Leslye Headlandin uusi Star Wars -sarja The Acolyte päättyi tänään, joten on aika julkaista arvosteluni sarjasta kokonaisuudessaan.
Huom! Arvio sisältää spoilereita sarjasta alusta loppuun!
The Acolyten juoni ja teemat
The Acolyten lupailtiin olevan trilleri tai jännäri Star Warsin maailmassa, ja sitähän se olikin. Toki se on myös seikkailu ja täynnä hupailua, koska onhan kyseessä sentään Star Wars. The Acolyte ei ota itseään liian vakavasti, vaan sarjassa on mukana hauskoja alieneita (we love Bazil), söpö uusi droidi Pip, komediallisia hetkiä ja niin edespäin. Mutta enimmäkseen se on ankeamman puoleinen tarina menneisyyden virheistä, pimeän puolen houkutuksista ja päähahmojen henkisestä kamppailusta pahuuden ja hyvän välillä. Leslye Headland uskaltautuu villeihinkin juonikuvioihin – hän esittelee esimerkiksi uuden noitien yhteisön, jonka johtaja loi Maen ja Oshan itsekseen ja osaa mielenhallintatemppuja – ja nostan hänelle tästä rohkeudesta hattua. Hänen sarjansa on aivan omanlaisensa.
The Acolyte on kuitenkin aina tunnistettavissa osaksi Star Warsia. Sen teemat ovat tälle maailmalle ja saagalle hyvin perinteiisä: valo vs. pimeys, perhe, pimeyden polun houkuttelevuus, rakkaus pelastavana sekä tuhoavana voimana ja ystävyys. Sol sanoi Oshalle tämän siskosta, Maesta: "There's still some good in her. -- The part that loves you." Tämä kohta sai minut hymyilemään niin leveästi, koska se toi minulle mieleen Luke Skywalkerin, Leia Organan ja Padmé Amidalan sanat saagan elokuvista. Tietenkin myös se, että The Acolyte pyörii Voimassa vahvojen kaksosten välillä (Skywalker twins, much?!) ja yhden sekoilevan perheen ympärillä on myös ehtaa Star Warsia.
The Acolyten taistleukohtaukset ovat upeita. Erityisesti valosapelitaistelut olivat huikeita – näin hyvää miekkailua en ole missään muussa live action -sarjassa nähnyt. Episodi vitosessa näyttelijät pääsevät tosissaan esittelemään taitojaan. Erityisesti Dafne Keen ja Manny Jacinto häikäisivät minut kyvyillään. Jokainen hahmo taistelee omalla tavallaan – tyylillä, joka kuvastaa heidän luonnettaan ja sen hetkistä tilaansa. Qimir nauttii taistelemisesta ja tappamisesta, ja hän tekee sen hymyillen, käyttäen miekkansa lisäksi käsiään, kypäräänsä ja jopa kaapuaan. Jecki on Jedien huippukautena koulutettu padawan, jonka taistelu on tyylipuhdasta, ketterää ja kekseliästä. Yord käyttää älyään ja tajuaa mätkäistä Qimirin miekkaa tämän cortosis-kypärällä. Yordille taistelu päättyy traagisesti, mutta tuossa hetkessä katsoja saa jälleen todistaa sen, kuinka nopeaälyinen hän on ja kuinka hän hyödyntää analyyttisia aivojaan kaikessa.
The Acolyte kunnioittaa The High Republic -kirjoja, joiden aikakaudelle se sijoittuu, olemalla kirjoillekin tyypillisesti hahmokaartiltaan hyvin monimuotoinen. Sarjan päänäyttelijöistä vain about yksi on valkoihoinen (Jeckiä näyttelevä Dafne Keen), mikä on ihanan virkistävää. Representaatio ei ole Star Warsin vahvuuksia, mutta jokaisen sarjan myötä tilanne on parantunut. The Acolyte on jälleen iso harppaus eteenpäin. Voin vain kuvitella, kuinka tärkeä esimerkiksi Solin hahmo tulee olemaan monille nuorille sekä vanhoille aasialaistaustaisille faneille, aivan kuten Diego Lunan hahmo Cassian Andor oli tärkeä monelle latinofanille. Star Wars kuuluu kaikille ja muun muassa hänen hahmonsa muistuttaa meitä siitä. Sarjassa on myös selkeästi queereja hahmoja – Maen ja Oshan äidit – mikä on upeaa. Olisin ollut hyvin pettynyt jos The High Republicin aikakaudelle sijoittuva sarja olisi yhtäkkiä ollut pelkkiä valkoisia miehiä ja heteroita täynnä – se olisi tuntunut iskulta vasten The High Republic -kirjojen kasvoja. Valitettavasti The Acolyte kunnioitti The High Republic -kirjojen perintöä myös murhaamalla rakastettuja hahmoja yllättäen ja raa'asti: Jeckin ja Yordin kuolemat järkyttivät minua aidosti.
The High Republic -kirjoista puheen ollen, The Acolytessa oli muutamia hauskoja viittauksia. Kenenkään ei tarvitse lukea kaikkia saagan kirjoja ja sarjakuvia, jotta ymmärtäisi tämän sarjan tapahtumat ja maailman, ei todellakaan, mutta niille, jotka ovat kirjat lukeneet, on tarjolla hetkiä ja mainintoja, jotka saavat hymyn huulillesi. Riemastuin, kun Mae käytti sanaa Barash-vala, kun Vernestra veti valopiiskansa (light whip) esiin, kun Indara mainitsee suuren hyperavaruusonnettomuuden, kun näin Jedejä kultaisissa kaavuissa ja kun Vernestra sanoi hyperavaruuden olevan häiritsevää hänelle. Kirjahahmo Vernestra Rwoh'n läsnäolo on luonnollisesti yksi helvetin iso easter egg jo itsessään.
The Acolyte sarja sijouttuu aikakaudelle, jolloin Jedit ovat vahvoja ja arvostettuja, mutta silti hajoamassa yhteisönä ja kulttuurina: he ovat murtumispisteessä, valumassa kohti tilaa, jossa Palpatine voi käyttää heitä hyväkseen ja manipuloida heidät tuhoonsa. Sarjan Jedit eivät ole täydellisiä ja ovat tehneet isojakin virheitä – Brendokin tapahtumat ovat tästä hyvä esimerkki (he näkevät vain osan totuudesta ja tuomitsevat sen perusteella, he ovat impulsiivisia ja he antavat omien halujensa ajaa heidät huonoihin valintoihin...) – mutta vaikka heidät esitetään ihmisinä ja joukkona, joilla on omat ongelmallisuutensa, sarjassa tulee myös ilmi Jedien ydin, heidän tarkoituksensa. Se, miten Mae tappaa Indaran ja Torbinin on tästä hyvä esimerkki: Indara kuolee, koska hän suojelee viatonta sivullista ja siten jättää oman selustansa turvaamatta, ja Mae herättää Torbinin tämän "koomasta" vetoamalla tämän katumukseen, koska hänen sydämensä on särkynyt Maen kokemusten takia. Jedit kuolevat, koska he välittävät. The Acolyte maalaa Jedeistä kompleksisen kuvan – näyttää, miten Jedit ovat matkalla kohti ideologista tuhoa ja yhä kiinteämpää suhdetta Senaattiin, joka tulee olemaan yksi heidän isoista kompastuskivistään.
Hahmot – sankareita ja pahiksia ja kaikkea siltä väliltä
The Acolyten hahmot olivat kaikki viihdyttäviä, vaikka muutamat jäivät valitettavan vaille syvyyttä (tästä lisää seuraavassa "luvussa"). Näyttelijät tekivät myös kaikki hyvää työtä, mutta erityisesti haluan korostaa Lee Jung-jaen koskettavaa näyttelijänsuoritusta mestari Solina ja Manny Jacinton viettelevää mutta synkkää roolityötä Qimirinä tai the Strangerina. Amandla Stenberg onnistui vangitsemaan hyvin Maen ja Oshan hahmot, tuoden kumpaankin siskoon omia, uniikkeja piirteitään vaikka he – ovathan he, kuten lopulta paljastuu, kuin yksi ihminen kahden ruumiissa, luotu Voimasta – ovat myös hyvin samanlaisia.
Osha ja Mae olivat mielenkiintoinen duo, ja pidin siitä, miten heidän tarinansa menivät ristiin. Alussa Mae on kaksosten "pahis" ja murhaa Jedejä saavuttaakseen aseman Qimirin oppilaana. Osha yrittää pysäyttää hänet – hän on entinen Jedi, hyvä ihminen ja niin edespäin. Tarinan edetessä kaksosten roolit hämärtyvät, ja lopulta Osha on se, joka surmaa Jedin ilman asetta – hän kuristaa Solin Voiman avulla raivossaan saatuaan tietää totuuden – ja josta tulee Qimirin oppilas. Olin iloinen, että Osha sai vihdoinkin tietää totuuden, vaikka se olikin kamala, ja, että hän ja Mae saivat setvittyä välinsä. Viimeinen kohtaus heidän välillään, jossa he syleilevät, molemmat itkien, kun Qimir pyyhkii Maen muistot Oshasta, oli surullinen, mutta samalla olin iloinen, että siskokset saivat edes tämän hetken yhdessä, loppujen lopuksi. Oshan tarina valosta pimeyteen oli erinomainen, ja tuo hetki jolloin hän kuristaa Solin ja ns. vuodattaa Solin valomiekan kristallin verta ("bleeding a crystal") oli hyvin intensiivinen ja kiehtovalla tavalla karu. Oshan valtaava raivo ja tuska saavat miekan hänen käsissään muuttumaan, se, että Sol antaa kuollessaankin Oshalle anteeksi ja se, että sarja loppuu Oshan osalta siihen, kun hän pitelee Qimirin kättä omassaan ja seisoo tämän rinnalla... Ahh, erinomaista. Minusta on kiehtovaa nähdä tai lukea tarinoita ihmisistä, jotka vaipuvat synkkyyteen ja pahuuteen, mutta joita katsojaa ei silti välttämättä kutsuta tuomitsemaan. Oshan tarina on karmaisevalla tavalla voitokas, mutta myös traaginen ja synkkä. Minusta on ihanaa, että sarjan päänaishahmon annetaan olla tunteikas, mutkikas, vihainen, täynnä raivoa ja tehdä kamalia asioita ilman, että hänestä tulee demoninen. Yay for villainous women that we are still meant to love!
Mestari Sol oli kanssa mainio hahmo, ehkä sarjan parhain. Hän on urhea, empaattinen, hellä ja anteeksiantavainen mies, mutta mitä pidemmälle sarja eteni, sitä enemmän hänestä paljastui salattuja, huolestuttavia piirteitä. Hänen kamala virheensä Brendokilla oli aidosti hirvittävä, ja hänen tekonsa johtivat lukuisten viattomien kuolemaan. Se, että hän suostui Indaran ideaan valehdella Jedeille sekä Oshalle tapahtuneesta – vieritti syyn Maen niskoille – oli erityisen viheliäistä. Lee Jung-jae teki aina mahtavaa duunia, mutta parhaimmillaan hänen roolityönsä oli niinä hiljaisina hetkinä, kun katsoja pääsee näkemään kuinka pahasti Brendok on sekoittanut Solin pään ja kuinka hänen tekonsa painavat häntä: esimerkiksi hetki kutosjaksossa, kun Sol suree ja turhautuneena lyö pöytää, silmät surun ja katumuksen valtaamina, oli upea. Sol on Jedi ja omaa suuria voimia, mutta hän on myös vain ihminen, ja ihmiset tekevät virheitä, vaikka eivät olisi pahoja. Hän rakastaa Oshaa, mutta kohteli tätä kaltoin ja oli mukana tuhoamassa tämän koko perheen. Hänen loppunsa Oshan käsissä oli haikea, koska he molemmat todella rakastivat toisiaan. Solin hahmo kutsuu katsojan pohtimaan kuinka pitkään toiselle voi valehdella tämän turvallisuuden ja onnen puolesta, ennen kuin siitä tulee vain pelkkää julmuutta. Onko se koskaan oikeutettua? Erityisen kutkuttavaa Solin hahmossa oli myös se, että hän tuntui uskotelleen itselleen, että hän teki kaiken Oshan puolesta. Tosiasiassa, eikö hän valehdellut suojellakseen itseään? Oli tavallaan kieroutuneen oikeutettua, että lopussa Vernestra päättää suojella Maeta, tyttöä jonka Jedit maalasivat pahikseksi, tekemällä Solista Brendokilla olleiden Jeditoveriensa tappajan (pidin tästä twististä, mutta se, että Vernestra oli se joka sen teki, tuntui oudolle, ottaen huomioon miten hän vaatii esimerkiksi pahoja virheitä tehnyttä Elzar Mannia tilille teoistaan The High Republic -kirjoissa).
Manny Jacinton upeasti esittämä Qimir tai The Stranger oli kanssa loistava hahmo, vaikka toivoinkin, että olisimme saaneet viettää hänen kanssaan hieman enemmän aikaa. Toivon, että sarjaan tulee toinen kausi, jotta pääsemme syventymään Qimiriin ja hänen mielenkiintoiselta vaikuttavaan taustatarinaansa Vernestran padawanina, joka hylkäsi Jedit ja kääntyi pimeän puolelle. Oli todella fiksua Leslye Headlandilta palkata tähän rooliin herttaisena ja söpönä tunnettu Manny Jacinto, joka muistetaan parhaiten sitcom The Good Placesta, koska katsoja ei todellakaan osaa odottaa Qimirin todellista vibaa: hän on karismaattinen, synkkä, uhkaava ja, let's face it, ihan todella hot. En usein ole pahisten suuri ystävä, mutta Qimir oli todella, todella hyvä pahis. Hän on väkivaltainen ja nauttii tappamisesta, mutta hänellä on myös hetkensä, jolloin hän on oikeassa ja tuntuu puhuvan järkeviä, ja hänellä on selvästi motiivi tekemisilleen. Hän ei tapa ihan vain koska voi. Sellaiset pahikset eivät ole kiinnostavia. Qimirin ja Oshan suhde oli kerrassaan mainio, vaikka heitäkin olisin kaivannut ehkä hieman enemmän. Se, miten he tunnistavat itsensä toisessa, tuntevat vetoa toisiinsa ja ajautuvat pimeydessään toistensa rinnalle oli kaikki todella kiehtovaa. Myönnän, että lopussa, kun he seisovat rinnakkain ja pitävät toisiaan kädestä, tunsin shipperisydämeni heräävän. Parit, jotka korruptoivat toisensa ja jotka vajoavat yhdessä yhä syvemmälle synkkyyteen, tuovat toisissaan huonoimmat piirteet esiin, mutta silti vahvistavat toisiaan, ovat kiinnostavia. Osha valitsee itse tämän polun; Qimir ei raahaa häntä sille väkipakolla, ja sen takia pystyn tykkäämään heistä.
Kritiikkiä ja pettymyksiä
Tämä sarja on aiheuttanut varsinaisen paskamyrskyn internetissä ja saanut kritiikkiä vaikka mistä. Se on sanottu rikkovan canonia, pilaavan Star Warsin ja olevan pelkkää woke-kuraa. The Acolyte ei ole suosikkini Star Warsin sarjoista, mutta se ei todellakaan ansaitse murto-osaakaan siitä raivosta, jota tietyt "fanit" ovat siihen kohdistaneet. Nämä ihmiset eivät tarjoa rakentavaa palautetta tai kritiikkiä, vaan heidän vihaansa lietsoo niin seksismi, homofobia, rasismi ja oletus, että kaiken pitäisi olla juuri sellaista mistä he pitävät. Perinteistä menoa Star Wars -fandomissa, siis. Masentavaa, mutta ennalta odotettua.
Ehkä eniten minua harmitti tässä sarjassa se, että jaksot olivat niin lyhyitä – usein vain 30 ja rapiat minuuttia. Koska tämä sarja sijoittuu aikakaudelle, jota elokuvissa tai muissa sarjoissa ei ole vielä nähty ja seuraa aivan uusia hahmoja, lyhyet jaksot eivät antaneelle hahmoille, tarinalle tai aikakaudelle tarpeeksi aikaa. Juoni kulki nopeasti – välillä liiankin nopeasti – ja hahmot ja ihmissuhteet saavuttivat vain harvoin potentiaalinsa. Katsojat eivät tunne Solia, Jeckiä, Yordia tai keskeisiä kaksosia entuudestaan, joten aikaa tutustua olisi tarvittu enemmän, jotta tarinan tapahtumat iskisivät mahdollisimman voimakkaasti. Pidin hahmoista, mutta olisin voinut pitää heistä vielä paljon enemmän. Sarjan rytmityksen ongelmat ilmenivät myös sarjan viimeisissä jakoissa: totuutta Brendokin tapahtumista viivyteltiin ehkä liian pitkälle ja tajutessani toiseksi viimeisen jakson olevan pelkästään Brendokia, olin aika pettynyt, koska edellinen jakso jäi niin kiehtovaan kohtaan. Brendokin tapahtumat eivät olleet kovinkaan yllättäviä (tietenkään Mae ei ollut kaiken takan, tietenkin Jedit kusivat kaiken, tietenkin Sol tekee kamalia valintoja ja hylkää Maen, jotta voi pelastaa Oshan), joten innostukseni hieman horjui. Jakso oli hyvä ja intensiivinen, mutta ehkä väärässä kohdassa – se olisi ollut parempi ehkä hieman aikaisemmin.
Ensimmäiset jaksot tuntuivat hieman huterilta ja minulta kesti hetken tottua sarjan fiilikseen. Dialogi oli ihan jeesiä ja sarjassa on joitain todella loistavia puheita ja lainauksia, mutta paikoittain dialogi tuntui jotenkin kömpelöltä tai pakotetulta, en osaa oikein kuvata miten. Tarina on kiinnostava ja hauskan synkkä, ja tykkäsin siitä, että sarjassa on monta keskeistä mysteeriä – miksi Mae murhaa jedejä, mitä tapahtui Brendokilla, kuka Maen mestari on ja niin edespäin – mutta jotenkin tässäkin 100% potentiaali jäi saavuttamatta. Myös pääpahiksen paljastus – se, että Maen nysvän oloinen liittolainen Qimir olikin tämän mestari – oli hyvin ennalta-arvattava, eihän se voinut olla kukaan muu kuin Qimir, mutta loppujen lopuksi se ei haitannut minua niin paljon, koska Qimir oli kiinnostava hahmo ja koska minusta tuntuu, että katsojien oli tarkoituskin arvata totuus.
Lopuksi, haluan vielä puhua Vernestra Rwoh'sta. Hän on hyvin tärkeä hahmo The High Republic -kirjoissa ja yksi kirjasaagan parhaista hahmoista, ainakin minun mielestäni. Olin siis haljeta innosta, kun kuulin, että Vernestra olisi mukana sarjassa. Hän kuitenkin tuntui minusta jotenkin vähän oudolle, ei sellaiselta kuin olin kuvitellun hänen olevan vanhempana mestarina. En ole ainut, josta on tuntunut tältä, olen nähnyt Vernestrasta paljon kommenttia muilta kirjafaneilta. Toki, hän on sarjan aikana vuosikymmeniä vanhempi kun kirjoissa, joten on ymmärrettävää, että hän on kasvanut ja muuttunut. Mutta silti, olisin kaivannut hänen kirjoista löytyvää lämpöään.
Loppusanat
Toivon kovasti, että sarjasta tulee toinen kausi. Tarina jäi mielenkiintoiseen kohtaan kaikkien päähahmojen taholta. Erityisesti haluan päästä seuraamaan Qimirin ja Oshan suhteen kehitystä ja Oshan matkaa pimeyteen. Sarja ei ollut täydellinen eikä saavuttanut täyttä potentiaaliaan, mutta olin joka viikko innoissani uuden jakson lähestyessä ja se riittää minulle. Sarja nostatti tunteita, sai minut lukemaan innostuneena teorioita ja tuntemaan vanhaa kunnon fanityttöiloa.
Kokonaisuudessaan antaisin sarjalle 3,75/5 tähteä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti