaversumin nerokkaimmista sekä noloimmista hahmoista. Hänen aivonsa pursuaa uusia ideoita, suunnitelmia ja keksintöjä, mutta hän ei myöskään tiedä ollenkaan miten toimia ihmisten kanssa. Pidän Davidissa siitä, miten tarina ja sen hahmot syleilevät häntä juuri sellaisena kuin hän on: hän voi olla poissaoleva, töksähtelevä ja monien mielestä kummallinen, mutta hänen annetaan olla mitä hän on. Hänen ei tarvitse muuttua sosiaaliseksi helmeksi tai cooliksi ollakseen tärkeä hahmo ja olennainen liittolaisilleen.

David on Shadow and Bone -trilogiassa ja King of Scars -trilogiassa hyvin olennainen hahmo – hän keksii suurimman osan laitteista ja apuvälineistä, joita hahmot käyttävät. Hänen kekseliäisyytensä ja neroutensa kuitenkin kostautuu ja hänen (kuten monen meidän oman historiamme tieteilijän) keksintönsä aseistetaan, monesti ilman, että hän sitä edes tajuaa. Hän on luomisvimmassaan niin keskittynyt tieteeseen ja keksimisen riemuun, että hän unohtaa todellisen maailman ja ihmisten kierouden. Davidista tulee kirjojen edetessä ja sodan syttyessä järjen ja maltillisuuden ääni – se, joka kysyy "Olemmeko menneet liian pitkälle?" ja "Kuinka paljon tuhoa voimme tehdä ennen kuin olemme yhtä pahoja kuin vihollisemme?" Hän ei halua, että kaikki hänen keksintönsä johtavat aina vaan tuhoon ja verenvuodatukseen.

Davidissa hurmaavaa on myös hänen omanlaisensa herttaisuus ja romanttisuus. Hän ei osaa pitää hienoja puheita tai tehdä suuria romanttisia eleitä kuten Nikolain kaltaiset hurmurit, mutta hän näyttää rakkautensa omalla tavallaan. Hänen ja Genyan romanssi on yksi Grishaversumin suloisimpia.

5. Matthias Helvar

"I have been made to protect you. Only in death will I be kept from this oath. Even in death I will find a way."

Matthias Helvar on hahmo, joka repii lukijaa kahtaalle mitä parhaimmalla tavalla. Hän aloittaa sarjan miehenä, josta on hankala pitää – hän on omaksunut kansansa misogynistiset, rasistiset ja väkivaltaiset ideologiat, ja hänet on koulutettu jahtaamaan viattomia grishoja – mutta Six of Crows -duologian edetessä, hän varastaa lukijan sydämen, koska hän ei ole pohjimmiltaan paha mies. Hän on esimerkki siitä, miten hyvä ihminen voidaan korruptoida ja miten häntä voidaan manipuloida ja aivopestä tekemään kammottavia asioita. 

Matthiaksen tarina on upea kertomus henkisestä vapautumisesta, totuuden löytämisestä ja oman identiteetin uudelleenrakentamisesta. On upeaa seurata, miten hän pikkuhiljaa oppii näkemään maailman uusin, avoimemmin silmin ja hyväksymään, että hänen rakastama kotimaansa on rakentunut julmien, sortavien järjestelmien ja instituutioiden varaan. Hänen rakkautensa Ninaan, naiseen jonka kaltaisia hänet kasvatettiin vihaamaan, on lähtölaukaisu tälle kehitykselle, mutta se ei ole kaikki kaikessa. Mitä enemmän Matthias näkee maailmaa, sitä enemmän hän tajuaa kuinka paljon hänelle valehdeltiin. 

Kutsun Matthiasta "a knight in shining armour that was raised wrong". Hänessä yhdistyy kiehtovasti urhea, ikiuskollinen soturi ja fanaattinen kiihkoilija. Matthias on mielestäni hyvä muistutus siitä, että kaikki ihmiset, jotka uskovat kamaliin asioihin eivät ole 100% pahoja ihmisiä ja, että jopa syvällä vihassa rypeneet ihmiset voivat muuttaa elämänsä ja valita olla parempia.