How often do you think about the Roman Empire? – Kirjavinkkejä Rooma-faneille

Jonkin aikaa sitten netissä levisi kulovalkean tavalla humoristinen meemi siitä, kuinka kaikki miehet ajattelevat Rooman valtakuntaa ainakin kerran pari viikossa, ellei jopa päivittäin. Tietenkään tämä ei ole totta, mutta se, kuinka kovan suosion meemi saavutti – ja kuinka ihmiset alkoivat kutsua omaa obsessiotaan, oli ksyeessä historiallinen aikakausi, mielipide tai TV-sarja "my Roman Empire" – kertoo jotain siitä, kuinka suosittua Rooman tasavallan ja keisariajan historia on. 

Rooman valtakunta mureni vuosisatoja sitten, mutta silti se vetää meitä puoleensa. Rooman kuuluisat hahmot, ikoninen ja kaunis arkkitehtuuri, veriset sota- ja gladiaattoritarinat, kirjallisuus ja taide ja poliittiset juonittelut jaksavat kiinnostaa meitä yhäkin. Olen itse historioitsijana ja hissanörttinä enemmän kallistunut antiikin Kreikan puoleen, mutta minun on silti myönnettävä, että ajattelen Rooman imperiumia ainakin joka toinen päivä.

Jos olet, kuten minä, kiinnostunut Rooman valtakunnasta, haluan antaa sinulle kattava pläjäyksen lukuvinkkejä. Olen jakanut kirjat kahteen kategoriaan: moderniin tietokirjallisuuteen ja antiikin Rooman aikalaisteksteihin. Suurimman osan kirjoista olen lukenut, mutta ne joita en ole vielä kerennyt itse lukea, ovat yleisesti arvostettuja tai merkittäviä teoksia.

Moderni tietokirjallisuus

Roomasta kirjoitetaan paljon. Todella, todella paljon. Ei siis ollut kovinkaan helppoa rajata mitä kirjoja haluan suositella tai tuoda esille. Pyrin valitsemaan kirjoja, jotka käsittelevät erilaisia teemoja, jotta kaikille Roomasta kiinnostuneille löytyisi jotain kiinnostavaa. 

Jos kaipaat yleistä katsausta Rooman kuningaskunnan, tasavallan ja keisariajan historiaan, Paavo Castrénin Uusi antiikin historia ja Mary Beardin SPQR (Roomalaiset kuvasivat itseään sanoilla Senatus Populusque Romanus eli Senaatti ja Rooman kansalaiset – SPQR oli lyhenne tästä) ovat ystäviäsi. Tom Holland tarjoaa myös kirjoissaan laajoja katsauksia Rooman eri vaiheisiin: Rubikon – Rooman tasavallan loisto ja rappio kertoo tasavallan viimeisistä vaiheista, Julius Caesarin aikakaudesta, ja Pax: War and Peace in Rome's Golden Age kertoo keisariajasta Juliusten-Claudiusten dynastian jälkeen. Kirjassaan A History of the Roman Empire in 21 Women käy läpi Rooman historian varhaisista kuningasvuosista keisariajan loppuun merkittävien ja vähemmälle huomiolle jääneiden naisten tarinoiden kautta – se on erinomainen teos joka yhdistää perinteisen yleiskatsauksen Rooman historiaan naisten vähemmän käsiteltyyn historiaan. Samalla tavalla Rooman menneisyyttä hyvin spesifistä näkökulmasta tutkii Gareth Harney teoksessaan Moneta: Ancient Rome in Twelve Coins. Philip Matyszakin 24 Hours in Ancient Rome: A Day in the Life of the People Who Lived There on puolestaan helppolukuinen katsaus Roomalaiseen arkeen ja tavallisiin ihmisiin, jotka eivät vääntäneet politiikasta senaatissa, istahtaneet keisarin valtaistuimelle tai johtaneet sotajoukkoja. Rooman historia tuppaa aivan liian usein olemaan suurmieshistoriaa – ymmärrän kyllä, että Julius Caesarin ja Augustuksen kaltaiset henkilöt ovat kiehtovia, mutta Rooman historia on myös paljon muutakin. Vain murto-osa Rooman kansalaisista olivat ns. suurmiehiä – suurin osa heistä yritti vain selvitä päivästä toiseen, kasvattaa lapsiaan, hankkia rahaa ja elää rauhassa.

Suurmieshistoriaa ei kuitenkaa voi sivuuttaa, joten tässä olisi muutama oiva kirjavinkki. Adrian Goldsowrthy on hyvin arvostettu antiikin historioitsija, joka on julkaissut monen monta tietokirjaa. Hän on kirjoittanut muun muassa teokset Caesar, Antonius ja Kleopatra, Augustus: First Emperor of Rome ja In the Name of Rome: The Men Who Won the Roman Empire. Jo aiemmin mainitun Mary Beardin The Emperor of Rome: Ruling the Ancient Roman World keskittyy kuvailemaan Rooman keisareita Julius Caesarista (häntä ei tosin koskaan kruunattu keisariksi, mutta no, antaa olla) Alexander Severukseen, joka murhattiin vuonna 235. Julius Caesarin faneille suosittelen myös Barry Straussin teosta, The Death of Caesar: The Story of History's Most Famous Assassination, joka keskittyy, kuten kirjan nimestä kenties voi päätellä, ennen kaikkea Caesarin kuolemaan, joka on, väittäisin, hänen elämänsä kuuluisin hetki, mikä on omalla tavallaan perin surullista. Caesarin seuraajista ja Juliusten-Claudiusten keisarisuvusta kertoo Tom Hollandin Dynasty: The Rise and Fall of the House of Caesar. Hieman erilaisesta suurmiehestä, luonnontieteilijä ja tutkija Plinius vanhemmasta, kertoo Daisy Dunnin kirja In the Shadow of Vesuvius: A Life of Pliny.

Sukupuolen ja seksuaalisuude historioitsijana en voi olla omistamatta omaa kappalettaan näille historian aloille. Olen lukenut kolme erinomaista elämäkertaa roomalaisista, poliittisesti merkittävistä naisista, jotka toimivat minusta erinomaisesti "trilogiana", vaikka ovatkin eri kirjailijoiden erillisiä teoksia. Honor Cargill-Martinin Messalina: The Life and Times of Rome's Most Scandalous Empress ja Emma Southonin Agrippina: Empress, Exile, Hustler, Whore keskittyvät varhaisen keisariajan historiaan, Juliusten-Claudiusten dynastian merkittäviin naisiin, jotka olivat keisarien vaimoja ja äitejä, rikkoivat aikakauden sukupuolinormeja ja -sääntöjä ja sekaantuivat politiikkaan, usein dramaattisin seurauksin. Jane Draycottin Fulvia: The Woman Who Broke All the Rules in Ancient Rome sijoittuu aivan tasavallan ajan loppuun, mutta sopii minusta hyvin Messalinan ja Agrippinan rinnalle. Kaikissa kirjoissa pohditaan mm. keskeisen naisen jälkimainetta ja sen tietoista tuhoamista, naisen asemaa ja kasvatusta, ja sitä, kuinka nämä naiset usein joko kirjoitetaan ulos historiasta tai mustamaalataan ja demonisoidaan. Yleisesti naisten historiasta intoutuvia voisi kiinnostaa myös Päivi Setälän Antiikin nainen, kun taas seksualisuudesta ja romantiikasta kiinnostuneille suosittelisin Alberto Angelan Rakkautta ja intohimoa Antiikin Roomassa -teosta.

Lopuksi, haluan esitellä joitain yksittäisiä teoksia, jotka eivät sopineet aiempiin yleisteemoihin. Taiteen ja kirjallisuuden historian faneille suosittelisin Daisy Dunnin kirjaa Catullus' Bedspread: The Life of Rome's Most Erotic Poet, kun taas true crimen ystäviä kehottaisin tsekkaamaan Emma Southonin A Fatal Thing Happened on the Way to the Forum: Murder in Ancient Rome -kirjan, jossa käsitellään kuolemaa ja murhaamista monesta eri näkökulmasta. Oman lukunsa saavat myös gladiaattorit. Rikollishistoriaan keskittyy myös Jerry Toner kirjassaan Infamy: The Crimes of Ancient Rome. Sodankäynti on luonnollisesti merkittävä osa Rooman historiaa – olivathan he varsinaisen sotaisa kansa – ja tästä teemasta kiinnostuneille suosittelisin jälleen Adrian Goldsworthyn teoksia. Muun maussa Rooman sotilasmahti – Armeija, joka loi historian mahtavimman imperiumin ja The Eagle and the Lion: Rome, Persia and an Unwinnable Conflict voisivat kiinnostaa teitä.

Roomalainen kirjallisuus

Aloitetaan jälleen yleisteoksista. Rooman ajoilta on säilynyt useita merkittäviä historiateoksia, joista haluan suositella neljää. Liviuksen Rooman synty, Tacituksen Keisarillisen Rooman historia ja Dion Kassioksen Historiae Romanae ovat kaikki kattavia teoksia Rooman merkittävimmistä vaiheista. Niitä lukiessa on tietenkin hyvä pitää mielessä milloin ne kirjoitettiin, kuinka kauan sitten käsitellyt tapahtumat oikeasti tapahtuivat ja miten aikakauden normit, arvot ja sen sellaiset vaikuttivat miesten mielipiteisiin. He ovat muun muassa kaikki hyvin vihamielisiä naisia kohtaan, joten heidän kirjojensa naiskuvia ei tule ottaa sataprosenttisena totuutena. Neljäs merkittävä historioitsija Suetonius on hieman oma juttunsa. Hänen kuuluisa teoksensa Rooman keisarien elämänkertoja käsittelee Julius Caesarin ja Rooman ensimmäisten yhdentoista keisarin elämää, ja keskittyy erityisesti hullunkuristen, riettaiden ja skandaalinkäryisten juorujen läpikäymiseen. Suetoniusta eritoten ei tule ottaa, aina, täysin vakavasti.

Vaikka olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että antiikin parhaat eepokset ja tragediat kirjoitettiin kreikkalaisena aikana, rustattiin Roomassakin hienoja taideteoksia. Vergiliuksen Aeneaan taru oli roomalaisten "kansalliseepos" ja merkittävässä osassa heidän identiteettiään kansana ja valtakuntana. Siinä seurataan Aeneasta, troijalaista sankaria, joka pakenee joukkoineen Italiaan Troijan kaaduttua kreikkalaisten käsissä. Se on siis omanlaisensa jatko-osa Homeroksen eepoksille. Senecan tragedianäytelmät ovat erinomaisia – niistä en ole lukenut tähän mennessä kuin Medean, Thyesteen ja Phaedran, mutta tavoitteenani on jossain välissä lukea ne kaikki. Hän kirjoitti niin mytologisista hahmoista kuin historiallisista henkilöistä – esimerkiksi keisari Claudiuksen ja tämän pahamaineisen vaimon Messalinan tytär Octavia sai oman näytelmänsä. Runouden puolelta haluan nostaa esille Catulluksen (antiikin runoilijoista suosikkini), Tibulluksen ja Horatiuksen, jolla oli hyvin mielenkiintoinen sukutausta (hän oli vapautetun orjan poika). 

Runoilija Ovidius ansaitsee oman kappaleensa, koska hän kirjoitti niin monia ikimuistoisia teoksia. Hänen magnum opuksensa, Muodonmuutoksia, on eeppinen runoelma, jossa käydään läpi tusinoittain myyttejä ja taruja, joissa tapahtuu jonkinlainen muodonmuutos (ihmisestä eläimeksi, ihmisestä kasviksi ja niin edespäin). Hän julkaisi myös lyhyempiä runoteoksia – Heroides on kokoelma kirjerunoja mytologian naisilta heidän miehilleen, Amores on rakkausrunoteos, Fastissa selitetään runojen kautta roomalaisen kalenterin pyhäpäivien merkityksiä ja Tristia, surumielinen kokoelma, kuvasi Ovidiuksen koti-ikävää ja halua palata hänen tultuaan keisari Augustuksen karkottamaksi. Ovidiuksen yksi hupaisimmista teoksista on Rakastamisen taito tai Ars Amatoria, jossa hän antaa vinkkejä naisille ja miehille, jotka ovat rakastuneita, haluavat valloittaa ihastuksensa kohteen ja oppia ylläpitämään romanttisia suhteita. Näin modernista näkökulmasta, Ovidiuksen vinkit eivät ole aina loistokkaita, mutta teos on siitä huolimatta erinomaista luettavaa.

Lopuksi, haluan suositella kuuluisien suurmiesten omia teoksia, jotka valottavat sekä heidän aikakautensa historiaa sekä sitä, miten he pyrkivät itsensä esittämään. Augustuksen Res gestae Divi Augusti (eli Jumalaisen Augustuksen urotyöt – perin nöyrä otsikko), joka on suomennettu teokseen nimeltä Yksinvaltiaan elämä ja teot, on Augustuksen itse itselleen kirjoittama muistokirjoitus, jossa hän kuvaa oman uransa ja hallituskautensa merkittävimpiä hetkiä. Kyseessä on hyvin propagandaistinen teos, jossa Augustus esiintyy lähes virheettömänä Rooman isänä. Julius Caesar kirjoitti useita teoksia. Hän rustasi, usein kolmannessa persoonassa, omista sotaretkistään kirjoissa Gallian sota ja Commentarii de bello civile, joka kertoo Rooman sisällissodasta. Sitä ei ole suomennettu, mutta se löytyy englanniksi nimellä Commentaries on the Civil War. Ciceron, joka oli yksi Rooman merkittävimmistä poliittisista hahmoista, kirjeitä löytyy roppakaupalla teoksesta Kirjeitä – Vuodet valtiomiehenä. Hänen ajatuksiaan voi lukea myös teoksista Laeista, Ystävyydestä, Velvollisuuksista, Vanhuudesta ja Puhujasta. Hän kirjoitti kirjojen ja kirjeiden lisäksi lukuisia merkittäviä puheita – puheita tiedetään noin 88, ja niistä on säilynyt kokonaisuudessan 58. Filosofiasta kiinnostuneille suosittelisin keisari Marcus Aureliuksen stoalaista teosta, joka on julkaistu suomeksi nimellä Itselleni sekä nimellä Itsetutkiskeluja. Hän kirjoitti sen ennen kaikkea itselleen henkiseksi tueksi ja inspiraatioksi – sitä ei ollut tarkoitus julkaista.

"– I want a different kind of life –" – Eloise Bridgertonin ongelmallinen feminismi

"Suppose I want a different kind of life, Benedict. 

That I truly believe I capable of something more, 

even when I am not allowed to have anything else."

- Eloise Bridgerton

1800-luvun alkuun sijoittuvan, Bridgertonin perheen sisarusten romanttisia seikkailuja ja kasvua seuraavan Bridgerton-sarjan yksi suosituimmista hahmoista on perheen toiseksi vanhin tytär, Eloise. Eloise voitti katsojat puolelleen välittömästi nasevalla huumorillaan, samaistuttavalla sosiaalisella tukaluudellaan ja unelmillaan erilaisesta elämästä. Eloise ei halua olla vain vaimo ja äiti, kotona puuhasteleva rouva, vaan hän haluaa opiskella, kehittää mieltään ja tehdä asioita, joita tällä aikakaudella naisten ei sallittu tehdä. Ei ole ihme, että hän on sarjan naishahmoista kenties rakastetuin: hänen kapinallisuutensa ja feministinen sielunsa puhuttelee 2020-luvun ihmisiä, erityisesti naisia. Eloise muistuttaa sarjan naishenkilöistä ehkäpä eniten modernia naista eleiltään, puheeltaan ja ajatuksiltaan.

Eloise on minusta mielenkiintoinen, ja, kyllä, ihailtava hahmo. Pidän siitä, että hän kapinoi, panee vastaan ja kieltäytyy mukautuvasta rooliin, joka ei sovi hänelle. Arvostan hänen feminististä kiukkuaan ja hänen kykyään nähdä yhteiskuntansa ja aikansa ongelmat ja sortavat rakenteet. Mutta, minusta yksi hänen mielenkiintoisimmista piirteistään on se, että hän on, ainakin minun silmissäni, ongelmallinen feministi.

Eloise on sarjassa sanonut useampaan otteeseen, että hän haluaa toisenlaisen elämän kuin muut naiset ja että hän tietää pettävänsä ihmisten, esimerkiksi äitinsä Violetin, odotukset olemalla oma itsensä. Hänen kyvyttömyytensä mukautua ja samaistua aikakauden naisilta odotettuun rooliin on johtanut siihen, että hän on alkanut tuntea antipatiaa, inhoa ja halveksuntaa perinteisen feminiinisiä asioita kohtaan ja, enemmän tai vähemmän, paheksuu naisia, jotka intoilevat näistä asioista. Hän ja hänen isosiskonsa, perinteisen feminiininen, kauniista mekoista tykkäävä ja äitiydestä ja rakkaudesta unelmoiva Daphne eivät aina tule toimeen, koska ovat niin erilaisia. Eloise naljailee hänelle usein hänen perinteisistä unelmistaan. Eloise on myös hieman järkyttynyt saatuaan selville, että Penelope on rakastunut Coliniin, Eloisen isoveljeen, ja aikoo mennä tämän kanssa naimisiin, koska hän oletti aina, että Penelope pysyisi uhmakkaasti naimattomana hänen kanssaan. Joutuessaan Cressidan kanssa kaveeratessaan juhlissa nuorten naisten piiriin ja kuuntelemaan heidän keskusteluaan kirjonnasta, Eloise pakenee nopeasti, sanottuaan nasevan, ikävän kommentin keskustelun aiheen turhanpäiväisyydestä. 

Ei ole ihme, että Eloise on alkanut tuntea näin perinteisen feminiinisiä asioita, harrasteita ja piirteitä kohtaan. Jos sinua muistutetaan joka päivä, jollain tavalla, siitä, että et kelpaa omana itsenäsi, että et sovi yhteiskuntasi muottiin ja että olet jollain tavalla vääränlainen (hänen perheensä rakastaa häntä, mutta he eivät aina ymmärrä häntä ja osaa olla hänen tukenaan – paitsi Benedict, he tulevat toimeen ja ymmärtävät toisiaan todella hyvin), tietenkin alat reagoida vihalla, kiukulla ja turhautuneisuudella. Tietenkin Eloise alkaa nähdä feminiinisyyden ja siihen liitetyt odotukset häkkinä – vankilana, josta hän tai kukaan muukaan nainen ei voi paeta. Tietenkin hän alkaa ajatella, että perinteinen feminiinisyys on pelkkä este, joka tulisi ylittää. Samaistun tähän tunteeseen, koska erityisesti nuorena teini-ikäisenä tyttönä koin perinteisen tytön roolin itselleni vieraaksi ja hankalaksi, mikä johti siihen, että aloin aggressiivisesti vierastaa esimerkiksi kaikenlaisia feminiinisiä vaatteita. Jouduin kamppailemaan sukupuoli-identiteettini ja siitä johtuneen feminiinisyydenvastaisuuden kanssa pitkään, kunnes saavutin tilan, jossa olen sujut itseni ja sukupuoleni kanssa. Uskon, että moni tyttö ja nainen, joka ei solahda täydellisesti maailmamme stereotyyppiseen, normatiiviseen naisen rooliin, voi samaistua Eloisen turhautumiseen ja yksinäisyyteen.

Eloisen feminismin ongelmallisuus piileekin juuri tässä – hänen nurjassa ja hyvin tuomitsevassa suhtautumisessaan perinteiseen feminiinisyyteen. Pyristellessään naisille asetettuja epäreiluja esteitä ja odotuksia vastaan, hän ei tule ajatelleeksi, että kaikki naiset eivät ole samanlaisia kuin hän. Eloise ei tunnu käsittävän, että on monia tapoja olla vahva, älykäs ja voimaantunut nainen. Pidän siitä, että Bridgertonissa on alusta asti ollut monenlaisia naisia ja, että sarja ei ole koskaan täysin asettunut Eloisen kannalle näkemyksissä naisista ja oikeanlaisesta tavasta olla vahva nainen. Daphne, ensimmäisen kauden sankaritar, on häpeilemättä kaikin puolin perinteisen feminiininen, mutta hän on silti tarinan, katsojan empatian ja suuren rakkaustarinan arvoinen. Hän ja Eloise torailevat, ja ainakin minun mielestäni sarjan kirjoittajat jättävät lukijalle fiiliksen siitä, että molemmat siskokset ovat oikeassa: Eloisella on oikeus olla turhautunut naisten alistettuun asemaan, ja Daphnella on oikeus unelmoida tuohon asemaan kuuluvista asioista siitä huolimatta – Daphne ei ole ongelma, yhteiskunta on. Eloisen annetaan olla oma kärttyinen itsensä, mutta sarja ei puolla vain ja ainoastaan hänen tapaansa olla ja elää naisena sarjan maailmassa. On myös tärkeä huomioida se, että Eloisella on varaa uhmata yhteiskuntansa odotuksia. Hänen perheensä kohtalo ei riipu hänen avioliitostaan, eikä hänen tarvitse pelätä köyhyyttä tai epävarmuutta siinä tapauksessa, että hän ei koskaan mene naimisiin. Muut Bridgertonit huolehtisivat hänestä. Penelopella ja hänen siskoillaan ei ole enää isää huolehtimassa heistä, ja heidän rahallinen tilanteensa on kehno – heidän on pakko, turvatakseen tulevaisuutensa, löytää puolisot.

Eräs kohtaus, joka minun mielestäni täydellisesti kuvaa Eloisen feminismin ongelmallisuutta on kolmoskaudella. Mainitsin jo aiemmin, että hän ajautuu Cressidan kanssa keskustelemaan muiden nuorten naista kirjonnasta ja käsitöistä, ja että Eloise häipyy tilanteesta mahdollisimman nopeasti, koska hänen mielestään keskustelu on turhanpäiväistä, puuduttavaa ja hölmöä. Koska katsoja ei tunne noita muita naisia, voimme helposti hymähtää Eloisen kommentille ja olla ylpeitä hänestä, kun hän jälleen kerran kieltäytyy solahtamasta naisille varattuun kapeaan, hankalaan ja kahlitsevaan muottiin. Mutta pysähtykäämme ajattelemaan hetkeksi noita muita naisia. He tapaavat juhlissa ja intoutuvat keskustelemaan harrasteistaan ja kyvyistään, mutta tulevat pilkatuksi. Eloise saa heidät, aivan varmasti, tuntemaan olonsa typeriksi. Onko tämä reilua? No ei todellakaan. Kirjontaa ja muita käsitöitä käytetään usein nykyaikana tehdyissä historiallisissa tarinoissa symbolina naisten alistamisesta (ylenpalttisesti ja, kuten vaatehistorioitsijat joutuvat aina muistuttamaan, usein liian intohimoisesti parjattu korsetti on samanlainen symboli), ja vaikka ne ovat asioita, joita naisten vaadittiin tekevän, ne ovat silti taidemuotoja, jotka vaativat älyä, näppäryyttä, kärsivällisyyttä, harjoittelua luovuutta ja taitoa. Eloisen pilkkaamat nuoret leidit ovat taiteilijoita – he ovat hioneet kykyjään pienestä saakka ja ovat ylpeitä niistä, kuten heidän pitäisikin olla. Kaikki ne, jotka saavat luovasta toiminnasta voimaantumisen, tyytyväisyyden ja itsevarmuuden tunteita, tietävät kuinka tärkeää luovuus ja taiteentekeminen voi ihmiselle olla – miten olennainen osa se voi olla identiteettiä. Ehkä jotkut näistä naisista tässä keskutelussa pitävät kirjomista vain pakollisena askareena, mutta monet heistä voivat pitää sitä aidosti ilahduttavana toimintana, joka sallii heidän ilmaista itseään ja tunteitaan taiteen kautta. Eloise ei kuitenkaan käsitä tätä: hänen silmissään kirjominen  ja käsityöt, kuten kaikki naisille tyypilliset askareet, ovat esteitä, ongelmia, jotain mitä pitää sietää, ei jotain mistä voi nauttia, jos haluaa olla fiksu nainen.

Vaikka en ole samaa mieltä Eloisen kanssa kaikista asioista ja pidän hänen feminismiään aavistuksen ontuvana, se ei tarkoita, että en pitäisi hänestä. Päinvastoin – hän on sarjan naisista ehkä suosikkini, tai ainakin jaetulla ykköspaikalla Kate Sharman kanssa. Pidän siitä, että Eloise on "virheellinen" ihminen, koska sellaisia ihmiset ovat. Hän ei ole täydellinen: hän osaa olla ihan todella ilkeä ja hän on usein jyrkän tuomitseva, mutta hän on myös rohkea, sanavalmis, uskollinen ja aina valmis puolustamaan hänelle rakkaita ihmisiä. Hän ei aina tule toimeen perheenjäsentensä kanssa, mutta auta armias, jos joku loukkaa heitä Eloisen läsnäollessa. On ilahduttavaa, että sarja antaa hänen – ja muiden naishahmojensa – olla monimutkaisia, hankalia sekä ihailtavia.  

Toivon, että kun Eloisen oman kauden aika koittaa, sarjassa pureudutaan hänen ongelmalliseen feminismiinsä ja, että hän voi hieman avartaa mieltään ja alkaa kunnioittaa toisten naisten valintoja ja elämäntapoja enemmän. Ehkäpä se, että hän saa nähdä parhaan ystävänsä Penelopen olevan, yhtä aikaa, sekä rakastava ja hellä vaimo ja äiti, että julkinen henkilö, kirjailija ja nainen, joka ei solahda aikakauden perinteiseen muottiin, hän voi alkaa huomata, että hänen omassa ajattelussaan on aukkoja. Toivon myös, että hän ja Violet, Bridgertonien äiti, voivat joskus todella keskustella suhteestaan ja sen ongelmista, ja, että Violet voi ottaa vastuuta siitä, että on saanut Eloisen, huolimatta kaikesta rakkaudestaan lapsiaan kohtaan, tuntemaan olonsa ulkopuoliseksi ja pettymykseksi. Eloise ansaitsee tämän – ehkä se voisi auttaa häntä olemaan armollisempi itselleen ja muille. En halua, että hän koskaan lakkaa raivoamasta yhteiskunnan epäreiluja rakenteita vastaan ja haluan, että hän on aina oma uhmakas itsensä – Eloise ei olisi rakastamamme Eloise ilman näitä piirteitä – mutta haluan, että hän kehittää feminismiään avarammaksi ja vähemmän tuomitsevaksi. Se olisi hieno kehityskertomus hänelle ja muistuttaisi katsojia siitä, ettei feminismiä tule koskaan käyttää aseena toisia naisia vastaan ja, että on monia, yhtä arvokkaita tapoja olla nainen maailmassa.

The Sabrina Carpenter "Man's Best Friend" Book Tag (Original)

Loin tämän book tagin Sabrina Carpenterin uuden Man's Best Friend -levyn pohjalta. Biisien lyriikat ja teemat inspiroivat kysymykseni.

Man's Best Friend julkaistiin 29.8.2025, vain vuosi Carpenterin jättihitin, Short n' Sweet -levyn jälkeen. Levyllä oli siis aikamoiset paineet onnistua. Minusta levy on oikein hauska, koukuttava ja viihdyttävä – ehtaa pop-ilottelua. Sen ilmestyttyä Spotifyhyn, olen kuunnellut sitä uudestaan ja uudestaan. Lempparibiisejäni, niille joita se kiinnostaa, ovat Goodbye, Nobody's Son, My Man on Willpower, House Tour, Go Go Juice ja Manchild.

1. "Why so sexy if so dumb?" – Manchild: A book that's pretty on the outside but dumb on the inside. / Kirja, joka on ulkoisesti kaunis, mutta sisällöltään typerä.

Elyse Johnin kirjan, Orphia and Eurydicius, kansi on upea. Turkoosit hahmot mustaa taustaa vasten kera kultakuvioinnin – what's not to love? Mutta valitettavasti, kirjan sisältö ei ollut, ainakaan minun mielestäni, kannen kauneuden arvoinen. Arvostan sitä, että kirjailijat ottavat riskejä vanhojen myyttien kanssa, mutta tässä kirjassa oltiin muuteltu jo turhan paljon juttuja minun makuuni ja päähenkilöt olivat molemmat turhauttavan täydellisiä eikä heidän välillään ollut kunnon kemiaa. Kirjan feministinen ote oli mielestäni myös liian mustavalkoinen: kaikki naiset olivat moraalisesti ihailtavia, mikä tuntuu todella falskilta kun kyseessä on jumalattaria täynnä oleva maailma. Kaihdan feministisiä teoksia, joissa feminismin katsotaan tarkoittavan sitä, että naiset eivät voi tehdä virheitä, olla julmia tai ilkeitä, tai satuttaa toisiaan. Mielestäni ei ole feminististä pakottaa naiset olemaan täydellisiä.

2. "Baby just do the dishes, I'll give you (What you, what you, what you want)" – Tears: A book that wasn't even that great but you loved anyway. / Kirja, joka ei ollut edes kovin kummoinen, mutta jota silti rakastit.

Rebecca Iden The Gentleman and His Vowsmith on historiallinen romantasiamysteeri, jonka luin kahdessa päivässä, koska en voinut lopettaa. Kirja sai minut hymyilemään ja nauramaan, ja kääntämään sivuja vimmaisesti uusien käänteiden sattuessa. Mutta oliko kirjan teksti autenttista historialliselle aikakaudelle? Ei todellakaan. Selitettiinkö kirjan taikuus ja sen "säännöt" kunnolla? Nope. Oliko maailma aina looginen vai oliko siinä outoja aukkoja? Kyllä vain. Annoinko Iden kirjalle silti neljä tähteä viidestä? Totta hitossa.

3. "He used to be literally obsessed with me / I'm suddenly the least-sought-after girl in the land" – My Man on Willpower: A book or character you used to love. / Kirja tai hahmo, jota ennen rakastit.

En koskaan ollut jättimäienen Twilight-fani, mutta sanoisin, että tykkäsin sarjan ensimmäisistä kirjoista todella paljon. Luin ekat kaksi kirjaa (Houkutus ja Uuusikuu) varmaan pari kertaa. Jos ketään kiinnostaa, suosikkihahmoni olivat Carlisle ja Alice Cullen. Kolmas kirja ei oikein enää iskenyt minuun, enkä koskaan saanut luettua neljättä kirjaa loppuun, vaikka yritin ainakin kaksi kertaa. Se oli liian huono. Joten joo, en ole enää fani, vaikka muistelenkin tuota ensimmäistä kirjaa ja leffaa omanlaisellaan ironisella lämmöllä. 

4. "Yeah, your paragraphs mean shit to me" – Sugar Talking: A beautifully written book you didn't like. / Kauniisti kirjoitettu kirja, josta et pitänyt.

Erin Morgensternin The Starless Sea oli hämmentävä kokemus. Se on rönsyilevä ja unenomainen kertomus nuoresta miehestä, Zacharysta, joka uppoutuu mysteeriin johon liittyy maanalainen, maaginen kirjasto, hunajameri ja roppakaupalla mehiläisiä ja avaimia. Kirjassa kerrotaan Zacharyn tarinan ohella lukuisia faabeleita, satuja ja myyttejä, jotka kaikki nivoutuvat lopulta yhteen. Morgensternin teksti on soljuvaa, lyyristä ja (paikoittain ehkä jopa ylenpalttisen) runollista, ja hänellä on kyky luoda upeita, visuaalisia ja eriskummallisia maailmoja. En kuitenkaan tykännyt The Starless Seasta laisinkaan. Loppua kohden, sen lukeminen oli lähes piinaavaa, koska minusta tuntui etten ymmärtänyt mitään ja kirja sai minut tuntemaan oloni typeräksi. Kirjan romanssi oli myös aivan liian hepposesti kehitetty. 

5. "We had our sex, and then we made amends, that's right / Called it a false alarm to all of our friends / Then we almost broke up against last night" – We Almost Broke Up Again Last Night: A book you almost DNF'd. / Kirja jonka melkein jätit kesken.

Renée Ahdieh'n The Beautiful oli koettelemus. Se kuulosti kirjalta josta tykkäisin. The Beautiful on New Orleansiin sijoittuva romaani, joka on yhtä aikaa dekkari, vampyyritarina, rakkausromaani ja kertomus yhden naisen vapautumisesta ytheiskuntansa kahleista – what's not to love? Mutta valitettavasti, kirjan romanssi oli puiseva ja tylsä, ja hahmot unohdettavia, Loppua kohden, en enää välittänyt kuka oli murhaaja ja miksi. Taistelin kuitenkin vastaan haluani jättää kirja kesken. I powered through.

6. "He sure fucked me up / And yes, I'm talking 'bout your baby / Here we go again, crying in bed / What a familiar feeling" – Nobody's Son: A book that broke your heart. / Kirja, joka särki sydämesi.

Holly Jackson  Not Quite Dead Yet sai minut vollottamaan kuin vauva. Kirjan alussa päähenkilö Jetin kimppuun hyökätään ja kun hän herää sairaalassa, hänelle kerrotaan, että isku hänen päähänsä aiheutti hänelle kuolettavan vamman: hän voi joko suostua hyvin riskaabeliin leikkaukseen tai elää seuraavan viikon. Jet valitsee viikon: hän haluaa ratkaista oman murhansa. Tämän synopsiksen luettuasi ymmärrät varmaan miksi kirja rikkoi minut. Lukija ja Jet tietävät molemmat, alusta asti, että Jet tulee kuolemaan. Vaikka tiesin lopputuloksen, olin silti sen tapahtuessa aivan lohduton. Jetin epäreilun kohtalon lisäksi itkin myös hänen ystäviensä ja perheensä takia. Pidin Jacksonia jo valmiiksi yhtenä lempparidekkaristeistani, mutta tämä kirja vakuutti minut, että hän on ehdottomasti yksi tämän hetken parhaimmista ja yllättävimmistä trillerikirjailijoista.

7. "At the end of the rainbow / I hope you find / A good whole lot of nothing" – Never Getting Laid: A book character you wish nothing but bad things for. / Kirjahahmo, jolle toivot vain pahaa.

Raivostuttavin hahmo, josta olen hetkeen lukenut löytyy Ruth Waren selviytymistrilleristä Viimeinen pari. En kerro hänen nimeään tässä, koska en halua spoilata kirjan juonta tai käänteitä, ja tämän hahmon todellinen luonto on omanlaisensa spoileri. Sanonpa vaan, että jos luet kirjan, tiedät kyllä tarkalleen ketä tarkoitan. Hirvittävä, inhottava tyyppi. Toivon hänelle ehdottomasti vain ja ainoastaan pahaa.

8. "Sorry, I did not see the vision / Thank the Lord the fine you has risen" – When Did You Get Hot?: A book that surprised you by being awesome. / Kirja joka yllätti sinut olemalla erinomainen.

Justinian Huangin esikoisteos The Emperor and the Endless Palace on saanut hyvin ristiriitaisia arvioita. Sen yli viidentuhannen lukijan antama keskimääräinen arvosana Goodreadsissa on 3,48/5, eli ei kovinkaan korkea. KIrjan juoni kuitenkin kuulosti kiehtovalle ja haluan muodostaa omat mielipiteeni enkä seurata Goodreadsin arvosteluja liikaa, joten luin sen. Se oli huikea, dramaattinen, kolmessa aikajanassa liikkuva rakkaustarina kahden miehen välillä, jotka syntyvät uudelleen ja uudelleen ja kohtaavat eri aikoina, eri hahmoissa ja koettavat kirjoittaa tarinansa lopun uudelleen. Annoin kirjalle 5/5 tähteä.

9. "I miss you and I think about you every minute" – Go Go Juice: A book you loved and miss. / Kirja jota rakastit ja jota kaipaat.

Cornelia Funken Mustesydän-trilogia on erinomaista lasten fantasiaa. Luin kirjat kauan sitten ja muistelen niitä yhä lämmöllä. Olen suunnittelut niiden lukemista uudelleen jo vuosia, mutta en joistain syystä olen tehnyt niin. Muistan erityisesti rakastaneeni trilogian kakkososaa, Musteloitsua, joka sijoittuu lähes kokonaan taianomaiseen Mustemaailmaan. Koska luin kirjat vuosia sitten, moni juonikuvio ja hahmo on jo pyyhkiytynyt mielestäni, mutta muistan elävästi kuinka innoissani ahmin nuo tarinat.

10. "You think that I'm gonna fuck with your head? / Well, you're absolutely right" – Don't Worry I'll  Make You Worry: A book with unexpected twists. / Kirja, jossa oli yllättäviä käänteitä.

Huippusuositun dekkaristi Freida McFaddenin Työkaveri oli, kuten kaikki hänen kirjansa, hemmetin koukuttava ja viihdyttävä. Se oli myös, ainakin minulle, yksi hänen yllättävimmistä kirjoista. Kirjassa seurataan kaunista, älykästä ja suosittua Natalieta, jonka elämä lähtee raiteiltaan hänen kummallisena pidetyn työkaverinsa Dawnin kadotessa ja hänen saadessaan oudon puhelun. Jos haluat aloittaa McFaddenin kirjojen lukemisen, suosittelisin joko Työkaveria tai Kotiapulainen-sarjaa.

11. "My house is on Pretty Girl Avenue / My house was especially built for you / Some say it's a place where your dreams come true" – House Tour: A book that felt like it was made for you. / Kirja joka tuntui sinua varten luodulta.

Leigh Bardugon Yalen yliopiston salaseurojen maailmaan sijoittuva Salatun tiedon seura on kerrassaan upea kirja ja täynnä juttuja joista pidän. Karmaiseva murhamysteeri? Check. Mielenkiintoisia hahmoja? Check. Synkkää magiaa ja salaseuroja? Check. Kiehtovia aaveita? Check. Historiaa, folklorea ja sen sellaista? Check. Mustaa huumoria? Check. Sydäntäsärkeviä kohtauksia? Check. Yliopistomaailmaan nivoutuneen epätasa-arvon kritiikkiä? Check. Keskusteluja vallasta ja sen väärinkäyttämisestä niin taikuudessa, ihmissuhteissa kuin yhteiskunnassa yleisesti? Check. Kirjassa oli jokunen juttu, joita toivon, että oltaisiin käsitelty enemmän, mutta se on silti yksi suosikeistani ja ehdottomasti kirja joka on kuin minua varten luotu.

12. "Goodbye means that you're losing me for life / Can't call it love then call it quits, can't shoot me down then shoot the shit / Did you forget that it was you who said goodbye?" – Goodbye: A book about a messy breakup. / Kirja sotkuisesta erosta.

Candice Carty-Williamsin romaani Queenie on monia asioita – kertomus naisesta joka tekee huonoja valintoja, henkisestä kasvamisesta, traumojen käsittelystä, rasismin pienistä ja suurista ilmenemismuodoista, naisten välisestä ystävyydestä, perheestä ja toipumisesta – mutta se on myös tarina pariskunnasta, joiden suhde hajoaa hämmentävällä ja sekavalla tavalla. Queenie ei tiedä mitä hän teki, hän ei tiedä palaavatko he yhteen, eikä hän tiedä miten edetä elämässään. Queenie on koskettava ja hauska kirja.

Valloittaja, rakastunut runoilija, kuningas, klassikkokirjailija ja seksologi – historian mielenkiintoisia miehiä

Historia on täynnä mielenkiintoisia miehiä, ja tänään haluan esiteillä teille viisi miestä, jotka, syystä tai toisesta, kiehtovat minua. Yhtä heistä olen tutkinut jo vuosia yliopistourallani, kaksi on kirjailijoita joiden tuotantoa rakastan ja yksi on hahmo, joka on vallannut mieleni tavalla johon kukaan toinen historiallinen henkilö ei ole pystynyt. Eräs on hyvin uusi tulokas, johon olen kunnolla alkanut tutustua vasta vähän aikaa sitten. 

Tämä lista on hyvin lyhyt – tulen ehkä tulevaisuudessa kirjoittamaan lisää minua kiehtovista miekkosista historian eri aikakausilta – mutta toivottavasti heidän tarinansa kiinnostavat sinuakin!

Legendaarinen maailmanvalloittaja – Aleksanteri Suuri (356–323)

Olen aika varma, että lähes jokaisella historioitsijalla on se joku menneisyyden hahmo, johon he ovat jostain syystä leimautuneet kuin vauva-ankka emoonsa tai lähimpään tarjolla olevaan auktoriteettiin. Minulle tuo hahmo on antiikin Makedonian valloittajakuningas Aleksanteri III eli Aleksanteri Suuri. Rakkauteni tätä megalomaanista sotilasneroa kohtaan on niin syvää, että eräs ystäväni sanoi minulle kerran, että puhun hänestä kuin ystävästäni ja että se on hieman outoa. Jätin tämän kommentin huomiotta ja kutsun Aleksanteria yhä lempinimillä kuten "kultamurunen" ja "kultapupunen".

Aleksanteri kuoli nuorena, eikä ehtinyt hallita kotona Makedoniassa kovinkaan pitkään. Hän kuitenkin ehti tehdä elämässään vaikka mitä. Hän loi aikakautensa suurimman imperiumin, julisti olevansa jumalten jälkeläinen, päihitti kreikkalaisten perinteisen vihollisen, Persian, juoksi ilkosillaan Troijassa kunnianosoituksena sankarilleen Achillekselle, perusti vähintään 30 Aleksandria-nimistä kaupunkia ympäri maailmaa, pyrki yhdistämään kreikkalaista ja persialaista kulttuuria mikä oli yksi hellenistisen aikakauden lähtölaukauksia, piti yhdet historian ylenpalttisimmista hautajaisista (hän suri ystäväänsä/rakastajaansa Hefaistionia sydäntäsärkevällä antaumuksella), poltti legendaarisen Persepoliksen kaupungin maan tasalle ja vaikka mitä muuta. Vaikka hän on historiallinen kultapoikani, en teeskentele etteikö hän olisi ollut, suurimman osan aikaa, kerrassaan hirveä tyranni. Hän on niitä historiallisia hahmoja, joita voi yhtäaikaa ihailla, pelätä, inhota ja rakastaa. Hän on niin monia asioita yhtäaikaa.

On ehkä kummallista, että minä – historioitsija jota ei kiinnosta tippaakaan taisteluiden ja sodankäynnin historia – olen niin kiintynyt Aleksanteriin. Kiinnostavinta hänessä ei minusta ole hänen neroutensa sotatantereella (vaikka se onkin päivänselvää – hän ei koskaan hävinnyt taistelau), vaan hänen räiskyvä persoonansa, kireä perhedynamiikkansa, monitahoinen jälkimaineensa ja se, miten yksi mies voi saavuttaa niin paljon. Ihmisiä on aina viehättänyt hahmot – fiktiiviset ja historialliset – jotka ovat kuin tähdenlentoja: he elävät kovaa ja säihkyen, mutta tuhoutuvat nopeasti ja jättävät jälkeensä liudan häkeltyneitä ihmisiä, jotka tiedä näkevätkö mitään sen kaltaista koskaan uudestaan. Aleksanteri oli nuori ja kaunis (ainakin patsaiden perusteella) ja teki jotain ennennäkemätöntä, ja kuoli mysteerisesti vähän yli kolmekymppisenä. Hänessä on kaikki legendan ainekset, eikä ole ihme, että hän on jäänyt historiaan niin vahvasti kuin on. Kuvassa on Aleksanterin patsas British Museumissa – tämän patsaan näkeminen oli yksi elämäni kohokohtia (voit itse päättää, onko tämä surullinen vai hauska fakta).

Dramaattinen rakkausrunoilija – Catullus (n. 84–54)

Gaius Valerius Catullus oli Julius Caesarin aikaan elelevä nuori runoilija. Häntä pidetään jopa Rooman ensimmäisenä lyyrisenä runoilijana (Sapfo oli hänen suuri idolinsa). Hän syntyi Veronassa, mutta vietti vuosia Roomassa ja imperiumin keskuksen ulkopuolella hallinnollisissa toimissa. Catulluksen runot erosivat aikakauden perinteisistä runoista muotonsa, kielensä ja aiheidensa vuoksi: hän vastusti perinteistä, hänen mielestään puuduttavaa runoperinnettä. Kaikkein merkittävimmät Catulluksen runoista ovat hänen niin sanotut Lesbia-runonsa, jotka hän on omistanut rakkautensa kohteelle, jota kutsui Lesbiaksi (Lesbia oli, mitä luultavimmin, Catullusta hieman vanhempi Clodia Metelli). Kuten monet kuuluisat runoilijat, myös Catullus kuoli nuorena, noin 29–30 vuotiaana. Hänen kuolinsyytään ei tiedetä.

Catulluksen runoissa minua viehättää eniten se, miten laaja hänen skaalansa on. Hän kirjoitti kauniita ja riipaisevia rakkausrunoja Lesbialle, runoja Rooman arjen menosta, rakkaan veljen järkyttävästä kuolemasta, ystäviensä seksiseikkailuista, häntä ärsyttävistä ihmisistä, aikansa poliittisista merkkimiehistä (hän kirjoitti mm. Caesarista runon, jossa vihjasi tämän olleen miesten kanssa ja vieläpä, hui kauhistus, suhteen ns. passiivinen osapuoli eli bottom – Caesar ei ollut tästä iloinen) ja Kreikan ja Rooman mytologioiden hahmoista. Hän oli vakava, tunteita pursuava nuori mies, mutta toisaalta hän kirjoitti myös ärsyttävästä hepusta, joka pöllii hänen lautasliinojaan ja miehistä jotka haisevat pahalle. Catullus saa lukijansa silmät kostumaan sekä surusta että huvituksesta. Hänet muistetaan ennen kaikkea eroottisena runoilijana, mutta minusta myös hänen lystikkäät, nasevat ja happamat värssynsä arkisista jutuista kuten huonoista lahjoista ansaitsevat enemmän arvostusta. Queer-ihmisenä pidän myös siitä, miten hänen runoissaan esiintyy myös himoa muita miehiä kohtaan.

Catullus on upea runoilija ja yksi Rooman merkittävimpiä kirjailijoita, mutta hän on myös niin tunnistettava tyyppi. Hän on se mies, joka palvoo naista kunnes tuo nainen osoittaa olevansa jotain muuta kuin miehen itsensä luoma ihannekuva. Sillä hetkellä nainen muuttuu tyhjäpäiseksi, julmaksi lortoksi. Catullus kirjoittaa haluavansa suudella Lesbiaa tuhansia kertoja, mutta kuvailee tämän myös naivan kaikkia kadun miehiä koska hän on moraaliton ja hirveä ja hän kehtasi jättää Catulluksen. Olen aika varma että me kaikki olemme joskus kohdanneet tällaisen miekkosen. Jos hän eläisi tänä päivänä, Catullus pommittaisi häntä "loukannutta" naista tekstareilla, instaviesteillä ja puhelinsoitoilla ja levittelisi tästä juoruja kaveripiirissään. Sanojeni pohjalta voisi luulla, että inhoan Catullusta, mutta ei, valitettavasti rakastan häntä ja hänen yliampuvaa dramaattisuuttaan. Kuvassa on lähikuva Angelica Kauffmanin teoksesta Catullus and Lesbia (1784).

Kuningas, kirjailija, noitien vainoaja – James VI ja I (1566–1625)

James on tuorein suosikkini tällä listalla. En ole ennen tätä vuotta perehtynyt sen kummemmin brittihistoriaan – se on ollut enemmän äitini heiniä – mutta olen viime aikoina pikkuhiljaa alkanut intoutua joistain tietyistä henkilöistä tai aikakausista. Yksi näistä henkilöistä on kuningas James, joka oli Skotlannin kuudes kuningas James-kuningas, ja Englannin ja Irlannin ensimmäinen James – tästä johtuu hänen hieman hämmentävä numerointinsa. James oli vallassa 58 vuotta – hän peri Skotlannin kruunun jo vauvana.

Mutta miksi sitten leimauduin kaikista brittien saarten kuninkaista juuri Jamesiin kerta brittihistoria ei minua laajemmin kiinnosta? No, kuten sanoin äidilleni kerran, jos minut haluaa saada kiinnostumaan minkään maan tai alueen hallitsijahistoriasta, "you have to show me the gay kings". Queer-historioitsijana en voi vastustaa tarinoita Jamesin henkilökohtaisesta elämästä, hänen intensiivisiä ja tunteikkaita suhteita suosikkeihinsa (kuuluisin heistä lienee George Villiers, Buckinghamin herttua) ja sitä, mitä hän voi hahmona ja persoonana opettaa meille aikakauden seksuaali- ja sukupuolinormeista. Miten hovissa suhtauduttiin hänen seksuaaliseen "poikkeavuuteensa"? Mikä asema hänen miessuosikeillaan oli? Miten James, joka sponsoroi Raamatun uuden käännöksen (The King James Bible) ja kirjoitti hyvin tuomitsevasti sodomiasta, sovitti nämä uskomukset yhteen itsensä kanssa? Tässä vaiheessa koen velvollisuudekseni sanoa, että emme tietenkään voi 100% tietää mitä James tunsi, ajatteli ja teki suosikkiensa kanssa, mutta minusta he tuskin olivat "pelkkiä kavereita". James ja hänen suosikkinsa ovat muuten myös hyvä esimerkki yhdestä poliittisen historian mielenkiintoisimmista piirteistä – siitä, miten henkilökohtaiset suhteet ja tunteet ajavat suurien miesten suuria päätöksiä.

Edellä esiteltyjen kysymysten ohella minua kiinnostaa se, miksi James intoutui niin syvästi noitavainoista (hän kirjoitti noituudesta teoksen Daemonologie), hänen sukulaisuussuhteensa moniin muihin kiinnostaviin historiallisiin henkilöihin (hän oli Skottien kuningatar Maryn poika, Elizabeth I:n serkku ja Charles I:n isä) ja hänen hovinsa yleinen viba. Hän oli hyvin utelias, häkellyttän fiksu ja kultturelli mies, joka nautti tanssimisesta, taiteista ja sen sellaisesta. Hovien arki on minusta aina kovin mielenkiintoista. Mitä enemmän tulen, tulevaisuudessa, Jamesiin tutustumaan, olen aika varma, että tulen löytämään aina vain uusia mielenkiintoisia aspekteja hänestä ja hänen elämästään. Oheinen taulu on John de Critzin vuoden 1605 potretti kuninkaasta.

Kirjailija, yhteiskuntakriitikko ja maanpakolainen – Victor Hugo (1802–1885)

Victor Hugo on yksi Ranskan kuuluisimpia kirjailijoita. Hän oli runoilija, ja romaani- ja näytelmäkirjailija, ja hänen kynästään on syntynyt monia suuria klassikoita: romaanit Kurjat (suosikkikirjani ikinä), Pariisin Notre-Dame, Nauruihminen ja näytelmä Ruy Blas. Hugo oli romanttisen kirjallisuussuuntauksen kärkinimiä ja hänen uransa kesti noin 60 vuotta. Teoksissaan Hugo keskittyi erityisesti yhteiskunnan alaluokkiin – ihmisiin, jotka joutuivat rikkaiden ja hyvinvoivien tallomiksi – kuten köyhiin, seksityöläisiin, rikollisiin ja muunlaisiin ihmisiin, jotka eivät sovi aikakautensa normeihin, kuten ihmisiin, joilla on epämuodostumia kehossaan. Hän oli kiivas yhteiskuntakriitikko, ja joutui jopa lähtemään maanpakoon kritisoituaan Napoleon III:tta. Hän otti kantaa myös muiden maiden politiikkaan, ja vaikutti kuolemantuomion lopettamiseen Portugalissa, Genevessä ja Kolumbiassa.

Noin kuvailtuna, Victor Hugo kuulostaa kovin jalolta, hienolta mieheltä ja olihan hän monin paikoin ihailtava, näin meidän näkökulmastamme. Hän otti kantaa aikansa isoihin poliittisiin kysymyksiin, vaati köyhien ja huono-osaisten parempaa kohtelua, ja uskalsi teoksissaan kritisoida niin rikasta yläluokkaa, katolista kirkkoa ja Ranskan oikeusjärjestelmää. Hän oli kuitenkin myös todella, todella outo mies, josta kerrotaan mitä villeimpiä tarinoita. Ja juuri tämä ristiriita tekee hänestä kiehtovan. Erään tarinan mukaan hän antoi vaimolleen lahjaksi kirjekuoren, jonka sisällä oli elävä lepakko, ja toisen tarinan mukaan Hugon kuoltua Pariisin bordellit sulkivat ja niiden työntekijät surivat kiivaasti, koska olivat menettäneet niin hyvän asiakkaan. Hänen kerrotaan antaneen kaikki vaatteensa palvelijoilleen piilotettavaksi, jotta hän ei voisi lähteä ulos hurvittelemaan vaan joutuisi keskittymään kirjoittamiseen. Prokrastinaatio oli vakava ongelma jo 1800-luvulla. Koetan nyt vain päästä eroon mielikuvasta hänessä kirjoittamassa mestariteoksiaan pallit paljaana. Nämä tarinat voivat olla, osittain tai kokonaan, myyttejä, mutta jo se, että ne ovat säilyneet kertovat jotain siitä millainen mies Victor Hugo oli.

Victor Hugo oli nerokas kirjailija, yksi maailman parhaista, uskaltaisin väittää. Rakastan hänen teoksiaan ja hahmojaan, ja olen viettänyt monen monta tuntia itkien hänen tarinoidensa takia. Häneen tutustuminen on kuitenkin antanut minulle myös monet hyvät naurut. Hän on niitä historiallisia henkilöitä, joiden kanssa haluaisin mennä baariin lasilliselle. Haluan tietää oliko hänen partytrickinsä todella tunkea kokonainen appelsiini suuhunsa ja hotkia sitten läjä sokeripaloja. Hugo saattoi olla varsinainen horndog, jolla oli omituinen ymmärrys siitä millaisista lahjoista naiset pitävät, mutta hän vaikuttaa hepulta, jonka kanssa olisi hauskaa viettää iltaa lähikapakassa. Oheisen valokuvan Victor Hugosta otti, vuonna 1875, Étienne Carjat.

Seksuaalisuuden ja eugeniikan ekspertti – Havelock Ellis (1859–1939)

Miten kuvailla Havelock Ellisiä? Hän oli seksuaalisuuden asiantuntija, lääkäri joka ei tehnyt päivääkään lääkärin perinteisiä töitä, mies joka teki ensimmäisen maailmanympärysmatkansa lapsena, vannoutunut eugeenikko, mies joka tietoisesti nai queerin naisen, Edith Leesin (hän oli myös mielenkiintoinen persoona) ja eli tämän kanssa eri taloissa suhteellisen onnellisesti, ja tutkija joka jätti jälkipolville uraauurtavia seksuaalisuuden alan teoksia sekä aivan liikaa tietoa omasta yksityiselämästään (tiedän mitä "urolagnia" tarkoittaa, ihan vain kiitos Ellisin).

Havelock Ellis oli brittiläinen, Surreyssa syntynyt merimiehen poika, jota alkoi jo varhain kiinnostaa ihmisen seksuaalisuuden eri muodot. Vietettyään muutaman vuoden opettajana Australiassa ja opiskeltuaan lääkäriksi, Ellis aloitti pitkän, tuottavan uran seksuaalisuuden ja eugeniikan tutkijana. Hänen mielipiteensä olivat aikakauden yleisen fiiliksen huomioon ottaen armollisia – hän esimerkiksi vastusti sitä, että homoseksuaalisia akteja pidettiin rikoksina eikä pitänyt homoutta sairautena, vaan omanlaisenaan luonnollisena ilmiönä – mutta, luonnollisesti, meidän modernista näkökulmastamme, ne olivat monin paikoin aivan käsittämättömiä ja vahingollisia. Ellis onkin hyvä oppitunti siitä, miten joku voi olla yhtäaikaa progressiivinen että perin traditionaalinen, riippuen siitä mistä näkökulmasta hänen töitään lähestyy. Ellis oli myös ns. positiivisen eugeniikan kannattaja, eli hänen mielestään ihmisrotua oli parempi jalostaa esimerkiksi ehkäisyn, seksuaalisen valistuksen ja asiallisesti tehtyjen lääketieteellisten toimenpiteiden kautta. Huonommat yksilöt voitiin steriloida, mutta heitä ei saatu pakottaa siihen eikä toimenpidettä tullut tehdä heidän tietämättään. Tämäkin on 2020-luvun ihmisen silmin karmeaa, mutta täytyy muistaa, että Ellis eli aikana, jolloin eugeenikot puolsivat pahimmillaan jopa "ei-toivottujen" ihmisten lahtaamista ja Natsi-Saksa nousi ns. negatiivisen eugeniikan lippulaivaksi. 

Ellis on tällä listalla siksi, että olen viettänyt hänen ja hänen teostensa parissa kymmeniä tunteja. Kirjoitin hänen teossarjansa Studies in the Psychology of Sex kakkosniteestä Sexual Inversion gradututkielmani (seksuaalinen inversio tarkoitti, näin yksinkertaistettuna, kaikenlaista queeriyttä ja sukupuolellista häilyväisyyttä) ja aloitin tänä vuonna väitöskirjani, joka keskittyy myös Ellisin teoksiin, mutta tällä kertaa sukupuolen moninaisuuden näkökulmasta. Tämä mies on siis, tässä vaiheessa, kuin vanha kuomani. Kuvassa on Ellis (kera upean partansa) – kuvan otti Howard Coster vuonna 1934.

The Television Tag

Kirjoitan televisiosarjoista tässä blogissa aivan liian vähän kun ottaa huomioon kuinka tärkeitä TV-sarjat minulle ovat. Tässä tagissa puhun lempparisarjoistani, parhaista TV-shipeistä, hahmoista joita rakastan ja nimeän niin salaisen paheeni kuin sarjan josta en, yrityksistäni huolimatta, vaan millään innostunut.

Löysin tämän tagin YouTubesta kanavalta ProblemsofaBookNerd (linkki alkuperäiseen postaukseen ei enää toiminut). Kysymysten suomenkieliset tiivistykset olen tehnyt itse. Vaihdoin viimeisen kysymyksen "What are you currently watching?" kysymykseen "What do you wanna watch in the future?" koska halusin mieluummin pohtia mitä haluan tulevaisuudessa katsoa kuin mitä juuri nyt katson.

1. Favorite shows? / Suosikkisarjat?

Jonathan E. Steinbergin ja Robert Levinen Black Sails on mielestäni paras sarja ikinä. Se on esiosa Robert Louis Stevensonin klassikkoromaanille Aarressaari, mutta se on myös jotain paljon suurempaa. Se on riipaiseva katsaus yhteiskunnallisen sorron eri muotoihin ja inhimillisiin seurauksiin, jännittävä merirosvoseikkailu, upeasti tuotettu historiallinen draama, kiehtova katsaus tarinoihin joita kerromme itsestämme, maailmastamme ja toisistamme, ja sarja täynnä kompleksisia, hankalia, rakastettavia ja raivostuttavia hahmoja, joiden näyttelijät tekevät kaikki, pienistä sivurooleista pääosiin, upeaa työtä. Olen katsonut Black Sailsin pariin otteeseen ja tulen katsomaan sen uudelleen monta kertaa, vaikka se onkin monin tavoin hyvin traumaattinen sarja.

Bryan Fullerin Hannibal on uusi, omanlaisensa versio Thomas Harrisin legendaarisesta kannibaalimurhaajasta, Hannibal Lecteristä. Hannibal on hyytävä kauhusarja täynnä ällöttäviä murhia, kammottavia tappajia ja karmivia kohtauksia, mutta siinä on myös paljon kieroutunutta huumoria, joka iskee minun synkeään sydämeeni täydellisesti. Se on myös, mielestäni, modernia goottilaista kauhuromantiikkaa parhaimmillaan. Psykiatri Hannibal Lecterin ja poliisia avustavan, mielenterveydeltään horjuvan profiloijan Will Grahamin suhde on vinksahtanut, kiehtova, synkeän romanttinen ja kaikessa inhottavuudessaan upea. Hugh Dancyn ja Mads Mikkelsenin väliselle kemialle ei löydy kilpailijoita: he ovat yhdessä aivan käsittämättömiä.

2. Favorite genre? / Lempparigenre?

Sanoisin että suosikkigenreni on varmaan fantasia tai historiallinen draama. Katson aika monenlaisia sarjoja (minulla on suosikkejani sitcomien, rikosdraamojen, lääkärisarjojen, scififantasian, kauhun ja romantiikan parista), mutta nuo kaksi genreä ovat sellaisia jotka aina kiinnostavat minua. Niiden yhdistelmä, historiallinen fantasia, on myös erinomainen genre. 

3. Least favorite show? / Inhokkisarja?

En osaa nimetä yhtään sarjaa, jota olisin aidosti todella inhonnut tai vihannut. Jos en pidä jostakin, lakkaan yleensä katsomasta sitä aika nopeasti. Sanoisin että yksi raivostuttavimpia tuotantokausia ikinä on Game of Thronesin pahamaineinen viimeinen, kahdeksas kausi. Koskaan en ole kohdannut tuotantokautta joka olisi yhtä loistokkaasti onnistunut pilaamaan hahmon, suhteen ja juonikuvion toisensa jälkeen tavalla joka jätti jokaisen tuntemani fanin tyytymättömäksi. Jopa tuttavani jotka vain harvoin jaksavat hermostua televisiosarjojen typeristä juonista olivat vihaisia.

4. Most rewatched show / favorite show to binge watch? / Katsotuin sarja tai lempparibingetettävä?

Ehdottomasti Bones. Tämä rikosdraamojen kaksitoista kautta pyörinyt moderni klassikko, jossa luihin erikoistunut oikeusantropologi Temperance Brennan ja FBI:n agentti Seeley Booth lyöttäytyvät yhteen ja ratkovat vaikka minkälaisia murhia, on lohtusarjani. En osaa edes kuvitella kuinka monesti olen nähnyt jotkut sarjan jaksot ja tuotantokaudet. Bones on se sarja jonka pariin palaan kun minulla on huono olo, kun tarvitsen piristystä tai lohtua, tai kun tarvitsen jotain mitä vilkuilla samalla kun väritän värityskirjaa. Osaan monet jaksot aikalailla ulkoa, niin voin hyvin katsoa sitä samalla kun teen jotain muuta. Jos minun pitäisi pitää ex tempore tunnin seminaari sarjan hahmoista, teemoista, juonikuvioista ja rikostapauksista, voisin aivan helposti vetää sellaisen aivan lonkalta ilman valmisteluja. En voi sanoa samaa monestakaan sarjasta.

5. Do you prefer watching things week-by-week or binge-watching? / Jakso kerran viikossa vai kaikki kerralla?

Jos katson sarjaa itsekseni, silloin tykkään saada yhden jakson viikossa. Jos kaikki jaksot pamahtavat kertaheitolla Netflixiin tai HBO:lle, stressaannut helposti ja huomaan vältteleväni katsomisen aloittamista. En tiedä tarkalleen miksi, voisinhan ihan hyvin katsoa kerran viikossa jakson vaikka ne olisivat kaikki jo julkaistuja. Jos katson sarjaa jonkun kanssa, tykkään katsoa monta jaksoa putkeen. 

6. Favorite television characters? / Suosikkihahmoja?

Koska kysymyksenasettelu sallii minun vastata tähän useammalla hahmolla, aion tehdä niin. Tässä ei suinkaan ole listattuna kaikki hahmot joita rakastan, mutta tässä olisi jokunen suosikkini (tähtäsin yhteen per fandom).

• Lestat de Lioncourt (Interview with the Vampire)
• Margaery Tyrell (Game of Thrones)
• Lan Mandragoran (The Wheel of Time)
• Amajiki Tamaki (My Hero Academia)
• Kōshi Sugawara (Haikyu!!)
• Atia of the Julii (Rooma)
• John Silver (Black Sails)
• Jack Hodgins (Bones)
• Raymond Holt (Brooklyn 99)
• Isabelle Lightwood (Shadowhunters)
• Alphonse Elric (Fullmetal Alchemist: Brotherhood)
• Peggy Carter (Agent Carter)
• Armin Arlert (Attack on Titan)
• Snow White (Once Upon a Time)
• Wednesday Addams (Wednesday)
• Benedict Bridgerton (Bridgerton)
• Chandler Bing (Frendit)
• Marc Spector / Steven Grant (Moon Knight)
• Din Djarin (The Mandalorian)

7. Favorite television ships? / Suosikkishippejä?

Kuten edellisessäkin kysymyksessä, en aio hillitä itseäni vaan vastaan tähänkin kysymykseen listalla. Kuten edellisessäkin, nämäkään vastaukset eivät ole järjestyksessä eikä tämä suinkaan ole lista kaikista suosikkishipeistäni.

• Hannibal Lecter / Will Graham (Hannibal)
• John Silver / James Flint (Black Sails)
• Louis de Pointe du Lac / Lestat de Lioncourt (Interview with the Vampire)
• Angela Montenegro / Jack Hodgins (Bones)
• Snow White / Prince Charming (Once Upon a Time)
• Jaime Lannister / Brienne of Tarth (Game of Thrones)
• Historia Reiss / Ymir (Attack on Titan)
• Anthony Bridgerton / Kate Sharma (Bridgerton)
• Roy Mustang / Riza Hawkeye (Fullmetal Alchemist: Brotherhood)
• Dean Winchester / Castiel (Supernatural)
• Togata Mirio / Amajiki Tamaki (My Hero Academia)
• Dwight Enys / Carolien Penvenen (Poldark)
• Jake Peralta / Amy Santiago (Brooklyn 99)
• Merlin / Arthur Pendragon (Merlin)
• Niles Crane / Daphne Moon (Frasier)

8. Show you could never get into? / Sarja, josta et koskaan innostunut?

Katsoin ainakin kymmenisen jaksoa animeklassikkoa Cowboy Bebopia mutta en vain jotenkin saanut siitä otetta. Sarjan hahmot olivat ihan hauskoja ja tykkäsin sen maailmasta kovasti, mutta juoni ei saanut minua innostumaan ja lopulta intoni vain lässähti. Tarkoituksenani oli tykittää sarja loppuun koska se on klassikko ja koska se ei ole kovinkaan pitkä animeksi, mutta lopulta jaksojen katsomisen välillä alkoi olla niin monta viikkoa että aloin unohtaa jo tapahtuneet jutut ja luovutin.

9. Show you fell out of love with? / Sarja jota et enää rakasta?

Ei kai tähän voi vastata millään muulla kuin Supernaturalilla. En ole koskaan ollut yhtä obsessoitunut TV-sarjasta kuin Supernatural-vuosinani. Tämä sarja, sen hahmot ja tarinat olivat koko elämäni ja olen viettänyt häpeällisen monta tuntia elämästäni lukien faniteorioita, selaillen fanarttia ja kieriskellen tunteissani fanivideoiden ääressä. Supernaturalin taso alkoi kuitenkin viidennen kauden jälkeen laskea ja heittelehtiä rankasti ja, lopulta, kymmenennellä tuotantokaudella luovutin, koska en enää kestänyt typeriä, onttoja juonenkäänteitä, junnaavaa hahmokehitystä ja alati kuolevia naishahmoja. Muistelen Supernatural-vaihetta elämästäni lämmöllä, mutta en enää koskaan halua palata tuohon kyseiseen fandomkuoppaan. Se oli aikamoista menoa, eikä todellakaan aina kivaa sellaista.

10. Cancelled too soon? / Sarja, joka lakkautettiin liian aikaisin?

Voi kuule, tähän minulla on monta vastausta. Valitettavasti monet minusta erinomaiset tai lupaavat sarjat on lakkautettu aivan liian aikaisin. Nämä kolme lakkautusta kirpaisevat eniten:

Shadow and Bone sinnitteli Netflixissä kaksi tuotantokautta ennen kuin se lakkautettiin. Ensimmäinen kausi oli erinomainen adaptaatio Leigh Bardugon Shadow and Bone -trilogian ykköskirjasta (kyllä, mukana olivat myös Six of Crows -duologian rakastetut hahmot, mutta ennen kaikkea se oli Alinan tarina). Kakkoskausi lähti vähän raiteiltaan adaptaatiomielessä – juoni erosi jo aikalailla Bardugon kirjoista, mikä ärsytti minua hieman – mutta se oli silti hauska, viihdyttävä ja kaikinpuolin hyvin tehty sarja. Näyttelijöiden työ, puvustus, lavasteet, musa, kaikki oli tasokasta. Erityisesti minua kirpaisee Shadow and Bonen lakkauttamisessa se, että tekijät olivat jo, ainakin ymmärtääkseni, kehitelleet spinoff-sarjaa Six of Crows -kirjoista jo aika pitkälle ennen kuin Netflix julisti tuomionsa. We could have had it all!

Kaos on toinen Netflixin armottoman ja yli-innokkan lakkautuspolitiikan uhri. Kaos oli reikäpäinen, omalaatuinen, läpeensä queer ja synkän hulvaton modernisoitu versio kreikkalaisen mytologian tarinoista. Tässä versiossa Zeus elelee luksuskartanossa, Dionysos bilettää discossa, Orfeus on rockstara ja Ariadne on presidentin tytär. Huolimatta modernista ilmeestään ja siitä, että sarja ottaa monia vapauksia näitä myyttejä adaptoidessaan, se onnistuu olemaan erinomainen kuvaus antiikin mytologiasta. Siinä tulee esimerkiksi todella hyvin esille ihmisten ja jumalten välinen hankala, epätasaväkinen suhde, sekä Zeuksen tyrannimainen luonne ja Heran oveluus. Oli ehkä turha uskoa, että näin outo ja queer sarja saisi jatkoa, mutta, no, toivoin sitä silti. Kaos oli viime vuoden suosikkisarjani.

The Wheel of Time lakkautettiin tänä vuonna kolmen, toinen toistaan paremman tuotantokauden jälkeen. Tämä aiheutti minussa puhdasta raivoa ja masennusta, koska The Wheel of Time on aidosti yksi parhaista fantasiasarjoista joita on koskaan tehty. Sarjan hahmot ovat moniulotteisia ja mielenkiintoisia, se on visuaalisesti näyttävä (upeita erikoistehosteita!) ja se, miten niin monen eri hahmon tarinat kiedotaan yhteen yhdeksi, muutamia oikkuja lukuun ottamatta tyydyttäväksi kokonaisuudeksi on todella taidokasta. Sarjan puvustus on kanssa ihanan villiä – The Wheel of Timessa on joitain näyttävimpiä ja mielikuvituksellisimpia päähineitä ja koristuksia mitä olen koskaan nähnyt. En tule koskaan antamaan anteeksi Amazonille että he lakkauttivat tämän sarjan ja veivät minulta television hoteimman mieshahmon, Lan Mandragoranin.

11. Guilty pleasure show? / Salainen pahe?

2 Broke Girls kertoo köyhästä ja rääväsuisesta Maxista ja miljoonaomaisuutensa menettäneestä, hienostuneesta Carolinesta, joiden välille kasvaa hyvin epätodennäköinen ystävyys. He perustavat yhdessä muffinssibisneksen ja ajautuvat vaikka minkälaisiin selkkauksiin. 2 Broke Girls ei ole mikään sitcomien helmi: huolimatta siitä, että se tehtiin 2011–2017, se on jollain tavoin vähän "huonosti ikääntynyt" sarja (sen huumori, esimerkiksi, perustuu usein kuluneisiin stereotypioihin eri ihmisryhmistä) ja mielestäni päähahmoja lukuunottamatta muut sarjan hahmot eivät oikein tunnu kehittyvän tyydyttävällä tavalla. Sarjassa ei myöskään ehkä ollut ihan tarpeeksi materiaalia kuuteen tuotantokauteen. Tästä huolimatta, tykitin sarjan läpi parissa viikossa ja tulen, luulisin, katsomaan sitä joskus uudelleen. Se oli hyvin koukuttava sarja ja tykkäsin päähenkilöistä ja heidän oikukkaasta ystävyydestään. 

12. What do you wanna watch in the future? / Mitä haluat katsoa tulevaisuudessa?

Haluan katsoa mm. seuraavat sarjat:

• House of the Dragon
• Dune: Prophecy
• Spartacus
• Jujutsu Kaisen
• Queen Charlotte: A Bridgerton Story
• The Last of Us
• Shōgun
• Agatha All Along