Kuten monet Star Wars -fanit, mietin usein valosapelitaisteluita.
Aina kun katson jotakin elokuvista tai TV-sarjoista, mietin miksi jotkut valosapelimittelöt ovat niin upeita kun taas jotkut eivät kiinnosta minua laisinkaan. Tämä essee on minun yritykseni sanottaa nämä ajatukseni ja ratkaista mitkä kaikki piirteet ovat olennaisia mielestäni koukuttaville ja kiehtoville valosapelitaisteluilla ja miksi jotkut kamppailut eivät herätä minussa sen kummempia tunteita kuin halun nähdä miekkailun loppuvan ja tarinan jatkuvan. Keskityn tässä esseessä vain elokuvista löytyviin taisteluihin, koska jos ottaisin mukaan TV-sarjat, tekstistäni tulisi aivan liian lavea.
Minulle kaikkein tärkeintä tarinoissa on hahmot, hahmojen kehitys ja heidän välisensä suhteet. Kirjassa tai leffassa voi olla vaikka kuinka hyvä juoni ja rykelmä upeita juonenkäänteitä, mutta jos en välitä hahmoista, en tule välittämään juonesta sen kummemmin.
Hahmot ovat kaikki kaikessa. Tämä pätee myös valosapelitaisteluihin. Jos välitän hahmoista, jotka taistelevat, tulen olemaan innostuneempi, etenkin jos rakastan taistelun kumpaakin osapuolta ja joudun katsomaan kahden itselleni rakkaan hahmon kaksintaistelua. Miksi välittäisin siitä, miten taistelu päättyy ja kumpi voittaa jos hahmoista toinen, tai pahimmassa tapauksessa molemmat, ovat tylsiä? Tämä on tietenkin hyvin subjektiivista ja sen vuoksi taistelut, jotka minun mielestäni ovat uuvuttavia voivat jonkun toisen mielestä olla saagan parhaimpia kohtauksia ikinä. Esimerkiksi Reyn ja Kylo Renin väliset mittelöt elokuvassa The Rise of Skywalker ovat minusta tylsimpiä valosapelitaisteluita koko SW-leffasaagassa. Ne ovat ehkä visuaalisesti näyttäviä ja hyviä koreografioiltaan, mutta koska inhoan Kyloa suunnattomasti enkä välitä Kylon ja Reyn suhteesta (en suostu kutsumaan sitä romanssiksi, en ikinä), nuo kohtaukset eivät herätä minussa mitään intensiivistä tunnetta. Mutta tiedän, että hyvin monelle, nuo hetket ovat uuden trilogian parhaimpia, koska he rakastavat Reytä, Kyloa tai molempia.
Parhaimmat valosapelitaistelut vaativat vahvaa tunnetta ja paineita. Se, miten taistelu päättyy täytyy johtaa mullistaviin, tarinaa radikaalisti muokkaaviin tuloksiin. Niiden täytyy olla juonellisesti olennaisia, eikä pelkkiä täydennyshetkiä, joilla pyritään lisäämään actionin määrää. Taistelijoiden välillä pitää olla jokin henkilökohtainen linkki ja suhde, ja aina kun terät iskevät vastakkain, sen täytyy muistuttaa katsojaa siitä, että näiden hahmojen välillä on historiaa, jotain mikä on mennyt karvaasti pieleen tai jotain, mikä odottaa paljastumista. Dookun, Anakinin ja Obi-Wanin taistelu Attack of the Clones -elokuvassa ei hetkauta minua, koska vaikka Obi-Wan ja Dooku ovat yhteydessä sen takia, että Dookun padawan Qui-Gon oli Obi-Wanin mestari, ei heillä ole sen suurempaa henkilökohtaista sidettä. Heidän taistelunsa on toki tärkeä sen takia, että jos Jedit olisivat voittaneet, Kloonisodat olisivat olleet perin erilaiset, mutta kyseessä ei ole mikään sydämentykytyksiä aiheuttava eeppinen mittelö.
Suosikkivalosapelitaisteluni on Anakin Skywalkerin ja Obi-Wan Kenobin mittava ja eeppinen kaksintaistelu laavaplaneetta Mustafarilla elokuvassa Revenge of the Sith. Se on juuri sitä, mitä haluan kaksintaistelulta. Se on majesteettinen, suuri ja eeppinen, mutta se on ennenkaikkea tunteellinen. Anakinin ja Obi-Wanin suhteen murtuminen Anakinin vajotessa pimeyteen satuttaa minua joka kerta, koska taistelun aikana katsoja pääsee todella näkemään kuinka epätoivoisesti Obi-Wan yhä rakastaa Anakinia, vaikka se mies, jota hän piti veljenään ja parhaana ystävänään on kadonnut, tullut uuden, julman Vaderin korvaamaksi. Heidän yhteytensä tulee myös upeasti esille siinä, miten he tuntevat toistensa taistelutekniikat, tekevät samoja liikkeitä yhtä aikaa (aivan kuin he lukisivat toistensa ajatuksia) ja kuinka tasaväkisiä he ovat, huolimatta siitä, että Anakin on profetian Valittu. Taistelu on täydellinen huipentuma leffalle ja koko trilogialle. Taistelussa on myös todella paljon vaakalaudalla: koko galaksin tulevaisuus, tavallaan. Obi-Wanin "petos" ajaa Anakinin yhä syvemmälle vihaansa, Obi-Wanin päätös olla päättämättä Anakinin elämää mahdollistaa Vaderin selviytymisen, Anakinin päihittäminen antaa Obi-Wanille aikaa pelastaa Padmé ja tämän kantamat kaksoset...
Toinen esimerkki loistavasta, tunnelataukseltaan intensiivisestä kaksintaistelusta on Luke Skywalkerin ja Darth Vaderin taistelu Return of the Jedi -elokuvassa. Luken ja Vaderin todellinen side on molemmille selvä ja molemmat haluavat taistelun johtavan eri asioihin: Luke haluaa lopettaa kamppailun ja pelastaa isänsä, kun taas Vader yrittää tehdä mitä hänen mestarinsa vaatii, eli käännyttää Luken pimeyden puolelle. Taistelussa on siis heti entuudestaan mielenkiintoinen dynamiikka, koska se on taistelu, jota toinen ei halua käydä, kunnes hän lopulta menettää kontrollinsa. Taistelussa on koetuksella niin Vaderin omistautuneisuus mestarilleen ja pimeydelle kuin Luken ote omasta hyvyydestään ja sydämestään. Kapinallisten pilottien ja maavoimien hoitaessa taistelun Imperiumin sotavoimia vastaan, Luken ja Vaderin kamppailu on sielullinen: tässä taistelussa vaakalaudalla on kahden miehen ja Voiman kohtalo. Haluan tästä kohtauksesta puhuessani aina nostaa esille John Williamsin upean musiikin (ei sillä, etteikö Williamsin musiikki olisi jokaikisessä valosapelitaistelussa leffasaagassa upeaa): se, miten melodia synkkenee, voimistuu ja lopulta pamahtaa käyntiin Luken aloittaessa kiivaan hyökkäyksen isäänsä vastaan, saa ihoni aina kananlihalle.
Koreografia ja kamppailun näyttävyys ovat toki tärkeitä, mutta ne eivät ole minulle kaikki kaikessa. Onhan sitä ilahduttavaa katsella hienosti kuvattua ja toteutettua miekkailukohtausta – se on kuin katsoisi tanssia – mutta kaipaan muutakin kuin vain teknistä hienostuneisuutta. Episodien I–III kaksintaistelut ovat ehkä saagan näyttävimpiä, mutta coolit tehosteet eivät riitä. Rakastettu episodi ykkösen niin sanottu Duel of the Fates – Maulin, Obi-Wanin ja Qui-Gonin mittelö – on koreografialtaan hieno (musiikki on myös jälleen erinomaista), mutta koska Obi-Wan ja Qui-Gon eivät ole tärkeitä yksilöinä Maulille, eikä Maul ole heille muuta kuin vieras pahis, en jaksa intoilla tästä taistelusta niin paljon kuin esimerkiksi Vaderin ja Luken kaksintaistelusta The Empire Strikes Back -elokuvassa. Heidän taistelunsa ei ole ehkä yhtä vauhdikas ja huolella koreografioitu, mutta siinä on paljon enemmän jännitettä, koska Luken ja Vaderin todellisen suhteen paljastuminen lähestyy hetki hetkeltä ja totuuden tietävä katsoja voi keskittyä siihen miten selvästi Vader vain leikittelee Luken kanssa eikä todella halua satuttaa häntä, koska hänen motiivinsa tässä taistelussa ei suinkaan ole päihittää tai tappaa vastustajaansa, vaan saada tämä puolelleen.
Lopuksi haluan puhua yllättävyydestä. Parhaimmissa taisteluissa on hetkiä, jotka muuttavat taistelun kulun tyystin. Nämä ovat usein hahmokehitykseen liittyviä juttuja – esimerkiksi Luke antautuu vihalleen kun Vader uhkaa Leian henkeä episodi kutosessa ja Lukessa koko trilogian ajan kiehunut kiukku vihdoin purkautuu. Tämä hetki on olennainen hänen hahmolleen, koska se edustaa kaikkea sitä, mitä Luke on koettanut estellä ja vastustaa – hänen sisäistä pimeyttään. Toinen hyvä esimerkki tällaisesta on Reyn, Kylo Renin ja Finnin välisessä taistelussa The Force Awakensissa. Kuten jo aiemmin sanoin, inhoan Kyloa hyvin paljon, mutta tämä taistelu on kieltämättä loistava, osittain jo ihan sen takia, että tässä vaiheessa katsojaa ei yritetty sen kummemmin saada näkemään jonkinlaista romanttista jännitettä Kylon ja Reyn välillä. Pidän siitä, miten taistelu ensiksi alkaa Finnin ja Kylon välisenä, mutta muuttuu sitten Reyn ja Kylon väliseksi. Yksi elokuvan parhaimmista hetkistä on tuo ikoniseksi noussut kohtaus, jossa Skywalker-valosapeli lennähtää Kylon sijasta Reyn luokse, kuin valiten tämän Skywalkerin nimen ja voiman perilliseksi Force Themen soidessa taustalla. Tämä yllätysmomentti myös edistää elokuvan juonta ja laajempaa tematiikkaa ennestään: elokuvassa on puhuttu niin paljon perinnöstä, sankareista ja legendoista, ja se, että miekka ikään kuin valitsee Reyn kuvastaa hienosti sitä, mitä elokuva haluaa sanoa perinnöstä. Verilinjat eivät ole kaikki kaikessa – Rey ansaitsee Skywalkerien miekan, koska hän edustaa sitä, mitä Skywalkerit parhaimmillaan ovat aina edustaneet: rohkeutta, epäitsekkyyttä, vapautta ja toivoa.
Valosapelitaistelut ovat aina jossain määrin cooleja, mutta niiden täytyy olla jotain coolia suurempaa, jotta ne voivat ansaita paikkansa valosapelitaisteluiden hall of famessa. Kuin minkä tahansa kohtauksen, sen tätyy olla hyödyllinen tarinalle ja hahmojen kehitykselle – sen täytyy olla muutakin kuin vain miekkojen heilutettelua hyvän musiikin tahtiin. Suurimman osan aikaa elokuvat – ja TV-sarjat – onnistuvat näissä kohtauksissa, mutta eivät aina. Olen sen verran kriittinen. Tämä on kuitenkin kysymys, johon kullakin fanilla on oma vastauksensa, eikä mikään niistä ole toista parempi.
Loppukevennys... Rankinglista viidestä parhaasta valosapelitaistelusta Star Warsissa. Mukana ovat tällä kertaa myös TV-sarjat!
1. Anakin Skywalker/Darth Vader ja Obi-Wan Kenobi, Revenge of the Sith
2. Luke Skywalker ja Anakin Skywalker/Darth Vader, Return of the Jedi
3. Anakin Skywalker/Darth Vader ja Ahsoka Tano, Star Wars: Rebels
4. Luke Skywalker ja Anakin Skywalker/Darth Vader, The Empire Strikes Back
5. Anakin Skywalker/Darth Vader ja Obi-Wan Kenobi, Obi-Wan Kenobi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti