"– this dismembered family –" – Tantaloksen kirotun suvun karmaiseva tarina

Syksyn, Halloweenin ja kauhutarinoiden vuodenajan, kunniaksi, haluan kertoa teille yhden antiikin Kreikan mytologian karmaisevimmista tarinoista. Tämä on julma kertomus erästä sukua piinanneesta väkivallan kierteestä. Ennen kuin aloitan, haluan varoittaa, että tämä tarina sisältää murhia, kannibalismia, insestiä ja seksuaalista väkivaltaa. Tämä on kauhutarina.

“Let there be nothing that anger regards as forbidden. Let brother be afraid of brother, parent of son, son of father; let death come to children vilelu, but birth more vilely; let husband be menaced by wife’s enmity; in this unnatural home let adultery be the lightest of misdeeds. Let right, faithfulness and law perish utterly. Let them carry war overseas, let spilt blood drench all lands and over the mighty leaders of nations let Lust exult victorious. And let heaven not be immune to your evil.” (Seneca, Thyestes)

Atreuksen sukuna tunnetun, useampaankin otteeseen kirotun perheen synkkä tarina alkaa Tantaloksesta. Kuuluisimman tarinan mukaan Tantalos oli jumalten suosima kuolevainen mies. Hän eli oikein hyvää elämää: hän oli varakas, hänellä oli jumalalliset vanhemmat ja hänellä oli useita lapsia. Eräänä päivänä Tantalos kuitenkin päätti, syystä jota en ole koskaan voinut todella käsittää, koetella jumalia. Hän kutsui Olympoksen jumalat kotiinsa pitoihin ja tarjoili heille kaikenlaisia herkkuja. Jumalien tietämättä, hän oli teurastanut poikansa Pelopsin ja tehnyt hänestä ruokaa. Tantaloksen karmaiseva juoni ei kuitenkaan onnistunut: jumalat huomasivat heti, että heidät yritettiin huijata syömään ihmistä. Ainoastaan Demeter ehti haukata ruokaa. Ymmärrettävästi, jumalat raivostuivat Tantalokselle tämän rikoksesta ja rankaisivat häntä julmasti. Zeus määräsi, että Tantalos joutuisi viettämään ikuisuuden manalassa nälissään ja janoisena kykenemättä nauttimaan hänen yläpuolellaan houkuttelevasti roikkuvaa ruokaa ja juoma. Pelops herätettiin takaisin henkiin ja jumala Hefaistos muovasi hänelle uuden olkapään korvaamaan sen osan hänestä, jonka Demeter ehti syödä. Joidenkin tarinoiden mukaan Pelops vietti tämän jälkeen jonkin aikaa jumala Poseidonin rakastajana Olympoksella.

Sitä luulisi, että koettuaan nuorena tällaisia kauheuksia, Pelopsista kasvaisi varovainen mies joka ymmärtää ettei jumalia tule suututtaa ja että ihmisen ei tule tehdä ilkeyksiä. Pelops ei kuitenkaan ollut näin välkky. Hänen ja Poseidonin suhteen lakattua, hän rakastui kuningas Oinomaoksen tyttäreen Hippodameiaan ja päätti, että tulisi tekemään tästä kauniista neidosta vaimonsa. Oinomaos ei kuitenkaan halunnut luopua tyttärestään, vaan julisti, että hän antaisi tyttärensä vain ja ainoastaan sille miehelle, joka voittaisi hänet kilpa-ajoissa. Jo tusina miestä oli tarttunut haasteeseen, hävinnyt ja menettänyt henkensä. Pelops, rakkautensa huumaamana, päätti huijata. Hän sai Oinomaoksen vaunujen ohjaajan Myrtiloksen sabotoimaan kuninkaan vaunut lupaamalla, että antaisi tälle, noustuaan kuninkaaksi Hippodameian rinnalle, puolet Oinomaoksen valtakunnasta. Yllätys yllätys, Pelops valehteli. Oinomaos kuoli kilpaillessaan Pelopsia vastaan ja suojellakseen salaisuuttaan, Pelops viskasi Myrtiloksen kielekkeeltä mereen. Pudotessaan, juuri ennen kuolemaansa, Myrtilos ehti kirota Pelopsin suvun. 

“Let blood mingled with wine be drunk while you watch. I have found a dinner that even you would run from.” (Seneca, Thyestes)

Pelops ja Hippodameia menivät naimisiin. He saivat useita lapsia, joista tunnetuimmat ovat pojat Atreus ja Thyestes. Antiikin mytologian kuninkaille ominaiseen tapaan Pelops sai myös äpärälapsia muiden naisten kanssa. Näistä merkittävin oli poika Khrysippos. Pelopsin ja Hippodameian avioliitolla ja lapsilla ei ollut mitään mahdollisuuksia elää onnellisesti: Myrtiloksen kirous tuomitsi heidät väkivallan, julmuuden ja verenvuodatuksen kierteeseen. Jokainen tuleva sukupolvi oli edellistä verisempi.

Thyestes ja Atreus eivät olleet läheisiä, rakastavia veljiä, eivätkä he tulleet myöskään toimeen velipuolensa Khrysippoksen kanssa, joka oli heidän isänsä suosikki, huolimatta siitä, ettei hän ollut Hippodameian poika. Pelopsin kuoltua Khrysippos otti haltuunsa heidän isänsä omaisuuden ja karkotti velipuolensa. Hippodameia hirttäytyi poikansa menetettyään. Joissain versioissa tästä myytistä hänellä oli kuitenkin osansa Atreuksen ja Thyesteen kostoon: hänen sanotaan kannustaneen poikiaan tappamaan heidät karkottaneen vallananastajan. Hippodameia oli joko aviomiehensä kirotun suvun uhri, tai aktiivinen osallinen väkivallanteossa. Khrysippoksen kuoltua Atreuksella ja Thyesteellä oli vapaat kädet siirtyä tuhoamaan toisensa ja aiheuttamaan toisilleen tuskaa. Veljekset olivat maanpaossa saaneet turvapaikan Mykeneestä ja nousivat ajallaan tämän valtakunnan hallitsijoiksi. Luonnollisesti, he riitelivät siitä kumpi heistä saisi kruunun. Lopulta Atreus voitti, Zeuksen avulla, Mykeneen kuninkuuden ja karkotti veljensä. Satuttaakseen veljeään, Thyestes vietteli tämän vaimon, Aeropen. Tämä ei kuitenkaan riittänyt: hän halusi varmistaa, että Atreus kuolisi. Hän vieraili oraakkelin luona ja sai tältä ennustuksen, jota ällöttävämpää saa antiikin tarustosta hakemalla hakea. Oraakkeli sanoi, etät jos Thyestes saisi tyttärensä Pelopian kanssa pojan, tuo poika tappaisi Atreuksen. Thyesteen viha veljeään kohtaan oli niin suuri, että hän raiskasi tyttärensä, joka synnytti pojan, Aigisthoksen. Toisaalla, Atreus oli saanut vaimonsa aviorikoksen selville, ja juoni oman kostonsa. Hän kutsui Thyesteen pitoihin kotiinsa ja, isoisänsä Tantaloksen tyyliä kunnioittaen, hän tappoi Thyesteen pojat ja tarjoili heidät isälleen. Thyestes ei tiennyt mitä hän söi ennen kuin Atreus nosti poikien päät esille ja kamala totuus paljastui.

Thyesteen syödessä lapsensa ja Atreuksen nauraessa tämän tuskalle, Pelopia-parka velloi häpeässä. Hän ei halunnut kasvattaa oman isänsä kanssa saamaansa lasta ja hylkäsi vauvan, pojan, kuolemaan. Paikallinen paimen löysi vauvan ja vei hänet maansa hallitsijalle, Atreukselle, joka adoptoi pojan ja kasvatti sen omanaan omien lastensa, Agamemnonin ja Menelauksen, rinnalla. Thyesteen ja Pelopian lapsi, Aigisthos, kasvoi tietämättä mitään synkästä menneisyydestään tai siitä, miten hän sai alkunsa. Mutta kun hänestä tuli aikuinen, Thyestes tuli poikansa luokse ja kertoi tälle olevansa tämän isä sekä ukki ja että Atreus oli hänen katala setänsä. Ennustukset käyvät antiikin tarustossa aina, tavalla tai toisella, toteen ja Aigisthos surmasi setänsä, huolimatta siitä, että oli kasvanut tämän perheen jäsenenä. Thyestes otti veljensä paikan Mykenen kuninkaana, karkotti Atreuksen omat pojat, jotka pakenivat Spartaan. Atreidit, eli Atreuksen pojat, eivät kuitenkaan sietäneet setänsä rikoksia kauaa, eivätkä he kaihtaneet taistelua. Spartan kuninkaan Tyndraoksen avulla he syöksivät setänsä vallasta, ottivat kotinsa haltuun ja karkottivat Thyesteen Kythiran saarelle, jolla hän kuoli. Aigisthos ehti paeta ennen kuin hänen serkkunsa saivat hänetkin karkotettua – tai tapettua.

 “– in my kingdom death is something people beg for.” – “Does no affection move you?” – “Begone, affection, if you ever existed at all in our house!” (Seneca, Thyestes)

Atreidit, Agamemnon ja Menelaus, ovat sukunsa kenties kuuluisimmat vesat. Heidän elämänsä olivat veriset ja kaoottiset, mutta sentään he tulivat hyvin toimeen ja välittivät toisistaan. Agamemnonista tuli Mykeneen kuningas, olihan hän vanhempi veli. Menelaus ei kuitenkaan hautonut kostoa tämän takia tai vellonut katkeruudessa, vaan hyväksyi asemansa nuorempana poikana rennosti. Agamemnon meni naimisiin Spartan Tyndraeoksen tyttären Klytaimnestran kanssa ja sai tämän kanssa Ifigenian, Elektran ja Oresteen. Tarinat heidän suhteensa alusta vaihtelevat, mutta joidenkin versioiden mukaan Agamemnon toimi kuten sukunsa miehet usein toimivat ja otti Klytaimnestran itselleen väkivallan avulla: hän tappoi tämän ensimmäisen aviomiehen ja esikoisen, ja sitten pahoinpiteli tämän. Useimmissa versioissa Klytaimnestra oli kuitenkin naimaton Agamemnonin tavatessaan, vaikkakaan heidän liittonsa ei siltikään koskaan ollut rakastava tai onnellinen. Ainut asia, joka sai Klytaimnestran uudessa elämässään tuntemaan aitoa onnea, oli äitiys: hän rakasti lapsiaan syvästi, erityisesti esikoistaan Ifigeniaa. Menelaus puolestaan voitti Klytaimnestran siskon, kaikkien kreikkalaisten kuninkaiden ja prinssien himoitseman, maailman kauneimman naisen, Helenan, vaimokseen. Hänestä tuli, vaimonsa kautta, Spartan kuningas. Monta vuotta, molempien pariskuntien elämä oli rauhallista.

Sitten Troijan prinssi Paris ilmaantui Spartaan, joko vietteli tai kidnappasi Helenan ja salakuljetti tämän kotiinsa. Agamemnonin avulla Menelaus kokosi massiivisen armeijan, johon liittyi sotilaita, prinssejä ja kuninkaita joka puolelta Kreikkaa. Tuhannen laivan laivasto kokoontui Auliiseen. Agamemnon oli kuitenkin armeijaa kootessaan onnistunut loukkaamaan jumalatar Artemista, joka pysäytti tuulet ja siten teki laivaston purjehtimisen mahdottomaksi. Vihastuneen Agamemnonin ennustaja kertoi hänelle, että Artemis palauttaisi tuulet heille, jos hän uhraisi jumalattarelle vanhimman tyttärensä. Haluan uskoa, että monikaan isä ei suostuisi tähän vaatimukseen vaikka se maksaisi heille sodan, joka tekisi heistä rikkaan ja kuuluisan. Agamemnon ei kuitenkaan ollut kuka tahansa isä – hän on Tantaloksen suvun mies – joten, tietenkin, hän kutsui viattoman, herttaisen tyttärensä Ifigenian Aulikseen. Hän sanoi tälle, että hänet naitettaisiin Auliissa sankari Achillekselle. Ifigenia saapui laivaston luokse äitinsä kanssa, onnesta pinkeänä, iloisena sitä, että hänen isänsä oli löytänyt hänelle niin hienon aviomiehen. Hääpukuun sonnustautuneena, Ifigenia asteli alttarille, mutta aviomiehen sijasta hän sai veitsenviillon kaulaansa. Agamemnon tappoi heidän tyttärensä vaimonsa edessä. Artemis palautti, kuten oli luvannut, tuulet ja kreikkalaiset aloittivat matkansa kohti Troijaa. Klytaimnestra jäi Auliille tyttärensä ruumiin kanssa. Jos otamme huomioon julmimman version siitä, miten Agamemnon teki Klytaimnestrasta vaimonsa, Ifigenia oli toinen Klytaimnestran lapsista jonka hän tappoi.

 “– joins together the limbs of this dismembered family –“ (Seneca, Thyestes)

Troijan sota kesti kymmenen vuotta. Menelauksen ja Agamemnonin sotiessa ja johtaessa kreikkalaisia, Klytaimnestra juoni kostoaan. Hän ei aikonut antaa Agamemnonin paeta kuin koira veräjästä ja jatkaa elämäänsä murhattuaan oman lapsensa. Vuosia maanpaossa elänyt Aigisthos näki tässä vaiheessa mahdollisuutensa palata ja anastaa Mykene itselleen. Hän saapui Mykeneen, kertoi Klytaimnestralle miten julmasti Agamemnon oli häntä kohdellut ja heistä tuli rakastavaisia. Uskon, että Klytaimnestraa ilahdutti se, että hän pystyi halventamaan Agamemnonia tälläkin tavalla, makaamalla hänen vihatun serkkunsa kanssa. Aigisthoksen ilmaantuminen ei kuitenkaan ollut kaikille Mykenen kuninkaallisille ilon aihe. Klytaimnestran nuorempi tytär, Elektra, joka piti isäänsä miehistä parhaimpana (huolimatta siitä, että tiesi tämän surmanneen hänen isosiskonsa), vihasi äitiään, joka piti hänen isäänsä tällä tavalla pilkkanaan. Kun Troijan sota vihdoin päättyi, Troija tuhottiin ja Menelaus sai vaimonsa takaisin, Agamemnon purjehti kotiin, voitokkaana, rikkaana ja sankarina. Hänen voittonsa oli vaatinut kovan hinnan, mutta hän oli voittanut. Kun hän saapui kotiin, Klytaimnestra oli valmis.

Klytaimnestra teki Oscar-palkinnon veroisen näyttelijäsuorituksen. Hän toivotti rakkaan aviomiehensä nöyrästi ja palvovasti kotiin, juhlisti tämän sankaruutta ja julisti kaikille kuninkaan palanneen voitokkaana kotiin. Agamemnon, oman egonsa huumaamana, ei tullut ajatelleeksi, että Klytaimnestra saattaisi kantaa hänelle kaunaa Ifigenian takia. Klytaimnestra johdatti miehensä sisään puhdistautumaan ennen pitoja. Hän odotti kunnes Agamemnon oli asettunut kylpyammeeseen. Sitten, hän nappasi pesutiloihin piilottamansa kirveen ja hakkasi aviomiehensä kuoliaaksi. Agamemnon, kreikkalaisten suuri kuningas, kuoli ilkosillaan, oman vaimonsa kädestä, selvittyään kymmenen vuoden brutaalin sodan. Elektran suureksi kauhuksi Klytaimnestra ja Aigisthos julistautuivat Mykenen hallitsijoiksi. Hän oli odottanut hartaasti rakkaan isänsä paluuta vuosia ja sitten, kun hän vihdoin tuli kotiin, hänen äitinsä vei isän häneltä, tällä kertaa lopullisesti. Peläten, että Aigisthos ei antaisi Agamemnonin pojan elää, Elektra auttoi pikkuveljensä Oresteen pakoon. Orestes varttui perheen ystävien luona nuoreksi mieheksi, kun taas Elektra kasvoi äitinsä ja setänsä hovissa, vihaten jokaista hetkeä, suunnitellen miten voisi kostaa heille Agamemnonin kuoleman.

"The picture of that savage deed sticks in my eyes. Bear me far away, you mad cyclones, bear me where the daylight is borne, now stolen from here." (Seneca, Thyestes)

Vuosia, Elektra hautoi kostoa, mutta oli Oresteen pyhä velvollisuus kostaa heidän isänsä kuolema. Antiikin tarujen maailmassa, jos perheen isä tapetaan, on perheen pojan velvollisuus surmata surmaaja. Apollo lähestyi Orestesta tämän vartuttua nuoreksi mieheksi ja kertoi tälle, että tämän on tehtävä velvollisuutensa, vaikka se tarkoittaakin, että hänen täytyy tappaa äitinsä. 

Kohtalonsa piinaama Orestes palasi Mykeneen ystävänsä Pyladeen kanssa ja löysi sisarensa Elektran suremassa heidän isänsä haudalla. En koskaan voi täysin ymmärtää, miksi Elektra rakasti isäänsä, yhtä kreikkalaisen mytologian suurimmista kusipäistä, niin paljon, että vielä vuosienkin jälkeen, hänen surunsa oli niin raivoisaa ja akuuttia. Yhdessä pikkuveljensä kanssa, he juonivat tiensä palatsiin. He tappoivat setänsä Aigisthoksen. Kun he löysivät äitinsä, Klytaimnestra tunnisti kauan kadoksissa olleen Oresteen ja anoi pojaltaan armoa. Orestes epäröi, tietäen, että jos hän tappaa äitinsä, koston jumalattaret, Raivottaret, kiroavat hänet, koska oman sukulaisen tappaminen on yksi pahimpia rikoksia maan päällä. Hän kysyi neuvoa Pyladeelta, mietti ja aprikoi. Lopulta, lohduton Orestes teki mitä Apollo käski hänen tehdä ja surmasi äitinsä. Tuolla kohtalokkaalla miekaniskulla hän kirosi itsensä ikuiseen piinaan. Vihaiset, pelottavat Raivottaret löysivät hänet, ajoivat hänet liittolaisineen ulos Mykeneestä ja vainosivat häntä niin pitkään, että hän lähes vaipui hulluuteen. 

Tässä vaiheessa jumalat tulivat tulokseen, että Tantaloksen suku oli vuodattanut jo tarpeeksi verta. Jumalatar Athena kutsui Oresteen Ateenaan, jossa hänen kohtalostaan päätettäisiin. Apollo puolusti Orestesta, sanoen, että Oresteen täytyi surmata äitinsä kostaakseen isänsä ja että äidin surma ei ole niin paha kuin oman isän surman kostamatta jättäminen, koska äiti ei ole samalla tavalla lapsensa vanhempi kuin isä. Raivottaret puolustivat Klytaimnestraa. Orestes odotti ja kuunteli kun jumalat väittelivät hänen tulevaisuudestaan. Kun tuli aika äänestää, äänet menivät tasan. Athenan, oikeudenkäynnin koollepanijan, ääni ratkaisi riidan. Athena, joka julisti pitävänsä aina isän puolia koska hän syntyi isänsä päästä eikä äidistään, julisti Oresteen viattomaksi. Jumalat puhdistivat hänet sukunsa synneistä ja nostivat kirouksen hänen yltään. Tantaloksen veriteoista alkanut koston, väkivallan ja vihan kierre katkesi. Orestes ja Elektra, ja heidän jälkeläisensä, olivat vapaita.

Taideteokset:

Kuva 1: Tantalus (Giulio Sanuto, n. 1565, Tizianin kadonneen maalauksen pohjalta)

Kuva 2: Pelopsin ja Hippodameian lähikuva teoksesta (August Theodor Kaselowsky, 1800-luku)

Kuva 3: Atreus surmaamassa veljensä lapsen, Speculum Romanae Magnificentiae: Atreus Farnese (Cornelis Cort, Antonio Lafreri & tuntematon, 1574)

Kuva 4: Thyestes tajuaa mitä söi, Atrée et Thyeste (François Robert Ingouf & Clément Pierre Marillier, 1784).

Kuva 5: The Sacrifice of Iphigenia (François Perrier, 1623–1633).

Kuva 6: Clytemnestra (John Collier, 1882).

Kuva 7: Orestes Slaying Clytemnestra (Bernardino Mei, 1655).

Kuva 8: Orestes Pursued by the Furies (William Bouguereau, 1862).

Levyarvio: The Life of a Showgirl (Taylor Swift)

"Pain, hidden by the lipstick and lace, sequins are forever and now I know the life of a showgirl, babe, wouldn't have it any other way."

Tänään haluan jakaa ajatuksiani megastara Taylor Swiftin uusimmasta levystä The Life of a Showgirl, joka julkaistiin 3.10.2025. The Life of a Showgirl on Swiftin kahdestoista levy. Olen ollut Taylor Swiftin fani jo yli kymmenen vuotta. Muistan kuinka kuumeisesti odotin 1989-levyä ja kuinka luupitin sitä onnellisena lähes tauotta. Koska tuo levy on minulle erityisen rakas ja tärkeä, olen odottanut tätä uutta levyä hyvin innokkaasti. The Life of a Showgirlin tuottajina toimivat Max Martin ja Shellback, joiden kanssa Swift teki yhteistyötä 1989-levyllä. Monet levyn isoimmista hiteistä, kuten Style ja Blank Space, ovat Swiftin, Martinin ja Shellbacki käsialaa. He loivat yhdessä ,myös yhden levyn parhaimmista biiseistä, Wildest Dreamsin.

Ennen kuin syvennyn sen tarkemmin showtytön elämään, haluan korostaa, että en ole musiikkiekspertti. En ole säveltäjä, lyyrikko, laulaja tai soittaja. Mielipiteeni ja fiilikseni levystä ovat vain ja ainoastaan fanin  näkemyksiä. 

Kuunneltuani levyn jokusen kerran läpi, annan sille arvosanan 3/5.

Yleisiä ajatuksia

The Life of a Showgirl on hyvin erilainen kuin Swiftin edellinen levy. The Tortured Poets Department oli melankolinen ja jopa synkkä ("aikakauden" eli eran kuvamaailma oli myös ankea – paljon harmaan, beigen ja mustan sävyjä), kun taas TLOAS-era on täynnä kimalletta, kirkkaita värejä, timantteja ja yliampuvia showtyttö-asuja, jotka sopivat täydellisesti levyn menevään, räiskyvään tunnelmaan. Pidän siitä, että Swiftin jokaisella levyllä on omanlaisensa tunnelma ja siitä, että hän ei vain toista itseään (folklore ja evermore ovat poikkeuksia: ne ovat kuin yksi iso tarina kahdella levyllä). Fani ei koskaan tiedä mitä odottaa, kun hän ilmoittaa julkaisevansa uuden levyn ja se tekee hänen musansa odottamisesta entistäkin hauskempaa.

Mitä mieltä sitten olen The Life of a Showgirl -levystä ja erasta? No, ensinnäkin, rakastan levyn visuaalista ilmettä. Kuvat, joita Swift on julkaissut viikkoina ennen levyn julkaisua ovat olleet upeita, näyttäviä ja ihanan värikkäitä, kimaltelevia ja ylenpalttisia. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Swift on käyttänyt showtyttö-kuvastoa – Eras-kiertueella I Can Do It with a Broken Heart -kappaleen esitykseen kuului sulkaviuhkia ja sen sellaista, ja Bejeweled-kappaleen musavideolla hän tanssii timanttiasussa – mutta tällä eralla hän syleilee tätä glamouria. Ja, let's face it, hän näyttää upealle. Pidän myös levyn kannesta, koska se a) on viittaus Shakespearen Ofelia-hahmoon ja levyn singleen The Fate of Ophelia ja b) kuvaa showtytön elämän vähemmän tunnettua osaa: sitä hetkeä, kun hän on poistunut lavalta, rentoutuu ja on ihan vaan tavallinen tyttö.

Swift on aina kirjoittanut omasta elämästään, eikä tämä levy ole poikkeus. Monissa lauluissa on hetkiä, joita on vaikea olla tulkitsematta lyriikoiksi hänen kihlatustaan, Travis Kelcestä. The Fate of Opheliassa hän kiittää rakastettua, joka pelasti hänet yksinäiseltä kohtalolta, Eldest Daughterissa hän laulaa vanhimmasta tyttärestä ja nuorimmasta lapsesta (Travis on perheensä nuorin) jotka löytävät yhdessä kodin ja lupaa olla rikkomatta tekemiään valoja. Wish Listissä (valitettavasti en tiedä miten dollarimerkit tehdään koneeni näppäimistöllä eivätkä googlen vinkit auttaneet) hän kuvailee haluavansa vain rakkaansa, pari lasta ja onnellisen elämän, jossa maailma antaa heidän olla rauhassa. Voin kuvitella, että Swift, joka on yksi maailman kuuluisimpia ihmisiä, unelmoi yksityisyydestä aika hartaasti. Myös tämä kohta kappaleesta on minusta aika selvästi Travisille: "Please, God, bring me a best friend who I think is hot / I thought I had it right once, but I did not / You caught me off my guard / I hope I get what I want". Varsin hornyssa Wood-kappaleessa Swift laulaa uusista huipuista ja käyttää sanoja "New Heights", isoilla alkukirjaimilla, joka lienee selkeä viittaus Kelcen ja tämän veljen, Jasonin, yhteiseen New Heights -podcastiin. Vaikka Swiftin surulliset laulut tuppaavat olemaan suosikkejani, olen fanina iloinen hänen puolestaan, että hänellä on elämässään joku, joka inspiroi häntä kirjoittamaan onnesta ja tosirakkaudesta.

Levyllä pohdiskellaan myös mainetta, showtytön elämän vaaroja ja riemuja, ja sitä, kuinka hankalaa on elää parrasvaloissa. Elizabeth Taylor kulkee Clara Bow, Nothing New ja The Lucky One -kappaleiden jalanjäljissä, kuvaten showtytön ja staran elämän varjopuolia: "You're only as hot as your last hit, baby", "Tell me for real / Do you think it's forever?" ja "Ooh, oftentimes it doesn't feel so glamorous to be me". Levyn grande finale The Life of a Showgirl on hieno lopetus levylle. Se on biisi jonka voi kuvitella soivan showtytön kumartaessaan yleisölleen ja kiittäessään heitä heidän rakkaudestaan, mutta se on myös laulu, jossa kuvataan vanhemman staran sanoja hänen seuraajilleen, hänen elämästään unelmoiville tytöille, jotka eivät aina ymmärrä millaista showtytön hehkeältä näyttävä elämä todella on. On siis perin osuvaa, että Swift laulaa kappaleen duettona Sabrina Carpenterin, yhden tämän hetken kuumimmista nousevista poptähdistä, kanssa. Carpenter on puhunut paljon siitä, kuinka Swift on inspiroinut häntä artistina ja hän toimikin tämän lämppärinä Eras-kiertueella: on siis osuvaa, että hän laulaa Swiftin kanssa kappaleen edeltäjiensä ihailemisesta ja heiltä oppimisesta. Heidän duettonsa on yksi levyn kohokohdista koska se on a) temaattisesti hieno ja kuvaa upeasti kappaleen keskeistä viestiä ja b) heidän äänensä sopivat kauniisti yhteen.

Kaikki laulut eivät kuitenkaan ole suoraan Swiftin omasta elämästä. Father Figure -kappaleessa hän omaksuu perheen isän ja patriarkan roolin, ja kuvailee sitä kuinka hän kaitsee nuorempaa miestä seuraajakseen, tulee tämän pettämäksi ja päihittää hänet. Tietenkin tämän voi nähdä symbolisesti kuvaavan samanlaisia juttuja kuin The Life of a Showgirl -kappale, mutta minusta on hauska tulkita laulu vaan tarinana hämärästä ja vaarallisesta maailmasta, jossa patriarkka johtaa mafiaperhettään ("I protect the family") ja tuhoaa kaikki jotka uhkaavat häntä ja hänen klaaniaan: "I was your father figure / You pulled the wrong trigger / This empire belongs to me". Father Figure voisi tuntua todella irralliselta tällä levyllä, mutta mielestäni se sopii levyn estetiikkaan, maailmaan ja kuvastoon. Ruin the Friendship oli yllättävä, koska se alkaa kuvailuna lukioajoista ja sai minut ajattelemaan, että tämä kappale on kuten folkloren betty tai august, jotka kertovat fiktiivisten nuorten elämästä. Mutta sitten Swift kertoo Abigailin soittaneen hänelle (yksi hänen pitkäaikaisimmista, kouluaikojen ystävistään on nimeltään Abigail) ja kertoneen että poika jota hän muistelee on kuollut. Hetkessä laulu muuntuu mahdollisesti fiktiivisistä nuorista kertovasta kappaleesta paljon henkilökohtaisemmaksi – surulliseksi pohdinnaksi siitä mitä heidän välillään olisi voinut lukiossa olla, jos Swift olisi uskaltanut suudella häntä ja "pilata heidän ystävyytensä".

Joistain levyin biisestä, kuten Wood, Honey, Acutally Romantic ja Opalite, minulla ei ole mitään suurta ja tajunnanräjäyttävää sanottavaa, koska vaikka ne ovat minusta hauskoja biisejä, ne eivät herättäneet minussa mitään suuria tunteita. Pidin siitä, että Actually Romanticissa pilailllaan sillä, miten vihaajien katkerassa pakkomielteisyydessä on jotain hupaisan romanttista: jos et tykkää jostakusta, miksi puhut hänestä koko ajan etkä vain siirry eteenpäin ja huolehdi omista asioistasi? Honeyssa oli herttaista se, miten uuden rakkaan suussa ennen piikittelevältä ja vähättelevältä tuntuvat lempinimet, kuten "honey", tuntuvat hyviltä ja ihailevilta. Nämä biisit tulevat olemaan sellaisia, joita kuuntelen silloin tällöin kaivatessani jotain hauskaa ja piristävää, mutta en usko, että niistä tulee koskaan suosikkejani. En itseasiassa usko, että mistään tämän levyn biisistä tulee ikisuosikkini, paitsi ehkä The Life of a Showgirlistä.

Lempibiisit

• Elizabeth Taylor – Elizabeth Taylorissa on yksi levyn melodisesti koukuttavimmista kertosäkeistä, joten se jäi heti minulle mieleen. Kappale tuntuu yhtä aikaa Swiftin toiveelta puhua jollekulle joka voisi ymmärtää häntä ja hänen tilannettaan (legendaarinen Hollywoodin kulta-ajan ikoni, näyttelijätär Elizabeth Taylor oli tunnettu sekä urastaan että sekavasta, menevästä rakkauselämästään, joten hän olisi varmasti voinut jakaa jokusen hyvän neuvon Swiftille jos he olisivat saaneet tavata) ja rakkauslauluta hänen kumppanilleen, joka on hänen tukenaan ja tuo iloa hänen elämäänsä. Hän pyytää puolisoaan olemaan hänen turvapaikkansa kun maailma kääntyy häntä vastaan ("Be my NY when Hollywood hates me") ja olemaan aina hänen kanssaan: "Don't you ever end up anything but mine".

• Eldest Daughter – Jokainen Swift-fani tietää, että levyn viides kappale tulee aina olemaan sydäntäsärkevä tai ainakin hyvin koskettava. Ei siis ollut yllättävää, että Eldest Daughter oli yksi levyn tunteikkaimpia biisejä. Se kuvaa mielestäni hyvin vanhimman tyttären paineita, kasvamista pelottavassa ja ilkeässä maailmassa, ja sitä kuinka me joudumme teeskentelemään ja esittämään suojellaksemme itseämme toisten julmilta sanoilta: "I've been dying just from trying to seem cool". Laulun puhuja – oletettavasti Swift itse – saa kuitenkin onnellisen loppunsa löytäessään rakkaan, jonka kanssa hän voi kokea ensi kertaa sitten lapsuuden sen viattoman riemun, johon vain lapset pystyvät: "We lie back / A beautiful, beautiful time lapse / Ferris wheels, kisses and lilacs / And things I said were dumb / Cause I thought that I'd never find that beautiful, beautiful life that / Shimmers that innocent light back / Like when we were young". Pidän myös siitä, miten kertosäkeessä laulun puhuja lakkaa teeskentelemästä kovista ja syleilee herkkyyttään: "But I'm not a bad bitch and this isn't savage / But I'm never gonna let you down / I'm never gonna leave you out". Kaunis kappale. 

• CANCELLED! – Hauska, kujeileva ja paikoittain synkkäkin kappale ystävyydestä ja kaltaistensa löytämisestä yhteiskunnan torjumien seasta. Todellinen ystävyys on ystävän rinnalla pysymistä vaikka muu maailma inhoaa häntä – "They stood by me / Before my exoneration / They believed I was innocent" – ja ystävyys voi kasvaa yhteisten kokemusten myötä, vaikka nuo kokemukset olisivat hankalia ja inhottaviakin: "And now you know exactly who your friends are / You know who you are / We're the ones with matching scars". Suosikkilyriikkani tästä kappaleesta on: "Can't you see my infamy loves company? / Now they've broken you like they've broken me". Yleensä ystävyydestä kertovat kappaleet ovat iloisia, pirteitä ja innostavia, joten oli hauska, että tämä kappale on tunnelmaltaan tavallaan lähes uhkaava ja kieroileva. Laulussa tuodaan myös hauskasti esille se, miten naiset tuomitaan usein jutuista jotka ovat miehille sallittuja: "Did you make a joke only a man could? / Were you just too smug for your own good?" ja "Did they catch you having far too much fun?". 

• The Life of a Showgirl – Kirjoitin tästä kappaleesta ja sen temaattisesta merkittävyydestä jo hieman aiemmin, joten keskityn nyt jakamaan joitain suosikkilainauksiani siitä. Kappaleessa kokenut showtyttö antaa häntä ihailevalle nuorelle neuvoja, kuten: "The more you play, the more tht you pay / You're softer than a kitten, so / You don't know the life of a showgirl, babe / And you're never gonna wanna". Hänen sanoissaan on viisaan, kovia kokeneen ammattilaisen viisautta, kun taas nuoremman seuraajan sanat ovat täynnä idealismia ja intoa: "I'd sell my soul to have a taste of that magnificent life". Hän kuitenkin muuttuu realistisemmaksi laulun edetessä ja seuratessaan idolinsa jalanjäljissä: "I took her pearls of wisdom / Hung them from my neck / I paid my dues with every bruise / I knew what to expect". Showtytön maailma on julma ja naisia kohdellaan kurjasti ja heidät viskataan syrjään kun heitä ei enää kelpuuteta, mutta tästä viidakosta voi löytää myös oman polkunsa ja oman elämänsä tarkoituksen: "I'm married to the hustle / And now I know the life of a showgirl, babe / And I'll never know another".

Mihin levy sijoittuu TS-rankingissani?

Suosikkilevyni Taylor Swiftiltä ovat folklore, evermore ja 1989. Pidän kaikista hänen levyistään, mutta nuo kolme ovat minusta kokonaisuuksina parhaimmat. Niillä on myös paljon nostalgista arvoa: 1989 oli levy joka teki minusta Swiftin fanin ja folklore ja evermore pelastivat mielenterveyteni korona-ajan karanteenien aikana. Niiden jälkeen aika tasoissa ovat The Tortured Poets Department ja Red. Reputation on hieman ylempänä kuin Lover ja Midnights. Niitä seuraavat Fearless ja Speak Now, joilla on erinomaisia biisejä, mutta jotka eivät vain ole koskaan kiivenneet rankingini huipulle. Swiftin debyyttialbumi Taylor Swift on hänen levyistään se, jota kuuntelen vähiten. 

The Life of a Showgirl on temaattisesti, tunnelmallisesti ja lyyrisesti koherentti kokonaisuus ja uskon, että moni tulee rakastamaan sitä. Se on lyhykäisyydessään – vain vajaa 42 minuuttia – myös hyvin tiivis pakkaus. Se on viihdyttävä levy, ja sillä on joitain todella hauskoja kappaleita, mutta se ei minusta ole hänen parhaimmistoaan. Tykkään enemmän folkloren kaltaisista levyistä, jotka ovat yleisfiilikseltään melankolisempia. Biisien sanoitukset eivät myöskään minusta ole niin vaikuttavia kuin joillain aiemmilla levyillä. Ne ovat paikoittain aika geneerisiä ja tuntuivat paljon nuoremman ihmisen, jopa teinin, kirjoittamilta: "Did you girlboss too close to the sun?" kuulostaa joltain mitä voisin lukea teinitytön runossa. Levyn lyyrinen keskinkertaisuus surettaa minua koska tiedän, että Swift pystyy paljon parempaan kirjoittajana. Sanoisin The Life of a Showgirlin asettuvan levynä tuonne Midnightsin ja Loverin suunnille. Se on ihan jees, mutta ei erinomainen. 

DC-universumi – lempparisankari, paras shippi, rakas sarjis, suosikkileffat ja paljon muuta

Tänään on aika höpötellä DC-universumista, sen rakastetuimmista sankareista, ikonisista pahiksista, parhaista leffoista ja sen sellaisesta. Pidemmittä puheitta –tämä postaus on ihan tarpeeksi ilman turhia alkulöpinöitä – aloitetaan!

1. Rakkain sankari

Clark Kent eli Superman on minulle ihan todella, todella tärkeä hahmo. Olen perso hahmoille, jotka ovat kokeneet kovia, mutta jaksavat silti olla optimistisia, toiveikkaita, lempeitä ja kilttejä. Superman on toivon symboli, vaikka hän on lähestulkoon ainut kaltaisensa, joutuu piilottelemaan identiteettiään ja kohtaa usein vihaa ja epäluuloja sen takia, että on ulkopuolinen ja "muukalainen" avaruudesta. Hän muistuttaa minua aina tästä Doctor Who -quotesta: "All that pain and misery and loneliness, and it just made it kind". Olen myös aina tykännyt siitä, että Clark ei ole pelkästään supersankari, vaan hänellä on myös normaali ammatti: hän on journalisti. Se, miten Clark tasapainottelee tavallisen toimittajan, Clark Kentin, ja ihmiskuntaa suojelevan, lasereita silmistään ampuvan Supermanin välillä onkin aina riemastuttavaa seurattavaa. Clarkin ja Lois Lanen romanssi on myös aivan ihana, kuten on myös hänen ystävyytensä Jimmy Olsenin ja serkkunsa Karan kanssa. Found Family -troopin suurena ystävänä rakastan luonnollisesti myös hänen ja hänen adoptiovanhempiensa Jonathan ja Martha Kentin perhedynamiikkaa.

2. Rakkain sankaritar

DC:n supersankarittarista suosikkini on ehdottomasti Barbara Gordon eli Batgirl ja/tai Oracle. Babs on aivan ihana hahmo – itsepintainen, nokkela, nerokas ja empaattinen – ja pidän siitä, miten hänen sankari-roolinsa kehittyy hänen tarinansa edetessä. Hän aloittaa uransa Batgirlinä, yhtenä monista Gothamia suojelevista lepakkoteemaisista sankareista, ja halvaannuttuaan Jokerin hyökkäyksen takia, hänestä muotoutuu jokaisen Gothamin supersankarin tuki ja turva, Oracle. Oraclena Babs pääsee hyödyntämään teknologisia kykyjään ja nerouttaan aivan uudenlaisella tavalla. Pidän Barbarassa myös hänen huumoristaan, hänen monimutkaista perhettään (hänen veljensä James Jr. on psykopaattinen rikollinen), monista hänen ihmissuhteistaan (shippaan häntä pikkuisen Dick Graysonille, ja rakastan sitä, kuinka ride-or-die hän ja Dinah Lance, Black Canary, ovat) ja siitä kuinka nörtti hän on. 

3. Kolme pahista, joita rakastan

Harley Quinn on suosikkihahmoni kaikista DC:n hahmoista. Rakastan hänen leiskuvaa temperamenttiaan, hänen romanttista sieluaan ja sitä, kuinka hän voi olla, tarinasta ja näkökulmasta riippuen, joko pahis, sankari, antisankari tai ihan tavallinen nainen. Hän voi olla Harley Quinn, kaoottinen rikollinen, tai hän voi olla Harleen Quinzel, empaattinen psykiatri, joka haluaa auttaa jopa kaikista julmimpia rikollisia. Harley on minulle todella tärkeä hahmo myös queer-fanina: Harley on jo vuosia ollut avoimesti, häpeilemättömästi biseksuaali hahmo, ja hänen rakkaustarinansa toisen upean pahisnaisen, Poison Ivyn, kanssa onkin yksi DC:n parhaimpia romansseja.

Batmanin legendaarinen nemesis, Jokeri, on ehkä DC:n pahiksista klassisin ja rakastetuin. Hänestä kirjoitetaan kerta toisensa jälkeen uusia tarinoista, koska jokin hänen estottomassa hulluudessaan ja värikkäässä, räiskyvässä väkivaltaisuudessaan kiehtoo meitä. Minulle hän toimii parhaiten hahmona silloin, kun hän on sivuosassa – en ole rakastanut ainuttakaan tarinaa jossa hän olisi päähenkilö, koska jokin siinä mikä tekee Jokerista minusta kiehtovan katoaa hänen ollessaan se, jonka kanssa vietämme eniten aikaa. En osaa tarkalleen sanottaa mikä tuo jokin asia on. Jokerin pakkomielteinen suhde Batmaniin on erinomaista kamaa, ja vaikka vihaankin häntä kaikesta mitä hän teki Harleylle, on heidän toksinen romanssinsa kieltämättä ikoninen.

Nämä kolme pahista eivät tosiaan ole top 3 suosikkipahistani DC-universumissa ikinä, koska vaikka rakastankin King Sharkia, ei hän nyt ihan top kolmoseen yllä. En kuitenkaan usein löytä syitä kirjoittaa King Sharkista, joten tartuin nyt tilaisuuteen. King Shark (joskus nimeltään Nanaue) on jättimäinen puolijumala-hai, joka, yllätys yllätys, syö ja tappaa ihmisiä ja tunnetaan parhaiten Suicide Squad -rikollisryhmän jäsenenä. Aina hän ei kuitenkaan ole selkeästi vain pahis – esimerkiksi James Gunnin The Suicide Squad -leffassa hän on perin rakastettava, enemmän antisankari kuin pelkkä superpahis. Pidän hänestä siksi, koska hyvän kirjoittajan käsissä tästä vähäsanaisesta murhanhimoisesta haista tulee koskettava, rakastettava, mielenkiintoinen hahmo ja se on aikamoinen saavutus.

4. Kolme sarjakuvaa, joista tykkään

Ed Brubakerin Catwoman: Trail of the Catwoman oli erinomainen, noir-henkinen sarjis Selina Kylestä, joka, lavastettuaan kuolemansa, palaa Catwomanin rooliin mutta tekee sillä tällä kertaa jotain muutakin kuin vain rikoksia: hänestä alkaa muotoutua Gothamin vähäosaisimpien suojelija. Tarinassa kuvattiin hienosti Selinan sisäistä maailmaa, Gothamin synkimpiä katuja ja Batmanin ja Catwomanin monimutkaista suhdetta.

Dan Abnettin Mera Queen of Atlantis oli tunteikas katsaus Meran, väkivaltaa ihannoivan Xebelin prinsessan ja xebeliläisten arkkivihollisen, Atlantiksen, kuningattareksi valitun sankarittaren, tarinaan, henkiseen tilanteeseen ja näkemyksiin niin itsestään kuin kuningattaren roolista. Sarjiksessa pohditaan mielenkiintoisesti väkivallan kierteitä, todellisen johtajuuden luonnetta, ja velvollisuuden ja yksilöllisyyden välistä ristiriitaa.

Gail Simonen Batgirl-sarja oli riemuvoitto alusta loppuun. Pidin kovasti sarjan synkästä tunnelmasta ja siitä, miten se pureutui Barbara Gordonin heikkouksiin, pelkoihin, unelmiin ja tavoitteisiin. Barbaraa ei päästetä tässä sarjiksessa helpolla: hän joutuu kohtaamaan mielipuolisen, väkivaltaisen veljensä ja vaikka minkälaisia synkeitä, kieroutuneita pahiksia. Simonen käsissä Babs oli sekä cool badass sankari, että herkkä nuori nainen.

5. Rakas hahmo, joka ei ole supersankari tai -pahis

Lois Lane on suosikkini hahmoista, jotka ovat sankareita siitä huolimatta, että heillä ei ole supervoimia. Lois on minusta sankari yhtälailla kuin hänen legendaarinen heilansa, Superman, koska Lois, kuten Supermankin, jahtaa totuutta ja oikeutta, ja haluaa suojella viattomia. Lois taistelee kynällään, mikillään ja kamerallaan, journalistin aseilla. Rakastan Loisissa hänen päättäväisyyttään, pelottomuuttaan, horjumatonta moraaliaan ja sitä, kuinka hän on valmis syöksymään vaarallisiin tilanteisiin, vaikka tietää usein varsin hyvin, että hänen vastustajansa ovat häntä voimakkaampia, joko fyysisesti, supervoimiltaan tai vaikutusvallaltaan. Lois Lane on oiva esimerkki siitä, miten kuka tahansa, täysin normaalikin ihminen, voi olla sankarillinen ja tehdä maailmasta paremman paikan. 

6. Paras rakkaustarina

Pohdin pitkään vastaanko häntä Cloisilla (Clark/Lois) vai Harlivylla (Harley/Ivy), mutta queer-sieluni voitti lopulta: julistan täten, että suosikkishippini DC-universumissa on Harleyn Quinnin ja Poison Ivyn, kahden ikonisen superpahiksen ja antisankarittaren, romanssi. Heidän suhteensa alkaa ystävyydestä, ja puhkeaa yleensä vasta sen jälkeen, kun Harley on todella päässyt yli Jokerista. Pidän siitä, että Ivy on Harleyn tukena hänen toipuessaan tästä väkivaltaisesta, manipuloivasta suhteesta ja on tälle sekä paras ystävä, että rakastettu. Heidän suhteensa on tarina uusista mahdollisuuksista ja onnen löytämisestä lukuisten vastoinkäymisten jälkeen. Harley on kokenut kovia, mutta niin on Ivykin, joka kuvataan usein kyynisenä, yksinäisenä, misantrooppisena naisena, joka välittää vain ja ainoastaan kasveista ja Harleysta. 

7. Ihana ystävyyssuhde

Aina kun Mera ja Diana Prince ovat yhdessä, hymyilen. He ovat hauska duo, koska vaikka he ovat monin tavoin hyvin erilaisia – Mera on leiskuva ja hauskanpitoa rakastava, usein flirttaileva nainen, kun taas Diana on usein häntä vakavamielisempi ja rauhallisempi sankari – he kuitenkin pystyvät samaistumaan toisiinsa monessa asiassa. He ovat molemmat kuninkaallisia supersankareita,  naisia, jotka kantavat harteillaan kokonaisten sivilisaatioiden taakkaa. Toivoisin kovasti, että joku kirjoittaisi heille oman sarjiksen, ihan vaikka vaan muutaman luvun mittaisen tarinan, koska ajatus näistä kahdesta ratkomassa mysteerejä, olemassa cooleja ja taistelemassa on kerrassaan upea. 

8. Kiehtova perhedynamiikka

Batmanissa minua on aina kiehtonut se, miten "pojan" rooli määrittelee häntä. Hänen vanhempiensa väkivaltainen, järkyttävä murha on mukana ajamassa Bruce Waynea vigilantismiin ja on iso syy siihen, miksi hänelle on niin hankalaa luoda suhteita, luottaa ihmisiin ja antaa itsensä rakastaa. Hän yrittää parhaansa mukaan kunnioittaa Waynen nimeä ja tehdä sillä jotain hyvää. Bruce on myös "poika" Alfred Pennyworthille, Waynen perheen uskolliselle hovimestarille, joka on ollut Brucen tuki ja turva lapsesta saakka. Tämän "pojan" roolin painotuksen takia minusta onkin todella hauskaa nähdä Bruce Wayne isähahmona Robineille (Dick Grayson, Tim Drake, Jason Todd & Damian Wayne) – hän siirtyy pojan asemasta isän rooliin lakkaamatta kuitenkaan olemasta tuon pojan roolin määrittelemä. Hän ei aina ole hyvä isähahmo, mutta hän aina rakastaa Robinejaan ja haluaa suojella heitä – hän vain tekee sen välillä vähän heikosti.

9. Kolme ikimuistoista näyttelijävalintaa

Margot Robbie tekee erinomaista duunia Harley Quinnina, DC:n rakastetuimpana antisankarittarena, vaikkakaan kaikki elokuvat joissa hänen Harleynsa esiintyy eivät olleet hittejä (ensimmäinen Suicide Squad elokuva oli aikamoinen pettymys!). Hän tuo Harleyhyn juuri sellaista herkkyyttä, ylitsepursuavaa energiaa, koskettavaa inhimillisyyttä ja mielipuolista leikkisyyttä kuin Harleyn kaltaista hahmoa tulkitsevan näyttelijän kuuluukin. 

Kun Christopher Reeve lenti leffateattereihin S-symboli rinnassaan vuoden 1978 elokuvassa Superman, hän ei vain tähdittänyt yhtä rakastetuimmista supersankarileffoista: hän puhalsi tähän vanhaan supersankariin uutta eloa ja teki roolityön, jota monet pitävät yhä parhaimpana versiona Supermanista koskaan leffa- tai TV-ruudulla. Reeve on erinomainen niin höpsönä Clarkina kuin karismaattisena Supermanina.

Puhuttaessa hahmoa ja näyttelijän uraa määrittelevistä roolitöistä, en voi olla mainitsematta Heath Ledgeriä Jokerina vuoden 2008 elokuvassa Yön ritari. Ledger oli loistava näyttelijä enkä muista koskaan nähneeni elokuvaa jossa hän ei olisi ollut hyvä, mutta hän on Jokerina aivan uskomaton. Hän on häiritsevä, pelottava, uhkaava ja kiehtovan kaaottinen, juuri sellainen kuin Rikollisuuden klovniprinssin kuuluukin olla.

10. Top 3 DC-elokuvaa

Birds of Prey (2020) – Se on hauska, jännittävä ja vangitsee erinomaisesti Harleyn persoonan. Juoni pomppii epäkronologisesti, Harley rikkoo neljännen seinän katsojan ja tarinan maailman välillä, ja leffan maailma on ihanan reikäpäinen, sarjakuvamaisen värikäs ja ylenpalttinen (voisiko maailma Harleyn silmin olla mitään muuta?). Kaikki näyttelijät tekevät erinomaista duunia ja ohjaajan feministinen ote on ilahduttava.

Superman (2025) – Gunnin uusi Superman hurmasi minut nopeasti: Clarkin tarvitsi vain liitää taivaalle, valmiina suojelemaan Metropoliksen väkeä, ja aloin kyynelehtiä. Kuten Birds of Preyssä, myös tässä leffassa syleillään häpeilemättä sarjakuville tyypillistä villiä meininkiä ja huumoria. Kaiken melskeen keskellä Clarkin hahmon lempeys, urheus ja itsepintainen kiltteys nousevat kuitenkin kauniisti etusijalle.

Wonder Woman (2017) – Vaikka olen viime vuosina alkanut hieman halveksua Gal Gadotia hänen poliittisten näkemystensä vuoksi, hänen tähdittämänsä Wonder Woman on minusta yhä erinomainen leffa. On ilo seurata Dianaa kun hän kohtaa, ensimmäistä kertaa, ihmiskunnan hyvät ja huonot puolet, ja se kuinka hän kaikesta huolimatta valitsee uskoa ihmisistä parasta, suojella heitä ja omistautua heidän varjelemiselleen on koskettavaa. Chris Pine tekee myös erinomaista työtä Steve Trevorina.

11. Paras TV-sarja

Vuonna 2023 alkanut animaatiosarja My Adventures with Superman, jossa seurataan Clark Kentiä, Jimmy Olsenia ja Lois Lanea, on minulle rakas monesta syystä. Ensinnäkin, se on vaan todella hyvä, hauska ja koskettava sarja, joka on tyylikkäästi animoitu ja täynnä rakastettavia hahmoja ja veikeitä juonenkäänteitä. Sarjassa tehdään myös oikeutta yhdelle DC:n ihanimmista pariskunnista, Clarkille ja Loisille. Sarja on minulle kuitenkin rakas myös hyvin henkilökohtaisesta syystä: aloitin katsomaan sitä ollessani ihan todella, todella sairas (keuhkokuume ja mykoplasma ovat varsinainen duo) ja se oli ainut asia joka piristi minua ja sai minut hymyilemään. Katsoin sarjan molemmat kaudet parissa päivässä maatessani sängyssä, kuumeisena ja väsyneenä. Clark, Lois ja Jimmy olivat oivaa seuraa sairastavalle.

The Gothic Monsters Book Tag

Tänään on aika uudelle tagille. Tämän goottilaisen kauhun ja yleensä kauhugenren ikonisten hahmojen innoittaman tagin löysin YouTubesta kanavalta Tales and Tomes with Amy. 

Let's get spooky!

1. Ghosts / Aavet

Jos haluat lukea oikein perinteisen, kaikki kummitustarinan kliseet täyttävän kauhukertomuksen, lue Rebecca Netleyn Kalman kehtolaulu. Kirjassa sijoittuu 1860-luvun pienelle skotlantilaiselle saarelle ja seuraa Elspethiä, joka on saanut paikan paikallisen synkän kartanon mykän tyttären kotiopettajattarena. Pian häntä alkaa piinata oudot äänet, juorut synkeistä tapahtumista kartanon perheen menneisyydessä ja niin edespäin – kummituksia, karmaisevia kehtolauluja, natisevia askeleita keskellä yötä, kaikkea mitä voit kummitustarinalta kaivata.

2. Vampires / Vampyyrit

Kiersten Whiten Lucy Undying kertoo Bram Stokerin Draculan kuuluisan Lucy Westenran tarinan: tässä versiossa Lucy ei kuitenkaan kuole Draculan uhrina, vaan pakenee ja elää vuosisatoja. Vuonna 2024 hän tapaa Lontoossa nuoren, perhettään ja menneisyyttään pakenevan Iriksen, ja yhdessä he alkavat selvittää mysteeriä, joka sitoo heidän kohtalonsa yhteen. Lucy Undying on kiehtova, feministisellä otteella kirjoitettu uudelleenkerronta klassikkoromaanista ja pidän erityisesti siinä siitä, miten se käsittelee Lucyn tunteita omaa vampyyriuttaan ja ikuista elämäänsä kohtaan. Jos olet Dracula-fani, mutta olet aina ollut hieman ärtynyt siitä, miten Stoker kirjoitti Lucyn, tämä kirja on sinua varten! Tarjolla on goottilaista kauhua, intohimoista queer-romantiikkaa sekä ihanan monimutkaisia naisia.

3. Werewolves / Ihmissudet

Terhi Tarkiaisen Peto irti! Peto irti on kakkoskirja Verta hampaissa -sarjassa, jossa seurataan kolmikymppisen historianopiskelija Annan ja kahden karismaattisen vampyyrin, Vladin ja Kalman, kommelluksia. Pidin siitä, miten Tarkiainen leikittelee vampyyreihin ja muihin yliluonnollisiin olentoihin liitetyillä oletuksilla ja troopeilla, ja kakkoskirjassa erityisen hauskaa onkin se, miten hän tulkitsee ihmissusien ja vampyyrien vihanpitoa. Kirjassa Anna ja hänen vampyyrinsa kohtaavat Hukkapoikina tunnetun syrjäytyneiden miesten joukkion, jotka ammentavat voimaa ja turvaa susista, mutta eivät ole ihmissusia. Juoni etenee tästä ja mutkistuu, muuttuen hassun absurdiksi, kuten Tarkiaisen kirjoilla on tapana.

4. Zombies / Zombit

C. J. Tudorin Saarroksissa-teoksessa ei koskaan taideta käyttää Z-sanaa, mutta sanoisin, että teoksen kamalaan virustautiin sairastuneet ovat tarpeeksi lähellä zombeja, että voin vastata tähän kohtaan tällä kirjalla. Saarroksissa-kirjan maailmassa sairastuneet menettävät osan ihmisyydestään, käyttäytyvät väkivaltaisesti ja elävät luonnossa. He levittävät tautiaan puremalla ja raatelemalla, ja selviytyjät tappavat heitä ja eristävät heitä pitääkseen alati hupenevan ihmiskunnan turvassa. Zombiapokalypsi-meininkiä siis. Saarroksissa on erinomainen kuvaus yhteiskunnan hajoamisesta, ihmisten kyvystä sietää kauheuksia ja isoista moraalisista dilemmoista, joita joudumme käsittelemään kriisitilanteissa.

5. Witches / Noidat

Star Wars ei ehkä ole se fandom, joka ensimmäisenä pompahtaa mieleen jos ajattelet noitia, mutta, Star Warsissa on kuin onkin noitia. Yksi kirja, jossa käsitellään todella mielenkiintoisella tavalla Dathomirin noitina tunnettujen naisten kykyjä, on Sam Maggsin Battle Scars, joka on tavallaan jatko-osa huippusuositulle Jedi: Fallen Order -pelille ja esiosa pelille Jedi: Survivor. Dathomirilainen noita, Merrin, on, uskaltaisin sanoa, kirjan päähenkilö. Hän painiskelee kirjassa mm. omien voimiensa ja lahdatun kansansa synkän menneisyyden kanssa.

6. Demons / Demonit

Margaret Rogersonin Sorcery of Thorns! Tämän kirjan maailmassa velhoilla on aina seuranaan demoni, jolta he saavat voimansa. Tarinan keskeisimmällä velholla, Nathanielilla, on aina rinnallaan Silas, kalpea ja satunnaisesti kissan muodossa hengaileva, demoni, joka on palvellut hänen sukuaan jo vuosisatoja. Silas on ehdottomasti kirjan paras ja mielenkiintoisin hahmo – saatoin kenties jopa itkeä tuhrustaa useamman kerran Silaksen – ja hänen ja Nathanielin suhteen – takia.

7. Sea Monsters / Merihirviöt

Kreikkalainen mytologia on täynnä merihirviöitä. Yksi teos, jossa taistellaan useampaakin meren olentoa vastaan – sekä merta itseään vastaan – on Homeroksen Odysseia. Teoksessa koetetaan selviytyä pelottavan kuusipäisen Skyllan kynsistä, väistää Kharybadista, joka imee kolme kertaa päivässä suuria vesimassoja sisäänsä ja yleisesti vaan selviytyä merellä myrskyistä ja meren vihaisen kuninkaan Poseidonin oikuista. Odysseus törmää matkallaan myös saarilla asuviin noitiin ja titaaneihin, jotka aiheuttavat omanlaisiaan ongelmia hänelle ja hänen miehistölleen.

8. Fairies / Haltijat

Trip Galeyn A Market of Dreams and Destiny -kirjassa on juuri sellaisia haltijoita joista minä pidän! Kirja sijoittuu historiallisen Lontooseen ja suurin osa juonesta tapahtuu maanalaisella taikatorilla (Goblin market), jossa haltijat ja taikaolennot käyvät kauppaa kaikella: hiuksilla, rakkaudella, rahalla, kyynelillä, tulevaisuudella, kohtalolla, muistoilla ja niin edespäin. Kirjan haltijat ovat kieroja, ovelia, älykkäitä ja osa heistä on kylmän pragmaattisia, kun taas jotkut ovat ihan mukavia. Mukana on jopa jutteleva kissa! Galeyn haltijat eivät ole sellaisia kuin tämän hetken suosituimmat haltijat – kuumia miehiä, joilla on isot vehkeet – vaan enemmän sellaisia kuin haltijat historiallisesti ovat olleet.

9. Art/Dolls/Statues Coming to Life / Henkiin heräävät taideteokset/nuket/patsaat

Olen lukenut Carlos Ruiz Zafónin Marina-kirjan vain kerran vuosia sitten ollessani vielä lukiolainen. En muista juonesta enää paljoa mitään, mutta muistan, että kirjassa oli nukkeja, jotka liikuskelivat omillaan. Ne karmaisivat minua niin paljon, että kun jouduin yöllä hiippailemaan vessaan, olin varma, että tulisin kuolemaan. En tiedä tulenko koskaan lukemaan Marinaa uudestaan, vaikka se olikin mainio, tunnelmallinen kauhuteos – se traumatisoi minut sen verran pahasti.

10. Evil Twin / Paha kaksonen

En keksinyt tässä hetkessä yhtään kirjaa jossa todella olisi paha kaksonen, joten tyydyn vastaamaan tähän kirjalla, jossa päähenkilöllä on tavallaan paha kaksonen: Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. En rupea selittämään sen tarkemmin mikä Jekyllin ja Hyden suhde on, koska jos et sitä jo tiedä ja haluat lukea kirjan, en halua pilata twistiä sinulta. He eivät ole sinänsä kaksosia, mutta heissä on samanlainen viba kuin tarinoissa, joissa sankari saa selville, että hänellä on salainen kaksonen, joka onkin täysin moraaliton.

11. Human Killer / Ihmistappaja

Kirjassaan Lady Killers: Deadly Women Throughout History Tori Telfer kertoo historiallisten naismurhaajien tarinoita. Hän keskittyy naisten motiiveihin, kohtaloihin ja siihen miten heidät on muistettu ja miten heistä on kirjoitettu, niin historioitsijoiden teoksissa kuin mediassa. Suosittelen tätä teosta kaikille rikoshistorian ja true crimen ystäville, sekä ihmisille, joita kiinnostaa yleisemmin naishistoria ja luokkahistoria. Telfer pistää lukijansa miettimään miksi sarjamurhaajat kiehtovat meitä, miten näiden tappajien sukupuoli vaikutti heidän tekoihinsa ja mitä voimme oppia historian synkimmistä kertomuksista.