Levyarvio: The Life of a Showgirl (Taylor Swift)

"Pain, hidden by the lipstick and lace, sequins are forever and now I know the life of a showgirl, babe, wouldn't have it any other way."

Tänään haluan jakaa ajatuksiani megastara Taylor Swiftin uusimmasta levystä The Life of a Showgirl, joka julkaistiin 3.10.2025. The Life of a Showgirl on Swiftin kahdestoista levy. Olen ollut Taylor Swiftin fani jo yli kymmenen vuotta. Muistan kuinka kuumeisesti odotin 1989-levyä ja kuinka luupitin sitä onnellisena lähes tauotta. Koska tuo levy on minulle erityisen rakas ja tärkeä, olen odottanut tätä uutta levyä hyvin innokkaasti. The Life of a Showgirlin tuottajina toimivat Max Martin ja Shellback, joiden kanssa Swift teki yhteistyötä 1989-levyllä. Monet levyn isoimmista hiteistä, kuten Style ja Blank Space, ovat Swiftin, Martinin ja Shellbacki käsialaa. He loivat yhdessä ,myös yhden levyn parhaimmista biiseistä, Wildest Dreamsin.

Ennen kuin syvennyn sen tarkemmin showtytön elämään, haluan korostaa, että en ole musiikkiekspertti. En ole säveltäjä, lyyrikko, laulaja tai soittaja. Mielipiteeni ja fiilikseni levystä ovat vain ja ainoastaan fanin  näkemyksiä. 

Kuunneltuani levyn jokusen kerran läpi, annan sille arvosanan 3/5.

Yleisiä ajatuksia

The Life of a Showgirl on hyvin erilainen kuin Swiftin edellinen levy. The Tortured Poets Department oli melankolinen ja jopa synkkä ("aikakauden" eli eran kuvamaailma oli myös ankea – paljon harmaan, beigen ja mustan sävyjä), kun taas TLOAS-era on täynnä kimalletta, kirkkaita värejä, timantteja ja yliampuvia showtyttö-asuja, jotka sopivat täydellisesti levyn menevään, räiskyvään tunnelmaan. Pidän siitä, että Swiftin jokaisella levyllä on omanlaisensa tunnelma ja siitä, että hän ei vain toista itseään (folklore ja evermore ovat poikkeuksia: ne ovat kuin yksi iso tarina kahdella levyllä). Fani ei koskaan tiedä mitä odottaa, kun hän ilmoittaa julkaisevansa uuden levyn ja se tekee hänen musansa odottamisesta entistäkin hauskempaa.

Mitä mieltä sitten olen The Life of a Showgirl -levystä ja erasta? No, ensinnäkin, rakastan levyn visuaalista ilmettä. Kuvat, joita Swift on julkaissut viikkoina ennen levyn julkaisua ovat olleet upeita, näyttäviä ja ihanan värikkäitä, kimaltelevia ja ylenpalttisia. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Swift on käyttänyt showtyttö-kuvastoa – Eras-kiertueella I Can Do It with a Broken Heart -kappaleen esitykseen kuului sulkaviuhkia ja sen sellaista, ja Bejeweled-kappaleen musavideolla hän tanssii timanttiasussa – mutta tällä eralla hän syleilee tätä glamouria. Ja, let's face it, hän näyttää upealle. Pidän myös levyn kannesta, koska se a) on viittaus Shakespearen Ofelia-hahmoon ja levyn singleen The Fate of Ophelia ja b) kuvaa showtytön elämän vähemmän tunnettua osaa: sitä hetkeä, kun hän on poistunut lavalta, rentoutuu ja on ihan vaan tavallinen tyttö.

Swift on aina kirjoittanut omasta elämästään, eikä tämä levy ole poikkeus. Monissa lauluissa on hetkiä, joita on vaikea olla tulkitsematta lyriikoiksi hänen kihlatustaan, Travis Kelcestä. The Fate of Opheliassa hän kiittää rakastettua, joka pelasti hänet yksinäiseltä kohtalolta, Eldest Daughterissa hän laulaa vanhimmasta tyttärestä ja nuorimmasta lapsesta (Travis on perheensä nuorin) jotka löytävät yhdessä kodin ja lupaa olla rikkomatta tekemiään valoja. Wish Listissä (valitettavasti en tiedä miten dollarimerkit tehdään koneeni näppäimistöllä eivätkä googlen vinkit auttaneet) hän kuvailee haluavansa vain rakkaansa, pari lasta ja onnellisen elämän, jossa maailma antaa heidän olla rauhassa. Voin kuvitella, että Swift, joka on yksi maailman kuuluisimpia ihmisiä, unelmoi yksityisyydestä aika hartaasti. Myös tämä kohta kappaleesta on minusta aika selvästi Travisille: "Please, God, bring me a best friend who I think is hot / I thought I had it right once, but I did not / You caught me off my guard / I hope I get what I want". Varsin hornyssa Wood-kappaleessa Swift laulaa uusista huipuista ja käyttää sanoja "New Heights", isoilla alkukirjaimilla, joka lienee selkeä viittaus Kelcen ja tämän veljen, Jasonin, yhteiseen New Heights -podcastiin. Vaikka Swiftin surulliset laulut tuppaavat olemaan suosikkejani, olen fanina iloinen hänen puolestaan, että hänellä on elämässään joku, joka inspiroi häntä kirjoittamaan onnesta ja tosirakkaudesta.

Levyllä pohdiskellaan myös mainetta, showtytön elämän vaaroja ja riemuja, ja sitä, kuinka hankalaa on elää parrasvaloissa. Elizabeth Taylor kulkee Clara Bow, Nothing New ja The Lucky One -kappaleiden jalanjäljissä, kuvaten showtytön ja staran elämän varjopuolia: "You're only as hot as your last hit, baby", "Tell me for real / Do you think it's forever?" ja "Ooh, oftentimes it doesn't feel so glamorous to be me". Levyn grande finale The Life of a Showgirl on hieno lopetus levylle. Se on biisi jonka voi kuvitella soivan showtytön kumartaessaan yleisölleen ja kiittäessään heitä heidän rakkaudestaan, mutta se on myös laulu, jossa kuvataan vanhemman staran sanoja hänen seuraajilleen, hänen elämästään unelmoiville tytöille, jotka eivät aina ymmärrä millaista showtytön hehkeältä näyttävä elämä todella on. On siis perin osuvaa, että Swift laulaa kappaleen duettona Sabrina Carpenterin, yhden tämän hetken kuumimmista nousevista poptähdistä, kanssa. Carpenter on puhunut paljon siitä, kuinka Swift on inspiroinut häntä artistina ja hän toimikin tämän lämppärinä Eras-kiertueella: on siis osuvaa, että hän laulaa Swiftin kanssa kappaleen edeltäjiensä ihailemisesta ja heiltä oppimisesta. Heidän duettonsa on yksi levyn kohokohdista koska se on a) temaattisesti hieno ja kuvaa upeasti kappaleen keskeistä viestiä ja b) heidän äänensä sopivat kauniisti yhteen.

Kaikki laulut eivät kuitenkaan ole suoraan Swiftin omasta elämästä. Father Figure -kappaleessa hän omaksuu perheen isän ja patriarkan roolin, ja kuvailee sitä kuinka hän kaitsee nuorempaa miestä seuraajakseen, tulee tämän pettämäksi ja päihittää hänet. Tietenkin tämän voi nähdä symbolisesti kuvaavan samanlaisia juttuja kuin The Life of a Showgirl -kappale, mutta minusta on hauska tulkita laulu vaan tarinana hämärästä ja vaarallisesta maailmasta, jossa patriarkka johtaa mafiaperhettään ("I protect the family") ja tuhoaa kaikki jotka uhkaavat häntä ja hänen klaaniaan: "I was your father figure / You pulled the wrong trigger / This empire belongs to me". Father Figure voisi tuntua todella irralliselta tällä levyllä, mutta mielestäni se sopii levyn estetiikkaan, maailmaan ja kuvastoon. Ruin the Friendship oli yllättävä, koska se alkaa kuvailuna lukioajoista ja sai minut ajattelemaan, että tämä kappale on kuten folkloren betty tai august, jotka kertovat fiktiivisten nuorten elämästä. Mutta sitten Swift kertoo Abigailin soittaneen hänelle (yksi hänen pitkäaikaisimmista, kouluaikojen ystävistään on nimeltään Abigail) ja kertoneen että poika jota hän muistelee on kuollut. Hetkessä laulu muuntuu mahdollisesti fiktiivisistä nuorista kertovasta kappaleesta paljon henkilökohtaisemmaksi – surulliseksi pohdinnaksi siitä mitä heidän välillään olisi voinut lukiossa olla, jos Swift olisi uskaltanut suudella häntä ja "pilata heidän ystävyytensä".

Joistain levyin biisestä, kuten Wood, Honey, Acutally Romantic ja Opalite, minulla ei ole mitään suurta ja tajunnanräjäyttävää sanottavaa, koska vaikka ne ovat minusta hauskoja biisejä, ne eivät herättäneet minussa mitään suuria tunteita. Pidin siitä, että Actually Romanticissa pilailllaan sillä, miten vihaajien katkerassa pakkomielteisyydessä on jotain hupaisan romanttista: jos et tykkää jostakusta, miksi puhut hänestä koko ajan etkä vain siirry eteenpäin ja huolehdi omista asioistasi? Honeyssa oli herttaista se, miten uuden rakkaan suussa ennen piikittelevältä ja vähättelevältä tuntuvat lempinimet, kuten "honey", tuntuvat hyviltä ja ihailevilta. Nämä biisit tulevat olemaan sellaisia, joita kuuntelen silloin tällöin kaivatessani jotain hauskaa ja piristävää, mutta en usko, että niistä tulee koskaan suosikkejani. En itseasiassa usko, että mistään tämän levyn biisistä tulee ikisuosikkini, paitsi ehkä The Life of a Showgirlistä.

Lempibiisit

• Elizabeth Taylor – Elizabeth Taylorissa on yksi levyn melodisesti koukuttavimmista kertosäkeistä, joten se jäi heti minulle mieleen. Kappale tuntuu yhtä aikaa Swiftin toiveelta puhua jollekulle joka voisi ymmärtää häntä ja hänen tilannettaan (legendaarinen Hollywoodin kulta-ajan ikoni, näyttelijätär Elizabeth Taylor oli tunnettu sekä urastaan että sekavasta, menevästä rakkauselämästään, joten hän olisi varmasti voinut jakaa jokusen hyvän neuvon Swiftille jos he olisivat saaneet tavata) ja rakkauslauluta hänen kumppanilleen, joka on hänen tukenaan ja tuo iloa hänen elämäänsä. Hän pyytää puolisoaan olemaan hänen turvapaikkansa kun maailma kääntyy häntä vastaan ("Be my NY when Hollywood hates me") ja olemaan aina hänen kanssaan: "Don't you ever end up anything but mine".

• Eldest Daughter – Jokainen Swift-fani tietää, että levyn viides kappale tulee aina olemaan sydäntäsärkevä tai ainakin hyvin koskettava. Ei siis ollut yllättävää, että Eldest Daughter oli yksi levyn tunteikkaimpia biisejä. Se kuvaa mielestäni hyvin vanhimman tyttären paineita, kasvamista pelottavassa ja ilkeässä maailmassa, ja sitä kuinka me joudumme teeskentelemään ja esittämään suojellaksemme itseämme toisten julmilta sanoilta: "I've been dying just from trying to seem cool". Laulun puhuja – oletettavasti Swift itse – saa kuitenkin onnellisen loppunsa löytäessään rakkaan, jonka kanssa hän voi kokea ensi kertaa sitten lapsuuden sen viattoman riemun, johon vain lapset pystyvät: "We lie back / A beautiful, beautiful time lapse / Ferris wheels, kisses and lilacs / And things I said were dumb / Cause I thought that I'd never find that beautiful, beautiful life that / Shimmers that innocent light back / Like when we were young". Pidän myös siitä, miten kertosäkeessä laulun puhuja lakkaa teeskentelemästä kovista ja syleilee herkkyyttään: "But I'm not a bad bitch and this isn't savage / But I'm never gonna let you down / I'm never gonna leave you out". Kaunis kappale. 

• CANCELLED! – Hauska, kujeileva ja paikoittain synkkäkin kappale ystävyydestä ja kaltaistensa löytämisestä yhteiskunnan torjumien seasta. Todellinen ystävyys on ystävän rinnalla pysymistä vaikka muu maailma inhoaa häntä – "They stood by me / Before my exoneration / They believed I was innocent" – ja ystävyys voi kasvaa yhteisten kokemusten myötä, vaikka nuo kokemukset olisivat hankalia ja inhottaviakin: "And now you know exactly who your friends are / You know who you are / We're the ones with matching scars". Suosikkilyriikkani tästä kappaleesta on: "Can't you see my infamy loves company? / Now they've broken you like they've broken me". Yleensä ystävyydestä kertovat kappaleet ovat iloisia, pirteitä ja innostavia, joten oli hauska, että tämä kappale on tunnelmaltaan tavallaan lähes uhkaava ja kieroileva. Laulussa tuodaan myös hauskasti esille se, miten naiset tuomitaan usein jutuista jotka ovat miehille sallittuja: "Did you make a joke only a man could? / Were you just too smug for your own good?" ja "Did they catch you having far too much fun?". 

• The Life of a Showgirl – Kirjoitin tästä kappaleesta ja sen temaattisesta merkittävyydestä jo hieman aiemmin, joten keskityn nyt jakamaan joitain suosikkilainauksiani siitä. Kappaleessa kokenut showtyttö antaa häntä ihailevalle nuorelle neuvoja, kuten: "The more you play, the more tht you pay / You're softer than a kitten, so / You don't know the life of a showgirl, babe / And you're never gonna wanna". Hänen sanoissaan on viisaan, kovia kokeneen ammattilaisen viisautta, kun taas nuoremman seuraajan sanat ovat täynnä idealismia ja intoa: "I'd sell my soul to have a taste of that magnificent life". Hän kuitenkin muuttuu realistisemmaksi laulun edetessä ja seuratessaan idolinsa jalanjäljissä: "I took her pearls of wisdom / Hung them from my neck / I paid my dues with every bruise / I knew what to expect". Showtytön maailma on julma ja naisia kohdellaan kurjasti ja heidät viskataan syrjään kun heitä ei enää kelpuuteta, mutta tästä viidakosta voi löytää myös oman polkunsa ja oman elämänsä tarkoituksen: "I'm married to the hustle / And now I know the life of a showgirl, babe / And I'll never know another".

Mihin levy sijoittuu TS-rankingissani?

Suosikkilevyni Taylor Swiftiltä ovat folklore, evermore ja 1989. Pidän kaikista hänen levyistään, mutta nuo kolme ovat minusta kokonaisuuksina parhaimmat. Niillä on myös paljon nostalgista arvoa: 1989 oli levy joka teki minusta Swiftin fanin ja folklore ja evermore pelastivat mielenterveyteni korona-ajan karanteenien aikana. Niiden jälkeen aika tasoissa ovat The Tortured Poets Department ja Red. Reputation on hieman ylempänä kuin Lover ja Midnights. Niitä seuraavat Fearless ja Speak Now, joilla on erinomaisia biisejä, mutta jotka eivät vain ole koskaan kiivenneet rankingini huipulle. Swiftin debyyttialbumi Taylor Swift on hänen levyistään se, jota kuuntelen vähiten. 

The Life of a Showgirl on temaattisesti, tunnelmallisesti ja lyyrisesti koherentti kokonaisuus ja uskon, että moni tulee rakastamaan sitä. Se on lyhykäisyydessään – vain vajaa 42 minuuttia – myös hyvin tiivis pakkaus. Se on viihdyttävä levy, ja sillä on joitain todella hauskoja kappaleita, mutta se ei minusta ole hänen parhaimmistoaan. Tykkään enemmän folkloren kaltaisista levyistä, jotka ovat yleisfiilikseltään melankolisempia. Biisien sanoitukset eivät myöskään minusta ole niin vaikuttavia kuin joillain aiemmilla levyillä. Ne ovat paikoittain aika geneerisiä ja tuntuivat paljon nuoremman ihmisen, jopa teinin, kirjoittamilta: "Did you girlboss too close to the sun?" kuulostaa joltain mitä voisin lukea teinitytön runossa. Levyn lyyrinen keskinkertaisuus surettaa minua koska tiedän, että Swift pystyy paljon parempaan kirjoittajana. Sanoisin The Life of a Showgirlin asettuvan levynä tuonne Midnightsin ja Loverin suunnille. Se on ihan jees, mutta ei erinomainen.