Kourallinen syitä vihata Theseusta

Theseus on yksi kreikkalaisen mytologian kuuluisimmista sankareista. Vaikka et tietäisi paljoa mitään mytologiasta, olet mitä luultavimmin kuullut Theseuksesta, joka sankarillisesti selvitti tiensä maanalaisen labyrintin läpi ja tappoi pelottavan Minotaurus-hirviön. Hän on yksi niistä hahmoista, jotka esiintyvät lähes kaikissa myyttikokoelmissa, niin lapsille kuin aikuisille suunnatuissa.

Minä inhoan Theseusta. Liki kaikki hänessä ärsyttää ja kiukuttaa minua. 

Kreikan mytologian sankarit ovat, näin nykyajan näkökulmasta, kaikki moraalisesti kyseenalaisia ja tekevät hirveitä asioita. Iason hylkää vaimonsa Medeian ja heidän lapsensa, koska hän haluaa paremman, kreikkalaisen vaimon (Medeia on "barbaari"). Perseus tappaa Medusan, hirviön, joka ei loppujen lopuksi koskaan edes ollut hirviö, pelkästään satutettu ja aiheetta rangaistu nainen, joka asui yksin saarella kaukana kaikesta eikä koskaan satuttanut ketään. Achilles tappaa viattomia, orjuuttaa naisia ja antaa kreikkalaisten kuolla troijalaisten käsissä, koska hänen kunniaansa on loukattu. 

Kukaan sankari ei ole puhtoinen tai hyveellinen, kuten me nykyään miellämme sankarien olevan. Theseus on kuitenkin heitä kaikkia raivostuttavampi ja pahempi, ainakin minun mielestäni. Lähes kaikissa muissa sankareissa (paitsi ehkä Iasonissa, jonka Liv – upean Let's Talk About Myths, Baby! -podcastin juontaja – sanoi omaavan käytetyn tiskirätin luonteen) on jotain inhimillistä, jotain mikä saa sinut välittämään heistä. Theseuksesta en ole vielä löytänyt mitään, mikä saisi minut pitämään hänestä.

Tämä lista ei sisällä kaikkia syitä miksi en pidä hänestä – jos yrittäisin listata kaikki syyt, tämä postaus olisi kohtuuttoman pitkä – mutta tässä olisi kourallinen hyviä syitä vihata Theseusta.

Ariadne – unohdettu/hylätty prinsessa

Kenties kuuluisin Theseuksen julmuuksista on se, miten hän kohteli Kreetan prinsessa Ariadnea. Theseuksen ja Ariadnen tapaamisen taustalla on liuta veristä historiaa. Ariadnen isän Minoksen poika kuoli aikoinaan ateenalaisten, Theseuksen kansalaisten, käsissä. Rangaistaakseen ateenalaisia, Minos vaati heitä lähettämään vuosittain seitsemän poikaa ja seitsemän tyttöä Kreetalle, jotka hän sitten uhrasi palatsinsa alla olevassa labyrintissa lymyävälle Minotaurukselle, ihmishärkähirviölle. Tämä verikosto jatkui vuosia ja kymmeniä viattomia ateenalaisia nuoria kuoli, kunnes prinssi Theseus päätti vihdoin pelastaa kansalaisensa ja tuhota Minotauruksen. Theseus naamioitui yhdeksi valituista uhreista, ja Kreetalle päästyään, hän vietteli Minoksen tyttären Ariadnen. Ariadne, joka halusi pelastaa rakastettunsa – ja kenties muutkin viattomat ateenalaiset – päätti neuvoa Theseukselle miten selvitä labyrintista. Hän antoi Theseukselle lankakerän, jolla hän voisi merkitä kävelemänsä reitin ja selvittää tiensä ulos. Theseus asteli labyrinttiin muiden kanssa, teki kuten Ariadne neuvoi ja tappoi Minotauruksen. Haluan tässä vaiheessa tätä kertomusta painottaa, että ilman Ariadnen apua Theseus ei olisi koskaan selvinnyt labyrintista. Hän oli elämänsä velkaa Ariadnelle. 

Theseus ja Ariadne karkasivat Kreetalta – Ariadne oli pettänyt perheensä ja maansa Theseuksen puolesta, ja Theseus oli saanut kuningas Minoksen vihat niskaansa. Tässä vaiheessa tarinaa Theseus alkaa totisesti näyttää todellisen luonteensa. Matkalla Ateenaan, Theseuksen laiva pysähtyy asuttamattomalla Naxoksen saarella. Theseus ja Ariadne viettävät yön löytämässään majassa, mutta kun Ariadne herää aamulla, Theseus ei ole enää hänen vierellään ja kun hän saapuu rantaan, hän näkee Theseuksen laivan kaukana horisontissa.

Ariadnen hylkäämisestä on monia versioita, eikä mikään niistä anna Theseuksesta kovinkaan hyvää kuvaa, paitsi ehkä yksi, jossa jumala Dionysos vaatii häntä jättämään Ariadnen taakseen, koska tyttö on tarkoitettu hänen puolisokseen. Tähän versioon törmää kuitenkin todella harvoin. Kaksi yleisempää versiota ovat, A) että Theseus hylkäsi Ariadnen tietoisesti ja B) että, hän lähti aamusta matkaan ja yksinkertaisesti unohti ottaa Ariadnen mukaan laivaan. Versio A on kamala, koska hän huijasi Ariadnen auttamaan häntä, vietteli tämän ja sitten hylkäsi hänet – tytön, joka on elänyt prinsessana eikä siten osaa metsästää, kalastaa tai suojella itseään – keskelle ei mitään. Hän jätti tämän tietäen varmasti, että Ariadne tulisi mitä luultavimmin kuolemaan. Versiossa B Theseus ei ehkä ole yhtä kylmäverinen, mutta eittämättä sitäkin typerämpi. Miten kukaan voi unohtaa naisen, jota väittää rakastavansa, aamulla vuoteeseen ja seilaa sitten koko matkan kotiin huomaamatta tämän poissaoloa? Jos Theseus olisi todella välittänyt hänestä, kai hän olisi jossain välissä tullut kysyneeksi missä Ariadne mahtaa piilotella, ja palannut sitten takaisin Naxokselle hakemaan hänet? Minun on hankala uskoa kenenkään olevan niin typerä kuin tämä versio antaa meidän ymmärtää Theseuksen olleen, mutta minun on kerrassaan helppo uskoa hänen halunneen heivata Ariadnen tieltään hänen lakattua olemasta hyödyllinen.

Theseukselle tyypillisesti hän jatkaa Ariadnen loukkaamista jopa jätettyään tämän kuolemaan (onneksi Ariadne, useimmissa versioissa, selviytyy ja hänestä tulee Dionysoksen vaimo, joskus jopa kuolematonkin). Hän ei koskaan myönnä, että vain Ariadnen vuoksi hän selvisi hengissä labyrintista. Hän tekee Ariadnesta pienen sivuhenkilön elämässään, vaikka ilman häntä, hänen elämänsä olisi päättynyt kauan sitten.

Purjeongelmia – Theseuksen hurmaava unohtelevaisuus

Seuraava tarina ei anna myöskään kovinkaan ruusuista kuvaa Theseuksen älyn vilkkaudesta. Ennen hänen matkaansa Kreetalle, hänen huolestunut isänsä, kuningas Aigeus, joka pelkäsi kovasti poikansa hengen puolesta, pyysi tältä vain yhtä asiaa. Saadakseen tiedon poikansa kohtalosta mahdollisimman nopeasti, hän pyysi, että jos Theseus selviää hengissä ja palaa kotiin turvassa, hän vaihtaisi laivansa purjeet perinteisistä mustista valkoisiin. Siten Aigeus voisi jo kaukaa palatsistaan nähdä poikansa kohtalon. 

Theseus päihittää Minotauruksen ja palaa kotiin voitokkaana hylättyään ensin heilansa kuoleman armoille, mutta hän unohtaa vaihdattaa laivansa purjeet. Aigeus näkee mustat purjeet horisontissa ja raastavassa surussaan hän heittäytyy mereen ja kuolee. Aigeuksen kuolema ei ehkä suoranaisesti ole Theseuksen vika – ei hän tapa isäänsä tai mitään sellaista – mutta miten joku voi olla niin torvelo, että unohtaa niinkin yksinkertaisen tehtävän kuin purjeiden vaihdon, varsinkin kun se oli viimeinen asia, mitä isäsi pyysi sinulta?

Jos purjeincidentin haluaa tulkita toisin, näyttäytyy Theseus vielä kamalampana. Kenties hän jätti tahallaan purjeet vaihtamassa, koska halusi isänsä kruunun itselleen? Ehkä hän ei vain välittänyt isästään ja näki tässä mahdollisuuden päästä hänestä eroon? Joko Theseus on täysi pölvästi, joka ei osaa seurata yksinkertaisia ohjeita, tai hän on murhanhimoinen juonittelija. Joka tapauksessa, hän suututtaa minua.

Faidra – kaikista tytöistä valitsit juuri hänet?!

Theseuksen merkittävin vaimo on kreetalainen Faidra. Faidra ei kuitenkaan ole kuka tahansa kreetalainen, vaan kuningas Minoksen nuorempi tytär ja siten Ariadnen, Theseuksen viettelemän ja sittemmin hylkäämän prinsessan, sisko. Ihanaa, eikö vain? Ajatella nyt Faidran riemua, kun hän saa tietää, että se kuningas, joka pyytää hänen kättään on tuo samainen komistus, joka karkasi isosiskosi kanssa ja hävitti hänet, ken tietää minne, kotimatkallaan.

En tiedä kerrotaanko missään versiossa antiikin Kreikan aikaisista lähteistä, että tiesikö Faidra mitä Theseus oli tehnyt Ariadnelle vai oliko isosiskon katoaminen karmaiseva mysteeri, jonka kanssa Faidra joutui avioliittonsa aikana elämään. Kumpikin vaihtoehto on kamala. Joko hän tiesi elävänsä miehen kanssa, joka kylmänviileästi jätti Ariadnen kuolemaan, tai hän joutuu koko ajan epäilemään ja pohtimaan. Roomalainen Ovidius, teoksessaan Heroides, puolestaan esittää asian niin, että Faidra tiesi mitä Theseus teki Ariadnelle, kuinka hän manipuloi tätä ja sitten jätti tämän villieläinten armoille. Heroidesin Faidra mainitsee myös sen, että Theseus, hänen siskonsa elämän tuhoamisen ohella, tappoi myös hänen veljensä, Minotauruksen. Tässä vaiheessa lienee pakko selventää sen verran, että, kyllä, härkämies-Minotaurus oli Kreetan prinsessojen velipuoli äidin puolelta. Kuningatar Pasifae kirottiin rakastumaan härkään ja, long strange story short, hän synnytti kyseisen härän lapsen, Asterion-nimisen Minotauruksen. Älkäämme kuitenkaan jumiudu liikaa tähän biologiseen sekamelskaan, vaan keskittykäämme siihen, että Faidra joutui naimisiin miehen kanssa, joka oli tuhonnut kaksi hänen sisarustaan ja hajottanut hänen perheensä.

Se, että Theseus ottaa vaimokseen Ariadnen pikkusiskon kertoo minusta jonkin verran siitä, kuinka kamala tämä mies osaa olla. Hän ei tunnu välittävän siitä, että Faidralle hän mahdollisesti symboloi isosiskon katoamista ja kauhua, veljen väkivaltaista kuolemaa ja vaikka mitä muuta hirveää. Hän ei myöskään ole, missään versiossa, hyvä ja rakastava aviomies Faidralle, vaan hän, muun muassa, huitelee ympäri maailmaa hyväksikäyttämässä ja pahoinpitelemässä muita naisia, mikä viekin meidät seuraavan lukuun...

Theseuksen lukuisat uhrit – kidnappauksia ja seksuaalista väkivaltaa

Ennen kuin syvennyn joidenkin Theseusten väkivallan uhreihin, haluan painottaa, ettei Theseus suinkaan ollut ainut sankari, joka pahoinpiteli tyttöjä ja naisia tai teki seksuaalista väkivaltaa. Sankarit, jotka olivat kuninkaita tai prinssejä, omasivat lähes aina orjattaria, ja moni tyttö/nainen koki heidän käsissään karun kohtalon: esimerkiksi sankari Agamemnon surmasi oman tyttärensä, Perseus tappoi Medusan, Odysseus lahtasi 12 taloutensa orjatarta muutaman oletetuista rikoksista ja niin edespäin. Theseus tuntuu kuitenkin erikoistuneen kidnappauksiin ja väkivallan tekoihin tai niiden yrityksiin.

Yksi karmaisevimpia tapauksia tässä kategoriassa on Helenan kidnappaus. Helena (se Helena, josta myöhemmin elämässään tuli kohtalokas Troijan Helena) oli lapsi, noin 7–10 vuotias, kun Theseus päätti, että hän haluaa Zeuksen tyttären vaimokseen. Sen sijaan, että hän odottaisi Helenan kasvavan tai pyytäisi jonkun toisen Zeuksen tyttären kättä (Zeuksella oli kymmenittäin lapsia, varmasti joku heistä olisi ollut naimaikäinen tyttö), hän päätti kidnapata tämän lapsen ja viedä hänet mukanaan Ateenaan. Tietääkseni Theseuksen ei kerrota hyväksikäyttäneen Helenaa, mutta ken tietää mitä hän sai päähänsä tehdä. Onneksi Helenan veljet, kaksoset Kastor ja Polydeukes, onnistuivat pelastamaan sisarensa.

Theseus yritti myös kidnapata ystävänsä kanssa manalan kuningattaren Persefonen. Tämä tapaus on jälleen yksi loistokas esimerkki Theseuksen käsittämättömästä typeryydestä. Täytyy miehellä olla aikamoinen ego, että tosissaan uskoo voivansa vain astella manalaan ja kidnapata sen jumalattaren. Tämä tempaus ei luonnollisesti onnistunut, ja Theseus ystävineen vangittiin. Vasta kun Theseuksen serkku, Herakles, saapui manalaan suorittamaan yhtä urotyötään, Ateenan prinssi pääsi vapaaksi. Minun puolestani hänet olisi voitu jättää manalaan. Vaikka Theseus ei onnistu kidnappaamaan Persefonea, tämä tapaus kuitenkin kertoo minusta paljon siitä, miten hän ajattelee ja näkee itsensä: hän uskoo voivansa päihittää jumalattaren ja kokee, että on hänen oikeutensa marssia tämän kotiin ja viedä hänet mukanaan. Theseus ei kunnioita naisten henkiä tai autonomiaa, ei edes jumalattaren, jota kutsutaan usein pelonsekaisin termein, kuten "dread Goddess".

Theseus päätti elämänsä aikana myös napata itselleen amazon-vaimon. Hänen tutustuessaan amazoneihin, naissoturien kansaan, hän yritti vietellä yhden heidän johtajistaan. Kyseisen amazonin nimi vaihtelee: olen nähnyt naista kutsuttavan Hippolytaksi, Antiopeksi sekä Melanippeksi. Oli hänen nimensä mikä tahansa, Theseus halusi hänet omakseen. Useimmissa versioissa Theseus kidnappaa haluamansa amazonin, vie tämän mukanaan Ateenaan ja mahdollisesti raiskaa tämän. Amazonit sotivat Ateenaa vastaan, pelastavat johtajansa. Amazon synnyttää Theseukselle pojan, Hippolytoksen. Theseuksen ja amazonin suhteen luonne vaihtelee myyttien välillä: joissakin versioissa amazon on surullinen menettäessään Theseuksen Faidralle, kun taas joissakin hän sotii Theseusta vastaan sisartensa rinnalla. Tuntien Theseuksen luonteen ja hänen tapansa kohdella naisia, en voi uskoa kenenkään amazonin rakastuneen häneen. Ja jos Hippolyta olisi rakastunut tähän, no, Theseus silti hylkäsi hänet aikanaan, kuten Ariadnenkin.

Viimeinen nainen, jonka julman kohtelun haluan nostaa esille on tyttö, joka tunnetaan lukuisilla nimillä, muun muassa Perigunena ja Peregrinenä. Hänen isänsä oli rikollinen Sinis, jonka Theseus tappoi nuorena miehenä matkallaan kohti Ateenaa. Siniksen tappaminen ei kuitenkaan riittänyt hänelle, vaan tämän lisäksi hänen täytyi etsiä isän surmannutta pelottavaa miestä pakoon mennyt Perigune ja pakottaa tämä seksiin. Pereguine synnytti Theseukselle myöhemmin tämän ensimmäisen pojan, Melanippoksen. Theseus oli tämän teon aikana vasta nuori, nuori mies. Hänen orastava sankarin uransa alkoi inhottavalla tavalla.

Minotauruksen surma – ansaitsiko Asterion kohtalonsa?

Lopuksi, haluan puhua vähän Minotauruksesta, Asterionista. Asterion oli ehkä pelottava ja verenhimoinen, mutta oliko hän toasiasiassa niin hirviömäinen? Hän syntyi mitä kummallisimmissa olosuhteissa, kirotun naisen ja härän hämmentävästä suhteesta, ja hänen äitinsä aviomies, kauhistuneena vaimonsa teosta ja Asterionin ulkomuodosta, lukitsi hänet suureen labyrinttiin. Asterion eli labyrintissa aivan yksin. Hän ei ollut mitenkään syypää olemassaoloonsa tai hirviömäisyyteensä, ei hän pyytänyt olla mitä oli. Olisiko hän voinut kasvaa toisenlaiseksi, jos hänen olisi annettu elää vapaana – kaukana ihmisistä, mutta silti vapaana? Oliko oikein, että Minos rankaisi Asterionia siitä, että jumala kirosi Pasifaen rakastumaan härkään? Oliko Asterion todella Kreetan suuri pahis, vai oliko todellinen hirviö sittenkin Minos, joka lukitsi Asterionin pimeyteen ja uhrasi tälle sitten vuosittain 14 viatonta nuorta?

Olen miettinyt usein, olisiko Ateenan ja Kreetan välit voitu sopia ja uhrausten raaka ongelma ratkaista jollain muulla tavalla kuin Asterionin murhalla. Olisiko Theseus voinut pyrkiä uudistamaan diplomaattiset suhteet maiden välillä, tai olisiko hän voinut käydä itse Minosta vastaan? Ymmärrän, miksi hän näki Minotauruksen vaarallisena, onhan hän sentää ihmisiä syövä pelottavan näköinen otus, mutta kun Asterionin tarinaa pysähtyy miettimään, mielestäni on ihan oikeutettua miettiä, oliko Asterion vain yksi Theseuksen lukuisista uhreista, jonka kuolema olisi voitu välttää, jos Theseus olisi miettinyt muita vaihtoehtoja ratkaista ongelma edessään. 

Kirjoja, joita suosittelisin kelle tahansa, joka haluaa tuta Theseuksen kaikessa kamaluudessaan: 

• Hippolytus (Euripides)
• Heroides (Ovidius)
• Queens of Themiscyra (Hannah Lynn)
• Ariadne (Jennifer Saint)
• The Heroines / Phaedra (Laura Shepperson)
• Clytemnestra (Costanza Casati)

Taideteokset:

Kuva 1: Theseuksen kasvot, Theseus and the Centaur (Antonio Canova, 1805)

Kuva 2: Theseus and Ariadne at the Entrance of the Labyrinth (Richard Westall, n. 1810)

Kuva 3: Faidra ja Theseus teoksesta Phaedra and Hippolytus (Pierre-Narcisse Guérin, n. 1802)

Kuva 4: The Abduction of Helen (Fortunato Matania, 1929)

5 Suosikkia: Star Wars -sarjat

Tänään on aika asettaa Star Warsin TV-sarjat vastakkain ja listata viisi (minun mielestäni) parhainta sarjaa! 

Tämä lista kuvastaa tämänhetkistä mielipidettäni – se voi tulevaisuudessa muuttua uusien sarjojen myötä.

1. Obi-Wan Kenobi (2022)

Obi-Wan Kenobi ei ole kenties, jos katson Star Warsin sarjojen listaa objektiivisesti, parhain SW-sarja ikinä, mutta sillä ei ole väliä, koska tämä ei ole objektiivinen lista. Obi-Wan Kenobi oli juuri sitä mitä halusin Ewan McGregorin paluun Star Wars -universumiin olevan: intiimi katsaus Obi-Wanin mielentilaan vuosia Sithin koston jälkeen ja koskettava tarina toipumisesta ja toivon uudelleen löytämisestä. Sarjassa kuvattiin mielestäni todella hyvin Obi-Wanin yksinäisyyttä ja sitä, miten hän on jumissa menneisyytensä virheissä ja traumoissa, miten hän löytää tiensä takaisin toivoon ja jediyden ytimeen. 

Ewan McGregor on aina loistava, mutta hän ei todellakaan ollut sarjan ainut mainio näyttelijä. Hayden Christensenin paluu Anakinina/Vaderina oli kylmäävä ja musertava, Moses Ingram oli uhkaava mutta myös traaginen inkvisiittori Revana ja Vivien Lyra Blair oli säihkyvä ja hulvaton nuorena Leia Organana. En voi sanoin kuvailla sitä riemua, jonka tunsin kun aloitin sarjan ensimmäisen jakson ja tajusin Leian olevan mukana tarinassa ja vieläpä pääroolissa. Leian mukana tuli tietenkin myös suuresti rakastamani Bail Organa ja hänen ihana vaimonsa Breha – kaksi hahmoa, jotka eivät saa tarpeeksi rakkautta fandomilta.

Tämän sarjan viehätys on paljolti nostalgiassa, enkä edes teeskentele toisin. Kun Lucasfilm ilmoitti tekevänsä sarjaa ja tuovansa Haydenin ja Ewanin jälleen yhteen, sisareni ja minä itkimme yhdessä koska "lapsuutemme suuri unelma toteutui": saisimme nähdä Anakinin ja Obi-Wanin jälleen yhdessä. Sarja kuitenkin onnistui olemaan myös muutakin kuin vain nostalgiatrippi. Tämä sarja tulee ehdottomasti, tästä lähtien, olemaan osa SW-leffaputkeani.

2. Andor (2022–)

Jos minun pitäisi valita objektiivisesti paras SW-sarja, se olisi Andor. Sarjan käsikirjoitus, dialogi, visuaalinen ilme ja hahmot ovat upeita, ja se on rohkeasti aivan omanlaisensa Star Wars -tarina. Tony Gilroyn, sarjan luojan, ei turhia arastele yhteiskuntakritiikissään: se, miten hän käsittelee niin fasistisen hallinnon ja sorron monitahoisuutta (keskiössä ovat niin avoimesti sortavat toimet, kuten tappaminen ja kiduttaminen, sekä salakavalammat aseet, kuten poliisin epäoikeudenmukainen toiminta, vankilajärjestelmän julmuus ja paikallisten kulttuurien hidas syövyttäminen), sekä kapinoinnin ja vallankumouksen moraalia, on kerrassaan upeaa. 

Andor on myös, kuten aiemmin mainittu Obi-Wan Kenobi, täynnä loistavia näyttelijöitä. Diego Luna on Cassian Andorina loistava. Luna on osa suurta, käsittämätöntä taitoa omaavaa näyttelijäkaartia. Joka ikinen hahmo, niin isot kuin pienetkin, on täydellisesti roolitettu. Sarjan hahmot ovat unohtumattomia, paljolti juuri näyttelijöiden erinomaisuuden vuoksi: Kyle Soller onnistuu luomaan tukalasta ja ahdistavasta Syril Karnista jotain hahmon premissiä suurempaa, ja Fiona Shaw luo Maarva Andorista, huolimatta hänen suhteellisen pienestä ruutuajastaan, ikonisen, elämää suuremman hahmon, äidin ja kapinoitsijan, tutkimusmatkailijan ja taistelijan. 

Andor on, kuten jo sanoinkin, loistavasti käsikirjoitettu sarja. Monet sarjan dialoginpätkät ja monologit kummittelevat aivoissani vaikka en ole katsonut sarjan ensimmäisen kauden kuin kerran vuonna 2022. Kuinka voisin unohtaa Karis Nemikin intohimoisen manifeston, Maarva Andorin viestin Cassianille, adoptiopojalleen ("Tell him I love him more than anything he could ever do wrong") tai Stellan Skarsgårdin hahmon Luthenin puheen, jossa hän kuvaa vastarinnan hintaa: "What is... what is my sacrifice? I'm condemned to use the tools of my enemy to defeat them. I burn my decency for someone else's future. I burn my life to make a sunrise I know I'll never see. No, the ego that started this fight will never have a mirror, or an audience, or the light of gratitude. So what do I sacrifice? Everything." I mean... asdfghjkl. Mestarillista.

3. The Mandalorian (2019–)

Jättihitti The Mandalorian, Star Warsin ensimmäinen live action -sarja, hurmasi minut ensimmäisellä ja toisella kaudellaan tyystin. Mysteerinen, aina maskia pitävä Mando oli rakastettava mutta enigmaattinen päähenkilö, eikä kiintymystäni hahmoon suinkaan häirinnyt se, että häntä näyttelee ihanainen Pedro Pascal.

Mandon ja pienen Grogun välille kehittyvä, hellä isä/poika-suhde on kerrassaan hurmaava ja koskettava. Minulle Star Wars on kertomus perheestä ja rakkaudesta, joten kun tajusin tämän sarjan olevan ennen kaikkea kertomus kyynisestä, yksinäisestä ja toivonsa menettäneestä miehestä, joka adoptoi tahtomattaan pienen Jediorvon ja muodostaa tämän kanssaan oman pienen tiiminsä – pienen perheen – olin aivan myyty.

Sarjan kolmoskausi ei ollut suosikkini – mielestäni sarja kärsi siitä, että se lakkasi olemasta vain Mandon ja Grogun tarina, ja pyrkii kertomaan tätä kaksikkoa paljon suuremman tarinan. Vaikka minusta onkin ihanaa oppia enemmän Mandaloren kulttuurista, viettää aikaa animaatioista tuttujen hahmojen kuten Bo Katan Kryzen kanssa ja nähdä miten Mandon elämä kietoutuu yhteen galaksin suurempien tapahtumien kanssa, huomasin kaipaavani jaksoja, jotka keskittyivät vain Mandoon ja Groguun. Sarjassa viehätti alkuun juuri se, että se oli aivan uusista hahmoista ja kertoi omaa, itsenäistä tarinaansa. 

Sarjalla on kuitenkin, kritiikeistäni huolimatta, aina paikka sydämessäni. Monet viime vuosien parhaimmista Star Wars -hetkistä olen kokenut tätä sarjaa katsoessa.

4. Clone Wars (2008–2020)

Moni SW-fani varmasti raivostuisi jos näkisi Clone Warsin olevan vasta neljäntenä listallani. Ymmärtäisin heidän raivonsa, koska Clone Wars on niin rakastettu, Star Warsin ensimmäinen pitkä animaatiosarja ja se on ollut osa SW:n universumia jo niin pitkään, mutta kuten jo sanoin, tämä on kuitenkin minun objektiivinen listani. Clone Wars on ehdottomasti elintärkeä SW:n kaanonille ja se tekee episodeista I–III vielä parempia ja surullisempia (jos Order 66 oli kamala jo ihan vain elokuvissa, niin Clone Warsin jälkeen tuo karmaiseva hetki musertaa sinut tyystin). Clone Wars myös laajentaa elokuvien maailmaa suunnattomasti – jaksoissa pääset tutustumaan vaikka minkälaisiin kummallisiin maailmoihin ja otuksiin – ja venyttää Star Warsin rajoja esittelemällä eeppisiä, mytologisia henkiolentoja ynnä muuta. 

Minulle Clone Warsin parasta antia on Ashley Ecksteinin upeasti ääninäyttelemä Ahsoka Tano – hahmo, jota alkuun vihattiin raivokkaasti (hän oli teinityttö fandomissa, jonka fanikunnalla on aina ollut paha seksismiongelma), mutta josta on vuosien saatossa tullut yksi universaalisti rakastetuimmista hahmoista koko SW-saagassa. Anakinin ja Ahsokan mestari/padawan-suhde, sekä trio jonka he muodostavat Obi-Wanin kanssa, ovat mainiosti kehiteltyjä suhteita.

Välillä minua surettaa, etten saanut tilaisuutta katsoa Clone Warsia kun olin lapsi. Muistan katsoneeni muutaman jakson ykköskaudelta, mutta en sen enempää. Uskoisin, että jos olisin voinut uppoutua tämän sarjan maailmaan ollessani lapsi, se olisi nyt tämän listan kärjessä. Clone Wars on niin monelle yksi lapsuuden kulmakivistä ja toivon joskus, että se olisi ollut sitä minullekin. En halua kuitenkaan antaa ymmärtää, että sarja olisi vain lapsista hauska, ei todellakaan. Sarja on, näin aikuisenakin, viidhyttävä, koskettava ja kiehtova.

5. Star Wars: Rebels (2014–2018)

The Mandalorian -sarjasta höpistessäni sanoin, että Star Wars on minulle ennenkaikkea tarina perheestä ja rakkaudesta (niin romanttisesta kuin platonisesta). Ei siis ole ihme, että nautin Star Wars: Rebels -sarjasta kovasti, onhan se tarina hämmentävästä joukosta yksinäisiä hahmoja, jotka ovat ajautuneet yhteen ja muodostavat lopulta ilmatiiviin, rakastavan kapinallisten perheen. Hera ja Kanan ovat perheen vanhemmat (heidän hitaasti, taka-alalla viipyilevä romanssinsa on ihana), Zeb ja Ezra ovat kahnailevia veljiä, ja Chopper-robotti on kuin perheen kaaottinen, väkivaltainen koira. Star Wars: Rebels ei ole ehkä sarjana niitä, joiden pariin palaisin jatkuvasti, mutta tulen aina ajattelemaan sitä hellästi juuri keskeisen tiimin dynamiikan vuoksi. He ovat yksi parhaimpia esimerkkejä found family -troopista.

Star Wars: Rebels onnistui tasapainottelemaan hyvin itsenäisen tarinankerronnan ja laajemman universumin tapahtumien välillä. Alkuun, sarja seurasi Kananin ja Heran tiimiä heidän poukkoillessaan reissusta toiseen ja taistellessaan Imperiumia vastaan omillaan, mutta myöhemmillä kausilla tiimi liittyi laajempaan kapinaan, ja sarjassa alkoi esiintyä legendaarisia hahmoja, kuten Wedge Antilles, Mon Mothma ja jopa itse Leia Organa. Ahsoka Tano, animaatiosarjojen kuningatar, esiintyy myös ja sarjasta löytyykin pari hänen hahmonsa parhainta kohtausta ikinä (Twilight of the Apprentice!!!!!!)

Kuten Clone Warskin, myös Star Wars: Rebels lähti välillä ihanasti laukalle ja esitteli toinen toistaan oudompia paikkoja ja olentoja. World between worlds, lentävät avaruusvalaat purgilit ja Voima-olento Bendu – aina välillä täytyy pysähtyä arvostamaan sitä, että animaatiosarjoissa kirjoittajien annetaan keksiä mitä villeimpiä konsepteja ja kehitellä niitä mielin määrin. Live action sarjat ovat hieman varovaisempia fantasiaelementtien kanssa (Ahsoka tosin otti kivoja riskejä) suuremman budjetin ja muun sellaisen takia. Onneksi villille, oudolle ja joskus hupsullekin meiningille on tilaa animaatioiden maailmassa.

TV-arvio: The Acolyte (Season 1)

Leslye Headlandin uusi Star Wars -sarja The Acolyte päättyi tänään, joten on aika julkaista arvosteluni sarjasta kokonaisuudessaan.

Huom! Arvio sisältää spoilereita sarjasta alusta loppuun!

The Acolyten juoni ja teemat

The Acolyten lupailtiin olevan trilleri tai jännäri Star Warsin maailmassa, ja sitähän se olikin. Toki se on myös seikkailu ja täynnä hupailua, koska onhan kyseessä sentään Star Wars. The Acolyte ei ota itseään liian vakavasti, vaan sarjassa on mukana hauskoja alieneita (we love Bazil), söpö uusi droidi Pip, komediallisia hetkiä ja niin edespäin. Mutta enimmäkseen se on ankeamman puoleinen tarina menneisyyden virheistä, pimeän puolen houkutuksista ja päähahmojen henkisestä kamppailusta pahuuden ja hyvän välillä. Leslye Headland uskaltautuu villeihinkin juonikuvioihin – hän esittelee esimerkiksi uuden noitien yhteisön, jonka johtaja loi Maen ja Oshan itsekseen ja osaa mielenhallintatemppuja –  ja nostan hänelle tästä rohkeudesta hattua. Hänen sarjansa on aivan omanlaisensa.

The Acolyte on kuitenkin aina tunnistettavissa osaksi Star Warsia. Sen teemat ovat tälle maailmalle ja saagalle hyvin perinteiisä: valo vs. pimeys, perhe, pimeyden polun houkuttelevuus, rakkaus pelastavana sekä tuhoavana voimana ja ystävyys. Sol sanoi Oshalle tämän siskosta, Maesta: "There's still some good in her. -- The part that loves you." Tämä kohta sai minut hymyilemään niin leveästi, koska se toi minulle mieleen Luke Skywalkerin, Leia Organan ja Padmé Amidalan sanat saagan elokuvista. Tietenkin myös se, että The Acolyte pyörii Voimassa vahvojen kaksosten välillä (Skywalker twins, much?!) ja yhden sekoilevan perheen ympärillä on myös ehtaa Star Warsia.

The Acolyten taistleukohtaukset ovat upeita. Erityisesti valosapelitaistelut olivat huikeita – näin hyvää miekkailua en ole missään muussa live action -sarjassa nähnyt. Episodi vitosessa näyttelijät pääsevät tosissaan esittelemään taitojaan. Erityisesti Dafne Keen ja Manny Jacinto häikäisivät minut kyvyillään. Jokainen hahmo taistelee omalla tavallaan – tyylillä, joka kuvastaa heidän luonnettaan ja sen hetkistä tilaansa. Qimir nauttii taistelemisesta ja tappamisesta, ja hän tekee sen hymyillen, käyttäen miekkansa lisäksi käsiään, kypäräänsä ja jopa kaapuaan. Jecki on Jedien huippukautena koulutettu padawan, jonka taistelu on tyylipuhdasta, ketterää ja kekseliästä. Yord käyttää älyään ja tajuaa mätkäistä Qimirin miekkaa tämän cortosis-kypärällä. Yordille taistelu päättyy traagisesti, mutta tuossa hetkessä katsoja saa jälleen todistaa sen, kuinka nopeaälyinen hän on ja kuinka hän hyödyntää analyyttisia aivojaan kaikessa.

The Acolyte kunnioittaa The High Republic -kirjoja, joiden aikakaudelle se sijoittuu, olemalla kirjoillekin tyypillisesti hahmokaartiltaan hyvin monimuotoinen. Sarjan päänäyttelijöistä vain about yksi on valkoihoinen (Jeckiä näyttelevä Dafne Keen), mikä on ihanan virkistävää. Representaatio ei ole Star Warsin vahvuuksia, mutta jokaisen sarjan myötä tilanne on parantunut. The Acolyte on jälleen iso harppaus eteenpäin. Voin vain kuvitella, kuinka tärkeä esimerkiksi Solin hahmo tulee olemaan monille nuorille sekä vanhoille aasialaistaustaisille faneille, aivan kuten Diego Lunan hahmo Cassian Andor oli tärkeä monelle latinofanille. Star Wars kuuluu kaikille ja muun muassa hänen hahmonsa muistuttaa meitä siitä. Sarjassa on myös selkeästi queereja hahmoja – Maen ja Oshan äidit –  mikä on upeaa. Olisin ollut hyvin pettynyt jos The High Republicin aikakaudelle sijoittuva sarja olisi yhtäkkiä ollut pelkkiä valkoisia miehiä ja heteroita täynnä – se olisi tuntunut iskulta vasten The High Republic -kirjojen kasvoja. Valitettavasti The Acolyte kunnioitti The High Republic -kirjojen perintöä myös murhaamalla rakastettuja hahmoja yllättäen ja raa'asti: Jeckin ja Yordin kuolemat järkyttivät minua aidosti.

The High Republic -kirjoista puheen ollen, The Acolytessa oli muutamia hauskoja viittauksia. Kenenkään ei tarvitse lukea kaikkia saagan kirjoja ja sarjakuvia, jotta ymmärtäisi tämän sarjan tapahtumat ja maailman, ei todellakaan, mutta niille, jotka ovat kirjat lukeneet, on tarjolla hetkiä ja mainintoja, jotka saavat hymyn huulillesi. Riemastuin, kun Mae käytti sanaa Barash-vala, kun Vernestra veti valopiiskansa (light whip) esiin, kun Indara mainitsee suuren hyperavaruusonnettomuuden, kun näin Jedejä kultaisissa kaavuissa ja kun Vernestra sanoi hyperavaruuden olevan häiritsevää hänelle. Kirjahahmo Vernestra Rwoh'n läsnäolo on luonnollisesti yksi helvetin iso easter egg jo itsessään.

The Acolyte sarja sijouttuu aikakaudelle, jolloin Jedit ovat vahvoja ja arvostettuja, mutta silti hajoamassa yhteisönä ja kulttuurina: he ovat murtumispisteessä, valumassa kohti tilaa, jossa Palpatine voi käyttää heitä hyväkseen ja manipuloida heidät tuhoonsa. Sarjan Jedit eivät ole täydellisiä ja ovat tehneet isojakin virheitä – Brendokin tapahtumat ovat tästä hyvä esimerkki (he näkevät vain osan totuudesta ja tuomitsevat sen perusteella, he ovat impulsiivisia ja he antavat omien halujensa ajaa heidät huonoihin valintoihin...) – mutta vaikka heidät esitetään ihmisinä ja joukkona, joilla on omat ongelmallisuutensa, sarjassa tulee myös ilmi Jedien ydin, heidän tarkoituksensa. Se, miten Mae tappaa Indaran ja Torbinin on tästä hyvä esimerkki: Indara kuolee, koska hän suojelee viatonta sivullista ja siten jättää oman selustansa turvaamatta, ja Mae herättää Torbinin tämän "koomasta" vetoamalla tämän katumukseen, koska hänen sydämensä on särkynyt Maen kokemusten takia. Jedit kuolevat, koska he välittävät. The Acolyte maalaa Jedeistä kompleksisen kuvan – näyttää, miten Jedit ovat matkalla kohti ideologista tuhoa ja yhä kiinteämpää suhdetta Senaattiin, joka tulee olemaan yksi heidän isoista kompastuskivistään.

Hahmot – sankareita ja pahiksia ja kaikkea siltä väliltä

The Acolyten hahmot olivat kaikki viihdyttäviä, vaikka muutamat jäivät valitettavan vaille syvyyttä (tästä lisää seuraavassa "luvussa"). Näyttelijät tekivät myös kaikki hyvää työtä, mutta erityisesti haluan korostaa Lee Jung-jaen koskettavaa näyttelijänsuoritusta mestari Solina ja Manny Jacinton viettelevää mutta synkkää roolityötä Qimirinä tai the Strangerina. Amandla Stenberg onnistui vangitsemaan hyvin Maen ja Oshan hahmot, tuoden kumpaankin siskoon omia, uniikkeja piirteitään vaikka he – ovathan he, kuten lopulta paljastuu, kuin yksi ihminen kahden ruumiissa, luotu Voimasta – ovat myös hyvin samanlaisia.

Osha ja Mae olivat mielenkiintoinen duo, ja pidin siitä, miten heidän tarinansa menivät ristiin. Alussa Mae on kaksosten "pahis" ja murhaa Jedejä saavuttaakseen aseman Qimirin oppilaana. Osha yrittää pysäyttää hänet – hän on entinen Jedi, hyvä ihminen ja niin edespäin. Tarinan edetessä kaksosten roolit hämärtyvät, ja lopulta Osha on se, joka surmaa Jedin ilman asetta – hän kuristaa Solin Voiman avulla raivossaan saatuaan tietää totuuden – ja josta tulee Qimirin oppilas. Olin iloinen, että Osha sai vihdoinkin tietää totuuden, vaikka se olikin kamala, ja, että hän ja Mae saivat setvittyä välinsä. Viimeinen kohtaus heidän välillään, jossa he syleilevät, molemmat itkien, kun Qimir pyyhkii Maen muistot Oshasta, oli surullinen, mutta samalla olin iloinen, että siskokset saivat edes tämän hetken yhdessä, loppujen lopuksi. Oshan tarina valosta pimeyteen oli erinomainen, ja tuo hetki jolloin hän kuristaa Solin ja ns. vuodattaa Solin valomiekan kristallin verta ("bleeding a crystal") oli hyvin intensiivinen ja kiehtovalla tavalla karu. Oshan valtaava raivo ja tuska saavat miekan hänen käsissään muuttumaan, se, että Sol antaa kuollessaankin Oshalle anteeksi ja se, että sarja loppuu Oshan osalta siihen, kun hän pitelee Qimirin kättä omassaan ja seisoo tämän rinnalla... Ahh, erinomaista. Minusta on kiehtovaa nähdä tai lukea tarinoita ihmisistä, jotka vaipuvat synkkyyteen ja pahuuteen, mutta joita katsojaa ei silti välttämättä kutsuta tuomitsemaan. Oshan tarina on karmaisevalla tavalla voitokas, mutta myös traaginen ja synkkä. Minusta on ihanaa, että sarjan päänaishahmon annetaan olla tunteikas, mutkikas, vihainen, täynnä raivoa ja tehdä kamalia asioita ilman, että hänestä tulee demoninen. Yay for villainous women that we are still meant to love!

Mestari Sol oli kanssa mainio hahmo, ehkä sarjan parhain. Hän on urhea, empaattinen, hellä ja anteeksiantavainen mies, mutta mitä pidemmälle sarja eteni, sitä enemmän hänestä paljastui salattuja, huolestuttavia piirteitä. Hänen kamala virheensä Brendokilla oli aidosti hirvittävä, ja hänen tekonsa johtivat lukuisten viattomien kuolemaan. Se, että hän suostui Indaran ideaan valehdella Jedeille sekä Oshalle tapahtuneesta – vieritti syyn Maen niskoille – oli erityisen viheliäistä. Lee Jung-jae teki aina mahtavaa duunia, mutta parhaimmillaan hänen roolityönsä oli niinä hiljaisina hetkinä, kun katsoja pääsee näkemään kuinka pahasti Brendok on sekoittanut Solin pään ja kuinka hänen tekonsa painavat häntä: esimerkiksi hetki kutosjaksossa, kun Sol suree ja turhautuneena lyö pöytää, silmät surun ja katumuksen valtaamina, oli upea. Sol on Jedi ja omaa suuria voimia, mutta hän on myös vain ihminen, ja ihmiset tekevät virheitä, vaikka eivät olisi pahoja. Hän rakastaa Oshaa, mutta kohteli tätä kaltoin ja oli mukana tuhoamassa tämän koko perheen. Hänen loppunsa Oshan käsissä oli haikea, koska he molemmat todella rakastivat toisiaan. Solin hahmo kutsuu katsojan pohtimaan kuinka pitkään toiselle voi valehdella tämän turvallisuuden ja onnen puolesta, ennen kuin siitä tulee vain pelkkää julmuutta. Onko se koskaan oikeutettua? Erityisen kutkuttavaa Solin hahmossa oli myös se, että hän tuntui uskotelleen itselleen, että hän teki kaiken Oshan puolesta. Tosiasiassa, eikö hän valehdellut suojellakseen itseään? Oli tavallaan kieroutuneen oikeutettua, että lopussa Vernestra päättää suojella Maeta, tyttöä jonka Jedit maalasivat pahikseksi, tekemällä Solista Brendokilla olleiden Jeditoveriensa tappajan (pidin tästä twististä, mutta se, että Vernestra oli se joka sen teki, tuntui oudolle, ottaen huomioon miten hän vaatii esimerkiksi pahoja virheitä tehnyttä Elzar Mannia tilille teoistaan The High Republic -kirjoissa).

Manny Jacinton upeasti esittämä Qimir tai The Stranger oli kanssa loistava hahmo, vaikka toivoinkin, että olisimme saaneet viettää hänen kanssaan hieman enemmän aikaa. Toivon, että sarjaan tulee toinen kausi, jotta pääsemme syventymään Qimiriin ja hänen mielenkiintoiselta vaikuttavaan taustatarinaansa Vernestran padawanina, joka hylkäsi Jedit ja kääntyi pimeän puolelle. Oli todella fiksua Leslye Headlandilta palkata tähän rooliin herttaisena ja söpönä tunnettu Manny Jacinto, joka muistetaan parhaiten sitcom The Good Placesta, koska katsoja ei todellakaan osaa odottaa Qimirin todellista vibaa: hän on karismaattinen, synkkä, uhkaava ja, let's face it, ihan todella hot. En usein ole pahisten suuri ystävä, mutta Qimir oli todella, todella hyvä pahis. Hän on väkivaltainen ja nauttii tappamisesta, mutta hänellä on myös hetkensä, jolloin hän on oikeassa ja tuntuu puhuvan järkeviä, ja hänellä on selvästi motiivi tekemisilleen. Hän ei tapa ihan vain koska voi. Sellaiset pahikset eivät ole kiinnostavia. Qimirin ja Oshan suhde oli kerrassaan mainio, vaikka heitäkin olisin kaivannut ehkä hieman enemmän. Se, miten he tunnistavat itsensä toisessa, tuntevat vetoa toisiinsa ja ajautuvat pimeydessään toistensa rinnalle oli kaikki todella kiehtovaa. Myönnän, että lopussa, kun he seisovat rinnakkain ja pitävät toisiaan kädestä, tunsin shipperisydämeni heräävän. Parit, jotka korruptoivat toisensa ja jotka vajoavat yhdessä yhä syvemmälle synkkyyteen, tuovat toisissaan huonoimmat piirteet esiin, mutta silti vahvistavat toisiaan, ovat kiinnostavia. Osha valitsee itse tämän polun; Qimir ei raahaa häntä sille väkipakolla, ja sen takia pystyn tykkäämään heistä.

Kritiikkiä ja pettymyksiä

Tämä sarja on aiheuttanut varsinaisen paskamyrskyn internetissä ja saanut kritiikkiä vaikka mistä. Se on sanottu rikkovan canonia, pilaavan Star Warsin ja olevan pelkkää woke-kuraa. The Acolyte ei ole suosikkini Star Warsin sarjoista, mutta se ei todellakaan ansaitse murto-osaakaan siitä raivosta, jota tietyt "fanit" ovat siihen kohdistaneet. Nämä ihmiset eivät tarjoa rakentavaa palautetta tai kritiikkiä, vaan heidän vihaansa lietsoo niin seksismi, homofobia, rasismi ja oletus, että kaiken pitäisi olla juuri sellaista mistä he pitävät. Perinteistä menoa Star Wars -fandomissa, siis. Masentavaa, mutta ennalta odotettua.

Ehkä eniten minua harmitti tässä sarjassa se, että jaksot olivat niin lyhyitä – usein vain 30 ja rapiat minuuttia. Koska tämä sarja sijoittuu aikakaudelle, jota elokuvissa tai muissa sarjoissa ei ole vielä nähty ja seuraa aivan uusia hahmoja, lyhyet jaksot eivät antaneelle hahmoille, tarinalle tai aikakaudelle tarpeeksi aikaa. Juoni kulki nopeasti – välillä liiankin nopeasti – ja hahmot ja ihmissuhteet saavuttivat vain harvoin potentiaalinsa. Katsojat eivät tunne Solia, Jeckiä, Yordia tai keskeisiä kaksosia entuudestaan, joten aikaa tutustua olisi tarvittu enemmän, jotta tarinan tapahtumat iskisivät mahdollisimman voimakkaasti. Pidin hahmoista, mutta olisin voinut pitää heistä vielä paljon enemmän. Sarjan rytmityksen ongelmat ilmenivät myös sarjan viimeisissä jakoissa: totuutta Brendokin tapahtumista viivyteltiin ehkä liian pitkälle ja tajutessani toiseksi viimeisen jakson olevan pelkästään Brendokia, olin aika pettynyt, koska edellinen jakso jäi niin kiehtovaan kohtaan. Brendokin tapahtumat eivät olleet kovinkaan yllättäviä (tietenkään Mae ei ollut kaiken takan, tietenkin Jedit kusivat kaiken, tietenkin Sol tekee kamalia valintoja ja hylkää Maen, jotta voi pelastaa Oshan), joten innostukseni hieman horjui. Jakso oli hyvä ja intensiivinen, mutta ehkä väärässä kohdassa – se olisi ollut parempi ehkä hieman aikaisemmin. 

Ensimmäiset jaksot tuntuivat hieman huterilta ja minulta kesti hetken tottua sarjan fiilikseen. Dialogi oli ihan jeesiä ja sarjassa on joitain todella loistavia puheita ja lainauksia, mutta paikoittain dialogi tuntui jotenkin kömpelöltä tai pakotetulta, en osaa oikein kuvata miten. Tarina on kiinnostava ja hauskan synkkä, ja tykkäsin siitä, että sarjassa on monta keskeistä mysteeriä – miksi Mae murhaa jedejä, mitä tapahtui Brendokilla, kuka Maen mestari on ja niin edespäin – mutta jotenkin tässäkin 100% potentiaali jäi saavuttamatta. Myös pääpahiksen paljastus – se, että Maen nysvän oloinen liittolainen Qimir olikin tämän mestari – oli hyvin ennalta-arvattava, eihän se voinut olla kukaan muu kuin Qimir, mutta loppujen lopuksi se ei haitannut minua niin paljon, koska Qimir oli kiinnostava hahmo ja koska minusta tuntuu, että katsojien oli tarkoituskin arvata totuus.

Lopuksi, haluan vielä puhua Vernestra Rwoh'sta. Hän on hyvin tärkeä hahmo The High Republic -kirjoissa ja yksi kirjasaagan parhaista hahmoista, ainakin minun mielestäni. Olin siis haljeta innosta, kun kuulin, että Vernestra olisi mukana sarjassa. Hän kuitenkin tuntui minusta jotenkin vähän oudolle, ei sellaiselta kuin olin kuvitellun hänen olevan vanhempana mestarina. En ole ainut, josta on tuntunut tältä, olen nähnyt Vernestrasta paljon kommenttia muilta kirjafaneilta. Toki, hän on sarjan aikana vuosikymmeniä vanhempi kun kirjoissa, joten on ymmärrettävää, että hän on kasvanut ja muuttunut. Mutta silti, olisin kaivannut hänen kirjoista löytyvää lämpöään. 

Loppusanat

Toivon kovasti, että sarjasta tulee toinen kausi. Tarina jäi mielenkiintoiseen kohtaan kaikkien päähahmojen taholta. Erityisesti haluan päästä seuraamaan Qimirin ja Oshan suhteen kehitystä ja Oshan matkaa pimeyteen. Sarja ei ollut täydellinen eikä saavuttanut täyttä potentiaaliaan, mutta olin joka viikko innoissani uuden jakson lähestyessä ja se riittää minulle. Sarja nostatti tunteita, sai minut lukemaan innostuneena teorioita ja tuntemaan vanhaa kunnon fanityttöiloa.

Kokonaisuudessaan antaisin sarjalle 3,75/5 tähteä!

The INXS Book Tag (Original)

Tänään olisi tarjolla jälleen yksi itse keksimäni book tag!

Tämän tagin inspiraatio on yksi suosikkibändeistäni ikinä, vuonna 1977 aloitellut australialainen rockbändi, INXS. Heidän viimeinen esiintymisensä oli vuonna 2012, mutta bändin merkittävin aikakausi päättyi kuitenkin jo vuonna 1997 bändin keulakuvan, laulaja Michael Hutchencen kuoltua. En ole kuunnellut kummemmin INXS:n Hutchencen kuoleman jälkeen tekemää musaa – heidän laulunsa eivät vain tunnu samalta ilman Hutchencen ääntä. Kai tässä pitää lopuksi vielä jotain saavutuksia luetella. Se riittänee, että kerron, näin Wikipedian tietoihin nojaten, että INXS on myynyt yli 50 miljoonaa levyä ympäri maailmaa ja on siten yksi Australian menestyneimmistä bändeistä ikinä.

Tagini biisit eivät perustu mihinkään yksittäiseen levyyn. Olen valinnut useammalta levyltä biisejä joista pidän ja joista keksin kysymyksiä. Suosikki-levyni ovat Kick (I mean, voiko mikään muu kuin Kick olla ykkösenä?) ja X, ja top kolme biisiäni ovat Never Tear Us Apart, The Stairs ja I'm Just a Man.

1. "I was standing / You were there / Two worlds collided / And they could never tear us apart" – Never Tear Us Apart: A book with a love story between two people from "different worlds" / Kirja, jossa on rakkaustarina kahden, "eri maailmoista" kotoisin olevien ihmisten välillä.

Tämän kysymyksen voi tulkita miten haluaa. Hahmot voivat olla kirjaimellisesti eri maailmoista (eri planeetoilta jne.) tai vain todella erilaisia tai eri maista kotoisin. Saat päättää itse. Margaret Rogersonin An Enchantment of Ravens kertoo ihmistaiteilijasta, Isobelista, ja haltijaprinssi Rookista, jotka rakastuvat tarpoessaan halki haltijamaailman Rookin saattaessa Isobelia oikeuteen hoviinsa. Tämä tunnelmallinen fantasiaromanssi on yksinkertainen mutta kaunis – eleetön, söötti ja maaginen.

2. "Sometimes you will fall / What you gonna do? / Give your friend a call" – Baby Don't Cry: A book with a wholesome, supportive friendship. / Kirja, jossa on herttainen ja kannustava ystävyyssuhde.

Alice Osemanin nuortenkirja Radio Silence on loistava esimerkki romaanista, jota kutsuisin platoniseksi rakkaustarinaksi. Kirjan päähenkilöiden, Francesin ja Aledin välilleen syntyy läheinen suhde jaettujen intohimojen – muun muassa taiteen – ja jaettujen ongelmien, kuten ahdistuksen ja akateemisten paineiden, pohjalta. Kumpikin kamppailee sen kanssa, mitä haluavat elämältään. He ovat ihana duo, vaikka heillä on tietenkin omat ongelmansa ja kriisinsä – pitäähän kirjassa sentään jotain draamaa olla. 

3. "The taste of your freedom / Was sweeter than love / Because you never had a chance to live" – Lately: A book where a character fights for their freedom. / Kirja, jossa hahmo taistelee vapaudestaan.

Elodie Harperin  The Wolf Den kertoo muinaisen Pompeijin Suodenluolana tunnetussa bordellissa asuvista orjista. Amara, jonka äiti joutui myymään hänet orjaksi, tekee kaikkensa vapautuakseen. Hän toimii moraalejaan vastaan, tekee hämäriä kauppoja, priorisoi itsensä rakkauden ylitse ja käyttää kaikkia bordellissa oppimiaan kikkoja. The Wolf Den on ankean rehellinen kuvaus orjuutettujen naisten elämästä, mutta kuvaa myös kauniisti naisten välistä ystävyyttä ja niitä ilon hetkiä, jotka naiset onnistuvat löytämään toistensa ja muiden ystäviensä kanssa synkimpinäkin hetkinä.

4. "She had a lover / With danger in his eyes / I tried to tell her / But she had the wildest heart" – Show Me (Cherry Baby): A book with a relationship that was, in your opinion, bad for the main character. / Kirja, jonka päähenkilö oli mielestäsi huonossa suhteessa.

Minun on hankala valita Cassandra Claren Varjojen kaupungit -sarjasta pariskuntaa josta pidän. Lähes kaikki pääpariskunnat ärsyttävät minua ja ovat minusta, ainakin tässä sarjassa, kestämättömän tuntuisia. Ongelmani Claryn ja Jacen rakkaustarinan, sekä Magnuksen ja Alecin suhteen kanssa kärjistyvät sarjan viidennessä osassa Kadotettujen sielujen kaupunki. Clary tekee Jacen elämästä päätöksiä, joihin minusta hänellä ei ole oikeutta, ja Alecin ja Magnuksen suhdetta varjostava bifobisuus, jota sarjassa ei kummemmin käsitellä, raastaa hermojani.

5. "Devil inside, devil inside / Every single one of us, the devil inside" – Devil Inside: A book that explores the dark sides of humans. / Kirja, jossa tutkiskellaan ihmisten pimeitä puolia.

Mary Shelleyn legendaarinen Frankenstein on teos, jossa syvennytään pohdiskelemaan inhimillisyyttä, hirviömäisyyttä ja kysymään kuka todella on teoksen hirviö: tohtori Frankenstein vai hänen luomansa olento. Populaarikulttuuriin on jumiutunut virheellinen ajatus siitä, että Frankensteinin hirviö olisi aivoton verenhimoinen murhamasiina. Kirjassa hän on läheisyyttä ja rakkautta kaipaava olento, jota on kohdeltu kaltoin. Mutta toisaalta hänkin tekee hirviömäisiä asioita. Jos sinua kiinnostaa tällaiset moraaliset pohdinnat, lue ehdottomasti Frankenstein!

6. "This is the story / Since time began" – Shine Like it Does: A book that features or details the creation of the world. / Kirja, jossa mainitaan tai keskitytään maailman syntyyn.

Jennifer Saintin romaani Hera kertoo jumalatar-Herasta ja siitä, miten hän sisarustensa kanssa luo kreikkalaisesta mytologiasta tutun maailman ja sen jumalallisen järjestelmän, jossa Zeus hallitsee taivaita, Poseidon meriä ja Hades manalaa. Romaani ei siis sinänsä kerro koko maailman synnystä, mutta kirjassa käsitellään esimerkiksi ihmiskunnan luomista, jumalten välisiä merkittäviä sotia ja niin edespäin.

7. "Not enough time for all / That I want for you / Not enough time for every kiss / And every touch and all the nights" – Not Enough Time: A book with a couple that is running out of time. / Kirja, jossa on pariskunta, jolta on aika loppumaisillaan.

Taylor Jenkins Reidin Forever, Interrupted on traaginen kertomus Elsiestä, joka menettää aviomiehensä auto-onnettomuudessa vain muutama päivä heidän häidensä jälkeen. Teoksessa vuorotellaan Elsien nykyisyyden ja menneisyyden välillä, ja teosta halkaisee melankolia, koska lukija tietää Benin ja Elsien söpöillessä, että heidän aikansa yhdessä tulee päättymään julmasti. Surun ohella kirjassa käsitellään hyvin Elsien ja Benin äidin pikkuhiljaa lämpenevää ystävyyttä.

8. "No one else comes close to you" – Everything: A book you consider the peak of its genre. / Kirja, jota pidät genrensä huippuna.

Minun mielestäni antiikin kreikkalaisen tragedian huipentuma on Euripideen Medeia. Antiikin ajoilta on säilynyt lukuisia mestariteoksia – Sofokleen Kuningas Oidipus ja Aiskhyloksen Oresteia ovat esimerkiksi loistokkaita – mutta mikään muu kreikkalainen tragedia ei ole koskettanut minua samalla tavalla kuin Medeia. Se on raastava ja karmea tarina naisesta, joka häikäisee katsojan kompleksisuudellaan, upealla dialogillaan ja häpeilemättömällä raivollaan.

9. "Some useful knowledge / Can always be found / Don't burn the library" – Heaven Sent: A book that features book-burning or other ways of denying people information or literature. / Kirja, jossa esiintyy kirjojen polttamista tai muita tapoja, joilla yritetään estää ihmisiä saamasta tietoa tai kirjallisuutta.

Janet Skeslien Charlesin Pariisin sydämessä kertoo natsien miehittämässä Pariisissa asuvasta Odilesta, joka on töissä kaupungin kuuluisassa amerikkalaisessa kirjastossa. Yhdessä työkavereidensa ja läheistensä kanssa hän salakuljettaa kirjallisuutta ihmisille, joita kielletään lähtemästä kodeistaan (esimerkiksi juutalaisille) ja pitää yllä kirjaston sanomaa: tiedon, sanan ja lukemisen vapautta. Kirjan juoni ei ollut suosikkini, mutta arvostin kyllä sitä, miten siinä kuvattiin lukemisen ja kirjojen taikaa ja tärkeyttä.

10. "It's the one thing / You are my thing" – The One Thing: A book that felt like it was written just for you. / Kirja, joka oli kuin sinua varten luotu.

Niamh Murphyn Escape to Pirate Island oli hauska, jännittävä ja romanttinen historiallinen romaani, joka kertoo salakuljettata Catista ja isänsä aarrekartan perineestä Lilystä, jotka ajautuvat yhdessä merirosvojen maailmaan yrittäessään pelastaa itsensä ja turvata tulevaisuutensa. Siinä samalla he myös rakastuvat. Tykkään hirveästi merirosvotarinoista ja historiallisista seikkailuista, ja kun mixiin lisätään vielä queerpääpari? I'm sold! 

11. "Some days I am everything I hate" – Building Bridges: A book where a character has to do terrible things. / Kirja, jossa on hahmon täytyy tehdä kamalia asioita.

Amanda Foodyn ja C. L. Hermanin All of Us Villains kertoo seitsemästä nuoresta, jotka joutuvat osallistumaan kerran sukupolvessa käytävään taisteluun maailman vahvimman magian omistuksesta. Nuoret joutuvat tekemään kaikkensa selvitäkseen hengissä – tappamaan, valehtelemaan ja satuttamaan – ja monet heistä ajautuvat kisan aikana pettämään myös oman sielunsa. All of Us Villains on nälkäpelimäinen tarina, jos Nälkäpeliin lisättäisiin taikuutta, kisailevia sukuja ja kirouksia.

12. "In the dark of the night / These faces they haunt me / But I wish you were / So close to me" – By My Side: A book where a character is haunted by losses and longing. / Kirja, jossa menetykset ja kaipuu kummittelevat hahmoa.

Susan Hillin klassikkokauhuromaani Mustapukuinen nainen on tarina juristi Arthur Kippsistä, joka lähetetään vanhaan kartanoon setvivään vastamenehtyneen Alice Drablowin tavaroita ja papereita. Kipps muistelee aikaansa Eel Marsh Housessa, Drablow'n kodin verisiä salaisuuksia ja hintaa, jonka hän joutui maksamaan niihin sekaantumisesta. Kirjassa on kirjaimellisia sekä metaforisia aaveita.

Mikä tekee valosapelitaistelusta loistavan?

Kuten monet Star Wars -fanit, mietin usein valosapelitaisteluita. 

Aina kun katson jotakin elokuvista tai TV-sarjoista, mietin miksi jotkut valosapelimittelöt ovat niin upeita kun taas jotkut eivät kiinnosta minua laisinkaan. Tämä essee on minun yritykseni sanottaa nämä ajatukseni ja ratkaista mitkä kaikki piirteet ovat olennaisia mielestäni koukuttaville ja kiehtoville valosapelitaisteluilla ja miksi jotkut kamppailut eivät herätä minussa sen kummempia tunteita kuin halun nähdä miekkailun loppuvan ja tarinan jatkuvan. Keskityn tässä esseessä vain elokuvista löytyviin taisteluihin, koska jos ottaisin mukaan TV-sarjat, tekstistäni tulisi aivan liian lavea. 

Minulle kaikkein tärkeintä tarinoissa on hahmot, hahmojen kehitys ja heidän välisensä suhteet. Kirjassa tai leffassa voi olla vaikka kuinka hyvä juoni ja rykelmä upeita juonenkäänteitä, mutta jos en välitä hahmoista, en tule välittämään juonesta sen kummemmin. 

Hahmot ovat kaikki kaikessa. Tämä pätee myös valosapelitaisteluihin. Jos välitän hahmoista, jotka taistelevat, tulen olemaan innostuneempi, etenkin jos rakastan taistelun kumpaakin osapuolta ja joudun katsomaan kahden itselleni rakkaan hahmon kaksintaistelua. Miksi välittäisin siitä, miten taistelu päättyy ja kumpi voittaa jos hahmoista toinen, tai pahimmassa tapauksessa molemmat, ovat tylsiä? Tämä on tietenkin hyvin subjektiivista ja sen vuoksi taistelut, jotka minun mielestäni ovat uuvuttavia voivat jonkun toisen mielestä olla saagan parhaimpia kohtauksia ikinä. Esimerkiksi Reyn ja Kylo Renin väliset mittelöt elokuvassa The Rise of Skywalker ovat minusta tylsimpiä valosapelitaisteluita koko SW-leffasaagassa. Ne ovat ehkä visuaalisesti näyttäviä ja hyviä koreografioiltaan, mutta koska inhoan Kyloa suunnattomasti enkä välitä Kylon ja Reyn suhteesta (en suostu kutsumaan sitä romanssiksi, en ikinä), nuo kohtaukset eivät herätä minussa mitään intensiivistä tunnetta. Mutta tiedän, että hyvin monelle, nuo hetket ovat uuden trilogian parhaimpia, koska he rakastavat Reytä, Kyloa tai molempia.

Parhaimmat valosapelitaistelut vaativat vahvaa tunnetta ja paineita. Se, miten taistelu päättyy täytyy johtaa mullistaviin, tarinaa radikaalisti muokkaaviin tuloksiin. Niiden täytyy olla juonellisesti olennaisia, eikä pelkkiä täydennyshetkiä, joilla pyritään lisäämään actionin määrää. Taistelijoiden välillä pitää olla jokin henkilökohtainen linkki ja suhde, ja aina kun terät iskevät vastakkain, sen täytyy muistuttaa katsojaa siitä, että näiden hahmojen välillä on historiaa, jotain mikä on mennyt karvaasti pieleen tai jotain, mikä odottaa paljastumista. Dookun, Anakinin ja Obi-Wanin taistelu Attack of the Clones -elokuvassa ei hetkauta minua, koska vaikka Obi-Wan ja Dooku ovat yhteydessä sen takia, että Dookun padawan Qui-Gon oli Obi-Wanin mestari, ei heillä ole sen suurempaa henkilökohtaista sidettä. Heidän taistelunsa on toki tärkeä sen takia, että jos Jedit olisivat voittaneet, Kloonisodat olisivat olleet perin erilaiset, mutta kyseessä ei ole mikään sydämentykytyksiä aiheuttava eeppinen mittelö. 

Suosikkivalosapelitaisteluni on Anakin Skywalkerin ja Obi-Wan Kenobin mittava ja eeppinen kaksintaistelu laavaplaneetta Mustafarilla elokuvassa Revenge of the Sith. Se on juuri sitä, mitä haluan kaksintaistelulta. Se on majesteettinen, suuri ja eeppinen, mutta se on ennenkaikkea tunteellinen. Anakinin ja Obi-Wanin suhteen murtuminen Anakinin vajotessa pimeyteen satuttaa minua joka kerta, koska taistelun aikana katsoja pääsee todella näkemään kuinka epätoivoisesti Obi-Wan yhä rakastaa Anakinia, vaikka se mies, jota hän piti veljenään ja parhaana ystävänään on kadonnut, tullut uuden, julman Vaderin korvaamaksi. Heidän yhteytensä tulee myös upeasti esille siinä, miten he tuntevat toistensa taistelutekniikat, tekevät samoja liikkeitä yhtä aikaa (aivan kuin he lukisivat toistensa ajatuksia) ja kuinka tasaväkisiä he ovat, huolimatta siitä, että Anakin on profetian Valittu. Taistelu on täydellinen huipentuma leffalle ja koko trilogialle. Taistelussa on myös todella paljon vaakalaudalla: koko galaksin tulevaisuus, tavallaan. Obi-Wanin "petos" ajaa Anakinin yhä syvemmälle vihaansa, Obi-Wanin päätös olla päättämättä Anakinin elämää mahdollistaa Vaderin selviytymisen, Anakinin päihittäminen antaa Obi-Wanille aikaa pelastaa Padmé ja tämän kantamat kaksoset... 

Toinen esimerkki loistavasta, tunnelataukseltaan intensiivisestä kaksintaistelusta on Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin taistelu Return of the Jedi -elokuvassa. Luken ja Vaderin todellinen side on molemmille selvä ja molemmat haluavat taistelun johtavan eri asioihin: Luke haluaa lopettaa kamppailun ja pelastaa isänsä, kun taas Vader yrittää tehdä mitä hänen mestarinsa vaatii, eli käännyttää Luken pimeyden puolelle. Taistelussa on siis heti entuudestaan mielenkiintoinen dynamiikka, koska se on taistelu, jota toinen ei halua käydä, kunnes hän lopulta menettää kontrollinsa. Taistelussa on koetuksella niin Vaderin omistautuneisuus mestarilleen ja pimeydelle kuin Luken ote omasta hyvyydestään ja sydämestään. Kapinallisten pilottien ja maavoimien hoitaessa taistelun Imperiumin sotavoimia vastaan, Luken ja Vaderin kamppailu on sielullinen: tässä taistelussa vaakalaudalla on kahden miehen ja Voiman kohtalo. Haluan tästä kohtauksesta puhuessani aina nostaa esille John Williamsin upean musiikin (ei sillä, etteikö Williamsin musiikki olisi jokaikisessä valosapelitaistelussa leffasaagassa upeaa): se, miten melodia synkkenee, voimistuu ja lopulta pamahtaa käyntiin Luken aloittaessa kiivaan hyökkäyksen isäänsä vastaan, saa ihoni aina kananlihalle.

Koreografia ja kamppailun näyttävyys ovat toki tärkeitä, mutta ne eivät ole minulle kaikki kaikessa. Onhan sitä ilahduttavaa katsella hienosti kuvattua ja toteutettua miekkailukohtausta – se on kuin katsoisi tanssia – mutta kaipaan muutakin kuin vain teknistä hienostuneisuutta. Episodien I–III kaksintaistelut ovat ehkä saagan näyttävimpiä, mutta coolit tehosteet eivät riitä. Rakastettu episodi ykkösen niin sanottu Duel of the Fates – Maulin, Obi-Wanin ja Qui-Gonin mittelö – on koreografialtaan hieno (musiikki on myös jälleen erinomaista), mutta koska Obi-Wan ja Qui-Gon eivät ole tärkeitä yksilöinä Maulille, eikä Maul ole heille muuta kuin vieras pahis, en jaksa intoilla tästä taistelusta niin paljon kuin esimerkiksi Vaderin ja Luken kaksintaistelusta The Empire Strikes Back -elokuvassa. Heidän taistelunsa ei ole ehkä yhtä vauhdikas ja huolella koreografioitu, mutta siinä on paljon enemmän jännitettä, koska Luken ja Vaderin todellisen suhteen paljastuminen lähestyy hetki hetkeltä ja totuuden tietävä katsoja voi keskittyä siihen miten selvästi Vader vain leikittelee Luken kanssa eikä todella halua satuttaa häntä, koska hänen motiivinsa tässä taistelussa ei suinkaan ole päihittää tai tappaa vastustajaansa, vaan saada tämä puolelleen. 

Lopuksi haluan puhua yllättävyydestä. Parhaimmissa taisteluissa on hetkiä, jotka muuttavat taistelun kulun tyystin. Nämä ovat usein hahmokehitykseen liittyviä juttuja – esimerkiksi Luke antautuu vihalleen kun Vader uhkaa Leian henkeä episodi kutosessa ja Lukessa koko trilogian ajan kiehunut kiukku vihdoin purkautuu. Tämä hetki on olennainen hänen hahmolleen, koska se edustaa kaikkea sitä, mitä Luke on koettanut estellä ja vastustaa – hänen sisäistä pimeyttään. Toinen hyvä esimerkki tällaisesta on Reyn, Kylo Renin ja Finnin välisessä taistelussa The Force Awakensissa. Kuten jo aiemmin sanoin, inhoan Kyloa hyvin paljon, mutta tämä taistelu on kieltämättä loistava, osittain jo ihan sen takia, että tässä vaiheessa katsojaa ei yritetty sen kummemmin saada näkemään jonkinlaista romanttista jännitettä Kylon ja Reyn välillä. Pidän siitä, miten taistelu ensiksi alkaa Finnin ja Kylon välisenä, mutta muuttuu sitten Reyn ja Kylon väliseksi. Yksi elokuvan parhaimmista hetkistä on tuo ikoniseksi noussut kohtaus, jossa Skywalker-valosapeli lennähtää Kylon sijasta Reyn luokse, kuin valiten tämän Skywalkerin nimen ja voiman perilliseksi Force Themen soidessa taustalla. Tämä yllätysmomentti myös edistää elokuvan juonta ja laajempaa tematiikkaa ennestään: elokuvassa on puhuttu niin paljon perinnöstä, sankareista ja legendoista, ja se, että miekka ikään kuin valitsee Reyn kuvastaa hienosti sitä, mitä elokuva haluaa sanoa perinnöstä. Verilinjat eivät ole kaikki kaikessa – Rey ansaitsee Skywalkerien miekan, koska hän edustaa sitä, mitä Skywalkerit parhaimmillaan ovat aina edustaneet: rohkeutta, epäitsekkyyttä, vapautta ja toivoa.

Valosapelitaistelut ovat aina jossain määrin cooleja, mutta niiden täytyy olla jotain coolia suurempaa, jotta ne voivat ansaita paikkansa valosapelitaisteluiden hall of famessa. Kuin minkä tahansa kohtauksen, sen tätyy olla hyödyllinen tarinalle ja hahmojen kehitykselle – sen täytyy olla muutakin kuin vain miekkojen heilutettelua hyvän musiikin tahtiin. Suurimman osan aikaa elokuvat – ja TV-sarjat – onnistuvat näissä kohtauksissa, mutta eivät aina. Olen sen verran kriittinen. Tämä on kuitenkin kysymys, johon kullakin fanilla on oma vastauksensa, eikä mikään niistä ole toista parempi.

Loppukevennys... Rankinglista viidestä parhaasta valosapelitaistelusta Star Warsissa. Mukana ovat tällä kertaa myös TV-sarjat!

1. Anakin Skywalker/Darth Vader ja Obi-Wan Kenobi, Revenge of the Sith

2. Luke Skywalker ja Anakin Skywalker/Darth Vader, Return of the Jedi

3. Anakin Skywalker/Darth Vader ja Ahsoka Tano, Star Wars: Rebels

4. Luke Skywalker ja Anakin Skywalker/Darth Vader, The Empire Strikes Back

5. Anakin Skywalker/Darth Vader ja Obi-Wan Kenobi, Obi-Wan Kenobi

Kirjavinkkejä: Enemies-to-lovers / Hate-to-love

Tässä postauksessa olisi viisi suositusta ihmisille, jotka etsivät hyviä enemies-to-lovers tai hate-to-love rakkaustarinoita. Trooppia ei varmaan tarvitse sen kummemmin selitellä – kyseessä on siis rakkaustarina alkujaan vihollisten tai toisiaan vihaavien ihmisten välillä.

Tarjolla on klassikkokirjallisuutta, romanttisia komedioita ja fantasiaa. 

North and South (Elizabeth Gaskell)

Elizabeth Gaskellin vuonna 1855 julkaistu klassikkoromaani North and South on maaseudulta kotoisin olevan papin tyttären Margaret Halen ja fitkiivisen Miltonin (Gaskellin inspiraationa toimi hänen aikansa teollisuuskaupunki Manchester) teollisuuskaupungissa kasvaneen tehtaanomistaja John Thorntonin rakkaustarina. 

Margaret ja Thornton eivät tule lainkaan toimeen tavatessaan – heidän arvonsa eivät tunnu sopivan yhteen ja Margaret pitää Thorntonia ylpeänä työläisten nitistäjänä, joka ajattelee vain tuottoa ja rahaa. Thorntonin mielestä Margaret ei ymmärrä Miltonin kulttuuria ja tuo omat, maalaiset käsityksensä ja arvonsa miljööseen, jossa ne eivät enää päde. Tässä romaanissa ollaan ehkä enemmän hate-to-loven puolella, en sanoisi Margaretia ja Thorntonia niinkään vihollisiksi. Kirjan edetessä pääpari oppii toisiltaan, alkaa kyseenalaistaa omia mielipiteitään ja näkemyksiään – kuten monissa enemies-to-lovers tai hate-to-love -romansseissa, Margaret ja Thornton toimivat suuren, henkilökohtaisen muutoksen laukaisijoina toisissaan. 

Hyvin kirjoitetun, kauniin romanssin siivittämänä, North and Southissa pohdiskellaan myös muun muassa luokkayhteiskunnan ongelmakohtia, työläisten oikeuksia, lakkoilua ja luokkarajat ylittävää yhteistyötä ja ystävyyttä. Romanssi jää välillä taka-alalle, se ei suinkaan ole ainut tärkeä juonikuvio, mutta minua se ei ainakaan haitannut. Tarina ja hahmot kiehtoivat, ja vaikka romanssiin ei aina keskitytty, se oli silti aina mukana omalla tavallaan, taustalla.

PS. Kirjasta on myös tehty, vuonna 2004, upea televisioadaptaatio, jossa Margaret Halea esittää Daniela Denby-Ashe ja John Thorntonia Richard Armitage. Tämä sarja on syystäkin todella rakastettu!

I Kissed Shara Wheeler (Casey McQuiston)

Casey McQuistonin ensimmäinen nuortenromaani I Kissed Shara Wheeler kertoo akateemisesta ylisuorittajasta Chloesta, joka on päättänyt valmistua lukionsa parhaana opiskelijana hinnalla millä hyvänsä. Hänen akateeminen kilpakumppaninsa on koulun kuningatar, kaunis Shara. Kun Shara eräänä päivänä yllättää Chloen suudelmalla ja häviää sitten kuin tuhka tuuleen, Chloen elämä menee tyystin sekaisin.

Chloe ja Shara ovat vihollisia hyvin arkisessa mielessä: he ovat akateemisia kilpailijoita. Kyseessä on siis enemmänkin hate-to-love -kirja. Chloen ja Sharan rakkaustarina on hauska, koska suurimman osan ajasta Shara ei ole edes läsnä. Chloen seuratessa Sharan jättämiä vihjeitä, hän alkaa ymmärtää Sharaa paremmin ja Sharan hahmo kehittyy kiiltokuvamaisesta koulun kuningattaresta kompleksiseksi nuoreksi naiseksi lukijan sekä Chloen silmissä. Kun he lopulta kommunikoivat suoraan, se on riemukasta luettavaa. 

I Kissed Shara Wheeler on hauska romcom, mutta siinä käsitellään myös rankkojakin teemoja. Chloe ja hänen ystävänsä ovat queernuoria kaupungissa, joka on hyvin ahdasmielinen, ja jossa koulussa noudatetaan kristillisiä arvoja. Uskonnollinen trauma on siis vahvasti läsnä teoksessa, kuten myös esimeriksi sukupuoliroolien ahtaus ja ulkopuolisuuden tunteen julmuus. Teoksessa on kuitenkin myös, Sharan ja Chloen rakkaustarinan ohella, paljon kaunista ja elähdyttävää: yhteisöllisyyttä, ystävyyttä ja queeriloa. 

Six of Crows (Leigh Bardugo)

Leigh Bardugon Six of Crows on tarina kuudesta nuoresta rikollisesta ja hylkiöstä, jotka yhdistävät voimansa tehdäkseen uskaliaan ja mahdottoman keikan – he aikovat murtautua militaristisen Fjerdan valtion tarkasti suojeltuun tukikohtaan. Tiimiin kuuluu muun muassa Nina Zenik, grishatyttö, joka voi kontrolloida ihmisten kehoja ja ruumiintoimintoja, ja Matthias Helvar, fjerdalainen sotilas, joka on koulutettu metsästämään grishoja.

Tämän kirjan Nina Zenikin ja Matthias Helvarin suhde on todellinen enemies-to-lovers -romanssi – he ovat oman maailmansa noita ja noidanmetsästäjä. Heidän kulttuurinsa vihaavat toisiaan ja heidän suhdettaan varjostaa vuosisatojen mittainen verenvuodatuksen historia. Romaani ei keskity pelkästään heihin, vaan kertoo ennen kaikkea korppien ryhmädynamiikasta, mutta enemies-to-lovers -faneille on kuitenkin luvassa paljon loistavaa materiaalia. 

Matthias ja Nina kehittyvät rinnatusten, mutta erityisen koskettavan hahmokehityksen kaaren saa Matthias, joka on vihalla, katkeruudella ja ennakkoluuloilla kasvatettu nuori mies, jolla on kuitenkin hyvä, ritarillinen sydän. Se, miten hän kirjan aikana alkaa hiljalleen kyseenalaistaa maansa opit ja nähdä Ninan kaltaiset noitien ja hirviöiden sijasta ihmisinä, on paikoittain turhauttavaa, mutta aina kiehtovaa luettavaa. Nina haastaa häntä ihastuttavalla tavalla: hän ei anna Matthiakselle armoa, hän raahaa tämän ulos ahdasmielisestä maailmastaan ja ravistelee hänet hereille.

The Gentle Art of Fortune Hunting (K. J. Charles)

Historiallisen romantiikan faneille suosittelisin K. J. Charlesin teosta The Gentle Art of Fortune Hunting, jossa rikasta vaimoa etsivä nuori mies, Robin Loxleigh, ajautuukin intohimoiseen suhteeseen erään silmäilemänsä nuoren neidon suojelunhaluisen enon, John Hartleburyn, kanssa. 

Hartlebury – Hart – epäilee Robinia pelkäksi julmaksi onnenonkijaksi, kun taas Robin pitää Hartia ylimielisenä aatelisena, joka ei ymmärrä mitään aidosta, julmasta maailmasta. He kerrassaan inhoavat toisiaan – heidän ensimmäiset keskustelunsa ovatkin lähinnä huutamista ja enemmän tai vähemmän piiloteltua naljailua – mutta heidän tutustuessaan toisiinsa, kumpikin joutuu myöntämään, että oli arvioinut toisen väärin. Kuten kaikki listan parit, Robin ja Hart inspiroivat toisiaan muuttumaan ja olemaan parempia ihmisiä. 

Robinin ja Hartin romanssi on ehdottomasti tämän kirjan kantava voima, mutta teoksesta löytyy myös hauskoja, voimakkaita naishahmoja, luokkayhteiskunnan kritiikkiä ja aidontuntuista lapsuuden ja nuoruuden traumoista toipumista. Romanssista kuitenkin vielä sen verran, että Robinin ja Hartin suhde on aika ronski, eli kirjasta löytyy useampikin eksplisiittinen seksikohtaus. Ne olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja – eivät tukalia tai cringejä – mutta jos sellainen sisältö ei sinua viehätä, tämä kirja ei ole sinua varten.

Captive Prince (C. S. Pacat)

Pacatin hitti Captive Prince alkaa kun Akieloksen prinssi Damen myydään vihollisvaltio Veren, kylmyydestään tunnetun prinssin Laurentin orjaksi. Ykköskirjassa tutustutaan Veren hoviin ja vahvasti seksualisoituun kulttuuriin, jossa rikkailla on lemmikeiksi kutsuttuja seksiorjia. Lemmikit ovat statussymboleita ja heidät puetaan koreisiin koruihin ja he istuskelevat päivät omistajiensa jaloissa. Trilogian kaksi viimeistä osaa keskittyvät lähinnä Laurentin ja Damenin kehittyvään suhteeseen, joka kasvaa todellisesta vihollisuudesta – he ovat molemmat satuttaneet toisiaan jonkin verran – rakkauteen.

Kutsuisin Captive Prince -trilogiaa enemies-to-lovers -troopin syväksi päädyksi. Tämä on sitä todellista enemies-to-lovers -meininkiä. Laurent ja Damen ovat vihollisvaltioiden prinssejä, heidän välillään on myös henkilökohtaisempia haavoja ja toinen on alkuun toisen orjana. Heillä kestää myös aikansa ennen kuin he oppivat ymmärtämään toisiaan ja kaikkia niitä salattuja kipukohtia ja kokemuksia, jotka motivoivat toisen toimia. Laurent erityisesti on varsinainen traumojen, pelkojen ja ahdistusten kimppu kauniin, kylmän blondin kuoren alla.

Captive Prince sisältää eksplisiittisiä seksikohtauksia, seksuaalista väkivaltaa, fyysistä väkivaltaa ja keskustelua esimerkiksi orjuudesta ja alistamisesta. Jatko-osissa päästään sitten mukavampiin seksikohtauksiin. Pidän tästä trilogiasta kovasti ja juuri sen hitaasti kehittyvä enemies-to-lovers -suhde on yksi sen vahvimpia puolia, mutta tiedostan, ettei se todellakaan ole kaikille sopiva kirja. Tarina yltyy välillä todellakin karuksi ja julmaksi, mutta mielestäni trilogiassa käsitellään hyvin myös esimerkiksi  väkivallan tekemisen ja kokemisen seuraamuksia. En sanoisi, että kirjassa on väkivaltaa vain lukijan shokeeraamisen vuoksi.