Historia on täynnä mielenkiintoisia miehiä, ja tänään haluan esiteillä teille viisi miestä, jotka, syystä tai toisesta, kiehtovat minua. Yhtä heistä olen tutkinut jo vuosia yliopistourallani, kaksi on kirjailijoita joiden tuotantoa rakastan ja yksi on hahmo, joka on vallannut mieleni tavalla johon kukaan toinen historiallinen henkilö ei ole pystynyt. Eräs on hyvin uusi tulokas, johon olen kunnolla alkanut tutustua vasta vähän aikaa sitten.
Tämä lista on hyvin lyhyt – tulen ehkä tulevaisuudessa kirjoittamaan lisää minua kiehtovista miekkosista historian eri aikakausilta – mutta toivottavasti heidän tarinansa kiinnostavat sinuakin!
Legendaarinen maailmanvalloittaja – Aleksanteri Suuri (356–323)
Olen aika varma, että lähes jokaisella historioitsijalla on se joku menneisyyden hahmo, johon he ovat jostain syystä leimautuneet kuin vauva-ankka emoonsa tai lähimpään tarjolla olevaan auktoriteettiin. Minulle tuo hahmo on antiikin Makedonian valloittajakuningas Aleksanteri III eli Aleksanteri Suuri. Rakkauteni tätä megalomaanista sotilasneroa kohtaan on niin syvää, että eräs ystäväni sanoi minulle kerran, että puhun hänestä kuin ystävästäni ja että se on hieman outoa. Jätin tämän kommentin huomiotta ja kutsun Aleksanteria yhä lempinimillä kuten "kultamurunen" ja "kultapupunen".
Aleksanteri kuoli nuorena, eikä ehtinyt hallita kotona Makedoniassa kovinkaan pitkään. Hän kuitenkin ehti tehdä elämässään vaikka mitä. Hän loi aikakautensa suurimman imperiumin, julisti olevansa jumalten jälkeläinen, päihitti kreikkalaisten perinteisen vihollisen, Persian, juoksi ilkosillaan Troijassa kunnianosoituksena sankarilleen Achillekselle, perusti vähintään 30 Aleksandria-nimistä kaupunkia ympäri maailmaa, pyrki yhdistämään kreikkalaista ja persialaista kulttuuria mikä oli yksi hellenistisen aikakauden lähtölaukauksia, piti yhdet historian ylenpalttisimmista hautajaisista (hän suri ystäväänsä/rakastajaansa Hefaistionia sydäntäsärkevällä antaumuksella), poltti legendaarisen Persepoliksen kaupungin maan tasalle ja vaikka mitä muuta. Vaikka hän on historiallinen kultapoikani, en teeskentele etteikö hän olisi ollut, suurimman osan aikaa, kerrassaan hirveä tyranni. Hän on niitä historiallisia hahmoja, joita voi yhtäaikaa ihailla, pelätä, inhota ja rakastaa. Hän on niin monia asioita yhtäaikaa.
On ehkä kummallista, että minä – historioitsija jota ei kiinnosta tippaakaan taisteluiden ja sodankäynnin historia – olen niin kiintynyt Aleksanteriin. Kiinnostavinta hänessä ei minusta ole hänen neroutensa sotatantereella (vaikka se onkin päivänselvää – hän ei koskaan hävinnyt taistelau), vaan hänen räiskyvä persoonansa, kireä perhedynamiikkansa, monitahoinen jälkimaineensa ja se, miten yksi mies voi saavuttaa niin paljon. Ihmisiä on aina viehättänyt hahmot – fiktiiviset ja historialliset – jotka ovat kuin tähdenlentoja: he elävät kovaa ja säihkyen, mutta tuhoutuvat nopeasti ja jättävät jälkeensä liudan häkeltyneitä ihmisiä, jotka tiedä näkevätkö mitään sen kaltaista koskaan uudestaan. Aleksanteri oli nuori ja kaunis (ainakin patsaiden perusteella) ja teki jotain ennennäkemätöntä, ja kuoli mysteerisesti vähän yli kolmekymppisenä. Hänessä on kaikki legendan ainekset, eikä ole ihme, että hän on jäänyt historiaan niin vahvasti kuin on. Kuvassa on Aleksanterin patsas British Museumissa – tämän patsaan näkeminen oli yksi elämäni kohokohtia (voit itse päättää, onko tämä surullinen vai hauska fakta).
Dramaattinen rakkausrunoilija – Catullus (n. 84–54)
Gaius Valerius Catullus oli Julius Caesarin aikaan elelevä nuori runoilija. Häntä pidetään jopa Rooman ensimmäisenä lyyrisenä runoilijana (Sapfo oli hänen suuri idolinsa). Hän syntyi Veronassa, mutta vietti vuosia Roomassa ja imperiumin keskuksen ulkopuolella hallinnollisissa toimissa. Catulluksen runot erosivat aikakauden perinteisistä runoista muotonsa, kielensä ja aiheidensa vuoksi: hän vastusti perinteistä, hänen mielestään puuduttavaa runoperinnettä. Kaikkein merkittävimmät Catulluksen runoista ovat hänen niin sanotut Lesbia-runonsa, jotka hän on omistanut rakkautensa kohteelle, jota kutsui Lesbiaksi (Lesbia oli, mitä luultavimmin, Catullusta hieman vanhempi Clodia Metelli). Kuten monet kuuluisat runoilijat, myös Catullus kuoli nuorena, noin 29–30 vuotiaana. Hänen kuolinsyytään ei tiedetä.
Catulluksen runoissa minua viehättää eniten se, miten laaja hänen skaalansa on. Hän kirjoitti kauniita ja riipaisevia rakkausrunoja Lesbialle, runoja Rooman arjen menosta, rakkaan veljen järkyttävästä kuolemasta, ystäviensä seksiseikkailuista, häntä ärsyttävistä ihmisistä, aikansa poliittisista merkkimiehistä (hän kirjoitti mm. Caesarista runon, jossa vihjasi tämän olleen miesten kanssa ja vieläpä, hui kauhistus, suhteen ns. passiivinen osapuoli eli bottom – Caesar ei ollut tästä iloinen) ja Kreikan ja Rooman mytologioiden hahmoista. Hän oli vakava, tunteita pursuava nuori mies, mutta toisaalta hän kirjoitti myös ärsyttävästä hepusta, joka pöllii hänen lautasliinojaan ja miehistä jotka haisevat pahalle. Catullus saa lukijansa silmät kostumaan sekä surusta että huvituksesta. Hänet muistetaan ennen kaikkea eroottisena runoilijana, mutta minusta myös hänen lystikkäät, nasevat ja happamat värssynsä arkisista jutuista kuten huonoista lahjoista ansaitsevat enemmän arvostusta. Queer-ihmisenä pidän myös siitä, miten hänen runoissaan esiintyy myös himoa muita miehiä kohtaan.
Catullus on upea runoilija ja yksi Rooman merkittävimpiä kirjailijoita, mutta hän on myös niin tunnistettava tyyppi. Hän on se mies, joka palvoo naista kunnes tuo nainen osoittaa olevansa jotain muuta kuin miehen itsensä luoma ihannekuva. Sillä hetkellä nainen muuttuu tyhjäpäiseksi, julmaksi lortoksi. Catullus kirjoittaa haluavansa suudella Lesbiaa tuhansia kertoja, mutta kuvailee tämän myös naivan kaikkia kadun miehiä koska hän on moraaliton ja hirveä ja hän kehtasi jättää Catulluksen. Olen aika varma että me kaikki olemme joskus kohdanneet tällaisen miekkosen. Jos hän eläisi tänä päivänä, Catullus pommittaisi häntä "loukannutta" naista tekstareilla, instaviesteillä ja puhelinsoitoilla ja levittelisi tästä juoruja kaveripiirissään. Sanojeni pohjalta voisi luulla, että inhoan Catullusta, mutta ei, valitettavasti rakastan häntä ja hänen yliampuvaa dramaattisuuttaan. Kuvassa on lähikuva Angelica Kauffmanin teoksesta Catullus and Lesbia (1784).
Kuningas, kirjailija, noitien vainoaja – James VI ja I (1566–1625)
James on tuorein suosikkini tällä listalla. En ole ennen tätä vuotta perehtynyt sen kummemmin brittihistoriaan – se on ollut enemmän äitini heiniä – mutta olen viime aikoina pikkuhiljaa alkanut intoutua joistain tietyistä henkilöistä tai aikakausista. Yksi näistä henkilöistä on kuningas James, joka oli Skotlannin kuudes kuningas James-kuningas, ja Englannin ja Irlannin ensimmäinen James – tästä johtuu hänen hieman hämmentävä numerointinsa. James oli vallassa 58 vuotta – hän peri Skotlannin kruunun jo vauvana.
Mutta miksi sitten leimauduin kaikista brittien saarten kuninkaista juuri Jamesiin kerta brittihistoria ei minua laajemmin kiinnosta? No, kuten sanoin äidilleni kerran, jos minut haluaa saada kiinnostumaan minkään maan tai alueen hallitsijahistoriasta, "you have to show me the gay kings". Queer-historioitsijana en voi vastustaa tarinoita Jamesin henkilökohtaisesta elämästä, hänen intensiivisiä ja tunteikkaita suhteita suosikkeihinsa (kuuluisin heistä lienee George Villiers, Buckinghamin herttua) ja sitä, mitä hän voi hahmona ja persoonana opettaa meille aikakauden seksuaali- ja sukupuolinormeista. Miten hovissa suhtauduttiin hänen seksuaaliseen "poikkeavuuteensa"? Mikä asema hänen miessuosikeillaan oli? Miten James, joka sponsoroi Raamatun uuden käännöksen (The King James Bible) ja kirjoitti hyvin tuomitsevasti sodomiasta, sovitti nämä uskomukset yhteen itsensä kanssa? Tässä vaiheessa koen velvollisuudekseni sanoa, että emme tietenkään voi 100% tietää mitä James tunsi, ajatteli ja teki suosikkiensa kanssa, mutta minusta he tuskin olivat "pelkkiä kavereita". James ja hänen suosikkinsa ovat muuten myös hyvä esimerkki yhdestä poliittisen historian mielenkiintoisimmista piirteistä – siitä, miten henkilökohtaiset suhteet ja tunteet ajavat suurien miesten suuria päätöksiä.
Edellä esiteltyjen kysymysten ohella minua kiinnostaa se, miksi James intoutui niin syvästi noitavainoista (hän kirjoitti noituudesta teoksen Daemonologie), hänen sukulaisuussuhteensa moniin muihin kiinnostaviin historiallisiin henkilöihin (hän oli Skottien kuningatar Maryn poika, Elizabeth I:n serkku ja Charles I:n isä) ja hänen hovinsa yleinen viba. Hän oli hyvin utelias, häkellyttän fiksu ja kultturelli mies, joka nautti tanssimisesta, taiteista ja sen sellaisesta. Hovien arki on minusta aina kovin mielenkiintoista. Mitä enemmän tulen, tulevaisuudessa, Jamesiin tutustumaan, olen aika varma, että tulen löytämään aina vain uusia mielenkiintoisia aspekteja hänestä ja hänen elämästään. Oheinen taulu on John de Critzin vuoden 1605 potretti kuninkaasta.
Kirjailija, yhteiskuntakriitikko ja maanpakolainen – Victor Hugo (1802–1885)
Victor Hugo on yksi Ranskan kuuluisimpia kirjailijoita. Hän oli runoilija, ja romaani- ja näytelmäkirjailija, ja hänen kynästään on syntynyt monia suuria klassikoita: romaanit Kurjat (suosikkikirjani ikinä), Pariisin Notre-Dame, Nauruihminen ja näytelmä Ruy Blas. Hugo oli romanttisen kirjallisuussuuntauksen kärkinimiä ja hänen uransa kesti noin 60 vuotta. Teoksissaan Hugo keskittyi erityisesti yhteiskunnan alaluokkiin – ihmisiin, jotka joutuivat rikkaiden ja hyvinvoivien tallomiksi – kuten köyhiin, seksityöläisiin, rikollisiin ja muunlaisiin ihmisiin, jotka eivät sovi aikakautensa normeihin, kuten ihmisiin, joilla on epämuodostumia kehossaan. Hän oli kiivas yhteiskuntakriitikko, ja joutui jopa lähtemään maanpakoon kritisoituaan Napoleon III:tta. Hän otti kantaa myös muiden maiden politiikkaan, ja vaikutti kuolemantuomion lopettamiseen Portugalissa, Genevessä ja Kolumbiassa.
Noin kuvailtuna, Victor Hugo kuulostaa kovin jalolta, hienolta mieheltä ja olihan hän monin paikoin ihailtava, näin meidän näkökulmastamme. Hän otti kantaa aikansa isoihin poliittisiin kysymyksiin, vaati köyhien ja huono-osaisten parempaa kohtelua, ja uskalsi teoksissaan kritisoida niin rikasta yläluokkaa, katolista kirkkoa ja Ranskan oikeusjärjestelmää. Hän oli kuitenkin myös todella, todella outo mies, josta kerrotaan mitä villeimpiä tarinoita. Ja juuri tämä ristiriita tekee hänestä kiehtovan. Erään tarinan mukaan hän antoi vaimolleen lahjaksi kirjekuoren, jonka sisällä oli elävä lepakko, ja toisen tarinan mukaan Hugon kuoltua Pariisin bordellit sulkivat ja niiden työntekijät surivat kiivaasti, koska olivat menettäneet niin hyvän asiakkaan. Hänen kerrotaan antaneen kaikki vaatteensa palvelijoilleen piilotettavaksi, jotta hän ei voisi lähteä ulos hurvittelemaan vaan joutuisi keskittymään kirjoittamiseen. Prokrastinaatio oli vakava ongelma jo 1800-luvulla. Koetan nyt vain päästä eroon mielikuvasta hänessä kirjoittamassa mestariteoksiaan pallit paljaana. Nämä tarinat voivat olla, osittain tai kokonaan, myyttejä, mutta jo se, että ne ovat säilyneet kertovat jotain siitä millainen mies Victor Hugo oli.
Victor Hugo oli nerokas kirjailija, yksi maailman parhaista, uskaltaisin väittää. Rakastan hänen teoksiaan ja hahmojaan, ja olen viettänyt monen monta tuntia itkien hänen tarinoidensa takia. Häneen tutustuminen on kuitenkin antanut minulle myös monet hyvät naurut. Hän on niitä historiallisia henkilöitä, joiden kanssa haluaisin mennä baariin lasilliselle. Haluan tietää oliko hänen partytrickinsä todella tunkea kokonainen appelsiini suuhunsa ja hotkia sitten läjä sokeripaloja. Hugo saattoi olla varsinainen horndog, jolla oli omituinen ymmärrys siitä millaisista lahjoista naiset pitävät, mutta hän vaikuttaa hepulta, jonka kanssa olisi hauskaa viettää iltaa lähikapakassa. Oheisen valokuvan Victor Hugosta otti, vuonna 1875, Étienne Carjat.
Seksuaalisuuden ja eugeniikan ekspertti – Havelock Ellis (1859–1939)
Miten kuvailla Havelock Ellisiä? Hän oli seksuaalisuuden asiantuntija, lääkäri joka ei tehnyt päivääkään lääkärin perinteisiä töitä, mies joka teki ensimmäisen maailmanympärysmatkansa lapsena, vannoutunut eugeenikko, mies joka tietoisesti nai queerin naisen, Edith Leesin (hän oli myös mielenkiintoinen persoona) ja eli tämän kanssa eri taloissa suhteellisen onnellisesti, ja tutkija joka jätti jälkipolville uraauurtavia seksuaalisuuden alan teoksia sekä aivan liikaa tietoa omasta yksityiselämästään (tiedän mitä "urolagnia" tarkoittaa, ihan vain kiitos Ellisin).
Havelock Ellis oli brittiläinen, Surreyssa syntynyt merimiehen poika, jota alkoi jo varhain kiinnostaa ihmisen seksuaalisuuden eri muodot. Vietettyään muutaman vuoden opettajana Australiassa ja opiskeltuaan lääkäriksi, Ellis aloitti pitkän, tuottavan uran seksuaalisuuden ja eugeniikan tutkijana. Hänen mielipiteensä olivat aikakauden yleisen fiiliksen huomioon ottaen armollisia – hän esimerkiksi vastusti sitä, että homoseksuaalisia akteja pidettiin rikoksina eikä pitänyt homoutta sairautena, vaan omanlaisenaan luonnollisena ilmiönä – mutta, luonnollisesti, meidän modernista näkökulmastamme, ne olivat monin paikoin aivan käsittämättömiä ja vahingollisia. Ellis onkin hyvä oppitunti siitä, miten joku voi olla yhtäaikaa progressiivinen että perin traditionaalinen, riippuen siitä mistä näkökulmasta hänen töitään lähestyy. Ellis oli myös ns. positiivisen eugeniikan kannattaja, eli hänen mielestään ihmisrotua oli parempi jalostaa esimerkiksi ehkäisyn, seksuaalisen valistuksen ja asiallisesti tehtyjen lääketieteellisten toimenpiteiden kautta. Huonommat yksilöt voitiin steriloida, mutta heitä ei saatu pakottaa siihen eikä toimenpidettä tullut tehdä heidän tietämättään. Tämäkin on 2020-luvun ihmisen silmin karmeaa, mutta täytyy muistaa, että Ellis eli aikana, jolloin eugeenikot puolsivat pahimmillaan jopa "ei-toivottujen" ihmisten lahtaamista ja Natsi-Saksa nousi ns. negatiivisen eugeniikan lippulaivaksi.
Ellis on tällä listalla siksi, että olen viettänyt hänen ja hänen teostensa parissa kymmeniä tunteja. Kirjoitin hänen teossarjansa Studies in the Psychology of Sex kakkosniteestä Sexual Inversion gradututkielmani (seksuaalinen inversio tarkoitti, näin yksinkertaistettuna, kaikenlaista queeriyttä ja sukupuolellista häilyväisyyttä) ja aloitin tänä vuonna väitöskirjani, joka keskittyy myös Ellisin teoksiin, mutta tällä kertaa sukupuolen moninaisuuden näkökulmasta. Tämä mies on siis, tässä vaiheessa, kuin vanha kuomani. Kuvassa on Ellis (kera upean partansa) – kuvan otti Howard Coster vuonna 1934.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti