Taylor Swift Meets Greek Mythology, vol. 5

Tänään on aika palata Taylor Swift Meets Greek Mythology -sarjani pariin viidennellä volyymilla! Lyhykäisesti, näissä postauksissa yhdistelen Swiftin musiikkia antiikin hahmoihin ja pohdiskelen miksi kukin biisi sopii kullekin hahmolle tai suhteelle.

Let's go!

"You had to kill me but it killed you just the same" – My Tears Ricochet ja Megara 

My Tears Ricochet, levyltä Folklore, on yksi Taylor Swiftin surullisimmista kappaleista. Se kertoo suhteen ja rakkauden tuhoutumisesta, hyödyntäen hautajaistematiikkaa ja -kuvastoa. Laulun melankolisuus, katkeruus ja viiltävä surullisuus toivat minulle mieleen Megaran, sankari Herakleen vaimon, jonka kohtalo on yksi kreikkalaisen mytologian julmimpia. 

Theeban prinsessa Megara oli sankari Herakleen ensimmäinen vaimo. He saivat yhdessä useita lapsia – lasten määrä riippuu lähteestä, joskus heillä on kolme poikaa, kun taas joskus neljä tai jopa kahdeksan – ja he olivat onnellisia. Mutta, kuten kreikkalaisessa mytologiassa usein tuppaa käymään, heidän onnensa päättyi mitä karmeimmalla tavalla. Jumalatar Hera vihasi aviomiehensä lehtolasta ja rangaistakseen tätä, Hera kirosi hänet hulluudenpuuskaan, jonka aikana Herakles tappoi vaimonsa ja lapsensa. Verityön jälkeen Herakles on lohduton ja haluaa tappaa itsensä, mutta pystyy kuitenkin jatkamaan elämäänsä ja menee lopulta uusiin naimisiin. My Tears Ricochet tuo minulle mieleen Megaran, manalassa, miettimässä sitä mitä tapahtui: "Even on my worst day / Did I deserve babe / All the hell you gave me? / Cause I loved you / I swear I loved you". Tietääkö Megara, että Hera kirosi Herakleen? Vai luuleeko hän, että mies ei vain halunnut olla osa heidän perhettään enää ja hankkiutui heistä eroon miekallaan? Jos hän tietää, millaista on tietää, että Herakles joutuu elämään tekonsa kanssa. "You had to kill me but it killed you just the same" sopii minusta täydellisesti, koska Herakleen todellakin oli pakko tehdä mitä teki – Hera pakotti hänet – mutta Megaran ja lasten menetys todellakin tuhosi myös Herakleesta osan. Tätä ideaa heijastelee myös kappaleen sanat: "We gather here / We line up weeping in a sunlit room / And if I'm on fire / You'll be made of ashes too".

Laulun katkerampi kohta – "I didn't have it in myself to go with grace / And you're the hero flying around saving face" – sai minut miettimään sitä, kuinka Herakles jatkaa lopulta elämäänsä, menee jopa uusiin naimisiin ja saa uusia lapsia, ja tulee muistetuksi aina ennen kaikkea sankarina, kun taas Megara, jos kukaan häntä edes muistaa, on vain sivuhahmo hänen elämässään. Herakles joutuu hyvittämään veritekonsa urotöillään, mutta kuinka moni muistaa miksi hän urotekojaan edes suorittaa? Kappaleen sanat – mielestäni laulun paras ja haikein hetki – "And I can go anywhere I want, anywhere I want, just not home" tuovat minulle mieleen Megaran sijasta itse Herakleen. Perheensä tapettuaan hän jatkaa elämäänsä, näkee maailmaa, taistelee hirviöitä vastaan ja tekee sankaritekoja, mutta hän ei voi palata siihen kauniiseen kotiin, joka hänellä kerran oli.

Megaran ja Herakleen perheen kauheasta kohtalosta voit lukea, jos kaipaat antiikin lähteitä, Euripideen näytelmästä Heracles. Tämä tragedia keskittyy lähinnä Herakleen tunteisiin, suruun ja kauhuun, mutta sisältää silti kohtauksia, joissa Megara esiintyy. Näytelmä ei ole top Euripides suosikkejani, mutta se on hyvin koskettava. Herakleen rakkaus perhettään, erityisesti lapsiaan, kohtaan tulee vahvasti esille. En usko, että kukaan voi lukea tätä karmaisevaa tarinaa tuntematta myötätuntoa hahmoja kohtaan ja raivoa/pelkoa antiikin jumalia kohtaan. Tämä näytelmä on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka vaarallisia he ovat vihassaan ja kuinka he usein langettavat rangaistukset viattomien ylle. Herakles ja hänen perheensä eivät olleet syypäitä Zeuksen tekoihin, mutta Hera rankaisee heitä silti.

Phoenicia Rogersonin romaani Herc on se, jota suosittelisin jos joku sanoisi minulle haluavansa lukea modernin version Megarasta ja Herakleesta. Kirja ei ole pelkästään heidän rakkaustarinansa, vaan se kertoo Herakleen koko tarinan monien hänen elämäänsä merkittävästi koskettaneiden ihmisten näkökulmasta. Megaran ääni on yksi teoksen voimakkaimmista. Romaanissa pohdiskellaan paljon muun muassa sitä oliko Herakles todella Heran kiroama tehdessään mitä teki, vai menettikö hän vain malttinsa ja sortui väkivaltaan, kuten hän teoksessa, ja mytologiassa, usein tekee. Swiftin sanat "You turned into your worst fears" toi minulle spesifisti mieleen tämän kirjan ja sen, miten kirjan hahmot miettivät tappoiko Herakles Megaran hulluudessa vai vain seuratessaan huonoimpia vaistojaan: oliko hän aina vain se mies joka hän eniten pelkäsi olevansa – verenhimoinen tappaja?

"Something's gone terribly wrong, you're all I wanted" – Haunted ja Apollo

Levyn Speak Now kappale Haunted on hätääntynyt ja ahdistunut laulu, jossa puhuja vaikeroi menettämäänsä rakastettua, toivoo tätä takaisin, tuntee olonsa kummitelluksi ja miettii, kuinka ei olisi koskaan uskonut, että heidän suhteensa ajautuisi karille. Laulu kertoo erosta, mutta jos "lähtemisen" tulkitsee kuolemisena, sopii laulun kerrassaan mainiosti jumala Apollolle ja hänen rakastetulleen, kuolevaiselle Hyakinthokselle. 

Haunted alkaa sanoin "You and I walk a fragile line / I have known it all this time / But I never thought I'd live to see it break" ja jo heti tämä on minusta niin kovin Apollo/Hyakinthos. Apollo tietää varsin hyvin, että heidän suhteensa on heiveröinen ja alituisessa päättymisen vaarassa, onhan Hyakinthos pelkkä kuolevainen ja hän ikuinen jumala, mutta silti suhteen päättyminen Hyakinthoksen kuollessa onnettomuudessa, tulee hänelle yllätyksenä ja järkyttää häntä. Swiftin kappale on, kuten sanoin, täynnä hätäännystä ja pelkoa, ja voin vain kuvitella, miten hämmentynyt ja ahdistunut Apollo on pidellessään kuolevaa rakastajaansa sylissään tämän kuollessa: Apollo ei voi kuolla, miten hän voisi todella ymmärtää kuolemaa, osata odottaa sitä, osata käsitellä sen jättämää surua, sen ikuisuutta? "Something's gone terribly wrong / You're all I wanted" on, Apolloa ajatellessa, erityisen surullinen lyriikka: kun heitetty kiekko osuu Hyakinthokseen ja hän kaatuu maahan, ymmärtääkö Apollo heti, että haava on kuolettava, vai tajuaako hän, että jokin on pahasti pielessä vasta kun Hyakinthos ei nousekkaan pystyyn? Kappaleessa lauletaan, lähes epätoivoisesti, "I just know / You're not gone / You can't be gone, no", ja tällaisia lauseita pyöri varmasti Apollonkin päässä Hyakinthoksen kuoltua.

Hyakinthos ei ole kreikkalaisessa mytologiassa suinkaan ainut kuolevainen, johon Apollo iskee silmänsä, mutta heidän suhteensa erottuu muista sen aitouden takia. Hyakinthos ei ollut Apollon uhri, vaan hän vaikuttaa olleen aidosti rakastunut auringonjumalaan. Hyakinthoksen kuollessa Apollon suru on niin mittava, että hän luo tämän vuotavasta verestä uuden kukan, hyasintin, rakastettunsa muistoksi. "Can't breathe whenever you're gone / Can't turn back now, I'm haunted" sopii tuohon akuuttiin tuskaan, jota Apollo kokee Hyakinthoksen kuollessa, sekä siihen, että tulevaisuudessa, aina kun hän näkee hyasintteja, hän tulee aina muistamaan menettämänsä pojan. Hyakinthoksen muisto tulee aina kummittelemaan häntä.

Tämän tarinan olen valitettavasti kohdannut vain yhdessä antiikin lähteessä. Moderneja tarinoita näistä kahdesta on olemassa, mutta en ole lukenut ainuttakaan (vielä), joten en kehtaa suositella niitä. Lukemani antiikin lähde kertoo heidän tarinansa kuitenkin todella, todella kauniisti. Roomalainen Ovidius, teoksessaan Muodonmuutoksia, kuvaa Apollon surua niin koskettavasti, että muistan herkistyneeni. Heidän myyttinsä on vain muutaman sivun mittainen pätkä massiivisessa, satoja myyttejä sisältävässä runoteoksessa, mutta se jäi mieleeni parhaiten. Lähetin äidilleni kuvakaappauksia kirjan sivuista ja useita apeita viestejä lukiessani sitä, koska tunsin niin suuria Apollo/Hyakinthos -tunteita. Suosittelisin Muodonmuutoksia kelle tahansa antiikkinörtille, mutta jos sinua kiinnostaa vain Apollo ja hänen surullinen rakkautensa Hyakinthosta kohtaan, lue kokoelmasta edes vain heidän myyttinsä. Et varmasti tule pettymään.

"And if they call me a slut, you know it might be worth it for once" – "Slut!" ja Helena ja Paris

Kymmenvuotisen Troijan sodan sanotaan usein alkaneen, koska Spartan kuningatar, maailman kaunein nainen Helena rakastui Troijan komeaan Paris-prinssiin. Tämä ei ole ehkä minun suosikkiversioni tarinasta – pidän enemmän versioista, joissa Helenan motiivi karata Pariksen kanssa oli enemmänkin jonkinlainen outo kunnianhimo tai halu saavuttaa kuolevaista suurempi kohtalo – mutta oli miten oli, hän ja Paris ovat monessa tarinassa aidosti rakastavaisia. 

Taylor Swiftin kappale "Slut!" kertoo paheksutusta suhteesta ja halveksitusta naisesta, jota nimitetään lutkaksi, mutta joka kuitenkin uppoutuu rakkauteensa ja omistautuu suhteelleen, huolimatta ihmisten juoruilusta ja mulkoilusta. Kuuntelin tätä biisiä eräänä iltana ja mieleeni tuli Helena, kävelemässä Troijan kaduilla, tietäen ihmisten vihaavan häntä, kuiskailevan hänen selkänsä takana, pitäen silti päänsä ylpeytensä ja rakkautensa vuoksi. "But if I'm all dressed up / They might as well be lookin' at us / And if they call me a slut / You know it might be worth it for once"-säkeissä on jotain hyvin Helenaa, tietynlaista röyhkeyttä ja ylpeyttä (piirre, jota rakastan hänessä). Miksi hän ei olisi Pariksen kanssa, nauttisi rakkaudestaan, kun ihmiset, joka tapauksessa, puhuisivat hänestä pahaa Troijassa? Laulussa on myös muutama kohta, jotka sopivat minusta loistavasti siihen, miltä Helenasta mahtoi tuntua, kun hän näki Pariksen ensi kertaa, kauniina ja säihkyvänä, tämän vieraillessa Spartassa: "What if all I need is you? / Got love-struck, went straight to my head" ja "Lovelorn and nobody knows". Jälkimmäinen viittaa laulun puhujan olleen yksinäinen ja rakkaudeton kenenkään sitä todella tietämättä, ja useimmissa versioissa Helenan ja hänen aviomiehensä Menelaoksen välillä ei ole sen suurempaa rakkautta. 

"Slut!"-kappaleessa mainitaan myös muutamaan otteeseen se, miten suhde tulee herättämään vahvoja, negatiivisia tunteita ja se, ketkä joutuvat maksamaan hinnan tästä suhteesta. Aluksi puhuja sanoo "I'll pay the price, you won't" mikä sopii myös Helenalle kuin nakutettu, koska enimmäkseen Troijan sodasta syytetään juurikin häntä. Hän on "the face that launched a thousand ships", hän on tuo kamala nainen joka toi tuhon Troijaan, hän on tuo petollinen vaimo joka karkasi ja aiheutti tuhansien kreikkalaisten surman. Ärsyttävän harva tuntuu muistavan, ettei Helena Troijaan itsekseen pamahtanut, vaan Pariksen käsivarrella (Helena väittelee tästä aiheesta Euripideen upeassa Troijan naiset -näytelmässä Pariksen äidin Hekaben kanssa). Laulussa lauletaan kuitenkin myös "We'll pay the price, I guess". Tämä on Helenan ja Pariksen näkökulmasta oiva toteamus, koska vaikka Helenaa syytetään usein enemmän, saa Pariskin osakseen vihaa ja halveksuntaa, ja kumpikin maksaa kyllä loppujen lopuksi kovan hinnan teoistaan ja suhteestaan, Paris jopa henkensä.

En keksi yhtään antiikin versiota, jossa Helena ja Paris olisivat umpirakastuneita, koska yleensä heidän suhteensa kuvataan hieman monimutkaisempana. Monessa versiossa heidän välillään tuntuu joskus olleen aitoja tunteita, kuten Iliaassa, mutta monessa Helena tuntuu kypsyneen Pariksen oikkuihin vuosien saatossa. Ehkä mielenkiintoisin katsaus näiden kahden suhteeseen löytyy edellä mainitusta Euripideen Troijan naiset -näytelmästä, joka sijoittuu sodan jälkeiseen aikaan. Paris on kuollut ja kuopattu, ja Helena on palautettu aviomiehelleen. Hän ei ole tarinan keskiössä, mutta hänellä on tosiaan upea kohtaus Hekaben kanssa, jossa he keskustelevat siitä, kuka todella oli syypää sotaan.

Modernia versiota, jossa Paris ja Helena todella olisivat rakastavaisia, en löydä lukemani kirjallisuuden parista. Minun on siis pakko sukeltaa visuaalisen median puolelle. Koska vakaumukseni ja ylpeyteni estää minua koskaan suosittelemasta vuoden 2004 Troija-elokuvaa, suosittelen TV-sarjaa Troy: Fall of a City, suhteellisen kehnoa mutta silti Troijaa vähemmän karmaisevaa adaptaatiota tästä myytistä. Ongelmani tämän sarjan kanssa eivät liittyneet Parikseen ja Helenaan, joten jos sinua kiinnostaa heidän suhteensa läheisempi tarkastelu perin romanttisesta näkökulmasta, tämä sarja antaa sinulle ehkä jotain mielenkiintoista pohdittavaa. Oheisessa posterissa ovat juuri Helena ja Paris. Bella Dayne teki ihan hyvää työtä Helenana, vaikka hän ei ollutkaan sellainen Helena josta minä eniten pidän, ja Louis Hunter oli ihan ookoo Paris. 

Taideteokset: 

Kuva 1: Megara mosaiikkiteoksesta 200–300 eaa., löytyy National Archaeology of Lisbon -museosta Portugalista

Kuva 2: Apollo (Giovanni Antonio Pellegrini, 1718)

Kuva 3: Lähikuva teoksesta The Love of Helen and Paris (Jacques-Louis David, 1788)

The Amazing Devil "Love Run" Book Tag (Original)

Tänään on aika itse luomalleni book tagille!

Tämä tag perustuu suosikkibändini The Amazing Devilin esikoislevyyn Love Run, joka julkaistiin vuonna 2016. Debyyttinsä jälkeen tämä brittiläinen indiefolkbändi on julkaissut kaksi muuta levyä, jotka ovat myös upeita. The Amazing Devilillä on aivan omanlaisensa tunnelma musiikissaan – he ovat minulle aivan uniikki bändi. The Amazing Devil koostuu Joey Bateysta, jonka moni varmaan tuntee lähinnä Netflixin The Witcher -sarjan luuttua soittavana Jaskierina, ja näyttelijä-laulaja Madeleine Hylandista.

1. "Love, run, a song you know's begun" – Love Run (Intro): A book with a great prologue. / Kirja, jossa on loistava prologi.

Jennifer Saint aloittaa esikoisromaaninsa, kreikkalaisen mytologian taruun perustuvan Ariadne-romaanin loistavalla, lyhyellä prologilla, jossa päähenkilömme, Ariadne, kertoo tarinan isänsä julmuudesta. Tämä prologi ei pelkästään kerro lukijalle heti millainen Minos on kuninkaana, se esittelee lukijan heti yhdelle kirjan keskeisistä teemoista: sille, miten naiset joutuvat usein maksamaan karvaan hinnan miesten teoista ja miten he ovat, monille miehille, pelkkiä leikkikaluja, joita he voivat käyttää ja sitten hylätä.

2. "I'll keep the king / I'll keep him safe from the dark things that wait" – King: A book that significantly features a ruler and their guardian. / Kirja, jossa esiintyy merkittävästi hallitsija ja hänen suojelijansa.

Tämä biisi muistuttaa minua aina Leigh Bardugon Grishaversumi-sarjan King of Scars -teoksesta ja sen päähenkilöistä, Ravkan kuningas Nikolai Lantsovista ja hänen uskollisesta kenraalistaan Zoya Nazyalenskysta. Zoyalla on vaikka mitä velvollisuuksia yhtenä hallinnon johtavista grishoista, mutta kenties suurin hänen taakoistaan on hyvinkin kaaottisen Nikolain pitäminen hengissä. Fun fact: olen tehnyt tälle kirjalle playlistin Spotifyhyn ja tämä biisi oli yksi ensimmäisistä jonka sille laitoin.

3. "What the hell went wrong / Cause we had this planned, it all planned" – Pruning Shears: A book where a character's life doesn't turn out the way they expected. / Kirja, jossa hahmon elämä ei päädy olemaan sitä, mitä hän odotti.

J. R. R. Tolkienin Hobitti kertoo Bilbo Reppulista, joka viettää perin normaalia ja onnellista elämää Konnussa, kunnes eräänä päivänä Gandalf-velho saapuu hänen kotiovelleen mukanaan liuta kääpiöitä. He repivät Bilbon hänen rennosta elämästään suureen seikkailuun täynnä pelottavia otuksia, lohikäärmeitä, aarteita ja sen sellaista. Bilbon elämä ei todellakaan mene kuten hän oletti sen menevän, mutta loppujen lopuksi se on vain hyvä asia: hän kokee elämänsä seikkailun ja hän löytää monia uusia ystäviä. Toki hän palaa kotiin eräänkin hyvin huonovibaisen sormuksen kanssa, mutta ei siitä sen enempää.

4. "Well I'm looking back, I'm looking back / I'm looking back, I'm looking back at you" – Shower Day: A book where someone recalls their past life/relationships. / Kirja, jossa hahmo käsittelee menneisyyttään tai menneitä suhteitaan.

Sarah Watersin goottilaishenkinen historiallinen romaani Vieras kartanossa on omanlaisensa, hiljalleen etenevä kummitustarina, joka kertoo rapistuvassa kartanossa asuvaan Ayresin perheeseen tutustuvasta lääkäristä, Faradaysta. Kirja on vain ja ainoastaan Faradayn näkökulmasta, ja hän muistelee aikaansa perheen lääkärinä ja ystävänä. Minusta Waters hyödynsi hyvin sitä, että Faraday ei välttämättä ole luotettavin kertoja: hän muistelee monta vuotta sitten tapahtuneita asioita ja monet hetket joista hän lukijalle kertoo perustuvat vain siihen mitä hänelle kerrottiin.

5. "I can hear the cannons calling as though across a dream / And I can smell the smoke of hell in every stitch and seam / And like flowers the bodies tumble around this muddied lot" – Elsa's Song: A book that takes place in wartime. / Kirja, joka sijoittuu sota-aikaan.

Julie Berryn ensimmäisen maailmansodan ajalle sijoittuva Lovely War on koskettava rakkausromaani, aidontuntuinen katsaus siihen millaisia arpia – fyysisiä ja henkisiä – sota jättää jälkeensä ja ilahduttava tarina kahden hyvin erilaisen naisen ystävyydestä. Kirjan neljän keskeisen hahmon tarinat kertovat kreikkalaisen mytologian hahmot: Afrodite, rakkauden jumalatar, Ares, sodan jumalatar ja Hades, manalan kuningas. Kirjan idea voi kuulostaa hupsulta, mutta se on ihan todella hyvä!

6. "Why womanhood is more than crying / I'm stronger now than you have ever known / The cracks you made, I fill with mortar / A broken pot can still hold water" – Pray: A book where a female character overcomes adversity. / Kirja, jossa naishahmo selviytyy vaikeuksista.

Pray-kappaleessa on mielestäni lähes mytologinen, eeppinen fiilis: Madeleine Hylandin ääni uhkuu raivoa ja tunnetta. On siis vain sopivaa, että tälle biisille annan pariksi eeppisestä mytologisesta naisesta kertovan kirjan. Madeleine Millerin Circe on loistava romaani kaikinpuolin, mutta erityisen vaikuttavaa siinä on päähenkilön, Kirken, hahmokehitys. Häntä pidetään jumalten keskuudessa epäonnistuneena, mutta ihmisten silmissä hän on uhkaava. Ennen kaikkea, hän on kuitenkin hyvin inhimillinen jumalattareksi, kantaa lukuisia haavoja, tekee virheitä ja antaa kaikkensa luodakseen paikan itselleen maailmassa, joka ei häntä halua.

7. "You don't see daylight anymore / Something's sucking out your core" – Little Miss Why So: A book that explores depression and mental illness. / Kirja, joka käsittelee masennusta ja mielenterveysongelmia.

Olen lukenut monia kuvauksia masennuksesta, mutta kenties osuvin niistä on V. E. Schwabin mestariteoksen, The Invisible Life of Addie LaRue -romaanin, Henry Straussin hahmo. Henry on vajaa kolmekymppinen nuori mies, joka on menettänyt kaiken toivonsa. Hän kokee olevansa epäonnistunut, huono ja vailla tulevaisuutta, eikä hän usko kenenkään todella rakastavan häntä, vaikka hänellä on ystäviä. Henryn näkökulman lukeminen tuntui paikoittain henkilökohtaiselta hyökkäykseltä juuri minua kohtaan. Upea hahmo, upea kirja.

8. "A new us has begun, a new us has begun" – New York Torch Song: A book where characters start their lives anew. / Kirja, jossa hahmot aloittavat uuden elämän.

Camilla Brucen historiallinen romaani Triflers Need Not Apply kertoo Bellasta, joka onnistuu pakenemaan kurjaa elämäänsä ja muuttamaan Yhdysvaltoihin aloittamaan uuden elämän, kuten hänen sisarensa ennen häntä. Romaani sijoittuu hyvin pitkälle ajalle, eli lukija pääsee näkemään Bellan saapuvan amerikkoihin, totuttelevan uuden maailman menoon ja aloittaman verisen uransa sarjamurhaajana. Kirjan tarina pohjautuu historialliseen Belle Gunnessiin, kuuluisaan murhaajattareen, jonka tiedetään tappaneen ainakin neljätoista ihmistä, lähinnä miehiä. 

9. "Give me two damn minutes and I'll be fine" – Two Minutes: A book you needed a little bit of time to get over. / Kirja, josta sinulla kesti hetki toipua.

Lydia Kangin Star Wars: The High Republic -romaani Cataclysm sai minut tirauttamaan jokusen kyyneleen. Muistan kuinka, luettuani viimeiset sivut, jouduin istuskelemaan vain hetken tuolissani ja ajattelemaan juuri lukemaani jännittävää, paikoittain musertavaa mutta silti toivoa uhkuvaa tarinaa. Cataclysm oli yksi THR-saagan kakkosvaiheen viimeisistä romaaneista, joten siinä nidottiin yhteen monia juonikuvioita, ja mielestäni Kang onnistui siinä loistavasti. Erityisest pidin siitä miten Kang päätti kirjan kansikuvapojan, ihanan kaaottisen poikakultani Axel Greylarkin tarinan – se oli täydellistä!

10. "Though some would harm you, none, not one, no none / Would raise to you a hand nor thumb / Not while by you, I stand and hum / Love run" – Not Yet / Love Run (Reprise): A book with a ride-or-die duo. / Kirja, jossa on ikiuskollinen kaksikko.

Marianne Curleyn Aikavartio-trilogiassa, joka alkaa teoksella Nimetyt, on yksi parhaista fiktiivisistä ystävyyksistä ikinä. Ajassa matkustavat soturit Ethan ja Isabel ovat täydellinen ride-or-die -duo, jotka tekisivät mitä vain toistensa puolesta. He alkavat oppilaana ja opettajana, mutta sarjan kuluessa heistä tulee tasaväkisiä kumppaneita, jotka taistelevat rinta rinnan ja pitävät huolta toisistaan. He ovat kerrassaan hurmaavia ja minulle heidän ystävyytensä on ehdottomasti trilogian sykkivä sydän.

Levyarvio: The Tortured Poets Department: The Anthology (Taylor Swift)

"All's fair in love and poetry."

Superstara Taylor Swift julkaisi 19.4.2024 uusimman levynsä The Tortured Poets Department. Levystä julkaistiin myös toinen versio The Tortured Poets Department: The Anthology, joka sisältää kahden levyllisen verran musiikkia, 31 laulua. Vietinkin eilisen päivän kuunnellen levyä lähes tauotta, tutustuen biiseihin, Swiftin jakamiin tarinoihin ja levyn fiilikseen. 

Keskityn tässä arviossani The Tortured Poets Department: The Anthology -versioon Swiftin levystä, koska mielestäni monet levyn ns. kakkospuolen biiseistä ovat yhtä hyviä, elleivät jopa parempia, kun ykköspuolen laulut. Ja minusta tuntuisi kerrassaan oudolta puhua levystä ilman, että otan huomioon sitä kokonaisuutena. 

Huomio! En ole mitenkään perehtynyt musiikkiin, sen tekemiseen, soittamiseen tai tuottamiseen, joten en osaa sanoa mitään hirveän syvällistä. Tämä on puhtaasti arvio sen pohjalta, kuinka paljon nautin levystä ja sen biiseistä fanina ja kuuntelijana.

Yleisiä ajatuksia

The Tortured Poets Department on mielestäni hyvä levy. Se ei ole ihan Swiftin parhaimmistoa – suosikkini ovat yhä Folklore ja Evermore – mutta levyn musiikki on juuri sellaista mistä minä pidän: melankolista, tarinapainotteista ja synkeää. 

Levyn biisit tuntuvat kaikki omilta pieniltä tarinoiltaan, jotka muodostavat yhdessä ison kertomuksen menetyksestä, surusta, kaipuusta entiseen ja onnettomasta rakkaudesta. Käsittelyssä olevat teemat eivät ole mitenkään tajuntaa räjäyttävän uniikkeja – Swift pysyttelee itselleen tutuissa aiheissa, elämänsä murheissa ja suruissa – mutta se ei haittaa minua. En pysty samaistumaan lauluihin rakkaudesta ja sen sellaisesta – aro-sydämeni ei sellaisesta paljoa ymmärrä – mutta jostain syystä nautin kovasti lauluista romantiikan myrskyistä.

Olen nähnyt arvioita, jotka kehuvat levyn sanoituksia mestarillisiksi ja raa'an aidoiksi, sekä arvioita, joissa sanotaan levyn lyriikoiden olevan paikoittain hyvinkin cringejä ja hupsuja. Mielestäni levyn sanoitukset ovat yleisesti ottaen koskettavia ja hyviä. Jotkut hupsummat sanoitukset ovat mielestäni sopivia biiseihin, jossa ne ovat: esimerkiksi So High School -laulussa on joidenkin parjaamat sanat: "Touch me while your bros play Grand Theft Auto". Eihän tämä mitään suuren suurta runoutta ole, mutta sopii biisin leikkisään, hupailevaan tunnelmaan, jossa Swift pohtii uutta romanssiaan lukiometaforan kautta. Levyn lyriikat ovat Swiftin keskivertotasoa, eivät hänen parastaan. Minun mielestäni titteli Swiftin lyyrisesti kauneimmasta levystä kuuluu yhä ehdottomasti Folklorelle. The Tortured Poets Department on hyvä, mutta ei todellakaan niin hyvä.

Melodioiltaan ja musiikillisesti levy on myös hyvin perinteistä Swiftiä. Se tuntuu luontevalta, vaikka ei  ehkä kovinkaan yllättävältä ja jännittävältä, jatkolta hänen viimeisimmälle viime vuosien tuotannolleen – jos Midnights ja Evermore yhdistettäisiin (ehkä mukaan voisi heittää vielä hitusen Rediä?) olisi tuloksena TTPD. Levylla ei ole niin paljon rentoja, pirteitä tai nopeampia kappaleita kuin Midnights-levyllä – poikkeuksia on, kuten mainio I Can Do it I With a Broken Heart – vaan biisit ovat lähinnä melankolisia ja haikeita. Tämän vuoksi jotkut biisit, etenkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla, sulautuivat toisiinsa, eivätkä jääneet mieleen. Minusta tuntuu, että tämä on sellainen levy, joka paranee mitä enemmän kuuntelet sitä.

Jokainen Swiftin levy tuo mukanaan oman aikakautensa (era). Tämän levyn aikakautta leimaavat mustavalkoiset, dramaattiset ja haikeat kuvat, sekaisin olevat hiukset, lähes historiallisilta tuntuvat vaatteet, sydänsuru ja mielikuvat henkisesti kituvista runoilijoista kirjoittamassa käsin tai kirjoituskoneella ankeita runojaan. Koska olen surullisista asioista nauttiva masentunut otus, tämän eran kuvasto viehättää. Se on ylenpalttisen dramaattista, mutta luulen, että se on tarkoituksin. Odotan innolla miten Swift esittää biisejään lavalla, kun aika tulee tuoda TTPD-era lavalle.

Suosikkibiisini

• My Boy Only Breaks His Favorite Toys, joka on koskettava kuvaus hajoavasta, hankalasta suhteesta, jossa mies purkaa turhautumistaan ja raivoaan kumppaniinsa. Pidän siitä, miten Swift käyttää lelu-metaforaa biisin teemoja ilmaistakseen. Biisin melodia on koukuttava ja yksi levyn mieleenpainuvimmista (kertosäkeen oh-oh -kohta jäi välittömästi päähäni ja huomaan hyreileväni sitä jatkuvasti). Paras lyriikka tästä biisistä on simppeli, mutta haikea: "Once I fix me / He's gonna miss me".

• So Long, London on Swiftin levyn viides biisi, ja kukaan joka tietää vähääkään Swiftin levyistä ja perinteistä tietää odottaa vitosbiisiltä jotain musertavaa. So Long, London on kuin haikea jatko-osa Lover-albumin ilahduttavalle ja suloiselle London Boylle. Koko kappale on mielestäni sanoituksiltaan kaunis, mutta koskettavimmat ovat ehkä: "So how much sad did you think I had / Did you think I had in me? / How much tragedy? / Just how long did you think I'd go / Before I'd self-implode? / Before I'd have to go be free".

• Who's Afraid of Little Old Me on väärinymmärretyn naisen raivoa tihkuva kappale, jossa puhuja syleilee hänelle annettua hirviön roolia ja omaa pelottavuuttaan. Laulun puhuja tuo mieleen syrjäisessä mökissä asuvan rähjäisen naisen, jota kaikki kyläläiset pitävät hulluna ja vaarallisena, ja jonka ikkunoista lapset kurkkivat sisään tuntiessaan olonsa urheaksi. Biisi muistuttaa minua muun muassa Folkloren Mad Womanista. Se, miten Swift paikoittain huutaa sanat "Who's afraid of little old me" on hauska, mieleenpainuva hetki levyltä.

• Chloe or Sam or Sophia or Marcus on yksi levyn surullisimmista kappaleista. Laulun puhuja kuvailee hajonnutta suhdettaan ja sitä, miten hän sekä hänen kumppaninsa vain katsoivat vierestä, kun heidän suhteensa murenee petosten, huumeiden ja mahdottomuuksien edessä. Kertosäe – "If you wanna break my cold, cold heart / Just say, 'I loved you the way that you were' / If you want to tear my world apart / Just say you've always wondered" – on oikein klassista, ankeaa Swiftiä.

• How did it end? on koskettava kappale siitä, miten Swiftin erot ajautuvat aina kaikkien puheenaiheeksi, kuinka hänen tunteitaan pyöritellään ja puidaan mediassa, ja kuinka hankalaa on elää sen kanssa, että kaikki puhuvat siitä miten suhteesi päättyi kun et itsekkään tiedä mitä tarkalleen tapahtui. "The empathetic hunger descends" on hyvä kuvaus siitä, miten media takertuu ihmisten yksityisasioihin, teeskennellen empatiaa. Pidän myös kovasti tästä kohdasta: "Say it once again with feeling / How the death rattle breathing / Silenced as the soul was leaving / The deflation of our dreaming / Leacing me bereft and reeling"

Minne The Tortured Poets Department: The Anthology sijoittuu TS-rankingissani?

Suosikkilevyni Swiftiltä ovat, kuten jo aiemmin mainitsinkin, yhä Folklore ja Evermore. Nuo siunatut levyt pelastivat mielenterveyteni koronaikana – ne toivat minulle iloa ja jotain kivaa mihin keskittyä. Kolmantena on varmaan yhä 1989, koska se oli ensimmäinen Swiftin levy josta innostui ja se levy, joka teki minusta hänen faninsa silloin vuosia sitten. 

The Tortured Poets Department on laadukas levy, mutta se ei hurmannut minua yhtä välittömästi kuin suosikkini häneltä. Uskon, että tulen kiintymään levyyn jokaisella kuuntelukerralla enemmän ja enemmän. Se tuntuu levyltä, joka hiipii hiljalleen sydämeeni ja nostattaa suosiotaan siellä ajan kuluessa. Sanoisin, että levy on tällä hetkellä ehkä neljäntenä tai viidentenä Swiftin teosten rankingissani, suunnilleen samalla tasolla kuin Red ja Lover. 

Kaiken kaikkiaan, olen levyyn hyvin tyytyväinen, näin fanina. Monet biisit ovat jo nyt nousseet uusiksi suosikeikseni, ja tiedän, että tulen tajuamaan vasta kuukausien päästä todella kuinka hyvä jokin laulu on. Minulle käy niin aina kun aloitan kuuntelemaan jonkun rakastamani artistin uusinta levyä. Joskus biisi, jota en alkuun ajatellut sen kummemmin, voikin päätyä lopulliseksi suosikikseni yli kaikkien muiden.

The Bohemian Rhapsody Book Tag

Löysin tämän Queenin legendaarisen kappaleen Bohemian Rhapsodyn inspiroiman book tagin eräänä päivänä selaillessani kirjablogeja inspiraation toivossa. Tiesin heti, että minun täytyy tehdä tämä tag omassa blogissani – onhan Bohemian Rhapsody sentään yksi ikonisimpia kappaleita ikinä.

Tagin loi The Bookish Underdog -blogi. Kysymykset olen suomentanut itse. 

1. "Mama, just killed a man" – A fictional character's death that really upset you? /  Fiktiivisen hahmon kuolema, joka satutti sinua.

Eoin Colferin ihanaisen Artemis Fowl -sarjan neljännessä osassa Opalin kosto tapahtuu kuolema, joka rikkoi minut tyystin kun olin lapsi. En kerro kuka kirjassa kuolee, koska en halua pilata tätä käännettä keneltäkään. Muistan nyyhkyttäneeni ja purkaneen tuntojani päiväkirjaani, ja jopa vannoneeni isosisarukselleni, joka alunperin sai minut lukemaan sarjan, etten enää jatkaisi kirjaa. Boikottini taisi kestää vain päivän, jos sitäkään, koska lopulta haluni saada selville miten kirja etenee voitti suruni.

2. "Carry on, carry on" – Pick a book that was hard to keep reading but was worth it in the end. / Kirja, jonka lukeminen oli hankalaa, mutta vaivan arvoista.

Leo Tolstoin ikipitkä klassikkoromaani Anna Karenina oli varsinainen työmaa, mutta olen iloinen, että jaksoin lukea sen loppuun, koska kun kirja oli hyvä, se oli todella, todella hyvä. Kirjassa keskityttiin turhan paljon minun mielestäni tylsempiin juttuihin ja menin jatkuvasti sekaisin hahmoissa, koska heillä kaikilla oli vähintään kolme eri kutsumanimeä, mutta kun tarina taas palasi Annan ja Vronskin pariin, pidin siitä kovasti. En tule varmaan lukemaan enempää Tolstoita, mutta hyvä, että yritin ja onhan sitä mukava voida sanoa, että on päihittänyt Anna Kareninan.

3. "Sends shivers down my spine" – Pick a book with a beautiful spine/cover. / Kirja, jossa on kaunis selkämys tai kansi.

Maggie Tokuda-Hallin The Siren, the Song and the Spy on kaikinpuolin kaunis kirja, sisältä sekä ulkoa. Pidän kannen värimaailmasta ja etualalla komeilevassa seireenissä on juuri oikeanlainen viehättävä, mutta silti vähän uhkaava fiilis. Taustalla loimuava kaupunki ja taivaalla lentävä lohikäärme kuvastavat myös upeasti kirjan juonta ja sitä, mitä lukijalle on luvassa.

4. "Goodbye everybody, I've got to go" – A book that you couldn't finish. / Kirja, jota et jaksanut lukea loppuun.

Aloitin lukemaan Siiri Enorannan kirjaa Tuhatkuolevan kirous, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle, kun jouduin hyväksymään, etten nauttinut kirjailijan tyylistä tässä kirjassa. Luin aiemmin hänen Kesämyrsky-teoksensa, enkä silloinkaan hirveästi nauttinut tekstin tyylistä. Kaipa minun täytyy siis hyväksyä, ettei minusta ehkä ole Siiri Enorannan lukijaksi. Sääli, koska hänen tarinoidensa juonet vaikuttavat aina niin hauskoilta.

5. "Thunderbolt and lightning, very, very frightening" – Which book did you find very, very frightening? / Kirja, joka oli sinusta todella, todella pelottava.

Carlos Ruiz Zafón on mestarillinen kirjailija kaikin puolin, mutta erityisen hyvä hän on kirjoittamaan häiritseviä ja pelottavia hetkiä. Kaikkein parhaimmillaan hän oli kauhukirjailijana mielestäni hänen vähemmän tunnetussaan romaanissa Marina. Luin sen kauan sitten, mutta muistan yhä elävästi kuinka se pelotti minua, koska siinä leikiteltiin nukeilla, enkä lainkaan kestä nukkekauhua. Kirjaa ajatellessani muistan aina kuinka jouduin eräänä yönä – olin lukenut Marinaa sinä iltana ennen nukkumaanmenoa – käymään vielä vessassa. Hiivin pienen kämppämme läpi kauhusta kankeana ja juuri kun saavutin vessan, varastomme ovi otti asiakseen avautua naristen takanani. Olin melkein täysi-ikäinen ja lähes juoksin äitini luokse kirkuen.

6. "Bismillah, no! We will not let you go" – Which book/series do you wish there had been more of? Kirja tai sarja johon halusit jatkoa.

V. E. Schwabin The Archived -sarja oli alunperin suunniteltu trilogiaksi, mutta hän ei saanut kirjoitettua sitä kustantajan haluttomuuden takia. Toivon siis, että joku päivä, Schwab saa lopeteltua tämän kahden kirjan sarjaksi jääneen tarinan. Se ei ole ehkä suosikki-Schwabini, mutta se on silti todella hauska, viihdyttävä ja ihanan synkeä sarja kuolleiden sielujen kirjastosta, synkästä magiasta ja nuoren naisen selviytymisestä.

7. "Mamma mia, mamma mia" – Which book/series should be made into a musical? / Kirja/sarja, josta tulisi hyvä musikaali.

Axie Oh'n The Girl Who Fell Beneath the Sea! Kirja on korealaisen mytologian inspiroima ja  kertoo tytöstä, joka uhraa henkensä ja päätyy kuolleiden merenalaiseen maailmaan. Voin nähdä sieluni silmin musikaalin lavasteet ja mielikuvituksellisen puvustuksen. Mielestäni tämä tarina värikkäine hahmoineen ja hauskoine käänteineen voisi olla todella upea, näyttävä ja hauska musikaali.

8. The head banging bit – Which book made you face-palm? / Kirja, joka sai sinut ns. facepalmaamaan (talle verbille ei ole hyvää suomennosta!)

Alexandra Monirin DC-romaanin Black Canary: Breaking Silence idea oli todella lupaava: Pöllöjen hovi on vallannut Gothamin ja tehnyt siitä hyperpatriarkaalisen valtion, jossa naisia sorretaan kaikin mahdollisin tavoin – heiltä on jopa viety oikeus laulamiseen. Nuori Dinah Lance inspiroi äänellään ihmisiä vallankumoukseen. Dinah oli kuitenkin paikoittain turhauttavan epälooginen ja lähes tyhmä. Hän teki mokia, joita en millään suostunut uskomaan, että kukaan yhteiskuntansa rajoitteet tunteva ja älykäs ihminen tekisi. Romaanin romanssi oli myös pökkelö ja tylsä, eikä maailmaa oltu kehitelty lainkaan tarpeeksi.

9. "Oh baby, can't do this to me, baby" – Pick a moment from a book where you felt like the author was being mean to you. / Hetki jossain kirjassa, joka tuntui siltä, että kirjailija oli juuri sinua kohtaan ilkeä.

V. E. Schwab ilkeili minulle suunnattomasti Shades of Magic -trilogian kolmannessa kirjassa A Conjuring of Light (fun fact: ACOL on suosikkikirjani tässä trilogiassa!). Tässä kirjassa lukija pääsee vihdoinkin näkemään Holland Vosijkin hahmon taustatarinan, ja Hollandin suurena fanina tämä ei todellakaan ollut hauskaa luettavaa. Hollandilla menee aina tasaisen huonosti – häntä rakastavalla fanilla on luvassa paljon surua ja murhetta – mutta kolmas kirja oli jo aivan oma juttunsa. 

10. "Nothing really matters to me" – Which character(s) did you not care about? / Hahmo tai ryhmä hahmoja, joista et tykännyt.

Meri Valkaman Sinun, Margot oli täynnä loistavaa historian ja erityisesti Itä-Saksan kuvausta. Valitettavasti kirjan hahmot jäivät todella kalvakoiksi ja tylsiksi. En muista enää kenenkään nimeä, paitsi tietysti Margotin, mutta senkin muistan vain siksi, että se on kirjan nimessä. Jos romaanin hahmot ja merkittävimmät juonenkäänteet olisivat olleet muistettavampia, olisi kirjasta mahdollisesti tullut yksi kaikkien aikojen suosikeistani historiallisen fiktion genressä. Valitettavasti se jäi kuitenkin vain kirjaksi jossa historiallinen aikakausi on upea ja kiehtova, mutta muu perin tylsää.

Äiti, suojelija ja sadonkorjuun jumalatar – oikeutta Demeterille

"I am Demeter, the holder of honour. I am the greatest

boon and joy for immortals and mortals alike."

- Homeric Hymn to Demeter

Demeter, roomalaisittain Ceres, oli titaani Kronoksen ja hänen sisarvaimonsa Rhean tytär. Hän oli osa suurta sisaruskatrasta, johon kuuluu heidän isänsä syrjäyttänyt Zeus, merenjumala Poseidon, jumalten kuningatar Hera, manalan hallitsija Hades ja lempeäluontoinen kotilieden jumalatar Hestia. Demeter oli sisarustensa ja lukuisten sukulaispoikiensa ja -tyttöjensä ohella yksi Olympoksen kahdestatoista suuresta jumalasta, jotka hallitsivat ihmisten maailmaa sekä omaa, erityistä jumaluutensa alaa.

Mistä Demeter oli siis vastuussa? Tärkein Demeterin vastuualoista oli sadonkorjuu ja maanviljely. Hän suojeli ja huolehti viljoista ja muista syötävistä  kasveista – on tärkeää muistaa, ettei hän ollut ns. villin luonnon jumalatar, vaan spesifisti syötävän, ravitsevan kasvillisuuden jumala. Demeter oli se, jonka puoleen ihmiset kääntyivät rukoillessaan hyvää satoa, ja ollessaan suotuisalla tuolella, hän huolehtii sadon kattavuudesta ja siitä, että ihmiset pysyvät ravittuina. Hänen voisi sanoa olevan yksi tavallisen ihmisen arjen olennaisimmista jumalista. Jokaisella jumalalla on symboleja, jotka auttavat esimerkiksi hänen tunnistamisessaan taiteessa. Demeterillä nämä symbolit liittyvät hänen luontoonsa "viljajumalana" – jos joukkiossa jumalhahmoja on nainen, joka kantaa esimerkiksi runsaudensarvea, soihtua, viljatukkua tai leipää, hän on mitä luultavimmin Demeter. Sadonkorjuun ohella Demeterin vastuulla olivat myös, pienemmissä määrin, avioliitto, synnytys ja terveys. 

Demeter tuntuu jääneen paljolti perheenjäsentensä varjoon. Sanoisin, että hän on Hestian ohella Olympoksen vähiten tunnettu hahmo. Mistä tämä unohdus sitten mahtaa johtua? No, kuten Hestiankin tapauksessa, veikkaan, että yksi suurimpia syitä on se, ettei Demeter ole ihan yhtä räiskyvä ja jännittävä persoona kuin muut jumalat. Hänellä on eeppiset hetkensä – niistä lisää kohta – mutta hän ei esiinny niin monissa villeissä tarinoissa viettelyksistä, taisteluista, muodonmuutoksista ja kaistapäisistä sattumuksista, kuin esimerkiksi hänen veljensä Zeus, tai veljenpoikansa Dionysos ja Apollo. Hänen jumaluutensa ala – sadonkorjuu, maanviljely ja maatalous – eivät myöskään ole yhtä jännittäviä, kuin Artemiksen metsästys, Areksen sota tai Afroditen rakkaus ja himo. Tilannetta ei myöskään varmaan auta se, että Demeterin tarinat pyörivät paljolti hänen äiti-roolinsa ympärillä ja, että hän on monin tavoin hyvin perinteisen feminiininen hahmo, ja luulenpa, että me kaikki tiedämme, etteivät ihmiset useinkaan jaksa kiinnostua perinteisesti feminiinisistä naisista yhtä paljon kuin mieshahmoista tai ns. räväkämmistä naishahmoista.

Demeter ansaitsisi kuitenkin mielestäni tulla muistetuksi ja otetuksi mukaan feministiseen keskusteluun ja tarkasteluun. Jumalattaret kuten hän ja Hestia, edustavat omanlaistaan voimaa ja valtaa, ja ansaitsevat tulla kunnioitetuksi taistelevien jumalatarten, Athenan ja Artemiksen, rinnalla voimakkaina, merkittävinä naishahmoina. "Strong female character" – termi, jossa on omat ongelmansa, mutta ei niistä nyt sen enempää – voi olla myös nainen, joka ei käytä miekkaa tai jousta, ei ota osaa sotiin ja niin edespäin. Demeterin tärkeyttä kreikkalaisessa maailmassa ja mytologiassa ei voi myöskään vähätellä: jos hän niin päättää, ihmiset eivät saa ravintoa. Hänellä on hyppysissään todella, todella paljon valtaa. Tarpeen tullen, hän ei pelkää käyttää sitä, mikä johtaakin meidät Demeterin kuuluisampaan ja tärkeimpään myyttiin, tarinaan, joka tekee hänestä mielestäni ainutlaatuisen...

Demeter sai veljensä Zeuksen (kenenkäs muunkaan) kanssa tyttären, kauniin Persefonen. Eräänä päivänä, kun Persefone oli ystäviensä kanssa niityllä, manalan jumala Hades, Persefonen setä sekä eno, kidnappasi hänet ja vei hänet mukanaan manalaan. Demeter kauhistui suuresti rakastamansa tyttären katoamisesta ja etsi häntä tauotta. Surussaan Demeter antoi kasvien kuihtua. Demeter sai lopulta tietää Zeuksen ja Hadeksen juonineen Persefonen kidnappauksen yhdessä, ja raivostui, ymmärrettävästi. Pakottaakseen veljensä kuuntelemaan häntä ja palauttamaan hänen tyttärensä, hän antoi ihmisten nääntyä, viljan kuolla ja maailman autioitua. Leppymättömyydellään Demeter saavutti jotain, mihin vain harva pystyi: hän sai Zeuksen nöyrtymään. Säästääkseen ihmiskunnan, Zeus vaati Hadesta palauttamaan Persefonen äidilleen, mutta Hades, joka ei halunnut luopua kidnappaamastaan morsiamesta, huijasi tytön syömään manalassa kasvaneen granaatinomenan siemeniä. Tyttären ja äidin syleillessä, Persefone kertoi tapahtuneesta äidilleen, joka tajusi heti, mitä tämä tarkoittaa. Jos olento on syönyt manalassa kasvanutta ruokaa, hän on ikuisesti sidottu manalan maailmaan: koska hän söi  granaatinomenan siemeniä, Persefone joutuu palaamaan joka vuosi manalaan muutamaksi kuukaudeksi. Tämän takia joka vuosi, muutama kuukausi vuodesta on elotonta, kylmää ja koleaa: Persefone palaa aviomiehensä rinnalle, manalan kuningattareksi, ja Demeter jää kaipaamaan tytärtään. Kun hän saa lapsensa takaisin, kasvit ja vilja kukoistavat, heijastellen jumalattaren riemua.

Persefonen kidnappausmyytti on kuuluisa, kenties yksi Kreikan mytologian tunnetuimmista. Se on minusta myös erityisen tärkeä, jos mytologiaa haluaa tutkiskella feministisestä näkökulmasta. Kreikan tarustossa on, valitettavasti, todella, todella monia myyttejä tyttöjen ja naisten satuttamisesta, kidnappauksista ja raiskauksista. Ja vaikka Hadeksen ja Persefonen myytistä kirjoitettaisiin kuinka monta romanttista uutta versiota, se ei muuta sitä, että antiikin tarinoissa heidän suhteensa oli väkivaltainen ja pakotettu. Antiikista meille ei ole säilynyt yhtään versiota, jossa Persefone olisi halunnut Hadeksen puolisoksi. Ken tietää, saattoihan sellainen versio olla, mutta jos olikin, me emme sitä tiedä. Persefonen tarina eroaa kuitenkin monista sen kaltaisista yhdellä merkittävällä tavalla: hänellä on elämässään nainen, joka pitää hänen puoliaan, eikä anna miesten satuttaa häntä nostattamatta myrskyä.

En voi korostaa tarpeeksi kuinka merkittävää ja ainutlaatuista Demeterin raivo tyttärensä kohtelusta on. Maailmassa ja tarustossa, jossa naisten tuskaa harvoin käsitellään, jossa tytöt saavat maksaa karvaat hinnat miesten haluista ja teoista, Demeter käyttää kaiken valtansa puolustaakseen Persefonea. Toki, hän antaa viattomien kuolevaisten kärsiä, mutta hän satuttaa tällä tavalla myös häntä vastaan rikkoneita jumalia: jos kuolevaisia ei ole, kuka palvoo Zeusta, kuka antaa hänelle uhrilahjoja? Demeterin raivo on julmaa, mutta siinä on myös jotain todella kaunista. Ja parasta tässä myytissä on se, että hän, ainakin osittain, voittaa. Hän saa tyttärensä takaisin, ja vaikka Persefone joutuu vuosittain palaamaan manalaan, hän saa viettää muun ajan maan päällä, rakastamansa äidin kanssa. Osaan nimetä tämän tarinan ohella ehkä yksi tai kaksi kreikkalaista tarinaa, jossa naiset onnistuu pelastamaan toisen naisen, edes osittain. Oheisesta maalauksesta (tiedot löytyvät alhaalta) minun on pakko sanoa sen verran, että minua hymyilyttää aina se, kuinka Persefone ojentaa kätensä äitiään kohti, selvästi häntä kaivaten, ja Demeter odottaa tytärtään, valmiina syleilemään tätä. Näiden kahden välinen on aito, hellä rakkaus, paistaa tästä taulusta.

Lopuksi haluan puhua vähän moderneista versioista Demeterin, Persefonen ja Hadeksen myytistä. Viime vuosina on julkaistu todella monia romanttisia romaaneja ja sarjakuvia, joissa Hadeksen ja Persefonen suhde on muutettu suostumukselliseksi, rakastavaksi ja ei-insestiseksi. Kirjaston ja kaupan hyllyiltä löytyy muun muassa Bea Fitgeraldin Girl Goddess Queen, Scarlett St. Clairin A Touch of Darkness ja sen jatko-osat, Katee Robertin Neon Gods, Sav R. Millerin Promises and Pomegranates, Emma Hammin Tempting Hades ja Rachel Smythen Lore Olympus. Parista kirjoitetaan myös paljon fanifiktiota. Tässä vaiheessa minun velvollisuuteni on sanoa, että mytologiaa saa tulkita miten haluaa. Kreikkalainen tarusto kehittyi vuosisatojen aikana oraalisena kertomusperinteenä, jokaisen kertojan tuodessa tarinoihin oman näkökulmansa. Jos haluat ajatella Hadesta ja Persefonea pariskuntana, se on oikeutesi, jos haluat kirjoittaa heistä rakkaustarinan, anna mennä. Minä en henkilökohtaisesti osaa nähdä heitä romanttisena, minulle heidän tarinansa on aina ennen kaikkea raiskausmyytti. 

Ongelmani näiden modernien versioiden kanssa ei ole niinkään se, että ne ovat olemassa, vaan se, miten Demeteriä usein kuvataan niissä. Jokainen tarina tarvitsee antagonistin, ja jos Hades ei enää tuota roolia täytä, se lankeaa usein Demeterin harteille. Tästä toisen naisen autonomiaa ja vapautta puolustavasta naisesta tehdään ylisuojeleva, tyrannisoiva äiti. Lueskellessani matskuja tätä esseetä varten, törmäsin Steph Foglerin vuonna 2022 julkaisemaan tekstiin The Persephone Project (PDF löytyy netistä), jossa hän kirjoitti seuraavasti: "Depicting Persephone and Hades in a relationship and believing that relationship would be cute or interesting can co-exist with believing it is not right to villanize Demeter, but it is telling that Demeter's villainization is so commonly linked with romantic Persephone/Hades in these stories and fanfics." Näen yleensä, että näitä tuoreita Persefone-keskeisiä kirjoja kuvaillaan feministisinä, koska Persefonelle annetaan aktiivisempi rooli myyttinsä tapahtumissa, eikä hän ole ns. jumissa uhrin roolissa. Hän on manalan kuningatar ja niin edespäin. Minulla ei ole mitään valittamista siitä, että ihmiset haluavat tulkita naishahmoja uudelleen ja antaa heille enemmän valtaa, voimaa ja vapautta. Minua kuitenkin hiertää se, että monissa (huom. ei kaikissa!!) näissä "feministisissä" tarinoissa Persefonen ja hänen heilansa Hadeksen tarina rakennetaan Demeterin demonisoinnin varaan. Jos haluat kirjoittaa feministisen tarinan, miksi tekisit yhdestä mytologian harvinaisimmista tarinoista naisten välisestä rakkaudesta, yhteydestä ja tuesta, tarinan naisten välisestä kiusaamisesta, sortamisesta ja alistamisesta? Miksi tekisit niin Demeterille ja hänen lapselleen? Se ei ole minusta kovinkaan feminististä. 

Demeter on yksi suosikeistani kreikkalaisessa mytologiassa. Hän on mielenkiintoinen kombo hellyyttä, rauhallisuutta ja lempeyttä, ja raivoa, valtaa ja kylmää voimaa. Hän ansaitsee minusta paljon enemmän kunnioitusta ja huomiota, ja siksi päätän tämän esseen ytimekkäällä huudahduksella: Oikeutta Demeterille!

Taideteokset:

Kuva 1: Ceres (Demeter) in Summer (Antoine Watteau, 1717–1718)

Kuva 2: Demeter Mourning for Persephone (Evelyn de Morgan, 1906)

Kuva 3: The Return of Persephone (Frederic, Lord Leighton, 1890–1891)

Kuva 4: Demeter, teoksessa Ceres (Demeter) Begging for Jupiter's Thunderbolt After the Kidnapping of Her Daughter Proserpine (Persephone) (Antoine-Francois Callet, 1777)

5 Suosikkia: Star Wars -planeetat

Tänään olisi tarjolla Star Wars -höpinää!

Tämän listan tekeminen oli yllättävän helppoa. Luulin, että minulla olisi enemmän selkeästi suosikkeja planeettoja, mutta nämä viisi tulivat mieleen välittömästi.

1. Naboo

Ihanainen Naboo. Ihan ensimmäiseksi on pakko mainita, että jos minun olisi asuttava jollakin Star Warsin planeetalla, valitsisin ehdottomasti Naboon. Se on kaunis, vehreä planeetta täynnä vesiputouksia, niittyjä ja järviä, ja mielestäni planeetan arkkitehtuuri on pyöreine muotoineen ja harmonisine väreineen myös hyvin viehättävää. Lisäksi, Naboolla arvostetaan suuresti kulttuuria ja taiteita, joten viihtyisin siellä varmasti. Ja vaikka Naboo on monarkia, se ei ole perinnöllinen monarkia, vaan kansa äänestää tasaisin välein uuden kuningattaren, mikä sopii minulle ihan hyvin. En haluaisi asua monarkiassa, jossa yksi suku hallitsee ikuisesti ja pitää hyppysissään kaikkea valtaa. 

Sen lisäksi, että haluaisin asua siellä, Naboo on minusta muutenkin kiinnostava planeetta. Se on tärkeä Star Warsin juonelle, polkaiseehan Naboon piiritys ja valloitus tulevan keisarin, Palpatinen, suuren suunnitelman käyntiin. Episodi ykkösessä suosikkikohtaukseni ovat juuri Naboolla: planeetan kulttuuri ja erityisesti sen hallinnon rakenne tulee elokuvassa hyvin esiin, vaikka sitä ei pysähdytä sen kummemmin selittämään. Pikkutyttönä minua myös erityisesti riemastutti se, että Naboon kuningattaret ovat nuoria naisia, teini-ikäisiä, joilla on tukenaan ja apunaan taistelevien palvelusneitojen joukko. 

Naboolla on kuitenkin kauniin kuorensa, kuningattarensa upean muodin ja näennäisen harmonisuuden alla myös kurjempiakin salaisuuksia, mikä tekee planeetasta realistisemman, ja siten vähän paremman. Jos se olisi täysi utopia, se olisi tylsä paikka. Se, miten Naboo on kohdellut paikallista gungan-kulttuuria on kurjaa ja E. K. Johnstonin Padmé-trilogiassa pohdiskellaan sitä, ettei Naboo ole aina ollut reilu naapuriplaneettojaan ja -kuitaan kohtaan. Naboo ei myöskään tuota vain Padmé Amidalan kaltaisia hyviä ihmisiä, vaan sielä on kotoisin myös SW-universumin suurin pahis, Palpatine. Palpatinen luonteen ja hänen kotinsa välinen ristiriitaisuus on kiehtova.

2.. Tatooine

Luke Skywalker kuvailee köyhää, kaaottista ja kurjuuden hallitsemaa kotiaan episodi nelosessa: "If there's a bright center the the universe, you're on the planet that it's farthest from". Tatooine on, väittäisin, ikonisin kaikista Star Warsin planeetoista. Se on ensimmäinen planeetta, jossa elokuvissa vieraillaan, se on Luke ja Anakin Skywalkerin lapsuudenkoti, ja elokuvat ja sarjat palaavat sen kaduille ja hiekkadyyneille kerta toisensa jälkeen. 

Tatooine on minulle rakas koska niin monet legendaariset hetket tapahtuvat siellä, mutta myös siksi, että planeetan kulttuuri ja elämä kiehtoo minua. Sen autiomaassa ja kaksoisauringoissa on myös omanlaistaan karua kauneutta.

Tatooine on ankea paikka jumalan selän takana. Sitä hallitsevat julmat rikollispomot, sen talous pyörii orjatyövoimalla ja kaupunkien ulkopuolella asuvia uhkaavat hiekkamyrskyt ja pelottavat otukset. Tatooinelta löytyy kuitenkin myös riemua ja yhteisöllisyyttä: ihmiset auttavat toisiaan, nautiskelevat yhdessä hurvista rakettirekikisoista ja, vaikka Tatooine onkin haastava paikka elää, se on monelle silti koti. Erityisesti minua kiehtoo paikallisten alkuperäisasukkaiden Tuskenien elämäntapa ja kulttuuri. Tuskenit olivat pitkään pelkkiä aivottoman oloisia kidnappaajia ja hirviöitä, mutta viime vuosina – esimerkiksi The Mandalorian ja The Book of Boba Fett -sarjoissa – tätä kansaa on alettu tarkastella empaattisemmin, mistä olen hyvin kiitollinen. Alkuperäiskansan demonisointi ja esittäminen väkivaltaisina hirviöinä ei ole kovinkaan loisteliasta. Erityisen hauskaa minusta on esimerkiksi se, että Tuskeneille on luotu oma, uniikki viittomakielensä!

Kun eräs hahmoista liittyy The Book of Boba Fett -sarjassa taisteluun kaupungin vallannutta rikossyndikaattia vastaan, hän sanoo: "This planet deserves better". The Book of Boba Fett ei ollut minusta kummoinen sarja, mutta tuo lainaus on jäänyt mieleeni. Tatooine on aina ollut rikollisuuden, korruption, orjuuden ja kurjuuden pesäke, joten se, että paikalliset nousevat vastarintaan ja puolustavat oikeuttaan elää vapaasti, ilahdutti minua. Tatooine, sen kansa, todellakin ansaitsee parempaa. Toivon, että Boba Fettin reilun suojeluksen alla, planeetta – tai ainakin osat siitä – voisi vihdoinkin alkaa kehittyä parempaan päin.

3. Coruscant

Ensimmäistä kertaa episodeissa I–III esiintyvä Galaktisen tasavallan keskusplaneetta, Jeditemppelin ja Senaatin tyyssija Coruscant on aina ollut minusta todella cool ja jännittävä planeetta. Minua on aina kiinnostanut Star Warsin politiikka sekä Jedikulttuuri, joten luonnollisesti Coruscant on minulle hyvin tärkeä ja rakas planeetta. 

Coruscant on kaupunkiplaneetta. Villiä luontoa ei ole, vaan suunnilleen joka ikinen sentti planeetan pinnasta on rakennusten peittämää. Coruscant on satoja, ellei tuhansia kerroksia syvä, ja mitä alemmas kerroksissa menet, sitä synkempää ja laittomampaa elämänmeno on. Ylimmät kerrokset ovat rikkaiden ja valtaapitävien valtakuntaa. Coruscantista löytyy hämyisiä kapakoita, ylellisiä kattohuoneistoja, rikollisjengien piilopaikkoja ja tavallisen kansan ruokapaikkoja, joista kuuluisin on varmaan Obi-Wanin nelikätisen ystävän Dexterin ravintola. Coruscant on paikka jossa voi tapahtua mitä vain.

Episodeissa I–III tulee hyvin ilmi, miten Coruscant on yhtä aikaa kaunis – ilmassa lentelevät alukset ja korkeiden pilvenpiirtäjien valot luovat kauniita maisemia, etenkin jos planeettaa katsoo kauempaa – sekä synkkä paikka, jossa ihmisiä asuu rikollisuuden ja köyhyyden kierteessä. Planeetan kerroksisuus on mielestäni myös oiva kuvaus siitä, miten Coruscantissa majaileva Senaatti, Tasavaltaa hallitseva poliittinen elin, on korruptoitunut ja omia etujaan suojeleva, ja mätänee hiljalleen sisältä. Köyhät ja epäonniset pakotetaan elämään alemmissa kerroksissa, kun taas pintapuolella näkyvissä on varakkaiden ihmisten loistokas elämä. Vähempi osaiset ovat "out of sight, out of mind", ja rikkaat voivat keskittyä omaan hienoon elämäänsä. Jos Senaatti ei pysty tekemään mitään edes pääkaupungin jakautuneeseen tilanteeseen, miten sen voisi olettaa voivan hallita reilusti kokonaista galaksia?

En kuitenkaan koskaan haluaisi asua Coruscantissa. Jos ainut mahdollisuus kokea luontoa olisi löytää tieni johonkin keinotekoiseen puutarhaan, joka varmaan sijaitsee jonkun senaattorin yksityisasunnon katolla, tulisin hulluksi.

4. Alderaan

Jos en voisi asua Naboolla, pakkaisin laukkuni ja suuntaisin Alderaaniin. Alderaan on kaunis, vuoristoinen planeetta, joka on tunnettu rauhallisuudestaan ja pasifistisuudestaan. Sitä hallitsee perinnöllinen monarkia, mutta kaikki tarinat mitä Alderaanista on kerrottu, viittaa siihen, että tämä monarkia on aidosti reilu ja kansan luottamusta nauttiva. Alderaanin viimeinen kuningatar Breha Organa, prinsessa Leian adoptioäiti, aidosti halusi suojella kansaansa.

Alderaan on kuuluisa siitä, että se tuhotaan saagan ensimmäisessä elokuvassa, episodi nelosessa. Alderaanin prinsessa Leia joutuu katsomaan kotinsa räjähtävän, tietäen, että miljoonien viattomien ohella myös hänen vanhempana kuolivat. Tätä julmuutta ei pysähdytä sen kummemmin pohtimaan elokuvassa, vaan juoni rullaa eteenpäin nopealla tahdilla, mutta onneksi myöhemmät tarinat, sarjat, kirjat ja sarjakuvat, ovat pysähtyneet käsittelemään Alderaania tarkemmin. Saimme Obi-Wan Kenobi -sarjassa viettää aikaa Alderaanilla sen hallitsijaperheen kodissa, ja esimerkiksi Mark Waidin Princess Leia -sarjakuva antaa Leialle tilaa käsitellä kotinsa menetystä ja alderaanilaisten diasporaa. Ilman näitä tarinoita, Alderaan olisi vain nimi, etäisesti tärkeä paikka. Mitä enemmän tutustut planeetan kulttuuriin ja kansaan, sitä enemmän Alderaanin tuhoutuminen satuttaa. Ja sen pitäisi satuttaa. 

Alderaan on myös visuaalisesti kiinnostava planeetta. Sen perusteella mitä olemme nähneet, sen arkkitehtuuri on kauniin sulavalinjaista. Pidän myös siitä, miten hypermodernilta näyttävä teknologia ja arkkitehtuuri elää rinnakkain vehreän luonnon, veden ja vuoriston kanssa. Toisin kuin Coruscantissa, jossa kaikki on metallin peittämää, Alderaanilla selvästi arvostetaan myös luontoa.

5. Planet X

Tähän eriskummallisen planeettaan et törmää Star Warsin elokuvissa tai sarjoissa. Mysteerinen Planet X on Star Wars: The High Republic -kirjoissa ja sarjakuvissa esiintyvä outo, pelottava, mutta silti kaunis planeetta.

Planet X on läpeensä elossa. Ilma, kivet, kasvit, tuulet, kaikki on enemmän tai vähemmän  elävää, ja planeetalla tuntuu olevan jonkin asteinen tietoisuus. Se suojelee itseään tunkeilijoilta (sitä ympäröi suojarengas, jota on lähes mahdoton läpäistä), ja vain harvat ovat koskaan selvinneet elossa Planet X:n pinnalle saati sitten palanneet sieltä hengissä kotiin.

Planet X on monestakin syystä kiehtova. Ensinnäkin, se on Star Wars: The High Republic -saagan keskeisimmän uhan ja mysteerin salaisuuksien säilyttäjä: Jedejä piinaavat nimettömät hirviöt (The Nameless), jotka pystyvät imemään Voiman – ja siten elämän – Jedeistä, ovat sieltä kotoisin, eikä kukaan tiedä miten niitä vastaan tulisi taistella. Vastaukset saattavat kuitenkin löytyä Planet X:n syvyyksistä. Toiseksi, planeetta on hauska sen ulkoisesti kauniin ja värikkään, mutta tosiasiassa aika pelottavan viban takia. Puut ja kasvit kasvavat epärealistisen nopeasti, ja ihmisten tunteet räiskyvät ja syttyvät, yhtälailla, epärealistisen nopeasti. Monet siellä vierailevat hahmot menettävät pikkuhiljaa järkensä planeetan energian vallatessa heidän mielensä.

Oheisessa kuvassa tulee hyvin ilmi millaista Planet X:n maasto on. Kuva on Charles Soulen sarjakuvasta The Eye of the Storm, jossa saagan pääpahis Marchion Ro vierailee tällä nimettömällä, hämmentävällä planeetalla, luonnollisesti pahoissa aikeissa.